Macabre | Kaisoo | K-18 | 7/7

Kirjoitatko muutakin fanfictionia kuin jrock-aiheista? Tälle alueelle kuuluvat esimerkiksi jpop-ficit, kpop-ficit, muu RPS sekä kirja- ja elokuvafanfiction.

Re: Macabre | Kaisoo | K-18 | 7A/7

ViestiKirjoittaja illusione » Ke Joulu 31, 2014 2:37 am

Heipä hei, uusi lukija ilmoittautuu!
Aloitin lukee tätä ficciä eilen ja juuri äsken sain kaikki osat luettua, oon aina ollut todella todella laiska kommentoija(vaikkakin sitäkin innokkaampi lukija), mutta nyt en vaan voinu jättää kommentoimatta. Tää on eka EXO - kuten myös yleensäkin K-Pop - ficci jota oon lukenut, ellei oteta lukuun tota Rose & Thornia jonka luin kauan ennen tätä, sit kun huomasin tän olevan tavallaa osa sitä niin päätinpä sit lukasta. Osa syy tosin toi genrekin, myönnän rakastavani ficeissä fantasia/horror/ym. genreä joten joo. Rakastan demoneita. Mustaa magiaa. Vampyyreita. Mutta ASIAAN eli aivan ihana ficci, EXOn tiedän ennestään, fandomiin en kuulu mutta henkilöt ovat hyvinkin tuttuja koska muuten K-poppia kuuntelen. Kirjoitustapasi on sopivan helppoa ja mukavaa luettavaa ja teksti etenee sopivaan tahtiin. Ei liikaa päämäärätöntä kuvailua eikä myöskään keskusteluja, juuri sopivasti. Ihan ensimmäisissä luvuissa kohottelin tosin useampaankin kertaa kulmia Kyungsoon typeryydelle ja hiukan tärähtänelle olemukselle, kunnes sitten ymmärsin sen kuuluvan asiaan, raukkakun oli kokonaan toisesta maailmasta, jossa oli täysin erilaiset tavat ja oli varmasti hämillään. Alussahan Kyungsoo vaikutti lähinnä viattomalta ja ujolta lapselta, myöhemmin hän rohkaistui(teki ruokaa oma-aloitteisesti, ja jopa "komenteli" Jonginia) mutta sitten muuttui taas ujoksi. Pienet luonteenmuutokset vähän hämmensivät, samoin kuin Jonginin kohdalla. Alussahan hän ihan oikeasti rakastui - tai ainakin meinasi rakastua Kyungsoohon - kunnes sitten ahneus vei voiton, jota on edelleenkin hiukan hankalaa käsittää. Miten hänen tunteensa Kyungsoota kohtaan sitten loppujenlopuksi kokonaan katosivat? :( Tai oikeastaan koko luonne. Aluksi hän vaikutti melko normaalilta, myötätuntoiselta ja tunteikkaalta pojalta, jolla oli sydän kohdallaan kun pienen ja viattoman Kyungsoon sieltä kujalta pelasti(tosin tässä taisi olla Kyungsoon manipuloivat voimat asialla) ja muutenkin piti huolta. Sitten esille nousi tuo sydämetön, kurja, itseääntäynnä oleva lurjus. Mietin vain, että voiko jonkun sisällä piileä oikeasti tuollainen ahneus? Kaiken tuon muun hyvän ulkokuoren alla?
Mutta takaisin juoneen, pari ekaa osaa luin sellaisella "oikun söpöä, ehkä jatkan koska söpöä ja koska Kyungsoo on söpö sdgsdg"- fiiliksellä, sitten paljastui Jonginin ilkeät suunnitelmat, sekä Kyungsoon kokoajan vain kasvava naiivius jolloin alkoi vähän tökkiä omaan makuun. Hetken jopa vihasin Kyungsoota enemmän kuin Jonginia, kiljuin päässäni Kyungsoota ymmärtämään ja lapioimaan vähän enemmän älyä pieneen kalloonsa mutta eihän sitä tullut. MUTTA siitä huolimatta jatkoin lukemista koska koukuttavaa koukuttavaaaa, joskus vihan ja rakkauden välinen raja voi olla hämmentävänkin häilyvä.:D Tässä välissä pahoittelen tökkivää tekstiä, hiukan väsyttää mutta minähän perkule kommentoin koska sen päätin.
Sitten tuli esille tämä Kyungsoon kehittyminen, kun hän pikkuhiljaa ymmärsi omistavansa aivot (heh, ihan vaan rakkaudesta tulevaa ivaa, ei loukkauksena!) ja mustasukkaisuuden ja tietenkin sisäisen demoniluonteensa ansiosta päätti tappaa Sehunin. TÄSTÄ Kyungsoosta tykkään!! Suorastaan kiljuin ilosta ja olisin voinut hypätä ylös tästä sohvalta ja alkaa vetää moonwalkia vaan tän osan takia, oikeesti, ihan mahtavaa!! :D Kuvailu oli ihanan yksityiskohtaista ja sai haukkomaan henkeä! Juuri sellaista mitä toivoin ja oikeesti yllätyinkin(positiivisesti) tosta radikaalista kohtauksesta yyyyyyyyyyyyyyy ihanaa. Hihii. Oikeesti et usko miten vaan odotin ja odotin että Kyungsoo viimein tekisi jotain super demonimaista ja päästäisi sisäisen petonsa esille oikeen kunnolla, ja sitten se tapahtui. Eka mietin, että mitä se tekisi; sekoisko niin paljon että päättäisi tappaa Jonginin(jota kyllä rehellisesti vähän toivoin), sitten siinä keskustelussa kun Jongin meinas taas alkaa pyörittelee ja Kyungsoo alkoi itkee, melkein revin hiukset irti päästäni ja toivoin voivani tunkee käden tästä näytöstä läpi ficcimaailmaan ja läimästä tota typerää poikaa naamaan oikeen kunnolla murrrrrrrr. Mutta sitten kun Kyungsoon suunnitelmat alko tulla ilmi niin kiljuin tosiaan kiljuin. Eli ihanaa, edelleen vähän tyhmä ja naiivi demoniksi, mutta siellähän se sisäinen peto lymyää kuten pitääkin. (Oikeesti, rakastan tuota poikaa. ♥)

”Kuka sinä olet?” hän kysyi hyvin kummastuneena ja hieman peloissaan tilanteesta. Hän ei saanut vastausta kysymykseensä mutta poika mustassa haaremihaalarissa pysähtyi jonkin matkan päähän hänestä ja avasi suunsa. Hetken aikaa hän yritti kuunnella ja ymmärtää pienemmän puhetta, mutta kaikki, mitä tuon suusta tuli ulos, oli täysin käsittämätöntä jonoa äännähdyksiä. Murahdukset ja sihahdukset vihloivat hänen korviaan, vaikka ääni ei ollutkaan kovin suuri tai edes korkea. Ketjun lopettava naksaus sai hänen jalkansa pettämään alta. Tunto katosi hänen koko kehostaan hetkeksi. Hänestä tuntui, kuin jokin olisi puristanut hänen keuhkonsa kasaan, eikä hän saanut henkeä.

Kun hirviö iski kyntensä hänen kylkeensä, hän sai vedettyä tunkkaista, paksua ilmaa keuhkoihinsa. Kipu sai hänen vatsansa kääntymään ympäri, tajuntansa sumenemaan ja hän oksensi verta. Hän ei voinut liikkua eikä päästää ääntäkään, kun kellertävät hampaat repäisivät palan hänen käsivarrestaan. Kangas leikkaantui helposti kuin silkkipaperi, ja verisuonet venyivät lihan mukana kuin sulanut juusto pizzan päällä, kunnes ne napsahtivat poikki kuminauhan tavoin. Sehun oksensi ymmärtäessään, että se oli hänen kehonsa. Kipu ravisteli häntä, ja hän oli kuin sätkynukke hirviön otteessa

Sanan "rakkaus" määritelmä kahdessa quotessa. ♥ Herranjumala, mun sydän on sulaa laavaa.
Melkeen unohdin mainita, että rakastan vaan niin noita Kyungsoon demoniääniä, naksahdukset ja sihahdukset ja kaikki, voin vaan niin kuvitella ne päässäni ja rakastan vaan. Tarviin apua.

Tästä kommentista tulisi laittoman pitkä, jos olisin pirteämpi ja antaisin vaan ajatusten juosta. Vielä Sehunista vähän, siitä mulle ei jäänyt suurempia fiiliksiä. Vaikutti aika perus pölvästilä mieheltä, jolle oli kuitenkin alkanut kasvaa myös aikuisuuden soluja päänuppiin. Mutta ei varmastikkaan olis ollut niin helposti vietävissä ilman Jonginin Kyungsoolta saamia voimia. Oikeestaan luulin melkeen loppuun asti, että sen kaikki välityksen osotukset Jonginia kohtaan oli suurimmaks osaks niiden voimien ansiota, joten toi loppu kursiivi throwbacki lievästi yllätti, se olikin sitten ihan kiva poika. :( Mutta loppujen lopuks en yhtään sure sen kuolemaa, rakastan Kyungsoota ihan liikaa(vaikka loputtomiin voisin jankata että se onkin hiukan liian naiivi). Kuolemasta puheenollen, mielenpäälle jäi vielä tuo Chanyeolin itsemurha, syy lienee vain syvä järkytys, shokki tai jotain sinnepäin? Mutta ihan varma en ole vielä, joten kysyn; eli mistä tuo Kyungsoon silmien "välähdys" tarkasti johtui? Ja sen jälkeinen tavaroiden putoaminen, jokin voima varmastikkin, mutta miksi? Jotenkin vaikea uskoa, että Kyungsoo oikeasti olisi halunnut Chanyeolin järkyttyvän ja tekevän sen seurauksena itsemurhaa, mutta toisaalta ei hän varmasti myöskään halunnut, että silmien punoituksen oikea syy selviää tms.
Mutta tässä nyt nää päällimmäiset sekavat ajatukset, vähän itkettää, kun tää ficci taitaakin olla jo melko lopuillaan. Toi loppu ärsytti mua taas vähän lisää, suunnattomasti siis. Jännäkakka, toivon todellakin että Kyungsoo pääsee karkuun tota julmuria, tai no tokihan se pääsee jos vain tahtoo, mutta ymmärtäisi vaan itse päästää irti ja sulkee korvat tolta tyhmältä! Vaikka varmasti helpommin sanottu kuin tehty, rakkaus on aina vaikea asia, mutta liika on liikaa.
Pari sanavirhettä(kirjain puuttu sieltä tai täältä) taisin löytää, mutta en jaksa alkaa enää ettimään + ei ollut mitään kovin häiritseviä edes. Oisin toki voinut myös quotatata muutaman muutamasataa kirjainta sisältävän pätkän tähän lisäks mutta pelkästään päättämisessä kestäisi liian kauan, heh.
Kokonaisuudessaan siis todella ihana ficci ja todella hyvä ja koukuttava juoni, omalla hiukset päästä kiskovalla tavallaan!:D Plussaa myös osien nimien oveluudesta, siis todella kekseliäs idea käyttää osien niminä seitsemää kuolemansyntiä, sopii kokonaisuuteen todella hyvin! ( ; ; ) Nyt vaan odotan jatkoa, toivon myös että Kyungsoon äiti kerkeäisi vielä ilmestyä kunnolla jossain vaiheessa, vaikuttaa myös mielenkiintoiselta!
Olen varma, että unohin mainita tässä kommentissa miljoona tärkeää asiaa, mutta olkoon. Kiitos tästä.
Itken täällä verisiä kyyneliä.
Dear ██, I ██ you.

I will ██ you with every broken piece of me.

    1 tykkää.
Avatar
illusione
Roudari
 
Viestit: 82
Liittynyt: Su Syys 26, 2010 10:04 am
Paikkakunta: Sln

Re: Macabre | Kaisoo | K-18 | 7B/7

ViestiKirjoittaja disme » Ti Tammi 13, 2015 10:33 pm

Back to heather

Ikäraja: K-16
Tyylilaji: Drama, gore
Sanoja: 3500


A/N: Huhhuh. Eli tässä olisi nyt siis tosiaan vipoviimeinen osa o___o' Haluan kiittää nyt tässä vielä kaikkia lukijoita ja kommentoijia. Ilman Larjuksen ahkeraa kommentointia olisin tuskin jaksanut pistää näitä osia tänne (ja nytkin ne oli jo monta kertaa myöhässä -.-) Haluan sanoa, että koska nyt on vimppa osa ja silleen niin rohkeesti vaan kommentoikaa myös jos vaikka joku on piilolukenu tai jotai ja kyselkää rohkeesti kysymyksii, vastaan niihin erittäin mielelläni! Jos tuntuu, ettei kommenttia saa aikaan mut joku juttu jää häirittemään nii viestiä vaikka tulemaan niin vastaan varmasti. Also hyvää Kaisoo-päivää. Kyungsoon synttärit oli eilen ja Jonginin on huomenna, joten tää päivä on ilmiselvä Kaisoo-päivä : D Kiitos siis vielä kerran kuitenkin *kumarruksia*

illusione: Tervetuloa, uusi lukija! o.o
Olen erittäin otettu siitä, että uhrasit kuitenkin aikaa kommentointiin - jokaisella kommentilla on suuri merkitys mulle ^ ^ Hyvä että kirjotustyyli toimii : >
Kyungsoon luonteen muutoksista en osaa kauheana sanoa, koska jotenkin en ite oo yhtään huomannut tätä tekeväni. Tai siis sen reagointi asioihin kyllä vaihteli sen mukaan, kuinka turvallinen olo sillä oli ja miten paljon se oli sille vieras tai jännittävä tilanne mut en tiiä o.o Tästä eteenpäin pyrin kuitenki kiinnittään muissaki teksteissäni enemmän huomiota siihen, ettei hahmojen luonne jojoile - kiitos huomiosta! Jonginin luonne puolestaan: kyllä, Kyungsoo on manipuloinu sitä voimillaan useassa eri kohtaa ficin aikana. Kuitenkin täytyy muistaa näitten tunteiden kanssa, että Jongin oli kokoajan edelleen rakastunut Sehuniin, joten ahneus saatto hyvinkin ottaa yliotteen senki takia. En kuitenkaa sano varmaks, saattaa olla muitakin syitä~ (ihmiset on kyllä valitettavan ahneita oikeastikin : <<)
Tää kasvaa aina vaan tää Team Kyungsoo ko ihmiset (yllättäen) pitää enemmän hyvis-Kyungsoosta ko ilkeestä Kaista. Tai ainaki suuren osan ajasta : D Ja onhan se sinisilmänen pöljä ollu : < Ja ei ongelmaa, ei tämä mikään kommenttiarviointi ole! ^ ^
Hyvä, että se gore-kohtaus toimi. Oon niin onnellinen et se toimi, koska se on mulle aika uus tyylilaji >__<
Jongin on kyl vähä paha siitä, että sillä on tapana yrittää koko ajan manipuloida Kyungsoota ja toinen tyhmänä sit viel nii usein meneeki mukana. Mut ei sekään voi ikuisesti kestää ja on sitä ootettukki et se vihdoin lakkaa pöljäilemästä : D Kyungsoo on vähän naiivi kyl, kun se kasvo vähän hämyissä oloissa : < Hyvä kans et sen demoniäänet toimii! Oon ilonen, et ne ei herätä ainakaa negatiivista huomiota, koska mietin kauan aikaa, mitä kaikkii äänii voi päästää, kun on valtava kasa torahampaita suussa >.<
Ite olin ihan heartbroken ko Sehun kuoli, koska tiesin alusta asti, et se oli hyvä ja silleen (se, että se on mun lempijäsen ja pieni vaavi oikeesti ei vaikuta mitenkää!!! Ei varmasti!) mutta kyllä sen alusta asti oli tarkotus päätyä Kyungsoon massuun. Chanyeolin tapauksesta voin sanoo nyt sen verran, että miksi Kyungsoo teki, mitä teki johtu suureksi osaa vaan siitä, että sitä vaan pelotti. Siellä lääkärillä haisi ihan saatanasti sen nenään, joka paikka oli vaan kirkasta valkosta ja joku vieras ihminen tuijjaa sitä silmiin kirkkaalla lampulla ja se oli vaan raukka ihan kauhuissaan. Tuskin se Chanyeolia tappaa halus mut kävi vaan, mitä kävi~ (voin tarvittaessa selittää lisää tän vimpan osan jälkeen, jos päätät kommentoida siihenkin ja pääsen tekemään kommenttivastauksen sulle ^ ^)
Niinhän tää on D: Kamalaa... Sua jännittää ja minä täällä vaan viivyttelen (jumalauta mun pitäis ottaa itteeni niskasta kiinni...) Kyungsoon paossa on tietyt omat vaikeutensa, koska jos demoni ei noudata sopimuksiaan, sille käy paskasti, joten jos Jongin nyt esim. sanoo et se ei saa käyttää voimiaan lähtemiseen, niin se ei vaan voi : < Rakkaus kyllä kans paljon mutta myös tälläset pakotteet. Mut eiköhä tuo lapsi jotain keksi - toivottavasti. Ois kyl aika jees olla vaan sillee 'ja sitten Kyungsoo oli Jonginin orja lopun elämäänsä! kiitos kaikille lukemisesta ja kommentoinnista, heippa! ^ ^' : D Kuristettaiskoha mut?
Virheitä sinne on varmasti jäänyt joitakin, vaikka oonkin kyl yrittänyt näitä lukea läpi. Aina joku virhe saatana menee silmien ohi!! Onneksi ne ei oo kuitenkaan haitannut liikaa .___.'
Kiitos ja anteeksi hiustesi puolesta : D Ja hyvä, että nekin toimi! Mietin, että vaikuttaako ne liian helpoilta mut hyvä, jos näin ei ole ^ ^
Aina saa hypätä jostain puskasta sanomaan, jos muistaa! Kiitos itsellesi kommentista ja lukemisesta!! Tässä (vihdoin) tätä jatkoa:


WRATH


Jongin tiesi sen tunnelman, tunnisti ne äänet. Se oli äidin kehtolaulu. Äitidemonin kehtolaulu. Hän oli kuullut Kyungsoon äidistä paljon mutta hän ei oikeastaan todella tiennyt, millainen olisi äitidemoni. Hän oli nähnyt Kyungsoon keräävän voimia, kasvavan vahvemmaksi, tuntenut tämän energian suurempana paineena ympärillään ja hän tiesi, että tuo ei ollut enää pieni kuten silloin, kun tuo oli vasta tullut ihmisten maailmaan. Nyt tuo oli todellinen uhka. Siksi hän tiesi olla huolissaan siitä hätääntyneestä aurasta, joka muodostui pienemmän ympärille.
”Kyungsoo?” hän halusi pitää toisen huomion itsessään, jotta tuo ei pääsisi miettimään omiaan ja keksimään jotain hänelle mahdollisesti vaarallista.
”Sinä rikoit mamaringin...” toinen osasi vain kuiskata hiljaa ja järkyttyneenä.
”Shh, pikkuinen”, hän toi ääneensä rauhoittelevan ja hellän sävyn. ”Sen voi varmasti korjata. Ei ole mitään hätää.”
Hän ei enää tiennyt, oliko itse niin hätääntynyt, että kuuli omiaan vai alkoivatko sihahdukset todella muistuttaa melodiaa. Ne kuulostivat melkein joltain hänen äitinsä laulamalta kehtolaululta. Hän kuuli äitinsä äänen niin pehmeänä ja rakastavana. Nuku hyvin, lapseni, nuku hyvin, laulettiin yhdessä ja haluan lentää ylös taivaiden ääriin, halata tuulahdusta ilmassa ja kuiskata siivekkäiden enkelten kanssa toisessa. Nukkuminen toi mukanaan rauhan, unia ja levon, ja paha maailma katosi hetkeksi, kun sulki silmät ja katosi pois. Demonit eivät koskaan nukkuneet, ja Kyungsoon äidin kehtolaulu toi tunteen siitä, että kuolema oli aina viimeinen varasuunnitelma. Kuolema oli kuin demonien uni.
Ja Kyungsoo näytti väsyneeltä. Tuo näytti siltä, että luovuttaminen kävi tuon mielessä. Tuo näytti liian muserretulta ja paloiksi revityltä. Tuo näytti sisäisesti kuolleelta vajotessaan polvilleen lattialla. Jongin ymmärsi. Tuolla ei ollut mitään. Tuo oli vain hylkiö vailla ketään tai mitään eikä kukaan enää rakastanut tuota. Sen kanssa oppi elämään. Jossain vaiheessa ymmärsi, että maailmassa oli hienompia asioita kuin rakkaus, joka teki heikoksi ja alttiiksi satuttamiselle. Oli voima, kunnia ja rikkaudet. Oli tunne siitä, kun oli muiden yläpuolella ja hallitsi kaikkea. Oli valta. Oli sopimus.
”Minä haluan, että käytät voimiasi minun suojelemiseeni. Minulle ei saa käydä mitään pahaa. Sinun täytyy, estää se voimillasi”, hän mutisi ja tunsi, kuinka hänen sydämensä alkoi tasaisesti sykkiä nopeampaa ja rintakehässä oli outo humahdus. Se oli voiman tunne, ja hän rakasti sitä. Se oli parempaa kuin rakkauden tunne. Rakkaus oli juuri se erottava tekijä hänen ja Kyungsoon välillä, ja sen hetkinen tilanne kertoi, mitä rakkaus teki. Hän oli voittanut – jälleen kerran.

Lattialla itseään halaava demoni ei halunnut kuulla mitään. Kaikki tuntui kaatuvan hänen niskaansa. Kurkkua kuristi, kylmä hiki puski iholle ja ainoa lohtu tuli tutusta kielestä, äidin äänestä, muistosta siitä, kuinka äidin kynnet olivat painuneet hänen nahkaansa ja lihaksiinsa. Hän oli umpikujassa. Joka puolella häntä ympäröi sopimuksen kalterimainen pakote ja joka käskyllä, jonka Jongin komensi, ne kalterit painuivat lähemmäs häntä. Hän ei mahtunut enää edes hengittämään siinä häkissä, johon hänet oltiin suljettu – johon hän oli itse sulkenut itsensä. Kaikki, mitä hän yritti, epäonnistui, ja ainoa pakotie umpikujasta oli vienyt toiseen umpikujaan. Oli enää yksi pakotie ja se vei alaspäin. Kuolema oli aina viimeinen varasuunnitelma, pakoreitti ja avain häkkiin, johon hänet oltiin suljettu.
”Minä tapan itseni”, hän kuiskasi ja nosti katseensa Jonginiin, jonka silmät sulkeutuivat, avautuivat uudelleen, ja paniikki oli puskenut tiensä niihin kuin hyökyaalto.
”Minä haluan, että estät itseäsi tappamasta itseäsi voimillasi”, tuo hätäili sanomaan. ”Sinä et voi kuolla. Sopimukseen kuuluu, että teet, mitä haluan. Et voi tehdä sopimusta vastaan!”
Kyungsoo räpäytti silmiään hitaasti. Vihdoin pienen pieni hymy ilmestyi hänen huulilleen, ja hänestä tuntui kuin hän halkeaisi riemusta, kun hänen sydämensä syke kiihtyi täyttäen hänet räjähtävällä tunteella. Valtava helpotuksen tunne vyöryi hänen sisälleen, ja hän olisi naurahtanut, jos ei olisi inhonnut sitä ääntä eniten koko maailmassa, koska se oli ilmava ja kolkko kuin tuuli, joka pyyhki demonien hautuumaalla.
”Sopimukseen kuuluu, että minä saan tappaa kaikki, joiden kanssa sinä olet harrastanut seksiä”, hän hymisi, ja hänen hymynsä sävyttyi pienellä surullisella värähdyksellä, ”enkä minä unohda koskaan, miltä tuntui, kun katsoit minua sillä katseella ja teit minusta omasi.”
Hänestä tuntui suorastaan lohduttavalta nähdä, kuinka hänen ihmisensä panikoi, kuinka tuon katse kulki huoneessa kuin etsien jotain, kuinka tuo pyyhki hikeentyviä käsiään housuihinsa, kuinka tuo otti levottomia askelia paikalla, kuinka tuo lopulta kyykistyi hänen eteensä ja kuinka tuo tarttui häntä olkapäiltä. Hän hymyili tuolle. Hänen silmänsä siristyivät aavistukset hymyn mukana.
”Tehdään uusi sopimus. Mitä sinä haluat? No?” Jonginin silmät juoksivat hänen omiensa välillä tietämättä kumpaa niistä katsoa. Mies ravisteli häntä kevyesti, ja panikoiva virne yritti päästä tuon huulille nykien lähes maanisesti tuon suupieliä. ”Voin pakottaa kaikki muut ihmiset lähtemään. Ajattele, vain me kaksi! Voisimme elää täällä onnellisina. Voisin lakata käymässä töissä ja olla täällä kanssasi kaiket päivät. Voisimme muuttaa yhdessä ulkomaille! Vaikka – vaikka Kiinaan! Tai Yhdysvaltoihin!”

Kyungsoo pudisti päätään hitaasti, ja hänen melkein virnistykseksi muuttunut hymynsä valui rauhallisesti pehmeämpään, kaihoisaan. Hän tiesi, että hänen katseensa oli rakastunut. Se kenties antoi toiselle toivoa. Kuitenkin hän huokaisi hiljaa. Kaaos ja paniikki olivat hänen lohtunsa suuressa, pelottavassa maailmassa. Siellä, mistä hän tuli, ikuiset liekit paloivat, maasta tihkui laavaa, taivas oli ruosteenpunainen, kolme kuuta näkyivät taivaalla synkkinä varjoina eikä aurinko koskaan noussut kunnolla. Siellä ei koskaan satanut vettä tai ollut kylmä. Mikään ei ollut pistävänsinistä eikä kukaan koskaan nauranut. Se oli paras paikka elää. Se, kuinka Jongin panikoi hänen edessään ja vaikutti antautuvan sisäiselle kaaokselleen, rauhoitti häntä. Hän alkoi uskoa siihen, ettei hänellä ollut hätää, ja siten hänen aivonsakin alkoivat sivuuttaa epätoivoisuuden tunnetta. Tilalle tuli ajatuksia, mietteitä ja lopulta ymmärryksiä.
”Mitä sinä antaisit vaihdossa siitä, että saisit edelleen käyttää voimiani? Muista, että minä saan vain hyväksyä tai hylätä sopimuksen, jota ehdotat”, hän puhui hellä sävy äänessään. Häntä melkein sattui nähdä se toivon pilkahdus ihmisensä silmissä, kun tuo kuuli hänen sanansa. Hän katsoi tuon kuumeiselta vaikuttavaa mietintää, seurasi vierestä, kuinka tuo kävi läpi asioita ajatuksissaan, kävi läpi suunnitelmia, strategioita, mahdollisuuksia. Sellaisia ihmiset olivat. Juuri sellaisia kuin Luhan oli varoittanut. Juuri sellaisia kuin äiti oli varoittanut. Laskelmoivia, petollisia, tunteettomia, ahneita, kyltymättömiä,... ja silti niin kovin heikkoja. Ihmiset olivat täynnä pieniä virheitä, jotka tekivät heistä heikkoja kuin märkä silkkipaperi, joka oli pistelty täyteen reikiä.
”Jos saan käyttää voimiasi, sinä saat sieluni”, Kyungsoo kuuli ruskeahiuksisen lopulta sanovan vauhkoontuneena. Toinen oli valmis antamaan mitä vain siinä vaiheessa. Tuo oli niin syvällä omassa suossaan, sillä siinä, missä kuolemansynnit tekivät demonista vahvan, ne tekivät ihmisestä heikon. Ahneus oli vienyt toisen mukanaan, ja demoni arveli niin käyneen jo sillä hetkellä, kun tuo oli ymmärtänyt, mitä kaikkea tuo voisikaan saada.
”Koska olet tarjonnut minulle uutta sopimusta, vanha ei ole enää voimassa”, pienempi puhui hiljaa ja rauhallisesti. Kokeileva hymy Jonginin kasvoilla valui hitaasti pois, kun tuo ymmärsi, mitä hän oli juuri sanonut. Tuo räpytti silmiään pari kertaa hyvin hitaasti, ja samalla tuon ote hänen olkapäistään voimistui. Hän henkäisi turvallisen tunteen räjähtäessä hänen sisällään kuin aamunsarastus. Kipu oli kuin iltasatu ennen kehtolaulua. Pistelevä haavoittuvuuden tunne tuntui ympäröivän hänet lämmöllä kuin peitto.
”Kyungsoo, älä tee tätä. Mieti, kuinka onnellisia me voisimme olla. Antaisin sinulle kaiken, mitä minulla on. En enää koskaan katsoisi ketään muita! Olisit ainoani. Kyungsoo – rakas”, ihminen aneli mutta äänessä oli silti jostain syvältä tuon pahasta sisimmästä kumpuava uhkaava sävy. Mies, johon hän kerran rakastui, ja jota hän piti turvallisimpana olentona koko maailmankaikkeudessa, oli nyt vaarallinen ja kylmä eikä hän enää löytänyt itsestään sinisilmäisyyttä luottaa tuohon.

Hän nosti kätensä niskalleen ja kosketti mustan kaulanauhansa hopeisia kiinnityspaloja ensimmäistä kertaa, sillä kuten toinen oli halunnut, hän ei ollut koskaan riisunut heidän esinettään kaulaansa koristamasta. Hän painoi korun pieniä hakasia toisiaan kohti ja veti ne sitten erilleen vetäen kahleensa vihdoin irti.
”Kun sopimus päättyy, esine jää minulle. Kaikki siihen kertynyt voima pysyy esineessä, kunnes se jostain syystä poistuu hallustani, jonka jälk – ”, hän ei ehtinyt lopettaa lausettaan, kun pelon ja vihan sekaisen ilmeen kasvoilleen jähmettänyt mies veti kaulanauhan hänen käsistään ja heitti päin samaa seinää, johon osuttuaan mamaring oli särkynyt. Hän alkoi tuntea kihelmöinnin sormenpäissään, ja se tuntui siltä kuin pikkuruiset, terävät hampaat olisivat järsineet niitä. Mamaring oli ollut niin hauras ja helposti särkyvä, koska sen oli nimenomaan tarkoituskin rikkoutua. Demonilapsi ei voinut olla ikuisesti riippuvainen äidistään. Tuli aika, jolloin lapsuus oli ohi, ja piti kasvaa aikuiseksi ja siirtyä eteenpäin, pois äidin turvallisesta ohjauksesta. Demoniäiti pystyi antamansa esineen avulla jakamaan voimiaan lapsensa kanssa, seuraamaan tuon olinpaikkaa ja vointia sekä voimien määrää. Äiti pystyi huolehtimaan pienokaisestaan suojelemalla tuota ympäristön vaaroilta ja jopa tappamaan ihmisiä, jotka vaikuttivat vahingoittavan tuota. Miksi yksikään demoni siis haluaisi koskaan luopua niin hyödyllisestä sidosesineestä? Yksinkertaista. Demonilapset olivat lapsia. Näiden oli hankala ymmärtää, missä omat rajat menivät ja miten omia voimia hallittiin ja siksi äidit piirsivätkin suurimman osan rajoista näille rajatakseen näiden voimia ja siten estääkseen näitä satuttamasta vahingossa itseään voimillaan. Kun mamaring hajosi, kaikki rajoitteetkin hävisivät, ja demonista tuli täysivoimainen yksilö, joka teki itse päätöksensä ja mietti, mikä oli kannattavaa ja mikä ei. Koru oli omalla tavallaan kahle siinä missä sopimuksetkin ja nyt sitä ei enää ollut.
Ja kuten mamaringin hajotessa myös sopimusesineestä luopuessa, kaikki esineeseen kätkeytynyt voima siirtyi demonin suoraan, esteettömään käyttöön. Sopimusesine oli kuin varageneraattori, jossa voima oli säilössä. Kyungsoosta alkoi tuntua yli ladatulta akulta, kun kaikki voima mamaringista ja hänen ja Jonginin esineestä siirtyi hänen käyttöönsä vuolaana virtana uutta, puhdasta ja raakaa energiaa.
”Jonka jälkeen kaikki esineeseen sitoutunut energia muuttuu voimiksi minun käyttööni”, hän lopetti lauseensa ääni täristen, vaikka hän yrittikin pitää sen tasaisena. ”En ollut aikeissa vapauttaa niitä voimia vielä, koska minulla ei ole tarvetta satuttaa sinua, mutta sinä hankkiuduit juuri korusta eroon minun puolestani.”
Hän ehti nähdä pelon läikähtävän toisen silmissä, ennen kuin joutui sulkemaan omansa, sillä hänen kylkiään alkoi pistää kuin hän olisi juossut liian kauan. Hän kätensä puristuivat nyrkeiksi ja kylmä hiki kihosi jälleen kerran iholle. Hänen päässään humisi, hän kuuli kuiskaukset, äidin kehtolaulun kuiskauksenomaiset säkeet. Häntä huimasi, hän tärisi. Hän tiesi sen tunteen, ja Luhan oli sanonut, että se johtui siitä, kun hän vastaanotti liikaa voimaa kerralla. Kenties hänen olisi pitänyt... käyttää niitä voimia, ennen kuin oli liian myöhäistä? Pimeys vei hänet kuin tuuli vei lehden puusta, ja hän menetti tajuntansa.

~*~


Kun Kyungsoo heräsi ajanjakson, jota hänen oli mahdotonta määritellä, jälkeen, hän huomasi tulleensa siirretyksi pois tanssihuoneesta. Himmeä, kalpeansininen valo lankesi hänen kasvoilleen, tuuli puhalsi viileästi ja vihelsi matkallaan vetoisessa huoneessa. Hän avasi silmiään enemmän ja valkeat, vanhat kirjahyllyt alkoivat piirtyä hänen näkökenttäänsä kohoten ylöspäin, ja koko huone kylpi sumuisenvalkeassa, viattomanpuhtaassa usvassa. Hänen yläpuoleltaan katosta roikkui mobile, jossa oli planeettoja, tähtiä, avaruusraketti ja kuu. Se pyöri hitaasti, kuin tuuli olisi puhaltanut suoraan siihen. Hänen päänsä yläpuolelta kuului helähdyksiä, rikkonainen melodia ja jotain, joka kuulosti koneiston naksahtelulta, kun jokin ei toiminut niin kuin olisi pitänyt. Hyllyillä vanhat, pölyiset pehmolelut tuijottivat alas kuin kuolleet eläimet.
Hän tiesi olevansa lastenhuoneessa ja hän tiesi, että Jongin yritti parhaansa mukaan hankkiutua hänestä eroon. Jos tuo oli nähnyt kaiken sen vaivan, että irrotti naulatut laudat huoneen ovesta, raahasi hänet yläkertaan ja vei hänet huoneeseen, jonne hän oli erityisesti pyytänyt olemaan menemättä, oli selvää, että ihminen teki kaikkensa aiheuttaakseen hänelle harmia. Terävä melodia helisi, ja hän tiesi sen olevan soittorasia, jossa tuntui olleen paha henki, kun hän oli viimeksi pitänyt sitä käsissään. Nyt painostava tunnelma tuntui kuitenkin voimakkaampana eikä rasian melodia enää peittynyt ilmavan mongerruksen, sihinän ja kissamaisten naukaisujen alle. Mikä tahansa rasiassa oli ollutkin, oli siirtynyt muualle. Ja sillä hetkellä Kyungsoo tiesi tarvitsevansa apua.
Mutta keneltä hän pyytäisi apua, kun hän oli kääntänyt selkänsä Luhanille liian ylpeänä myöntämään, että voisi tarvita tuota, ja mamaringkin oli hajonnut? Kenties äiti luuli, että hän oli sittenkin päättänyt jäädä rakastamansa ihmisen luo ja rikkonut riipuksen siksi? Siinä tapauksessa apua olisi turha odottaa.
Hitaasti, hän nousi istumaan ja käänsi ylävartaloaan nähdäkseen soittorasian. Se oli edelleen sama hopeinen, koristekuvioinen soittorasia, jonka sisus oli vuorattu mustalla sametilla. Soiva osa oli todennäköisesti piilotettu kankaan alle. Soittorasian ympärille kiertyi viisi pitkää, ohutta sormea, jotka kiinnittyivät käteen, joka puolestaan johti lopulta ihmiseen, jonka kasvot olivat joskus olleet ne, joita hän olisi voinut tuijottaa ikuisuuden. Nyt ne olivat vain sinertävänkalpeaa, läpikuultavaa nahkaa. Huulet olivat tummanpunaiset, rohtuneet, verestävät, suorastaan pahoinpidellyt. Nenän molemmista sieraimista vuoti verta amorinkaaren yli huulille ja siitä leualle ja lopulta osittain kaulalle ja valkealle paidalle, osittain lattialle. Silmät olivat pelkkää valkoista ja pieniä verenpurkaumia, joskin aivan niiden yläosassa, juuri ennen silmäluomen reunaa näkyi pieni ympyrään kaartuva kaistale ylös karanneen iiriksen reunasta. Näky olisi ollut rauhoittavampi, jos Jongin olisi edes näyttänyt siltä kuin tuo olisi tarvinnut apua mutta tuo hymyili. Leveästi.

Hän nousi polvilleen hyvin hitaasti, siitä seisomaan ja lopulta hän seisoi jonkin matkan päässä soittorasiaa pitelevästä Jonginista. Hän ei uskaltanut tehdä mitään. Oliko paha henki siirtynyt hänen ihmisensä sisään vai ainoastaan vahingoittanut tuota julmalla tavalla siirtyessään jonnekin muualle. Hän yritti olla katsomatta tuota, koska näky satutti häntä sisältä. Entä, jos Jongin oli kuollut? Entä jos hän itsekin kuolisi? Entä jos hän kuolisi lopullisesti, demoninakin? Hän katsoi miehen silmiä ja iiriksien reuna liikkui vasemmalta oikealle hitaasti.
”Hän”, Kyungsoon silmät syöksyivät toisen huulille, joiden välistä paljastui mustasta punaiseen väriltään valuvien hampaiden rivistö – veri näytti vuosia sitten eltaantuneelta, kuivuneelta, kastuneelta, mädäntyneeltä, ”on yhä elossa täällä sisällä.”
”Päästä hänet pois”, pienempi kuiskasi. Vaikka hän halusi olla vihainen ja pettynyt ja katkera, hän rakasti Jonginia yhä eikä hän kestänyt katsoa toista siinä kunnossa. Jos joku tuon tappaisi, niin se olisi hän itse. Soittorasia iskeytyi lattiaan kolahtaen, ja melodia sai yhtäkkiä hyvin omituisia piirteitä kuten kuudesti ennen seuraavaan säveleen siirtymistä toistuvan ensimmäisen nuotin, lyhyen, laulun keskikohdan paikkeilla hetken aikaa takaperin soivan kohdan ja joidenkin sävelten puuttumisen kokonaan – hän tiesi, koska oli kuunnellut tuota samaista melodiaa kaikki ne vuodet, kun oli ollut lapsi. Hän nosti katseensa soittorasian pudottaneeseen mieheen edessään ja näki, kuinka tuo oli nostanut ranteidensa sisäosat näkyville eteensä. Molempiin oli kaiverrettu jollakin melko tylsällä välineellä kuusisakarainen tähti, joka muodostui kahdesta kolmiosta. Tähden ympäröi kehä, ja kehän reunalta lähti jokaisen sakaran kohdalta viiva, jonka yläosan halkaisi toinen viiva ja ne muodostivat yhdessä ristejä, ulospäin kuvion keskikohdasta. Ristien väleissä oli vielä hieman lyhyemmät viivat. Tähden sisällä oli kuunsirppi.
”Myöhäistä. Minä merkitsen omani”, Jonginin huulet liikkuivat mutta kaikuva, karhea ja vääristynyt ääni puhui. Hän tuijotti pelottavan kivuliaannäköisiä haavoja tuon ranteissa ja pystyi kuvittelemaan, kuinka kuvio piirtyi ranteeseen ihoa ja päällimmäistä lihakudosta edestään repien ja sai tuon huutamaan tuskasta. Tuo oli ihminen eikä tuota oltu tehty kestämään suuria määriä kipua. Kuinka joku kehtasi satuttaa hänen ihmistään?
”Jongin on minun!” hän huusi. Voiman paine joka puolella tuntui pyörtymistä edeltävältä ilman ohenemiselta, huimaukselta ja näkökentän sumenemiselta. Hän puristi käsiään nyrkkiin ja sihisi hiljaa. Naksaus – hän ei voinut estää itseään. Ukkonen jyrähti, vaikka ikkunasta näki, ettei ulkona satanut.
”Muista, että ihminen kuolee kehonsa mukana, mutta demoni voi helposti siirtyä toiseen kehoon. Yhtä helposti kuin minäkin siirryin tänne”, ääni puhui nopeasti ja korkealta hänen takaansa. Hän säpsähti katsomaan. Aivan hänen takanaan leijui terävä keittiöveitsi, jonka metallinen terä välkähti valossa. Ovesta leijui sisään lisää nopeana vanana. Hän murahti, henkäisi, ja naksautti kieltään kerran matalasti, kerran korkeammin. Teräaseet iskeytyivät lattiaan ja sulivat muodottomiksi. Häntä karmaisi joutua kohtaamaan joku, joka pystyi niin pelottaviin asioihin pelkällä ajatuksenvoimalla. Miehen suusta alkoi valua leualle paksuina noroina mustaa, lämpimänä höyryävää, jähmeää nestettä, johon oli sekoittunut karvaa ja jotain, joka näytti satunnaisilta kasoilta valkeita, supistelevia toukkia.
”Demoni ei voi siirtyä miten vain kehosta toiseen – kehoon pitää kasvaa. Et sinä ole demoni!” Kyungsoo sihisi vihaisena. Noita samoja valheita hän oli kuunnellut jo aivan tarpeeksi ja hän alkoi kyllästyä. Toisen huulilla oli väreilevä virne.
”Niin. Kenties olenkin kasvanut tänne.”

Seiniltä valui samaa tummaa murhaa kuin Jonginin suustakin. Tämän pää kallistui hitaasti ylöspäin. Koriseva ja muriseva ääni täytti huoneen, käytävän, alakerran, ympäröivän metsän. Kaulan iholla näkyi varjoja kuin jokin olisi liikkunut sen alla. Pienet sormet painoivat vasten ihoa sisältä päin kuin yrittäen päästä ulos. Sormi alkoi piirtää. Iho repesi auki ja sen alta roiskahti kuumaa mätää, joka oli kellertävänvihreää, haisi kuolleilta eläimiltä ja tuntui melkein kirvelevän Kyungsoon kasvoilla. Haavoihin jäi verestävät pohjat ihon takaista kudosta, kun sana ”auta” ilmestyi kurkulle.
”Se... Se tarkoittaisi, että olet ollut siellä koko a – sinä – kerran vallattu keho ei toimi, jos siellä ei ole joku – ”, nuori demoni haukkoi henkeään ja painoi kädet suulleen, kun ymmärrys iski häntä kasvoille kuin puukko. ”Se tarkoittaisi, että sinä olet Jongin ja olet ollut koko tämän ajan!”
”Hups?” miehen virne levisi entisestään ja tämä kallisti päätään.
Hän kuoli sisältä vielä kerran, kun ymmärsi, että sitä haurasta, heikkoa ihmistä, jonka hellyyteen ja ymmärtäväisyyteen hän oli rakastunut aluksi ja jonka ahneudelle menettämistä hän oli surrut jo kerran, ei ollut koskaan ollut olemassa. Yksikään sana tai lause ei ollut ollut aito. Ehjät demonit eivät rakastaneet. Ei ollut Jonginia, joka olisi joskus melkein rakastunut häneen. Oli vain ahne, viekas demoni, joka oli kaiken sen ajan ollut yhtä paheellinen kuin hän ja kerännyt voimaa samaa tahtia kuin hänkin. Se mursi hänet pahemmin kuin hän oli uskonut olevan mahdollista. Jalat pettivät alta.
Hän veti polvensa vatsansa alle, halasi itseään ja pyöristi selkänsä maaten lattialla kuolleena kuin kivi: sisältä kuollut, pinnalla elämää, joka ei tosin ollut hänen omaansa. Hän tärisi tuskasta, joka värisytti hänen koko maailmaansa sisältä päin. Kyyneleet virtasivat valtoimenaan. Hän huusi niin, että tunsi halkeavansa. Mikään ei kuitenkaan helpottanut hänen oloaan. Ei varsinkaan limaisennihkeä käsi hänen olkapäällään ja näkökentän reunamilla häilyvä kuva siitä, kuinka Jongin kyykistyi hänen eteensä.
”Älä itke, pikkuinen. Olihan meillä ihan hauskaa. Olet ollut hyvä lelu”, toisen ääni oli matala kuin pianon viimeinen kosketin vasemmalla ja särisi kuin vanha radio. Huone kaikui ääntä. Soittorasia. Ukkonen. Hyllyt narisivat. Tavaroita lensi päin seiniä. Ovi murtui säpäleiksi ja portaat kumisivat. Kyungsoosta tuntui kuin joku olisi huutanut häntä. Hän kuuli Jonginin äänen niiltä öiltä. Näki tuon tappavan petollisen virneen. Näki lääkärin lampun kirkkaan valon ja muisti, kuinka Jongin oli vain nauranut, kun hylly oli tippunut seinältä, ja hän oli antanut äitinsä pelastaa hänet ahdistavasta tilanteesta ja käyttää voimiaan lääkäriin. Hän muisti, kuinka tuo oli tiennyt, miten saartaa hänet sopimuksilla, tiennyt, miten nauraa hänelle, kun hän jäi kiinni tuon valheiden verkkoon kärpäsen tavoin. Joku huusi hänen nimeään. Seiniä raavittiin. Veri valui ikkunoilla. Hyllyt kaatuivat hänen takanaan. Soittorasia. Kirotut nuotit. Hänen nimensä. Jongin virnisti. Petollinen virne. Tyhjät silmät. ”Auta”. Jongin. Nauroi.
”Minä en ole sinun lelusi, Jongin”, hän hengitti katkerana sydänveri silmistään valuen ja valtava menetys jokaista solua kirvellen. Hänen luunsa sirpaloituivat, luutuivat uudelleen, iho repeili, lihakset rasahtelivat, kynnet venyivät, lihaskudos paljastui kosteana.
”Kyungsoo!”
Hän löi. Kirkaisu. Hän repäisi. Jonginin kurkku riekaloitui, ”auta”, veri roiskui kaikkialle. Oliko edes mahdollista, että jossakussa oli niin paljon verta? Toinen lysähti kyykkyasennosta polvilleen. Virne. Edelleen. Hitaasti tuo kaatui häntä vasten ja korina hänen korvansa juurella sai hänet työntämään tuon pois. Jongin valahti maahan kuolleena, poissa. Demonit eivät siirtyneet kehoihin, he kasvoivat niihin, ja nyt Jonginilla ei ollut kehoa. Se oli ohi.

”Kyungsoo...”
”Älä! Sinä olet kuollut!” hän kiljaisi. Hän palasi kokonaan takaisin ihmismuotoonsa.
”Shh, Kyungsoo, kultapieni, äiti on tässä”, naisääni puhui. Hän tunnisti sen nyt, kun koko huone ei enää huutanut hänen ympärillään. Hän kääntyi ja suorastaan heittäytyi suhteellisen siron naisen käsivarsille. Tuo silitti hänen selkäänsä ja sihisi niin rauhoittavan pehmeästi, hyssytteli häntä. Hän tunsi tuon pitkiksi jätettyjen kynsien painuvan ihoonsa ja ynisi rauhoittuen enemmän. Hän tunsi äitinsä pehmeän hedelmäisen tuoksun, vaikka huonetta värittävä veren seisauttava löyhkä olikin kaikkialla. Äidin mustat, pitkät hiukset olivat sileät.
Soittorasia soi. Melodia soi takaperin ja välillä hieman kovempaa. Kyungsoo irrottautui äidistään katsoakseen taakseen. Hän ehti nähdä soittorasian vuotavan verta lattialle, ennen kuin äiti tarttui häntä poskilta ja käänsi hänen katseensa poispäin ikkunaseinältä. Tuon silmissä oli lempeä katse, ja tuo pudisti päätään hitaasti.
”Meidän on parasta lähteä nyt”, tuo kuiskasi näyttäen melkein... säälivältä. Hän ei ymmärtänyt, miksi tuo säälisi häntä. Se oli vihdoin ohi, ja hän oli vapaa. Hän kuitenkin nousi ylös äitinsä mukana ja antoi tuon ohjata hänet edellään ulos huoneesta. Kun he pääsivät portaisiin, äiti tarttui häntä kädestä ja nopeutti vauhtia. Lopulta he lähes juoksivat ulos ovesta ja kauas metsän reunaan. Silloin äiti kääntyi ympäri katsomaan taakse. Talo seisoi melkein aavemaisena. Kaikki ikkunat olivat peittyneet verellä. Naksahdus, sihahdus ja napsahdus. Ensimmäinen lieska nuoli yli tummasta puusta rakennetun terassin. Lisää seurasi. Tuli alkoi syödä taloa ahnaasti. Kyungsoo katsoi järkyttyneenä, kuinka liekit ahmivat hänen lapsuutensa kotia. Lämpö näkyi väreilevänä sädekehänä kylmässä ilmassa talon ympärillä, ja yhtäkkiä kaikki talon ikkunat räjähtivät yhtä aikaa sirpaleiksi. Veri roiskui pihamaalle. Muistot muuttuivat hiljalleen tuhkaksi. Kellari, mamaring, sopimusesine, Jongin, kaikki. Yksinäinen kyynel valui niin kovin lyhyen ajan sisällä aikuistumaan joutuneen demonin silmäkulmasta.
Äitidemoni katsoi hiljaisena, kuinka hänen lapsensa itki murtuneena vangitsijansa perään. Hän silitti vauvansa mustia hiuksia, tukisti aina välillä. Tuo painautui häntä vasten, ja tuon olkapäät vavahtelivat. Lopulta tuo hautasi kasvonsa hänen olkapäätään peittävän valkean paidan kankaaseen. Paidan kangas kastui hiljalleen verellä, mutta hän ei antanut sen häiritä itseään. Hän tunsi surua siitä, miten asiat olivat menneet, miten kaikki herkkä ja kaunis oli muuttunut pelottavaksi painajaiseksi vain hetkissä. Hän olisi toivonut, ettei hänen poikansa soittorasiassa uinunut demoni olisi koskaan päättänyt aiheuttaa sellaista tuskaista katastrofia. Kyungsoolle oli selvästi ollut tarpeeksi vaikeaa luopua ihmisestään jo valmiiksikin. Maailma ei aina ollut reilu, eivätkä kaikki asiat ratkenneet kauniisti. Joskus tarvittiin surunäytelmä, joka jättäisi jälkeensä likaisen näyttämön. Se oli varmaan syy sille, miksi Jongin olikin sattunut ottamaan soittorasian käsiinsä, avaamaan sen ja päästämään siten demonin sisälleen. Sellaiset demonit eivät kyselleet eivätkä tehneet sopimuksia.
Hän huokaisi hiljaa ja pudisteli päätään rutistaessaan pienokaistaan vasten itseään. Voi, kuinka paljon kivuliaammin tuon sydän olisikaan särkynyt, jos tuo olisi ymmärtänyt ristiriidat demonin puheissa ja nähnyt toisenlaisen demonin viimeisen viestin, jonka se oli vuodattanut uudelleen valtaamansa soittorasian sisältä lattialle käyttäen Jonginin verta.

Jotkut demonit voivat valehdella.

Palava talo nauroi.

Back to heather
Itsemurha ei oikeasti ole hyvä asia. Pidetään huolta itsestämme ja toisistamme.
I'm so lucky to have you.

    1 tykkää.
Avatar
disme
Bändäri
 
Viestit: 45
Liittynyt: La Heinä 21, 2012 9:47 pm

Re: Macabre | Kaisoo | K-18 | 7/7

ViestiKirjoittaja Larjus » La Tammi 24, 2015 3:37 pm

Nyt se on sitten ohi. Vou. Olo tuntuu kaikin puolin hämmentyneeltä. Loppu mikä loppu, nyyh. Vaikka hyvä tämä oli tähän lopettaa, en edes tiedä, miten tätä voisi jatkaa. Anyways, sitä ei tarvita. Siis sitä jatkoa.

Onnistuit väkertää tonne loppuun aikamoiset plot twistit :D En olis koskaan uskonut, että Jonginkin olis sit loppua kohden ollutkin demoni. Hetken jo ihmettelin, et oliks se ollut sitä koko ajan, mut ei sit kai. Myönnän pudonneeni kärryiltä aika pahasti, enkä tiedä, pääsinkö enää kunnolla kyytiin XD mut ainakin juoksen perässä jos ei muuten.

Hyvä juttu, että mamaringin hajoamisen syy selvisi. Muuten olisin oikeesti ihmetellyt, miksi sellainen pienestä viskomisesta pirstaloituu. Ja syykin oli selkeä ja looginen, ainakin minusta :D Ja sopiihan se sen nimeenkin hyvin!

”Sopimukseen kuuluu, että minä saan tappaa kaikki, joiden kanssa sinä olet harrastanut seksiä”,

Tässä kohdassa mun kasvoille levisi varsin muikea ilme :D Hihi, Jongin umpikujassa! Ihanaa kun Kyungsoo sai toimittua Jonginin edun vastaisesti :P
Suorastaan nautin tuosta Jonginin huolesta. Minussa elää pieni sadisti näin kirjallisuuden parissa ainakin XD

Tuo oli niin syvällä omassa suossaan, sillä siinä, missä kuolemansynnit tekivät demonista vahvan, ne tekivät ihmisestä heikon.

Tässä tuli ihanasti sidottua osien nimien teema/motiivi yhteen lauseeseen ja koko ficin kontekstiin :D Jee, kivaa pientä kikkailua!

Tykkäsin siitä, että Kyungsoon mamma tuli tossa lopussa käymään. Vaikkei sinne demonimaailmaan sitten päästykään... No, eiphän sinne tarvinnut mennä, kun hommat ratkes muutenkin.
Kauheen köpö kommentti, mut yyyy, ei voi mitään :< Oon nukkunut huonosti ja ollut töissä tänään ja silleen. Joka tapauksessa, ihanaa kun sait tämän ficin viimein valmiiksi <3 Tätä on ollut kiva ja mielenkiintoista lukea, vaikkei fandom mulle millään lailla tuttu ollut. Eikä ole edelleenkään :D Mutta se ei menoa haitannut lainkaan!
その時の 気分で
ポーランドルール発動だしー
「ずっと俺のターン!」

Avatar
Larjus
Teknikko
 
Viestit: 245
Liittynyt: La Syys 12, 2009 10:05 am
Paikkakunta: stadi.

Edellinen

Paluu Muu fanfiction

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron