Naapurina salaisuus [ayabie & exist†trace, AU, prologi+ 2/?]

Alastomuus, seksi tai seksuaaliseksi koettu käytös, huumausaineet, väkivalta ja huono kielenkäyttö saattavat esiintyä ficissä jo selkeinä tai voimakkaina.

Naapurina salaisuus [ayabie & exist†trace, AU, prologi+ 2/?]

ViestiKirjoittaja Larjus » Pe Heinä 04, 2014 11:55 pm

Title: Naapurina salaisuus
Author: Larjus
Beta: Käytännössä ei ole. Yoosei oikoluki prologin ja ekan osan vuonna 2010, minkä jälkeen niihin on kuitenkin tehty joitain muokkauksia.
Chapters: prologi + 1/?
Fandom: ayabie, exist†trace
Rating: k-15
Genre: AU, drama, hurt/comfort, angst, romance
Pairing: slashia ja hettiä, paljastuu tarkemmin myöhemmin
Warnings: kiroilua, väkivaltaa, huumeita, jonkinasteista seksiä ja maininnan tasolla seksuaalista hyväksikäyttöä

AU/AR/AT: Kenzo ja Takehito ovat sisaruksia, samoin Aoi ja Jyou. Bändejä ei ole. Hahmot tekevät asioita joita heidän ei normaalisti voisi edes kuvitella tekevän. Eli OoC:ta mukana. Sijoittuu kevääseen 2010.
Hahmojen iät seilaavat siinä 20 ja 30 välillä, voin kertoa niitä tarkemminkin, jos kiinnostaa (kaikki on tarkkaan mietitty, vaikkeivät kovin olellisia ole).

Disclaimer: En omista ficissä esiintyviä japsimuusikoita (ylläri), mutta tarina ja muut hahmot ovat minun. Tämän ei ole tarkoitus loukata ketään tai mitään, enkä myöskään hyödy tästä rahallisesti.

Summary: Uudet tuttavuudet herättävät aina uteliaisuuden ja paljon kysymyksiä. Joskus he ovat myös salaperäisiä, suorastaan epäilyttäviä, ja voivat vetää mukaan ongelmiinsa.


A/N: Laura julkaisee. Mitäs tämä on. Viiteen vuoteen eka kerta kun julkaisen ficin. Joten hermostuttaa. Minun piti julkaista tätä alunperin jo 2010, mutta aikataulut vähän venyi... Ficin kuusi ensimmäistä osaa on kirjoitettu silloin (siis nelisen vuotta sitten) ja seiska puoliksi. Sen jälkeen olen kyllä tehnyt niihin päivityksiä ja muokkailuja, mutta perusta on sama. ^^' Vaikka lafi on nykyisin todella hiljainen, olisin iloinen, jos joku tätä kuitenkin viitsisi lukea ja kommentoidakin. Ficistä on tulossa pitkä: olen menossa osassa 13 ja jos en yhtäkkiä kiihdytä etenemistä, ollaan ehkä puolivälissä, jos sielläkään...

Koska sekä ayabien että existin jäsenillä on ollut hirven paljon lookeja, linkitän tähän muutaman kuvan, joista näkee, minkä näköisiksi minä heidät (sunnilleen) kuvittelen. Tai lähinnä ne hiukset. Eikä ne pärstät välttämättä kaikille kauhean tuttuja ole. (Sanokaa jos linkit ei toimi)

Aoi
Intetsu
Kenzo
Takehito
Yumehito
(Ryoheikin on mukana ficissä, mutta kaikki kuvat, joita hänestä löysin, ovat liian naisellisia...)

Jyou
Mally
Miko
Naoto (kauheet blingit kuvassa, mutta kestäkää...)
Omi




prologi

Huone oli hämärä, epäjärjestyksessä ja likainen. Paksu pölykerros peitti pöytää, hyllyjä ja lattiaa. Hyou istui rennosti tuolilla jalat pöydän päällä. Savuke lepäsi hänen sormiensa välissä. Sen karvas haju kantautui nenääni ja sai minut melkein yskimään. En kuitenkaan uskaltanut tehdä niin, joten nielin katkun kyyneleet silmissä.
”No, Kisei, otatko yhden?” Hyou ojensi minulle tupakka-askiaan. Pudistin päätäni, ei seuraus voinut olla huono. Hyouta ei haittaisi tupakan säästäminen.
”Jääpähän minulle enemmän”, hän totesikin laittaessaan askin takaisin taskuunsa.
Sen tehtyään hän tumppasi oman tupakkansa pöytään ja asettui istumaan tuolilla paremmin. Hän kehotti minuakin painamaan puuta. Istahdin huoneen toiselle tuolille. Se oli vanha ja valmistettu puusta, ja yksi sen jaloista oli hieman muita lyhyempi. Tuoli keikkui koko sen ajan kun sillä istuin.

Hyou tuijotti minua herkeämättä. En nähnyt hänen silmiään, aurinkolasit verhosivat ne, mutta aistin tuijotuksen. En myöskään ymmärtänyt, mitä järkeä oli pitää aurinkolaseja sisällä, etenkin kun oli hämärää. Ehkä se oli vain tyylikysymys, tai sitten Hyou halusi varjella katsettaan. Hän näki toisten silmät, mutta ne toiset eivät hänen.
”Sinä tiedät, mitä sinun tulee tehdä”, vaaleahiuksinen sanoi. Hopeinen rengas kiilteli hänen nenässään.
Nyökkäsin. Kyllä minä tiesin, eri asia vain oli, halusinko tietää.
”Pysyt täällä, vahdit paikkoja, et päästä ulkopuolisia sisään”, Hyou listasi. ”Huolehdit myös Reistä ja Akumusta. Vartioit tuota.”
Hän osoitti nurkassa jököttävää, suurta kassakaappia. Se oli vankkaa tekoa, kuulemma mikään ei voinut sitä rikkoa. Mielestäni siinä ei ollut mitään vahdittavaa, mutta Hyou oli eri mieltä. Ja kyllä hän tiesi nämä asiat, ainakin paremmin kuin minä. Olihan hänellä kokemusta, minulla ei.
”Et saa avata sitä omine lupinesi, muista!”
Hän loi minuun pistävän katseen tummennettujen linssien takaa. Tunsin sen joka solussani, vaikken sitä nähnytkään.

”Saat kuitenkin tämän hätätapauksien varalta”, blondi ojensi minulle paperilapun. Sille oli kirjoitettu neljä lukua: 28, 14, 4 ja 15. Luin numerot muutaman kerran läpi, ennen kuin otin lapun vastaan.
”Mitä ovat hätätapaukset?” rohkenin kysyä, vaikka Hyou antoi vastauksia harvoin.
”Poliisit”, minulle kuitenkin vastattiin. ”Jeparit, kytät, sinivuokot, mustamaijat. Ja jos joku vaatii sinua avaamaan kassakaapin, siis joku jolla on siihen oikeus, vaikka Ojou, ei kuka tahansa miekkonen, sinun täytyy avata se. Ja tarpeen tullen piilottaa sen sisältö.”
”Mitä siellä sitten on?” möläytin, vaikka minulla olikin aavistukseni.
”Et tarvitse sitä tietoa”, Hyou ilmoitti. ”Toimi vain ohjeideni mukaan.”

Hän nousi ylös, kaivoi taskustaan kalliin nahkalompakon ja riisui aurinkolasinsa. Vasen silmänympärys oli yhtä mustelmaa. Arvelin sen Ojoun tekosiksi. Blondi otti lompakostaan nipun kymmenentuhannen jenin seteleitä ja antoi ne minulle. Rahaa oli yhteensä 200 000 jeniä, tuijotin niitä ihmeissäni. En ollut ikinä pidellyt niin suurta rahasummaa kädessäni.
”Mitä varten nämä ovat?” kysyin.
”Sinunhan piti huolehtia Reistä ja Akumusta, eikö niin?” Hyou muistutti. ”Ne ovat sitä varten. Ja jos viikko sujuu hyvin, saat pitää loput. Voisit vaikka maksaa niillä velkojasi.”
Vilkaisin blondia, puhuiko se edes totta? Rahoista ei kuluisi montakaan tonnia viikossa, saisinko oikeasti pitää loput? Tuskinpa.
”Kyllä sinä saat ne, usko pois. Ja saat Tiikerinsilmänkin, kunhan noudatat ohjeitani.”
Nyt olin vakuuttunut hänen valehtelevan. Tiikerinsilmä oli kananmunankokoinen, täydellisen punainen rubiini, todella arvokas, miksi minä sen saisin? Maailman oudoin palkka, jota en tulisi kuitenkaan saamaan, vaikka haluaisinkin. En voinut luottaa Hyoun sanoihin, hän oli mestarivalehtelija.

”Minä menen nyt”, hän ilmoitti. ”Pärjäile ja tee ehdottomasti miten sanoin, tai järjestän sinut vankilaan. Tai vanhempiesi luo…”
Nyt tosin tiesin, ettei hän valehdellut. Hyou hymyili ilkeästi nähdessään miten kalpenin. Hän oli julma, sisimmissäni olin aina tiennyt sen.
”Ja jos lähdet, tiedän kyllä, missä olet…” blondi jatkoi laittaen aurinkolasit taas silmilleen. Lompakon hän sulloi taskuunsa. ”Paitsi ihan kuin sinä pärjäisit ilman minua. Nähdään viikon päästä. Jos olet yhä elossa.”

Ovi pamahti kiinni. Ryntäsin ikkunaan ja katselin, miten Hyou katosi mustaan Volvoonsa. Auto ajoi tiehensä. Heti kun se oli kadonnut näköpiiristä, juoksin keittiöön ja pengoin kaapista esiin kaikki kulhot, jotka löysin, ja täytin ne vedellä. Sitten tyhjensin kaksi koiranruokasäkkiä lattialle kulhojen viereen. Toivottavasti Rei ja Akumu eivät kaataisi astioita. Minulla ei ollut aavistustakaan, paljonko ne söivät, mutta rukoilin ruoan ja veden riittävän viikoksi. En halunnut näännyttää viattomia koiria. Tai, no, viattomia ja viattomia, montakohan kertaa ne olivat raadelleet jalkojani pitbullin hampaillaan ja kynsillään.

Palasin huoneeseen, jossa olin aluksi ollut. Taskustani pengoin saamani numeroyhdistelmän, jonka avulla avasin kassakaapin. Siellä oli täysinäinen muovikassi, Tiikerinsilmä, muistitikku, kirjekuori ja joitain kansioita. Sulloin tavarat taskuuni mutta jätin kassin ja kansiot paikoilleen. Tiesin näkemättäkin hyvin, mitä muovikassissa oli, enkä halunnut enää koskeakaan siihen. Tavarat otettuani suljin kassakaapin, mutta muutin numeroyhdistelmän kokonaan. Uuden koodin kirjoitin kirjekuoren osoiteriville löytämälläni lyijykynännysällä.

Astelin eteiseen ja vilkuilin ympärilleni. Minulla oli kaikki mitä tarvitsin. Rahat, rubiini, kirjekuori, muistitikku. Olin muuttanut kassakaapin numeroyhdistelmän. Olin jättänyt (toivottavasti) riittävästi vettä ja ruokaa Reille ja Akumulle viikoksi. Olin valmis, voisin lähteä.

Ja Hyou luulisi löytävänsä minut… hän ei tiennyt, että minulla oli uudet suunnitelmat.

Suunnitelmat, joihin hän ei kuulunut ja joista hän ei tiennyt.




A/N2: Prologin henkilöt tulevat tutuksi tarinan edetessä ja koko roska avautuu muutenkin. Ehkä.
Viimeksi muokannut Larjus päivämäärä Ti Heinä 29, 2014 10:04 pm, muokattu yhteensä 3 kertaa
その時の 気分で
ポーランドルール発動だしー
「ずっと俺のターン!」

    1 tykkää.
Avatar
Larjus
Teknikko
 
Viestit: 245
Liittynyt: La Syys 12, 2009 10:05 am
Paikkakunta: stadi.

Re: Naapurina salaisuus [ayabie & exist†trace, AU, prologi/?

ViestiKirjoittaja Larjus » Ma Heinä 14, 2014 9:24 pm

osa 1

Mies ja nainen katsoivat toisiaan kyyneleet silmissä. Suut avautuivat ja sanat, jotka vannoivat ikuista rakkautta, pääsivät valloilleen. Huulikiillolla tahritut huulet maiskahtivat kiinni, nainen pyyhki kyyneleensä nenäliinalla. Mies astui kohti naista, kietoi kätensä tämän ympärille, suuteli pehmeästi ja rakastavasti huulille. Suudelma kesti ja kesti…

Kenzo väänteli kasvojaan inhoavasti ja huokaisi helpotuksesta, kun lopputekstit lopulta pamahtivat valkokankaalle. Kaikkea sitä ihmiset kuvasivatkaan. Ja kaikkeen hän antoikaan Aoin ylipuhua hänet mukaan. Pitäisikö kenties olla henkisesti vahvempi? Toisaalta siitä, että hän olisi henkisesti yhtä vahva kuin Herkules fyysisesti, ei ollut mitään hyötyä, kun vastassa oli Aoi. Brunetelle ei voinut sanoa vastaan. Eikä se johtunut uskaltamisesta, vaan kehtaamisesta. Kun Aoi esitti pyynnön ja hymyili niin, että hymykuopat vetivät vertoja jopa syvämerenhaudoille, mieleen ei tullut kuin lauma Halinalleja ja Teletappeja, jotka huusivat ”joo” ja ”uudestaan”. Ja niin sitä tuli itsekin sanottua. ”Joo, mennään leffaan.” ”Joo, mennään ensiviikolla uudestaan.” Kerran Kenzo oli kieltäytynyt, ja siitä oli seurannut Aoin pettynyt ilme ja tuskaisia ajatuksia siitä, miten piristää brunettea. Oli suorastaan laitonta, kun joku oli aikuisena miehenä vielä noin suloinen ja äidinvaistot – tai isänvaistot – herättävä.

”Kiitos, kun tulit kanssani katsomaan tämän”, Aoi sirkutti noustessaan hitaasti pehmeältä penkiltä. ”En tiedä, miten voisin kiittää.”
”Minä tiedän”, Kenzo mietti. ”Älä enää ikinä pyydä minulta mitään.”
Miksi Aoi olikaan juuri hänen naapurinsa? Jos he asuisivat eri taloissa, he eivät olisi varmaankaan ikinä tavanneet, eikä Kenzo nyt olisi leffateatterissa ajattelemassa rumia.
”Nyt keksin!” brunette sanoi työntäessään Kenzoa edellään. ”Tarjoan sinulle pirtelön.”
”Oluen.”
”Pirtelön.”
”Ohrapirtelön?”
”Ei kelpaa”, Aoi sanoi.
”Mutta sehän on pirtelö”, Kenzo väitti.
”Okei, selvä, ostan sinulle hilejuoman.”
”Kaljanmakuisena?”
”Mikä pakkomielle sinulla on kaljaan?” brunette ihmetteli. Hän itse oli täysi absolutisti.
”Mies, olen mies”, tummatukka kertoi.
”Pikemminkin juoppo.”

Kiistan lopputulos oli, että Aoi osti Kenzolle sekä suklaapirtelön että hilejuoman. Tämä ei kuitenkaan halunnut molempia, vaan sysäsi jäähileet ystävälleen juoden itse pirtelöä. Kaksikko meni juomien kanssa elokuvateatterin kahvioon istumaan. Aoi sörkki lusikalla omenanmakuista hilemössöä ja selkeästi aikoi sanoa jotain. Kenzo loi uteliaan katseen brunetteen: hän halusi tietää toisen asian.

”Mitä sinä pidit siitä?” Aoi lopulta kysyi.
”Leffastako?” nuorempi varmisti ja toinen nyökkäsi. ”No, ei se kyllä ollut minun tyyliäni.”
”Mutta tulit silti katsomaan sitä”, brunette sanoi enemmän itselleen kuin Kenzolle. ”Kiitos.”
”Mitä vain ystävän vuoksi”, tummatukka vakuutti, vaikka rukoilikin mielessään, ettei Aoi enää ehdottaisi elokuvaa tai balettia tai mitään. Vaikka he olivatkin ystäviä ja pitivät toisistaan, heillä ei ollut paljoakaan yhteisiä kiinnostuksenkohteita. Suurin niistä taisi olla vaatteet, etenkin kengät. Kaksikko kävi mielellään kenkäostoksilla ja heillä oli jopa samanlainen vaate- ja värimaku. Ainakin suurinpiirtein. Kenzolla oli tapana nostella kulmiaan Aoin mieltymykselle käyttää keltaisia vaatteita, ja vastaavasti vanhempi oli ollut kuolla nauruun kuulessaan ystävänsä pitävän leopardikuvioisista housuista ja jopa käyttävän sellaisia.

”Oikeasti?” Aoi ihmetteli.
Kukaan ei ollut ikinä sanonut hänelle noin. Toisaalta hänellä ei koskaan ollut ollut erityisen läheisiä ystäviä. Vanhojen koulukavereiden kanssa oli toisinaan mukava viettää aikaa, mutta he eivät tekisi uhrauksia tai auttaisi hädässä. Toisin kuin Kenzo.
”Tietenkin”, Kenzo hymähti. ”Sano yksikin syy, miksi valehtelisin.”
Aoi ei vastannut. Niin, miksipä toinen latelisi valheita hänelle?

Lopun ajasta, jonka he viettivät kahviossa, he olivat aivan hiljaa. Ainoa ääni lähti pirtelöstä, jota Kenzo imi pillillä. Tummatukasta Aoissa oli jotain omituista nyt, tämä oli niin hiljainen, vaikka oli yleensä oikea puhemylly, vaikka puhui yleensä niin paljon, ettei Kenzo lopulta enää jaksanut kuunnella. Ei, vaikka oli itsekin keskivertoa puheliaampi.
”Onko sinulla kaikki hyvin?” hän lopulta kysyi.
”Minä vain mietin”, brunette vastasi.
Mietti? Yleensä Aoi ei juurikaan miettinyt, teki vain sen miltä tuntui. Eikä hänestä koskaan tuntunut siltä, että pitäisi pohtia asioita.

”Onko täällä sinustakin kylmä?” lyhyempi kysäisi sysätessään hilejuoman kauemmas itsestään. Hän ei halunnut sitä enää, se oli saanut hänet voimaan pahoin ja sen kylmyys suorastaan jäädytti hänet.
”Minulla on pikemminkin kuuma”, Kenzo kertoi ja terästyi sitten. ”Sinun on kylmä? Oletko kipeä?”
”Minulla on kaikki hyvin”, Aoi väitti, mutta melko ponnettomasti. Hymy hänen kasvoiltaan oli kuollut. Hän ei erityisemmin vastustellut, kun pidempi laski kätensä hänen otsalleen.
”Olet tulikuuma, sinulla on varmaan kuumetta.”
”Mahdotonta”, toinen tokaisi, vaikka tiesi, että toinen oli varmasti oikeassa. Itse asiassa hänellä ei ollut kovin hyvä olo, se oli paljon huonompi kuin elokuvaa katsellessa.

Kahviosta lähdettyään Kenzo sai raahattua Aoin autoonsa, vaikka tämä pisti hanttiin, sanoi menevänsä mieluummin bussilla.
”Siinä ei ole mitään järkeä”, tummatukka puhahti. ”Asumme samassa talossa, pääset ilman muuta kyydilläni. Ei ole mitään järkeä maksaa bussimatkasta, kun pääset ilmaiseksi ja vielä lähemmäs kuin bussilla.”
”Bensa maksaa.”
”Se maksaa minulle kuitenkin, olit kyydissäni tai et,” Kenzo sanoi. ”Ja kipeänä et mene julkisilla. Ties milloin seuraava bussikin tulee.”
Aoi antautui, hänen ystävänsä oli täysin oikeassa. Tässä asiassa Kenzo ei päätään kääntäisi. Lähipiirin sairastuminen teki hänestä aina erittäin huolehtivaisen, suorastaan kanaemomaisen.
Bussissa Aoilla vain olisi ollut enemmän aikaa ja oma rauha. No, hänellä olisi sitä kotona vaikka kuinka paljon.

Tai sitten ei. Kenzo jäi Aoin kanssa kolmanteen kerrokseen ja saattoi toisen ovelle asti, varmuuden vuoksi. Brunette luuli, että pidempi olisi sitten lähtenyt omaan kotiinsa neljänteen kerrokseen, mutta tämä tulikin sisälle hänen mukanaan.
”Missä kuumemittarisi on?” Kenzo kysyi, kun vanhempi laittoi kenkänsä kaappiin.
”Lääkekaapissa”, tämä vastasi. ”Mutta löydän sen kyllä itsekin, voit lähteä kotiin.”
Kenzo oli kuitenkin jo vauhdissa.
”Ensin ainakin mittaat kuumeesi”, hän vaati antaessaan mittarin ystävälleen.
Aoi huokaisi ja laittoi saamansa esineen kainaloonsa. Kun Kenzolla oli huolehtimisvaihe päälle, oli parempi toimia hänen tahtonsa mukaan. Todellisuudessa tämä oli vanhemmasta melko mukavaa: olla toisen huomionkohde. Aikuisena se oli harvinaisempaa, kun vanhemmat eivät olleet jatkuvasti hemmottelemassa.

Mittari piippasi ja Aoi otti sen käteensä. 38,2. Hänellä oli kuumetta, eikä sitä ollut aivan vähänkään. Miksei se kuitenkaan siltä tuntunut? Hän oli ollut varma, että kuumetta olisi vähemmän kuin mittari näytti.
”Paljonko?” Kenzo kysyi ja nappasi kuumemittarin käteensä. ”Herranen aika!” hän totesi passittaessaan Aoin nukkumaan. ”Uni on paras lääke.”
Toinen asteli vastustamatta makuuhuoneeseensa. Hän istahti sänkynsä reunalle muttei vielä kaivautunut peittojen alle, vaikka niiden lämpöinen syleily tuntuikin kutsuvalta. Hänen oli edelleen kylmä.
”Haluatko jotain?” Kenzo tuli huoneen ovelle. ”Teetä? Kahvia?”
”Ei kahvia, se värjää hampaat”, vanhempi sanoi. ”Eikä minulla edes ole.
”No mitä sitten haluat?”
”Ihan vain vettä, minun on jano.”
Tummatukka kävi keittiössä hakemassa ystävälleen lasin vettä ja nappasi lääkekaapista mukaansa särkylääkepaketin. Hän pakottaisi Aoin nielaisemaan niistä yhden.

”Tässä”, hän laski vesilasin yöpöydälle. ”Ota nyt yksi näistä”, hän heilutti lääkepakkausta kädessään ja laittoi sen lasin viereen.
”Kohta”, Aoi sanoi hiljaa. Hän selvästikin nukahtaisi kohta.
”Nyt”, Kenzo vaati ottaessaan kädelleen yhden lääkkeen.
Hän ojensi sen ja vesilasin Aoille. Brunette nielaisi pillerin veden avulla ja huokaisi.
”Soita jos tulee tarve”, tummatukka sanoi. ”Missä puhelimesi on?”
Aoi kaivoi kännykän farkkujensa taskusta ja heilutteli sitä Kenzon silmien edessä.
”Tässä”, hän sanoi. Nuorempi nyökkäsi.
”Selvä. Minä menen nyt, soitan sinulle huomenna.”
”Mmmmh…”

Kenzo astui pimeään rappuun. Hän hapuili katkasijaa seinältä ja lopulta löysi sen. Paikka oli hiljainen ja autio, mutta ei enää pimeä. Hissi oli pohjakerroksessa, joten tummatukka päätti mennä portaita. Sitä paitsi matka oli lyhyt.
Kello oli puoli kaksitoista. Kenzo huomasi rappusten päässä olevasta ikkunasta taivaalla loistavan kuun . Se oli lähes täydellinen, vain pieni kaistale upposi tummaan taivaaseen. Parin yön päästä voitaisiinkin ihailla täysikuuta ja syyttää sitä ihmisten oudosta käytöksestä.

Tummatukka hymähti itsekseen, kaikkeen sitä ihmiset uskoivatkaan. Hänen jakeluunsa ei mahtunut väite, että joku taivaankappale vaikuttaisi siihen, miten ihmiset käyttäytyivät.

***

Aamupäivällä herätessään Aoi tunsi olonsa paljon paremmaksi. Hän tuijotti hetken kattoa ennen kuin hapuili tyhjää saadakseen kännykän käteensä. Viisi vaille yksitoista. Hän oli nukkunut lähemmäs kaksitoista tuntia, ja olo oli pirteämpi. Mitäköhän kuumemittari sanoi? Se lojui pöydällä vesilasin vieressä. Aoi laittoi sen päälle ja sitten kainaloonsa. Toivottavasti kuume olisi laskenut, hän ei jaksanut olla kipeänä. Se oli pitemmän päälle todella tylsää.
Hetken kuluttua mittari aloitti kovaäänisen piipityksen. Brunette nosti metelin aiheuttajan nähtäväkseen. 36,9, kuume oli laskenut yli asteella. Ihanaa. Se oli jo lähellä hänen normaalia ruumiinlämpöään.

Hetken heräiltyään Aoi nousi ylös. Hän nappasi aamutakin tuolin selkänojalta ja puki ylleen. Peiton alla oli ollut mukavan lämmin, mutta heti ylös noustua kylmyys oli iskenyt. Brunette sujautti jalkoihinsa aamutossut, lattia oli jääkylmä. Hän köpötteli keittiöön puhelin kädessään. Pitäisikö soittaa Kenzolle ja pyytää tätä kylään? Vai oliko tämä nyt töissä? Brunette ei muistanut, mutta päätti varmuuden vuoksi olla soittamatta. Hän ei halunnut häiritä ystäväänsä. Aoilla itsellä oli onneksi oli vapaapäivä, ei siis tarvinnut huolehtia poissaoloilmoituksista työpaikalle, eli Angelic Prettyn myymälään. Monet ihmettelivät, miten Aoi oli päätynyt töihin kauppaan, joka myi naisten vaatteita ja peräti lolitaa, mutta mies ei jaksanut välittää. Hän oli pastellisävyjen ja pitsien seassa aina kuin lepokodissa ja viihtyi töissä. Ja olihan pomokin vitsaillut toisinaan, että Aoi oli heidän ”vetonaulansa”: monet vakituiset asiakkaat suorastaan kyselivät hänen peräänsä, jos hän ei sattunut olemaan työvuorossa.

Brunette nappasi jääkaapin hyllyltä tuoremehutölkin ja kaatoi sitä itselleen puolen litran vetoiseen mukiin. Sen hän jätti pöydälle ja meni ulko-ovelle hakemaan sanomalehden. Vanhemmat maksoivat sen tilauksen hänelle ja kustansivat hänen muitakin menojaan. He olivat tehneet sillä lailla niin kauan kuin Aoi oli asunut omillaan, eli lähes viiden vuoden ajan. Nyt 26-vuotias brunette oli kyllä edelleen sitä mieltä, että olisi voinut maksaa kaikki menonsa itse, mutta hänen vanhempansa eivät hyväksyneet sellaista puhetta. Eivätkä varmaan tekisi niin tulevaisuudessakaan. He eivät alunperinkaan olleet halunneet Aoin muuttavan pois, mutta brunette oli kaivannut itsenäisyyttä ja omaa rauhaa. Vaikka saattoiko sitä sanoa itsenäisyydeksi, että vanhemmat huolehtivat hänestä taloudellisesti niin paljon. Mutta oli jutussa sentään se hyvä puoli, että Aoi pystyi kuluttamaan palkkaansa turhakkeisiin, joista sai hetkellistä mielihyvää. Kuten kenkiin.

Aoin lueskellessa lehteä ja etsiessä kiintoisaa artikkelia hänen puhelimensa alkoi soida. Hän tarrasi siihen, sisko soitti.
”Moi”, Aoi vastasi kännykkään.
”Terve veli”, Jyou sanoi. ”Tuli tässä vain mieleeni, kun olen menossa tänään vanhempien luokse, että haluaisitko tulla mukaan? Sinullahan oli vapaapäivä tänään”, hän muisteli.
”Tulisin jos voisin”, brunette sanoi.
”Ai, mikset voi?”
”Olen kipeä, minulla on hieman kuumetta”, toinen selitti. ”Joudun sairastamaan tämän päivän kotona.”
”Voi sinua”, Jyou pahoitteli. ”Yritä pärjäillä.”
”Kyllä minä, kaikki hyvin sisko.”
”Minä tulen käymään parin päivän sisällä”, vanhempi päätti. ”Varmistamaan, että kaikki on hyvin.”
”Juurihan minä sanoin niin.”
”Niin sanoit, mutta haluan todeta sen itse.”
”Sinä se et muutu”, Aoi huokaisi.
”Ehkä en”, sisko myönsi. ”Kuten et sinäkään. Ja tulisin vaikka olisit terve, äiti pakkaa minulle kuitenkin paljon ruokaa sinulle tuotavaksi.”
Brunette voihkaisi ääneti. Hän ei ollut syönyt entisiäkään!
”Minä tiedän”, Jyou naurahti arvaten veljensä aatteet. ”Mutta tulen kuitenkin, en minäkään sitä kaikkea sapuskaa halua.”
”Selvä, no, nähdään siten”, hän hyvästeli siskonsa ja lopetti puhelun.

Ehkä hänen pitäisi syödä ne äidin aiemmin antamat ruoat ennen uusia.


***

Poika avasi asunnon oven ja livahti sisään. Eteinen ammotti tyhjyyttään. Hän jätti kenkänsä lattialle ja lähti tarkastamaan huoneita sukkasillaan.
Asunnossa oli pieni makuu- ja olohuone sekä keittiö, kylpyhuonetta unohtamatta. Se välttäisi hänelle hyvin, ei hän isompaa tarvinnut. Eihän hän edes aikonut viipyä siellä loputtomiin. Kunhan alue olisi rauhallinen: se oli ainoa edellytys.

Vaaleahiuksinen käveli keittiön ikkunaan. Neljäs kerros oli yllättävän korkealla, ja se korkeus loi hänelle turvallisuuden tunteen. Kaikki olisi hyvin, hän voisi elää huoletonta elämää.
Vaikka asunto olikin tyhjä, se tuntui blondista jo nyt kodilta. Huoneet olivat pienuudestaan huolimatta avaria ja valoisia, puulattia tuntui mukavalta jalkojen alla. Tukevalta, mutta silti niin lempeältä… Poika riisui sukkansa ja antoi parketin hyväillä jalkapohjia. Hän tassutteli paljain jaloin keittiöstä olohuoneeseen ja kävi makaamaan lattialle. Hän tunsi elävänsä taas, olo ei olisi voinut olla ihanampi. Oli vain hän ja tämä raikas asunto. Blondi liikutteli sormeaan lattian puupinnalla. Se oli tasainen ja kiiltävä, tuntui mukavalta myös sormen ihoa vasten. Se oli niitä harvoja asioita, jotka tuntuivat hyvältä iholla. Menneisyys oli jättänyt ikuiset traumat, joita edes uuden asunnon parkettilattia ei kuitenkaan voinut pyyhkiä pois. Mihin pelkkä lattia muka pystyi?

Hetken lattialla makailtuaan poika nousi ja kävi katsastamassa makuuhuoneen. Sekin oli tyhjä, siellä oli ainoastaan seinässä kiinni olevat kaapit. Seinät olivat niin kuin yleensä tylsän valkeat, mutta blondi näki niissä pikemminkin iloa. Ne olivat niin puhtaat, ei yhtäkään likatahraa. Parkettikin oli mukavan naarmuton, aivan kuin asunto olisi upouusi, koskematon, vaikka talo oli kuulemma ollut pystyssä yli seitsemän vuotta. Tosin alue oli syrjäinen eikä järin suosittu. Ehkä tänne ei löytäisi helposti uusia muuttajia, ja siksi huoneisto oli pysynyt tyhjänä pitkään.

Mutta se sopi hänelle paremmin kuin hyvin.



A/N: Osa 1 aka turhaa liibaa (= pohjustusta). IRL myös Aoi syyllistyy leopardikuvioisten housujen käyttöön.
その時の 気分で
ポーランドルール発動だしー
「ずっと俺のターン!」

Avatar
Larjus
Teknikko
 
Viestit: 245
Liittynyt: La Syys 12, 2009 10:05 am
Paikkakunta: stadi.

Re: Naapurina salaisuus [ayabie & exist†trace, AU, prologi+

ViestiKirjoittaja Larjus » Ti Heinä 29, 2014 10:03 pm

osa 2

Aoi istui keittiön ikkunan ääressä teetä juoden. Hänen olonsa oli vielä hieman kipeä, mutta lepääminen ja lääkkeet olivat helpottaneet vointia huomattavasti. Brunette nosti kupin huulilleen ja katseli, miten huonekalukaupan kuljetusauto ajoi pihaan. Joku oli tainnut ostaa uusia sisustuselementtejä.

Niin olikin, mutta hetken päästä Aoi tajusi, että joku ei vain ollut ostanut uusia tavaroita, vaan myös muutti. Heidän taloonsa: sänkyä sun muuta kannettiin sisälle rakennukseen. Brunette yritti etsiä alhaalta uutta naapuria, mutta ei erottanut kuin haalareihin pukeutuneita miehiä. Heistä tuskin kukaan muutti ainakaan tänään.
Sitten Aoin katse kohdistui vaaleahiuksiseen hahmoon, joka kantoi käsissään kahta lemmikinkantokoppaa. Hän voisi olla se muuttaja, se oli hyvin todennäköistä.

Aoi mietti, pitäisikö hänen soittaa Kenzolle ja kertoa tämän uudesta seinänaapurista. Hänellä oli tapana kertoa kaikki, aivan kaikki, eteenpäin, joskus hän jopa juorusi ja kertoi salaisuudet, pahaa kuitenkaan tarkoittamatta. Hän vain sattui olemaan lörpöttelijä, joka sanoi asiat ennen kuin ajatteli niiden seurauksia.
Ja se naapuri, ei se muuallekaan voinut muuttaa. Kenzon viereinen oli ainoa tyhjä asunto. Neljäs kerros, Aoin asunnon yläpuolella, samanlainen huoneisto kuin hänellä.
Lopulta brunette päätti olla häiritsemättä Kenzoa nytkään. Tämähän oli luvannut soittaa tänään, ja koska soittoa ei vieläkään kuulunut, nuorempi oli taatusti vielä töissä. Tämä työskenteli kaupassa, joka myi kaikenmaailman elektroniikka jatkojohdoista tiskikoneisiin, ja oli kuulemma lopen kyllästynyt suurimpaan osaan asiakkaista. Olivat Kenzon mukaan liian vaativia ja luulivat hänen tietävän aivan kaiken.

Brunette laski teekupin käsistään pöydälle ja nousi ylös. Toinen aamutossu oli pudonnut jalasta, ja hän oli potkinut sen pöydän alle, mistä sen voisi hakea myöhemmin.
Vilkaisu seinälle varmisti, että kello oli vartin yli yksi. Aoi huokaisi, hänestä tuntui, että aikaa olisi kulunut ikuisuus. Se ikuisuus olikin vain pari tuntia, miten hän jaksaisi koko päivän tätä?
Brunette päätti tappaa aika ja mennä suihkuun, olo oli likainen. Kuuma vesi myös tuntui aina ihanalta, niin hyvältä, että hän vietti suihkussa aina vähintäänkin puoli tuntia, ollen vain.

***

Yumehito kumartui kantokopan tasolle ja katsoi sisään. Keltaiset silmät mulkoilivat häntä tyytymättöminä.
”Malta vielä hetki Kuroki”, poika sanoi kissalleen. ”En uskalla ihan heti päästää teitä vapaaksi.”
Musta kissa maukaisi hiljaa. Yumehito nousi ylös ja kantoi pahvilaatikon keittiöön. Hän kuori astiat kääreistä, kaikki olivat ehjiä. Valkoisia posliiniastioita, joiden pohjaan ja reunoihin oli painettu omenapuun kukkia, lehtiä ja hedelmiä. Riisikupit tosin olivat vaaleansinisiä, ja niissä oli koristeina valkoisia pilviä ja lumihiutaleita. Yhtäkaikki, ne olivat Yumehitosta kauniita.
Todettuaan astioiden kunnon erinomaisesti hän penkoi laatikosta esiin kissojen ruoka- ja vesikipot ja asetti ne lattialle seinän viereen. Niiden alusen hän etsisi myöhemmin, piti purkaa muitakin tavaroita.

Tunnin asuntoa järjestettyään Yumehito päästi kissat vapaaksi. Musta, takkuturkkinen Kuroki, valkoharmaa Sakito ja helmenvalkea, ruskeanaamioinen Meika livahtivat jokainen eri puolille asuntoa. Poika palasi keittiöön kädessään kissojen ruoka-astioiden alusta. Hän oli löytänyt sen laatikosta, johon oli luullut pakanneensa vain vaatteita. Väärä luulo, kuten aina.

***

Poika istui olohuoneen tummansinisellä sohvalla kannettava sylissään. Kainaloonsa hän oli kaapannut käsinojalla lepäilleen onnettoman Sakiton ja rutisti tätä nyt tiukasti ruumistaan vasten. Kissa ei siitä erityisemmin pitänyt, muttei rimpuillut tai raapinut itseään vapaaksi. Sen sijaan se ilmaisi mielipiteensä mouruamalla vähän väliä tyytymättömästi.
Yumehito ei välittänyt kissansa valituksista, hän siirsi hiirtä ruudulla, silmät seurasivat sitä tarkkaavaisina, mutta herkkinä ärsykkeille. Hänen katseensa hapuili etsien oikeaa linkkiä, aivot kävivät läpi sanoja. Yhtäkkiä ne lakkasivat toimimasta: silmät eivät nähneet tietokoneen ruutua, eivät mitään todellista, aivot jäivät toistolle, toistamaan yhtä ainoaa sanaa…

”Ei!” Yumehito parkaisi hiljaa, laski koneen sylistään ja hypähti ylös. Sakito livahti sohvan alle piiloon. Poika itse juoksi, juoksi kuin täysiverihevonen laukkakilpailuissa, suoraan kylpyhuoneeseen. Hänen kätensä tärisivät, haparoiden hän sai vesihanan auki. Kämmenet kastuivat, vesi valeli ne puhtaiksi. Yumehito hieroi käsiinsä saippuaa, kulutti siihen huolella aikaa, ja koko sen ajan vesi valui hanasta viemäriin. Siitä kuului kovaäänistä kohinaa ja lorinaa, putket ryystivät vaahtoavaa vettä ahnaina.
Lopulta poika huuhteli kätensä, sulki hanan ja kuivasi kätensä hennonvihreään pyyhkeeseen. Hän palasi olohuoneeseen rauhoittuneena hinkaten kämmeniään paitaansa, aivan kuin niitä ei saisi pesemälläkään puhtaiksi.
”Mihin jäinkään?” Yumehito veti syvään henkeä ja kohdisti katseensa tietokoneeseen. ”Ai niin.”
Hän istui takaisin sohvalle ja otti kannettavan syliinsä. Sivu, jolla hän oli vieraillut, oli kadonnut. Perkele.
Yumehito otti huokaisten esille uuden sivun ja alkoi selata sivuhistoriaa. Avattuja linkkejä oli niin paljon. Poika luovutti lopulta, hän oli kadottanut etsimänsä. Hän yrittäisi uudestaan vaikka huomenna.

***

Kenzo yritti hillitä itsensä, ettei räjähtäisi keski-ikän ylittäneelle naiselle, joka etsi syntymäpäivälahjaa lapsenlapselleen. Rouva aikoi ostaa ”mummon omalle kultatytölle” kännykän, mutta ei löytänyt mieleistä. Milloin oli väri väärä, milloin malli, radio puuttui, ei ollut laadukasta kameraa, huono nettiyhteys… ja koska täydellistä puhelinta ei löytynyt, nainen alkoi moittia Kenzoa.
”Minä… tapan… kohta… jonkun”, tummatukka mutisi mennessään noin sadannen kerran varastoon tarkistamaan, löytyisikö sieltä jotain tiettyä puhelinmallia. Tällä kertaa uutta, huippulaatuista Nokian tulokasta, jonka pitäisi olla vaaleanpunainen.
Miehestä tuntui, että hän joutui aina opastamaan hankalimpia asiakkaita.

”Tällaisen löysin”, Kenzo toi naisen näytille tämän haluaman puhelimen. ”Miellyttääkö se teitä?”
”Onko tuo muka vaaleanpunainen?” rouva pöyristyi. ”Tuohan on melkeinpä lila. Eikö teillä ole tällaista ihan oikeana vaaleanpunaisena?”
Tummatukka katseli kädessään olevaa kännykkää. Se oli hänestä ihan selvä vaaleanpunainen, oli sitä paketissa ja varmasti käytössäkin. Hän yritti hillitä itsensä, raivostuminen ei auttaisi mitään, se vain antaisi hänestä erittäin huonon kuvan. Ei se tainnut naisen mielestä olla muutenkaan kovin hyvä.
”Tätä mallia on vain kolmessa värissä, hyvä rouva”, Kenzo kertoi.
”Hyvä rouva? Pyh, ja kaikkea muuta."
”Mustana, hopeisena ja tällaisena vaaleanpunaisena. En valitettavasti voi muuttaa sen väriä, vaikka tekisin sen mielelläni.”
”Mitä vain, jotta lähdette ja jätätte minut rauhaan.”
”No onko teillä mitään muuta mallia kunnon vaaleanpunaisena?” nainen vaati tietää.
Kunnon vaaleanpunaisena? Mitä nainen höpisi?
”Odottakaa pieni hetki”, Kenzo pyysi. ”Minä käyn varmistamassa kollegaltani, palaan aivan pian!”

Tummatukka syöksyi pikavauhtia osastolle, jossa oli myynnissä mp3-soittimia ja niiden lisäosia. Hän bongasi työkaverinsa Mallyn järjestelemässä hyllyjä.
”Mally, tarvitsen apuasi!” Kenzo sanoi blondille heti aluksi.
”Missä?” tyttö kysyi.
”Hankala naisasiakas, joka moittii minua kun en erota vaaleanpunaista vaaleanpunaisesta”, mies selitti.
Mally katsoi häntä pitkään kulmat koholla ennen kuin nyökkäsi sanoen:
”Asia selvä, minä autan. Missäs se nainen on?”
”Kiitos”, Kenzo sanoi toiselle tarkoittaen sitä koko sydämellään. ”Minä vien sinut hänen luokseen.”

Nainen odotti heitä hyllyjen vieressä, juuri tismalleen, täsmälleen, millilleen siinä, mihin Kenzo oli hänet jättänyt. Jättänyt enemmän kuin mielellään.
”Tässä on Mally”, mies esitteli. ”Hän tajuaa värien päälle ja osaa auttaa teitä löytämään sopivan puhelimen.”
”No sepäs hyvä”, nainen ilahtui.
”Mitä helvettiä sinä olet väittänyt minusta?” Mally madalsi ääntään huimasti niin, ettei asiakas sitä kuullut.
”Sanoin, että ymmärrät, mikä on 'kunnon vaaleanpunainen'”, Kenzo sihahti. ”Vain naiset voivat tuollaiset tietää.”
”No, kaipa tiedän”, tyttö tuumi hiljaa. Sitten hän loihti kasvoilleen ystävällisen hymyn. ”No niin, hyvä rouva, mennäänpä etsimään vaaleanpunaista puhelinta!”
”Minä hoidan sinun työsi”, tummatukka lupasi työkaverilleen ja suuntasi musiikkiosastolle.

Hän auttoi erästä perhettä löytämään vihreän iPodin, mikä ei onneksi vaatinut isoja operaatioita, ja meni ajankuluksi jatkamaan hyllyjen järjestelyä, jonka Mally oli jättänyt kesken. Kenzon laittaessa kuulokkeita värijärjestykseen tyttö palasi.
”Miten niin hankala asiakas, hänhän oli mukava!” blondi sanoi ensisanoikseen. ”Minun ei tarvinnut kuin antaa hänelle pinkki puhelin ja heti hän oli tyytyväinen!”
”Minähän sanoin, te naiset tiedätte värit”, tummatukka muistutti. Sitten hän vilkaisi kelloaan. ”Aah, lounaan paikka.”


Taukotilassa syödessään Kenzo päätti soittaa Aoille ja tiedustella toisen vointia. Hän oli erittäin huolehtivainen ihminen, etenkin, jos joku oli kipeä. Samanlaisia huolehtijoita oli koko hänen perheensä. Kerran kun Kenzo oli ollut kotona vatsataudin takia, hänen veljensä Takehito oli halunnut olla menemättä kouluun ja jäädä hoitamaan pikkuveljeään. Niin ei kuitenkaan ollut käynyt, ja Kenzo oli viettänyt koko aamupäivän yksin. Kamalalta se ei ollut tuntunut kuin fyysisesti, henkisesti yksinolo osasi olla välillä ihan mukavaakin.

”Terve Aoi”, Kenzo sanoi ystävänsä vastatessa. ”Mites voit?”
”Ihan hyvin, kuume on laskenut…”
Tummatukka tunki riisiä suunsa täyteen. Hän mussutteli lounastaan kuunnellessaan hieman tylsistyneenä Aoin selityksiä kadonneesta aamutossusta ja loppuneesta tuoremehusta. Ei hän niistä halunnut kuulla, vaan ystävänsä voinnista!
”Ja nyt tässä tuli mieleeni, että taisin potkaista sen tossun pöydän alle”, brunette muisti yhtäkkiä.
”No sepä hyvä”, Kenzo lopetteli lounastaan.
”Taidan käydä kohta katsomassa…”
Linjan toiseen päähän laskeutui hiljaisuus. Hetken tummatukka luuli Aoin lähteneen metsästämään kadonnutta tossua, ennen kuin erotti hennon hengityksen luuria vasten.
”Mitä nyt?” hän kysyi.
”Ei mikään”, Aoi vakuutti. ”Muuten, sinä saat naapurin.”
”Mistä sinä sen tie… Aoi, oletko taas kytännyt ikkunan ääressä!?” Kenzo melkein huudahti. ”Niin eivät tee kuin äreät mummot!”
”En minä kyttää”, ääni hiljeni. ”Satuin vain katselemaan ulos ja näin muuttoauton, ja jonkun huonekalukaupan traktorin.”
”Traktorin!?”
”Tajusit kuitenkin”, brunette totesi.
”No, herra Vakooja, näitkö sitten uutta naapuria?”
”Yhden vaaleahiuksisen, jolla oli kaksi lemmikinkantokoppaa…”
”Olet uskomaton”, Kenzo huokaisi. ”Miten sinä erotat lemminkinkantokopatkin? Älä vain sano, että sinulla oli kiikarit!”
”Ei ollut”, Aoi vannoi. ”Mummollani on sellaiset, hän käyttää niitä aina aamuisin, enkä halua muistuttaa häntä…”
”Voi hyvä Luoja”, nuorempi parahti mielessään.
”Ja muuten, eikö sinua kiinnosta se uusi naapuri?” brunette kysyi melkeinpä loukkaantuneena. ”Keskityit vain minun kiikareihini…”
”Eli sinulla oli ne?”
Aoi ei vastannut mitään. Tummatukka pystyi kuvitella, miten tämän ilme musteni pikkuhiljaa.
”No, eipä erityisemmin kiinnosta”, Kenzo väitti.

Hän tosin valehteli, kyllä häntä kiinnosti. Kiinnosti ihan pirun paljon. Kuka muka uskalsi muuttaa asuntoon, jossa joku mies oli ampunut itsensä ja vaimonsa? ”Kuka vain, joka ei siitä tiennyt, mutta…” Ja kiinnosti se häntä muutenkin. Hän rakasti tehdä tuttavuutta uusien ihmisten kanssa. Oli tehnyt niin, kun Aoi oli muuttanut alempaan kerrokseen. Välillä Kenzo tosin katui sitä tekoa, lähinnä silloin kun löysi itsensä tuijottamassa yltiöromanttista elokuvaa tai balettia. Mutta todellisuudessa hän oli iloinen, että Aoi oli hänen ystävänsä. Tämä oli mukava ja reilu, todellinen aarre ystäväksi. Ties vaikka uusi naapuri paljastuisi samanlaiseksi? Mutta mieluiten ilman rakkaushömppäleffa-addiktiota. Mutta jos näin olisi, Kenzo voisi houkutella Aoin menemään leffaan tämän naapurin kanssa, ja tummatukka itse jäisi kotiin katsomaan Hullujen japanilaisten uusintoja. Paitsi että ei se onnistuisi, Hullujen japanilaisten aikaan Aoi ei poistuisi kotoaan.

”Vai niin”, brunette totesi sitten. ”Olen kuitenkin varma, että menet tekemään hänen kanssaan tuttavuutta.”
”Aiotko vakoilla?”
”Toki, osaanhan katsoa katon läpi”, Aoi tokaisi.
”Jos hänellä on lasilattia?” Kenzo ehdotti.
”Ei siitä olisi mitään iloa, kun minulla ei ole lasikattoa”, toinen huomautti. ”Mutta Kenzo, minä tunnen sinut. Kun muutin tänne, tulit tervehtimään. Olen varma, että teet niin nytkin. Tiedän sen.”
”Hakkeroiduitko aivoihini?” nuorempi kysyi.
”En, mutta tuo todisti, että olen oikeassa”, Aoi kiusasi. ”Hän vaikutti muuten aika nuorelta, noin meidän ikäiseltä. Tai oikeastaan sitäkin nuoremmalta.”
”Miten sinä senkin näit?”
”…Kiikarit?” vanhempi ehdotti varovaisesti.
Molemmat repesivät yhtä aikaa nauramaan.

***

Kenzo pääsi lähtemään töistään kuuden maissa. Hän oli tajuttoman väsynyt ja äänensä loppuun kuluttanut. Poskia pisteli jatkuva hymyily. Tummatukka oli enemmän kuin kiitollinen muistaessaan, että huomenna hänellä olisi vapaapäivä. Hän arvosti niitä aina, mutta etenkin nyt se tuntui jumalten siunaukselta. Hän saisi nukkua, ihanaa. Ei tarvitsisi kohdata hankalia asiakkaita, ihanaa.

Tummatukka ajoi autonsa vakiopaikalleen talon parkkipaikalle. Tällä kertaa sitä ei oltu omittu toisen käyttöön, mistä Kenzo oli tyytyväinen. Hän oli sen paikan varannut punaiselle Toyotalleen, oli törkeää, että muut hyötyivät siitä. Kenzo oli saanut autonsa vanhemmiltaan syntymäpäivälahjaksi nelisen vuotta sitten. Isä luotti vain japanilaisiin automerkkeihin, ja Toyota oli niistä hänen ehdoton suosikkinsa. Kenzolle auto oli vain auto.

Kenzo oli kävelemässä kohti talon etuovea, kun huomasi maassa jotain. Tuhannen jenin seteli. Rahalle kyllä riittäisi käyttöä, joten mies kumartui noukkimaan setelin talteen. Asfaltilla oli jotain muutakin, aivan Kenzon sormien vieressä. Valokuva, tai oikeastaan vain pala siitä. Tummatukka nosti senkin maasta. Kuvassa erottui ruskeita hiuksia noin puolen pään verran, harmaata neulosta ja vaaleaa seinää. Ei siis mitään mielenkiintoista. Kenzo tunki palasen taskuunsa, se olisi viisainta viedä roskikseen.

Mutta aina viisaus ei ole viisasta.



A/N: Lisää höttöä.
その時の 気分で
ポーランドルール発動だしー
「ずっと俺のターン!」

Avatar
Larjus
Teknikko
 
Viestit: 245
Liittynyt: La Syys 12, 2009 10:05 am
Paikkakunta: stadi.


Paluu K-15

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron