Sivu 1/1

Skorpioni (Kiyoharu/Kyo, angst, PWP, songfic, oneshot)

ViestiLähetetty: Ma Tammi 13, 2014 7:29 pm
Kirjoittaja DrMinttu
Nimi: Skorpioni
Kirjoittaja: minä
Beta: Amber
Ikäraja: R
Paritus: Kyo (DIR EN GREY) / Kiyoharu (Kuroyume)
Tyylilaji: drama, songfic, semi-angst, semi-PWP?
Biisi: Megadeth - The Scorpion
Tekijänoikeudet: En hyödy tästä mitenkään ja hahmot omistavat itse itsensä. Sanoituksista creditit Dave Mustainelle.
Varoitukset: lievä non-con?
Yhteenveto: ”Tehään niin, että mä kuuntelen sen demon, jos sä teet vähän aikaa niinku mä sanon.”
Alkusanat: No pitihän munkin kantaa korteni Kyo/Kiyoharu-kekoon.

Suurina inspiraation lähteinä tässä oli Amberin samalla parituksella kirjoitetut ficit sekä nää biisin sanat, joita olin yrittänyt muokata ficin muotoon paljon aikaisemminkin.

Amberille taas iso kiitos kärsivällisyydestä ja huolellisuudesta. <3


--


”Kiyoharu? Haluatko sä jotain syötävää?”
”Joo. Katkarapusalaatin.”

Kuulen oven sulkeutuvan perässäni, kun se palaa puolijuoksua käytävään selvittämään, kuinka saisi nopeiten hankittua mulle katkarapusalaatin.

Se on se pieni roudari. Ei kitara- tai rumputeknikko eikä valomies tai kuski. Pelkkä roudari.

Se luultavasti luulee olevansa mulle pelkkää ilmaa. Suurimman osan ajasta onkin.

Mutta kyllä mä näen, miten se katsoo mua. Sen silmissä on sellanen ihan mielettömän alistuva katse. Se ei varmaan itse edes tajua sitä.

(My wants are all I care
No shame and guilt, there's nothing there)



Samana iltana mä olen pitkästä aikaa yksin ja vailla tekemistä. Istun hotellihuoneessani selaamassa jotain eurooppalaista aikakauslehteä, kun mun katse pysähtyy mainosaukeaman alusvaatemalliin. Se on vaalea hoikka nainen, jolla on uppiniskainen ilme mutta upea kroppa. Mä katson sen alaosaa, johon ei oo mitenkään liikaa kangasta tuhlattu, ja mietin... Mietin sitä pientä roudaria.

Hetken kuluttua soitan huoneeseen, jonka se jakaa parin muun henkilökuntaan kuuluvan jätkän kanssa.

”Mä tarviin alushousut”, kerron.
”Millaset?” se kysyy heti. Kuulen taustalla kahinaa ja tajuan, että se kiskoo jo toppatakkia päälleen. Niinku se olis ollu siellä koko ajan valmiina, odottamassa että käsky käy.
”Naisten. Sellaset seksikkäät.”
”Okei. Jotain muuta?” Ei pientäkään epäröintiä.
”Siinä kaikki.”



Ne on viininpunaset ja tuntuu liukkailta käsissä.

”Sä näytät yllättyneeltä”, sanon ja lasken ne viereeni päiväpeitolle.

Se on astunut sisään huoneeseen mun kehotuksesta. Haroo rapeaksi blondattuja hiuksia silmiltään eikä oikein tiedä, minne katsoa. ”Mä ajattelin, että sulla olis seuraa.” Sen katse pyyhkäisee nopeasti sängynpeitteellä lepäävien alushousujen yli. Odotti varmaan pääsevänsä näkemään vilauksen jostain puolialastomasta mimmistä.

”Mikä sun nimi on?” kysyn ja nojaan paremmin reisilläni lepääviin kyynärvarsiin. Ikään kuin sen nimi olis mitenkään relevantti.
”Tooru.” Nyt se kumartaa vähän, mikä näyttää enemmän joltain geeneihin koodatulta tilannesidonnaiselta pakkoliikkeeltä kuin kohteliaalta eleeltä. Siltä se aina näyttää. Mä vihaan kumartelua ja nöyristelyä.

Otan alushousut etusormeni koukkuun ja kohotan niitä. ”Nää on sulle.”

Se räpäyttää silmiään pari kertaa.

Sitten se pyyhkäsee kämmeniään farkkuihinsa ja alkaa hipelöidä paksun, tummanvihreän takkinsa hihaa. Katsoo vuorotellen mua ja mun etusormessa killuvia pikkuhousuja. Se varmaan miettii, oonko mä ihan pimee.

”Ei kiitos”, se sanoo lopulta, kohteliaana kuin mikä. Niinku mä olisin kysynyt, haluaako se kahvia, tai jotain.
”Ei kun ota ne. Laita ne jalkaan.”

Sen aataminomena pomppaa, kun se nielasee.

”Laita ne jalkaan”, mä toistan.
”Miks?”
”Se olis musta seksikästä.”
”Tota...” Nyt se katselee jonnekin mun kasvoista vähän sivulle. ”Jos mä kuitenkin vaan lähen...”
”Mihin vittuun sulla muka on kiire?” mä ärähdän ja saan sen säpsähtämään. ”Onks sulla vai jotain parempaa tekemistä? Mä voin vakuuttaa, että mulla on roudariehdokkaita ihan jonoks asti, jos sulla on jotain parempia hommia tiedossa. Antaa mennä sit vaan.”

Se ei vastaa mitään, näyttää vaan pelästyneeltä. Muutaman sydämenlyönnin jälkeen sen toppatakki kahahtaa, kun se kääntyy vilkasemaan taakseen, ovea kohti. Sitten se kääntyy takas mua päin, ja sen katse osuu varmaan vahingossa mun silmiin. Se katsoo heti muualle.

Mua meinaa alkaa ärsyttää ihan tosissaan, mutta sitten se rupee vetämään takkinsa vetoketjua auki ja mun sisällä, alavatsassa, tuntuu pieni nykäsy.


Mä en liikahdakaan paikaltani, kun se hitaasti ja kömpelön näkösesti kuoriutuu ulos vaatteistaan. Sytytän tupakan ja katselen. Se pysyy vähän kumarassa niin kuin vois silleen piiloutua mun katseelta.

Kun se lopulta seisoo mun edessä pelkät bokserit jalassa, mä heitän ne viininpunaset pikkuhousut sille. Se saa just ja just kopin, vaikka heitto oli helppo.

”Mä siis... laitan nää vaan jalkaan? Mitä sen jälkeen?”
”Ei mitään.”

(Look deep, into my face
I sell deceit, without a trace)



Se on kääntynyt melkein kokonaan selin muhun siinä vaiheessa, kun ne silkkiset pikkuhousut vihdoin liukuu sen kapeita sääriä ja reisiä pitkin ylös. Mä en nää sen etumusta, mutta se käyttää vähän aikaa asetellakseen itsensä pienen kankaanpalan sisään.

”Käänny”, kehotan. Mun omaa etumusta pakottaa ihan helvetisti.

Se vetää yhen pitkän ja värisevän henkäyksen ennen kuin kääntyy muhun päin kasvot punottaen.

Se on saanut tungettua itsensä kokonaan niihin pikkuhousuihin.
Koko paketti on piilossa.

Olis varmaan pitänyt pyytää sitä ostamaan stringit. Mutta ehkä jos sillä seisois... ehkä se ei sitte mahtuis.
Voi helvetti.
Minkä ikänen se edes on?

Yhtäkkiä mua vähän puistattaa. Mä käännän katseen poispäin siitä ja sytytän uuden röökin. Tungen sitten vasemman jalan isovarpaan oikeen jalan sukan resorin alle ja kiskon sillä tavalla sukat jaloistani. Nään koko ajan sivusilmällä sen rääpäleen seisomassa keskellä huonetta ihan paikallaan. Mä nään jopa sivusilmällä, miten se saa välillä pieniä tärinäkohtauksia.

Lopulta se rikkoo hiljaisuuden.

”Voinko - ” se alottaa särkyneellä äänellä, selvittää kurkkuaan ja yrittää uudestaan: ”Voinko mä nyt laittaa vaatteet takas päälle?”
”Onks sulla joku tärkee tapaaminen? Vai mihin sulla on noin helvetinmoinen kiire?”

Se halaa itseään niin kuin sillä olis kylmä eikä vastaa mun kysymykseen.

”Ne näyttää hyvältä”, sanon sitten hiljaa. ”Sä näytät hyvältä.” Nyt se vihdoin katsoo mua silmiin. ”Tuu tänne, Tooru.”

Mä voin nähdä muutoksen sen olemuksessa, kun sen nimi käy mun huulilla. Se saa pieneen, laihaan vartaloonsa heti pari senttiä lisää pituutta. Se kävelee mun luokse eikä oo enää ollenkaan kumarassa. Hetken aikaa se näyttää oikeesti hyvältä.

(Look deep, into my soul
It's black as coal, like a bullet hole)


Mä painan puoliks palaneen tupakan tuhkakuppiin ennen kuin ojennan toista kättäni, tartun Toorun luisevaan lantioon ja vedän sen lähemmäs itseäni. Levitän jalkojani, että se pääsee niiden väliin, ja kun se on ihan mun edessä, painan kasvoni sen litteää vatsaa vasten.

Se vetää nopeasti henkeä, ja hetken kuluttua ilma purkautuu sen keuhkoista värisevänä virtana. Mä tunnen – ja kuulen – miten sen sydän takoo. Sen vatsa ja rintakehä kohoilee epätasaisesti, ja se tuoksuu joltain, mikä tuo mun mieleen nuoren miehen.

Hengitän sitä muutaman sekunnin ajan, ja mun housut alkaa taas käydä ahtaiksi.

”Ootsä koskaan tehny mitään tällasta?”
Se pudistaa päätään ja alottaa: ”Mä en oo...” Sitten se tulee vissiin toisiin aatoksiin, kun ei koskaan päätä lausetta.
”En mäkään.” Mun huulet pyyhkii sen vatsaa, kun puhun. ”En mäkään oo homo.”

Irrotan otteeni sen vyötäröltä ja työnnän sen sängyn reunalle istumaan. Se istuu kiltisti, ristii kätensä syliinsä ja katsoo mua niin kuin se ei uskois, mitä mä just sanoin. Katon sitä ekaa kertaa läheltä ja tarkasti ja mua säälittää vähän: se ei varmastikaan ollut koskaan mikään luokan tyttöjen märkä päiväuni.

”Mä en haluu poikaystävää”, mä sanon yksinkertasesti ja alan kiskoa paitaa pois päältäni. Se jännittyy vähän, mutta ei nouse seisomaan tai liiku kauemmas. ”Eikä mua kiinnosta käydä treffeillä miesten kanssa.” Alan verkalleen avata farkkujani ja seuraan sen reaktiota koko ajan. ”Mut aina toisinaan”, mä jatkan ja nostan lantiota sen verran, että saan vedettyä housut nilkkoihin, ”mä tartten miehen mun sänkyyni.” Pojan, korjaan mielessäni.
Kiskon mun farkut kokonaan pois ja käännyn katsomaan Toorua, joka ei vieläkään ole juossut karkuun.

Se katselee jonneki ihan muualle ja jauhaa turvonneen näköstä alahuultaan. Sen verran, mitä mä sen ilmeestä nään, se näyttää huolestuneelta. Vähän ahdistuneelta. ”Saanko mä potkut, jos mä nyt lähen?” se kysyy.

Mä tartun sen leukaan ehkä vähän kovakourasesti ja käännän sen kasvot mua kohti. ”Oonks mä susta jotenki vastenmielinen?”

Se katsoo mua nyt estotta silmiin ja näyttää siltä, että se ajattelee: oot. Mä yritän rauhottua, yritän olla hermostumatta, lasken hitaasti mielessä kolmeen niin kuin mua on opetettu.
Mä en vaan kestä, jos joku täysin mitätön ja arvoton kakara ajattelee musta jotain tollasta.

”Et”, se sanoo, valehtelee varmaan. ”Sä... Sä inspiroit mua ihan helvetisti. Sä oot mun idoli.” Se nielasee hankalan näkösesti ja mä tunnen sen aataminomenan liikkuvan mun käden sivua vasten. Sillä on vähän tuskanen ilme kasvoillaan. Hellitän mun otetta ja päästän sitten kokonaan irti.

”Hei”, mä sanon sitten, niin pehmeesti ja ystävällisesti kuin pystyn. ”Sun bändihän sai just demon valmiiks?”

Sen silmät syttyy ja se nyökkää vetäytyen samalla pari senttiä kauemmas.

”Tehään niin, että mä kuuntelen sen demon, jos sä teet vähän aikaa niinku mä sanon.”
”Joo”, se henkäsee heti. Ei miettinyt asiaa puolta sekuntia. ”Kiitos. Kiitos tuhannesti. Mä voin... Mä tuon sen sulle heti huomenna.”
Alottelevat muusikot on aina niin vitun epätoivosia.


Heti kun mä alan selittää sille, mitä mä haluan, epäröinti palaa sen ilmeeseen ja liikkeisiin. Huomaan, että se hikoilee vähän, kun käsken sen laskeutua sängylle vatsalleen. Se tekee kyllä niin kuin mä sanon, mutta näyttää siltä, että on valmis pomppaamaan ylös heti, kun tilanne menee yli hilseen.

Mä asetun sen laihojen reisien päälle ja katson. Sitä ei mitenkään vois erehtyä luulemaan tytöksi – edes takaapäin, noi naisten alushousut jalassa. Se puristaa lakanaa rystyset valkosina ja tuijottaa seinää silmät lasittuneina. Jokohan se katuu?

Tartun sen toiseen silkkipikkuhousujen peittämään pakaraan. Kangas välissämme tuntuu viileältä vain pari sekuntia ennen kuin mun kämmen on tehnyt siitä lämpimän ja nihkeän.

”Yritä rentoutua”, mä sanon karheella äänellä ja saan vastaukseksi melkein kuulumattoman ynähdyksen. Yksikään lihas mun kämmenen alla ei rentoudu. Irrotan otteeni siitä siksi aikaa, että saan omat alushousut pois jalasta.

(As I climb onto your back, I will promise not to sting)

”Kuunteletsä oikeesti sen meidän demon?” se kysyy ja puristaa silmät kiinni, kun mä vedän toisella kädellä pikkuhousuja sivuun ja tartun toisella taas sen pakaraan tunnustellen peukalolla niiden välistä aluetta. Se säpsähtää, kun mun sormi pyyhkäsee oikeesta kohdasta. Mun syke tihenee aavistuksen.

”Tietenki”, mä vastaan, kun sen sanat lopulta uppoaa mun tajuntaan.

(I will tell you what you want to hear and not mean anything)


Se ristii käsivartensa takaraivolleen ja painaa kasvonsa tyynyyn, kun mä alan työntää peukaloani sen sisään. Se jännittää lihaksiaan, ja mun täytyy painaa kovempaa.
Kuulen tyynyyn tukahdutettua vaikerointia ja varmaan nyyhkäyksiäkin, kun mun syljellä kostutettu sormi vihdoin pääsee jännittyneiden lihasten ohi sen sisään.

”Sattuuks?” mä kysyn hengästyneenä, vaikka tiedän, että sattuu. Veri kohisee mun korvissa.
Se ei sano mitään, nyökkää vaan.

Mä työnnän peukalon hitaasti loppuun asti ja vedän sen sitten ulos, mikä ei ole yhtään sen helpompaa. Tää kaveri on kuin joku vitun marmoripatsas. Astun pois sen päältä ja kurottaudun ottamaan käsirasvan yöpöydältä. Sitten kiskon ne viininpunaset pikkuhousut sen nilkkoihin ja kokonaan pois yhdellä liikkeellä. Siltä pääsee pieni vastusteleva ääni, kun pakotan sen jalat kauemmas toisistaan ja asetun niiden väliin, mutta se ei ala tapella vastaan.

”Tota...” se mumisee ja kääntää taas punertavat kasvonsa seinää kohti. Puristan mun kämmenelle pienen kasan rasvaa ja levitän sen sitten kärsimättömänä mun tulikuumalta tuntuvalle erektiolle. ”Muista sit, että me kuulostetaan paremmalta livenä, okei?” Sen ääni on vähän tukkonen.

Mä en vastaa mitään, kun asettaudun lähemmäs sen takamusta. Levitän sen pakaroita toisella kädellä ja ohjaan itseni sen sisään toisella. Siltä pääsee terävä henkäsy, ja se puristaa silmänsä kiinni ja puree huultaan varmaan estääkseen itseään valittamasta ääneen. Mä toivoisin, että se valittais ääneen.

Oon puoliks jo sen sisällä. Mun sydän pamppailee ja kädet tärisee, kun mä pakotan itseni syvemmälle, niin syvälle, että meidän lantiot lopulta kohtaa. Pysähdyn tasaamaan hengitystäni ja kuuntelen tarkasti mun alta kuuluvia työlään kuulosia ja epäsäännöllisiä hengenvetoja.

Kumarrun sitten eteenpäin, nojaan mun painoa toiselle kädelle ja tartun toisella tiukasti sen kapeaan niskaan. Mä painan sitä tiiviimmin vasten patjaa ja tuijotan sen kasvojen sivua, kun alan liikuttaa lantiotani edestakaisin.
Mä rakastan tätä tunnetta.

Se huohottaa ja tarttuu toisella kädellään paniikinomaisesti mun käteen, siihen, joka ottaa tukea patjasta. Se puristaa mun rannetta, ja sen silmät vuotaa, vaikka se ei varsinaisesti itkekään. Mä voin melkein nähdä, miten kovasti se ajattelee sitä demolevyään.

(I will treat you like a dog as I shoot my venom in)

Lopulta mä painan lantioni tiukasti sen takamusta vasten, hautaan kasvoni sen kaulan ja hartian väliseen kuoppaan ja tyhjennän itseni syvälle sen sisään. Odotan muutaman sekunnin ajan, kunnes oon pumpannut siihen kaiken, mitä mulla on tarjolla. Se ei päästä ääntäkään koko aikana, tuskin edes hengittää.

Lopulta mä nousen jäykästi istumaan, ja Toorun kroppa pakottaa mut välittömästi ulos itsestään. Pyyhkäsen ohimennen sen pakaraa ja astelen jäykin lihaksin kylpyhuoneeseen siistiytymään.

(You pretent you didn't know that I'm a scorpion)


Kun mä palaan huoneeseen, se istuu omat alushousut jalassaan sängyn laidalla ja näyttää niin pieneltä ja surkeelta, että mä en edes tiedä, inhottaako vai säälittääkö mua.

”Mä tuon sen levyn huomenna”, se sanoo ja vääntelee käsiään.
Mä istahdan sen viereen ja sytytän tupakan. ”Älä vaivaudu”, vastaan.

Sen hengitys taukoo sekunniks, mutta muuta reaktiota mä en kuule. Se ei sano mitään.


Me istutaan pitkään hiljaisuudessa, ja mä alan jo miettiä, eikö sillä ollu hetki sitte vielä kauhee kiire.

”Minkä ikänen sä oot?” mä kysyn lopulta, koska se on ensimmäinen asia, mikä mieleen tulee, ja jotenki mulle vaan tuli yhtäkkiä tarve sanoa jotain.
”Kuustoista”, se vastaa, ”parin kuukauden päästä seittemäntoista.”
”Mäkin olin kuustoista”, sanon, eikä se kysy enempää, katsoo mua vaan silleen kuin ymmärtäis.

(Look deep, into my past
The pain I feel, is unsurpassed)




Loppujen lopuks se ei lähde koko yönä. Yleensä mä en halua nukkua kenenkään vieressä, mutta nyt musta tuntuu, että mä haluan yrittää.

Me maataan sängyssä hereillä pitkään. Mä kuuntelen sen melkein äänetöntä hengitystä ja käyn mielessäni potentiaalisen keskustelun meidän välillä:

”Tekeeks viel kipeetä?”
”Vähän”,
se vastais.
”Sori.”
”Ei haittaa.”


Ei haittaa, se sanois.

Oikeesti kumpikaan meistä ei sano mitään.

Hetken kuluttua sen hengitys muuttuu hitaaks ja syväks. Ennen nukahtamista mä mietin jotain sellasta kuin että ehkä, siis ehkä, tähän vois tottua...



Aamulla se on lähteny, ja seuraavan kerran kun mä nään sen, vuosien päästä, se katsoo mua musalehden sivulta. Se katsoo sillä ilmeellä, jolla se katsoi mua sillonkin. Sillä ilmeellä, joka sanoo: mä tiedän, mikä sä olet.

Ja musta on helpottavaa, että joku tietää.

(I'm not a lowly scorpion
I'm so much worse;
I'm the fall of man)

Re: Skorpioni (Kiyoharu/Kyo, angst, PWP, songfic, oneshot)

ViestiLähetetty: Pe Tammi 17, 2014 3:09 pm
Kirjoittaja Tamago
Gah! Luin tän jo vissiin toissapäivänä, jos nyt oikein muistan ja ja nyt on pakko tulla kirjottamaan sitä kommenttia! Yritin muka lukee pääsykokeisiin, mut sit tää vaan alko pyörii mun päässää ja muistin, etten oo kirjottanu tähän vielä kommenttia! Ndm,fbsfdg.

Mulla kävi ihan hirveästi sääliksi Kyota, kun kaiken sen jälkeen se kamalamies ei aiokaan ottaa sitä demoa vastaan. D:< Ensin se aiheuttaa hirveet traumat toiselle, joka on vasta kuusitoista, ja sitten se ei kuuntele sitä demoa vaikka lupas. Se vaan ajo sen ansaan! Kamalamieskamalakamala! Ja jotenkin kun se vielä pakotti sen pukee ne naisten punaset alushousut jalkaan niin se tuntu tosi nöyryyttävältä, ETENKIN kun Kyo ei selvästikään sitä halunnut. D:

Mut sit tossa lopussa:
”Minkä ikänen sä oot?” mä kysyn lopulta, koska se on ensimmäinen asia, mikä mieleen tulee, ja jotenki mulle vaan tuli yhtäkkiä tarve sanoa jotain.
”Kuustoista”, se vastaa, ”parin kuukauden päästä seittemäntoista.”
”Mäkin olin kuustoista”, sanon, eikä se kysy enempää, katsoo mua vaan silleen kuin ymmärtäis.

Tässä kohtaa mulla tuli sellanen myötätuntonen olo Kiyoharua kohtaan. Ehkä sekin joskus oli samassa tilanteessa, joku pakotti sen seksiin vallalla ja/tai jollain verukkeella. Sit kun siitä tuli kuuluisa, se sai sitä valtaa (ja lisäksi siitä tuli ylimielinen) ja nyt se houkuttelee sillä vallalla pieniä poikia sänkyynsä. Pieniä viattomia Kyo-parkoja. :c

Joka tapauksessa mietin Kiyoharun henkilöhahmoa tarkemmin lopussa; se haluu hallita, sillä on valtaa, se haluu jopa ehkä vähän nöyryyttää. Enää se ei oo se kuutoistavuotias poika, jota ehkä käytettiin hyväksi. Nyt se on se niskanpäällä oleva mies, joka voi jakaa sitä omaa tarumaattista kokemusta muille. Näin mä ainakin miellän sen käyttäytymisen ja kokemukset. Mut tää on vaan mun tulkinta. Ehkä se käsittelee näin sen kokemuksia, johdattelemalla tollasia poikia harhaan niin kuin sitä on joskus johdateltu. Mut se vaan alko pitää siitä alistamisesta enemmän ja just siitä, että sillä on valtaa millä hallita. Nyt se voi nauttia siitä itse.

Ja siis jotenkin tämä:
Aamulla se on lähteny, ja seuraavan kerran kun mä nään sen, vuosien päästä, se katsoo mua musalehden sivulta. Se katsoo sillä ilmeellä, jolla se katsoi mua sillonkin. Sillä ilmeellä, joka sanoo: mä tiedän, mikä sä olet.

Ja musta on helpottavaa, että joku tietää.

Tästä jotenki tulee se sellanen olo, että se on ollu siinä samassa tilanteessa ja nyt Kyo tietää, mitä se on. Ja sit lisäksi tietenkin se, että se tietää mitä toi kamalamies puuhaa salaa hotellihuoneissaan, se tietää millanen skorpioni Kiyoharu on.

Mut se oli kyl tosi kivaa ja hellyyttävää, ett ne nukku yhessä sen yön kaiken jälkeen. Kyolle ei ehkä tullu sit kuitenkaan niin raiskattu olo, kun se sai jäädä siihen. Sitähän se halus varmaan, kun ei heti juossut sieltä ulos, vaikka se toinen sanokin ettei sen tartte tuoda sitä demoo.

Ja noi laulun sanat sopi tähän hyvin. Niistäkin mä jotenkin päättelin, että Kiyoharulla on traumoja menneisyydessä.
(Look deep, into my past
The pain I feel, is unsurpassed)

Ja muutenki ne sanat aina sopi just sinne, minne ne olit laittanutkin. Tykkäsintykkäsintykkäsin! Paljon. Kiitos tästä lukukokemuksesta! :>

Re: Skorpioni (Kiyoharu/Kyo, angst, PWP, songfic, oneshot)

ViestiLähetetty: Ma Tammi 20, 2014 6:40 pm
Kirjoittaja DrMinttu
Olipa kiva huomata sulta peräti kaksi kommenttia! ´u` Pahoittelen, että keskeytin pääsykokeisiin luvut, mutta olen myös erittäin itsetyytyväinen, että jokin mun kirjoittama voi pyöriä jollain päässä. :D (Tosin tiedän kokemuksesta, että kun yrittää lukea pääsykokeisiin, päässä pyörii IHAN KAIKKEA muuta kuin mitä pitäisi... Kaikki ne asiat, jotka ei aiemmin ois voinu VÄHEMPÄÄ kiinnostaa, kiehtookin yhtäkkiä ihan mielettömästi kun saa sen pääsykoekirjan käteensä. Tsemppiä vaan sulle siis!)

Mä en jostain syystä oikein osaa sääliä Kyota tässä. Mun on helpompi sääliä sitä osapuolta, jolla ei oo ihan kaikki inkkarit kanootissa. Mulla on aina soft spot pahiksille, koska en suostu uskomaan, että kukaan on oikeesti syvällä sisimmässään pahis. :< Kyo on tässä se onnekas osapuoli: se, joka kykenee myötätuntoon ja joka voi ehkä oppia (omista? toisten?) virheistä.

Tykkäsin sun paha-kiertämään-tulkinnasta. Käy täydellisesti järkeen, ja tollasta tapahtuu niiiiiin paljon ihan vaan täysin tavallisissa vaikkapa suomalaisissa perheissä. Ei tietenkään niin pahana, että sitä käsiteltäis seksuaalisella painostamisella/nöyryyttämisellä, vaan paljon hienovaraisemmin keinoin. Katkeruus on niin vaikeeta saada pois ihmisestä.

Ja noi laulun sanat sopi tähän hyvin. Niistäkin mä jotenkin päättelin, että Kiyoharulla on traumoja menneisyydessä.

Eikö sovikin! Siis ihan mielettömän inspiroivat sanat mun mielestä. Niiden ympärille ei ollu yhtään vaikeeta rakentaa tarinaa, ja ajattelin heti Kiyoharua, kun rupesin ylipäätään miettimään, kenestä tän ficin kirjoittaisin.

Kiitos kehuista ja palautteesta ja kommentista ja ja ja...!

Re: Skorpioni (Kiyoharu/Kyo, angst, PWP, songfic, oneshot)

ViestiLähetetty: Ke Maalis 18, 2015 9:13 pm
Kirjoittaja Avalyn
Luulin kommentoineeni tätä, mutta ilmeisesti olin vain ajatellut sen tekemistä, kun kerran tässä topicissa ei kommenttiani näy. :D Korjataan asia nyt!

Näin kolmannen tai neljännen lukukerran jälkeen voin todeta, että tämä ficci on edelleen yhtä erinomainen kuin ensimmäisellä lukukerralla. Kertoo hyvästä tekstistä, että se kestää useamman lukukerran - ja että se vetää puoleensa uudestaan ja uudestaan. Tämä on voimakas, häpeämätön ja jopa vähän epäsovinnainen tarina, ja se viehättää minua. Juoni on myös jotain sellaista, mitä en ole lukenut sataan kertaan aikaisemmin (itse asiassa en koskaan ennen), mikä on suuri plussa. On aina yhtä ilahduttavaa, kun joku keksii jotain aivan uutta ja erilaista.

Yksi tämän ficin parhaista puolista on mielestäni se, ettet pelkää esittää henkilöitä huonossa valossa, kuten fanit usein. Kiyoharu on itsekäs, välinpitämätön ja jopa vähän julma. Hän käyttää valta-asemaansa ja toisen miellyttämisenhalua hyväkseen tavalla, jota ei voi pitää minään muuna kuin inhottavana. Pienet katumuksen ja epäröinnin hetket eivät riitä muuttamaan hänen tekoaan vähemmän halveksittavaksi mutta tuovat sopivasti inhimillisyyttä hänen henkilöhahmoonsa, niin ettei hän jää pelkäksi pahiksen karikatyyriksi. On myös hyvä, että tarjoat syyn hänen tekoihinsa, vaikka tuo syy ei mitään oikeutakaan. Kaiken kaikkiaan Kiyoharu on mielestäni uskottava ja moniulotteinen hahmo, joka herättää minussa yhtä aikaa säälin ja inhon tunteita.

Myöskään Kyoa ei ole mielestäni esitetty tässä ficissä mitenkään ihannoiden. En muista aiemmin nähneeni häntä näin heikkona, hyväuskoisena ja miellyttämisenhaluisena. Kyon henkilöhahmo ei kuitenkaan ole yhtään epäuskottavaa tämän ficin kontekstissa, sillä olet asettanut hänet asemaan, joka tekee ymmärrettäväksi sen, että hän antaa käyttää itseään hyväksi. Sitä paitsi hänen hahmoaan tasapainottaa lopun aikahyppy tulevaisuuteen, jossa Kyo on kaikesta huolimatta onnistunut nousemaan bändeineen maineeseen ja seisoo täten ikään kuin voittajana. Ilmeisesti hän ei myöskään ole pannut vahinkoa kiertämään Kiyoharun tavoin, mikä tekee hänestä minun silmissäni vahvemman ihmisen kuin Kiyoharusta, jonka ainoa keino selvitä hyväksikäytöstä oli hyväksikäyttää vuorostaan muita.

Tunteiden puolesta tämä ficci on aika rankka, mutta sellainen sen kuuluu mielestäni ollakin, kun kerran hyväksikäytöstä on kyse. Kyoa käy sääli, niin myös Kiyoharua, joskin inho ja halveksunta lienevät kuitenkin vahvempina mielessä. Tämän ficin aiheuttamaa likaisuuden tunnetta lisää se, että tapahtumia katsellaan hyväksikäyttäjän näkökulmasta. Tuntuu, että Kiyoharun ajatuksia ei pääse mitenkään pakoon, kun ne kerrotaan ensimmäisessä persoonassa. On myös jotenkin ahdistavaa, kun heti ensimmäisistä riveistä lähtien aavistaa, miten tässä tulee käymään. Loppuun asti tietenkin toivoo, ettei se aavistus osuisi oikeaan ja että Kyo häipyisi tai Kiyoharu tulisi katumapäälle, vaikka sisimmässään tietää, ettei niin tule käymään. Kuin katsoisi junaonnettomuutta sivusta.

Puhekieli toimii tässä ficissä erittäin hyvin ja tuo lukijan lähemmäksi Kiyoharua. Mielestäni se myös tekee tästä jotenkin arkisemman ja likaisemman verrattuna siihen, että tämä olisi kirjoitettu kirjakielellä. Myös dialogi on erittäin toimivaa. Itse olen aina ollut vähän huono miettimään, miten ihmiset oikeasti puhuvat, mutta sinulle tämä asia ei tunnu tuottavan lainkaan päänvaivaa. Henkilöhahmojen välinen vuoropuhelu on nimittäin läpi koko ficin hyvin todentuntuista sekä miellyttävän napakkaa ja korutonta.

Ylipäätään käyttämäsi kieli on erittäin sujuvaa ja lisää lukunautintoa. Et kikkaile kieliasun kanssa mutta onnistut kuitenkin tuomaan kirjallisen lahjakkuutesi ilmi esimerkiksi sellaisilla ilmauksilla kuin rapeaksi blondatut hiukset ja geeneihin koodattu tilannesidonnainen pakkoliike. Mielestäni on hyvä, ettet lähtenyt kirjoittamaan tätä hirvittävän taiteellisella otteella, koska se olisi ollut ristiriidassa sisällön kanssa. On taito osata varioida käyttämäänsä kieltä sen mukaan, millaista tarinaa on kertomassa, ja tähän tarinaan yksinkertaisempi kieliasu sopii minusta parhaiten.

Mitä sanoituksiin tulee, ne kulkevat tekstin lomassa erittäin luontevasti. Oli hyvä ratkaisu olla käyttämättä lyriikoita kokonaan ja valita vain ne osat, jotka sopivat ficciin. Nyt kun tarinatekstiä on huomattavasti enemmän kuin sanoituslainauksia, ei tunnu siltä, että ficci olisi rakennettu kappaleen ympärille vaan että kappale vain täydentää ficciä. Olet selvästi pohtinut, miten kirjoittaa hyvä songfic, jossa sanoitukset eivät ole itsetarkoituksellisia tai dominoi koko tekstiä.

Ficci on niin tasaisen vahva, että tuntuu vaikealta lainata mitään. Voisin kuitenkin tuoda esiin, että pidin todella paljon siitä, miten lopetit tämän tekstin. Viimeinen, tulevaisuuteen sijoittuva kohtaus kääntää koko ficin ikään kuin päälaelleen: nyt Kyo on se, joka katsoo ylhäältä alas, ei Kiyoharu. Kyo on nyt myös se vahva, joka on Kiyoharun teosta huolimatta saavuttanut menestyksen, kun taas Kiyoharu on se heikko, joka lohduttautuu sillä, että edes yksi ihminen tietää totuuden hänestä. Minusta myös tuntuu, että Kiyoharua vainoaa hänen tekonsa enemmän kuin Kyoa ja että hän on selvinnyt hyväksikäytöstä paljon huonommin kuin Kyo.

Koko tuo "mä tiedän, mikä sä olet" ja "musta on helpottavaa, että joku tietää" -osio lopussa on muuten aika arvoituksellinen. Mietin kovasti, mitä Kiyoharu täsmälleen ottaen olettaa Kyon hänestä tietävän. Että hän on hyväksikäyttäjä? Että hän on hyväksikäytetty? Että hän on paha ihminen? Että hän on heikko? On jännittävää, että vain Kiyoharu ja Kyo tietävät, mikä on oikea vastaus, ja että lukija joutuu tyytymään umpimähkäiseen arvailuun. Kiyoharu ikään kuin säilyttää näin salaisuutensa sittenkin omanaan.

Kiitos vaikuttavasta lukukokemuksesta. ^^

Re: Skorpioni (Kiyoharu/Kyo, angst, PWP, songfic, oneshot)

ViestiLähetetty: Ma Kesä 22, 2015 5:34 pm
Kirjoittaja DrMinttu
"Voimakas, häpeämätön ja epäsovinnainen" kuulostaa mahtavalta. Tai siis, mitä muuta voi harrastelijakirjoittaja toivoa? :D Juuri noita mä tällä hainkin.

En tiedä, oonko siinä mielessä vähän erikoinen jrock-ficcien kirjoittaja kun en todellakaan pelkää esittää tarinoideni hahmoja huonossa valossa. Mun mielestä usein kirjojen ja elokuvien mielenkiintoisimmat hahmot ovat niitä, joilla on oikean ja väärän käsitys vähän hukassa. Parasta kuitenkin on, jos ne jossain vaiheessa alkavat epäröidä ja ehkä vähän ymmärtää sitä oikeaa ja väärää. Ei tartte olla välttämättä edes se "pahis", vaan ihan vaan joku vähän itsekäs ja ajattelematon tapaus. Kuka jaksaa lukea tarinaa, jonka kaikki hahmot on oikeita enkeleitä ja muutenkin täydellisiä? En mä ainakaan.

Myöskään Kyoa ei ole mielestäni esitetty tässä ficissä mitenkään ihannoiden. En muista aiemmin nähneeni häntä näin heikkona, hyväuskoisena ja miellyttämisenhaluisena.

En mäkään, PAITSI toisinaan Kiyoharu/Kyo-ficeissä. :D Kyrde on sellanen tyyppi, joka ei pahemmin hehkuta ketään. Se on kuitenkin joskus muinoin sanonut ihailleensa Kiyoharua nuorena ja ai että tästä saa herkullisia asetelmia, joissa antaa Kyolle vähän erilainen puoli kuin mihin on totuttu. Mun fantasiamaailmassa Kyo oli nuorena just tällanen kuin tässä ficissä, ja vanhempana siitä tuli sellanen kyyninen yksinäinen susi millaisena se on helppo nähdä (ja millaisena kuvaan sitä Etsi minua kanssani -ficissä, joskin voimakkaasti huumorin värittämänä).

Puhekieli toimii tässä ficissä erittäin hyvin ja tuo lukijan lähemmäksi Kiyoharua. Mielestäni se myös tekee tästä jotenkin arkisemman ja likaisemman verrattuna siihen, että tämä olisi kirjoitettu kirjakielellä.

"likaisemman", totta. :D Onko väärin tuntea ylpeyttä siitä että sanoit noin.....
Mä en nykyään osaa oikein kirjoittaa kirjakielellä (paitsi tietysti jos jatkan jotain 10 vuotta sitten alotettua stooria, joka on kirjakielellä kirjoitettu). Luulen että se johtuu tasan tarkkaan siitä, että olen viimeaikoina lukenut niin vähän fiktiota kirjakielellä, joten se vaatis vähän totuttelua ja totuttelua helpompaa on vaan alkaa kirjoittaa samaan tyyliin kuin itse puhuu.

Itse olen aina ollut vähän huono miettimään, miten ihmiset oikeasti puhuvat, mutta sinulle tämä asia ei tunnu tuottavan lainkaan päänvaivaa.

Musta tuntuu että tää saattaa olla aika suomalainen ongelma? Luin pitkään ficcejä ainoastaan englanniksi ja niissä, jopa vähän huonosti kirjoitetuissa, dialogi on jostain syystä aina tosi luontevan kuuloista. Voiskohan tää johtua siitä että dialogit noin niinkuin tosielämässäkin on usein luontevampia kaikkialla muualla kuin Suomessa. :DD

Taiteellinen ote on jotain, mitä mä tavallaan ihailen (jos se on hyvin kirjoitettu), mutta jonka mä itse usein feilaan täydellisesti. Mä oon vaan liian kyyninen ja ehkä sellanen inhorealistisen ivallinen, että pystyisin tuottamaan järkevällä tavalla "kaunista" tekstiä. Jotkut sen osaa ja sellaisten ihmisten (sun) kirjallisista tuotoksista nautin suuresti.

Minusta myös tuntuu, että Kiyoharua vainoaa hänen tekonsa enemmän kuin Kyoa ja että hän on selvinnyt hyväksikäytöstä paljon huonommin kuin Kyo.

Jep! En kuitenkaan halunnut mässäillä sillä, miten hyvin Kyolla ja miten huonosti Kiyoharulla menee, joten - kun tällainen laupias samarialainen olen - jätin Kiyoharunkin viimeisiksi fiiliksiksi helpottuneisuuden, eli olis silläkin voinut huonommin mennä. "Paha saa palkkansa" on kuitenkin mulle vähän liian mustavalkonen ote tällaisiin asetelmiin.

Kiitos, Avalyn, ihanasta ja analysoivasta kommentista! Mulla on Jui/Kisaki-ficci tässä julkaisua odottelemassa, toivottavasti saat siitäkin jotain irti, vaikka se onkin vähän.............. erilainen.

Re: Skorpioni (Kiyoharu/Kyo, angst, PWP, songfic, oneshot)

ViestiLähetetty: Ma Kesä 06, 2016 10:53 am
Kirjoittaja tiku
Tunnustan aluksi, etten ole aikoihin kommentoinut (tai edes lukenut) fanfictionia, mutta sain menneenä viikonloppuna muistutuksen Lafin olemassaolosta, joten päädyin etsimään luettavaa lounastauolle (ihan siveän) kirjani unohduttua kotiin.

Joten mistäs sitä aloitettaisiin.

Ficci oli hyvä. Loistava, ellen sanoisi. Pidin paljon puhekielen käytöstä, elävästä kuvailusta ja siitä, miten kaikki pysyi kasassa loppua myöten uskottavasti. Lopun olisi niin helposti voinut leväyttää, mutta niin ei tosiaan tapahtunut.

Non-con karmii mua, mutta ai että. Setä Kiyoharulle on vaikea sanoa ei.

Rakentavaa kommenttia en edes yritä. Halusin vain kertoa, että pidin tästä, kun kerran kävin lukemassakin. Kiitos!

Re: Skorpioni (Kiyoharu/Kyo, angst, PWP, songfic, oneshot)

ViestiLähetetty: La Kesä 25, 2016 8:16 pm
Kirjoittaja DrMinttu
Olipa ihana yllätys sun kommentti!

Kivaa että puhekieli miellytti, se vähän jakaa mielipiteitä. Tällaisessa ficissä se tuo kyllä oman panoksensa siihen... "likaisuuteen". Tekee siitä jotenkin käsinkosketeltavamman. Kiva myös että loppu miellytti, loput on aina vaikeita mutta omastakin mielestä onnistuin tässä ihan hyvin.

Mä en pistäis tätä non-con-kategoriaan. Tässä on painostusta ja turhaa "voimankäyttöä" ehkä mutta mun mielestä tää on alusta loppuun consensual. Setä Kiyoharulle on tosiaan vaikea sanoa ei....

Kiitos paljon kommentista!! Aina ei tartte olla rakentavaa, mulle riittää että kertoo mitä mieltä on lukemastaan. 8)