Unohdus (Hiroki/Jui, K-15, puoli-AU, 2. luku 20.3.)

Alastomuus, seksi tai seksuaaliseksi koettu käytös, huumausaineet, väkivalta ja huono kielenkäyttö saattavat esiintyä ficissä jo selkeinä tai voimakkaina.

Unohdus (Hiroki/Jui, K-15, puoli-AU, 2. luku 20.3.)

ViestiKirjoittaja Avalyn » Pe Marras 22, 2013 1:41 am

Nimi: Unohdus
Kirjoittaja: Avalyn
Ikäraja: K-15
Fandomit: Vidoll, D
Paritus: Hiroki/Jui, yhdessä kohtauksessa Jui/nainen
Genre: puoli-AU, angst, draama, hurt/comfort, crossover, slash, lievä het
Varoitukset: itsemurhayritys (prologissa), hieman miesten välistä seksiä
Beta: en koe tarvitsevani
Pituus: prologi + 5 osaa + epilogi
Tekijänoikeudet: En omista ficissä esiintyviä jrokkareita tai heidän sukulaisiaan enkä pyri loukkaamaan kumpiakaan millään tavoin. En myöskään ansaitse tällä ficillä rahaa tai väitä tapahtumien olevan muuta kuin vilkkaan mielikuvituksen tuotetta.
Yhteenveto: Minua huimaa vähän, enkä usko, että se johtuu lääke- tai alkoholijäämistä veressäni. Voisin olla kuollut. Voisin olla kuollut, enkä edes tiedä, miksi.
Alkusanat: Tämä ficci sai alkunsa tammikuussa 2013, kun huomasin olevani kaikkien keskeneräisten moniosaisten ficcieni kanssa enemmän tai vähemmän jumissa. Samaan aikaan tunsin kuitenkin halua kirjoittaa muutakin kuin yksiosaisia ficcejä, koska tykkään sitoutua tarinoihini ja niiden henkilöhahmoihin vähän pidemmäksi aikaa. Kompromissina päätin koettaa seuraavaksi lyhyen moniosaisen ficin kirjoittamista, ja kun sopiva juoni-idea ilmaantui, ryhdyin tuumasta toimeen. Tässä vaiheessa täytyy sanoa, että tämän ficin kirjoittaminen on ollut paitsi virkistävää myös ihastuttavan mutkattoman tuntuista. Toivottavasti te nautitte Unohduksen lukemisesta yhtä paljon kuin minä nautin sen kirjoittamisesta. ^^
Palaute: Sekä risut että ruusut ovat erittäin tervetulleita.



Kuva


“Memories warm you up from the inside. But they also tear you apart.”

- Haruki Murakami: Kafka on the Shore




Prologi: Viimeiset viikot

Juin PoV



25. marraskuuta 2006

Istun futonin laidalla ja haukon henkeä pää polvien välissä. Pyörryttää ja tuntuu, etten millään saa vedettyä tarpeeksi ilmaa sisääni. Suljen silmät huimausta vastaan ja painan pääni syvemmälle polvieni väliin.

Tältäkö hukkuminen tuntuu?

Se oli vain unta. Ei se ollut totta, ei se mennyt niin. Se oli vain painajainen.

Se kuitenkin tuntui todelta, todellisemmalta kuin mikään on moneen kuukauteen tuntunut, ja loppujen lopuksi vain tuolla tuntemuksella on merkitystä.


28. marraskuuta

Olen vähällä jäädä auton alle. Lähden ylittämään tietä katsomatta ympärilleni, ja yhtäkkiä punainen Toyota on siinä, vain kymmenkunnan metrin päässä minusta. Jarrut valittavat ja renkaat kirskuvat, kun kuljettaja yrittää epätoivoisesti saada ajokkinsa pysähtymään ajoissa.

Hetken olen varma, ettei hän onnistu yrityksessään, että auto törmää minuun, sysää minut lentämään ilman halki kuin räsynuken ja minä kuolen. Viime hetkellä auto kuitenkin pysähtyy. Tuijotan kuljettajaa suoraan tämän kauhusta laajentuneisiin silmiin ja odotan, että sama kauhu iskee minuunkin.

Sitä ei kuitenkaan tule, ei lamauttavaa jälkikäteistä kuolemanpelkoa eikä myöskään huimaavaa helpotusta siitä, että olen yhä elossa. En tunne kuin lievää, epämääräistä pettymystä, jonka syystä en välitä ottaa tarkemmin selvää. Kun kuljettaja kömpii vapisevin jaloin ulos Toyotastaan ja kysyy, olenko kunnossa, käännän hänelle selkäni ja jatkan sanaakaan sanomatta matkaani.


3. joulukuuta

On ihan hiljaista. Ja pimeää. Aurinko nousee vasta puolentoista tunnin kuluttua. Tuijotan kattoa ja yritän jälleen kerran vakuuttaa itselleni, että se oli vain pahaa unta.

En uskalla enää nukahtaa. Nousen ylös, kiedon paksun harmaan villatakin ympärilleni ja hipsin huoneen poikki. Parvekkeen ovi valittaa, kun väännän sen auki ja astun alkutalven kylmyyteen.

Ulkonakin on hiljaista mutta ei aivan yhtä pimeää kuin sisällä. Ei Tokiossa, josta sanotaan, ettei se koskaan nuku.

Nojaudun vasten kaidetta. Se tuntuu villatakin hihankin läpi jääkylmältä. Hapuilen oikealla kädelläni tupakka-askin ja sytyttimen villatakin taskusta. Käteni tärisevät, kun yritän sytyttää savuketta, ja saan yrittää pitkään, ennen kuin saan sen viimein syttymään.

Tiputan askin ja sytyttimen takaisin taskuun ja vedän tupakansavua sisääni. En kuitenkaan syvälle. En kykene. Rintakehäni ympärillä on rautainen vanne, joka on jo viikkoja estänyt minua hengittämästä kunnolla.

Itkisin, mutta vanne rintakehäni ympärillä on niin kireä, etten pysty.


7. joulukuuta

Yritin käydä kaupassa, mutta en päässyt kuin yhden kadunvälin, ennen kuin minun oli pakko kääntyä takaisin ja paeta kotini seinien suojaan. Lastenvaunuja työntelevät äidit, päiväkävelyllä olevat vanhukset ja koulusta palaavat, keskenään kikattelevat teinitytöt olivat minulle liikaa. En kestä katsella sitä, miten maailma jatkaa kulkuaan ja ihmiset jatkavat omia elämiään niin kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Tyhjennän kaikki jääkaapista löytämäni Asahi-tölkit ja sammun keittiönpöydän ääreen.


8. joulukuuta

Peilistä vastaani katsova olento ei näytä minulta. Toisin kuin minulla, sillä on viikon parransänki leuassaan eikä se ole nyppinyt kulmiaan. Sen ruskehtavat hiukset reunustavat likaisina ja rasvoittuneena sen värittömiä kasvoja, ja sen poskiluut kohoavat liian selvästi esiin sen vahamaisesta, heikosti kiiltävästä ihosta. Sen silmien alla olevat varjot ovat kuin mustelmat, ja sen katseesta puuttuu elämä. Kun sitä tuijottaa suoraan silmiin, tuntuu kuin katsoisi pimeään, pohjattomaan kaivoon.


12. joulukuuta

Säveltäminen ei onnistu tänäänkään. Yritän sitkeästi koko päivän mutta yhtä hyvin voisin tavoitella tähtiä taivaalta. Melodiat eivät enää tule luokseni, soinnut kiertävät minut kaukaa, sävelet pakenevat ulottuviltani kuin pelästyneet pikkulinnut. Musiikki ei enää virtaa minuun, se virtaa minusta pois, enkä minä ole enää muusikko, en ole enää muuta kuin tyhjä kuori.

Kun en lopulta enää jaksa tuijottaa sävellysohjelman tyhjää nuottipaperia, menen keittiöön juomaan. Avaan tiskikaapin oven ja kurottaudun ottamaan lasin ylähyllyltä. Otteeni on kuitenkin huono, ja lasi lipsahtaa sormistani, putoaa lattialle ja särkyy. Sirpaleet leviävät joka suuntaan.

Itku tulee niin kuin trooppisen myrskyn mukanaan tuoma sade, rajuna ja varoittamatta. Vajoan polvilleni tiskialtaan eteen, keskelle lasinsirpaleita, ja otan käsilläni tukea lattiasta. Yksi lasinsirpaleista pureutuu salakavalasti kämmeneni pehmeään lihaan, mutta en uskalla nostaa kättäni pois sen päältä. Lattia on ainoa asia, johon tunnen voivani enää tukeutua.

Miten muut ihmiset tekevät sen? Miten he jatkavat elämäänsä, vaikka heillä on rinnassaan aukko, josta kaikki valuu ulos?

En tiedä, kuinka kauan olen itkenyt siinä pölyisellä keittiön lattialla, lasinsirpale syvällä kämmenessäni, kun äkisti vaistoan, etten ole enää yksin. En ole kuullut oven kolahdusta enkä askeleita mutta tiedän silti, että hän on takanani.

Vedän väristen henkeä ja käännyn hitaasti ympäri. Hän seisoo keittiön ovensuussa, yhtä sievänä ja huoliteltuna kuin aina, ja katsoo minua. Hänen ilmeensä on hyvin vakava ja hänen lempeät ruskeat silmänsä täynnä huolta.

Hetken minua hävettää, ja painan katseeni alas. Hänen ei koskaan pitänyt joutua näkemään minua näin. On minun tehtäväni pitää huolta hänestä, ei toisinpäin.

Sitten viha kuitenkin tulee ja hautaa häpeän alleen. Kohotan katseeni takaisin hänen tummien laineiden kehystämiin kasvoihinsa, joilta kuvastuva myötätunto tuntuu loukkaukselta. Että kaikista ihmisistä juuri hän tulee tyrkyttämään sääliään minulle!

”Sinulla ei ole mitään oikeutta katsoa minua noin. Painu helvettiin täältä!”

Hän säpsähtää kuin olisin läimäyttänyt häntä, ja hänen ilmeensä muuttuu säälivästä epävarmaksi. Hän ei kuitenkaan tee elettäkään lähteäkseen.

Ennen kuin hän ehtii avata suutaan ja sanoa jotain sellaista, mitä en halua kuulla, karjaisen keuhkojeni täydeltä: ”Jätä minut jo rauhaan! En kaipaa sinua tai sympatioitasi!”

Hetken hän näyttää siltä, ettei aio vieläkään luovuttaa. Sitten hänen hartiansa kuitenkin painuvat kasaan, ja hän kääntyy poispäin minusta. Näen vilaukselta, kuinka yksinäinen kyynel vierähtää hänen oikealle poskelleen kuin väritön veripisara.

Kadun välittömästi sanojani. Hän ei ansainnut tuollaista kohtelua, ei varsinkaan minulta. Hänhän yritti vain auttaa.

Ojennan käteni, sen lasinsirpaleen haavoittaman, häntä kohti ja etsin epätoivoisesti sanoja, joilla pyytää anteeksi, joilla pyytää häntä jäämään, mutta kun viimein löydän ne, hän on jo poissa.


14. joulukuuta

Kännykkäni väittää, että minulla on 23 vastaamatonta puhelua. En tiedä, miten se on mahdollista. En muista kuulleeni kännykän soivan kuin muutaman kerran.

Viestejä on vieläkin enemmän, niin paljon, etten jaksa avata kuin uusimman. Se on Ramelta.

Soita heti, kun saat tämän. Me olemme todella huolissamme sinusta. Älä tee mitään tyhmää, ethän?

Katson pöydällä seisovaa punaviinipulloa sekä sen viereen laskemaani unilääkepakettia ja hymähdän. Olen melko varma, että aikomukseni lasketaan Ramen mielestä tyhmäksi, vaikka minusta se on ainoa mahdollinen järkevä teko tässä tilanteessa.
Viimeksi muokannut Avalyn päivämäärä Pe Maalis 20, 2015 1:11 am, muokattu yhteensä 2 kertaa
Jossain ollessaan on jostain poissa.

    3 tykkää.
Avatar
Avalyn
Vuoden trouble
 
Viestit: 589
Liittynyt: Ma Helmi 16, 2009 10:13 pm

Re: Unohdus (Hiroki/Jui, K-15, puoli-AU, prologi 22.11.)

ViestiKirjoittaja neo-giri » Pe Joulu 27, 2013 12:29 am

Heissan o/ Etsiskelin itselleni luettavaa kommentoitavaksi ja ilahduin hurrrjasti, kun silmään pisti tämän otsikko. Hämmästyksekseni tämä prologi on mennyt minulta ihan ohi, vaikka tämä on jo suunnilleen kuukauden täällä keikkunut o.o Kai sitten aikoinaan luulin tätä äkkiseltään oneshotiksi ja ajattelin, että luen tämän sitten joskus, kun luen? Ken tietää. Nyt kuitenkin luin tämän ja se on pääasia!

Jo pelkät otsikon ja alkutietojen kuvaukset ficin sisällöstä saivat kiinnostukseni heräämään. Niin paljon kaikkea kivaa! Angsti on vähän kaksipiippuinen juttu, mutta kyllä sekin passaa varsinkin pidemmissä ficeissä, kun keskitytään yhtä tiettyä hetkeä tai tunnetta laajemmalle alueelle:D Tämä prologi muistutti vielä paljon oneshotmaista angst-pläjäystä, mutta se teki senkin ihmeen hyvällä tavalla. Märehtimisen ja murehtimisen keskeltä nousi vahvasti se seikka, joka prologeista pitäisikin nousta. Tämä sai ainakin minut odottamaan jatkoa!

Tahdon selvennystä sille, mitä on tapahtunut. Tahdon tietää, onko tämä alku myös kronologisesti tapahtumien alkupuolella, paljastellaanko tässä jo loppua vai jotain siltä väliltä. Jotain on selvästi tapahtunut, mutta mitä? Onko Hiroki kuollut vai jotain aivan muuta? Miten Juille käy? Mihin ficin nimi liittyy? Kysymyksiä, kysymyksiä~

Jo näissä pienissä päiväpätkissä on paljon tykättävää. Tekstin tunnelma ja kieli ovat mukavaisaa luettavaa´w` Tykkäsin jotenkin erityisesti tuosta pätkästä, jossa Jui jäi melkein auton alle. En tietenkään sen takia, että se melkein jäi, vaan siksi, että sen reaktio asiaan oli niin... hieno.

Mielenkiinnolla odotan, mitä tulee tapahtumaan, kun ficci muuttuu ehkä hitusen kertovammaksi tämän vihjailevan ja kysymyksiä herättävän prologin jälkeen. Jatkoa odotellessa siis;D
Gitchi Gitchi Goo !!

    1 tykkää.
Avatar
neo-giri
Taustalaulaja
 
Viestit: 346
Liittynyt: Ke Heinä 01, 2009 6:03 pm
Paikkakunta: Tampere

Re: Unohdus (Hiroki/Jui, K-15, puoli-AU, prologi 22.11.)

ViestiKirjoittaja Avalyn » To Huhti 10, 2014 9:02 pm

neo-giri:

Aloitan pyytämällä nöyrästi anteeksi, että vastaan kommenttiisi vasta nyt. Järkytyin, kun huomasin, että kommenttisi on lähetetty viime joulukuussa. Toivottavasti et ole luullut, etten ole lukenut kommenttiasi tai pitänyt siitä, koska voin vakuuttaa, ettei siitä ole missään nimessä ollut kyse. Olen vain ollut tänä keväänä aivan järkyttävän kiireinen opettajaopintojen kanssa. Kun on suurimman osan keväästä opetusharjoittelussa, ei netissä pyörimiseen jää juuri aikaa. :(

Anyway, ihanaa, että löysit tiesi tämän pariin ja jaksoit vielä kommentoidakin. ^^ Oikein kiva kuulla, että jo otsikko ja alkutiedot riittivät herättämään kiinnostuksesi. En ole varma, mikä sinuun erityisesti iski alkutiedoissa, mutta itse ultimaattisena hurt/comfortin ystävänä tykkään luonnollisesti hurt/comfort-tagistä. :D Ällös kuitenkaan pelkää, angst- ja hurt/comfort-genretyksestä huolimatta tämä ficci ei ole mikään ihan perinteinen angstificci. Olen liian vanha kirjoittamaan ranteidenviiltelyangstia, jossa päähenkilö keskeisin masennuksen aihe olisi vastakaiun puute ihastukselta. Sitä paitsi kuten sanoit, pidemmissä ficeissä on pakko keskittyä yhtä tiettyä hetkeä ja tunnetta laajemmalle alueelle, ainakin jos aikoo kirjoittaa uskottavan ja kiinnostavan ficin, kuten minä aion.

Täytyy sanoa, että prologi on hieman harhaanjohtava, sillä varsinaiset osat eivät ole läheskään yhtä angstisia kuin se. Toivottavasti kovin moni potentiaalinen lukija ei pelästynyt masennuksen kirjomaa aloitusta tai erehtynyt luulemaan, että koko ficci on yhtä synkkää luettavaa. Mieltäni kyllä keventää kuulla, että prologi oli mielestäsi angstisuudestaan huolimatta mielenkiintoa herättävä. Kuten sanottu, prologien on tarkoitus koukuttaa lukija, joten olen erittäin tyytyväinen, että tämän ficin prologi onnistui siinä ainakin sinun kohdallasi.

Ensimmäinen osa tuonee selvennystä ainakin ficin nimeen. Jonkin verran paljastuu myös Juin kohtalosta, joskin hänen itsetuhoisuutensa syy jää vielä arvoitukseksi. Toisaalta ei kai tätä ficciä olisi mitään järkeä lukea loppuun asti, mikäli kaikki selviäisi jo ensimmäisessä osassa, vai mitä? ;)

Tykkään siitä, että tykkäät. ^^ Myönnän käyttäneeni varsin paljon aikaa prologin kohtausten hiomiseen, joten on ilahduttavaa kuulla, että lopputulos on sekä tunnelmaltaan että kieleltään onnistunut. Se kohtaus, jossa Jui on vähällä jäädä auton alle, kertoo mielestäni paljon Juin mielentilasta. Kun kuolema lakkaa pelottamasta, on syytä huolestua.

Kiitän hurjasti kommentista ja pahoittelen vielä kerran, että minulla kesti näin järkyttävän kauan vastata siihen. Jatkoa on tulossa mahdollisimman pian. ^^
Jossain ollessaan on jostain poissa.

Avatar
Avalyn
Vuoden trouble
 
Viestit: 589
Liittynyt: Ma Helmi 16, 2009 10:13 pm

Re: Unohdus (Hiroki/Jui, K-15, puoli-AU, prologi 22.11.)

ViestiKirjoittaja Avalyn » Pe Huhti 11, 2014 1:44 pm

Ensimmäinen osa, vihdoinkin! Nyt saamme selville, mitä Juin itsemurhayrityksestä seurasi. Ficin nimeen tulee myös valaistusta. ^^

Juin oikeasta nimestä sen verran, että sitä ei ole koskaan virallisesti paljastettu. Netissä on kuitenkin kiertänyt sinnikkäästi käsitys, että se olisi Kiyono Junichi. Kerran Jui myös arvuutteli blogissaan faneiltaan oikeaa nimeään, ja yksi annetuista vaihtoehdoista oli juuri Kiyono Junichi. Niinpä käytän sitä tässä ficissä Juin syntymänimenä.

Ai niin, vieraileva tähti tohtori Yamada lähettää terveisiä kaikille itseriittoisille ja potilaidensa mielipiteitä väheksyville lääkäreille.



1. luku: Uusi elämä

Juin PoV



15. joulukuuta

Aurinko paistaa ikkunasta suoraan silmiini. Käännän kasvoni toiseen suuntaan ja yritän vaipua uudelleen uneen. Pää tuntuu raskaalta ja ajatukset hitailta, niin kuin aina silloin, kun on ensin ollut todella väsynyt ja sitten nukkunut oikein pitkään ja oikein syvään.

Ilmeisesti univelkani on kuitenkin tältä erää kuitattu, sillä en nukahda uudelleen, vaikka makaan hyvän tovin silmät kiinni ajattelematta mitään erityistä. Lopulta annan periksi ja raotan hitaasti luomiani. Hetken olen hämmennyksen vallassa, sillä mikään minua ympäröivässä valkoseinäisessä, steriilissä huoneessa ei näytä tutulta. Sitten tuntemattomassa paikassa heräämisen aiheuttama adrenaliinipiikki kuitenkin onnistuu selkiyttämään päätäni sen verran, että ymmärrän olevani sairaalassa.

En tiedä, miten tai miksi päädyin tänne. Tunnustelen oloani siinä toivossa, että saisin selville, mikä minua vaivaa ja kuinka vakavaa se on. Kurkkuani aristaa ja vatsani tuntuu vähän kummalliselta, mutta muutoin tunnen oloni ihan hyväksi. Päättelen, että mistä syystä ikinä tänne jouduinkaan, se ei ole kuolemaksi. Rentoudun uudelleen.

Hetken aikaa on hiljaista, mutta sitten käytävältä huoneeni ulkopuolelta kuuluu ensin askeleita ja sitten puhetta.

”Poikanne otti yliannostuksen unilääkkeitä alkoholin kera. Hänen ystävänsä löysi hänet tajuttomana ja soitti ambulanssin. Teimme vatsahuuhtelun, annoimme lääkehiiltä ja laitoimme hänet tiputukseen. Poikanne yleiskunto ei ole paras mahdollinen, mutta uskon vakaasti, että hän toipuu täysin. Hän nukkuu tällä hetkellä.”

Lääkäri. Puhuja on lääkäri, joka yrittää mahdollisimman hienovaraisesti kertoa huolestuneille vanhemmille, että näiden poika yritti itsemurhaa unilääkkeiden ja alkoholin avulla. Minun käy välittömästi sääliksi noita tuntemattomia vanhempia. Täytyy olla musertavaa kuulla, että oma lapsi on yrittänyt riistää hengen itseltään.

”Voimmeko mennä katsomaan häntä?” matala miesääni kysyy.

”Edes vähäksi aikaa?” naisen ääni lisää anelevasti, ennen kuin lääkäri ehtii vastata mitään.

”Kyllä se sopii”, lääkäri myöntyy.

Ovenkahva painuu alas, ja huoneeni ovi avautuu. Ennen kuin ehdin ihmetellä, mitä nuo ihmiset tekevät minun huoneessani, nainen näkee minun olevan hereillä ja äännähtää tukahtuneesti. Seuraavassa hetkessä hän on vuoteeni luona ja kietoo minut tiukkaan halaukseen.

”Junichi-rakas. Me olimme niin huolissamme. Pelkäsimme… pelkäsimme…” nainen sopertaa saamatta lausettaan koskaan loppuun ja halaa minua entistä tiukemmin.

Halaan tunnekuohun vallassa olevaa naista varovaisesti takaisin. En tiedä, mitä muutakaan tekisin. En tunne näitä ihmisiä, mutta he käyttäytyvät niin kuin tuntisivat minut, ja se hämmentää, jopa vähän pelottaa minua.

Naisen olkapään yli näen miehen. Hän seisoo parin askeleen päässä sängystä, minusta ja vaimostaan ja katsoo suoraan minuun. Hänen hiuksissaan on jo enemmän harmaata kuin mustaa, ja hänen silmänsä ovat kosteat. Hän näyttää yhtä aikaa helpottuneelta ja surulliselta.

Kohdistan katseeni keski-ikäiseen mieslääkäriin, joka on jäänyt seisomaan ovensuuhun. Toivon, että hän kertoisi minulle, mistä oikein on kyse, keitä nämä ihmiset ovat ja mitä he minusta tahtovat.

Hetken lääkäri katsoo minua ilmeettömästi takaisin mustakehyksisten lasiensa läpi. Sitten eksynyt ilmeeni vaikuttaa kuitenkin rekisteröityvän, ja hänen katseensa valpastuu. Hän astuu lähemmäksi sänkyäni ja kysyy: ”Tiedättekö, missä olette?”

Vastaan, että sairaalassa. Ääneni kuulostaa käheältä, niin kuin sitä ei olisi käytetty vähään aikaan. Lääkäri vaikuttaa huomaavan asian, sillä hän kaataa yöpöydällä olevasta kannusta vettä lasiin ja ojentaa lasin minulle. Juon lasin tyhjäksi ja lasken sen sitten takaisin yöpöydälle. Nainen on päästänyt minusta irti ja vetäytynyt miehensä vierelle mutta näyttää yhä siltä kuin tahtoisi sulkea minut syliinsä ja suojella minua kaikelta pahalta maailmassa. En tiedä, miten minun pitäisi suhtautua siihen, joten välttelen hänen katsettaan.

”Muistatteko, miksi jouduitte tänne?” lääkäri jatkaa kyselyään.

Pudistan päätäni. Lääkärin kulmat painuvat kurttuun ja suu tyytymättömän näköiseksi viivaksi, ja miehen ja naisen ilmeet muuttuvat aiempaa selvästi huolestuneemmiksi. Muiden vakavat ilmeet saavat minut vaistomaisesti levottomaksi, vaikka tunnen edelleen oloni lievää väsymystä lukuun ottamatta hyväksi.

Lääkäri ottaa tuolin ja istuutuu aivan sänkyni viereen. Hetken hän katsoo minua kuin arvioiden, miten parhaiten kertoisi, että teen kuolemaa. Sitten hän sanoo hyvin hitaasti ja hyvin vakavasti: ”Te otitte sekaisin punaviiniä ja suuren määrän unilääkkeitä. Uskomme, että yrititte itsemurhaa.”

En tiedä, mitä vastata. Itsemurhaa? Minulla ei ole mitään muistikuvaa sellaisesta. Toisaalta en myöskään keksi, miksi lääkäri valehtelisi tällaisesta asiasta.

”Oletteko varma?” kysyn silti.

”Valitettavasti.”

Minua huimaa vähän, enkä usko, että se johtuu lääke- tai alkoholijäämistä veressäni. Voisin olla kuollut. Voisin olla kuollut, enkä edes tiedä, miksi.

Sitten tajuan äkisti, että se, kenestä lääkäri puhui huoneeni oven ulkopuolella, olin minä.

Käännän katseeni viisissäkymmenissä olevaan pariskuntaan, joka ei vieläkään näytä yhtään tutulta, ja kysyn hivenen hysteerisesti: ”Oletteko te minun vanhempani? Onko minun nimeni Junichi?”

Naisen hartiat vavahtavat, hän nyyhkäisee ja peittää kasvonsa käsillään. Mieskin näyttää järkyttyneeltä, vaikka kätkee tunteensa vaimoaan paremmin.

”Minä en muista teitä. Olen pahoillani, mutta en oikeasti muista…” takeltelen alkavassa paniikissa.

”Mitä te muistatte?” lääkäri keskeyttää terävästi.

Käännyn katsomaan häntä ja etsin mielestäni edes yhtä pienenpientä muistoa. En kuitenkaan löydä sellaista. En löydä mitään. Mieleni on aivan tyhjä, ikään kuin minulla ei olisi takanani yli kahtakymmentä elettyä vuotta vaan olisin syntynyt vasta hetki sitten.

”En mitään. Minä en muista yhtään mitään.”


17. joulukuuta

Kolmissakymmenissä oleva mieslääkäri hymyilee aurinkoisesti, kun istuudun kapean työpöydän toiselle puolelle. Lääkärillä on lyhyet mustat hiukset, valkoinen kauluspaita ja tummansininen solmio. Vitivalkoisen lääkärintakin rintataskusta pilkottaa lääkeyhtiön logolla varustettu kuulakärkikynä. Oven ulkopuolelle kiinnitetyn pronssinvärisen kyltin mukaan hän on tohtori Yamada, neurologian erikoislääkäri.

”Millainen olo teillä on?” hän kysyy.

”Ihan hyvä”, vastaan. Mitä nyt en muista edes omia vanhempiani, mutta olen varma, että tohtori Yamada tietää sen jo. Sairaalassa osataan huolehtia tiedonkulusta.

”Ei ole kipuja?”

”Ei.”

”Huimaako tai väsyttääkö?”

”Ei. Minua on pidetty kaksi viime päivää tiukasti vuodelevossa.”

Tohtori Yamada naurahtaa vastaukselleni. ”Sellaista sattuu täällä sairaalassa. Eihän sovi, että potilaat vaeltelisivat puolikuntoisina ympäriinsä. Sitä paitsi uni on toisinaan kaikkein tehokkain lääke.”

Tyydyn nyökkäämään vastaukseksi, koska mieleeni ei tule mitään sanomisen arvoista. Seuraa hetken hiljaisuus, jonka tohtori Yamada katkaisee lyömällä kätensä reippaasti yhteen.

”No niin, jos kerran tunnette olonne hyväksi, niin eiköhän aloiteta. Ajattelin, että lähtisimme liikkeelle muutamilla yksinkertaisilla muistikapasiteettia mittaavilla testeillä. Sen jälkeen suorittaisin mieluusti jokusen tietokoneavusteisen korkeampien aivotoimintojen mittauksen. Päänne on jo eilen röntgen- ja magneettikuvattu, eikö vain?”

”Kyllä.”

”Kuvaukset eivät näköjään paljastaneet mitään fyysistä vammaa, joka selittäisi muistinmenetyksen”, tohtori Yamada toteaa katse potilastiedoissani. Hän tuntuu puhuvan pikemmin papereille kuin minulle. ”Sen täytyy siis olla joko neurologista tai mentaalista alkuperää.”

En tiedä, kumpi vaihtoehto kuulostaa vähemmän houkuttelevalta. Neurologinen vaurio ei ole leikin asia, ei varsinkaan, jos on kyse niin laaja-alaisesta vauriosta, että se aiheuttaa koko muistin tuhoutumisen. Toisaalta en myöskään haluaisi saada hullun papereita.

Tohtori Yamada selaa vielä hetken aikaa potilastietoni sisältävää pahvikansiota, ennen kuin laittaa sen kiinni ja kohdistaa jälleen katseensa minuun. Hänen hymynsä on luultavasti tarkoitettu kannustavaksi, mutta minua mielialaani se ei juuri nosta.

”Haluaisin teidän mainitsevan minulle mahdollisimman monta eläintä seuraavan kahden minuutin aikana. Aika alkaa nyt.” Hän napsauttaa pöydällä olevan sekuntikellon käyntiin.

”Hevonen, koira, kissa, pesukarhu, hiiri, rotta, sika, käärme…” alan luetella. Kun tohtori Yamada ilmoittaa ajan päättyneen, olen ehtinyt luetella viitisenkymmentä eläintä. Minusta se vaikuttaa ihan hyvältä tulokselta, vaikka en tietenkään voi olla varma, kuinka monta eläintä muut ihmiset saavat lueteltua samassa ajassa.

”Hyvä. Seuraavaksi hedelmiä. Aikaa on minuutti.”

En muista läheskään yhtä montaa hedelmää kuin eläintä, mutta toisaalta aikaa on puolet vähemmän ja hedelmät ovat vaikeampia kuin eläimet, joten luulen, että suoriuduin jälleen ihan hyvin.

”Hienoa. Entäpä automerkit? Aikaa jälleen minuutti.”

Ja niin minä luettelen seuraavan minuutin ajan automerkkejä. Sen jälkeen ovat vuorossa ensin ruokalajit ja sitten maailman valtiot. Tohtori Yamada kirjaa tunnollisesti ylös kaikki mainitsemani ja laskee aina minuutin kuluttua lopputuloksen. Hän vaikuttaa tyytyväiseltä, vaikka ei kommentoikaan ääneen tulosteni hyvyyttä tai huonoutta.

Maailman valtioiden jälkeen tohtori Yamada tahtoo tietää, muistanko kaikki kiinalaisen horoskoopin eläimet, joten luettelen ne hänelle. Sen jälkeen hän kysyy ensin SMAPin ja sitten Arashin jäsenten nimiä. Saan pienellä muistelulla kokoon SMAPin ex-jäsentä myöten, mutta Arashista minulta jää puuttumaan yksi jäsen. Minun tekee mieli sanoa, etten usko olleeni koskaan Arashin fani, mutta luultavasti se seikka ei kiinnostaisi tohtori Yamadaa.

”Eiköhän tämä riitä. Nyt voisimme siirtyä tietokoneavusteisiin mittauksiin. Olkaa hyvä ja istukaa näytön ääreen”, tohtori Yamada kehottaa ja viittaa kohti huoneen takanurkkaan sijoitettua tietokonetta ja sen eteen asetettua tuolia.

Teen työtä käskettyä. Seuraavan kolmen vartin ajan suoritan tohtori Yamadan ohjeiden mukaisesti tietokoneella erilaisia neurologisia testejä. Osa niistä menee hyvin, osa hieman heikommin, mutta yksikään ei onneksi tunnu ylivoimaisen vaikealta. Kaikkien testien tarkoitusta en ymmärrä, mutta enhän minä olekaan neurologian erikoislääkäri.

Kun olen saanut kaikki testit tehtyä, tohtori Yamada käskee minua siirtymään tietokoneen äärestä takaisin kapean työpöydän luokse istumaan siksi aikaa, kun hän analysoi tulokseni. Asetun kuuliaisesti paikalleni ja pysyttelen hiljaa, kunnes tohtori Yamada on vihdoin katsellut kyllikseen testituloksiani ja suuntaa huomionsa niiden sijasta minuun.

”Kaikki testit menivät erinomaisesti. En löydä tuloksista mitään poikkeavaa”, hän sanoo ja hymyilee hyväntahtoisesti. Hänen hymynsä ei kuitenkaan rauhoita mieltäni, sillä vaistoan, ettei siinä ollut kaikki. Seuraavaksi tulevat ikävät uutiset.

Osoittautuu, että olen oikeassa. Kuin napista painamalla tohtori Yamada vakavoituu ja ottaa hyvin lääkärillisen ilmeen kasvoilleen, ennen kuin jatkaa: ”Valitettavasti tämä tarkoittaa, että muistinmenetyksenne on mentaalista alkuperää. Teissä ei siis ole mitään fyysistä vikaa, mutta syystä tai toisesta mielenne kieltäytyy antamasta teidän muistaa ennen sairaalaan joutumistanne tapahtuneita asioita.”

Tohtori Yamada vaikenee hetkeksi, ilmeisesti antaakseen minulle tilaisuuden kommentoida kuulemaani. En kuitenkaan osaa sanoa mitään, joten hetken hiljaisuuden jälkeen lääkärini päättää napata puheenvuoron jälleen itselleen.

Omaksuttuaan sopivan myötätuntoisen ilmeen hän sanoo: ”Puhuin aiemmin vanhempienne kanssa. He kertoivat, ettette ole voinut viime aikoina kovin hyvin. Toisinaan mielemme pyrkii suojelemaan meitä asioilta, joiden se uskoo olevan meille vahingollisia, piilottamalla kyseiset asiat meiltä. Sitä kutsutaan tukahduttamiseksi, ja se on yksi mielen luontaisista suojamekanismeista. Uskon, että juuri niin on käynyt teidän tapauksessanne.”

En vieläkään osaa sanoa mitään vaan annan tohtori Yamadan jatkaa.

”Tukahduttaminen on hyvin harvoin näin äärimmäistä. Yleensä se koskee vain yksittäiseen tapahtumaan liittyviä muistoja, tunteita tai ajatuksia. On mahdollista, että unilääkkeiden ja alkoholin yhdistelmä sekoitti suojamekanismin toimintaa. Toisaalta on myös mahdollista, että ei. Ihmisaivot ovat monimutkainen ja yhä pitkälti tuntematon järjestelmä, jonka toiminta ei ole täysin ennakoitavissa. Tutkimus on edennyt viime vuosina hyvää vauhtia, suorastaan harppauksin, mutta kartoittamatonta on yhä vaikka millä mitalla…”

”Palaako muistini?” keskeytän. Muistinmenetykseni pysyvyys kiinnostaa minua tällä hetkellä huomattavasti aivotutkimuksen edistysaskeleita enemmän.

”Sitä on mahdotonta sanoa varmasti tässä vaiheessa. On todennäköistä, että valtaosa muistoista palautuu ajan kanssa, mutta on toki myös mahdollista, ettei niin käy. Kuten sanoin, aivot ovat monimutkainen ja vaikeasti ennakoitava järjestelmä. On eräitä keinoja, joilla on mahdollista koettaa palauttaa muistoja niin sanotusti takaisin mieleen, mutta niiden teho riippuu tukahduttamisreaktion voimakkuudesta.”

”Millaisia keinoja ne ovat?”

”Kyse on lähinnä muistojen uudelleen aktivoinnista”, tohtori Yamada selittää. ”Siihen voidaan käyttää valokuvia, tuoksuja, musiikkia, videoita, kertomuksia… Oikeastaan mitä vain, minkä uskotaan liittyvän läheisesti unohdettuihin tai tukahdutettuihin muistoihin.”

”Voinko minä saada muistojen uudelleen aktivointia?” kysyn. Voi olla, ettei tuollainen hoito tehoa minun tapauksessani, mutta tahtoisin edes kokeilla. Tuskin siitä voi mitään haittaakaan olla – eihän minulla ole enää mitään unohdettavaa.

Jostain syystä tohtori Yamada ei kuitenkaan näytä innostuvan ajatuksesta. ”En usko, että se olisi ainakaan toistaiseksi hyvä idea. Antaisin mieluummin mielenne toipua omia aikojaan.”

”Miksi? En tahtoisi vain istua ja toivoa, että muistoni suostuvat vielä jossain vaiheessa palaamaan.”

Tohtori Yamada huokaisee syvään ja katsoo minua hitusen kärsivästi, niin kuin aiheuttaisin tahallani hänelle ylimääräistä vaivaa. Tajuan, että minun kannattaisi antaa asian vain olla. Kysymys on kuitenkin minun muistoistani, ja vaikken usko tavallisesti olevani kovin itsepintainen ihminen, en voi nyt luovuttaa niin vain. Tahdon jonkinlaisen selityksen.

Kun käy selväksi, etten aio ottaa vihjeestä vaaria ja jättää asiaa sikseen, tohtori Yamada huokaisee uudemman kerran, painaa sormenpäänsä hitaasti yhteen ja nojautuu työpöydän yli lähemmäs minua.

”Puhutaan sitten ihan suoraan. Ennen tänne päätymistänne te olitte vakavasti masentunut ja itsetuhoinen. Vai tahdotteko esittää eriävän mielipiteen?”

Ei, en tahdo. Miten voisinkaan? En tiedä itsestäni tai mielenterveydestäni muuta kuin sen, mitä minulle on täällä kerrottu. Ei minulla ole varaa esittää eriävää mielipidettä yhtään mistään itseäni koskevasta.

”Niin arvelinkin”, tohtori Yamada tokaisee. ”Kylmä fakta on, että jouduitte sairaalaan, koska päätitte, että olisi hyvä ajatus yrittää tehdä itsemurha punaviinillä ja purkillisella unilääkkeitä. Vaikuttaako se teistä mieleltään terveen ihmisen teolta? Minusta ei. Ja syy mielenne huolestuttavaan tilaan oli mitä ilmeisimmin jossakin teille tapahtuneessa, josta ette syystä tai toisesta onnistunut pääsemään ylitse. Jos nyt lähtisimme palauttamaan muistojanne, saattaisimme hyvin päätyä palauttamaan myös ne muistot, jotka ajoivat teidän masennukseen ja itsetuhoon. Kuulostaako se teidän mielestänne hyvältä vaihtoehdolta?”

”Ei kuulosta”, vastaan hiljaa. En tahdo kohdata tohtori Yamadan katsetta, joten tuijotan työpöydän kulmaa.

”Sitähän minäkin.” Tohtori Yamada kuulostaa miltei voitonriemuiselta sanoessaan niin. Ikään kuin muistisairaan potilaan päihittäminen olisi suurikin ansio. ”Siksi emme aio yrittää nopeuttaa mielenne toipumisprosessia vaan annamme sen edetä luonnollista vauhtiaan. Luotamme siihen, että mielenne tietää teitä itseänne paremmin, mitä muistoja olette valmis kohtaamaan ja mitä ette.”

Nyökkään sen merkiksi, että olen kuullut ja ymmärtänyt.

”Ja nyt luulen, että teidän olisi parasta palata huoneeseenne lepäämään. Juttelen vielä hoitavan lääkärinne kanssa, mutta todennäköisesti teidät kotiutetaan ylihuomenna.”

Nyökkään uudemman kerran, nousen ylös tuolistani ja häivyn viemästä enempää tohtori Yamadan kallisarvoista aikaa.


18. joulukuuta

”Ehkäpä näin on paras”, äitini toteaa. Hän istuu vieressäni sairaalasängyllä. ”Vaikket sinä itse sitä muistakaan, voit todella huonosti. Olimme valtavan huolissamme sinusta.”

Sanon olevani pahoillani, vaikken tarkalleen tiedäkään, mistä. Enhän minä muista, mitä tein tai jätin tekemättä ennen ambulanssikyytiä sairaalaan. On kuitenkaan selvää, että olen aiheuttanut paljon huolta vanhemmilleni, ja sitä on aina syytä pyytää anteeksi.

”Me tiedämme sen kyllä”, äiti vakuuttaa ja laskee kätensä käsivarrelleni. Vilkaisen sängyn viereen sijoitetulla tuolilla istuvaa isääni, joka nyökkää tuskin havaittavasti. Yritän hilata kiitollisen hymyn kasvoilleni, mutta en onnistu siinä ihan niin hyvin kuin tahtoisin. En ole vieläkään tottunut siihen, että nämä ihmiset kohtelevat minua kuin poikaansa. Vaikka tiedän, että he ovat vanhempani, he eivät tunnu yhtään sen läheisemmiltä kuin tohtori Imamura tai tohtori Yamada.

”Älä huoli. Yamada-senseihän sanoi, että suurin osa muistoistasi palaa todennäköisesti aikaa myöten. Ja ne muistot, jotka eivät niin tee… Niitä ilman sinun on varmasti parempi olla”, äiti sanoo. Hän yrittää selvästi vaikuttaa rohkaisevalta, mutta hänen hymyssään on surumielinen sävy. En voi olla jälleen kerran miettimättä, mitä vanhempani ja lääkärini jättävät yksissä tuumin kertomatta minulle.

Tiedän hyvin, että he yrittävät vain suojella minua. On sanomattakin selvää, että olen nyt virallisesti sellaisen ihmisen kirjoissa, jota tulee käsitellä varoen kuin paperikurkea, jotta hän ei sekoaisi ja yrittäisi tehdä jotain pahaa itselleen. Enkä oikein voi kaiken tapahtuneen jälkeen väittää, etteivät he olisi oikeassa. Jos olen jo kerran masentunut ja yrittänyt itsemurhaa, voin aivan hyvin tehdä niin uudestaan, varsinkin jos minulle kerrotaan siitä, minkä muistini on minulta kätkenyt yhdessä kaiken harmittoman kanssa.

Silti pohdin välillä, eivätkö ikävätkin muistot olisi parempia kuin tämä jatkuva epätietoisuus ja arvailu.

”Aiomme sanoa asuntosi vuokrasopimuksen irti”, isäni ilmoittaa äkisti.

Siirrän yllättyneenä katseeni häneen ja kysyn, miksi.

”Emme usko, että sinulle tekee hyvää palata sinne. Siihen asuntoon liittyy niin paljon ikäviä muistoja. Ajattelimme, että sinun olisi parempi aloittaa ikään kuin alusta toisessa asunnossa”, äiti selittää.

”Olemme jo ottaneet yhteyttä vuokraisäntääsi, ja hän sanoo ymmärtävänsä tilanteen. Tarvitsemme vain luvan sinulta”, isä jatkaa.

Äiti täydentää: ”Voit asua meidän kanssamme hostellissa, kunnes löydämme sinulle uuden asunnon. Siihen ei pitäisi mennä kovin kauaa. Olemme jo vähän katselleet sopivia yksiöitä.”

”Kiitos. Olette nähneet kamalasti vaivaa takiani”, vastaan. En tiedä, mitä muutakaan sanoisin. He ovat suunnitelleet kaiken viimeistä piirtoa myöten valmiiksi, joten en näe muuta vaihtoehtoa kuin suostua. Sitä paitsi he ovat varmaan oikeassa. Minun tuskin kannattaa palata asuntoon, jossa melkein onnistuin riistämään hengen itseltäni.

Mieleeni tulee äkisti, ettei kukaan muu ole käynyt luonani sairaalassa kuin vanhempani. Ei edes se salaperäinen ystävä, joka kuulemma pelasti henkeni. Mietin, johtuuko se siitä, ettei hän tiedä, mitä sanoisi ihmiselle, joka yritti tappaa itsensä. Vai eikö häntä päästetä katsomaan minua, jottei mieleeni palaisi ikäviä muistoja?

Entä sitten muut ystäväni? Vai eikö minulla ole kuin yksi ystävä? En ole kysynyt, koska en ole varma, että kestän kuulla kieltävää vastausta.

”Olemme miettineet myös työtäsi”, isä aloittaa.

”Entinen työsi ei ollut kovin varma, joten ajattelimme, että voisi olla hyvä aloittaa silläkin saralla alusta. Tai oikeastaan palata vähän ajassa taaksepäin”, äiti täsmentää. ”Olit pari vuotta sitten kaupassa töissä, ja pohdimme, että voisit koettaa sitä uudemman kerran. Kaupan alalla on paljon vapaita työpaikkoja, ja vaikkei palkka ole huimaavan suuri, kauppa on luotettava työnantaja. Aikaa myöten voit säästää niin, että kykenet ostamaan itsellesi oman asunnon eikä sinun tarvitse enää asua vuokralla.”

Totean, että se olisi varmaan viisasta. Mitäpä muutakaan sanoisin. Heidän perustelunsa ovat järkeviä, eikä minulla ole mitään syytä väittää vastaan. Enhän minä edes muista, millainen tämänhetkinen työpaikkani on tai pidänkö siitä. Sitä paitsi vanhemmat tietävät aina parhaiten, mikä on heidän lapselleen hyväksi. On siis parasta luottaa äitiin ja isään tässäkin asiassa.

Vanhempani näyttävät tyytyväisiltä saatuaan asiani mieleiseensä järjestykseen. Äiti puhuu vielä hetken aikaa vuokrista, neliöistä, liikenneyhteyksistä ja muusta vastaavasta, ja minä mutisen säännöllisin väliajoin jotain samanmielistä vastaukseksi. Sitten vanhempani päättävät yhteistuumin, että minun on aika levätä, nousevat, lupaavat palata huomenna hyvissä ajoin ennen kotiutusaikaa ja lähtevät.

Heidän mentyään istun hetken yksin sängylläni mutta laskeudun sitten makuulle. Valehtelisin, jos väittäisin, että olen viihtynyt sairaalassa hyvin. Siitä huolimatta en odota innolla tulevia päiviä hostellissa kahden ventovieraan ihmisen kanssa, joita minun tulisi kohdella vanhempinani. Menisin mieluummin takaisin vanhaan asuntooni, jossa minulla olisi mahdollisuus ajatella kaikkea tapahtunutta rauhassa. Toisaalta juuri siltä mahdollisuudelta minua kai yritetään suojella, sillä jos ajattelen liikaa, saatan hyvinkin muistaa jotain sellaista, mitä minun ei pitäisi.

Huokaisen hiljaa ja laitan silmät kiinni. Minua ei väsytä, mutta vanhempieni ja lääkäreideni mieliksi voisin edes yrittää ottaa pienet torkut.


19. joulukuuta

”Onko tässä nyt varmasti kaikki?”
”On.”
”Pakkasithan myös lääkkeet?”
”Pakkasin.”
”En näe niitä täällä.”
”Ne ovat sivutaskussa.”
”Niinpäs ovatkin. No hyvä. Siinä tapauksessa voimme varmaan lähteä.”

Vanhempani eivät anna minun kantaa omaa laukkuani, vaikka se on ihan kevyt. Ei siellä ole muuta kuin pari vaatekappaletta, hiusharja, vähän hygieniatarvikkeita – ja tietenkin lääkkeet. Ei onneksi antidepressantteja, vain paketti tavallisia kipulääkkeitä ja toinen mietoja rauhoittavia. En tiedä, mitä minun olisi tarkoitus tehdä niillä. Minulla ei ole kipuja enkä koe olevani rauhoittavien tarpeessa. Tuntuu, että tohtori Imamura määräsi kipulääkkeitä ja rauhoittavia vain siksi, ettei keksinyt, mitä muutakaan olisi määrännyt.

Suuntaamme laukkuani kantava isä etunenässä lähimmälle hissille. Laskeudumme sillä ensimmäiseen kerrokseen ja astelemme lasisista liukuovista kadulle. Siellä meitä odottaa taksi. Yritin eilen sanoa, että voisimme ihan hyvin mennä julkisilla, mutta ehdotustani ei otettu kuuleviin korviin. Minun ei kuulemma pidä rasittaa itseäni enempää kuin on aivan välttämätöntä.

Pakkaudumme siis taksin kyytiin. Isä istuutuu eteen pelkääjänpaikalle, ja minä asetun äidin kanssa taakse. Laukku liittyy seuraamme takapenkille. Isä ilmoittaa hostellin osoitteen kuskille, ja lähdemme liikkeelle.

Taksikuski on puheliasta laatua. Hän kysyy kohteliaasti äidiltäni, oliko tämän vaiva vakavakin, ja kun äitini oikaisee, että kipeänä olin minä, hän ilmaisee osanottonsa ja osoittaa sitten saman kysymyksen sairauden vakavuudesta minulle. Ennen kuin ehdin vastata mitään, isäni tokaisee, että minulla oli ruokamyrkytys. Kuski sanoo uudemman kerran olevansa pahoillaan puolestani, mainitsee jotain tädistään ja pilaantuneista ostereista ja alkaa sitten puhua polttoaineen maailmanlaajuisesta hinnannoususta. Isäni vastailee hänelle takaisin vain harvakseltaan, mutta se ei näytä suuremmin häiritsevän häntä.

Minä ja äiti emme keksi mitään sellaista puhuttavaa, joka sopisi taksiin, joten olemme vaiti. Suljen korvani taksikuskin ja isäni käytännöllisesti katsottuna yksipuoliselta keskustelulta ja keskityn katselemaan ohikiitäviä kaupunkimaisemia. Minun tekee mieli mennä ulos kävelylle, mutta epäilen, että sekin lasketaan tarpeettomaksi rasitukseksi.

Matka tuntuu kestävän monin verroin niin kauan kuin se todellisuudessa kestää. Kun taksi viimein pysähtyy hostellin eteen, isä näyttää perin pohjin tympääntyneeltä kuskin loputtomaan hyväntuuliseen jutusteluun, jota hän on saanut sietää koko ajomatkan ajan. Maksaessaan hän on harvinaisen lyhytsanainen. Äitikin vaikuttaa vaisulta. Minusta tuntuu, ettei kumpikaan heistä ole nukkunut kunnolla moneen yöhön. Ja silti he ovat huolissaan minun jaksamisestani.

Vetäydymme hostellissa oitis omaan huoneeseemme. Kun minun laukkuni on purettu – minun ei tietenkään anneta osallistua siihen – äiti alkaa laittaa ruokaa, vaikka sanon, ettei minulla ole nälkä. Isä puolestaan päättää lähteä ostamaan päivän sanomalehden. Kysyn, voinko tulla mukaan, mutta isä vastaa, että minun tulee nyt levätä. Niinpä jään futonille istumaan ja tuijottamaan omia käsiäni, kun hän lähtee kohti lähintä konbinia.

Olen istunut pari minuuttia toimettomana, kun äitini yhtäkkiä kysyy: ”Kai sinä tiedät, että me haluamme vain sinun parastasi?”

Nostan katseeni käsistäni. Äiti on kääntynyt poispäin hellasta, kohti minua. Hän näyttää monta vuotta ikäistään vanhemmalta ja hyvin surulliselta, niin kuin häneltä olisi viety jotain sellaista, mitä mikään mahti maailmassa ei voi antaa takaisin saati korvata.

”Tiedän”, vastaan hiljaa, varovaisesti, niin kuin puhuisin säikylle eläimelle. En tiedä, mistä on kyse, mutta vaistoan, että minun on valittava sanani tarkasti.

”Tahdomme vain, että olisit onnellinen. Tiedäthän sinä sen?” Äiti kuulostaa itkuiselta.

”Tiedän”, minä vakuutan mahdollisimman lujasti.

”Emme halua menettää sinua”, äiti kuiskaa. Lauseen loppuosa tulee ulos nyyhkäyksenä, ja hän painaa vasemman kätensä suulleen. Kun hän kääntyy poispäin minusta, näen hänen hartioidensa vavahtelevan.

Tällä kertaa minun ei tarvitse miettiä, mitä minun odotetaan tekevän, vaan tiedän vaistonvaraisesti, mikä on ainoa oikea tapa toimia tässä tilanteessa. Nousen ylös, astun äidin luokse ja kiedon käteni hänen ympärilleen. Hän kääntyy välittömästi minuun päin ja hautaa kasvonsa olkapäähäni. Silitän hänen selkäänsä, kun hän itkee, ja pitelen häntä lähelläni. Sen enempää ei tarvita: hän on minun äitini ja minä tiedän, miten lohduttaa häntä.

Kun hän muutaman minuutin kuluttua irrottautuu minusta, pyyhkii silmänsä kämmenselkiinsä, naurahtaa ja sanoo, että on tainnut polttaa ruoan pohjaan, minusta tuntuu ensimmäistä kertaa sitten sairaalassa heräämiseni, että kaikki järjestyy.


23. joulukuuta

Asunto ei ole ihan uusi, mutta se on hyvässä kunnossa. Yhden parikymmenneliöisen huoneen, keittokomeron ja vessan lisäksi siihen kuuluu pikkuruinen parveke, joka on mukava lisä minun kaltaiselleni tupakoivalle ihmiselle. En halua polttaa sisällä, jotta haju ei pinttyisi seiniin ja tekstiileihin.

Vuokraemäntä, pienikokoinen nelissäkymmenissä oleva nainen, kehuu asunnon sijaintia. Naapurusto on kellon ympäri rauhallinen, ja lähimmälle metroasemalle on vain muutaman sadan metrin kävelymatka. Juna-asemallekaan ei ole kuin reilu kilometri. Täältä käsin on hyvä käydä keskustassa töissä.

Äiti tahtoo vilkaista sisälle keittiön kaappeihin. Vuokraemäntä vastaa, että kaikin mokomin, ja äiti rupeaa tarkastamaan kaappien kuntoa. Isä kysyy, milloin asuntoa on viimeksi remontoitu. Vuokraemäntä kertoo, että putkiremontista on kulunut neljä vuotta. Isä nyökkäilee vastaukselle hyväksyvästi.

Kun vanhempani alkavat kysellä tarkempia yksityiskohtia asunnosta, päätän mennä katsastamaan parvekkeen. Ovi on vastaöljytty ja aukeaa vaivatta. Astun paljaalle sementtilattialle mutta en anna sen kylmyyden häiritä vaan nojaudun vasten parveketta reunustavaa tummaa metallikaidetta ja katsahdan ympärilleni. Näkymä ei ole kummoinen – vastapäisen kerrostalon etuseinä estää näkemästä kauemmaksi – mutta en minä mitään merinäköalaa odottanutkaan. Tämä riittää hyvin minulle.

Kun palaan sisään, vuokraemäntä on kaivanut sopimuspaperit esiin ruskeasta käsilaukustaan. Isä ja äiti katsovat minua kysyvästi, ja minä nyökkään. Tämä se on, minun uusi asuntoni.


26. joulukuuta

Minua jännittää mutta koetan olla näyttämättä sitä. Kerron vihreään työasuun pukeutuneelle nuorella naismyyjälle, että olen tullut työhaastatteluun, ja kysyn, mistä löytäisin myymäläpäällikön. Myyjä opastaa minut liikkeen takaosassa oleviin henkilökunnan tiloihin ja toivottaa onnea haastatteluun, ennen kuin poistuu takaisin työtehtäviensä pariin.

Myymäläpäällikkö osoittautuu noin 55-vuotiaaksi, hieman ylipainoiseksi mieheksi. Hän tervehtii minua hyväntuulisesti ja pyytää saada nähdä ansioluetteloni. Ojennan sen mahdollisimman nöyrän oloisesti hänelle. Hän silmäilee sitä hetken ja kysyy sitten odotetusti, miksi irtisanouduin entisestä työpaikastani. Kerron kaipaavani luotettavaa, vakituista työpaikkaa ja säännöllisiä tuloja, jotta voisin alkaa säästää omistusasuntoa varten. Hän nyökkäilee ymmärtäväisesti vastaukseksi, joten tulkitsen selitykseni kelpaavan.

Myymäläpäällikkö kyselee hieman muutaman vuoden takaisesta työstäni Lawsonissa mutta ei onneksi mene yksityiskohtiin. En usko, että hän huomaa, etten oikeasti muista yhtään mitään ajastani Lawsonin myyjänä.

Seuraavaksi tulevat perinteiset kysymykset: Mitä tiedät ketjustamme, sen toiminnasta ja periaatteista? Miksi haluat työskennellä juuri meillä? Miksi meidän tulisi palkata sinut?

Vastailen kysymyksiin parhaani mukaan. En ole koskaan ollut hyvä kehumaan itseäni, mutta yritän kovasti kuulostaa mahdollisimman luotettavalta työntekijältä antamatta kuitenkaan ylimielistä kuvaa itsestäni. Ainakin olen vilpitön siinä, että haluan tämän työpaikan: en tahdo pettää vanhempieni odotuksia palaamalla kieltävän vastauksen kera.

Saatuaan kaikkiin kysymyksiinsä vastauksen myymäläpäällikkö lukaisee vielä uudemman kerran ansioluetteloni läpi. Sen tehtyään hän nostaa katseensa takaisin minuun ja sanoo: ”Tiedät varmaan hyvin aiemmasta työkokemuksestasi, että juhlakausi on kaupassa kiireistä aikaa.”

”Kyllä.”

”Siitä syystä haluaisinkin sinut mahdollisimman pian töihin. Voitko aloittaa heti huomenaamulla yhdeksältä?”

”Tietysti. Kiitoksia luottamuksestanne”, vastaan ja kumarran syvään.

Myymäläpäällikkö hymyilee lämpimästi. ”Siinä tapauksessa tervetuloa osaksi 7-Elevenin henkilökuntaa, Kiyono-san.”
Jossain ollessaan on jostain poissa.

    1 tykkää.
Avatar
Avalyn
Vuoden trouble
 
Viestit: 589
Liittynyt: Ma Helmi 16, 2009 10:13 pm

Re: Unohdus (Hiroki/Jui, K-15, puoli-AU, 1. luku 11.4.)

ViestiKirjoittaja illusionchiu » La Huhti 12, 2014 11:30 pm

Hellou, sanon ekaksi että olen seurannut tätä ficiä siitä asti kuin pro tuli julki, mutta en syystä tai toisesta koskaan kommentoinut, vaikka piti. Syy siihen miksi avasin tämän ficin oli paritus ja luettuani pron totesin että tämähän vaikuttaa hyvälle ja rupesin seuramaan. :3 Pro herätti kysymyksiä, kysymyksiä ja vielä kerran kysymyksiä, mutta kiitos 1 luvun nekin ovat selvillä, osa niistä.

Prosta sai ihan päiväkirja vaikutelman, kun olet hienosti kirjoittanut jokaisen päivän erikseen, ja se toi kanssa erinlaisuutta. Juin tunteet tulivat myös hyvin esille ja niistä heräsi kysymys että miksi Juin elämä on niin huonossa kunnossa? Mikä sen on aiheuttanut?

8. joulukuuta

Peilistä vastaani katsova olento ei näytä minulta. Toisin kuin minulla, sillä on viikon parransänki leuassaan eikä se ole nyppinyt kulmiaan. Sen ruskehtavat hiukset reunustavat likaisina ja rasvoittuneena sen värittömiä kasvoja, ja sen poskiluut kohoavat liian selvästi esiin sen vahamaisesta, heikosti kiiltävästä ihosta. Sen silmien alla olevat varjot ovat kuin mustelmat, ja sen katseesta puuttuu elämä. Kun sitä tuijottaa suoraan silmiin, tuntuu kuin katsoisi pimeään, pohjattomaan kaivoon.

Anteeksi jätti lainus, mutta tämä kohta veti ihan hiljaiseksi, mutta sun tapasi kuvailla Juin olemus tässä, sai kylmät väreet selkään. ;; Voiko sanoa että suoraa ja raakaa?

Oliko se Hiroki, joka ilmestyi Juin luokse, kun tämä luokkasi sen kätensä ja miten? Ja mikä sai Juin niin vihaiseksi? Miksei toinen olisi saanut nähdä Juita siinä tilassa? Miksi on Juin tehtävä suojella toista? Toiv. nämä aukavat ficin aikana :)

Sitten hänen hartiansa kuitenkin painuvat kasaan, ja hän kääntyy poispäin minusta. Näen vilaukselta, kuinka yksinäinen kyynel vierähtää hänen oikealle poskelleen kuin väritön veripisara.

;;____;; Täydellistä.

Ojennan käteni, sen lasinsirpaleen haavoittaman, häntä kohti ja etsin epätoivoisesti sanoja, joilla pyytää anteeksi, joilla pyytää häntä jäämään, mutta kun viimein löydän ne, hän on jo poissa.

;;____;; Täydellistä part 2.

Pron lopusta vielä että mikä ajoi Juin oikeasti yrittämään itsemurhaa? Kiitos tästä upeasta ja kysymyksiä herättäneestä prosta!~

1 luku:

Wou, Juin muistin mennetys tuli täysin puskasta ja että se on vielä noin paha oli vielä suurempi yllätys. Ahaa tästä siis ficci sai nimekseen unohdus? Ihanaa oli huomata että olit jatkanut myös tässä ekassa luvussa tuota päivämäärien käyttämisestä, tykkään siitä kovasti. :) Anteeksi tuntuu että tätä ensimmäistä lukua hyvin vaikea kommentoida, koska minusta tuntuu ettei ole oikein sanottavaa, muuten että Juita käy sääliksi ja voisin halata sitä. ;_; *haleja Juille* ♡

Tuo neurologian erikoislääkäri, pelottaa minua, kun se puhuu noin suoraa asioista, mutta kait se on vaan hänen työtänsä, mutta kuiteskin. Juin vanhemmat, säälin Juita, ne just tollaisia että luulevat tietävänsä mikä on parasta Juille, ehkä ne tietää?

Ei edes se salaperäinen ystävä, joka kuulemma pelasti henkeni. Mietin, johtuuko se siitä, ettei hän tiedä, mitä sanoisi ihmiselle, joka yritti tappaa itsensä. Vai eikö häntä päästetä katsomaan minua, jottei mieleeni palaisi ikäviä muistoja?

Tää on mystinen ilmaisu ja nyt kuin lukua uudestaan samalla niin rupesin miettimään ihan samaa kuin Jui? Onko kyseinen henkilö Hiroki...?

Toisaalta juuri siltä mahdollisuudelta minua kai yritetään suojella, sillä jos ajattelen liikaa, saatan hyvinkin muistaa jotain sellaista, mitä minun ei pitäisi.

Lisää mystisyyttä. Ei tälläistä saa kirjoittaa, lukijat jää ihan iikaa pohtimaan näitä asioita. Jos tässä on se mahdollisuutta että Juita suojellaan niin ei kyllä kuulosta yhtään hyvälle. ;<

Loppu luku oli mielyttävää lukea Juin uudesta asunnosta ja työpaikasta! :) Anteeksi hirveesti tää kommentti on ihan kökkö, en osaa kommentoida mitenkään "laajasti" ja silleen, mutta toivon että tästä olisi edes jotain iloa. :'3

Kiitokset & jatkoa! (:

-Ew
Life is not about waiting for the strom pass,
it is about learning to dance in the rain.

    1 tykkää.
Avatar
illusionchiu
Taustalaulaja
 
Viestit: 284
Liittynyt: Ti Joulu 06, 2011 5:20 pm
Paikkakunta: Turku

Re: Unohdus (Hiroki/Jui, K-15, puoli-AU, 1. luku 11.4.)

ViestiKirjoittaja Avalyn » Ke Maalis 11, 2015 6:36 pm

Ewwu:

Ihan ensiksi valtava anteeksipyyntö siitä, että vastaan kovasti ilahduttaneeseen kommenttiisi melkein vuosi sen kirjoittamisen jälkeen. En ole ollut viimeiseen vuoteen yhtään aktiivinen Lafissa, mikä on suuri harmia ja häpeä. Koetan nyt kuitenkin kääntää uuden lehden. Pidetään peukkuja pystyssä sen puolesta, että onnistuisin.

On ilo kuulla, että paritus herätti kiinnostuksesi. ^^ En ole aiemmin kirjoittanut mitään Hirokilla ja Juilla, mutta nyt kun he ovat samalla levy-yhtiöllä ja kohtalaisen paljon tekemisissä keskenään tosielämässä, tuntui luontevalta kirjoittaa jotain heidän välilleen. Sitä paitsi sen perusteella, mitä nyt Hirokista tiedän, hän on todella ihana ihminen ja juuri sellainen, jonka Jui tarvitsee rinnalleen: vahva, huumorintajuinen ja äärimmäisen kiltti.

Hyvä, että prologi vakuutti avoimuudestaan huolimatta. Halusinkin sen herättävän runsaasti kysymyksiä, jotta heräisi into lukea eteenpäin ja saada vastauksia. On myös mukava tietää, että päiväkirjamaisuus toimi ja että Juin tunteet välittyivät tehokkaasti ruudun toiselle puolelle.

Lainaamasi kohta on tosiaan aika brutaali. Lisäsin sen itse asiassa mukaan vasta vähän ennen julkaisua, koska tunsin tarvetta korostaa, kuinka huonossa jamassa Jui on ihan ulkoisestikin prologin kuvaamana ajanjaksona. Kun on menettänyt kaiken elämänhalun, ei juuri jaksa huolehtia itsestään.

Olen nyt ilkeä enkä vastaa kysymyksiisi. :D Ällös kuitenkaan huoli, sillä ficin aikana tulee vielä selviämään, kuka ilmestyi Juin luokse ja miksi Jui reagoi hänen ilmestymiseensä noin negatiivisesti. Yhtä lailla tullaan saamaan vastaus kysymykseen siitä, miksi Jui oli noin masentunut ja päätyi lopulta yrittämään itsemurhaa. Joudut vain olemaan kärsivällinen. :D

Kiitos myös muista lainauksista. ^^ On aina hyödyllistä saada tietää, mitkä kohdat ovat lukijoiden mielestä erityisen onnistuneita.

Wou, Juin muistin mennetys tuli täysin puskasta ja että se on vielä noin paha oli vielä suurempi yllätys. Ahaa tästä siis ficci sai nimekseen unohdus?

Kyllä, nimi tulee juuri Juin kokemasta muistinmenetyksestä. Se on tosiaan aika äärimmäinen, mutta siihen on syynsä...

Minunkin kävi kirjoittaessa sääliksi Juita. Aina minä kiusaan häntä ficeissäni ja teen hänen elämästään kurjaa. Raukka tarvitsee tosiaan kaikki saatavilla olevat halit kestääkseen höykytykseni. #morehugsforJui

Erikoislääkäri on tosiaan aika inhottava tyyppi. Osittain hän kyllä tekee vain työtään, mutta osittain hän on asiaton ja kohtelee Juita alentuvasti. Ja Juin vanhemmat ovat melkein yhtä pahoja. Vaikka he tarkoittavatkin hyvää, he eivät saisi määräillä Juita noin. Jui-parka, tässä ficissä kaikki luulevat tietävänsä häntä itseään paremmin, mikä on hänelle hyväksi ja mikä ei. -.-

Tässä ficissä on paljon mysteerejä. :D Onneksi myös Juin pelastajan henkilöllisyys ja syyt pysytellä poissa hänen luotaan selviävät kyllä. Voinen kuitenkin spoilata sen verran, että hän ei ole Hiroki eikä ylipäätään ficin keskeisimpiä henkilöitä, vaikka sellainen mielikuva saattoi tulla.

Lisää mystisyyttä. Ei tälläistä saa kirjoittaa, lukijat jää ihan iikaa pohtimaan näitä asioita. Jos tässä on se mahdollisuutta että Juita suojellaan niin ei kyllä kuulosta yhtään hyvälle. ;<

Haha, olen julma, kun jätän näin paljon auki. :D Mutta joo, Juita valitettavasti ihan oikeasti suojellaan pahoilta muistoilta. Voin kuitenkin lohduksesi luvata, ettei tämä ficci pääty itsemurhaan.

Kiva, että 1. luvun loppupuoli oli vähän piristävämpi. Jui yrittää nyt tosiaan aloitella uutta elämää. Seuraavassa luvussa selviää sitten, miten hän on siinä onnistunut.

Kiitos paljon kommentistasi, ei ollut yhtään kökkö tai mitään vastaavaa. Oli todella ihanaa saada tietää, että tätä ficciä lukee ainakin yksi ihminen. ^^ Toivottavasti näemmä toistekin tämän tarinan äärellä!

2. luku käy vielä faktatarkistuksen läpi, mutta jos hyvin käy, se ilmestyy jo ensi viikon alussa.
Jossain ollessaan on jostain poissa.

Avatar
Avalyn
Vuoden trouble
 
Viestit: 589
Liittynyt: Ma Helmi 16, 2009 10:13 pm

Re: Unohdus (Hiroki/Jui, K-15, puoli-AU, 1. luku 11.4.)

ViestiKirjoittaja Avalyn » Pe Maalis 20, 2015 1:06 am

Vihdoin ja viimein uusi luku! ^^ Faktojen tsekkaamisesta kaunis kiitos shunshunille. <3



2. luku: Tuntemattomia tuttuja

Juin PoV



25. heinäkuuta 2007

”Salainen ihailijasi on jälleen täällä”, Kitano ilmoittaa minulle, kun palaan tauolta.

Voihkaisen puoliääneen, ja työtoverini virnistää. Kitano on pari vuotta minua nuorempi mies, jolla on hieman yli korvien ulottuvat tummanruskeat hiukset ja tarttuva hymy. Hän on opiskellut viimeiset kaksi vuotta markkinointia ja toivoo pääsevänsä valmistuttuaan töihin johonkin suureen mainostoimistoon. Opintojensa vuoksi Kitano tekee enimmäkseen viikonloppuvuoroja, mutta meistä on silti reilussa puolessa vuodessa ehtinyt tulla hyviä kavereita. Hänen seurassaan on helppo viihtyä – ainakin silloin, kun hän ei pidä hauskaa minun kustannuksellani.

”Ei hän ole minun ihailijani”, sanon jälleen kerran.

”Kummasti hän sitten suuntaa joka ikinen kerta sinun kassallesi”, Kitano vastaa. ”Tai jos olet hyllyttämässä, hän tulee aina kysymään juuri sinulta, mistä löytyy se ja se tuote. Ichiro-san kertoi minulle, että hän oli keskiviikkona kysynyt sinulta, onko meillä myynnissä partakoneenteriä, vaikka hän seisoi aivan niiden kohdalla.”

Muistutus keskiviikkoisesta on vähällä saada minut punastumaan. Oli hyvin nolostuttavaa joutua huomauttamaan asiakkaalle, että hänen etsimänsä tuote on aivan hänen nenänsä edessä. En osaa vieläkään sanoa, kumpaa meistä hävetti enemmän, häntä vai minua hänen puolestaan.

”Joskus asiakkaat eivät vain osaa käyttää silmiään”, mutisen.

”Ja joskus asiakkaat kysyvät turhia vain päästäkseen suosikkimyyjänsä kanssa puheisiin”, Kitano sinkauttaa välittömästi vastaan.

Luon häneen mahdollisimman skeptisen katseen. ”Ikään kuin minä olisin kenenkään suosikkimyyjä. En osaa olla yhtä ylitsevuotavan avulias kuin Ichiro-san tai yhtä väsymättömän aurinkoinen kuin Konoa-san.”

”Kaikki eivät pidä samoista jutuista. Mitä ilmeisimmin häntä viehättää ujo myyjä enemmän kuin suulas”, Kitano kuittaa ja virnistää sitten hurmaavasti kärsivälle ilmeelleni.

Totean, etten voi tälläkään kertaa voittaa tätä iänikuista väittelyä, ja siirrän katseeni työkaveristani myymälässä pyöriviin asiakkaisiin. Heitä ei ole paljon, sillä kello on jo melkein yhdeksän ja on arki-ilta. Liikkeen perälle sijoitettujen kylmäkaappien edessä seisoo nuori mies, joka ei näytä osaavan päättää, minkälaista olutta ottaisi. Uupuneen näköinen liikemies laittaa parhaillaan ostoskoriinsa bento-rasiaa, ja lehtihyllyn luona kaksi gyaru-tyttöä selaa hiljaa keskenään jutellen Eggin uusinta numeroa.

Ja sitten on tietysti se nuori mies, jonka työkaverini ovat yhteistuumin ristineet salaiseksi ihailijakseni. Hän on pitkä, laiha ja kaitakasvoinen, ja hänen tummanruskeat hiuksensa ovat epätasaisesti leikatut. Hän ei koskaan näytä olevan ihan sujut oman kehonsa kanssa vaan tuntuu jatkuvasti yrittävän kätkeä pitkän vartensa vetämällä hartioitaan kasaan. Hänen sormensa ovat epätavallisen pitkät ja kapeat, ja hänellä on tapana liikutella käsiään hieman oudosti. Omalla tavallaan hän on kuitenkin hyvännäköinen, kuten naispuoliset työkaverini muistavat aina hänestä puhuttaessa tuoda esiin.

Kun salainen ihailijani saa ostoksensa tehtyä ja suuntaa kohti kassoja, toivon hiljaa mielessäni, että hän menisi tällä kertaa Kitanon kassalle. Toiveeni jää kuitenkin jälleen kerran toteutumatta. Kun hän laskee eteeni tiskille vesipullon ja pienen karkkipussin, kiskaisen asiakaspalveluhymyn kasvoilleni ja tervehdin asiallisen ystävällisesti. Hän vastaan hymyyni vähän liian innokkaasti, kuten aina, ja katsoo minua epäkohteliaan pitkään suoraan silmiin. Käännän vaivaantuneena katseeni pois ja alan lukea hänen ostostensa viivakoodeja.

Juuri tämä on se syy, jonka vuoksi toivoisin, että hän menisi välillä jonkun muun kassalle. Jos hän todella olisi salaa ihastunut minuun, koska muistutan jotain hänen fanittamaansa animehahmoa, niin kuin työkaverini väittävät, se olisi epäilemättä hyvin kiusallista mutta osaisin suhtautua siihen. Tähän en kuitenkaan osaa suhtautua: toiveikkaaseen katseeseen, joka kertoo, että minun pitäisi tunnistaa hänet. Siitä lähtien, kun hän alkoi kaksi kuukautta sitten käydä täällä ostoksilla, olen tiennyt, että hän on joku menneisyydestäni. Näen hänen silmistään, että hän tuntee minut. Minulla ei kuitenkaan ole aavistustakaan siitä, kuka hän on tai mitä kautta hän minut tuntee.

Voisin tietysti aina kysyä sitä häneltä itseltään. En kuitenkaan uskalla. Minua vaivaa se, ettei hän ole koko tänä aikana maininnut nimeään tai ilmoittanut tuntevansa minut. Työkavereideni mielestäni hän on vain ujo ja sosiaalisesti kömpelö, kenties pikkuisen hikikomori tai muuten vain vähän omalaatuinen, kun ei esittäydy tai yritä muuten tehdä itseään tykö. Minä kuitenkin vaistoan, että siinä on jotain muutakin, ja se hermostuttaa minua. Siksi yritän parhaani mukaan vältellä häntä olematta kuitenkaan epäkohtelias.

Pakkaan hänen ostoksensa muovipussiin ja ilmoitan niiden yhteissumman. Kun hän on maksanut, kiitän häntä käynnistä ja toivotan hänet tervetulleeksi uudelleen.

Vastaukseksi hänen naamansa venähtää, kuten aina tässä vaiheessa. Tämä on toinen syy siihen, etten nauti hänen palvelemisestaan. Kun toiveikkuus hänen katseessaan korvautuu pettymyksellä, minulle tulee epämääräisen syyllinen olo. Tunnen pettäneeni hänen odotuksensa, kun en ole onnistunut tunnistamaan häntä, vaikka hän niin selvästi tunnistaa minut.

Kun ulko-ovi on sulkeutunut hänen takanaan, Kitano kääntyy minun puoleeni ja toteaa liioitellun myötätuntoisesti: ”Hän näyttää aina niin pettyneeltä, kun kohtelet häntä kuin ketä tahansa asiakasta.”

”Minulle hän on vain yksi asiakas muiden joukossa.”

”Julmaa. Voisit sinä nyt vähän erikoiskohtelua hänelle suoda.”

Päätän jättää hänen ehdotuksensa omaan arvoonsa ja kysyn sen sijaan: ”Eikö sinun pitäisi jo lähteä tauollesi?”

”Hyvä yritys. Taukoni alkaa kuitenkin vasta vartin päästä.”

”Eli saan sietää sinua ja juttujasi vielä neljännestunnin ajan?”

”Valitan. Onni ei näytä olevan tänään puolellasi.” Kitano virnistää pahankurisesti, ja minä huokaan korostetun alistuneesti.


28. heinäkuuta

Yleensä menemme izakayaan suurella seurueella. Ryusaki ja Onishi eivät vähässä ihmeessä jätä väliin tilaisuutta lähteä juomaan, ja useimmiten myös Morioka ja Nishihara innostuvat liittymään joukon jatkoksi. Tällä kertaa Kitano pyysi kuitenkin vain minua mukaansa, mikä oli mukava yllätys. Vaikka pidän työkavereistani, en ole yhtä puhelias tai sosiaalinen kuin he, ja tunnen toisinaan oloni vähän vaivaantuneeksi isossa porukassa. Kahdestaan Kitanon kanssa on helpompaa: hän ei välitä, jos en keksi mitään puhuttavaa, vaan jaksaa kertoa vaikka koko illan tarinoita itselleen ja tuttavilleen sattuneista hullunkurista asioista.

Maistan varovaisesti höyryävän kuumaa yakitoria, joka on juuri tuotu pöytäämme. Kitano puolestaan ottaa hörpyn puolitäydestä olutlasistaan ja alkaa sitten kertoa juttua siitä, kuinka hänen tyttöystävänsä Emikon lemmikkikani karkasi viime viikolla. Koko Emikon perhe etsi Momo-chania tuloksetta kaksi päivää. Lopulta Momo-chan sitten löytyi pyykkikorista, jonne se oli kaivautunut piiloon talon hälinää. Emikon äiti pelästyi kuulemma kuollakseen, kun likapyykkien joukossa näkyi yhtäkkiä liikettä.

Kitanon tarina saa minut nauramaan. Samaan aikaan se kuitenkin myös vetää mieleni vähän matalaksi. En vieläkään muista juuri mitään, vaikka epäonnistuneesta itsemurhayrityksestäni on kulunut yli puoli vuotta. Alan hiljalleen epäillä, ettei muistini palaudu koskaan, vaikka tohtori Yamada muuta veikkasi.

Suurimman osan aikaa olen onneksi sinut muistinmenetykseni kanssa. Niin lannistavalta kuin ajatus elämästä ilman muistoja aluksi tuntuikin, olen sittemmin enimmäkseen sopeutunut siihen. Minulla on viihtyisä asunto, hyvä työpaikka, rakastavat vanhemmat ja miellyttäviä työkavereita – kuinka paljon enempää muka voisin elämältä toivoa? Läheskään kaikki eivät ole näin onnekkaita.

Aina toisinaan huomaan silti kaipaavani kadonneita muistojani. En voi olla miettimättä, oliko minulla lapsena lemmikkejä, ja jos oli, karkailivatko ne Momo-chanin tapaan. En voi olla miettimättä, millainen oppilas olin koulussa ja sainko ystävänpäivänä paljon suklaata luokan tytöiltä. En voi olla miettimättä, millainen oli ensimmäinen oma asuntoni ja miksi päätin muuttaa Sendaista Tokioon, kauas vanhemmistani ja lapsuudenystävistäni.

Voisin tietenkin kysyä noista asioista vanhemmiltani. He luultavasti tietäisivät vastaukset useimpiin kysymyksiini. Kertomusten kuuleminen ei kuitenkaan ole sama asia kuin muistaminen. Aina kun vanhempani kertovat jostakin minulle aiemmin tapahtuneesta, minusta tuntuu samalta kuin äsken, kun Kitano kertoi Emikosta ja Momo-chanista. Tarinat voivat olla iloisia tai surullisia, ne voivat saada minut nauramaan tai liikuttumaan, mutta olivatpa ne millaisia tahansa, ne tuntuvat koskevan jotakuta toista ihmistä. Eivät ne ole minun tarinoitani, jos en kykene muistamaan mitään niihin liittyvää.

”Nukahditko sinä istuallesi?”

Kitanon kysymys havahduttaa minut takaisin izakayan meluun ja ruoan tuoksuun. Hymyilen nolona ja pyydän anteeksi. Kitano tuhahtaa huvittuneesti ja toteaa, ettei ole koskaan tavannut ihmistä, joka humaltuisi yhtä nopeasti kuin minä. Pari lasia ja olen ihan hiprakassa. Pari lasia lisää ja olen sammumispisteessä.

”Minulla on vain huonot alkoholigeenit.”

”Lievästi sanottuna. Onneksi sinulla on kuitenkin muita avuja, kuten nätti naama. Sen ansiosta sinulla, toisin kuin minulla, on salainen ihailija.”

Huokaisen raskaasti. ”Enkö pääse hänestä eroon edes töiden ulkopuolella?”

”Sellaisia ne salaiset ihailijat ovat. Eivät jätä koskaan rauhaan”, Kitano vastaa silmää iskien.

Huokaan uudemman kerran. Kitano nauraa surkeudelleni mutta päättää sitten kuitenkin armahtaa minua ja vaihtaa puheenaihetta. Seuraa monipolvinen tarina jonkin Kitanon yliopistokaverin tyttöystävän serkusta, joka karkasi kotoa vain päästäkseen katsomaan NEWSiä. Putoan tarinan puolivälin tienoilla kärryiltä, mutta minua naurattaa silti lopussa. En voi kuin todeta, että heikossa alkoholinsietokyvyssä on omat hyvät puolensa.


29. heinäkuuta

Vilkaisen pikaisesti kännykästäni kellonaikaa ja soitan sitten vuokraemäntäni ovikelloa. Hän on pyytänyt minut luokseen teelle puoli seitsemäksi, ja kello on nyt parikymmentä minuuttia yli kuusi. Toivottavasti häntä ei haittaa, että tulen hieman etuajassa. Toisaalta varmaan parempi etuajassa kuin myöhässä.

Vuokraemäntä tulee melkein heti avaamaan oven. Hänellä on tavalliseen tapaansa yllään hillitynvärinen kukkakuvioinen mekko ja vaaleat kotitohvelit. Jo osittain harmaantuneet mutta yhä paksut hiuksensa hän on sitonut nutturalle päänsä taakse.

”Hyvää iltaa”, tervehdin ja kumarran.

”Iltaa. Tulit juuri sopivasti, laitoin äsken teen hautumaan. Tule vain peremmälle.”

Astun sisään pieneen mutta kodikkaaseen kaksioon ja alan riisua kenkiäni. Vuokraemäntä sulkee ulko-oven takanani ja ottaa esiin minulle sopivan sisätohveliparin. Sitten hän palaa keittiöön kehotettuaan ensin minuakin tulemaan sinne, kunhan olen saanut jalkineeni vaihdettua.

Kun saavun keittiöön, vuokraemäntä on kattamassa pöytää. Kysyn, voinko olla avuksi, mutta hän sanoo, ettei tarvitse. Niinpä istuudun keittiönpöydän ääreen, selkä kohti ikkunaa, jonka pintaa sadepisarat täplittävät.

Vuokraemäntä kaataa kahteen kuppiin vahvantuoksuista vihreää teetä ja istuutuu sitten alas minua vastapäätä. Otan oman kuppini sekä yhden vadille asetetun keksin, joka näyttää kotona leivotulta. Mietin, pitäisikö minun sanoa jotakin muutakin kuin kiitos, mutta kun mitään sopivaa ei tule mieleen, tyydyn olemaan hiljaa. En ole hyvä keksimään puhuttavaa tällaisissa tilanteissa.

Onneksi vuokraemäntä avaa suunsa heti, kun on maistanut varovasti yhä höyryävää teetään.

”Vuokrasopimuksesi on ollut nyt voimassa reilut puoli vuotta, joten ajattelin kysyä, miten olet viihtynyt tässä talossa. Oletko ollut tyytyväinen?”

”Olen kyllä. Asuntoni on mukava, ja täällä on kellon ympäri rauhallista. Pystyn hyvin nukkumaan päivälläkin, jos minulla on töissä yövuoro.”

”Toimiiko kaikki asunnossasi niin kuin pitää? Onko mitään korjausta vaativaa?”

”Keittiön hana vuotaa vähän. Muutoin kaikki on täysin kunnossa.”

”Se on mukava kuulla. Mitä keittiön hanaan tulee, yritän muistaa lähettää putkimiehen katsomaan sitä mahdollisimman pian. Jos en kuitenkaan jostain syystä muista, niin tule toki muistuttamaan asiasta. Ja jos ilmaantuu jotain muuta ongelmaa, niin älä epäröi soittaa ovikelloani. Tahdon, että vuokralaiseni ovat tyytyväisiä.”

”Kiitos. Se on hyvin ystävällistä.”

Juomme hetken ajan vaiti teetä, ja syön keksini loppuun. Se paitsi näyttää myös maistuu kotona leivotulta. En juuri välitä makeasta, mutta joskus on ihan mukavaa syödä kotitekoisia leivonnaisia. Mietin, ottaisinko toisenkin keksin, mutta päätän lopulta olla ottamatta.

”Sinähän olet 7-Elevenissä töissä. Ja se on vakituinen ja kokopäiväinen työpaikka?” vuokraemäntä tiedustelee seuraavaksi. Hän näyttää aiempaa tarkkaavaisemmalta, vaikka pitääkin ilmeensä avoimena ja ystävällisenä. Tajuan, että olemme nyt siirtyneet siihen osioon, jossa tarkastetaan enemmän tai vähemmän vaivihkaa, onko vuokralainen edelleen vakavarainen ja maksukykyinen.

”Kyllä. Olen kovin pahoillani, että maksoin edellisen vuokran kaksi päivää myöhässä. Olin maksupäivänä käymässä vanhempieni luona Sendaissa enkä muistanut tuoda vuokrarahoja etukäteen. Lupaan, ettei sama toistu.” Säestän anteeksipyyntöäni niin syvällä kumarruksella kuin istualtaan on mahdollista.

Vuokraemäntä katsoo minua hetken tutkivasti, kuin arvioiden vilpittömyyttäni, mutta hymyilee sitten armeliaasti.

”Ei kaksi päivää maailmaa kaada. Meille kaikille sattuu unohduksia. Kunhan sellainen ei vain tule tavaksi.”

”Ei tietenkään”, minä vakuutan.

”Se on hyvä kuulla. Ja jos taloudellinen tilanteesi jostain syystä muuttuu, niin oletan, että tulet ilmoittamaan asiasta hyvissä ajoin minulle.”

”Tietysti. Mutta ei sen pitäisi muuttua.”

”Se on hyvä kuulla. Luotettava työpaikka on elämän peruskivi.”

Nyökkään myöntävästi. Seuraa hetken hiljaisuus, jonka jälkeen vuokraemäntä sanoo, ettei hänellä ollut tällä erää sen enempää asiaa. Tajuan sen merkiksi lähteä, joten juon teeni ripeästi loppuun ja kiitän tarjoiluista. Sitten toivotan hyvää vointia sekä mukavaa illanjatkoa vuokraemännälleni, vaihdan takaisin omiin kenkiini ja suuntaa askeleeni kohti asuntoani, josta minua ei toivon mukaan olla ainakaan lähiaikoina häätämässä.


2. elokuuta

Olen tänään Ueharan parina kassalla. Uehara on sievä nuori nainen, jolla on puoleen selkään ulottuvat pähkinänruskeat hiukset ja sirot kasvonpiirteet. Hänen nenänsä on pieni ja söpö, ja hänen hymynsä on poikkeuksellisen suloinen. Hän on kuitenkin toivottoman ujo: aina kun joku työtovereista puhuttelee häntä, hän punastuu korvannipukoitaan myöten.

Yritän pari kertaa virittää jonkinlaista keskustelua, mutta kun Uehara vain punastelee ja mumisee vastaukseksi, päätän antaa olla. En halua, että Uehara tuntee olonsa epämukavaksi seurassani. Tämä on yhtä paljon hänen työpaikkansa kuin minun, eikä hänellä ole mitään velvollisuutta viihdyttää minua. Tavallisesti olisinkin jättänyt hänet suosiolla omiin oloihinsa, mutta yövuorossa on niin toivottoman tylsää, että alan väistämättä kaivata keskustelukumppania.

Seinällä olevan kellon viisarit tuntuvat juuttuneen paikoilleen. Selaan hajamielisesti eilistä sanomalehteä ja käyn välillä järjestämässä jo valmiiksi erinomaisessa järjestyksessä olevia hyllyjä, jotta minulla olisi jotakin tekemistä. Asiakkaita käy harvakseltaan, eikä kukaan heistä osta juuri mitään. On vaikea olla pohtimatta, kannattaako kauppoja todella pitää auki vuorokauden ympäri. Tämä ei vaikuta kovin tuottoisalta touhulta.

Yhden maissa sisään tulee poikkeuksellisesti kaksi asiakasta melkein peräjälkeen. Ensimmäinen on stressaantuneen oloinen nuori nainen, joka nappaa mukaansa dieettisuklaapatukan ja katoaa sitten kiireisin askelin takaisin Tokion yöhön. Toinen on suunnilleen minun ikäiseni mies, jolla ei näytä olevan läheskään yhtä hoppu kuin naiselle. Hän katselee hetken leivonnaishyllyä mutta suuntaa sitten kylmäkaappien luokse.

Jatkan eilispäivän sanomalehden selailua mutta pidän samalla vaivihkaa nahkatakkiin pukeutunutta nuorta miestä silmällä. En ole tähän mennessä saanut kiinni yhtään myymälävarasta, mutta aina kannattaa olla varuillaan. En halua, että minun työvuorollani katoaa tavaraa.

Uehara mutisee menevänsä käymään vessassa ja katoaa henkilökunnan tiloihin. Pian hänen poistuttuaan ainoa asiakkaamme saa ostoksensa tehtyä ja suuntaa kassalle. Pistän sanomalehteni pois, käännyn kohteliaasti hymyillen hänen puoleensa ja tervehdin.

Jostain minulle täysin tuntemattomasta syystä asiakkaan silmät leviävät koomisesti, ja hän tuijottaa hetken minua hyvin yllättyneen näköisenä, ennen kuin tokaisee: ”En tiennyt, että olet täällä töissä.”

Jähmetyn vaistomaisesti. Ei taas. En halua enää toista asiakasta, joka tuntee minut mutta jota minä en tunne.

”Olen pahoillani, mutta olette erehtynyt henkilöstä.”

Nuori mies näyttää hämmentyneeltä. ”Älä nyt. Kyllä sinä minut tunnet.”

Kun en sano mitään, nuori mies rypistää kulmiaan ja tokaisee: ”Minä olen Hiroki. D:stä.”

”Te olette ihan oikeasti erehtynyt henkilöstä.”

Seuraa lyhyt hiljaisuus. ”Ymmärrän kyllä, jos et halua puhua minun kanssani työkavereidesi kuullen”, D:n Hirokiksi esittäytynyt mies sanoo sitten. Vaikka hän yrittää parhaansa, hän ei onnistu täysin peittämään pettymystään.

Tämä tilanne on kamala. Tunnen oloni hetki hetkeltä ahdistuneemmaksi, ja se kuuluu äänessäni, kun vastaan: ”Ei tällä asialla ole mitään tekemistä työkavereideni kanssa. Minä en ihan oikeasti tunne sinua.”

Hiroki rypistää toistamiseen kulmiaan, ja hänen ilmeensä muuttuu aidosti huolestuneeksi. ”Onko kaikki hyvin?”

Pudistan päätäni. En halua puhua tästä asiasta hänen kanssaan – ihmisen, josta en tiedä yhtään mitään – mutta minulla ei vaikuta olevan muutakaan vaihtoehtoa. Vilkaisen hermostuneesti henkilökunnan tilojen suuntaan. En missään nimessä halua, että Ueharakin kuulee sen, mitä olen aikeissa tunnustaa. Häntä ei kuitenkaan onneksi näy.

”Olen menettänyt muistini. En muista mitään ennen viime vuoden joulukuun 15. päivää tapahtunutta tai ketään sitä ennen tapaamaani ihmistä”, myönnän vaimealla äänellä.

Hetken Hiroki on ihan hiljaa. Sitten hänen kasvoilleen kohoaa sietämättömän myötätuntoinen ilme, ja hän sanoo, että on pahoillaan puolestani. Niin kuin se auttaisi yhtään. Mitä toisen puolesta pahoillaan oleminen edes tarkoittaa? Se on pelkkä tyhjä fraasi.

”Samantekevää. En kertonut sitä siksi, että kaipaan sääliä”, vastaan niin välinpitämättömästi kuin vain suinkin osaan ja alan lukea hänen ostostensa viivakoodeja.

Hiroki kuitenkin jatkaa niin kuin ei olisi lainkaan kuullut sanojani. ”En tiedä, mitä sanoisin. En voi edes kuvitella, millaista on menettää kaikki muistonsa.

”Nimenomaan. Et voi edes kuvitella, miltä se tuntuu, joten älä viitsi teeskennellä ymmärtäväistä.”

Sanat tulevat ulos terävämpinä kuin olen suunnitellut. En tavallisesti ole näin epäkohtelias, en varsinkaan tuntemattomille ihmisille, mutta Hiroki menee liian pitkälle. Hän ei tiedä mitään mistään, hänellä ei ole aavistustakaan siitä, millaista on herätä sairaalassa tuntematta edes omia vanhempiaan, elää päivästä toiseen ilman menneisyyttä, tavata ihmisiä, jotka tuntevat sinut mutta joita sinä et tunne ja jotka silti odottavat sinun kohtelevan heitä niin kuin ennenkin, jotka eivät ymmärrä, eivät voi ymmärtää, eivät, vaikka kuinka haluaisivat. Ja silti hän kehtaa tyrkyttää minulle sääliään, tyrkyttää sitä ja kertoa, kuinka pahoillaan on minun puolestani!

Miksei hän vain voi olla hiljaa, maksaa ostoksensa ja häipyä sinne, mistä tulikin?

”Ei se ole sääliä.”

Olen vähällä nauraa ääneen. ”Eipä tietenkään. Mitäpä syytä sinulla olisikaan sääliä minua? Minullahan on kaikki loistavasti: on kiva pieni asunto ja luotettava vakituinen työ ja mukavia työkavereita ja vanhemmat, jotka olen jo melkein oppinut tuntemaan uudestaan. On ystäviäkin – tai ainakin puhelimeni osoitekirja väittää, että on. Yksikään heistä ei vain ole ottanut yhteyttä sen jälkeen, kun menetin muistini. Että niin erinomaisia ystäviä minulla on.”

En tiedä, missä vaiheessa halu nauraa muuttui haluksi itkeä. Tapahtuipa se milloin tahansa, löydän itseni käymästä jo etukäteen hävittyä taistelua itkua vastaan. En ole pitkään aikaan tuntenut itseäni onnettomaksi, mutta nyt suru vyöryy ylitseni kuin se olisi vain ollut piilossa odottamassa oikeaa hetkeä tulla jälleen esiin ja haudata minut alleen. Tuntuu siltä kuin kaikki tässä välissä koettu ilo ja tyytyväisyys olisi ollut pelkkää riisipaperinohutta kulissia, joka rikkoutuu heti ensimmäisestä hyvin tähdätystä iskusta.

Kun itku saa odotetusti voiton minusta, en osaa muuta kuin peittää kasvoni käsilläni ja kääntää selkäni Hirokille. Hävettää. Hävettää, että ventovieras ihminen näkee minut näin, mutta en minä pääse minnekään piiloon hänen katsettaan. Henkilökunnan tiloissa on Uehara, enkä minä muutenkaan voi jättää kauppaa ilman valvontaa. Mitä jos joku tulisi, näkisi kaikkien myyjien olevan tiessään ja käyttäisi tilaisuutta hyväkseen? Miten ihmeessä selittäisin sen myymäläpäällikölle?

Säpsähdän, kun lämmin kämmen laskeutuu kokeilevasti olkapäälleni. En käänny Hirokiin päin mutta en myöskään työnnä hänen kättään pois. Ei minulla ole voimaa torjua häntä ja hänen ylitsepursuavaa empatiaansa.

”Ei se ole sääliä”, Hiroki toistaa pehmeästi. ”Se on myötätuntoa.”

Vedän väristen henkeä. ”Et saisi olla täällä. Tämä on henkilökunnan aluetta.”

”Ei kerrota kenellekään”, Hiroki sanoo. Kuulen varovaisen hymyn hänen äänessään, ja jostain syystä se saa minunkin suupieleni nytkähtämään ylöspäin. Olkapääni lihakset rentoutuvat hänen kämmenensä alla.

Menee tovi, ennen kuin saan itseni jälleen kasaan. Koko sen ajan Hiroki pitää kättään rauhoittavasti olkapäälläni. Huomaan, että hänen kädestään huokuva lämpö lohduttaa minua. Se on varmaan jotain vaistonvaraista. Ehkä se rinnastuu alitajunnassani äidin huolenpitoon tai johonkin vastaavaan.

Kun olen vihdoin onnistunut tyynnyttämään itseni, pyyhin kosteuden poskiltani kämmenselkiini ja käännyn vihdoin ympäri. Hiroki katsoo minua lempein, myötätuntoisin silmin, mutta enää se ei tunnu puoliksikaan niin pahalta kuin äsken. Näen, että hänen välittämisensä on aitoa.

”Mitä sinä haluat minusta?” kysyn suoraan. Äänensävyni on kuitenkin pikemmin utelias kuin tyly.

”Haluaisin auttaa sinua, jos vain osaan”, Hiroki vastaa aivan yhtä suoraan.

”Missä?”

”Muistamisessa.”

Siirrän katseeni kassakoneen vieressä lojuvaan sanomalehteen ja pudistan pienesti päätäni. ”En tiedä, haluanko muistaa.”

”Miksi et haluaisi?” Hiroki kuulostaa vilpittömän kummastuneelta.

”Koska en tiedä, millaiset muistot minua odottavat. En tiedä, tahdonko muistaa kaikkia minulle tapahtuneita pahoja asioita. En tiedä, pystynkö elämään kaikkien muistojeni kanssa.” Jos huonot muistot ajoivat minut jo kertaalleen yrittämään itsemurhaa, samoin voi käydä uudelleen. Niin tohtori Yamada sanoi.

”Ei sinun muistojesi tarvitse olla ikäviä. Olen varma, että sinulla on paljon hyviä ja onnellisia muistoja.”

Käännän katseeni terävästi takaisin Hirokiin. ”Minä tiedän, että siellä on todella ikäviä muistoja.” Painotan tiedän-sanaa niin, että hän varmasti tajuaa, että kyse on tiedosta eikä luulosta.

Se vetää Hirokin hiljaiseksi. Pitkän tovin hän näyttää pohtivan, mitä vastaisi, mitä voisi vastata. Lopulta hän toteaa: ”Minä ottaisin mieluummin ikävätkin muistot kuin en muistoja ollenkaan.”

”Minä en valitettavasti ole sinä”, vastaan hitusen uhmakkaasti.

Hiroki kuitenkin vain pudistaa kevyesti päätään ja sanoo: ”En aio pakottaa sinua. Kyseessä on sinun valintasi, ei minun.”

”Siinä tapauksessa vastaus on ei.”

Hiroki nyökkää miltei ärsyttävän ymmärtäväisesti. ”Selvä.”

Olemme hetken vaiti. Sitten katsahdan kassakoneen näyttöön ja totean: ”Se tekee 1450 jeniä.”

Hiroki hymyilee ja livahtaa takaisin tiskin oikealle puolelle. ”Hetki vain.”

”Ei mitään kiirettä.” Alan pakata hänen ostoksiaan muovipussiin.

Hiroki asettaa rahojen mukana tiskille käyntikortin. Kun katson häntä kysyvästi, hän sanoo: ”Jos muutat mielesi.”

”Enpä usko, että muutan”, vastaan. Sujautan silti käyntikortin työhousujeni taskuun. Eihän siitä mitään haittaakaan ole, jos säilytän hänen yhteystietonsa. Ei yksi käyntikortti paljoa tilaa vie.

Hiroki ottaa vaihtorahansa ja ostoksensa, kiittää ja hyvästelee. Hän on jo melkein ovella, kun mieleeni nousee äkillinen ajatus. Ennen kuin ehdin harkita asiaa tarkemmin, huikkaan hänen peräänsä: ”Hiroki-san.”

Hiroki kääntyy takaisin minuun päin. ”Niin?”

”Mistä me oikein tunnemme? Olemmeko olleet joskus työkavereita?”

”Tavallaan. Minä olen visual kei -muusikko, ja niin olit aiemmin sinäkin. Lauloit bändissä nimeltä Vidoll. Meidän bändimme esiintyivät silloin tällöin samoissa tapahtumissa.”

”Oikeasti? Enpä olisi arvannut.” Minun on vaikea kuvitella itseäni keikkumassa näyttävissä vaatteissa lavalla kirkuvan fanityttölauman edessä.

Hiroki kohauttaa olkiaan. ”Totta se joka tapauksessa on.”

”Olinko minä yhtään hyvä?” kysyn hetken mielijohteesta.

Hirokin kasvoille kohoaa hymy. ”Erittäin hyvä”, hän vakuuttaa. En ole varma, uskonko häntä. Päätän kuitenkin olla sanomatta mitään.

Kun käy selväksi, etten aio esittää enempää kysymyksiä, Hiroki nyökkää minulle hyvästiksi, kääntyy ympäri ja poistuu kaupasta aamuyön pikkutuntien pimeyteen. Minä taas jään kassapöydän taakse pohtimaan kaikkea äsken tapahtunutta. Siinä on totisesti paljon sulateltavaa. Minä visual kei -vokalistina? Ellei Hiroki olisi vaikuttanut niin rehelliseltä luonteelta, olisin ihan varma, että hän narutti minua.

Uehara palaa vihdoin henkilökunnan tiloista. Hän viipyi hämmästyttävän kauan yhdellä vessareissulla – tai sitten ei. Kun katson häneen, hän nyökkää minulle ujosti, ja tajuan, että hän näki minut ja Hirokin yhdessä tiskin takana ja päätti antaa meille vähän yksityisyyttä.

Jos kyseessä olisi joku muu kuin Uehara, olisin huolissani siitä, mitä minusta huomenna puhutaan töissä. Minun onnekseni Uehara ei kuitenkaan ole ihminen, joka lavertelisi näkemistään tai kuulemistaan asioista eteenpäin. Hän jos kuka osaa pitää suunsa supussa ja säilyttää salaisuuden.

”Kiitos.”

Uehara punastuu tuttuun tapaan, mumisee jotain ’ole hyvän’ suuntaista ja kipittää järjestelemään jo ennestään täydellisessä järjestyksessä olevaa jälkiruokahyllyä.

~*~

Kun astun asuntoni ovesta sisään, kello on varttia yli seitsemän ja aamun ruuhka-aika vasta alkamassa. Minua väsyttää, kuten aina yövuoron jälkeen, mutta laitan siitä huolimatta tietokoneeni päälle. Käyn keittiössä keittämässä teetä ja palaan teemukin kera olohuoneeseen. Istun tietokoneen ääreen, nostan jalat tuolille, koukkuun leukani alle, ja avaan nettiselaimen.

Ensimmäiseksi käyn katsastamassa sähköpostini. Sen jälkeen menen nettipankkiin ja tarkistan, että viime kuun palkka on saapunut tililleni. Kun olen tehnyt sen, pohdin hetken mutta kirjaudun sitten uudelleen sähköpostiini ja rupean kirjoittamaan sähköpostiviestiä vanhemmilleni. He huolestuvat, ellen ilmoita useamman kerran viikossa olevani elossa. En tiedä, ovatko he aina olleet niin ylihuolehtivaisia, vai alkoiko ylenmääräinen huolehtiminen vasta epäonnistuneen itsemurhayritykseni jälkeen. Veikkaan kyllä vähän jälkimmäistä.

Kun olen saanut viestin kirjoitettu loppuun ja lähettänyt sen vanhemmilleni, päätän kirjoittaa sähköpostia myös Kitanolle. Viestistä ei tule pitkä: kyselen vain hänen ja Emikon kuulumisia sekä toivotan onnea huomiseen tenttiin. Viime hetkessä muistan, että Nishihara ehdotti toissapäivänä, että menisimme ensi perjantaina työporukalla karaokeen. Lisää sen viestiin ja kysyn, luuleeko Kitano pääsevänsä mukaan. Toivon, että hän pääsee.

Kun olen painanut lähetä-nappia, olen vailla tekemistä. Voisin laittaa tietokoneen kiinni, sulkea verhot ja mennä nukkumaan. Minulla on univelkaa, koska en yleensä saa yövuoroviikolla nukuttua riittävästi. En ole vieläkään oppinut nukkumaan kunnolla päiväsaikaan. Alkaa hiljalleen näyttää siltä, etten koskaan opikaan, vaikka kaikki on toki aina mahdollista.

En kuitenkaan sulje tietokonetta. Sen sijaan kirjaudun ulos sähköpostitililtäni ja menen Googleen. Hetken sormeni epäröivät näppäimistön yllä, mutta sitten kirjoitan hakukenttään ”Vidoll” ja painan enter-näppäintä.

Hakutuloksia tulee paljon enemmän kuin olen odottanut. En itse asiassa ollut varma, että löytäisin yhtään mitään. Oletin, että Vidoll olisi yksi niistä pikkuruisista visual kei -bändeistä, joita syntyy ja hajoaa koko ajan. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että Vidollilla on enemmän kuin muutama kymmenen fania. Tuskin Google muuten tarjoaisi näin montaa osumaa.

En tiedä, mitä klikkaisin. Tietosivujen lisäksi tarjolla on linkkejä sekä videoihin että kuviin. Onpa osumien joukossa jopa linkki blogiini – tai oikeastaan Juin blogiin. On hieman levottomuutta herättävää saada tietää, että minulla on netissä blogi, josta olen ollut täysin tietämätön. Mietin hetken huolestuneena, mitä oikein olen sinne kirjoittanut. Toivottavasti en mitään kovin henkilökohtaista tai arkaluontoista. En kuitenkaan uskalla tarkistaa.

Hetken mielijohteesta siirrän hiiren yhden pienoiskuvan päälle ja klikkaan sitä. Esiin pongahtaa täysikokoinen kuva, jonka keskellä minä olen. Minulla on ylläni mustavalkoinen esiintymisasu, joka jättää ison kaistaleen kummastakin reidestäni paljaaksi. Kaulastani roikkuu risti, ja hiukseni ovat pidemmät ja vaaleammat kuin nykyään. Ympärilläni seisoo neljä muuta miestä, joista yhdellä on kirkuvanpunaiset hiukset ja toisella herttainen vaaleanpunavalkoinen mekko sekä kukkapäähine.

Klikkaan takaisin-nuolta, ja selain palaa viipymättä edelliselle sivulle. En oikein tiedä, mitä minun pitäisi näkemästäni ajatella. Paljaat reidet nolostuttavat minua, mutta ovat ne kai sentään parempi vaihtoehto kuin mekko. Vaikka kukapa tietää, onko minullakin sellainen ylläni jossain toisessa kuvassa.

Harkitsen hetken klikkaavani yhtä videolinkeistä, mutta sitten rohkeuteni pettää. Yhdellä näpäytyksellä suljen selaimen, minkä jälkeen kiinni menee myös itse tietokone. Olen nähnyt tarpeeksi yhdelle aamulle, ehkä jopa kaikille aamuille. Ei ole järkevää kuluttaa hyvää nukkumisaikaa selaamalla menneisyyttä netissä. Koska menneisyyttä tuo kaikki on, ei mitään muuta. Jui saattoi olla visual kei -vokalisti, kenties hyväkin sellainen, mutta minä en ole.

Peiton alle kaivautuessani en silti voi olla ajattelematta, että näytin oikeastaan ihan hyvältä siinä mustavalkoisessa esiintymisasussa – ainakin jos paljaat reidet jätetään omaan arvoonsa.
Jossain ollessaan on jostain poissa.

    2 tykkää.
Avatar
Avalyn
Vuoden trouble
 
Viestit: 589
Liittynyt: Ma Helmi 16, 2009 10:13 pm


Paluu K-15

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron