Sydämesi varjossa (Taiji/hide, drama, deathfic, AU) 4/12

Alastomuus, seksi tai seksuaaliseksi koettu käytös, huumausaineet, väkivalta ja huono kielenkäyttö saattavat esiintyä ficissä jo selkeinä tai voimakkaina.

Sydämesi varjossa (Taiji/hide, drama, deathfic, AU) 4/12

ViestiKirjoittaja Dekiru » Ke Kesä 12, 2013 2:16 pm

Title: Sydämesi varjossa
Author: Dekiru
Beta: Toinen persoonani - aivan yhtä kriittinen ja pikkutarkka kuin minäkin ;)
Rating: K-15
Pairing(s): hide/Taiji, Taiji/Fumiko (OC)
Warning(s): Mielenvikaista menoa on luvassa jälleen, tällä kertaa armeijamuodossa. Tappoja, kuolemia, sotaneuroosia, post-traumaattista stressiä, viittauksia huumeisiin, viittauksia itsetuhoiseen käytökseen, lievää syömishäiriötä, verisyyksiä ja muita kuvottavia julmuuksia. Sattumanvaraista häröilyä kevennykseksi.
Genre: Drama, armeija/sotilastouhu, deathfic, horror, erittäin lievä humour (mustaa huumoria), slash, het, AU.
Disclaimer: Armeija-kaava noudattaa Suomen varusmiespalveusta. Tietoa siitä olen hakenut wikipedista, isältäni, erikoisrajajääkärit - dokumentista. Jälkimmäisestä olen ottanut paljon faktoja mukaan tarinaan. Kaikki henkilöt hideä ja Taijia lukuun ottamatta ovat kuvitteellisia, samoin Asahikawan prikaati. Armeija-kaavan ympärille sidottu juoni on kokonaan peräisin omasta luovuudestani. Idea sijoittaa japanilaisia muusikoita armeijaan on embledin.
Luvut: Prologi + 3.75/12

Summary: Lähtiessäni tiesin, että talvesta tulisi ankea, kaipauksentäyteinen ja kylmä. Sinut nähdessäni aloin uskoa muuta. Sain myöhemmin kuitenkin selville, että ne molemmat kuvitelmat olivat pelkkää harhaa, kun todellisuuteni kieroutui helvetillisiin häiriöihin, joita ryhmämme pitää sisällään. Eikä minulla ole enää piilopaikkaa, kun sinäkin kätkeydyt sydämeni varjoihin suojaan heiltä, sekä niiltä.

A/N: Nappasin Embledin inttihaasteen, koska en voinut vastustaa kiusausta sitten millään! Otan itselleni sen verran taiteilijan vapauksia, että siirrän Taijin ja hiden syntymään samana vuonna noin seitsemänkymmentäluvulla. Japanissa ei ole asevelvollisuutta, mutta leikitään, että siellä otettiin mallia ihanasta Suomesta ja pistetään kaikki pojat armeijaan miehistymään.
Minullahan ei todellakaan ole minkäänlaista kokemusta intistä, mutta isäni kertomuksia kuunnellen olen saanut jonkinlaista käsitystä millaista siellä armeijassa on. Oppii kuulemma nukkumaan ihan missä vaan, ja että kun hiihtää monta päivää putkeen, alkaa nähdä ojissa stereoita.
Ficcini venyy todennäköisesti pitkäksi, mutta oletan, ettei pituus korvaa laatua. Kannattaa siis heti aluksi varautua siihen, että esimerkiksi kolmosluku jakautuu kolmeen osaan. 3.0, 3.5 ja 3.75, koska niiden kaikkien yhteen pätkään tunkeminen tolisi raskasta lukijan ja kirjoittajankin kannalta. Esimerkiksi pätkän 3.0 pituus on seitsemän sivua.

Prologi: Heinäkuu

Teidät on määrätty palvelukseen alla olevien…

Hänen katseensa selasi hatarasti läpi kirjeen ja hänen aivonsa rekisteröivät sen faktan, että hänen olisi osallistuttava kutsuntoihin syyskuussa. Juuri kahdeksantoista täyttänyt miehenalku huokaisi raskaasti.
Voi saatana.

Taijin olo oli huojentunut kaikesta siitä pelosta ja onnesta, erilaisista voiman ja miehisyyden tunteista, jotka risteilivät hänen sisällään törmäten toisiinsa ja upoten hänen mielensä syvyyksiin. Hän lähtisi aivan pian jättäen Fumikon inttileskeksi. Mies istui keittiön pöydällä tuijottaen ensin avattua kirjettä, sitten ikkunasta ulos ja hiljaa, pelokkaasti hänen katseensa palasi takaisin kirjeeseen.
”Mitä postia tuli?” sanoi heleä ääni olohuoneen peilin luota. Hänen naisensa oli laittautumassa työhaastattelua varten. Taiji katsoi häntä ja nähdessään nuo pitkät, mustat hiukset, joita siro nainen kampasi, mies tahtoi vain kaapata hänet syliinsä eikä koskaan päästää häntä irti.
”Lehtiä ja mainoksia.”
”Siellä on joku kirjekin. Älä yritä valehdella.”
Taiji puraisi huultaan.
”Minun pitää lähteä armeijaan.”

Se oli pakollista, Fumikokin tiesi sen. He olivat tienneet sen pitkään, mutta nyt todellisuus heitettiin suoraan vasten heidän nuoria kasvojaan. Olihan heidän suhteensa kestänyt Fumikon vaihto-oppilasvuoden Amerikkaan ja vaikka mitä muuta draamaa ja tragediaa, joten miksei se kestäisi puolta vuotta intissä? Lohduttavia ajatuksia pyrki valonpisaroiksi siihen pimenevään ja kylmenevään syksyyn, joka tulisi täyttymään ankeudella, kaipauksella ja kylmillä öillä.
Nainen hiljeni ja hiusten harjaaminen pysähtyi. Hän laski kampansa peilipöydälle ja sipsutteli vähin äänin keittiöön. Fumiko kietoi ohuet käsivartensa Taijin hartioille ja painoi poskensa vasten tämän hiuksia.
”Ne ajelevat hiuksesi”, Fumiko kuiskasi Taijin korvaan. Nainen upotti sormensa Taijin hiuspehkoon säälien miestä, joka menettäisi rakastamansa hiukset. Fumiko rakasti Taijin hiuksia itsekin, hän rakasti tämän shampoon tuoksua, joka miedosti muistutti häntä heidän yhteisistä suihkuhetkistään.
”Ojennatko sakset, kulta?” Taiji pyysi, jolloin Fumiko kääntyi ottamaan sakset työtason laatikosta. Taiji otti sakset tämän sormista sivellen hetken ajan tämän mustiksi lakattuja kynsiä. Mies napsautti hiuksistaan muutaman sentin paksuisen, pitkän tupon, otti lasimaljakosta ruusun varren ja kietoi sen hiustensa ympärille sinetiksi, vaikka piikit repivätkin pieniä viiltoja hänen kämmeniinsä.
Taiji taittoi tummanpunaisen ruusunkukan hiuskiharan päälle ja ojensi sitten taideteoksen naiselleen. Fumiko muiskautti pienen suukon Taijin poskelle ja vei hiuskiharan olohuoneeseen, etsi kirjahyllystä vanhan päiväkirjansa ja sujautti sen sinne turvaan. Mustahiuksinen nainen hymyili miehelleen, mies hymyili keittiöstä takaisin. Miehen katse karkasi pilviselle taivaalle.

Ehkä alitajunnassaan Taiji aavisti, etteivät hänen hiuksensa tulisi koskaan kasvamaan takaisin entisiin mittoihinsa.
Ne eivät ehtisi.

Se ruusukin tulee kuihtumaan hyvin nopeasti. Se ei säily vanhojen, lämpimien muistojen sisällä tässä maailmassa. Maailmassa, joka on niin kylmä, niin uskomattoman kylmä…
Viimeksi muokannut Dekiru päivämäärä Ma Kesä 30, 2014 11:07 pm, muokattu yhteensä 18 kertaa

    1 tykkää.
Avatar
Dekiru
Teknikko
 
Viestit: 144
Liittynyt: Pe Loka 28, 2011 12:46 pm
Paikkakunta: Athum.

Re: Sydämesi varjossa (Taiji/hide, drama, deathfic, AU) pro+

ViestiKirjoittaja tiibii » Ke Kesä 12, 2013 5:07 pm

Tervehdys!

Huhhuh, sanon minä. Kylläpä oot keksiny kiinnostavan aiheen! :3 Pelkän prologin perusteella on vielä vaikeaa sanoa, millainen ficci tästä on tulossa. Jokatapauksessa on pakko sanoa, et mun odotukset on aika korkeella.;D Mä pidin tosta sun tyylistä kirjoittaa toi prologi. Lisäks noi viimiset sanat pisti mut ajattelemaan et mitä tulee tapahtumaan. Tässä vaiheessa on vielä vaikee arvailla. Päässäni pyörii niin kaikenlaista. Yhessä mun teoriassa syttyy sota ja se lähetetää rintamalle ja toisessa teoriassa se on vaa siel armeijjassaan. :D En mä tiedä. Jos mä nyt kuitenkin vaan odotan seuraavaa osaa ihan rauhassa. Ehkä just tän prologin haikee tyyli teki tässä vaikutuksen muhun. Pakko kuitenkin sanoo et tähän ficciin odotan todellakin jatkoa, koska tää aihe vaikuttaa tosi kiinnostavalta! Tää on jotain sellasta, mihin en ole sitten ennen törmännytkään. ;D Nyt tuntuu siltä, että mä vaan toistan itteeeni, mutta heh xD.

Pyydän nyt anteeksi, mutta en saanut, ku tämsen lyhyehkön kommentin aikaseksi. :/ Ja rakentavasta kommentista tässä ei oo tietookaan. xD No, on tää nyt parempi kun ei mitään, mutta tuntuu et täl hetkel mun pää lyö tyhjää. :D Kiitos tästä ficin alusta. Odotan kuitenkin innolla ekaa osaa. :)
>>Mä haluun voida sanoo, et mä oon eläny, tehny kerran kaiken, mitä oon pelänny !♣

    1 tykkää.
Avatar
tiibii
Roudari
 
Viestit: 61
Liittynyt: To Heinä 09, 2009 5:01 pm
Paikkakunta: Rauma

Re: Sydämesi varjossa (Taiji/hide, drama, deathfic, AU) pro+

ViestiKirjoittaja Dekiru » Ke Kesä 12, 2013 6:14 pm

tiibii: Ei, en voi ottaa tästä kunniaa! Intti-idea on kokonaan Embledin! Kiitä häntä, ilman hänen haastettaan en olisi koskaan inspiroitunut kirjoittamaan armeija-aiheista ficciä. Vaikka kaavailemani juoni onkin täysin omasta päästäni lukuun ottamatta muutamia haasteeseen kuuluvia juttuja, minun on vaikea ottaa kehuja vastaan sillä tiedän, ettei tämä tule kokonaan minun ajatuksistani. Kiitän nyt kuitenkin :'D
Prologin viimeisten sanojen tarkoitus olikin saada lukija pohtimaan ja kiinnostumaan ficistä, hyvä että tämä toimi. Sen verran voin sanoa, että täysin tavallista inttisekoilua tämä ficci ei tule olemaan - mikäpä ficcini olisikaan tavallinen. Mahtava kuulla, että olet kiinnostunut tästä ja toivot tälle jatkoa. Ongelmana vaan on se, että hätiköin prologin kanssa miettimässä yhtään pidemmälle palveluksen kulkua, joten saattaa kestää tovi, että saan tälle jatkoa. Enköhän kuitenkin saa taustatiedot kerättyä mahdollisimman nopeasti ja uuden luvun ulos, sillä olen itsekin todella, todella innoissani tästä mahtavasta haasteesta. :D

Avatar
Dekiru
Teknikko
 
Viestit: 144
Liittynyt: Pe Loka 28, 2011 12:46 pm
Paikkakunta: Athum.

Re: Sydämesi varjossa (Taiji/hide, drama, deathfic, AU) pro+

ViestiKirjoittaja gnrbu » Ke Kesä 26, 2013 7:44 pm

Huomasin embledin haasteen, mutta se, että nappasit ja aloitit sen näin nopeasti, tuli minulle yllätyksenä!

Onko pelkkää sattumaa, että kaikki sinulta lukemani on ollut raakaa, veristä ja synkkää, vai ovatko nämä oikeasti vakiogenresi? En valita. :D Aiotko lähettää pojat sotatantereelle asti (tässä eletään kai suunnilleen 90-lukua, jolloin Japani osallistui pienimuotoisesti YK:n rauhanturvajoukkoihin), vai saavatko he räjäytellä itseään ja toisiaan vain kotimaan kamaralla?

Toistaiseksi Fumiko tuntuu lähinnä keinolta tuoda kontrastia leppoisan arkielämän ja odottavien armeijaseikkailujen välille, joten en oikein osaa ajatella hänestä mitään. Juonikaan ei vielä varsinaisesti alkanut, mutta eiköhän se lähde vielä kulkemaan, kun ensimmäinen oikea luku ilmestyy.

Kun päähenkilöinä ovat hide ja Taiji ja genrenä deathfic, kenenkään mielenterveyttään arvostavan X-fanin ei varmaan pitäisi avata tätä ollenkaan, mutta... *huokaus* Anna kun arvaan, aiot ensin laittaa meidät kiintymään hahmoihin ja sitten tappaa ainakin toisen heistä yllättäen ja julmasti? Mikäs siinä, haen nenäliinapaketin jo varalle ja jään odottamaan jatkoa.

    2 tykkää.
Avatar
gnrbu
Vuoden Kaoru
 
Viestit: 2497
Liittynyt: Ti Maalis 24, 2009 12:05 am

Re: Sydämesi varjossa (Taiji/hide, drama, deathfic, AU) pro+

ViestiKirjoittaja embled » Pe Kesä 28, 2013 1:17 am

Hellurei! Piti nyt mun kanssa haasteen heittäjänä päästä kommentoimaan.

Ensinnäkin, kiitos että päätit lähteä tämän pitkäaikaisen fetissini haaveeni toteuttamaan! *kumarrus* Varoitan kans mahdollisesti sekavasta ja todella... tulkitsevasta tekstistä.

Prologi on todella lupaava. Se tosiaan herättää mielenkiinnon ja vahvasti melankolinen tunnelma puskee sisuksiin. Vaikka Taijista ja Fumikosta ei hahmoina saa vielä niin paljoa kiinni, he tuntuvat silti hyvin avoimelta kaksikolta, jotka osaavat lukea toisiaan erittäin hyvin (mutta ihmekös tuo). Sen huomaan siitä, että Fumiko pystyy sanomaan postin tuoneen myös kirjeen, vaikka Taiji ei sitä aluksi mainitsekaan. Myös kaksikon välillä tapahtuneet murheet (kuten esimerkiksi Fumikon vaihto-oppilasvuosi) tuntuvat liimanneen heitä tiiviimmin yhteen. Tai no, tämä on vain mun omaa spekulointiani. ^-^;

Taidan ruveta tuntemaan sut, koska oikeestaan jo arvasin sun lähtevän itkettämään X:n faneja. Mutta että millä tavalla! Voi ei, pelottaa jo valmiiksi. Tosin mulla on nyt käynnissä mietintä siitä, miten tämä deathfic tulee tässä toteutumaan... Koska Taiji aavistaa jo sen, ettei aikaa ole jäljellä paljoa, voiko mies aavistaa tulevan, verisen sodankäynnin vai onko kyse jostain muusta? Vai yritätkö nyt vain kusettaa ja päädyt aivan toiseen ratkaisuun? Odotan tätä innolla!

En tiedä, olen ehkä vähän hölmö, mutta lukiessani tartuin tuohon hiusten leikkaamiseen ehkä turhankin tarkasti. Olen nimittäin jostain lukenut sen symboloivan (ainakin nykyään) Aasiassa menneen unohtamista ja uuden aloittamista. Leikkasiko Taiji siis hiuksensa vain antaakseen Fumikolle jotain (molemmille ilmeisesti rakasta), mistä muistaa hänet intin ajan (ja ehkä sen jälkeenkin?) vai onko tämä ihan mietitty yksityiskohta? : D Ok, leimaa pöpiksi vain, mietin liikaa.

Jopa tämän prologin loppu saa mut miettimään ja tekemään omia päätelmiäni. (Ehkä pitäisi lopettaa liika mietiskely ja analysoiminen näin alkuvaiheilla.) Ruusun kuihtuminen on mielestäni hyvin kaunis ilmaus. Yllättäen se saa taas ajattelemaan menetystä ja sitä, että Fumiko rinnastettaisiin tuohon ruusuun. Mutta en ala ehkä avaamaan tätä ajatusta enää sen enempää, vaan odotan kiltisti lisää tekstiä, josta saada vahvempia perusteluja mielipiteilleni. : D

Jään odottamaan innolla tulevia lukuja (sekä mielenvikaisuutta)!

(PS. En tiiä ootko ite tätä jo huomannut, mutta tästä ohjelmasta saattaisi olla jotain apua inttielämään sisälle pääsemiseen. Ensimmäinen jakso on ainakin katottavissa vielä vähän päälle pari viikkoa ja 6.7. klo 13:30 eteenpäin näyttää tulevan kokonainen kuuden jakson putki kakkosella jos haluut tutkailla. Ok, erikoisjoukot ja ok, rankempaa, mutta ehkä tuosta jotain saa irti? En ite kylläkään ole tutkinut tota ohjelmaa sen tarkemmin. Peace ☮ )

    2 tykkää.
embled
Vuoden vaalipuhe
 
Viestit: 128
Liittynyt: To Syys 22, 2011 10:07 pm

Re: Sydämesi varjossa (Taiji/hide, drama, deathfic, AU) pro+

ViestiKirjoittaja Dekiru » La Kesä 29, 2013 3:04 pm

gnrbu: Kyllä, kaikki verinen, raaka ja melankolinen tuppaa olemaan vakiogenreni, kaikkialla. En vain pääse siitä yli enkä ympäri, ja tämän takia varsinkin kuvaamataidon- ja äidinkielen opettajat tarjoaa mulle psykiatrista apua. En tiedä itsekään kunnolla, mistä tämä synkkyys johtuu. Olen toisaalta varttunut väkivaltaisen pelien parissa - kyllä, meillä on kuvia joissa yksivuotias pikkuminä istuu isänsä sylissä, kun tämä pelaa sotapelejä - joten saattaa olla, että niillä on vaikutusta asiaan.
En tiedä oikein itsekään, mitä lukua tässä eletään, eikä sillä olekaan sinänsä niin paljoa väliä. 80- ja 90-lukujen välillä tämä todennäköisesti pyörii. Kyllä, näin hyvin olen miettinyt näitä yksityiskohtia. Nämä teidän arvauksenne ficin jatkosta on aika ihania, mutta en aio kommentoida niitä. :D
Osuit oikeaan, Fumiko on luotu puoliksi kontrastiksi ja puolet selviää myöhemmin. Prologin perusteella onkin varmasti vaikea arvioida vielä mitään, ymmärrän kyllä. Ja voin sen luvata, että mielenterveyttään arvostavien X-fanien ei ole välttämättä suositeltavaa lukea tätä... mutta kuinka moni X-fani mahtaa loppujen lopuksi arvostaa mielenterveyttään? Tai, kuinka monella se on enää jäljellä... Kiitos kommentistasi!

embled: Ei, kiitos kuuluu edelleen sinulle, että heitit tämän mahtavan haasteen!
Fumiko ja Taiji ovat tosin hyvin avoin kaksikko, mikä johtuu heidän yhteisestä taipaleestaan, johon tulee täydennystä ekaluvussa. Sun spekulointi Fumikon ja Taijin suhteen osuu kyllä oikeaan. Ja kyllä, taidat ruveta tuntemaan mut. :D Kuten gnrbulle sanoin, teidän arvaukset on ihania, mutten aio kommentoida niitä. Olen saanut tarpeekseni siitä, että olen hirveä spoileri. :D
Hiusten leikkaamisen kanssa osuit myös oikeaan. Taiji tahtoi antaa Fumikolle rakkaan muiston itsestään intin ajaksi. Siinä on myös muutama mietitty symbolinen yksityiskohta, joka tulee ilmi myöhemmin. Hienoa, että oot kiinnostunut tästä. Kiitos, noista videoista on apua. <3

A/N: Pakko sanoa, että koska tuntemukseni varusmiespalveluksesta oli aika tasolla nolla, suurin osa tästä ajasta on kulunut tiedon etsimiseen. Varsinkin kutsuntatilaisuuden kulku on melko epäselvää enkä tiedä, keitä kaikkia jätkiä siellä lautakunnassa istuu, mutta who cares. Lukekaa vaan, sienet pienet! Ensimmäinen luku sisältää pääasiassa pohjustusta, toivon, että ette tylsisty, vaan saatte luotua tarkempaa pohjaa tuleville luvuille.

Ensimmäinen luku: Syyskuu

”Taiji, kulta… minä taidan olla raskaana.”
Nuorukainen painoi otsansa vasten junan tärisevää ikkunaa. Hänen takanaan taapero repi verhoja alas ja äiti kiljui hysteerisenä vieressä huonosti käyttäytyvän lapsensa nimeä. Taiji onnistui työntämään kaiken ulkopuolisen pois mielestään, sillä hänen mielessään pyöri nyt ainoastaan tieto kolmansien sydänäänien olemassaolosta.
Minä, Fumiko ja lapsi.
Juuri eilen hänen naisensa oli hyppinyt onnesta raskaustestin näyttäessä kahta viivaa. Uutinen tuli Taijille lamaannuttavana rakkauden sähköshokkina, jollaista hän ei todellakaan osannut odottaa. Hän oli vain takertunut ilosta soikeana olevaan Fumikoon hatarasti, mutta tiukasti upottaen lyhyet kyntensä tämän selkään. Muutama epäselvän onnen kyynel oli valunut hänen naisensa kasvoille, jolloin Taiji oli ottanut tämän kasvot kämmeniensä väliin ja pyyhkäissyt peukaloillaan pois suolaiset pisarat.
Minä, Fumiko ja lapsi.
Istuessaan junassa Taiji kävi läpi koko entistä elämäänsä. Ohi vilisevät vuoristomaisemat kertoivat matkan jatkuvan yhä kauemmaksi Chibasta, hänen kotikaupungistaan. Siellä Taijilla oli asunto, ystäviä, työpaikka ravintolassa ja maailman ihanin nainen elämässään. Kaikki oli paremmin kuin loistavasti, Fumikokin oli saanut työpaikan hyvällä palkalla ja ehkä myöhemmin he voisivat etsiä isompaa asuntoa. Taijin valtasi turvattomuuden tunne, mikä pienimuotoisesti kasvoi junan edetessä. Ehkäpä juuri siksi Taiji hautasi itsensä muistojensa lämpimään – tai pistävän katkeraan – vilttiin.
Heinäkuun kahdestoista oli hyvin kuuma päivä silloin, kun hän syntyi toiseksi lapseksi Sawadan perheeseen. Hän oli hyvin onnellinen lapsi, mutta onnellisuus katkesi salakavalasti hänen selkänsä takana, eikä hän edes huomannut onnettomuuttaan kuin vasta jälkeenpäin, nuoruudessaan. Viisitoistavuotiaana alkanut huumekierre oli johtanut hänet lähes kodittomaksi, mutta Fumiko oli poiminut hänet ojasta ja ohjannut takaisin oikeille raiteille. Taiji toisteli yhä mielessään sitä epätodellista sanarykelmää, jonka Fumiko oli hänelle sanonut. Taiji ei voinut ymmärtää sitä vieläkään. Mies oli päättänyt siinä hurmoksessa vain sen, että lähtisi palvelukseen heti tammikuussa, sillä silloin hän ehtisi kotiin mahdollisimman pian lapsen syntymän jälkeen. Vaikka ajatus talvisesta sotakoulutuksesta karmikin hänen mieltään, mikään ei lämmittäisi häntä paremmin kuin ajatus jälkikasvusta. Siitä hän saisi jotain voimaa ryömiessään juoksuhaudoissa ja nukkuessaan yönsä jääkylmässä teltassa. Ehkäpä hän voisi ottaa isyysvapaata heti lapsen synnyttyä, viettää viikon tulevan vaimonsa ja lapsensa kanssa ja palata sitten suorittamaan viimeiset päivät…
Juna ajoi pimeään tunneliin ja ikkunasta Taiji näki oman peilikuvansa. Taiji oli vain kammannut hiuksensa ja laittanut kasvoilleen aurinkolasit. Hän ei ollut varma, oliko hiusten pituudella väliä kutsuntatilaisuudessa, mutta toivoi, ettei niin ollut. Ennen palvelukseen astumista hänen piti kuitenkin luopua kiharoistaan. Hänen hartaudella suojelemansa heviletti tulisi tiensä päähän, mikä ärsytti miestä. Hän oli kuitenkin tottunut siihen, että jos asialle ei voinut mitään, se oli parempi vain hyväksyä ja antaa olla. Tällaiseen suoritukseen pystyminen vaati usein paljonkin aikaa.

Ajatukset harhailivat ja hänen käsityksensä koko elämästä muotoutuivat jatkuvasti uusiksi hänen katsellessaan ulos junan ikkunasta. Sitä mukaa, kun maisemat katosivat ohitse, kiisivät ohi hänen muistonsa ja ajatuksensa. Kaikki oli yhtä tunteiden sekamelskaa, jota Taiji yritti selvittää surkein tuloksin, aivan kuin hän olisi vain heiveröinen tekosydän pumppaamassa verta kuolevaan ruumiiseen.
Ehkä Taijinkin rinnassa oli pieni tekosydän, joka tulkitsi Taijin ajatusmyrskyn aiheuttaman ruokahaluttomuuden ja voimattomuuden niin, että nyt tämä tyyppi kuolee, ja pieni sydän pakotti itsensä pumppaamaan lisää verta Taijin verisuoniin. Kaikki hänessä oli kääntymässä ylösalaisin.
Kuka minä olen? Mistä minä tulen?
Mihin helvettiin minä olenkaan menossa ja joutumassa?

Alle tunnin junamatka Tokion lähettyville oli aivan liian lyhyt mielen selvittämiseen. Aivan, aivan liian lyhyt.

Perillä Taijin psyyke oli entistä rajummalla koetuksella. Tokion vilkkaalla rautatieasemalla pyörivät ihmismassat saivat Taijin päätä entistä enemmän pyörälle. Kaikki alkoi hautautua usvaan, josta päästäkseen mies tarvitsisi jotain vettä vahvempaa tai jotain vähemmän reseptivapaata lääkettä. Hetken ajan ajatus marihuanaan tarttumisesta käväisi hänen mielessään, mutta hän puhalsi ajatuksen pois. Sitä riippuvuushelvettiä hän ei itselleen - ja Fumikolle – enää tahtoisi.
Harmaiden ihmismassojen keskellä Taiji raahasi pientä laukkuaan, jossa oli hänen henkilötodistuksensa, ajokorttinsa ja muut tarvittavat tavarat. Rautatieaseman portaat nousivat maan alta kohti päivänvaloa, joka ei kuitenkaan muistuttanut päivänpaistetta – astuessaan ulos maanalaisesta syksyinen sade kasteli hänet heti märäksi.
Taiji pysähtyi odottamaan taksia katokseen. Tokion tornitalot kohosivat korkeina kohti vitivalkoista taivasta, jolta satoi viilentäviä, suorastaan kylmiä pisaroita. Kaikki jo paikalla olevat taksit olivat varattuina, kuljettajat puhuivat kiireisenä puhelimessa ja noiden keltaisten autojen ovilla kävi jono.
Antaessaan katseensa seilailla taksilaiturilla seisovassa ihmisjoukossa hänen sydämensä jätti lyönnin välistä. Se heiveröinen tekosydän käynnistyi kuitenkin pian uudestaan, kun hän sai todella varmistuksen siitä, kenet hän oli väkijoukossa nähnyt.
Vaaleahiuksinen, hattupäinen mies istui matkalaukkunsa päällä heilutellen jalkojaan luonteensa omaisesti hyvin energisesti ja pirteästi. Hän oli kohottanut katseensa etuvasemmalla seisovaan mieheen, jonka kasvoja Taiji ei nähnyt, muttei sillä ollut väliä. Hän tunsi pakahtuvansa vienon jälleennäkemisen onneen.
hide.

Ei se voinut olla todellista. Hän oli soittanut tuon miehen kanssa samalla tavalla muutama vuosi taaksepäin ennen eksymistään vahvempiin aineisiin. Kaikki oli ollut mahtavaa, Taiji oli tuntenut todella elävänsä. Jopa musiikki, jota he soittivat, oli niin aitoa ja intensiivistä, että tuntui, kuin silläkin olisi ollut pulssi.
Taiji tahtoi heiluttaa kättään, että hide näkisi hänet. hide jutteli kuitenkin edessään seisovalle miehelle ja nauroi. Kova tuuli oli tempaista miehen hatun pois tämän päästä, mutta hide tarttui tiukasti kiinni mustaan lierihattuunsa. Sade tunkeutui tuulen mukana miltei vaakasuorasti katoksen alapuolelle liimaten miehen vaaleat hiukset kiinni tämän poskiin.

Taijin eteen ajoi keltainen auto, jota kuljettanut mieshenkilö rullasi ikkunan auki ja kysyi:
”Kelpaako kyyti?”
Tummanruskeahiuksinen nuorukainen hämmentyi suunnattomasti eikä osannut oikein vastata. Hän repi katseensa irti hidestä, nyökkäsi taksin suuntaan ja astui laukkuineen kyytiin. Taiji sanoi kuljettajalle menevänsä kaupungintalolle ja pettyi pahasti, kun auto lähti päinvastaiseen suuntaan, kuin hän toivoi. Hän olisi tahtonut ajaa hiden ohi ja vilkuttaa tälle, vaikkei mies näkisikään häntä, mutta nyt hide katosi väkijoukkoon eikä Taiji tiennyt, milloin saisi nähdä hänet seuraavan kerran.
Viime kerrasta tuntui olevan tuhat vuotta aikaa. Taiji oli silloin unohtanut kysyä miehen puhelinnumeroa, mikä harmitti häntä suunnattomasti. Jos hän edes jotain muisti ensimmäisistä huumekokeiluista, hide saattoi olla yksi kymmenistä tekijöistä, jotka ajoivat hänet kokeilemaan pilvenpolttamista. Hän oli purkanut sille ihanalle lehdelle muun muassa turhautumistaan siihen, ettei pystynyt pitämään yhteyttä hideen. Sen keikan jälkeen hide oli luvannut soittaa, mutta he olivat unohtaneet vaihtaa puhelinnumeroitaan. Se oli Taijille erittäin turhauttavaa.
Tokio oli valtavan suuri paikka. Sade pyyhki tornitalojen sivuseiniä puhtaaksi kaupungin pölystä ja hiekasta, myös ihmiset näyttivät hukkuvan kaikki yhteen sateenvarjojen kuorrutukseen. Kello oli jotain kymmenen ja yhdentoista välillä, työläisillä oli hyvin todennäköisesti lounasaika.
Aika tuntui matelevan entistä hitaammin, kun Taijia seurannut epäonnen pilvi leijaili koko taksin yllä ja autoparka juuttui jokaisiin liikennevaloihin niiden kääntyessä punaisiksi. Takapenkillä istuva, samalla laukustaan tiukasti kiinni pitelevä mies oli tuskastumisen rajamailla, totaalisessa ylikiehumispisteessä.
”Ruuhka-aika”, huokaisi taksikuski.
”No Sherlock.”
Taiji säikähti itsekin tiuskimistaan ja tajusi nyt todella, millaisessa sotkussa hänen mielensä oli. Maailma pommitti häntä täysillä jokaisesta mahdollisesta suunnasta. Ensin kutsu armeijaan, mutta se oli vain nallipyssyn hutilaukaus verrattuna siihen pommiin, että hänen naisensa kantoi lasta. Sen pommin haavoittamana hän oli täysin suojaton nähdessään vilauksen ihmisestä, joka merkitsi hänelle yllättävän paljon, mutta sen vilauksen jälkeen mies oli poissa toiseksi ikuisuudeksi.
Taiji rykäisi nyrkkiinsä ja ryhdistäytyi. Maailma oli hakannut hänet maahan, mutta hänen oli pakko nousta.
”Anteeksi”, Taiji mumisi. ”Huono päivä. Kutsuntatilaisuus ärsyttää.”
Taksikuski näytti ymmärtävän.
”Tiedän. Kaikkia taitaa jännittää armeijaan lähtö. Varsinkin, jos joutuu jättämään jonkun inttileskeksi”, kuljettaja tokaisi. Taiji hymyili hiukan.
”Jouduitko sinä aikoinaan?” takapenkillä istuva kysyi.
”Jouduin. Tyttöystäväni itki enemmän kuin koskaan.”
”Ja minun tyttöystäväni on paksuna.”
Taksikuski oli hetken hiljaa.
”Vaikka olette noin nuoria?”
”Täysi yllätys se oli minullekin.”
”Aiotteko pitää lapsen?”
”Todennäköisesti.”
Kun Taiji sai purkaa ajatuksiaan jollekin, joka ymmärsi, hänen olonsa helpottui huomattavasti. Hän oli eilen soittanut isälleen ja saanut osakseen lähinnä huutoa ja saarnausta nuoresta iästään sekä holtittomasta luonteestaan. Isä oli toivonut, että palvelusaikana Fumikokin tulee järkiinsä ja lähtee lätkimään. Taiji oli laskenut puhelimen kuulokkeen paikoilleen ja huokaissut, sekä saanut kieroa mielihyvää tietäessään typerän isänsä huutavan yksinäisille tuuttauksille.
”Armeijassa ei muuten kannata kertoa tovereille, jos on lapsia tai saamassa lapsia. Saa sellaisen lempinimen kuin ”isi”, eikä sitä huutelua jaksa pitkään kuunnella”, kuski naurahti.
”Sinua sanottiin sitten isiksi?” Taiji nauroi.
Taksikuski hymyili lempeästi, hetken ajan se mies oli ajelehtimassa muistojensa valtameressä.
”Sanottiin. Olin juuri saanut esikoiseni.”
Taiji ei tiennyt enää, mitä vastata. Kestikin vajaa minuutti, kun taksi pysähtyi kaupungintalon eteen. Taiji kiitti kyydistä, poimi laukkunsa ja nousi autosta. Taksikuski nosti tälle kättään hyvästiksi auton ikkunasta ja lähti.

Nuorukainen etsiytyi pian muiden tulevien alokkaiden joukkoon pääovien luokse. Kaupungintalo oli Tokion korkeimpia rakennuksia noustessaan satojen metrien korkeuteen. Nuorten miesten keskuudessa nousi esiin huonosti peitelty jännitys. Kun porukkaan saapui vielä muutama mies lisää, ryhmä päätti lähteä sisälle etsimään salia, jossa infotilaisuutta pidettäisiin. Sisällä oli jo valmiiksi valtava joukko nuorukaisia.
Taiji sai kuulla, että koska nuoria on niin paljon, heidät jaetaan moniin osiin ja jokaiselle pidetään soveltuvuuskokeet ja tiedotukset erikseen. Tänään tilaisuuteen osallistui muutenkin vain murto-osa palvelukseen tulevista miehistä, sillä tilaisuuksia pidettiin monena eri päivänä ja monessa paikassa. Yhteen ryhmään tuli noin viitisensataa miestä, joten ryhmiä saattoi muodostua juuri sinä päivänä varmaan neljä.
Kaikki se virallisuus ahdisti Taijia. Kaupungintalo näytti siltä, kuin se olisi juuri remontoitu eikä likaa ollut nimeksikään. Toiseksi häntä ahdisti valtava ihmismassa, joka vyöryi suuntaan tai toiseen. Taiji oli saanut käskyn lähteä kerrokseen kaksikymmentä ja etsiä sieltä sali.
Taiji suunnisti kohti porraskäytävää. Rakennuksessa oli onneksi kymmeniä portaikkoja ja hissejä. Nähdessään ne tuhannet portaat silmiensä edessä, Taijia alkoi ensimmäistä kertaa todella ärsyttää. Harmailla seinillä tanssahteli ihmisten varjoja ja suuret lasi-ikkunat avasivat näkymän Tokion keskustaan.
Portaita ylöspäin tarpoessaan hän hoki itsekseen kirosanoja ja kun joku alaspäin kiitävä nuorukainen törmäsi häneen melko kovalla vauhdilla, muutama kirosana karkasi hänen huuliltaan hänen osuessa seinää vasten.
”Anteeksi – ”
Taiji käänsi katseensa muutaman askeleen alempana seisovaan, häneen törmänneeseen mieheen, ja hänen hengityksensä salpautui. Vaaleahiuksinen oli kääntynyt itsekin ojentamaan Taijille tältä pudonnutta laukkua, mutta oli jähmettynyt paikoilleen.
” – Taiji?”
Taiji ei saanut yhtä siunattua sanaa suustaan, hän vain tuijotti tyhjästi, shokissa ja poissa tolaltaan. Se tilanteen jäykkyys ja yllätys alkoi laantua, kun molemmat tajusivat tavanneensa pitkästä aikaa – ja tajutessaan vielä, missä merkeissä, tökerö änkytys muuttui nauruksi.
hide nousi muutaman portaan ylöspäin ja halasi Taijia ennen kuin ojensi tälle tämän pudonneen laukun.
”Tai-chan… Mitäs jätkä?” hide kysyi erottuaan halauksesta.
”Mitäs minä. Olen aika… yllättynyt. Hauska nähdä, hide.”
”No niinpä! Olisi mahtavaa taas soittaa yhdessä, jos sinua kiinnostaa musiikki yhtä lailla kuin silloin. Ensin pitää kuitenkin hoitaa tämä pelleily pois alta. Kuusi kuukautta hukkaan elämästä, aika helvetin hienoa.”
”Soitetaan vaan, mutta armeijaan olen menossa itsekin. Tiedätkö yhtään, missä sinun pitäisi ilmoittautua?”
hide nauroi: ”En! Kuljin muutaman tyypin mukana, mutta eksyin heistä. Minne sinä olet menossa?”
”Kerrokseen kaksikymmentä. Ei se varmaan haittaa, jos ilmoittaudut siellä.”
”Niinpä, kai. Parempi varmaan mennä sitten.”

Taiji ei ehtinytkään kunnolla tiedostaa koko tilannetta, kun hide jo lähti laukkuineen kohti ylempiä kerroksia. Taiji oli jäädä jälkeen, mutta kiri hänet nopeasti. Viime kerrasta hide ei ollut juuri muuttunut. Hän oli edelleen yhtä täynnä energiaa kuin muutama vuosi sitten lavalla esiintyessään. Siinä oli ollut jotakin hyvin erikoista, jotakin hyvin intensiivistä. Jos hide tapaisi nyt jonkun Taijin silloisista bändikavereista, hän ei varmaan edes muistaisi tämän nimeä. Heidän hyvinä pysyneet ja nopeasti kehittyneet välinsä johtuivatkin varmaan heidän samanlaisesta musiikkimaustaan ja arvomaailmastaan. Heti ensimmäisistä tervehdyksistään lähtien heidän välilleen oli ilmestynyt ystävyyden vakaa silta. Taiji uskoi, ettei maailmassa ollut mitään asetta, joka voisi murtaa sen sillan.

Kun he löysivät tiensä valtavaan auditorioon, he jättivät laukkunsa ja takkinsa naulakkoihin salin ulkopuolelle ja ihmisjoukko pakotti heidät erkanemaan toisistaan. Salissa oli satoja ihmisiä. Taijia järkytti se määrä nuoria miehiä, jotka joutuivat vuosittain sotilaskoulutukseen. Tokion kaupungintaloon heitä kaikkia olisikin mahdotonta saada kerralla. Tilaisuuksia järjestettiin ympäri Japania, mutta jo pelkällä Tokion seudulla väkijoukko oli massiivinen.
Salin auditoriomaisesti kohoavat penkkirivistöt täyttyivät pikkuhiljaa ja tilaisuus vaikutti alkavan aivan pian. Taiji etsi itselleen paikan salin perältä. Istuuduttuaan hän alkoi kuumeisesti etsiä väkijoukosta sitä vaaleaa pistettä, joka olisi hide. hide oli helppo tunnistaa pitkistä, vaalennetuista hiuksista, eikä Taiji osannut millään kuvitella hänelle lyhyttä, mustaa siiliä. Häntä jopa hieman nauratti ajatus siitä, että näkisi sen onnettoman laihan muusikon rämpimässä rumat maastovaatteet päällä ojissa.
Kun joku Tokion valtuustosta, ilmeisesti joku pääjohtaja – Taiji ei tietenkään kuunnellut niin tarkasti, että olisi saanut selville puhetta pitävän miehen nimen – lausui tervehdyksen mikkiin, puheensorina hiljeni.
”Hyvät tulevat sotilaat, arvoisat kutsuntatilaisuuden osanottajat. Olette tänään tilaisuudessa, joka vaikuttaa merkittävästi tulevaisuuteenne. Tänään ratkeaa useimpien osalta myös se, mihin joukko-osastoon haluatte ja mihin pääsette. Jotkut teistä saavat vapautuksen palveluksesta ja osa tulee suorittamaan kansalaisvelvollisuutensa aseettomassa palveluksessa…”
Taijia ei voinut vähempää kiinnostaa se isänmaallisen propagandan jauhaminen, vaan hän tahtoi nopeasti pois, etsimään hideä. Kun hän kerrankin oli häneen törmännyt – kirjaimellisesti – hän ei tahtonut enää päästää häntä menemään ja katoamaan maailman tuuliin kuten viime kerralla.
Mitä pidempään puhe kesti, sitä levottomammaksi Taiji tuli. Vieressä istuva rumanaamainen nuorukainen pyysi Taijia pysymään paikoillaan, mutta Taiji vastaavasti käski tätä tukkimaan suunsa. Salissa kaikuivat sanat varusmiespalveluksesta kerta toisensa jälkeen. Informaation piti sisältää ”monipuolista tietoa varusmiespalveluksesta”, muttei Taijin päähän tarttunut juuri mitään. Se tuntui niin kovin turhalta ja ohimenevältä, ja jokin pysyvä tuntui valuvan hänen sormiensa välistä kuin hiekka.
Kun puhe viimein oli ohitse, alkoi nimenhuuto. Pääjehu sanoi nimen kerrallaan, ja aina joku vastasi kuuluvalla äänellä olevansa paikalla. Sitten sai luvan lähteä lääkärintarkastukseen. Tarkastuksia suoritettiin muutamassa siihen tarkoitetussa huoneessa samaisessa kerroksessa, ja jonot olivat varmasti pitkät.
Sitten Taiji kuuli hiden nimen lausuttavan. Oli varmaankin vain todella hyvää tuuria, että hide oli löytänyt paikan, jonne hän kuului eikä mennyt väärään saliin. Taiji ei kuitenkaan nähnyt hideä vieläkään, jolloin hän tunsi lievän vihan nousevan kurkkuunsa ja muutama vihan kyynel pyrki vapauteen, mutta Taiji telkesi ne syvälle sisimpäänsä. Oman nimensä kuultuaan Taiji melkeinpä ärähti olevansa paikalla ja lähti.
Taiji oli käynyt terveystarkastuksessa etukäteen muutama päivä sitten ja hänen palveluskelpoisuusluokituksekseen päätettiin A, joka vaikutti hieman pelottavalta. Hyväkuntoisena miehenä häntä alkoi pelottaa, että hänen palvelusaikansa pitenisi erikoisjoukkoihin koulutuksen takia. Lautakunnan eteen hän ei kuitenkaan ihan vielä joutuisi. Muiden jumittaessa terveystarkastuksessa Taiji päätti mennä kaupungintalon kahvioon juomaan kupin kofeiinia.

Kahviossa oli yllättävän autiota, kun Taiji raahasi kahvikuppinsa perimmäiseen pöytään ja alkoi miettiä tulevaa vuotta.
”Seuraava vuosi tulee olemaan yksi elämänne parhaimmista ja hirveimmistä vuosista, käytte fyysisen ja henkisen kestokykynne äärirajoilla...”

Kaikista eniten Taijia mietitytti, miten tuleva vuosi tulisi muuttamaan häntä. Armeijasta hän oli kuullut monenlaista huhua, osa kallistui enemmän positiiviseen, osa enemmän negatiiviseen. Taiji pohti, mahtaako armeija tehdä hänestä kivikovan tylyttäjän, samanlaisen kuin hänen isänsä oli. Ensimmäistä kertaa Taijin kehon läpi kulkivat kylmät väreet kun todellisuus lätkähti julmana ja karuna vasten hänen kasvojaan.
Taiji joi pienen hörppäyksen kahvistaan ja alkoi lopulta rauhoittua. Hänen mielensä valtasi haikeus ja pelottava ajatus siitä, ettei näkisi hideä enää ikinä.
hide oli tehnyt Taijiin lähtemättömän vaikutuksen sinä iltana, jolloin he soittivat yhdessä. He olivat molemmat kovin nuoria, viisitoista tai kuusitoistavuotiaita. Heidän luonteenpiirteensä täsmäsivät juuri sopivasti toisiinsa – he eivät olleet täysin samanlaisia, mutta käsitykset musiikista olivat hyvin lähelle samaa maata. Taijista oli tuntunut aivan uskomattomalta, että oli ensin soittanut lavalla jonkun erittäin lahjakkaan nuoren muusikon kanssa, ja keikan jälkeen tämä nuori muusikko oli kehunut Taijin joka suuntaan sojottavaa kampausta.
Musiikki oli Taijille kaikki kaikessa. Heti Fumikon jälkeen. Taiji tahtoi hiden mukaansa rakentamaan musikaalista siltaa kohti taivasta. Se oli Taijille ehdotonta, eikä hän luovuttaisi koskaan.

Juotuaan kahvinsa Taiji päätti suunnistaa kohti kerrosta kaksikymmentä. Siellä hän kuuli, että terveystarkastuksen käyneet saivat luvan mennä lautakunnan puheille. Löydettyään oikean paikan, jonot olivat hyvin pitkät. hidestä ei näkynyt jälkeäkään.
Onko hän jo lähtenyt?
Taiji kirosi hiljaa mielessään ja puri huultaan epätietoisuuden nakertaessa häntä. Jonotus huoneeseen oli yhtä tuskaa, mutta pikkuhiljaa hänen vuoronsa alkoi tulla. Kun hän oli jonossa kolmantena tai neljäntenä, hän oli jo tiedostanut sen totuuden, ettei näkisi hideä enää tänään. Hän varjeli mielessään niitä muutamia sekunteja, jotka oli viettänyt hiden kanssa. Hän tajusi, että hänen seurassaan hän oli onnellisempi kuin missään muualla.
Kun Taijin vuoro tuli, hän astui huoneeseen epäilevin mielin. Yhtäkkiä Taijin mieleen juolahti ajatus: hän saattaisi joutua samaan varuskuntaan kuin hide. Mietittyään sitä vaihtoehtoa muutaman sekunnin ajan, hän totesi, ettei se olisi ollenkaan hyvä idea. Oli varmasti paljon helpompaa suorittaa pakollinen palvelus ilman sen miehen ajattelemista.
Hyvä on. Sinä voitit. Ei sitten tavata, ei sitten soiteta. Ainakaan muutamaan vuoteen.

Taiji istui tuoliin kolmen miehen eteen. Keskimmäinen upseeri rykäisi.
”Olen Taiji Sawada”, Taiji sanoi ja ojensi heille henkilötunnuksensa ja lääkärintarkastuksessa saadut paperit. Niitä hetken hypisteltyään vanhahko mies alkoi esittää kysymyksiä.
”Onko sinulla toivomuksia, minne haluaisit mennä?”
”Mahdollisimman kauas. Hokkaidoon.”
”Entä mietteitä palvelusajan suhteen?”
”Kuusi kuukautta olisi sopiva aika.”
”Selvä.”

Taijin mielessä pyörivät kaikki ne lupaukset, jotka hide oli hänelle luvannut. Pikkuhiljaa hänen mielikuvansa siitä miehestä alkoivat muotoutua vähemmän palvoviksi. Havaittuaan koko heidän ystävyytensä todellisen laidan, Taiji alkoi tajuta, miten koko juttu perustui vain lupauksiin, joita ei koskaan täytetty. Taijia suorastaan nauratti nyt, vaikka hän oli todella vihannut jokaista hetkeä, jolloin oli odottanut hiden ilmoittavan itsestään. Taiji oli odottanut puhelinsoittoa tai kirjettä, joita ei koskaan tullut.
En minä merkitse sinulle mitään. Minua ei ole olemassa sinulle.
Pikkuhiljaa, Taijista alkoi tuntua siltä, ettei hideä oikeasti edes kiinnostanut, ja että hänen olisi vain parempi antaa tämän mennä. Se sattui enemmän kuin oli luvallista sattua, eikä tainnut olla edes mahdollista, mutta Taiji yritti parhaansa mukaan olla ajattelematta häntä.

Upseeri katsoi Taijia kulmiensa alta ja painoi leiman allekirjoituksensa jälkeen paperiin, jonka sitten käänsi nuorukaiselle.
Kelpaa palvelukseen.
Siirtyy tammikuussa suorittamaan varusmiespalvelusta Asahikawan prikaatissa, joukko-osastossa B.

Se kaikki oli aivan yhdentekevää. Taiji oli kadottanut hiden jälleen. Kaikki unelmat musikaalisista silloista alkoivat sortua. Hän sai upseerilta luvan lähteä.
Noustessaan tuolista Taiji päätti ajatella vain Fumikoa. Hänellä oli jo varmaan ikävä.
hiden kasvot silti kummittelivat Taijin mielessä, vaikka hän kuinka yritti pyyhkiä niitä pois.

---

Kotona Taijia odotti hiljaisuus. Kello oli noin puoli viisi iltapäivällä, kun Taiji sovitti avaimen lukkoon ja astui lämpimään eteiseen. Hän heitti takkinsa ja laukkunsa naulakkoon, riisui kenkänsä ja vaelsi olohuoneeseen. Pienessä kerrostalokaksiossa leijui ruuan tuoksu. Tarkemmin haisteltuaan tuoksu alkoi muistuttaa pohjaan palavaa ruokaa.
Taiji meni keittiöön ja huomasi liedellä paistuvan kalan. Taijia hymyilytti hiukan. Hän astui kuuman hellan ääreen ja käänsi molemmat lohifileet lastalla ympäri. Vähänhän ne olivat kärähtäneet, mutta eivät pahasti. Riisi oli hautumassa ja oikeastaan melko valmiin oloista.
”Fumiko?”
Vastausta ei kuulunut. Taiji käänsi lieden nollalle. Taiji huusi hieman kovempaa.
”Fumiko!”
Sitten makuuhuoneesta kuului hentoja askelia, jotka pysähtyivät olohuoneeseen. Taiji nojasi keittiön ovikaareen ja näki tyttöystävänsä makuuhuoneen ovella, niin uneliaana kuin vain saattoi olla. Tytön pitkät, mustat hiukset oli letitetty, mutta tämän nukkuessa hiussortuvat olivat karkailleet palmikosta kuin vapaaksi päässeet lemmikit.
”Taisit mennä päiväunille kesken ruuanlaiton?” Taiji huomautti lempeästi. Tyttö hieroi silmiään toisella puolen huonetta. Se noin viisimetrinen välimatka heidän välillään tuntui hirvittävän pitkältä. Fumiko haukotteli ja vasta sitten tajusi, mitä oli päässyt tapahtumaan. Hän säpsähti virkeäksi ja ryntäsi Taijin ohi keittiöön.

Tyttö kirosi, varmisti vähintään tuhannesti, että liesi oli pois päältä. Hän nosti pannun kylmälle levylle, käänteli kaloja ja hänen itsevarma ryhtinsä lyyhistyi. Hän katsoi Taijia pahoitellen, mutta mies vain hymyili ja kietoi naisen syleilyynsä.
”Anteeksi…”
”Ei se mitään. Vähän rapeampi kala on muutenkin parempaa.”
”En tiedä, miksi minä nukahdin. Minun piti siivota makuuhuone nopeasti, mutta…”
Taiji laski etusormensa tytön huulille ja nosti tämän leukaa hieman nähdäkseen hänen silmänsä. Taijin lämmin ja lempeä katse sai Fumikon rauhoittumaan, tämän kädet Taijin rintakehällä rentoutuivat hieman. Mies siveli naisen alaselkää ja painoi huulensa tämän huulille.
Jokin oli kuitenkin muuttunut sen päivän aikana. Taiji ei tiennyt, huomasiko Fumiko, mutta yhtäkkiä mikään ei tuntunutkaan samalta kuin ennen. Taiji toivoi, ettei tyttö huomaisi.
Kun mies erkani suudelmasta ja katsoi tyttöä jälleen silmiin, Fumikon sormet tarttuivat taas hiukan tiukemmin Taijin paitaan. Tuntiessaan pitkien kynsien painautuvan hänen ihoonsa, Taiji tiesi, että Fumikokin aavisti jotain. Ja se jokin - se oli jotain hyvin pelottavaa.

    1 tykkää.
Avatar
Dekiru
Teknikko
 
Viestit: 144
Liittynyt: Pe Loka 28, 2011 12:46 pm
Paikkakunta: Athum.

Re: Sydämesi varjossa (Taiji/hide, drama, deathfic, AU) pro+

ViestiKirjoittaja gnrbu » La Kesä 29, 2013 5:01 pm

Verinen, raaka ja melankolinen eivät ole omat suosikkigenreni, mutta hyvin kirjoitettuna pidän niistä kovasti. Kyllä jännityselementit voittavat geneerisen hattaramössön koska tahansa! Ja tämä luku oli taas niin hyvin kirjoitettua, että - oletko varma, ettet ole aikaisemmassa elämässäsi ollut kutsuntoihin matkalla oleva tuleva isä? Koska minä todella uskon sinua, kun kerrot Taijin kokemuksista ja tunteista.

Fumikon raskaus tuli minulle täytenä yllätyksenä. Puolet selviää myöhemmin, niinpä niin. Oletin, että hänestä hankkiuduttaisiin vain pikaisesti eroon, kuten Yoshikin (elävästä) kuolevasta tyttöystävästä toisessa ficissäsi (saanko muuten kinuta siihenkin jatkoa tässä samalla? :D). No, voihan niin vielä tapahtuakin, mutta ilman tuskaa Taiji ei enää tilanteesta pääse.

hidekin saatiin mukaan tarinaan! Pidän siitä, että hän ja Taiji tuntevat jo entuudestaan, koska nyt voimme skipata tutustumisvaiheen ja ollaanko-vai-eikö-olla-arvuuttelun ja päästä suoraan hyviin osiin. Kuulostaa kovasti siltä, että hänen ja Taijin välillä on joskus ollut jotain, kun Taiji pitää häntä uhkana nykyiselle parisuhteelleen. Jään odottamaan kiinnostuneena, mitä muuta menneisyydestä paljastuu ja kuinka tämä jatkuu!

Ja voin sen luvata, että mielenterveyttään arvostavien X-fanien ei ole välttämättä suositeltavaa lukea tätä... mutta kuinka moni X-fani mahtaa loppujen lopuksi arvostaa mielenterveyttään? Tai, kuinka monella se on enää jäljellä...

Tuskin yhdelläkään. Mikähän meitä vaivaa, kun kuuntelemme vapaaehtoisesti musiikkia, joka aiheuttaa niin hurjasti ahdistusta? :D

    2 tykkää.
Avatar
gnrbu
Vuoden Kaoru
 
Viestit: 2497
Liittynyt: Ti Maalis 24, 2009 12:05 am

Re: Sydämesi varjossa (Taiji/hide, drama, deathfic, AU) pro+

ViestiKirjoittaja Dekiru » La Kesä 29, 2013 6:24 pm

gnrbu: Vastaan todennäköisesti näihin kommentteihin muutenkin, kuin uuden luvun tulemisen yhteydessä, koska saattaa todellakin kestää ennen kuin saan seuraavan luvun ulos. Tai edes aloitettua, tässä on pyörimässä kaikkea muuta melkolailla voimaa vievää, mikä on yksi syy siihen, että tämä taitaa olla tällä hetkellä ainoa ficci, johon on lyhyen aikavälin sisällä tulossa jatkoa - muista en sitten ollenkaan tiedä. Tuo mainitsemasi ficci, johon pyysitkin jatkoa, on melkolailla jäässä. Sen sulattelemiseen vaaditaan aika paljon aikaa, joten toivoisin paljon kärsivällisyyttä varsinkin sen ficin suhteen. Kevään aikana fyysinen sekä henkinen kuntoni on mennyt niin huonoon kuntoon syystä x ja y, että saatan viettää muutamasta viikosta muutamaan kuukauteen sairaalassa - voinhan toki kirjoittaa sielläkin, jos saan räplätä puhelintani lähes jatkuvasti. Tällä hetkellä olen vielä kotona, mutta heinäkuun (1.7, ylihuomenna, hui) alussa voin todennäköisesti joutua/päästä sairaalahoitoon, koska kotona parantuminen vaikuttaa epätodennäköiseltä, vaikka sitä on tässä yritettykin.

Mukava kuulla, että ensimmäinen luku tuntui aidolta ja maistui! Olin todellä epäröivä ja mietin, että tuntuuko teksti tönköltä saman paskan jauhamiselta, mutta ilmeisesti arvasin väärin. Ja en tiedä, en usko, että olin edellisessä elämässäni kovin kummoisempi kuin nytkään - omistan vain äärettömän mielikuvituksen. Pystyn kuvittelemaan itseni miksi vaan, vaikka tässä tapauksessa juuri armeijaan lähteväksi tulevaksi isäksi tai sitten hindujen kuninkaaksi - miksi vaan. Ja kirjoittaminenhan on vain sitä, että kuvaillaan tiettyä asiaa - kuvitelmaa tai konkreettista tapahtumaa.
Fumikon raskaus tuli ekstemporena minullekin, kun mietin tarinan kulkua. Hetken miettyäni se tuntui hyvältä täytteeltä juoneen ja melko ratkaisevalta tekijältä pidemmällä aikavälillä. Tämä tietenkin muuttaa Taijin ja Fumikon välejä paljon, ja tuo lisää myllerrystä kaikkien elämäntilanteeseen.

Omasta mielestänikin oli helpointa laittaa Taiji ja hide tuntemaan entuudestaan, sillä tutustumisvaiheita on hankala kirjoittaa ilman, että tilanne etenee liian nopeasti. :D Mutta kiitän kommentista oikein paljon! Ja tosiaan, mikä meitä vaivaa, kun vapaaehtoisesti katsomme videoita hiden hautajaisista tai The Last Livestä? X:n fanit taitavat olla kaikki jonkinsortin masokisteja...

    1 tykkää.
Avatar
Dekiru
Teknikko
 
Viestit: 144
Liittynyt: Pe Loka 28, 2011 12:46 pm
Paikkakunta: Athum.

Re: Sydämesi varjossa (Taiji/hide, drama, deathfic, AU) pro+

ViestiKirjoittaja Dekiru » Ke Heinä 03, 2013 11:29 pm

A/N: Toistaiseksi olen kotona ainakin tämän viikon loppuun asti, joten päätin tuhlata aikaani kirjoittamiseen. Tämän ficin kirjoittaminen realistiseksi käy työstä, mutta onneksi olen löytänyt netistä kaikenlaista infoa intin elämästä. Kiitos Aamukampa.

Toinen luku: Tammikuu

Kitaristinsormet nakkelivat vastentahtoisesti saksia vaaleilla hiussortuvilla. Kylkiin asti yltävät vaalennetut, suorat hiukset saivat kohdata noutajansa. hide oli lykännyt asiaa aivan liian pitkään ja päättikin jättää sen viimeiseen aamuun. Katsoessaan peiliin hide yritti välttää katsomista meikittömiin kasvoihinsa, jotka irvistivät hiustenleikkuun inhosta. Hän oli antanut hiustensa kasvaa värjäämättä niin paljon, että esiin tulisi muutaman sentin musta juurikasvu. Nuorukainen leikkasi keittiösaksilla sortuvia pois siihen rajaan asti, ettei vaaleaa enää näkynyt.
Hän pyöri ympyrää peilin edessä ja tarkasti, ettei mihinkään jäänyt vaaleaa hiusta. Hänen teki mieli nauraa ja itkeä yhtä aikaa. Hän otti vessan siivouskomerosta rikkalapion ja harjan, joilla harjasi hiukset pois lattialta.
”Hyvästi, pikkuiset”, hide puhui itsekseen ja naurahti. Hän heitti paksut tupot roskakoriin ja poimi vielä muutaman, ärsyttävän irtohiuksen kaakeleiden välistä. Kun lattia oli jotakuinkin siisti, hän poimi kylpyhuoneesta muutaman tarvittavan tavaran. Hammasharjan ja –tahnan, partahöylän, kynsileikkurit, shampoon… kaikenlaista pientä, mutta mahdollisesti tarvittavaa.
Hän astui pois kosteasta kylpyhuoneesta eteiseen, jossa häntä odotti jo muutamalla vaatekappaleella täytetty tummanharmaa reppu. Hän laittoi vessasta tuomansa tavarat repun sivutaskuun ja sen jälkeen etsi eteisen tummanruskeasta lipastosta henkilöllisyystodistuksensa ja palvelukseenastumismääräyksensä. Kun kaikki tarvittava oli pakattu, hide alkoi miettiä tarvittavia ylellisyyksiä.
Hän istahti sängynreunalle ja kellahti selälleen sänkyynsä. Hänen asuntonsa oli pieni yksiö Tokion reunalla, ja hyviä puolia asunnossa oli se, että välimatkat vaikkapa etuovelta sänkyyn ja sängystä jääkaapille olivat lyhyet. Koska hän asui yksin, hän ei edes tarvinnut kovin paljoa tilaa. Kaikki vähät tavarat olivat helposti löydettävissä. Pienehkössä huoneessa oli vain sohva, jonka takana leveä sänky, televisio, sohvapöytä ja muutama seinähylly. Keittiö oli aina kaaoksen vallassa, mutta kyllä sieltä työtasot sekä pienen, kahden istuttavan ruokapöydän sentään erotti. Itse asiassa hide oli hyvin kiintynyt poikamiesboksiinsa, että ajatus hyvin sisustetusta asunnosta karmi hänen mieltään. Kaikista eniten hideä inhotti naisen kädenjälki sisustuksessa. Hänen muutamalla kaverillaan, niillä onnekkailla – tai epäonnekkailla – pelleillä, jotka olivat löytäneet itselleen naisen, asunnot olivat kuin suoria kopioita sisustuslehdistä. hide oli onnellinen, kun sai korvata matot pitsalaatikoilla ja pitää kaljatölkkikokoelmaa sohvapöydällä.
Petaamattomalla sängyllä kieriessään hide katsahti ulos ikkunasta. Tokiossa oli harvinaisen leuto talvi, satoi lähinnä loskaa ja jäätävää vettä. Oli pimeää ja lämpötila vain muutaman asteen plussan puolella. Tokion seudun talvi olikin yksi syy siihen, miksi hide oli hakenut pohjoisempaan. Siellä sentään oli kunnon talvi, eikä ilmasto heittäytynyt täydelliseksi pelleksi. hideä ärsyttäisi suunnattomasi, jos koko palveluksen ajan saisi ryömiä metsässä räntäsateessa, vaatteet märkänä ja kylminä.
Ajatus inhotti hideä niin paljon, että se sai hänet miettimään nyt kunnolla, mitä mukavuuksia tahtoisi inttiin mukaan. Ensimmäisenä hänen mieleensä juolahti suklaa. Hän nousi sängyltä venytellen ensin hieman, sitten hän raivasi tiensä sotkun läpi keittiöön. Hänellä oli yksi laatikko, jossa hän säilytti satunnaisesti herkkuja - aina silloin, kuin hänen itsekurinsa oli tarpeeksi vahva kestämään tiedon herkkukätkön olemassaolosta.
Hän aukaisi laatikon ja tyhjyys oli sokaista hänet. hide kirosi, pyyhki vielä unisia silmiään ja katsoi uudestaan. Siellä oli vain lakupatukka ja pieni muumikarkkirasia. Hän etsi vielä muut kaapit läpi, muttei löytänyt juuri mitään muutaman homehtuneen keksin lisäksi. hide voihkaisi, otti karkkirasian ja patukan sekä sulki laatikon, joka kolahti tyhjyyttään.
Matkalla kohti eteistä hide etsi hyllystä pelikortit, kameran, muutaman kirjan ja pari aikuisviihdelehteä. Jos niille ei itse tulisi käyttöä, joku varmasti ostaisi ne. Hän pakkasi nekin reppuunsa ja päällimmäiseksi hän laittoi lompakkonsa ja lentolippunsa.
Lipastonpäälliseltä etsiessään vielä jotain, hänen silmäänsä sattui rasiallinen kurkkupastilleja ja aspiriinia. Niiden mahtuminen reppuun teki tiukkaa, mutta hän sujautti ne sivutaskuun ja kaikki sujui kuin leikki - paitsi se, että kello oli kuusi aamulla ja se, että hänen pitäisi tunnin päästä olla lentokoneessa matkalla kohti Hokkaidoa. hidestä tuntui vahvasti siltä, että hänen pitäisi ehtiä ostamaan lisää hajotuksenestotarvikkeita, eli karkkia.

Lentokentällä hide alkoi tuskastua, kun kello oli jo ties mitä eikä mistään meinannut löytyä tarpeeksi halpaa verotonta myymälää. Lopulta hän päätti murhata lompakkonsa pysähtymällä kahvioon, josta hän osti kolme levyä suklaata, viisitoista suklaapatukkaa ja kaksi pussia karkkia, sekä vielä kolme rasiallista muumikarkkeja. Kassan neiti katsoi häntä hymyillen, muttei hideä yhtään hymyilyttänyt hinta. Hän kauhoi herkut reppuunsa maksettuaan helvetillisen hinnan. Yksi muumikarkkirasia heittäytyi kapinalliseksi eikä tahtonut mahtua reppuun, joten hide tunki sen takkinsa taskuun ja sitten suunnisti kiireellä kohti terminaalia.
Ihmisvaltameri oli valtava, vaikka kello olikin vasta puoli seitsemän aamulla. Oikeaa terminaalia ei meinannut löytyä sitten millään. hideä alkoi hajottaa jo nyt.
Kun oikea terminaali lopulta löytyi, hiden ei tarvinnut juuri odottaa, vaan hän sai melkeinpä suoraan turvatoimien jälkeen marssia lentokoneeseen ja etsiä oman paikkansa. Lennolla oli ilmeisesti muitakin samaan paikkaan lähtijöitä, muttei hideä kiinnostanut aloittaa keskustelua muiden tulevien alokkaiden kanssa. Siihen oli montakin syytä: ensimmäiseksi, aamulla ei ollut sopivaa kommunikoida, ja toiseksi, kommunikaatio ei todellakaan ollut suotavaa jos oli juuri melkein myöhästynyt tärkeältä lennolta. hide istuutui paikalleen ikkunan viereen. Aamu oli harmaa ja pimeä, sekä erittäin viileä. Lunta ei ollut, joten pimeys oli kuin tummaa vettä myrskyisellä säällä.
Vieressä istuva miehenalku taisi aavistaa, minne hide oli menossa. Tämä kysäisi tältä prikaatin nimeä, mutta hideä ärsytti siihen malliin, että hän päätti vain pysyä hiljaa.
”Etkös sinä ole se, joka soitti kitaraa Yokosukan Saver Tigerissä?”
hide värähti. Enemmän kuin voimakkaasti.
”Olen…” hide änkytti ja kääntyi katsomaan vieressä istuvaa nuorta miestä järkyttyneesti. Bändi oli hajonnut viime syyskuussa melko pian kutsuntatilaisuuden jälkeen, jolloin hiden musikaalinen innostus oli osoittanut laskusuuntaa kohti. Hän oli pystynyt olemaan ajattelematta koko bändiä ja muusikon uraansa pitkään aikaan, sillä oli päässyt opiskelemaan vaatesuunnittelua.
”Bändinne oli mahtava. Harmi, kun lopetitte.”
”Niin…”
”Olen ollut keikallanne muutaman kerran, ja lavakarismasi on mahtava! Minun bändini on kitaristia ja basistia vailla vajaa – basistimme lähti perhesyiden takia vähän aika sitten. Jos sinua kiinnostaa niin…”
”Ei enää kiinnosta, anteeksi.”
Vieressä istuvalla oli onneksi sen verran tilanneälyä, että tajusi lopettaa ajoissa. Tuo muusikonalku vaalennettuine hiuspehkoineen sujautti hidelle nimensä ja puhelinnumeronsa, muttei hide vaivautunut edes katsomaan. hide laittoi lapun farkkujensa taskuun ja käänsi katseensa pois. hideä jäi silti kaihertamaan musiikki, jonka hän oli pakolla repinyt irti itsestään. Hän oli turhautunut loppuun palamispisteeseen asti Saver Tigerin jatkuvien jäsenvaihdosten takia ja päättänyt lopettaa musiikin teon. Päätös oli yksi tuskallisimmista, mutta nyt hänen mieleensä palautui yksi erittäin tuskallinen yksityiskohta: hän oli luvannut soittaa Taijin kanssa.
hide oli ollut äärettömän riemuissaan tavatessaan Taijin jälleen. Jos aika olisi riittänyt, hän olisi antanut tälle puhelinnumeronsa tai pyytänyt hänen osoitettaan, mutta ei. Se ei kuitenkaan ollut mikään este yhteydenpidolle – aina oli mahdollista etsiä puhelinluettelosta tai soittaa tiedustelupalveluun. Saver Tigerin hajoaminen oli kuitenkin saanut hiden luovuttamaan musiikin suhteen, jolloin hänen mieleensä ei tullut Taijikaan. Taiji oli maailman paras basisti ja todella mukava tyyppi – hide alkoi todella katua sitä, ettei pitänyt yhteyttä.
Lentokoneen noustessa hiden päätä huimasivat sekä paineenvaihtelut että Taijiin liittyvä, erittäin huono omatunto. hide puristi silmänsä kiinni ja toivoi voivansa taas unohtaa musiikin vaihteeksi, mutta nyt kun se oli noussut pintaan tällä tavalla, hänen unohtamisyrityksensä osoittautuivat täysin turhaksi psyykentapoksi. hide puri huultaan ja vasta tummien pilvien yläpuolelle päästyään hänen mielensä alkoi kirkastua. Korkealta taivaalta hän näki auringon nousevan pilvimeren takaa. Näky oli henkeäsalpaavan kaunis.

Reilun tunnin kuluttua kone oli niin kaukana Tokiosta, että katsoessaan alas hide näki valkoista maata. Pian lentokone siirtyi ylittämään merta, ja alapuolella kiilsi tumma, jäätävä ja syvä vesi. hide alkoi tuntea tiukan jännityksen puristavan rintaansa. Kone laskeutuisi jo melko pian Chitosen lentoasemalle, josta alkaisi muutaman tunnin bussimatka Asahikawan prikaatille.
hide ei enää ollut oikein varma, miksi oli tahtonut juuri sinne. Hokkaido oli kylmä paikka talvella – vähän kuin Japanin Alaska. Siksi hide oli ottanut kameransa mukaan, jos sattuisi vapaa-ajalle vaikka muutama kaunis auringonlasku tai kevätpuro. Toinen syy saattoi olla se, että entisen Saver Tigerin jäsenet menivät Tokion ja Yokosukan seudun varuskuntiin, joten hide päätti pelata varman päälle ja lähteä mahdollisimman kauas ja unohtaa entisen elämänsä muusikkona. Hän oli jo tehnyt päätöksen, ja yritti pysyä siinä. Päätös ei kuitenkaan tuntunut siltä omimmalta.
Kuitenkin, kun kone laskeutui eikä kuura vieläkään sulanut koneen ikkunasta, hide mietti, oliko tulo sittenkään hyvä idea. Kaiutinääni kiitti lennosta ja antoi matkustajille luvan nousta penkeistään ja poistua. Käytävä täyttyi nopeasti poispäin lähtevistä matkustajista, mutta hide jäi penkkiinsä vielä pahimman ruuhkan ajaksi.
hide kiitti onneaan siitä, että lentokoneesta pääsi suoraan asemalle, eikä hänen tarvinnut kävellä hyytävän kylmältä näyttävässä ulkoilmassa. Kävelysiltaa pitkin kävellessään hän pysähtyi katsahtamaan ikkunasta ulos, ja näkymä oli todellakin jäätävä. Yöllä oli satanut lunta, joten lentokentän aluetta peitti muutaman sentin untuvainen lumikerros. Kauempana lunta oli reippaasti enemmän. hide käänsi katseensa pois ikkunasta ja kiirehti ihmisvirran mukana terminaaliin ja sitä kautta hakemaan reppuaan ruumasta.

Lentokentillä hide inhosi kaikista eniten sitä, kun joutui odottamaan kauan, että liukuhihnalle ilmestyi juuri oma laukku. Joskus odotusaika venyi tuskastuttavan pitkäksi ja silloin alkoi pelätä, että omat tavarat olivat kadonneet. hide nojasi satunnaiseen tolppaan, jolta pystyi hyvin näkemään, oliko oma reppu jo saapunut. Ihmiset poimivat laukkujaan hihnalta ja lähtivät, mutta kuten hidelle oli tavallista, hän sai odottaa.
Lopulta se pienehkö, harmaa reppu saapui ruumasta ja hiden teki mieli hymyillä. Hän työntyi ihmismuurin lävitse, tarttui reppuunsa ja lähti raahautumaan tulleihin ja sitä kautta pois.
Astuessaan ulos lentokentän pyöröovista hidestä tuntui siltä, että pakkasilma paiskautui vasten hänen vartaloaan kuin pillastunut hevonen, mikä kompastui omiin jalkoihinsa ja kellahti kyljelleen roudan raiskaamalle maalle. hide kirosi sitä, että oli pukeutunut vain pitkähihaiseen ja paksuun paitaan, mustaan nahkatakkiin sekä harmaisiin farkkuihin.
hideä ja monia muita tulokkaita oli vastassa kaksi sotilaspoliisia, jotka kertoivat, että armeijan pikkubussit vievät porukan perille. hide nyökkäsi kiitokseksi ja etsi ruuhkaiselta parkkipaikalta varuskunnan autoja.
Parkkipaikan automeren keskeltä nousi kyltti, jossa oli bussipysäkin merkki. hide lähti kävelemään sitä kohti, mutta nahkaiset maihinnousukengät liukuivat tuoreen lumen peittämällä jäällä niin pahasti, että hän joutui hidastamaan tahtiaan palelupisteeseen asti. Siellä häntä olikin odottamassa harmaa pikkubussi numero yksitoista. Hän nousi kyytiin, näytti bussilippua kuljettajalle ja sai luvan käydä peremmälle.
hide kietoi takkiaan yhä paremmin ylleen, eikä palelultaan pystynyt tervehtimään muita tulevia alokkaita muuten kuin päännyökkäyksellä. hide heitti reppunsa päänsä yläpuolella olevaan avonaiseen tavaralokeroon ja istui sitten tyhjälle penkkiriville, jossa penkit olivat selkä menosuuntaan päin. Jostain oudosta syystä hide piti sellaisista penkeistä suunnattomasti.
Ilmapiiri bussissa oli hieman jännittynyt, muttei kireä. Tuskin kukaan nuorista miehistä tunsi toistaan etukäteen. Yhdessä bussissa oli kaksikymmentä paikkaa, yhdeksäntoista oli täynnä. Kun se viimeinenkin paikka hiden vierestä täyttyi, alkoi noin kahden tunnin matka kohti mahdollista helvettiä.

hide istui ikkunapaikalla eikä ollut saada tarpeekseen kauniista maisemista. Kun hän oli kerännyt kaiken lämmön lämpöpatterista itseensä, lumipeite ja pakkasessa pirskahteleva ilma ei tuntunut yhtä pahalta. Aurinko osoitti nousemisen merkkejä ja valkoiseen maailmaan lennähti ripaus punaisen ja oranssin sävyjä.
”Millaiset ovat tunnelmat?” kysyi ruskeatukkainen nuorukainen vastakkaiselta penkiltä. hide kohotti katsettaan hieman varovaisena aikeena pyrkiä jossain vaiheessa keskusteluun mukaankin, kun sopiva tilaisuus koittaisi.
hiden vieressä istuva miehenalku päätti vastata. Hän ei ilmeisesti ollut kovin ujo.
”Vähän haikeat. Ei olisi kiinnostanut lähteä tyttöystävän luota. Tuleehan sitä ikävä.”
Kolmaskin heräsi mukaan.
”Minun äitini itki eikä meinannut päästää minusta irti. Olin silleen, että mutsi, päästä jo…”
”Minä taas seisoin ovella, kun äiti kysyi, minne olen menossa. Sanoin että moikka, menen armeijaan.”
”Oletteko kuulleet, millainen paikka Asahikawan prikaati on? Itse olen kuullut monenlaista huhua, muttei niistä oikein tiedä, mitä uskoa”, ensimmäisenä suunsa avannut sanoi.
”Aika kova paikka taitaa olla. Ei kuitenkaan kovin iso, siellä aloittaa vuosittain vain noin kolmesataa miestä. Tammikuun saapumiserissä tulee aina noin sataviisikymmenpäinen joukko, siitä saa vain noin viisitoista joukkuetta.”
”Ei taida olla kovin suosittu paikka…”
”No ei. Ymmärrän kyllä. Paikka on keskellä korpea ja rakennettu varmaan toisen maailmansodan aikaan.”
”Kyllä sieltä hengissä selvitään…”
”Tietenkin. Ja sieltä se kovin komppania kouluttautuu.”

hide tunsi pientä pelkoa. Mitä kirkkaammin aurinko alkoi valaista jäätävän talvista maisemaa, sitä mukaa valaistui myös hide omaan typeryyteensä. Ehkä loppujen lopuksi hän olisi mieluummin kestänyt Tetsua kuin kahdenkymmenen asteen pakkasta. Hän alkoi katua sitä, ettei ottanut paikasta paremmin selvää ennen sinne hakemista.
Miehet hiden ympärillä juttelivat, muttei hide osallistunut keskusteluun. Hän ei kokenut itseään sopivaksi heidän joukkoonsa. Muut kyselivät toistensa nimiä ja ilmeisesti tahtoivat tietää hidenkin nimen.
hiden vieressä istuva tökkäsi tätä kylkeen kyynärpäällään saaden tämän havahtumaan horroksestaan. hide hätkähti ja antoi katseensa käväistä nopeasti jokaisessa miehenalussa. Jokainen heistä katsoi häntä.
”Mikä sun nimi on, ruusunen?” edessä istuva kysyi.
hide empi ja alkoi melkein änkyttää, mutta otti artikulaationsa haltuunsa.
”Matsumoto, Hideto. Saa sanoa hideksi, jos joudumme tekemisiin.”
Häntä tervehdittiin, ja koska nimikierros oli ilmeisesti pää¬ttynyt häneen, miehet jatkoivat kevyttä keskusteluaan. hide ei kuunnellut varsinaisesti, mutta keskustelusta esiin nousivat epäilykset ja ennakkoluulot tulevasta vuodesta. hide painoi päänsä vasten ikkunaa, sulki silmänsä ja vaipui epäselvään horrokseen unen ja valveillaolon rajamaille.

Hän havahtui maantien ikävästi tuntuviin töyssyihin. Kun hide sai väännettyä silmäluomensa auki, hän yllättyi, miten dramaattisesti maisema oli muuttunut. Kaupungin sijasta kasvoi metsää heti pientareen vieressä. Lumiset kuuset osuivat vähän väliä bussin ikkunoihin jättäen uria lasiin liimautuneisiin kuurankukkiin.
Bussi ohitti metsän ja hide näki maiseman paljon kauaskantoisemmin. Unen sumentamilla silmillä hän erotti vuoristoista, hyvin harvaan asuttua seutua.
”Tämä on täydellinen sotilasalue, kun asukkaita on näin vähän”, sanoi joku jossain, muttei hide tiennyt, kuka. hiden katse oli niin tiiviisti liimautunut kiinni näkymiin, ettei sillä ollut juuri merkitystä. hide nielaisi. Taivas oli hailakansininen ja lähes pilvetön, paksu hanki kimalteli aamuauringossa. Kun maisemaan alkoi ilmestyä havupuiden lomaan rakennuksia, kaikki tiesivät, ettei matkaa olisi paljoa jäljellä. Jännitys vain tiivistyi kilometri kilometriltä, ja se näkyi poikien kasvoilta.
Kaikki tiesivät sen, mutta kun bussi todella pysähtyi, se, joka sanoi, ettei pelännyt, valehteli. Ensimmäisen uskalikon noustua kaikki kaksikymmentä miestä nousivat penkistä yksi kerrallaan, poimivat laukkunsa ja nousivat kyydistä. Jokainen lausui hiljaisen, jännityksestä kankean kiitoksen kuljettajalle ennen astumistaan kylmälle maalle.
Kun hiden kengänpohjat peittyivät tuoreeseen lumeen ja hän kohotti katseensa kohti valkotiilistä rakennusta, hänen jalkansa olivat pettää alta. Rakennuksen suurten ikkunoiden yläpuolella luki kellotaulun vieressä ”Asahikawan jääkärikomppania”. Enempää hän ei ehtinyt katselemaan, koska hänen oli seurattava muita sisälle rakennukseen.

”Pyyhkikää jalkanne! Sisätiloissa ei suvaita lunta.”
Ensimmäisen käskyn ilmoille kajauttanut kapteeni ohjasi tulokkaita kohti kirjurin huonetta. hide oli joukon toiseksi viimeinen, joten pystyi varautumaan kenkien kuivaamiseen ajoissa. hide nosti katseensa ovimatosta ja näki pitkän käytävän, jossa oli tummanharmaat seinät ja vaaleanharmaa muovilattia. hide nyökkäsi tervehdykseksi kapteenille, jonka nimilapussa luki Kapteeni Takashi.
Vasen käytävä, toinen huone. Nuorukaiset seisoivat rennossa jonossa, menossa seuraavaan huoneeseen. hide kuuli paljon ilmoittautumisesta johtuvia ääniä. Ilmeisesti muutama bussillinen tulevia varusmiehiä oli saapunut ennen heitä. hide roikotti vierellään painavaa siviilikassiaan, muttei kehdannut laskea sitä betonilattialle, sillä ei kukaan muukaan tehnyt niin. Jono eteni auttamattoman hitaasti, eikä uusia poikiakaan tullut jonoon kuin hyvin harvoin. hiden takana oli vain kaksi nuorta miestä, joista toinen oli juuri tullut. Ensimmäinen pitkään aikaan.
Jonon lyhentyessä seuraavan huoneen tapahtumat alkoivat avautua hidelle. L-kirjaimen muotoisen pöydän takana istui joukko kirjureita, ja hiden edessä seisova alokas ojensi heille palvelukseenastumismääräyksensä. Tälle esitettiin joukko kysymyksiä, joita hide oli liian peloissaan ymmärtämään. Alokas lähetettiin pidemmän pöydänsakaran ääreen, jolloin kirjuri huusi alkuvaiheeseen seuraavan alokkaan – hiden.
hide nielaisi ja astui varovaisen askeleen lähemmäs pöytää. Nuorukainen laittoi pöydälle pienen pinon papereita, jotka oli kaivanut valmiiksi esille laukustaan.
”Matsumoto Hideto”, kirjuri luki paperista niin kovaan ääneen, että nimi kantautui pitkin käytävää. Kirjuri etsi tarkempia tietoja tietokannasta laatikkomaiselta tietokoneelta, ja tarkasti näiden tietojen pätevyyttä. Kysymyksien sadellessa hide nojasi pöytään, jolloin takaseinustalta kajahti voimakas käsky olla nojaamatta siihen. hide säpsähti ja astui kaksikymmentä senttiä kauemmas pöydästä.
hide vastasi jokaiseen kysymykseen myöntävästi, vaikkei edes kuullut kaikkia tarkasti sen hälyn takia. Seinän vieressä seisoi odotellen tupien esimiehiä ja varusmiesalikersantteja, joita hiden oli hyvin vaikea erottaa muista. Paikalle saapui kanta-aliupseeri tarkastamaan seinustan väkeä, jolloin suurin osa heistä sai lähteä tarpeettomiksi todettuina matkoihinsa.
hide seurasi niin tiiviisti sivuseinustan tapahtumia, että jumittui paikoilleen ilmoittautumistiskille. Hän havahtui vasta, kun kirjuri antoi tälle ruskean pahvilapun, jossa luki:
”Alok. M.H., joukkue 1, tupa 4, tuvan esimies alik. Hatake.”

Kyseinen tuvan esimies astui seinustan joukosta häntä vastaan ja käski tämän seurata. hide nosti reppunsa nopeasti lattialta ja lähti kirimään pitkää, sänkitukkaista miestä kiinni.

Pohjakerroksesta noin kymmenhenkinen joukko nuorukaisia eteni alikersantin johdolla portaikkoon. Portaiden alkupäässä oli pari lasisia kaksoisovia, joista hide näki vilauksen kasarmin aulasta. Ympäristö vilisi hiden silmissä, kun hän juoksi muiden perässä kerroksen ylöspäin. Käytävä, johon he saapuivat, muistutti hideä ikävästi hänen vanhasta koulustaan. Käytävä oli samanvärinen kuin edellinenkin, harmaa ja väritön. Molemmilla seinillä oli tusinan verran ovia, joista hide ohjattiin nelosella koristettuun tupaan.
”Sitten saattekin opetella itse, miten teette punkan ja pinkan. Aikaa tunti. Sen jälkeen lähdemme retkelle varusvarastoon. Täyttäkää kaappinne niin, että loputkin varusteenne varmasti mahtuvat”, tuvan esimies sanoi. Alikersantti puhui niin kovalla äänellä, että kylmät väreet alkoivat kulkea pitkin hiden selkäpiitä – ja varmasti monen muunkin. Esimies laittoi oven kiinni ja jätti kymmenen toisilleen tuntematonta nuorukaista keskenään neljän seinän sisälle.
Kaikki oli hyvin kankeaa. Huoneessa oli neljä yhden hengen sänkyä huoneen perällä. Loput kahdeksan sänkyä olivat neljänä kerrossänkynä. Ilmeisesti tupaan mahtui vielä kaksi miestä, jotka eivät olleet vielä saapuneet. Kerrossänkyjen jalkopäässä oli kaksi penkkiä, tavallisten edessä vain yksi.
hide valui muiden mukana peremmälle huoneeseen ja huomasi, että sängyissä ja kaapeissa oli nimilaput. Nimet olivat hidelle täysin tuntemattomia. Kun hän löysi omansa huoneen perältä, hänet valtasi suuri onnentunne: hän oli saanut yhden parhaista paikoista - yksityisen sängyn ikkunan vierellä.
hiden sängyn vieressä oli suuri kaappi, joka jakautui kahteen osaan. hide aukaisi riippulukon saamallaan avaimella ja jopa hänellä meni sormi suuhun, kun hän ei tiennyt, minne laittaisi siviilikassinsa. hide kääntyi muiden puoleen, jotka olivat melko lailla samanlaisessa tilanteessa.
”Hei, tietääkö joku, mihin oma reppu pitää laittaa?” hide kysyi.
Yksi toiselta puolen tupaa rohkeni kääntämään katseensa omasta kaapistaan.
”En tiedä. Käy sinä naapurituvassa katsomassa.”
hide kiitti nyökkäyksellä, jätti reppunsa punkalleen ja lähti käytävälle. Hän pelkäsi tuvan esimiesten katseita, mutta uskotteli itselleen, etteivät he aikoneet tehdä mitään pahaa. hide veti syvään henkeä ja koputti kolmostuvan oveen. Avaamaan tuli melko pitkä ja vankkarakenteinen nuorukainen.
”Hei… Tiedätkö, mihin siviilikassi pitää laittaa?” hide kysyi varovasti.
”Sinne ylähyllylle.”
”Selvä. Kiitos.”
Ovi meni kiinni melkein yhtä nopeasti kuin oli auennutkin. hide kuuli oven takaa nopeatempoista, yllättynyttä puhetta, muttei saanut sanoista selvää. Hän puraisi huultaan ja astui takaisin oman tupansa ovelle. Tällä koputuskerralla vastaanotto oli hieman lempeämpi.
hidestä tuntui muutenkin, että hänen tuvassaan oli hyviä jätkiä. hide oli jokseenkin aina hyvin varautunut tavatessaan uusia ihmisiä, ja oli loistava tulkitsemaan toisten elekieltä ja todellisia ajatuksia. Hän näki heti, jos hänestä ei pidetty tai jos hänestä ajateltiin pahasti. hide jakoi saamansa informaation laukkujen oikeasta paikasta muille, ja sai osakseen kiitosta.
hide laittoi reppunsa kaappiin. Vain alakaappi piti lukita, koska se pönkitti kiinni myös yläkaapin. hide istui punkalle ja heittäytyi pitkäkseen. Kello ei ollut kuin yksitoista, eli hän oli oikeastaan melko aikaisessa. Oli niitäkin, jotka jättivät saapumisensa viime tinkaan, eli saapuivat minuutteja ennen puoltayötä.
Punkka oli melko kova, mutta varmasti nukkumiskelpoinen. hide kuitenkin uskoi, ettei uni sinä iltana tulisi – hänen mielensä oli kaukana uneliaasta. Hänen päässään kasvoi niin paljon erilaisten ajatusten istutuksia, että niiden kitkemiseen kuluisi varmasti koko yö. Hän oli kuullut monta tarinaa armeijasta, muttei tiennyt, mitkä niistä tulisivat olemaan tosia ja mitkä keksittyjä juttuja. Yksi varmistunut totuus oli kuitenkin kapteenien ja muiden ylempiarvoisten äänenkäyttö. Kaikki ne puheet jatkuvasta huudosta ja käskyttämisestä olivat osoittautuneet todellisiksi heti ensimmäisen kasarmissa vietetyn minuutin sisällä.

Tunnin sisällä hide ehti oppia jo muutaman tupalaisen nimen. Alokkaat Hosigaki, Katoo ja Mitarashi olivat ne, jotka nukkuivat hiden tapaan yksittäisissä punkissa. hide oli jutellut heidän kanssa hiukan, lähinnä enteillyt, mitä tulee tapahtumaan seuraavaksi. Mitarashi tuntui omaavan eideettisen muistin, sillä hän osasi jo kaikkien tupalaisten nimet ulkoa. Mitarashin seura tuntui hidestä luontevimmalta, koska tämä muisti hiden nimen. Katoo ja Hosigaki lähtivät tekemään tuttavuutta naapurituvan kanssa, joten hide jäi Mitarashin kanssa yksin tuvan perälle.
”Mistä päin tulet, Matsumoto?” Mitarashi kysyi ja katsoi taas ulos.
”Asun Tokiossa, kasvoin Yokosukassa.”
Toisen jo valmiiksi suuret silmät laajenivat hiukan. Tällä oli siniset silmät ja vaaleampi iho kuin muilla, mutta joitakin japanilaisen kasvonpiirteitä, kuten litteä nenä.
”Sieltä asti? Mikset hakenut Tokion seudun varuskuntiin?” Mitarashi ihmetteli.
”Ei huvittanut. Tahdon muutenkin pois Tokiosta opiskelujen jälkeen.”
”Aivan. Mitä opiskelet?”
”Vaatealaa.”
hide nielaisi. Hän toivoi, ettei kukaan muu kuullut. Mitarashi vain nyökkäsi vastaukseksi.
”Mistä sinä olet kotoisin? Et näytä japanilaiselta.”
”Sapporosta. Äitini on venäläinen, isäni japanilainen.”
”Aika hienoa.”
”Tosiaan.”
Tuvan esimies, alikersantti Hatake keskeytti heidän kevyen jutustelunsa huutamalla nuorukaiset käytävään. Kuuliaisesti koko tupa tyhjeni käytävälle odottelemaan vielä kahta tulokasta, jotka saapuivatkin tuota pikaa ja saivat samanlaisella kiireellä tunkea siviililaukkunsa kaappiin.
”No niin, sällit… Nyt olisi varusteiden haun aika. Te siis marssitte perässäni puolisen kilometriä varustevarastolle pyykkisäkkien kanssa. Täytätte säkkinne, saatte kaiken mitä tulette tarvitsemaan täällä Asahikawassa. Opitte pitämään varusteistanne huolta, sillä uusia ette tuosta noin vaan saa”, alikersantti kertoi ja varmisti: ”Onko ymmärretty?”
”Kyllä, herra alikersantti!”
”Tulkaa sitten, älkää kompastuko portaisiin.”
Alikersantin puheen arvosteleva ja kiusoitteleva sävy ärsytti hideä, mutta ilmeisesti seuraavan puolen vuoden ajan hän tulisi kuuntelemaan inhottavia käskyjä jatkuvasti. Aulan läpi kävellessään he kävelivät uuden tulokasjoukon ohitse, jotkut näkivät pari tuttuaan siinä joukossa ja heittivät nopeat, sisäpiirin tervehdykset.

Ulko-ovista ulos astuttuaan hide todella tunsi pakkasen. Päivänpaisteessa hanki kimalteli edelleen yhtä kauniisti, vielä kauniimmin kuin sisältä katsottuna. Kirkkaus oli sokaista hiden, jolloin hän seurasi muita askelten äänten perusteella.
”Kävelkää sitten rivakasti, niin ei jäädytä”, alikersantti sanoi ja ojensi jokaiselle ohi kulkevalle suuren säkin. Sen saatuaan jokainen alkoi liikkua nopeammin kohti alikersantin osoittamaa suuntaa. Metsikön läpi kulki yhdensuuntainen, onneksi aurattu tie. hide veti sormensa nyrkkiin ja nahkatakin hihansuiden sisään. Lumi narskui hänen maihinnousukenkiensä alla. Kun hiden silmät alkoivat tottua kirkkaaseen valoon, näky hänen edessään oli… ikimuistoinen.
Jäätynyt lumi painoi kuusenoksia katokseksi polulle, joka johti valkotiiliseen rakennukseen. Tietä pitkin marssi epämääräinen joukko nuorukaisia. Jokaisella oli varmasti hyvin kylmä. Raikas, pureva pakkasilma virkisti hiden keuhkoja ja sitä kautta rauhoitti hänen mieltään. Sitä näkyä katsellessaan, hide unohti kokonaan pakkasessa seisomisensa tarkoituksen. Hän havahtui todellisuuteensa vasta alikersantin tönäistessä häntä kevyesti eteenpäin.
”Mitä oikein odotat? Jouluako?” alikersantti naurahti ivallisesti. hide puraisi huultaan ja marssi eteenpäin alikersantti rinnallaan.
”En, herra alikersantti.”
”No hyvä. Minun komennuksessani ei tuollainen sintti pärjää. Onneksi leirinne hoitaa luutnantti Konan.”
hide kyllä tiesi itsekin olevansa paljon pienikokoisempi kuin muut, mutta se, että häntä kutsuttiin sintiksi, sai hänet melkein raivon partaalle ja sen aggression voimalla hän jaksoi melkeinpä juosta varusvarastolle asti. hide suorastaan vihasi sitä, että hänen ulkonäöstään heitettiin aina jotain kommenttia – nuorena hän oli liian suuri, laihdutettuaan itkun kanssa kolmekymmentä kiloa, hän oli liian pieni. Eikö mikään ollut tarpeeksi?
hiden kiukku alkoi laantua, kun alikersantti jätti heidät rauhaan varastoon. Varasto oli pitkä ja korkea käytävämäinen tila, jossa he työntelivät metallisia kehikoita, joihin säkit oli asetettu. Säännöllisiin välimatkoihin asettuneet alokkaat kulkivat metallihäkkiensä kanssa tiskin viertä pitkin. Toisella puolella touhusi armeijan värväämiä siviilejä varusteiden haussa. Jokaista varustelajia kohden he kantoivat aina sylillisen tavaraa ja jakoivat sen alokkaille. hiden piti olla tarkkana, että sai varustetta vain yhden kerran. Hänen takanaan oleva, melko kömpelön oloinen mies sai kaksi otsalamppua ja yksi jäi ilman, ja se sotku hidasti koko jonon etenemistä reippaasti. hide kiitti onneaan siitä, ettei se hidasjärkinen tollo ollut hänen edessään.
Kypärien kohdalla jakelija joutui arvioimaan alokkaan kokoa. hideä katsoessaan hän kiinnitti varmasti huomiota hiden pieneen kokoon, ja otti käsiinsä kaksi pienintä kokoa.
”Viiskolmonen vai viisvitonen?”
Kokoa viisikymmentä viisi kokeiltiin hiden päähän, ja se oli oikeastaan juuri sopiva. Lomapuvun kanssa jakelija joutui sommittelemaan monta eri kokoa, kunnes totesi, että pieninkin oli liian iso. Jakelijamies huokaisi ja antoi sen silti hidelle.
hiden säkki pullisteli jo epämuotoisesti kaikesta siitä tavarasta, jota hän sai epämääräisessä järjestyksessä. Kun kaikki oli saatu, hide sai varustekuitin jonka hän allekirjoitti kortistoon. Jo säkin nostaminen kehikosta ja läpän sulkeminen kävi raskaasta työstä – hide ei osannut todellakaan arvata, miten suureksi se säkki tulisi.
Hetken ajan odoteltuaan alikersantti Hatake tuli antamaan joukolle seuraavan käskyn:
”Ja seuraavaksi, kannatte säkin takaisin kasarmille – ”
Alkoi kuulua vastalauseita, jolloin mies huusi: ”Hiljaa!” ja jatkoi puhettaan.
”Se painaa, totta kai. Ei teistä tule miehiä, jos ette saa kannettua varusteitanne.”
Osa lähti laahaamaan säkkiään kohti varaston ovia, alikersantti karjui:
”Sanoin kantaa! Niitä säkkejä ei laahata!”

hidestä tuntui siltä, että säkki murtaisi hänen luunsa. Hänestä tuntui niin heiveröiseltä kantaa kahdenkymmenen kilon edestä varusteita. Saatuaan säkin ulos varastosta, hänen oli pakko keksiä parempi kantotapa kuin edessä laahaaminen. hide nosti säkin vaivoin selkäänsä ja oli kaatua sen painosta, mutta saatuaan kunnon otteen, hän päätti näyttää muille, että oli enemmänkin kuin pelkkä alipainoinen sintti.
Puoli kilometriä tuntui sillä hetkellä maratonilta. Kylmä ilma ei tuntunut enää missään – hidellä oli kuuma. Hän kiroili ja mumisi itsekseen, tarpoi eteenpäin silmät suljettuina.
hide kaatui, varustesäkki lensi hänen selästään ja sulava lumi pisteli hänen kasvoillaan.
”Saatana! Saatanan perkeleen helvetti!”
”Rauhassa, alokas Matsumoto”, alikersantti tyynnytteli. ”Olette ensimmäisenä!”
”Mitä helvettiä!?”
hide nosti kätensä niskalleen ja venytteli. Hän katsoi taakseen ja todellakin, hän oli ensimmäinen. Nuorukainen alkoi nauraa riemusta, jolloin suurin osa varmaan piti häntä hulluna. Hänen mielestään oli hienoa katsella, kuinka jotkut eivät saaneet säkkiään nousemaan ja hän itse jaksoi kantaa säkkinsä kasarmille asti. Vasta portaissa tuvalle päin tuli ongelmia, jolloin tupien esimiehet ja heitä vähäisemmät varusmiesaliupseerit tulivat auttamaan muitakin samassa tilanteessa olevia. Lisävoimin säkki lensi hetkessä puoli portaikkoa ylöspäin.

Hän sai odottaa muita vielä hetken ajan ennen varustarkastusta. Varustarkastus sujui kaikin puolin hyvin, ainakin hiden kohdalta. Toisin oli muilla. Naapurituvassa oli joku pitkähiuksinen, joka sai osakseen paljon huutoa. ”Tuolta mieheltä lyhenee tukka tänä iltana! Alikersantti, katsokaa, että näin tapahtuu! Tuvassa joku mies voi antaa leikkaamisavun, sillä täällä ei leikitä hippiä!”
Tavaroiden asettelu kaappiin olikin sitten asia erikseen. Jokainen tavara piti taitella juuri kaapin mittasuhteiden mukaan, jos sen tahtoi saada mahtumaan. Kaapin ovessa oli täyttöohjeet, muttei niiden hyöty ollut kovin suurta. Tuvan esimies teki alokas Katoon kaapista mallikaapin, josta hide vähän väliä otti mallia.
Kesken kaiken, hideä huudettiin nimeltä tuvasta ulos haastatteluun. hide sulloi tavaroita kaappiin kiireellä, kunnes hänelle tultiin karjumaan entistä raivoisammin. Käytävän päässä istui jaosta johtava, komentava ylikersantti, joka täytti kyselylomakkeita. Nuorukainen vastasi niihin mahdollisimman nopeasti.
”Millä mielellä tulitte?”
”Jännittyneellä, herra ylikersantti.”
”Haluaisitteko olla kuusi vai yhdeksän kuukautta?”
”Kuusi.”
Muutaman kysymyksen jälkeen hide sai kuulla, että vielä lisää ohjelmaa on luvassa. Kaikkien haastattelussa käyneiden piti järjestäytyä alakerrokseen pituuden mittaukseen, punnitukseen, kuulo- ja näkötarkastukseen.

Tarkastuksesta palattuaan hide alkoi viimein tuntea erittäin syvää väsymystä. Portaikko oli yhtäkkiä miljoonan askelman pituinen, ja hänen oli pakko pysähtyä vetämään henkeä. Hän istahti kaiteen viereen ja säleikön välistä näki uusien tulokkaiden suorittavan samoja operaatioita kuin hän oli aikaisemmin suorittanut.
Hetken rauhassa hengiteltyään hän katsahti paperiin, jonka oli terveystarkastuksesta saanut. Hän oli 166 senttimetriä pitkä ja painoi neljäkymmentä viisi kiloa. Hän oli vilaukselta nähnyt muiden miesten mittoja: satakahdeksankymmentä senttiä, sata seitsemänkymmentä viisi senttiä, sata seitsemänkymmentä seitsemän senttiä… kuusikymmentä kiloa, kuusikymmentä viisi kiloa, seitsemänkymmentä kiloa.
hide katsoi käsiään. Säkin kantaminen oli hiertänyt ihoa rikki, sormet olivat punoittavat ja kylmettyneet. Yläkäytävältä kaikui samoja tarkastusääniä kuin hide oli kuullut.
”Syylingit, tämän näköinen, harmaa, villainen!”
Niitä ääniä jo toistamiseen kuunnellessaan nuorukainen alkoi tuntea mittavaa ahdistusta. Hänen ohitseen käveli jälleen joukko nuoria miehiä yläosattomissa terveystarkastukseen. Ilman paitaa liikkuminen oli hidelle kova paikka, ja hän oli kiskonut pitkähihaisensa heti tarkastuksen jälkeen päälleen. Hän joutuisi olemaan vähissä vaatteissa jatkossakin, ja se riipi ja repi hänen mieltään. Mikään ei ahdistanut häntä enempää. Kaikista eniten siihen kahdeksantoistavuotiaaseen miehenalkuun sattui vertailu miesten kesken. Hän oli paikassa, jossa pojista tuli miehiä. hide pelkäsi aikuiseksi kasvamista. Hän pelkäsi miehen velvollisuuksia. hide olikin aikaisemmin peittänyt todellista sukupuoltaan pitkin hiuksin ja meikein. Hän ei tahtonut olla kumpikaan, mutta jos hän olisi saanut valita, hän olisi syntynyt naisena. Silloin ei tarvitsisi hyppiä kuntosalilla kuutta tuntia päivässä saadakseen lihaksia, eikä tarvitsisi…

”Mitä sinä täällä istut?”
Kuullessaan päivän ensimmäisen kaverillisen, sanallisen yhteydenoton, hide hätkähti ja kääntyi äänen suuntaan. Mikrosekuntia myöhemmin hide tajusi tunnistaneensa äänen, ja sekuntia myöhemmin hän tunnisti kasvot. Hänen miehisyyskompleksinsa koki jälleen kolauksen nähdessään tuon vartalon, jonka eteen oli selvästi punnerrettu tovi jos toinenkin. Kun hide oli viimeksi nähnyt hänet vaihtamassa paitaa keikkalavan takana, hän oli silloinkin ollut hyvässä kunnossa. Nyt hän oli vielä paremmassa.
hide ei voinut ymmärtää sitä, että näki hänet täällä. Kaikki muu valui viemäristä alas ja jäljelle jäi Taiji Sawada. Hän taittoi lääkärintarkastuksessa saaneensa lapun kahtia ja sitten katsoi taas Taijia.
Nukahdinko minä ja onko tämä unta?

”Mitä sinä teet täällä?” hide kysyi ääni yhä yllätyksestä täristen. Taiji istui hiden vierelle portaalle. Hän näytti hieman oudoilta lyhyissä, tummanruskeissa hiuksissa, mutta loppujen lopuksi kampaus sopi hänelle ihan hyvin.
”No tulin armeijaan. En olisi kyllä uskonut, että sinäkin eksyt tänne asti. Kuulin sinun äänesi, kun kävit tuvallamme kysymässä, minne reput kuuluu laittaa. Olin saada paskahalvauksen ja mietin, voiko se olla edes todellista, että sinä olisit täällä. Ilmeisesti se siis on totta.”
hide katsoi Taijia hetken, ja käänsi katseensa pois. Häntä alkoi suorastaan naurattaa se suuri sattuma. Hän niin kovasti oli tahtonut unohtaa menneisyytensä ja siirtyä tänä aamuna uuteen elämään, mutta sitten tuli Taiji, ja jälleen kerran porraskäytävässä.
”Miten voit?” Taiji kysyi.
”Väsyttää auttamattomasti.”
”Vähän minuakin. Kun raahasin varustekassiani heti aamusta, alikersantti sanoi, että kun ihminen alkaa tuntea väsymystä, voimavaroista on käytettävissä vielä seitsemänkymmentä prosenttia. Se tulee varmaan huomattua moneen otteeseen.”
hide hymyili pienesti, mutta hymy katosi yhtä nopeasti kuin ilmestyikin. Väsymys oli kuin valtava vesiputous joka pyyhki jokaisen tunteen hiden kasvoilta. Nyt hänelle tuli kuitenkin mahdollisuus pyytää anteeksi sitä, miten oli unohtanut soittaa Taijille.
”Anteeksi, kun en ottanut yhteyttä”, hide aloitti pitäen katseensa yhä lattiassa. ”Bändini hajosi ja musikaalinen innostukseni… lopahti. Tiedäthän?”
Taiji katsoi hideä myötätuntoisesti. Pienempi nosti päänsä ja katsoi Taijia – hänen katseestaan hide huomasi, että tämä oli pettynyt hideen, mutta loppujen lopuksi ymmärsi hänen tekonsa. hide puri huultaan. Hän pelkäsi, että oli ehkä menettänyt ystävänsä laiminlyönnin vuoksi.
”Ei se mitään. Minä kyllä mietin vähän, miksei sinusta kuulu mitään”, Taiji sanoi hiljaa. Ylempää käytävältä kaikuvien äänien perusteella pystyi päättelemään, että joku ryhmä oli läpäissyt juuri varustetarkastuksen.
”No… pääsin töihin isoäitini salonkiin ja pääsin myös opiskelemaan vaatealalle. Ei minusta tulekaan muusikkoa.”
Taijin silmistä hide tiesi, mitä tämä ajatteli. Taijin ruskeissa silmissä kuohui voimakas petetyksi tulemisen tunne. Sen sanominen sattui hideen, muttei hän voinut sille mitään. Se oli totta.
”Harmi. Minun pitää varmaankin mennä.”
Taiji nousi ja lähti niin nopeasti, ettei hide saanut sanaakaan suustaan. hide vain katseli Taijin loittonevaa selkää tuntien itsensä täydelliseksi idiootiksi, totaaliseksi nollaksi. Häntä kadutti ja sillä hetkellä hän vihasi itseään enemmän kuin aikoihin. Koko päivä oli pyörittänyt häntä ympäriinsä niin rajusti, ettei hän pystynyt enää jatkamaan, ei ainakaan ilman viiden minuutin toista hengähdystaukoa.
Hän nojasi porraskaiteen säleikköihin katsellen niiden välistä aulan tapahtumia. Joukko paidattomia nuorukaisia suuntasi samaan huoneeseen, jossa hide oli juuri käynyt. hide huokaisi hyvin raskaasti, antaen paksun ilman kulkea keuhkojensa lävitse. Aulan kaksoisovet aukenivat, kun muutama alokas astui sisään varustesäkkejä kantaen. Kylmä viima puski läpi kasarmin, ja hiden iho nousi kananlihalle. Kylmyys lisäsi hänen henkistä pahoinvointiaan ja siitä yli päästäkseen hänen oli pakotettava itsensä seisomaan ja takaisin tuvalle.

Se oli totta. Kun ihminen alkoi tuntea väsymystä, voimavaroista oli käytettävissä vielä seitsemänkymmentä prosenttia. Sen seitsemänkymmenen prosentin voimalla hide jaksoi selvitä päivän loppuun asti. Hän jaksoi vaihtaa armeijavaatteet päälle, jolloin hänestä viimeistään tuli vain yksi heistä – lyhythiuksinen, vaaleanvihreään paitaan ja maastokuvioisiin housuihin sonnustautunut alokassälli. Kuten hän oli arvellut aikaisemmin, uni siinä kovassa punkassa ei tullut. Vasta kahden aikaan yöllä, kun käytävältä kaikuvat äänet hiljenivät, hide vajosi unenkaltaiseen tilaan kuullen kuitenkin yhä päässään Taijin pettyneen, katkeran huokauksen.
Viimeksi muokannut Dekiru päivämäärä Ke Heinä 17, 2013 1:02 pm, muokattu yhteensä 1 kerran

    2 tykkää.
Avatar
Dekiru
Teknikko
 
Viestit: 144
Liittynyt: Pe Loka 28, 2011 12:46 pm
Paikkakunta: Athum.

Re: Sydämesi varjossa (Taiji/hide, drama, deathfic, AU) pro+

ViestiKirjoittaja Dekiru » Ti Heinä 16, 2013 2:46 pm

Kolmas luku, ensimmäinen osa: Tammiku

Savuisen nuorisotalon spottivalot välkkyivät heidän kasvoillaan melkein sokaisten heidät, mutta sormet tanssivat silti täysin sujuvasti soittimien otelaudoilla. Jossain paloi yksinäinen tupakka joka levitti suunnatonta mielihyvän taikaa kuumaan ilmaan.
Hän oli enemmän elossa kuin koskaan. Hänen bassonsa soi syvemmin kuin aikaisemmin luoden musiikkiin intensiivistä raskautta. Toisen teinipojan kitara soi ammattilaisten tapaan ja hän hallitsi lavaa kuin konkari. Basisti tiesi, että tästä tulisi vielä legenda. Kappaleiden välissä kitaristi katsoi basistia tavalla, joka muutti nuoren pojan elämän. Sanoja ei tarvittu, kaikki vain… muuttui. Siitä hetkestä asti hän toivoi voivansa olla osa sitä legendaa, joksi kitaristi oli parhaillaan kasvamassa. Yhtäkkiä hänen elämällään oli jokin tarkoitus.
Siitä hetkestä asti kaikki, mikä liittyi siihen kitaristiin, poltti basistin sydämen karrelle ja se tuska veti hänet niin epätoivoiseksi, että hän joutui tarttumaan puhelinluetteloon ja pitkän etsinnän jälkeen löysi oikean numeron.
Kuunnellessaan vastaajaan nauhoitettua puhetta, ikävä lieveni vain hiukan. Kun soittoa takaisin ei koskaan tullut, jäljelle katuojaan jäivät vain rahaton huumenarkomaanibasisti, tuska ja yksinäinen puhelinvastaaja.


hiden näkeminen kasvotusten niiden vuosien jälkeen oli kuin kaatuminen kuumaan hiillokseen. Samaan aikaan niin ihanaa ja niin tuskaista. Riemusta kipuun oli yllättävän lyhyt matka, ja Taiji oli saanut kokea sen matkan turhankin yksityiskohtaisesti. Punkassa pyöriessään Taiji joutui tukahduttamaan turhautumisensa liian monta kertaa. Muistot siitä illasta olivat liian kivuliaita muisteltaviksi. Saattoi ehkä kuvitella, että hiden jälleennäkeminen olisi nostanut pintaan kipeitä muistoja, mutta ei. Kun muistot ovat tarpeeksi kipeitä, ne eivät piiloudu tai nouse pintaan. Ne vain ovat.
Ei minusta tulekaan muusikkoa.
Taiji kirosi helvettiin kaikki hiden kusipää-bändikaverit, jotka jättivät bändin tuosta noin vaan. Välillä liittyivät takaisin, välillä lähtivät ovet paukkuen vannoen, etteivät koskaan tulisi takaisin. He nakersivat pois hiden musikaalisen itsetunnon kuin mitkäkin kirjatoukat. Heidän takiaan hidestä ei koskaan tulisi sitä kuuluisaa muusikkoa, joka hän todella tahtoi olla. Taiji tiesi sen – ei hide tahtonut suunnitella vaatteita kuten vanhempansa. hide oli kotonaan lavalla kitaran kanssa, ei istumassa ompelukoneen edessä. Maailman vääryys ja epäoikeudenmukaisuus löivät Taijia maahan kerta toisensa jälkeen. Hän tunsi vaurioituvansa henkisesti hiden puolesta. Hän ei osannut kuvitellakaan…

Valot räpsähtivät päälle ja kellon piristessä inhottavasti Taiji muisti jälleen, missä oli. Kaikki unenomainen hajamielisyys ja ärtymys valuivat pois kuin viemäristä vedettäessä. Olisikin ollut melko hauskaa, jos hän olisi kopeloinut vieruskaveria mumisten ”Fumiko, Fumiko…”.
Tuvan esimies ponnahti sängystä heti herätyksen kuultuaan ja aloitti armottoman ylöskiskomisoperaation, jonka jokainen alokas muistaisi koko elämänsä ajan.
”Ylös joka äijä! Järjestäydytään aamupesulle. Yläruumis paljaaksi ja mukaan pyyhe, saippua, hammasharja ja muki. Jaloissa pyjamahousut, lenkkitossut jalassa”, alikersantti karjahti. Taiji kampesi itsensä ylös punkasta ja alkoi avata kaappinsa lukkoa. Se oli jumissa, mikä raivostutti häntä. Nuorukainen väänsi avainta lukossa kaikella voimallaan, ja viimeinkin se riippulukko osoitti avautumisen merkkejä. Koska kaapin avaamiseen oli mennyt niin pitkään, Taiji joutui kiskomaan tarvitsemansa tavarat kaapista erittäin nopeasti ja järjestäytymään jonoon tuvan ovelle.
”Hommahan etenee niin, että jokainen tupa kerrallaan te alokkaat säntäätte pesutupaan, joka on teidän tuvallenne ikävästi käytävän toisessa päässä. Siitä hetkestä, kun astutte pesutupaan, aikaa aamutoimien suorittamiseen on viisi minuuttia. Hampaat kannattaa pestä suihkussa ollessanne niin säästätte aikaa. Eli kukaan ei jää sinne lotraamaan ja nysväämään…”
Ensimmäistä kertaa Taiji kuuli alikersantti Yomoson puhuvan tavallisella äänellä. Alikessunsa nähtyään Taiji oli melkein naureskellut itsekseen miettien, että eikö Napoleon ollutkaan kuollut. Mies oli melko lyhyt ja pyöreähkö kaljupää, jollaiselle olisi helppo heittää piikikkäitä lauseita enemmän kuin yhden kohtalokkaan kerran.

Aikaa peseytymiseen oli tosiaan vain viisi minuuttia. Siinä ajassa Taiji onnistui juuri ja juuri käymään suihkussa ja pesemään hampaansa. Vesi vaihtui minuutin välein jääkylmästä tulikuumaan, ja viimeisellä minuutilla oli kylmän veden vuoro. Taiji poistui veden alta hampaat kalisten ja tarttui pyyhkeeseensä kävellen samalla kuivaushuoneeseen kuivattelemaan. Märkänä ja saippuaisena hän kiskoi vaatteita päälleen ja kun alikersantti huusi ajan loppuneen, hän oli siinä vaiheessa, että kehtaisi kävellä käytävän läpi muiden alokkaiden edestä takaisin tupaansa.
Matkalla tuvalle hide käveli häntä vastaan. hide katsoi häntä, muttei Taiji kiinnittänyt häneen mitään huomiota. Mies oli niin turhautunut ja kärttyinen, että hiden näkeminen sattui. Hän ei vieläkään voinut uskoa sitä todeksi. Hänen kaikki haaveensa yhteisestä bändistä, täysistä keikkasaleista, Tokyo Domesta… Ne kaikki valuivat alas katuojaan hiden mukana. Suostuttelukaan ei enää auttaisi, se saisi Taijin vain tuntemaan itsensä entistä typerämmäksi.
”Nopeammin! Ei maleksita käytävällä!”
Taiji juoksi tupalaistensa kanssa takaisin tupaan, jossa tuvan esimies neuvoi laittamaan maastopuvun päälle mahdollisimman nopeasti. Taiji katsoi pukua inhoten ja epäillen, mutta alikersantin karjahtaessa käskyn uudelleen, hän suorastaan pujahti pukuunsa ja alkoi ”hieroa punkkaansa” mahdollisimman siistiksi. Alikersantti Yomoso moitti muita tupalaisia punkan jokaisesta rypystä ja kertoi neuvoja, miten sitä punkkaa voisi parannella. Taiji ei nähnyt siinä mitään vikaa, mutta ilmeisesti armeijasängyn piti olla täydellisesti pedattu. Kun oli aika järjestäytyä jonoon aamupalalle lähtöön, alikersantti karjahti:
”Nyt loppu se nysvääminen! Jonoon, järjesty!”
Jatkuva komentelu ärsytti Taijia. Komentelu muistutti häntä myös entisestä kämppäkaveristaan ja bändin johtajasta, joka oli jatkuvasti kommentoimassa, käskemässä ja korjailemassa olemattomia virheitä. Armeijamainen kuri ei sopinut Taijille, ja sen takia hän oli lähtenyt bändistä löydettyään oman asunnon Fumikon kanssa. Soittaminen siinä porukassa oli ihan kivaa, oikeastaan aika mahtavaa, mutta se pikkutarkka perfektionisti-rumpali kävi hänen hermoilleen aivan liikaa.
Yhtä tiukka oli alikersanttikin. Portaat piti kävellä juuri tietynlaisessa asetelmassa, kaikenlaiset ojennukset oli tehtävä juuri oikeassa kulmassa eikä yhtään yli.

Ruokala sijaitsi ensimmäisessä kerroksessa. Taiji oli onnekas, että ruokala oli samassa rakennuksessa eikä kenenkään tarvinnut tarpoa puolta kilometriä koilliseen kovassa pakkasessa. Pöytien luona odotellessa Taijin pinna alkoi kiristyä. Hän oli syönyt viimeksi eilen kuuden aikoihin alkuillasta ja hänellä oli kova nälkä. Hänen teki mieli lähteä piiskan kanssa hoputtamaan muita alokkaita portaita alas ja käskyttää istumaan penkkiin nopeammin. Hän alkoi ymmärtää ylempiarvoisiaan nyt vähän paremmin. Sellainen yliampuva komentaminen saattaisi olla oikeastaan aika mukavaa.
Muutaman kuulutuksen jälkeen tuolit sai viimein nostaa pöydän alla olevasta telineestä lattialle ja istuutua. Aamupala lähdettiin hakemaan noin kolmenkymmenen hengen pöytärivi kerrallaan. Taijin pöytä oli toisena, mutta odottelua jatkui silti.
Alitajuisesti Taiji etsi katseellaan hideä. Nyt tunnistaminen oli vaikeampaa sadan sotilaan joukosta. Suurin osa oli ajellut päänsä täysin siiliksi, mutta hidellä oli jäljellä muutaman sentin pituinen piikkitukka. hiden tunnisti myös pienestä koosta ja siroista kasvonpiirteistä. hide oli vielä… poika.
Lähtiessään hakemaan ruokaa, Taiji näki hiden viereisessä pöydässä. Yhtäkkiä Taiji ei ollutkaan enää niin vihainen. Vaikka hän tunsikin olonsa hyvin petetyksi, hän ei vain voinut vihata hideä. Taiji otti tarjottimelle kulhollisen riisiä ja kaksi palaa leipää, sekä yksittäispakkaukseen pakatun margariinin. Maitolasin saatuaan hän lähti kohti pöytäänsä kävellen hiden pöydän ohi. hide ei vilkaissutkaan häneen.
Helkkarin helkkari.
hide varmasti luuli, että Taiji vihasi häntä. Ei tietenkään vihannut. Taiji vihasi sitä saatanan Saver Tigeriä. Hän puraisi huultaan itseensä kohdistuvien syytöksien kuohahtaessa hänen kurkkuunsa. Eihän se ollut hiden vika, että joku Tetsu oli kusipää.
Helvetti.
Leipä maistui puulta eikä riisissä ollut tarpeeksi suolaa, mutta minkäs mahtoi. Hän ei muistanut, milloin viimeksi ruoan alas saaminen olisi vaatinut vastaavanlaisia ponnistuksia. Korkeintaan jonain krapula-aamuna, jolloin oli pakko syödä jotain pysyäkseen ylipäätään elossa. Hänen olonsa oli lyhyiden unien takia melko samanlainen.
Aamupalan jälkeinen järjestäytyminen ei kiinnostanut Taijia, hän vain teki sitä, mitä muutkin.

Vuoteen oikeaoppista sijaamista. Punkan hieromista. Naapurituvan esimies kävi sotkemassa punkat ja ne piti pedata uudestaan. Kaapit tyhjennettiin vuoteille ja varusteet tarkastettiin jälleen. Uudenlaisten aamurutiinien opettelua. Kaikki muutkin olivat täysin hukassa. Hajoamispiste. hide.
Rauhoittaakseen itsensä vaatteiden viikkaamisen keskellä Taiji kuvitteli alikersanttinsa uhrilampaaksi, jonka veret saisi vuodattaa alttarille ukkosen pauhatessa ympärillä. Mielikuvan toistaminen tarpeeksi monta kertaa sai aikaan lieväasteisen rauhoittumisen ja tyyneyden tunteen. Taiji tiesi, ettei hän saanut ajatella hideä tai musiikkia nyt. hide oli vain yksi heistä alokkaista, jotka eivät merkinneet Taijille mitään.
Valehtelen itselleni.
Pakko.

Oppitunnille järjestäytyminen pakotti hänet miettimään muuta. Hän päätti eristää kaiken ulkopuolisen ja keskittyä palveluksen suorittamiseen. Sen jälkeen olisi todennäköisempää antaa hiden olla. Ehkä puolen vuoden päästä Taiji pystyisi rakentamaan itselleen uuden elämäntarkoituksen, johon hide ei kuuluisi millään tavalla.
Siviilikassi oli viimeinen tavara, joka piti laittaa kaappiin ennen jonoon lähtöä. Nopeasti Taiji etsi laukkunsa sivutaskusta hopeisiin kehyksiin ujutetun kuvan, jossa oli hänen rakkaansa. Fumikon mustat hiukset, sirot poskipäät, vaaleanpunaiset huulet… siinä oli hänen tulevaisuutensa. Kaikki ei mennyt suunnitelmien mukaan. Taiji oli vielä niin nuori, että sen faktan tiedostaminen kestäisi pidempään kuin pitkään. Suunnitelmat oli järjestettävä uusiksi. Ennen Taijin lähtöä heidän lapsensa oli alkanut potkia ensimmäistä kertaa. He olivat katsoneet aivan rauhassa televisiota, kun Fumiko kertoi tunteneensa pieniä muljahduksia alavatsassa. Silloin muljahti myös Taijin sydän. Hän painoi kämmenensä naisensa vatsalle ja tunsi ne itsekin. Muistellessaan niitä potkuja, musiikki alkoi tuntua täysin mitättömältä. Basson rytmiä tärkeämpi oli se pieni sydämensyke. Ehkä Taijin uusi elämäntehtävä olisi siinä - ei mitään musikaalista siltaa tulevan ompelijan kanssa.
Alikersantti ehti vain murahtaa kerran, mutta jo se murahdus sai Taijin sujauttamaan kuvan nopeasti takaisin laukkuun ja tunkemaan kassin ylähyllylle. Hän paiskoi oven kiinni ja lähti jonon perälle odottamaan, että olisi lupa siirtyä alakerroksen auditorioon. Jonossa olevilla miehillä oli jokaisella vihreässä t-paidassaan lappu, jossa luki alokkaan nimi.
”Pitääkö meillä olla nimikyltti?” Taiji kysyi. Myöntävän vastauksen saatuaan Taiji kiiruhti penkomaan sitä kaapistaan. Alokas Sawada kuulosti hänen mielestään naurettavalta.

Matkalla auditorioon alikersantti Yomoso esitteli vielä kerran, mitä löytyi miltäkin käytävältä. Alakäytävältä kuuluikin jo muiden alokkaiden epämääräistä muminaa ennen oppitunnille siirtymistä.
”Tervetuloa Asahikawaan. Toivon, että kaikki, jotka täällä tänään istuvat, ovat myös puolen vuoden päästä tässä samaisessa paikassa…”
Yksinkertaisen, ylimalkaisen puheen pidettyään kapteeni esitteli upseerit ja aliupseerit. Taiji ei ollut ainoa, josta suorastaan säteili sisällä kytevä apatia. Hierarkiakaavion täyttäminen maistui melkein yhtä puulta kuin aamupalalla tarjottu leipä, jota hän tulisi mutustamaan seuraavan puolen vuoden ajan. Tiputellessaan prikaatin henkilökunnan nimiä kaavioon, hän päätti haastaa itsensä.
Mitäs jos en valittaisi kertaakaan, yhtään mistään? Olisin vain kuin tyyni taivas, joka katselee pilvien lipuvan ohitse?

Hieman runollinen kielikuva sai hänet hymyilemään, kun hän ojensi kaavion pois. Nuori, paperiarkkeja keräävä yliluutnantti mulkaisi häntä ihmetellen. Taijia ei hymyilyttänyt enää, muttei pahemmin ärsyttänytkään. Hän päätti pitäytyä toistaiseksi tyynessä mielentilassa, jossa mikään ei liikuttanut häntä.
Edes se, että hide istui kahden penkkirivin päässä hänen edessään.

Järjestäytyminen takaisin tupaan oli samanlaista kuin kaikki muukin järjestäytyminen. Jonossa seisomisen säännöt uppoutuivat Taijin selkäytimeen pikkuhiljaa. Joutoaikaa ei ollut, ja jos oli, alikersantit varmistivat, että se kulutettaisiin äärimmäisen rasittavilla pikkuhommilla. Punkassa oli aina vielä yksi rytty silitettävänä.
Jatkuva puuhastelu riitti pitämään hänet virkeänä. Yönsä hän oli nukkunut huonosti nähtyään hidestä unia. Tilanne oli samanlainen kuin kutsuntatilaisuuden jälkeen. Kahden viikon ajan Fumiko herätti hänet lähes joka yö, kun hän oli mumissut jotain hidestä. Hän näki jatkuvasti unta heidän ensimmäisestä tapaamisestaan. Uni oli jokaisella kerralla hieman erilainen, mutta jokaisessa niissä oli samanlainen yksityiskohta – hiden mitäänsanomaton katse. Uni siitä mahtavasta illasta ei tehnyt häntä onnelliseksi. Heti ensimmäisenä yönä infotilaisuuden jälkeen hän oli herännyt aamuyöllä ja tajunnut itkevänsä. Fumiko oli herännyt tämän kääntelehtimiseen ja venkoiluun, muttei huomannut Taijin kyyneleitä. Taiji oli mennyt kylpyhuoneeseen ja vajonnut tuskissaan kaakelilattialle itkemään. Hän tunsi itsensä melkein yhtä petetyksi kuin silloin, kun hide ei koskaan soittanutkaan takaisin.
Kun hän oli ollut hiden kanssa samassa rakennuksessa noin vuorokauden, samassa tilassa oleminen hänen kanssaan ei enää sattunut yhtä paljon. Ruokailussa hide istui viereisessä pöydässä, mutta Taiji antoi hänen vain olla. hidellä oli seuraa, hän jutteli vaalean ja sinisilmäisen nuorukaisen kanssa varmasti hyvin mukavia.
”Taidat olla aika hiljainen.”
Ääni sai Taijin irrottamaan katseensa hidestä viereiseen, kontaktia ottaneeseen poikaan. Taiji katsahti tätä nopeasti, haukkasi palan leivästä ja nieli.
”En oikeastaan.”
”Olen Yasuki Watase…”
Taiji pureskeli kovaa leipää, myötäili esittäen kuuntelevaa ja kun lopulta nuori alokas kysyi hänen nimeään, hän nielaisi jälleen ja avasi suunsa.
”Taiji Sawada.”
”Mmh. Olen kuullut tuon nimen jossain.”
”Aivan varmasti.”
Heidän ontuva keskustelunsa hukkui yleisen puheensorinan ja ruokailuvälineiden kilahtelun keskelle. Ruokailun loputtua Taiji joutui myöntymään siihen, ettei se Watase ollutkaan niin tyhmä, miltä näytti. Itse asiassa hänellä oli melko samanlainen, ivallinen ja sarkastinen huumorintaju kuin Taijilla. Pieni kiitollisuus näytti heräävän nuorukaisen mielessä. Nyt hänen ei tarvitsisi suorittaa kaikkia pikkutehtäviä yksin, taikka sitten ventovieraan kanssa, vaan oli joku, jonka kanssa jutella puuhailun ohessa.
Kello pärähti uudelleen ja uudelleen, alikersantti esitti käskynsä ja alokkaat tottelivat. Alkoi järjestäytyminen perusteellisempaan lääkärintarkastukseen, varusteinaan vain verryttelypuku ja lenkkitossut. Puku oli inhottavan vihreä ja äärimmäisen ruma, kuten olivat kaikki muutkin vaatteet. Taiji hymyili puvulle ivallisesti ajatellen kaikenlaista kieroa.
Saampahan istua sinun päälläsi ja liiskata sinut seinään, rumilus.

Väsymys painoi kaikkia jo nyt, mikä näkyi lisääntyneenä huumorintajuna. Jos joku sanoi ”sammakko”, kaikilla oli erittäin hauskaa. Watase sai muutaman kertaan lyödä Taijia selkään, ettei tämä tukehtuisi omaan nauruunsa pukiessaan päälleen sitä verryttelypukua.
Pelkässä verryttelypuvussa hänelle tuli kuitenkin vilu yllättävän nopeasti käytävän poikki marsiessa. Muutama oma-aloitteisempi aliupseeri huomautti kersantille, että alokkaat jäätyvät ilman aluspaitaa. Aluspaidasta ei kuitenkaan tullut juuri sen enempää puhetta aliupseerin huomautuksesta huolimatta. Marssi lääkärin vastaanotolle oli lyhyt, mutta jo matkalla rakennuksen toiseen päähän Taiji leikitteli ajatuksella tulla hulluksi. Hän oli keskellä mielettömyyttä ja ulkopuolelta tulevia käskyjä. Marssi lääkärintarkastukseen muuttui marssiksi kohti keskitysleiriä. A-miehenä Taiji järjestettiin eri lääkintämajurin luokse. Odotushuoneessa hän tajusi Watasen menneen B-miehien ryhmän kanssa muualle. Hän istahti penkille muiden tapaan ja alkoi laskea odotushuoneen seinien tiilenpäitä.
Kaikki oli vankilamaista. Rakennus oli kuin yksi ja valtava laitos. Koko varuskunnan alue oli laitosmainen korkeine aitoineen ja varoituskyltteineen. Taiji aavisti jo etukäteen, että jatkossa hänen eskapistinen puolensa nousisi erittäin vahvasti pintaan. Oli asia erikseen, miten hänen pakonsa todellisuudesta Fumikon luokse onnistuisi.
Hänen vuoronsa tuli, jolloin hänen pakoyrityksensä epäonnistui ensimmäistä kertaa. Siihenkään ei mennyt juuri kymmentä minuuttia pidempään. Taiji siirsi fantasiansa sivuun ja asteli lääkärin vastaanottohuoneeseen. Huone oli vähän kodikkaampi kuin eilinen tarkistushuone. Vanhahko valkotakki pyysi Taijia istumaan alas.
”Millainen alku on ollut?”
Lääkärin silmissä hän näytti varmasi väsyneeltä, mutta oikeastaan hän saattoi olla niin uuvuksissa, että saavutti sen mystisen tilan, jossa energiaa tulvii kuin kehon ulkopuoleisesta lähteestä. Taiji hymähti myöntävästi eikä selitellyt tuntemuksiaan sen enempää. Lääkäri joutui siis tekemään itse johtopäätöksensä.
”Rankkaa siis. Miten suhtaudutte armeijaan?”
”Kielteisesti.”
Jos Taiji olisi maininnut jotain keskitysleirimäisyydestä, henkilökunta olisi ehkä vain kiristänyt kurinpitotoimenpiteitään.
”Ette kuitenkaan aseistakieltäytyjäksi ryhtynyt?”
”No en.”
”Selvä. Kuunnellaan sitten stetoskoopilla, käykö sydämesi ylikierroksilla jo tässä vaiheessa.”

---

hide ihmetteli sitä, että hänet luokiteltiin A-mieheksi. Hän oli todella, todella ymmällään jo kutsuntatilaisuudessa saamansa luokituksen perusteella. Hän oli aina kuvitellut, että olisi fyysisesti todella huonossa kunnossa, laiska kuin mikä ja nostaisi penkistä ehkä gramman. Hän oli saanut ensimmäisen konkreettisen kuvan fyysisestä kunnostaan eilen varusteita kantaessaan. Myös alikersantti Hatake oli yllättynyt ja mainitsi jotain pienikokoisuudesta, hämmästyksestä ja hyvästä kunnosta. Sanat menivät suoraan toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, sillä lause oli alkanut ”olet noin pieni…” ja hän oli melkein hermostunut.
Hän oli viimeisiä, jotka menivät lääkärintarkastukseen. Lääkintämajurikin huomautti siitä, miten hintelä hän oli. hide oli purrut huultaan, ettei olisi räjähtänyt. Marssiessaan takaisin tupaan, huomautukset alkoivat kuitenkin vajota syvemmälle hänen mieleensä. Niin, vajota. Ne eivät haihtuneet, ne vajosivat hänen aivoihinsa jääden pieniksi muistutuksiksi, kuten kaikki muukin.
Pitäisikö sinun vähän laihduttaa?
Olet vakavasti ylipainoinen.
Läski!

Samaan hautaan vajosivat myös muistot ala-asteelta. Ne muistot muhivat siellä, kuiskailivat ilkeyksiä aina välillä muistuttaen hideä olemassaolostaan. hide muisti kaiken, mutta hautasi muistot mielensä syvimpiin syövereihin. Hän ei ollut unohtanut yhtäkään sanaa, yhtäkään herjaa, yhtäkään huomautusta. Huomautukset lapsuuden rankasta ylipainosta ja sitä seuranneesta syömättömyydestä ja sen aiheuttamasta komplikaatiosta, huomattavasta laihtumisesta, eivät kadonneet mihinkään. Ne saivat hiden ajattelemaan ulkoista itseään lähes jatkuvasti, niin paljon, että se oli melkein häiritsevää.
Kotona ollessaan häntä ei juuri huomauteltu. Kun hän oli asunut vielä kotona, vanhemmat olivat kyllä huomanneet, miten heidän poikansa karisti melkein itkun kanssa kaikki ylimääräiset kilonsa. He olivat toisaalta onnellisia. He tiesivät, että heidän esikoistaan haukuttiin koulussa ylipainon takia, mutta eivät puuttuneet asiaan, vaan tarjosivat toisen vadillisen sushia lohdutukseksi.
Kaksitoistavuotiaana kaikki muuttui. Vain kaksitoistavuotiaana. Yläkouluun siirryttyään hän sai tarpeekseen ylipainosta ja kiusaamisesta. Hän ajatteli silloin, että jos laihtuisi vähän, häntä ei enää kiusattaisi. Keinot, joilla hän väkisinkin laihtui, eivät olleet mitään terveellisimpiä.
Tuvassa oli luvassa pinkan tekoa, eli päiväpeitteen oikeaoppista taittelemista. Armeijan perfektionistisuus sopi hidelle hyvin. Hän oli tupansa ainoa, joka oli pedannut punkkansa täysin rypyttömäksi. Hän ei siltikään ollut tyytyväinen. Lopulta pinkka oli taiteltu täysin päiväpeitteen ruutujen mukaisesti, täydelliseksi neliöksi, muttei se siltikään miellyttänyt hideä. Efekti heijastui hänen varhaisnuoruudestaan. Hän ei ollut koskaan sopiva vanhemmilleen tai koulutovereilleen.
Joko tai.
Liian lihava tai liian laiha. Se sattui. Se sattui aivan saatanasti. Kukaan ei koskaan hyväksynyt häntä. Juuri siltä hänestä tuntui. Koska hänen tekoihinsa ja ilmaisemiinsa tunteisiin ei vastattu koskaan tarkoituksenmukaisesti, ei hän myöskään oppinut tunnistamaan omia tunteitaan ja tekojaan oikeiksi tai vääriksi. Hän tahtoi olla hyväksytty edes kerran. Yksikin kerta riittäisi sulkemaan sen avonaisen haudan, jonne hänen mieltään haavoittaneet sanat oli heitetty. Yksin hän ei jaksanut sulkea sitä. Hän ei pystynyt.

Rykmentin vääpeli, sotilasmestari Danzo piti oppitunnin kuuden aikaan illalla. hide oli odottanut vapaa-aikaa, joka huhujen mukaan alkoi kuudelta, mutta ilmeisesti niin ei aina ollut. Kello pirisi tasan kello kahdeksantoista.
”Onko kaikki ajankohdat katsottu atomikellosta? Ihmeellistä tämä hifistely…” huokaisi Mitarashi. hide vain hymyili hänelle nopeasti ja käänsi sitten katseensa pois. Hymy hävisi hänen kasvoiltaan yhtä nopeasti kuin hän olisi sen sinne pakottanutkin. Hän vaihtoi aina välillä muutaman sanan Mitarashin kanssa. Tuo vaaleaverikkö oli oikeastaan todella mukava verrattuna muihin, syntyperältään japanilaisiin alokkaisiin. hide oli oppinut, että kaikki puheet japanilaisten kohteliaisuudesta olivat pelkkää kulissia. Kohtelias ei ollut kukaan.
Tuvan esimies kehotti kaikkia kantamaan käytävään omat jakkaransa. Niin he tekivät. Käskyjen tottelu oli automatisoitunut todella nopeassa ajassa jokaisen alokkaan mieleen, eikä niskurointia tapahtunut edes ajatuksen tasolla. Alikersantitkin olivat pelottavia, puhumattakaan sitten vääpelistä, jonka hide kohtasi nyt ensimmäistä kertaa. Tämä asteli harmaalla käytävällä edestakaisin alokasjoukon edessä oikein komeillen sotilasmestarin arvonimellään. Vääpeli puhui itsestään uhkaavaan sävyyn. hide ei voinut kuunnella sellaista. Hän oli oppinut pakon edessä eristämään itsensä todellisuudesta, kun todellisuus muuttui uhkaavaksi, pelottavaksi ja ahdistavaksi. Vasta, kun vääpelin puhe rauhoittui, hide pystyi tiedostamaan tämän sanoja.
”Täältä on varsin helppoa lähteä pois. Sen kun varastatte sukset ja hiihdätte kymmenen kilometriä lähimmälle pitkän linjan bussipysäkille. Bussi numero 45 vie teidät kaupunkiin, josta voitte jatkaa eteenpäin. Mutta… kun kuulen jonkun kadonneen, niin silloin huolestun ja pahan kerran! Sitten teitä etsitäänkin kissojen, koirien ja poliisien kanssa, kunnes teidät löydetään ja toimitetaan suoraan tänne varuskuntaan, sotilasmestari Danzon puhutteluun!” vääpeli varoitti. ”Opin tunnistamaan teidän luonteenpiirteenne todella nopeasti ja muistan kaikki nimeltä, ja paskamaisille olen todella paskamainen!”
Koska puhe muuttui yhtäkkiä rauhallisesta uhkaavaksi, hide kuvitteli vääpelin sanoneen vain ”olkaa kiltisti” ja alkoi hengitellä tasaiseen tahtiin. Ahdistavat tilanteet saivat hiden unohtamaan hengittämisen. Vieressä istuva alokas Katoo vinkkasi hidestä alokas Hosigakille.
”Tämä tässä ei ole ihan kunnossa”, Katoo kuiskasi hiljaa. hide kuitenkin kuuli. Olihan hänellä A-miehen kuulo.
hide pakotti itsensä ryhdistäytymään ja tarjoutui vapaaehtoiseksi, kun vääpeli pyysi jotakuta siivoamaan lämpöpatterin. Ja se patteri oli aivan pirun paskainen.

---

Iltateelle lähtö oli ehkä päivän kiinnostavin kohta. Kahdeksan aikaan alokkaat vapautettiin, ellei jokin työ ollut erittäin kesken. Taiji myhäili pirullisesti sotkettuaan muiden punkat. Hän oli lähtenyt viimeisenä vääpelin pitämälle oppitunnille ja päättänyt tehdä pienen källin muille. Muiden jäädessä hieromaan punkkia, Taiji lähtikin sitten iltateelle ensimmäisten joukossa.
Käytävällä risteili alokkaita hyvin eksynein mielin. Sen huomasi heidän katseistaan. Taiji huomasi käytävän toisessa päässä jonkinlaisen jonon. Jonon yläpuolella seinässä oli puhelimen kuva. Tuvan esimies Yomoso oli puhunut jotain vapaa-aikana käytettävästä puhelinautomaatista. Iltatee ei ollutkaan enää yhtään kiinnostava asia. Taiji säntäsi takaisin tupaan, haki kaapistaan muutaman kolikon ja sitten suuntasi takaisin käytävälle.
Joillakin siivoushommat olivat vielä kesken. Taiji virnisti itsehyväisesti, nauttien jokaisesta sekunnistaan vapaana. Muiden raataminen vain korosti hänen vapauttaan. Sitten häntä ei enää yhtään hymyilyttänyt.
hide nojasi kiiltäväksi hangattuun patteriin polvet rintaa vasten painettuna. Hän nojasi päätään käsivartensa varaan ja toisella kädellä hän pyöritteli pesusientä lattialla. Ilman sitä pesusienellä leikittelyä olisi voinut luulla hiden nukkuvan. Taiji huomasi pysähtyneensä katselemaan hideä. Hän näytti niin alakuloiselta ja surkealta, että Taiji tunsi huonoa oloa hänen puolestaan.
Taiji kuuli, kuinka hänen tupansa vapautui ja alokkaat tahtoivat yhtä paljon puhua tyttöystävilleen puhelimessa kuin Taijikin. Puhelin oli auki yhdeksään asti, eivätkä läheskään kaikki ehtisi puhua sitä kahta minuuttia siinä ajassa. Siispä, Taiji käveli käytävän toiseen päähän tuntien, että hänen sydämensä olisi repinyt itsensä irti rintakehästä ja jäänyt lohduttamaan hideä.
Jono puhelinautomaatille oli kymmenen miehen mittainen, eli Taiji sai odottaa noin kaksikymmentä minuuttia. Koko sen ajan hän vilkuili tuon tuosta taakseen varmistaen, että hide pärjäsi. Jono lyheni ja hidekin nousi maasta, vaivoin, mutta nousi kuitenkin. Välimatkaa heidän välillään oli noin kolmekymmentä metriä sitä pitkää käytävää. hide nojaili ikkunalautaan ja katseli ulos. Ikkunan vieressä oli varmasti kylmä, toivottavasti patteri lämmitti häntä riittävästi.
Kun Tajin vuoro tuli, hän upotti muutaman kolikon laitteeseen eikä tiennyt enää, mitä sanoisi. Hän näppäili Fumikon numeron automaattiin ja odotti. Jokainen odotettu sekunti tuntui tuskalliselta.
”Fumiko Kawasaki…”
”Taiji täällä.”
Nainen huokaisi onnesta ja ikävästä. Taiji pystyi kuvittelemaan hänen hymyilevän, mutta hymyä varjosti poskelle vierähtänyt kyynel. Naisen nimen kuuleminen sai Taijin hymyilemään. Taiji ei tahtonut vaihtaa Fumikossa mitään muuta kuin hänen sukunimensä. Vielä jonain päivänä se nainen vastaisi puhelimeen Fumiko Sawada.
”Mitä kuuluu? Oletko voinut hyvin?”
”Minulla on niin kamala ikävä sinua. Olethan sinä kunnossa? Millaista siellä on? Onko alku ollut raskas?”

”Olen kunnossa. Täällä on aika kiireistä ja vähän rankkaakin, mutta kyllä minä pärjään. Minullakin on kamala ikävä sinua.”
”Oletko jo saanut uusia kavereita?”
Taiji mietti, mitä vastaisi. hide oli siellä, muttei hän tahtonut mainita Fumikolle asiasta.
”Olen jutellut muutaman kanssa. Eiköhän täältä seuraa löydy.”
”Varmasti. Pikkuinenkin kaipaa isäänsä. Se on potkinut paljon ärtyisämmin.”

Yhtäkkiä Taijia alkoi itkettää. Fumikon ääni oli ihaninta maailmassa. Sen kuuleminen aitona oli niin ihanaa, että hänen sydäntään särki. Kun Fumiko vielä alkoi puhua lapsesta…
”Taiji?”
”Olen täällä. Aika varmaan loppuu kohta. Kirjoitan sinulle kunhan on aikaa. Rakastan sinua.”
”Minäkin sinua.”
”Hyvää yötä. Nuku hyvin.”
Taijin ääni murtui. Samoin Fumikon.
”Nuku sinäkin tarpeeksi, niin jaksat.”

Kaksi minuuttia ei riittänyt. Kaksi minuuttia teki ainoastaan vihaiseksi. Taiji väistyi puhelimen tieltä antaen seuraavalle alokkaalle syyn raivostua. Kahden minuutin puhelu oli niin säälittävän lyhyt ja tuskallinen, että jättäisi mieluummin soittamatta. Taiji päätti lähteä sittenkin iltateelle. Käytävän poikki kävellessään hän odotti näkevänsä hiden, mutta pettyi. Mies oli lähtenyt matkoihinsa jättäen paikalleen vain yksinäisen pesusaavin ja sinne heitetyn sienen.
Iltapalan ja iltapesun jälkeen ketään ei huvittanut enää valvoa. Taiji kapusi punkkaansa ja sulki silmänsä, muttei uni tullut. Nukkuminen olisi ollut viisasta, mutta se oli niin kovin vaikeaa. Kun hän lopulta nukahti, hänen unensa saivat hänet taas kerran toivomaan, ettei ihminen tarvitsisi unta.

Keikkaa seuraava aamu oli pahin. Hänen vaatteistaan lehahti alkoholin katku ja sängystä noustessaan tupakantumpit tarttuivat hänen hikisiin jalkapohjiinsa. Päätä särki eikä aspiriini auttanut. Filmi katkesi siihen kohtaan, jossa hän lähti nuorisotalon nurkille tupakalle. hide tuli perässä ja kehui hänen kampaustaan. Hän tarjosi tupakan ja sitten he polttivat. Viimeinen muistikuva oli hiden mystinen katse. hidestä ei nähnyt, mitä hän ajatteli tai mitä hän tunsi.
Kuunnellessaan isänsä saarnaa viisitoistavuotias oli niin fantasiansa lumoava, ettei kuukauden kotiaresti ryyppäämisestä merkinnyt hänelle mitään. Sen kuukauden jälkeen hän etsisi sen kitaristin käsiinsä ja toteuttaisi unelmansa…
Musikaalinen silta, joka yhdistäisi heidät… Kitaristi ja hän. Hän ja kitaristi. Basso ja kitara ja maailman parasta musiikkia…


Unesta herättyään kaikki tuntui taas niin turhalta ja merkityksekkäältä yhtä aikaa. Unelma musiikista ei suostunut hukkumaan. Se nousi aina pintaan, kun Taiji ei jaksanut pidellä sitä pohjassa.
Toinen aamu oli oikeastaan pahempi kuin ensimmäinen. Sama aamurutiini toistui uudelleen ja uudelleen. Alkoi aika, jolloin laskettaisiin jäljellä olevia aamuja.

---

A/N: Tässä ficissä keskiössä ovat myös hiden ja Taijin henkilökohtaiset, hieman todellisuuteen viittaavat ongelmat. Tahdon tuoda esille, että heidän kuuluisuuden luoman maskin takana on varmasti jotain syvempää. Henkistä kärsimystä, kuten meillä kaikilla. Ainakin yksi todellisessakin elämässä totta ollut asia on hiden lapsuuden ylipaino. Luin Yoshikin elämänkerrasta seuraavan pätkän:
"As a child, Hide was plump, really, very fat. And although by the time he began to play in the band, he had lost weight, he was very afraid of getting fat again. In times of X, when he felt that he overate, he immediately went to the toilet to vomit. I was sorry to see him so upset and I used to say: "Let me also do it with you."

Tuo kohta on aiheuttanut bulimia-spekulointia muuallakin. Sitä on erittäin vaikea uskoa - kuten hiden mahdollista itsemurhaakin - mutta loppujen lopuksi, ihmisestä ei koskaan tiedä. Oikeastaan, tuon jälkeen sain hidestä vain entistä syvällisemmän kuvan. Pintaa syvemmällä on aina jotain, olen tiennyt, aavistanut sen pitkään. Nyt voin tuoda sitä ficciin entistä todentuntuisempana.

    2 tykkää.
Avatar
Dekiru
Teknikko
 
Viestit: 144
Liittynyt: Pe Loka 28, 2011 12:46 pm
Paikkakunta: Athum.

Re: Sydämesi varjossa (Taiji/hide, drama, deathfic, AU) pro+

ViestiKirjoittaja Dekiru » Pe Heinä 19, 2013 9:55 pm

A/N: Tätä osaa kirjoittaessani valvoin koko yön, tekstiä syntyi aina yksi sivu yhtä kymmensosapromillea kohden. Loppu onkin kirjoitettu taitavasti yhden promillen humalaa vastaavassa tilassa, ja korjasin tekstiä aika häpeissäni, joten jos jonkun OC-hahmon nimet ovat vahingossa sotkeutuneet yms. niin huomauttakaa! Alussa mainitun luutnantti Lee Scoresbyn nimi tulee Universumien Tomu - trilogian sympaattisesta lentäjästä.

Kolmas luku, toinen osa: Ensimmäinen leiri

Puhe oli pyörinyt ensimmäiset kaksi viikkoa tulevan taisteluharjoituksen ympärillä. Toisena iltana hide oli iltateeltä palattuaan lukenut Mitarashin kanssa käytävän ilmoitustaulun ilmoituksia ja sanan ”taisteluharjoitus” kohdalla häntä oli alkanut pelottaa. Pakatessaan muutamia suklaapatukkoja varusteiden väliin, ajatus leiristä oli jo kypsynyt hänen päässään siedettäviin mittasuhteisiin. hide kiskoi rinkan vetoketjut kiinni ja lähti viimeisenä tuvasta.
Ensimmäisen leirin sisältö arvelutti hideä. Ilmoitustaulun mukaan luvassa olisi hyökkäys-, puolustus- ja tiedusteluharjoituksia. Rankimmalta vaikuttivat kuitenkin olosuhteet, joissa leiri suoritettaisiin.
Varuskunnan piha-alue täyttyi varuillaan olevista, valkoisiin lumipukuihin sonnustautuneista alokkaista. Riviin järjestäytyminen sujui jo täysin automaattisesti. Lipputangon vieressä seisova komppanian päällikkö katsoi nuorta alokasryhmää ylpeästi. Kaikkien saavuttua paikalle, alokkaista otettiin luku ja heitä pyydettiin järjestäytymään joukkueittain. Joukkueita oli kolme, jokaisessa neljäkymmentä miestä.
”Teillä on edessänne peruskoulutuskauden ensimmäinen leiri, joka on seitsemän vuorokauden mittainen. Opettelette tekemään teltan, käyttämään kamiinaa käytännössä, laittamaan ruokaa, tekemään yhden miehen tuliasemia. Tarkoituksenanne on opetella jääkäriryhmän puolustus ja hyökkäys”, päällikkö neuvoi kuuluvalla äänellä, mutta sanat hukkuivat silti kovaan tuuleen. Keli oli oikeastaan leuto viime päiviin verrattuna, sillä pakkasta oli vain kymmenisen astetta.
Taiji kuului hiden kanssa samaan joukkueeseen, mutta ryhmittäin jakautumisen johdosta Taijista tuli nyt hänen vihollisensa. Jokainen joukkue jaettiin neljään ryhmään, ja kaksi ensimmäistä ryhmää taisteli kahta jälkimmäistä vastaan. Ryhmiä oli ohjaamassa kouluttajia, joiden arvonimet vaihtelivat upseerista vääpeliin. hide oli onnekas, kun sotilasmestari Danzo sai hoidettavakseen kakkosjoukkueen. hiden ryhmää tuli komentamaan luutnantti Konan, josta alikersantti Hatake oli häntä jo varoittanutkin. Mitarashilta hide oli kuullut muutaman sanan Scoresbystä, toisesta luutnantista, josta Hatake oli puhunut. Nimi ei ollut japanilainen, vaikka luutnantti itse olikin. Huhut kertoivat, että orvoksi jäänyt poika olisi unohtanut nimensä ja hänet nimettiin brittiläisen zeppeliinilentäjä Lee Scoresbyn mukaan tyynen luonteensa vuoksi. Alokkaiden kesken liikkui paljon huhupuheita kouluttajista, kuka oli pahin ja kuka lempein. Scoresby kuului ehkä mystisimpiin. Luutnantti oli kuuleman mukaan sairaslomalla ja palaisi P-kauden loppuessa takaisin varuskuntaan.
Luutnantti Konanin nähdessään, hide joutui muovaamaan uusiksi kaikki kuvitelmansa tästä miehestä. Mies oli pitkä ja hoikka, voimakkaita kasvonpiirteitä pehmensivät paksut viikset ylähuulella. Luutnantin johdolla hide ryhmineen siirtyi rinkkoineen päivineen armeijan kuorma-autoon, joka toimi kuljetusautona. Talvikäyttöön tarkoitetut valkoiset maastoautot seisoivat tyhjinä parkkipaikalla melkein hukkuen taustaan, valkoiseen kuusikkoon. hide etsi paikkansa penkkiriviltä ja istui jäykästi paikoillaan, vaikka muut miehet antautuivat liikkeen jatkuvuuden lakiin auton kulkiessa töyssyistä tietä.
Autossa ei ollut ikkunoita. Katosta roikkuva hehkulamppu heilui auton mukana valaisten epämääräisesti miesten pelokkaita kasvoja. hideä ahdisti istua autossa kymmenen hänelle melko tuntemattoman miehen kanssa. Hän osasi jo muutaman nimen ulkoa, mutta osa samaan autoon tulleista oli peräisin naapurituvista. Kaikkein pelottavinta oli suorittaa ensimmäinen taisteluharjoitus ilman Mitarashia. Mitarashi oli B-luokan miehiä, jotka suorittivat hieman vähemmän vaativan harjoituksen toisaalla.
Auton perällä, siellä, missä hide istui, oli oikeastaan aika pimeää. hide erotti kasvoista vain Katoon, sillä hänellä oli niin kovin voimakkaasti eteenpäin työntyvä leuka. Maastopuvuissa he kaikki näyttivät niin samanlaisilta. He olivat kaikki kasvottomia sotilaita, joiden todellinen elämä ja persoonallisuus peittyivät maastopukujen ja kypärien alle. Jos olisi ollut kesä, heidän olisi pitänyt maalata kasvojaan vihreällä värillä, jotta he maastoutuisivat paremmin. Nyt he kaikki olivat niin kalpeita, ettei valkoista kasvoväriä juuri tarvittu.
hide korjasi kypäränsä remmiä, joka hiersi hänen leukaansa ikävästi. Kun kyyti muuttui entistä töyssyisemmäksi, hide arveli, että nyt kyyti veisi todella keskelle metsää. Ryhmät vietiin noin kahden kilometrin päähän toisistaan, ja heidän tehtävänään oli ensimmäisenä iltana pystyttää tukikohta ja ylipäätään oppia selviämään hengissä. Sen jälkeen he saisivat seuraavan tehtävän, joka sisälsi lähinnä tiedosteluun liittyviä harjoituksia. Tarkoituksena oli löytää vihollinen ja ”eliminoida” se, sekä edetä toisen linnoitusten ohitse.

hideä kuljettava auto pysähtyi, mutta nuorukainen kuuli yhä rekan moottorin jylinää hieman kauempaa. Se oli ilmeisesti toista ryhmää kuljettava rekka, joka saapui hieman myöhässä. Kun molempien autojen moottorit hiljenivät, kontin ovet avattiin ja kirkkaus oli sokaista hiden silmät. Silmiään siristellen hän tarttui rinkkaansa odottaen ensin, että lähimpänä ovea istuneet siirtyisivät ulkoilmaan ensin. Jo muutama sekunti ovien auki pitämistä veti auton niin täyteen kylmää ilmaa, että hide toivoi pääsevänsä mahdollisimman nopeasti liikkumaan ja lämmittelemään.
Ulkona heille jaettiin aseet.
Taisteluohjesääntöjä kuunnellessaan hide kallisteli kivääriä puolelta toiselle, tarkasteli mustaa asetta kuin kalleinta aarretta. Aikaisemmilla viikoilla oli opeteltu aseen käyttöä teorian tasolla ja kokeiltu muutaman kerran maalitauluun ampumista. Juuri enempää hän ei ehtinyt asetta tarkastella, kun hänen piti heittää se luutnantin käskystä olalleen ja marssia kohti metsää.
Joukkueen johtajaksi oli nimetty alokas Hosigaki. Hän vaikutti hidenkin silmissä hyvin vastuulliselta ja järkevältä mieheltä, mutta olosuhteet saattaisivat vaikuttaa häneen huomattavasti. Luutnantti seurasi jatkuvasti taka-alalla, mitä miehet tekivät. Pääasiassa heidän kuului olla omillaan, ellei tarvinnut kysyä neuvoa.
Aukea, jolle autot jätettiin, jäi pian taakse ja hide sai tuntea kehossaan, kuinka puut suojelivat häntä kovalta tuulelta, joka pahensi pakkasen puremaa entisestään. Lunta oli polviin asti, mutta hide liikkui muiden jalanjälkiä pitkin. Painava rinkka olalla hangessa tarpominen oli erittäin raskasta.
Ensimmäinen sääntö linnoittautumisvaiheessa oli pysyä hiljaa. Hosigaki kysyi välillä ryhmän mielipidettä suunnasta, luutnantti kommentoi viisaampia neuvoja vastalauseeksi.
Lopulta sopivanlainen paikka teltalle löytyi. Puolet ryhmästä alkoi kaivaa lunta pois alta tiheän kuusikon ympäröimästä mäestä, kun taas toinen, jossa hide oli mukana, päätti perustaa leirinsä viidenkymmenen metrin päähän, kallionjyrkänteen juureen. hide sai toistaiseksi tehtäväkseen pyyhkiä siirtymisessä aiheutuneita jälkiä kuusenoksalla. Kun jäljet oli peitetty eikä teltan rakentamiseenkaan tarvittu apua, ryömintähautojen teko oli seuraava tehtävä.
Jo viidentoista minuutin kaivamisen jälkeen hidestä tuntui, että lapio painoi vähintään sata kiloa. Rinkkansa ja aseensa hide oli hylännyt teltan luokse. Niiden kanssa lumen luominen olisi ollut mahdoton tehtävä. Hänen kaverinaan kaivamisessa oli alokas nimeltä Taketani.
”Ensiksi piti kaivaa tie polttopuiden tekopaikalle, eikö niin?” hide kysyi huohottaen ja nojaten hetken ajan lapion varteen. Kylmä oli kangistanut hänen sormensa, mutta muuten hänellä ei oikeastaan ollut kovin kylmä. Taketani lopetti kaivamisen hetkeksi ja kääntyi hideä kohti.
”Niin. Kävin tutkimassa ympäristöä suksien kanssa ja noin kymmenen metrin päässä on sopivanlainen, pieni aukio, jossa on sopivasti suuren puun kanto. Kun olemme kaivaneet tien sinne, voimme alkaa hakata polttopuita. Niitä on oltava kerralla vähintään yhden yön tarpeisiin. Pimeä tulee nopeasti”, Taketani vastasi, huokaisi ja jatkoi kaivamista.
hide kuuli teltan suunnalta kiroilua. Telttaa ei juuri erottanut kinosten takaa, mutta tupruavan savun kyllä erotti. Kamiinan kanssa oli ilmeisesti jotain ongelmia. Kuunnellessaan Hosigakin ja muiden kiroamista ja riitelyä, polun luominen umpihankeen alkoi tuntua oikeastaan hyvin mukavalta hommalta.

Ensimmäinen tauko tuntui taivaalliselta. Kamiinan toimimattomuuden takia telttoihin pääsy viivästyi, joten jotkut olivat jo saaneet lieviä paleltumia. Teltassa riisuttiin ulkovaatteet ja istuttiin tiiviissä ringissä kamiinan ympärillä. Jotkut osasivat antaa ensiapua kylmän aiheuttamiin vammoihin, mutta hide ei ollut yksi niistä. hide osasi vain ihmetellä luonnon musertavaa voimaa ja sitä, miten pikkuinen ihminen olikaan maailmankaikkeuden oikkujen rinnalla.
Luutnantti kävi kommentoimassa ryhmän työtä. Aina löytyi moitittavaa, mutta ryhmä sai osakseen myös paljon kehuja. Luutnantti myönsi evästauon ja tunnin levon, jonka jälkeen oli jatkettava työntekoa ennen kuin hämärä saapuisi. Työnjako oli hoidettava ryhmän kesken.
Lievästi paleltunut alokas Kasai, joka nukkui hiden kanssa samassa tuvassa kasarmilla, lämpeni varsin nopeasti ja meni ulos laittamaan ruokaa ryhmälle. Hän käväisi hakemassa Hosigakin ryhmän luota kattilan ja viisi purkkia valmishernekeittoa, joka pitäisi vielä lämmittää. hide istui lähellä teltan oviaukkoa ja koska Kasain tulenteko näytti hyvin epätoivoiselta, hide antoi tälle muutaman näkkileivän sytykkeeksi. hidellä ei oikeastaan ollut nälkä, mutta hänen oli pakko syödä. Vatsa tuntui tyhjältä ja keho väsyneeltä, suorastaan riutuneelta. Hän nakersi näkkileipäänsä ilman päällysteitä, mikä aiheutti tovereissa ihmetystä.
”Etkö oikeasti laita edes leikkelettä leivälle?” Taketani hämmästeli. hide kohautti harteitaan.
”En taida.”
”Tarvitset energiaa, et sinä millään näkkileivällä pärjää!” kommentoi Kasai ulkoa. Taketani tarjosi hidelle valmiiksi päällystetyn leivän, mutta hide kieltäytyi. Mies naurahti lempeästi ja tarjosi leivän sille, joka ensimmäisenä sai sen kiinni. Leipä katosi alta aikayksikön, kun Taketani heitti sen nälkäisten miesten sekaan.
Innostus teltassa alkoi vasta, kun Kasai kantoi sisään suuren kattilallisen hernekeittoa. Hän jakoi kaikille kertokäyttömukit ja suoritti kristillisen tasajaon, jotta jokainen saisi aluksi saman verran. Moinen hifistely aiheutti ärsytystä miehissä, ja viimeisissä mukeissa oli ehkä muutama millilitra eroa.
hide otti sen lasin, missä oli vähiten. Syöminen oli hänelle edelleen vaikea sana. Hän pyöritteli lusikkaa vihreässä keitossa ja pienet lihapalat alkoivat kuvottaa häntä. Hän sulki silmänsä ja pakotti lusikallisen keittoa suuhunsa. Se ei ollut yhtä pahaa, miltä näytti, mutta teki ahdistusta asteen vaikeammaksi. Välillä hänestä tuntui, että voisi syödä kokonaisen padallisen mitä tahansa ruokaa, välillä taas pieninkin puraisu tyhjää teki hänet huonovointiseksi ja ahdistuneeksi.
Syötyään hide etsi repustaan suklaapatukan, ujutti sen salaisesti taskuunsa ja sanoi muille menevänsä hakkaamaan polttopuita. hide kulki luomaansa polkua pitkin halonhakkuupaikalle. Hän varmisti, ettei kukaan tullut hänen peräänsä, ja sitten aukaisi suklaapatukan ja taittoi siitä palan suuhunsa. Pureskeltuaan sitä hetken hän sylkäisi sen pois. Hän oli yhtä julma koko suklaapatukalle ja peitti jäljet muovikääreineen lumella. Hänen suklaansyöntisessionsa olivat lähes aina samanlaisia. Hän otti palan ja sylkäisi sen pois, koska pelkäsi lihovansa takaisin, jos nielisi yhdenkin palan. Sitten hän tarttui kirveeseen, yritti herätellä maskuliinista persoonallisuuttaan horroksesta ja pisti puun jos toisenkin haloiksi.

Auringonlasku oli ehkä kaunein auringonlasku ikinä.
Taivaan värit leimusivat kuin helvetin hiipuvat tulet paljastaen liilojen ja punaisten pilvien takaa pikimustan tähtikirkkaan avaruuden. Pimeys saapui hiljaa hiipien, ja puolen tunnin sisällä siitä eri värisävyjen tanssista tuli pimeää.
Pimeys oli ehkä synkin ikinä.
hide tunsi olevansa eksyksissä. Häntä ympäröi valtava pimeys, aivan kuin pimeydellä olisi ollut massa, joka painoi häntä kohti maata. Teltan luona joku poltti tupakkaa, ja tupakan palava tuhka teki teltasta valtavan valotaulun, jossa luki ”täällä ollaan!” ja seuraavan viiden sekunnin sisällä oli hyvin todennäköistä kuulla luutnantin karjuntaa.
”Kuka perkele siellä polttaa tupakkaa!?” hide kavahti kaikuvaa karjahdusta, mutta jatko sai hänet naurahtamaan: ”alokas Kasai sammuttaa tupakan heti välittömästi tai joutuu tarjoamaan minulle yhden!”
Hän hakkasi vielä yhden pienen kuusen polttopuuksi ja sen jälkeen alkoi tuntea väsymyksen painavan hänen kehoaan massiivisella voimalla. Hän oli tehnyt polttopuita varmasti ainakin yhden yön tarpeisiin. Kirves hänen käsissään painoi niin paljon, että hän tunsi selkärankansa taipuvan karrelle sen painosta hänen roikottaessa sitä käsivarsillaan. Hän oli kuitenkin saavuttanut tilan, missä henkistä energiaa tuntui riittävän vaikka kuinka. Ruumiinosien ohjaus oli yliherkkää, mikä aiheutti ristiriidan hiden kehossa. Keho huusi lepoa ja energiaa, mutta hiden mieli oli valmis vaikka maratonjuoksuun. Kun kirves yhtäkkiä vain valahti hänen käsistään, hide todella tajusi, ettei hänen kehonsa kestäisi enää kovin pitkään. Hän yritti nostaa työkalua lumesta takaisin pölkylle, muttei se yksinkertaisesti noussut. Hän päätti luovuttaa ja raahata itsensä takaisin teltalle pitämään pienen tauon.
”Alokas Matsumoto, missä olitte?” kysyi luutnantti, kun hide saapui haamunkaltaisena muiden luokse. hide vetäisi henkeä muutaman kerran ja nojasi polviinsa.
”Hakkaamassa halkoja, herra luutnantti…”
”Yksinkö? Mikset ottanut ketään mukaasi?”
”En tiedä, herra luutnantti…”
Luutnantti repi teltan oven auki ja karjaisi:
”Teidän on tehtävä yhteistyötä! Täällä sotamies on hakannut teille henkensä edestä polttopuita, jotta te voisitte pelata korttia lämpimässä! Varmistakaa, että jatkossa kukaan ei laiskottele tuolla tavalla!”
hide tuijotti tyhjin silmin luutnanttia, joka oli kumartunut typerään asentoon huutaessaan telttaan. Luutnantti nousi ja kysyi hideltä jotain, mutta äänet kaikuivat hänen päässään eikä hide saanut sanoista selvää. hiden pää tuntui raskaalta ja niin kevyeltä yhtä aikaa, ettei hän tiennyt, musertuisiko hän pään painosta vai nousisiko hän heliumpallon tavoin ilmaan. Jälkimmäinen oli ilmeisesti väsyneen mielen luomaa harhaa, sillä seuraavassa hetkessä hide tuupertui kinokseen.

Luutnantti ja juuri teltasta nöyränä poistunut alokas Kasai säntäsivät varmistamaan, että romahtanut taistelija oli ylipäätään elossa. He kaivoivat lumipenkkaan uponneen hiden esille ja varmistivat, että tämä hengitti. Muutama utelias alokas kurkisti teltasta vilkaisemaan, mitä oikein oli meneillään. Luutnantti otti pitkiä, arvioivia katseita pitkin hideä ja teki johtopäätöksensä.
”Kyllä tämä tästä, pelkän uupumuksen aiheuttanut lyhytaikainen lyyhistyminen. Aika tavallista tällaisissa olosuhteissa, parin tunnin levolla hän on taas täysissä voimissa. Antakaa hänen levätä iltaan asti ja antakaa taistelijalle ruokaa. Hän on laiha.”
Kasai ja Taketani kantoivat hiden sisälle, riisuivat hänet varusteista ja asettivat teltan rauhaisimpaan kohtaan nukkumaan. Alokkaan romahtaminen niin pian aiheutti puheensorinaa muiden keskuudessa, ilmassa leijui pieni katumuksen kipinä. Taketani istui hiden vierellä varmistaen aina välillä, ettei tämän tilassa tapahtuisi radikaalia muutosta huonompaan päin.
Välikohtaus sai kuitenkin asioita edistymään. hiden periksiantamaton asenne innosti kolme alokasta ryhtymään halonhakkuuseen, ryhmänjohtajana toimiva Hosigaki tuli naapurileiristä kyselemään kuulumisia ja suunnitelmia. Illalla oli luutnantin ohjeen mukaan tarkoitus aloittaa tiedusteluharjoitukset. Teltasta jokainen sai vuorollaan käydä tiedustelemassa vihollisen olinpaikkaa. Ryhmän tarkoituksena oli edetä pohjoiseen – päinvastoin oli vihollisella, joka eteni etelään. Kun jatkosuunnitelmat olivat jotakuinkin selvät, Hosigaki lähti takaisin omaan telttaansa ja tiedon vastaanottanut Taketani jakoi informaation korttipeliä pelanneille tovereilleen.
”Miten se Matsumoto jaksaa?” Taketani kysyi ovelta. Lähimpänä oleva alokas Harada, jonka tunnisti paksuista silmälaseista, vilkaisi hideä ja totesi tämän vain vaihtaneen asentoa.
”On se elossa”, Harada tokaisi ja jatkoi peliään. Pelin lomassa miehet vaihtoivat muutamia vaitonaisia toteamisia. ”Aika pelottavaa, kun yksi vaan lyyhistyy tuosta vaan.”
”Siksi on tärkeää, että kaikilla on aina joku kaveri mukana, jos vaan pystyy. Kun tuntuu, ettei enää kestä pystyssä, voidaan puhua riittävästä rasituksesta”, Taketani sanoi jämerästi liittyessään osalliseksi korttipeliä ja sitä kautta keskustelua.
”Luulin, että on riittävän väsynyt sitten, kun alkaa nähdä kouluttajat menninkäisinä hyppimässä ympäriinsä”, nauroi silmälasipäinen alokas. Taketaninkin kasvoilla välähti pieni hymy.

hidestä tuntui siltä kuin olisi jäänyt katujyrän murskaamaksi. Maatessaan tunkkaisessa nurkassa jo pelkkä ilma hänen ympärillään oli kuin massiivinen betonitela joka litisti hänet alleen. Hän kierähti ympäri ja erotti unisilla silmillään miehiä pasianssiringin ympärillä.
”Mitä hittoa… Päähän sattuu saatanasti…” hide mumisi hiljaa. Silmälasipää katsoi häneen.
”Hei pojat, Matsumoto heräsi. Annetaan sille nyt sen lahja sen kovasta työstä”, Harada sanoi. Taketani otti kamiinan päältä lasin ja ojensi sen hidelle.
”Säästettiin sinulle toinen lasillinen hernekeittoa, koska söit vain yhden. Kukaan meistä ei olisi saanut sillä määrällä yhtään halkoa aikaiseksi.”
hide kiitti hämmentyneesti ja otti lasin vastaan. Keittomuki oli niin lämmin, että kuumuus tuntui suorastaan polttavalta hänen käsissään. Muiden painostuksesta ja kannustuksesta hän suostui juomaan sen. Hän tiedosti itsekin tarvitsevansa enemmän energiaa, ja joku purkkihernekeitto oli aika laiha lohtu. hide näytti edelleen siltä, kuin olisi lyönyt itseään halolla päähän ja oli kalpea kuin lakana.
”Millainen on illan ohjelma?” hide kysyi, kun oli saanut puolet keitosta alas. Hän pyysi Haradalta aspiriinia ja sai yhden pillerin, jonka nieli keiton kanssa.
”Tiedusteluharjoituksia. Kun loput tulevat hakkaamasta puita, voidaan sopia vuoroista. Sinä saat levätä vielä reilusti. En kyllä sinuna lähtisi metsään yksin. Sinne nukahtaminen tai pyörtyminen saattaa käydä kohtalokkaaksi”, Taketani sanoi.
hide ei tiennyt, mitä vastaisi, joten nyökkäsi laimeasti ja vaipui takaisin omiin oloihinsa keittomukin kanssa. Miettiessään ryhmän sisäisiä suhteita, oli selvää, että hänen telttaryhmässään Taketani oli se kaikkein vastuuntuntoisin. Muut olivat aikamoisia vätyksiä, muttei hideä haitannut. Se toisi pisteitä hänelle. Oli jo peruskoulussa tuonut. Muiden vätystely oli loistavaa kontrastia hänen ahertamiselleen ja hän keräsi pisteet muidenkin osalta. hidestä tuntui silti, että voisi vielä hakata muutaman polttopuun lisää. Se ei kuitenkaan onnistuisi, sillä ainakin Taketani piti huolen siitä, ettei hide kupsahtaisi uudelleen. hide ei nimittäin itse tiennyt, missä liian rasituksen rajan kuuluisi mennä. Hän oli jo oikeastaan livahtamassa pukemaan varusteita päälleen, kun hänen toverinsa kiskoivat hänet takaisin telttaan ja kehottivat nukkumaan, keräämään energiavarastoja yötä varten. Kun päänsärky alkoi helpottaa, hide pystyi taas nukkumaan.

Nukkuessaan hide näki omituisia unia. Yhdessä unessa hän oli köyhä talonpoika, joka joutui hakkaamaan halkoja pitääkseen itsensä lämpimänä seuraavan yön. Hän oli niin köyhä, ettei hänellä ollut rahaa ostaa kenkiä. Hän seisoi paljain varpain lumihangessa kirves kädessään. Kirves oli kuitenkin niin kevyt, että se meni rikki, kun sen iski puuhun. Hän keräsi jokaisen palan talteen ja teippasi ne ilmastointiteipillä kasaan. Sitten kirveestä tuli niin veltto, että se hytkyi paikallaan kuin hyytelö.
hide ei oikeastaan kunnolla pystynyt nukkumaan. Nukkuessaan hän tajusi olevansa äärimmäisen väsynyt ja näkevänsä unta. Hän heräili vähän väliä, mutta nukahti heti uudestaan. Unen läpi hän kuuli tovereidensa puheet korttipelin yhteydessä. Nukahtaessaan jälleen, hän näki yhä unta, jossa oli rahaton talonpoika keskellä talvista erämaata. Taivas puhui Taketanin ja Haradan äänillä.
Kahdeksan aikaan illalla ensimmäiset lähtivät tiedustelemaan. Taketani oli ensimmäinen. hide nousi istumaan ja kääri itsensä makuupussiinsa, katsellen sivusta muiden touhuja. Vaikka hide olikin saattanut tehdä heidän silmissään ”uhrauksen” ryhmän puolesta, hän ei siltikään kuulunut ryhmään. Se oli ehkä hänen oma vikansa. Miehet olivat pyytäneet häntä mukaan peliin, mutta hide oli kieltäytynyt.

hide kulutti aikaansa laskemalla muumikarkkirasiansa sisältöä uudelleen ja uudelleen. Karkkeja hän pystyi jokseenkin syömään, mutta suklaata hän ei yksinkertaisesti voinut niellä. Aina, kun alokas palasi tiedusteluretkeltä, hide otti yhden karkin. Sellainen säännöstely sai rasian riittämään varmaan koko leirin ajaksi. hide ilmoitti tahtovansa lähteä kolmantena. Haradan lähdettyä teltasta Taketani varmisti, että hide söisi edes näkkileivän ennen lähtöään. Haradan paluuseen mennessä niin oli myös käynyt.
Kiskoessaan varusteita päälleen, hide oli oikeastaan hyvin virkeä. Hänen olonsa oli todellakin parantunut unien myötä. Kolkossa pimeydessä hän ei juuri nähnyt mitään, auringon kadotessa koko metsä oli vajonnut hiljaisuuteen. Kädellä tunnustellen hän etsi vaatekerroksia, jotka yksitellen kiskoi ylleen. Viimeiseksi hän puki sormikkaat, lapaset ja paksut rukkaset, veti valkoisen hupun päähänsä ja alkoi ujuttaa suksia jalkoihinsa. Luutnantti oli kertonut tiedustelun olevan kuin vakoilua – tarkoituksena on löytää vihollisen leiri ja saada selville jotain vihollisen olinpaikasta. Siinä pimeydessä se oli melko mahdotonta, joten hide sai luutnantilta kokeiltavaksi lämpökameran. Luutnantti toivotti onnea, jaksamista ja päästi hiden menemään. Takaisin oli tultava viimeistään tunnin päästä, tai luutnantti lähettäisi etsintäpartion etsimään ruumista.
Tähdet eivät valaisseet hänen polkuaan riittävästi. Enimmäkseen siksi, koska mitään polkua ei ollut – hän hiihti epätoivoisesti huitoen sauvoilla miten sattui. Hiihtämistä oli harjoiteltu jo kolmantena päivänä, muttei se tahtonut sujua vieläkään. Hanki upotti vähän, mutta metsäsuksilla eteneminen oli huomattavasti helpompaa kuin käveleminen. Kaulassaan hide kantoi lämpökameraa ja suksiin oli kiinnitetty kuusenoksa. Oksan raahaaminen umpihangessa sai hänet miettimään, mitä ideaa koko touhussa oli. Oikean sodan sattuessa matkat olisivat kymmeniä kertoja pidempiä ja vihollisia vilisi jokaisessa paikassa. Tiedustelijan tehtävä oli siitä aika kelju, että jos ei peittänyt jälkiään kunnolla, saattoi ajaa koko joukkueen vaaraan. Jos hiihtojäljet löydettäisiin yhdenkin kerran, eloonjäämisprosentti putoaisi roimasti. Suorastaan romahtaisi lähelle nollaa. Jos jäljet löytyisivät kaksi kertaa, ei voitu enää puhua eloonjäämisprosentista.
hide heitti sauvansa helvettiin ja purki turhautumisensa kytkemällä lämpökameran päälle. Käynnistyspainike oli niin suuri, että laitetta osasi käyttää rukkaset kädessäkin. Hän katsahti pientä näyttöä, eikä nähnyt mitään muuta kuin sinistä. Hän laittoi paksuihin hanskoihin puetun kätensä kameran eteen. Punainen väri kamerassa kertoi siitä, että laite ainakin toimi. hideä nauratti. Hän pelleili kameran kanssa tovin, näyttäen keskisormea ja tehden muita kansainvälisiä sormimerkkejä lapasen sisällä. Sitten hän sulki kameran pois päältä ja jatkoi matkaa poimittuaan ensin sauvat hangesta.
Hän hiihti nopeaa tahtia, jotta hänelle ei tulisi kylmä. Maasto oli vaikeakulkuista, suksi tarttui milloin mihinkin kiveen tai oksaan. Pysähtelyiden aikana hide katseli ympärilleen pimeyteen. Hän näki vain valkoista lunta, mustia puita ja tähdet. Vaikka hän oli saanut suksensa kulkemaan, hän pysähtyi tuon tuosta tuijottelemaan taivasta. Tummalla kankaalla oli säväyksiä sinisestä usvasta, mikä oli kuin kauneinta tähtisumua jossain kaukaisuudessa. Linnunradan kirkkaus lamaannutti hiden hengityksen. Kuullessaan läheisestä puusta linnun siipien kahinaa, hän pelästyi niin, että jatkoi matkaansa vilkaisematta taivaalle enää kertaakaan.
Hän ei uskonut, että näkisi vihollisryhmästä vilaustakaan. Ainoa tieto vihollisen sijainnista oli pohjoinen. hidellä oli taskussaan kompassi, jonka avulla hän tarkisti etenemissuunnan. Yhtäkkiä metsä loppui ja hänen oli kierrettävä lännen kautta kuusikosta, sillä eteen oli sattunut suuri aukea. Kuusenoksien alla ryömiminen sukset irrotettuna oli oikeastaan aika mukavaa. Lumi oli jäätynyt kovaksi kuusesta pudonneiden pisaroiden ansiosta ja siksi kesti hänen painoaan hyvin. Oikeastaan oksien suojassa lunta ei ollut juuri nimeksikään, oli vain huurteista maata ja puun juuria. Kuusirykelmä jäi taakse, mutta hanki oli silti tarpeeksi jäässä kannattelemaan häntä ja ryömiminen oli silti mukavampaa kuin hiihtäminen. Käsillä tietä haparoidessaan hänen kätensä upposi teräväreunaiseen kuoppaan. Jääkiteet ropisivat hänen lapasensa sisään ja hän irvisti inhosta. Sulava lumi ranteissa tuntui kamalalta ja kylmät väreet ravisuttelivat häntä.
Samanlaisia kuoppia oli useampikin. hide tajusi niiden olevan jalanjälkiä. Joku häntä painavampi sotilas oli ilmeisesti kävellyt samaisesta kohdasta ja lumi oli pettänyt hänen painonsa alla. hide nousi seisomaan laskien sukset ja sauvat kainalostaan maahan ja odotti hetken, jotta hänen silmänsä keräisivät jokaisen valonsäteen ja auttaisivat häntä näkemään paremmin eteensä. Jäljet johtivat korkean kallion juureen. Hän kytki päälle lämpökameran ja hätkähti – kallion varjoissa näkyi jotain värikästä. Hän sulki kameran, laittoi sukset jalkoihinsa maailmanennätysnopeudella ja kääntyi takaisin. Hän oli jo unohtanut, että kuusien ohi pääsi vain ryömimällä oksien alitse. Oli liian myöhäistä pysähtyä. Hän valui suksien mukana oksien alapuolella olevaan monttuun. Oksat iskivät hänet nurin niskoin maahan, jolloin hiden suusta karkasi kirosana jos toinenkin.
hide makasi liikkumatta paikoillaan. Hän oli pitänyt ääntä niin paljon, että nukkuvat linnutkin olivat kavahtaneet ja lähteneet lentoon. hide tajusi olevansa aikamoisessa liemessä. Hän yritti nousta kuopasta ja lähteä pois mahdollisimman nopeasti, mutta hänen kehonsa kangistui kauhusta. Hänen vasen jalkansa ei liikkunut.
Hän tunnusteli rukkasten peittämillä käsillään kohtaa, jossa oletti jalkansa olevan. Hän kuljetti kättään reittä pitkin kohti säärtä, ja nilkan kohdalla hän tunsi jotain kovaa. Tunnusteltuaan paremmin hän tajusi sen olevan puun juuri. Hänen suksensa oli luisunut juuren alle ja vasta hiden nilkka oli saanut liikkeen pysähtymään. Hän oli jumissa, ja tiukasti. hide veti syvään henkeä ja yritti kiskoa jalkaansa pois, mutta suksen takia hänen jalkansa ei juuri liikkunut. Ahdistus kuohahti hiden kurkussa nostaen kyyneleet hänen silmiinsä. Ne kuitenkin jäätyivät heti hänen ripsiinsä.
Hän ei pystynyt liikkumaan. Pakkanen tunkeutui heti hänen luihinsa ja ytimiinsä, kun hän ei pystynyt juoksemaan sitä karkuun. Hän oli kuin nurkkaan ahdistettu saalis, jota suojelivat vain rauhalliset ja tuuheat kuuset. hide kohotti katseensa kohti oksien välistä välkehtivää taivasta ja avasi silmänsä. Silmäluomiin sattui kun hän repi toisiinsa jäätyneet ripset irti toisistaan. Tähtien kirkkaus oli vähintään yhtä sokaiseva kuin auringon. Hän tahtoi huutaa, kirkua kuin eläin.
hide kuuli lumeen uppoutuvia askelia. Jos olisi kyseessä tositilanne, hide ammuttaisiin siihen paikkaan. Hän ei ehtisi edes nähdä vihollisen kasvoja, kun konekivääri möyhentäisi hänet muhennokseksi. hide unohti hengittämisen. Hän oli liian peloissaan hengittääkseen. Harjoitukseen kuului, että kiinni jäänyt vihollisen tiedustelija voitaisiin ottaa vangiksi ja tältä voitaisiin ujutella tietoja. Jos hide aiheuttaisi sellaisen pettymyksen joukkueelleen, hän varmaan ampuisi itseään kasvoihin silkasta häpeästä. Kului minuutteja, hide kuuli vaivalloisen askelluksen saapuvan koko ajan lähemmäksi.
Taskulampun valokeila sokaisi paikoilleen jäätyneen nuorukaisen ja tämän kankeat kädet nousivat automaattisesti kasvojen peitoksi. Vihollinen oli löytänyt hänet. Hän oli jo hävinnyt. Piiloutuminen ei auttanut, mutta hän piiloutui silti toivoen, että voisi vain kadota.
”hide?”
Kukaan ei kutsunut häntä sillä nimellä. Hän oli alokas Matsumoto. hide hän oli vain… Taijille.
Ei tämä voi olla totta, ei minun tuurillani. Minä näen harhoja. Tämä ei ole totta.
”Taidat tarvita apua.”
Voi Luoja, tämä ei ole totta.

hide oli jähmettynyt paikalleen. Varovasti hän kurkisti käsiensä välistä. Taskulamppu valaisi pientä monttua kuusenoksien alla niin, että säteet heijastuivat kaikkialle tasaisesti ja näkeminen oli mahdollista. Kun hiden silmät olivat tottuneet valoon eikä häntä sattunut enää niin paljon, hän katsahti maasta Taijin läsnäolon suuntaan. Kyllä, se oli Taiji. Hän näytti samalta kuin kaikki muutkin valkoisissa lumipuvuissa, mutta Taijin kasvoja hide ei koskaan unohtaisi. Hän tunnistaisi ne aina.
Taiji piteli toisella kädellään kuusen oksaa ylhäällä ja toisella kädessä hänellä oli taskulamppu. Hänen pohtiessa ratkaisua tilanteeseen, hideä alkoi itkettää. Hän tunsi itsensä niin pieneksi ja suojattomaksi, avuttomaksi ja epäonnistuneeksi. Hän tunsi itsensä sellaiseksi aina, mutta siinä tilanteessa ne tunteet murskasivat hänet totaalisesti.
Taijilla ei ollut suksia, joten hän pääsi kevyesti monttuun. Kun Taijin käsi osui vahingossa hiden olkapäähän, hide tajusi, ettei mies ollut harhaa. hide hukkui pieneen onnellisuuden ja kiitollisuuden lähteeseen, joka pulppusi vuolaana suoraan hänen sydämestään. Taiji tarkasteli tilannetta vielä lähemmin ja huomasi, ettei suksen kanssa pystynyt juuri liikkumaan, sillä se oli molemmista päistä uponnut lumeen. Sitä ei voinut liikuttaa enää eteenpäin, koska nilkka esti sen kulun ja taaksepäinkään sitä ei voinut vetää, ellei kaivanut lunta pois. Ainoa keino oli ottaa suksi pois jalasta. hide tajusi sen itsekin Taijin katsoessa hänen kenkäänsä.
hiden sormet olivat jäässä. Jo muutaman minuutin paikoillaan makaaminen kovassa pakkasessa oli kohmettanut hänet. hide yritti silti avata suksen siteitä, mutta rukkaset kädessä se ei onnistunut. Hän oli äärimmäisen lähellä itkuun purskahtamista.

Taiji näki, miten allapäin ja pettynyt hide oli. Hän osasi loistavasti kuvitella itsensä samanlaiseen tilanteeseen. Vaikka harjoitus tekikin heistä vihollisia, Taiji ei voinut vihata hideä. hide oli hänen ystävänsä, eikä mikään helkkarin tiedustelutehtävä voinut tulla heidän välilleen. Kuluneiden viikkojen aikana he eivät olleet vaihtaneet sanaakaan, joten heidän välinsä olivat lähinnä kiusaantuneet ja katkerat. Taiji oli yrittänyt kaikin keinoin unohtaa hiden, muttei pystynyt. Unelmat musiikista olivat raunioina, mutta Taiji tajusi viimeistään nyt, että tahtoi hiden edes ystäväkseen. Taiji päätti ottaa rukkaset pois käsistään ja aukaista suksen siteet, vaikka hänen sormensa jäätyisivät pystyyn.
Hän repi rukkaset irti hampaillaan ja alkoi touhuta suksen parissa. Sukset oli kiinnitetty nauhoilla maastokenkään, ja lukkojen avaaminen oli yhtä epätoivoista kuin vyönsoljen aukominen kovan hädän edessä. Hän yritti tehdä sen mahdollisimman nopeasti, ettei hide jäätyisi totaalisesti.
Hänen sormiinsa sattui. Kova jää raapi hänen rystysiään. Hän puri huultaan ja mumisi hiljaisia kirosanoja. Solkia ei saanut helposti auki, muttei Taiji luovuttanut.
hiden pelko tarttui Taijiin. hide ei osoittanut pelkoa, mutta Taiji tiesi, että hän pelkäsi. Hän pelkäisi itsekin ja aivan helvetisti. Asiat olivat kuitenkin paremmin kuin hyvin. hide ei olisi päässyt siitä ilman apua. Kun kenkä lopulta saatiin vapaaksi suksesta, he alkoivat molemmat ajatella, mitä olisi voinut käydä. Taiji ujutti suksen pois juuren alta tajuten, että hide olisi ehkä kuollut. Taiji ei pystynyt sanomaan sanaakaan. hide istui kyykyssä nojaten kuusen runkoon katsellen taivasta, joka näkyi oksien välistä.
”Aiotko nyt kaapata minut?” hide kysyi hiljaa. Taiji sammutti taskulamppunsa, ettei herättäisi huomiota ja vastasi:
”En.”
hide laski katseensa tähdistä ja tuijotti Taijia tiukasti ihmettelen. Taiji hymyili, mutta oli niin pimeää, ettei hide varmaankaan huomannut. Taijin sormilla oli niin kylmä, että niihin sattui. Vaikka hän laittoi hansikkaat takaisin käsiinsä, se ei auttanut.
”Miksi?”
”En minä pysty. En tahdo.”
”Eihän se ole oikein.”
”Ei minua kiinnosta, onko se heidän mielestään oikein. Jos minä olisin sinun tilanteessasi, anelisin ja rukoilisin että minut päästettäisiin vapaaksi. Lupaisin tosin olla hiljaa ja sanoa, ettei vihollisesta näkynyt vilaustakaan.”
hide oli hiljaa. Hänen pitäisi lähteä pian, eikä aikaa hiljaisuuteen ollut. Tunteet estivät häntä puhumasta. hide tahtoi itkeä pelkästä onnellisuudesta.
”Minun ei varmaan tarvitse rukoilla ja anella?” hide kysyi naurahtaen. Hänen oli pakko nauraa, muuten hän itkisi ja häpeisi.
”Ei. Mene vain. Minun vartiovuoroni alkaa olla kohta ohi.”
hide ei tahtonut lähteä. Kun Taiji kehotti lähtemään, hide tahtoi vain jäädä hänen luokseen. Taijin teko sai hänet tuntemaan itsensä arvokkaaksi. Kaikki leirin jo tähän mennessä aiheuttama turhautuneisuus valui pois ja jäljelle jäi onnellisuus, jollaista hän ei ollut tuntenut koskaan aikaisemmin. Yö muistutti heitä jälleen kylmyydestään tuulenvireen kautta, jolloin hide totesi itsekin, että hänen oli pakko lähteä. Hän otti suksensa ja sauvansa kainaloonsa ja katsoi Taijia vielä kerran.
”Taiji… kiitos. En voi kiittää tarpeeksi.”
”Ei se mitään. Itse olet mahtava. Minun pitäisi pyytää anteeksi, olen ollut aika tyly. Petyin vaan aika paljon kun sanoit, että lopetat musiikin teon.”
”Anteeksi siitä. En vain… En vain jaksa sitä enää. Sellainen elämä ei sovi minulle.”
”Taidan ymmärtää. Kai me voimme silti olla ystäviä, vaikka emme tekisikään musiikkia?”
”Tietenkin”, hide hymyili. ”Nähdäänkö vielä? Toverini ovat aika tympiviä. Tarvitsen jotain parempaa seuraa tai hajoan”, hide ehdotti. Taiji katsoi häntä ensin epäillen, mutta sitten myöntyvästi.
”Nähdään vaan.”
”Tuossa lähellä on yksi omituinen puu, josta kaikki neulaset ovat karisseet. Sen näkee todella pitkälle. Se on korkea ja musta, palanut puu. Tavataanko siellä huomenillalla?”
”Tavataan vaan. Enköhän minä pääse sinne karkaamaan. Meidän pitäisi nukkua, mutta toverit haisevat jo nyt niin pahasti, että nukkuminen heidän kanssaan inhottaa”, Taiji naurahti.
”Selvä. Huomenna.”
”Huomenna.”

Kaikki se häpeä, jota kiinni jääminen oli aiheuttanut, oli vaihtunut helpottuneisuuteen ja kiitollisuuteen. Tuntui kuin Taiji olisi nostanut valtavan taakan pois hänen hartioiltaan. Se oli ensimmäinen kerta, kun joku teki vastaavanlaisen uhrauksen hänen puolestaan. hide ryömi lumisten kuusenoksien alta ja päästyään vapaalle aukealle, hän taittoi kuusesta uuden oksan jälkien peittämistä varten ja kiinnitti sen suksien takaosaan. Sitten hän laittoi sukset jalkaansa ja hiihti kohti leiriään. Tulomatkalla hän oli painanut mieleensä muutamia maamerkkejä, kuten sen omituisen puun ja suuret kivet. Pimeydessä hän ei erottanut kuin epämääräiset muodot, mutta niitä seuraamalla hän lopulta löysi tiensä takaisin leiriin. Luutnantti kysyi tietoja, mutta hide sanoi, ettei vihollisesta näkynyt jälkeäkään ja ojensi lämpökameran luutnantille. Luutnantti kiitti ja päästi hiden riisumaan varustuksiaan.
Teltassa hideä pyydettiin taas mukaan peliin, joka oli vaihtunut pasianssista paskahousuksi. hide tiesi, että häviäisi, joten eristäytyi jälleen omaan nurkkaansa. Hänen ajatukset pyörivät Taijissa.
Miksi Taiji auttoi minua? Miksi Taiji päästi minut menemään?

Kamiinan tuli leimusi levittäen lämpöä tunkkaiseen telttaan. Tunto alkoi palata hiden sormiin ja veri virtasi muutenkin paremmin. Kun hän oli päässyt irti, hän oli alkanut miettiä, että mitä jos…
Mitä jos Taiji ei olisi tullutkaan? Mitä jos kukaan ei olisi ollut auttamassa?

Hän ei olisi päässyt pois. Ei olisi.
Kamiina lämmitti häntä, mutta jokin muukin sai hänen verensä kiertämään vilkkaammin. Hän oli hämmentynyt. Alokastoverit yrittivät puhua, mutta hide oli niin omissa maailmoissaan, ettei edes kuullut. hide pohti niitä kysymyksiä niin paljon, että muiden kysymykset hänen voinnistaan tai vihollisen mahdollisesta sijainnista olivat täysin merkityksettömiä.
Miksi, Taiji? Sinähän vihaat minua. Olen kamala, kamala ihminen.

Koko leiri oli merkityksetön nyt. Kaikki oli niin hirvittävän merkityksetöntä, että hideä pelotti. Kun hide tunsi itsensä edes vähän tärkeäksi jollekin, hän tunsi olevansa elossa. Hän suorastaan kuuli, kuinka hänen sydämensä tykytti. Jokin silti pelotti häntä. Kun oli tottunut siihen, että muut kohtelivat kuin rääkättäväksi tarkoitettua eläintä, ei voinut kuvitellakaan, että joku uhrautuisi sillä tavalla.
Jokin on vialla. Tämä ei ole totta. Tämä ei ole totta.
Minulla on nyt ehkä oikea ystävä. Tämä ei voi olla totta.


---

Feedback: Kommentit olisivat tässä vaiheessa erittäin toivottavia, joten jos luit tänne asti, heittäisitkö edes muutaman sanan kommentin? Mitä pitäisi parantaa, onko epäselvyyksiä? Kirjoitinko jossain kohti Taketanin nimen vahingossa muotoon Takatani? Paina edes peukkua, jos tykkäät! ;)

    2 tykkää.
Avatar
Dekiru
Teknikko
 
Viestit: 144
Liittynyt: Pe Loka 28, 2011 12:46 pm
Paikkakunta: Athum.

Re: Sydämesi varjossa (Taiji/hide, drama, deathfic, AU) 3.5/

ViestiKirjoittaja gnrbu » La Elo 31, 2013 4:59 pm

Uaah, kauheasti uutta luettavaa! Olet aikaansaavampi kirjoittaja kuin minä lukija...

Oli hauska saada luku myös hiden näkökulmasta. Se antoi odotetun katsauksen toisen päähenkilön persoonaan, vaikka vielä jäikin aika paljon auki. Kuulisin mielelläni enemmän Saver Tigerista ja sen lopusta. Joka tapauksessa nämä viime luvut saivat minut rakastumaan hideen lopullisesti. Hän on todellinen taistelija.

hiden paino- ja kehonkuvaongelmiin sukelsit pää edellä, ja minua alkoi kiinnostaa, kuinka hänen ulkonäkönsä ja/tai itsetuntonsa tulee muuttumaan armeijassa. Tällä hetkellä pidän (kieroutuneesti) erityisesti hänen suhteestaan suklaaseen: Sitä oli aivan pakko ottaa mukaan suurissa määrissä, vaikka hän ei aio tehdä sillä muuta kuin sylkeä pois.

Se, että hide ja Taiji päätyivät samaan varuskuntaan, oli alusta asti selvää, mutta onnistui silti yllättämään. Suurimman osan toisesta luvusta odotin joka hetki, onko tämä se kohta, jossa Taiji ilmestyy mukaan, ja luku tuntui sen takia tuskallisen pitkältä. Loppupuolella kadotin jo toivoni ja päättelin, että he tapaavat vasta hieman myöhemmin (ehkä toinen heistä mokaa ja saa siirron toiseen varuskuntaan). Onneksi olin väärässä.

Flashbackit muusikkoaikoihin toivat piristystä armeijan arkeen, joka ei kyllä ole vielä muuttunut ankeaksi, kun kaikki on uutta ja ihmeellistä. Olet selvästi tehnyt hurjasti taustatyötä, vaikka moni elementti kuuluukin selvästi vain Suomen armeijaan. En nyt oikein tiedä, mitä toivoisin tältä ficiltä jatkossa. Toisaalta armeijakuvauskin on mielenkiintoista ja tarjoaa mahdollisuuden nähdä hahmojen kasvavan ihmisinä (kieltäydyn sanomasta "miehiksi"), toisaalta en pistäisi pahakseni, jos he olisivat enemmän tekemisissä keskenään ja saisivat avattua suhteensa solmut.

Lupaan, että kommentoin seuraavaa lukua nopeammin! ^^

    2 tykkää.
Avatar
gnrbu
Vuoden Kaoru
 
Viestit: 2497
Liittynyt: Ti Maalis 24, 2009 12:05 am

Re: Sydämesi varjossa (Taiji/hide, drama, deathfic, AU) 3.5/

ViestiKirjoittaja Dekiru » Ti Syys 10, 2013 3:50 pm

Gnrbu: Oikein paljon kiitoksia! Kommenttisi innosti tosiaan jatkamaan tätä ficciä ja pyyhkimään epäluottamusta omalta kohdaltani tarinaa kohtaan. Lukuja kirjoitan toisinaan Taijin näkökulmasta, toisinaan hiden, jotta molempien ajatuksia saadaan selville. Mahtavaa, että olet rakastunut ficin hideen, sillä niin olen minäkin. Heidän suhteensa solmut avautuvat kyllä, lupaan sen, mutta olen hitaasti etenevä kirjoittaja eikä tapoihini kuulu heittää päähenkilöitä suoraan sänkyyn tämän kaltaisessa, enimmäkseen kipeisiin tunteisiin ja henkiseen kasvuun perustuvassa ficissä. Mutta kiitos paljon!

A/N: ... todellakin, jumiuduin tarinan kanssa pitkäksi aikaa, mutta päätin leikata kolmosluvun lopusta turhia osia pois ja tiivistää lukua, jotta vältyttäisiin 20 sivun pienoisromaanilta.

Kolmas luku, viimeinen osa:

Taijin vartiovuoro loppui sovitusti. Hänet ympäröi pian teltan taivaallinen lämpö, minkä vaikutuksesta hän kertasi mielessään äskeistä tapahtumaa uudelleen ja uudelleen. Alokas Watase puhui hänelle keiton juomisen yhteydessä, muttei Taiji juuri kuunnellut. Hän tunsi lievää ylpeyttä. Hän oli ylpeä siitä, että pysyi ystävänä hidelle. Hän oli saanut tilaisuuden osoittaa, ettei vihannut tätä. Niiden kuluneiden viikkojen aikana hän oli jo oppinut sisäistämään sen faktan, ettei hide tahtonut enää tehdä musiikkia. Se sattui yhä, muttei enää niin paljoa.
Hänen mielessään vahvana elänyt unelma oli hiipunut. Se toisaalta suretti häntä, mutta häntä lohdutti se, mitä unelman tilalle oli syntymässä. hide riitti ystäväksi, kun hänellä oli Fumiko. Fumiko ja lapsi. Taiji kaivautui makuupussiinsa, kun loputkin olivat syöneet iltapalansa ja alkoivat käydä nukkumaan. Teltta oli tunkkainen ja joku valopää päätti tuulettaa. Tuulettaminen loppui melkein kuorossa karjuttuun käskyyn:
”Ovi kiinni, saatana! Tänne jäätyy!”
Ilma ainakin oli vaihtunut ja se kirkastutti Taijin ajatuksia. Hän näki Fumikon kasvot entistä kirkkaammin mielessään. Muutaman viikon päästä olisi valapäivä. Fumiko oli luvannut tulla katsomaan ja käymään hänen luonaan muutenkin. P-kauden lopulla hän pääsisi ensimmäiselle viikonloppuvapaalleen.
Monella nuorella miehellä oli tyttöystävä, jotkut olivat jopa kihloissa. Kasarmilla puhe oli usein naisissa, joskus negatiivisissa puolissa ja joskus taas positiivisissa. Taijikin sanoi muutaman sanan naisestaan, mutta sitten ikävä kasvoi niin suureksi, että hänen oli pakko vetäytyä keskustelusta.
Jokin silti kaihersi häntä. Hän oli yhä epävarma. Uusi elämä, joka häntä koulutuksen jälkeen odottaisi, oli jotain… pelottavan vierasta, suunnittelematonta.
Miksei tätä kaikkea voisi vain perua.
Hän pyyhki ajatuksen nopeasti mielestään ja puristi silmänsä tiukemmin kiinni. Hän ei ehtinyt nukkua pitkään, kun tuli hänen vuoronsa valvoa kamiinan kipinää. Hän kampesi itsensä tuskaisesti kamiinan vierelle ja silmät puoliummessa nukkuvien tovereiden tuijottelu oli oikeastaan aika hauskaa. Taijia väsytti niin paljon, että jo pelkät kuvitelmat viiksien piirtämisestä tai muusta toisen kustannuksella leikkimisestä naurattivat häntä. Siinä itsekseen naureskellessaan ja halkoja kamiinaan työntäessään, hän kuuli yhtäkkiä teltan kahinaa. Vaaleanvihreä telttakangas nousi ja paljas jalkapari vilahti pois reunan alta. Lunta tuprusi sisään ja vieressä nukkunut kaveri kirosi hiljaa, käski Taijin lähteä perään.
Toisessa kädessä hänellä oli halko ja toisessa taskulamppu, kun hän lähti paljain jaloin teltan ovesta ulos. Lumikiteet pistelivät hänen jalkapohjissaan ja tuuli nostatti hänen ihokarvansa pystyyn. Taiji sohi taskulampulla maastoa nähden pian paljasihoisen nuorukaisen juoksemassa poispäin teltasta.
”Hei! Mihin on matka?” Taiji huusi tämän perään. Nuorukainen kääntyi häntä kohti ja alkoi huutaa:
”Sulla on klapi kädessä! Helvettiin se klapi tai tulee turpiin!”
Taiji teki työtä käskettyä. Hän väläytti jantteria taskulampulla kasvoihin, jolloin tämä havahtui hereille ja mietti, mitä ihmettä teki ulkona pelkissä alusvaatteissa keskellä yötä. Taiji sai ainakin hyvän jutun kerrottavaksi hidelle, ja kaikista parasta oli se, ettei ulos ryöminyt alokas muistanut tapahtuneesta aamulla mitään. Koko telttaväki tosin muisti.

Aamun koittaessa juuri kukaan ei ollut kovinkaan paljoa nukkunut. Muutaman tunnin unet virkistivät kuitenkin riittävästi, aamupalan jälkeen ryhmä oli melkeinpä täysissä voimissa. Luutnantti Hashimoton äänen kajahdettua ilmassa viimeinenkin nysvääminen tuli päätökseensä ja alokkaat säntäsivät ulos teltasta ja kiskoivat varusteet ylleen. Aamu oli niin varhainen, ettei aurinko ollut vielä juurikaan noussut, mutta yön pimein hetki oli jo särkynyt.
Kaikkien pettymykseksi taistelemaan ei päästäisi vielä tänään, vaan päivä kuluisi tiedustelupartion tehtäviä harjoitellen. Viime yönä osa oli toteuttanut maastotiedusteluja etsien jälkiä vihollisesta. Taiji oli pitänyt suunsa visusti kiinni vihollisen näkemisestä. hide ei ollut hänen vihollisensa kentälläkään. Taiji keinahteli levottomasti puolelta toiselle pakkasen piiskatessa hänen kehoaan, joka huusi halusta päästä liikkumaan.
”Kaikista tärkein sääntö on pysytellä hiljaa!” Hashimoto neuvoi. Alokasrykelmän keskuudessa esiintyi naurunpyrskähdyksiä.
”Alokas Te, mitä nauratte?” luutnantti ärähti ja osoitti Taijin vieressä seisovaa alokasta.
”Tuota herra luutnantin äänenkäyttöä tässä vain…”
”Ei viisastella! Kohdetta lähestyessä kaiken kommunikoinnin on tapahduttava käsimerkein tai kuiskaten. Pakkasella pienetkin äänet kaikuvat huomattavan kauas ja tämä on otettava huomioon myös kuulustelussa. Äänet voivat olla myös vihollisen ääniä. Kohde on pyrittävä tiedustelemaan mahdollisimman kaukaa, ettei jälkiä jäisi kohteen läheisyyteen. Mikäli on mahdollista, salaamisen vuoksi on käytettävä aina tilaisuuden tullen valmiiksi olemassa olevia jälkiä. Täällä liikkuu paljon eläimiä, joiden jälkiin voitte sotkeutua. Koska meillä on tarpeeksi aikaa, opettelemme tekemään myös harhauttavia jälkiä.”
Taijia nauratti, sillä harhoja nähtiin jo tässä vaiheessa muutenkin. Hän ei itse ollut vielä nähnyt yhtäkään hienoa hallusinaatiota, mutta toverit näkivät teltassa roikkuvat sissitakit lentävinä munkkeina ja yhtäkkiä metsä oli Watasen mukaan täynnä valtavia shakkinappuloita. Harhauttaminen turhautti Taijia, hän koki sen merkityksettömäksi tositilanteenkin tullen. Ehkä hän oli vain liian välinpitämätön ja kokematon.
”Jos tiedusteluretkellä näette vihollisen, takaa-ajava vihollinen on pyrittävä tuhoamaan tai harhauttamaan tiedustelupartion jäljiltä. Takaa-ajava vihollinen tuhotaan partion omilla käsiaseilla tuliylläköllä.”
Nuorukainen oli edelleen hieman järkyttynyt siitä, mitä hidelle olisi voinut käydä. Kaikkea oli verrattava tositilanteeseen. Jos olisi ollut oikea sota, hide olisi ammuttu siihen paikkaan. Hän oli vieläkin ylpeä ystävällisestä teostaan.
"Tunnustelijana toimiminen on erittäin yksinkertaista. Samalla tavalla te laitatte viikonloppuna pari kaveria edeltä baariin tarkastamaan, ettei se baari ole mikään homoklubi, vaan siellä voi viettää iltaa kaikessa rauhassa.”
Luutnantti Hashimoto oli oikeastaan todella mukava ja valovoimainen kouluttaja, vaikka tämän ääni olikin kaikista matalin basso. Hashimoto osasi kuitenkin vaatia ja kannustaa. Huumorintaju, jota henkilöltä löytyi, piristi koko porukkaa huomattavasti. Harhautusharjoituksiin lähteminen ei oikeastaan vielä hajottanut Taijia, ja osasyynä oli hänen kouluttajansa ja tämän siinä sivussa heittämä setti.

Taijin ryhmän tehtävänä oli pääasiassa puolustus. Ryhmä, jossa hide oli, leikki hyökkääjää. Taijille oli ollut epäselvää, mitä kuuluisi tehdä ja millaista taisteleminen olisi. Luutnantti Hashimoto kuitenkin selvensi asiaa muutaman uteliaan kysymyksen jälkeen. Vihollinen korkeintaan hyökkäsi tuhoamaan linnoituksen ampuen aseilla minne sattuu. Aseella ei saanut osoittaa eikä kenenkään tarvinnut pelätä, että saisi luodista. Harjoituksen ja oikean sotatilan välillä oli yksi ero. Harjoitus koostui kolmesta asiasta: kylmästä, nälästä ja väsymyksestä. Sota koostui neljästä asiasta: kylmästä, nälästä, väsymyksestä ja pelosta.
Tavallaan harhareittejä hiihtäessään Taiji odotti sitä, että vihollisryhmä löytäisi heidät. Taiji tahtoi nähdä hiden mahdollisimman pian. Hän oli lähellä itseään pelästymistä, kun tajusi ajattelevansa hideä enemmän kuin Fumikoa. hide, pelkkänä ystävänä, oli valtaamassa suuremman paikan hänen sydämessään kuin Fumiko. Mitä siitäkin seuraisi? Fumiko alkaisi nalkuttaa, kun Taiji pyörisi illat pitkät baareissa ystävänsä kanssa. Aina sen saman ystävän. Ei kitaristin, vaan ompelijan.
Kyllä minä hänestä vielä kitaristin saan.

Hän ei hallinnut mieltään enää, ajatuksia vain ilmestyi hänen alitajunnastaan. Hän pysähtyi hetkeksi katselemaan lumista maisemaa, mutta tulevaisuus heijastui sille valkoiselle kankaalle. Jos hide innostuisikin soittamaan hänen kanssaan ja bändi menestyisi, entäs perhe? Olisiko niille molemmille aikaa? Ei olisi. Olisi ollut parempi, jos hide ei olisi ollut edes ystävä. Silloin Taiji ei vahingossakaan alkaisi aivopestä häntä takaisin musiikin pariin.
Unelma musiikista oli itsepäinen. Erittäin itsepäinen. Ystävyys oli pelkkä unelman kulissi. Takana hiihtävä tökkäsi Taijia sauvalla pohkeeseen ja nuorukainen päätti arvailla, mitä Fumikolle kuului.

---

Tullessaan kotiin naisen automaattiset hengitysrefleksit lopettivat jälleen toimintansa kaiken muistuttaessa häntä miehestä. Sohvapöydällä oli edelleen tyhjä kaljatölkki, jonka Taiji oli juonut lähtöään edeltävänä iltana. Fumiko ei ollut koskenutkaan siihen, vaikka oluen pistävä haju alkoi jo kuvottaa häntä. Hän istui sohvannurkkaan ja käynnisti television ettei tuntisi itseään liian yksinäiseksi. Television saippuaooppera ei kuitenkaan ollut tarpeeksi peittämään sitä yksinäisyyttä ja ikävää. Fumiko puri huultaan ja meni keittämään teetä.
Hän oli edelleen poissa tolaltaan siitä, ettei Taiji ollutkaan kotona. Hän laittoi teeveden kiehumaan ja jäi vierelle odottamaan, että se alkaisi kuplia. Jos hän menisi muualle, hän varmasti unohtaisi sen samalla tavalla kuin ne kalatkin.
Teepusseja etsiessään muistot raapivat hänen mieltään kuin teräksiset ruuvit. Jokainen paikka siinä asunnossa muistutti häntä Taijista ja siitä, että jokin oli vialla, muttei Taiji kertonut, mikä. Suudellessaan häntä Fumiko aisti sen hänestä, Taiji oli aina kuin avoin kirja. Fumiko oli lukemassa sivua, jonka tekstin Taiji oli sutannut, kuin ei tahtoisi tämän tietävän. Epäluottamus ja epäluulo olivat tunteita, joita Fumiko ei tahtonut tuntea. Ei varsinkaan silloin, kun tunsi samaan aikaan pikkuisen potkivan. Fumiko kuuli sen Taijin äänestä, kun Taiji soitti hänelle iltaisin. Jotain oli vialla. Nainen stressaantui ja vauva mietti, mikä äitiä vaivasi ja potkaisi kovaa.
Rauhoitu, äiti.
Oikeastaan, tunne oli ironisella tavalla ihana. Ikävöidessään miestään Fumiko rakastui häneen entistä enemmän. Fumiko muistaisi ne hetket ikuisesti. Pian Taiji saattaisi tulla mieleen ihan vain vastasyntyneen kasvoja katsomalla. Nainen kaatoi teeveden kuppiin ja heitti sekaan pussin mustaherukkateetä. Sokeripaloja lisätessään hän melkein itki ikävästä. Taijilla oli tapana pudottaa hänen kuppiinsa vielä yksi ylimääräinen sokeripala, ettei hänestä tulisi liian laihaa.
Anteeksi, en voi rauhoittua. Isäsi on tuolla jossain sotimassa.
Kahden sokeripalan sijasta hän lisäsi kolme, meni kupin kanssa makuuhuoneeseen ja laski mukin yöpöydälle. Hän kaivoi lakanoiden seasta Taijin Led Zeppelin-paidan ja rutisti sen itseään vasten.
Taiji, mitä sinä et voi kertoa minulle?
Fumiko tiesi Taijin vastaavan:
Olet suloinen, kun murehdit. Ei mikään ole vialla, ei tässä käy kuinkaan.


---

Aseilla sai ampua pelottelumielessä vasta sitten, kun vihollisen tukikohta oli löydetty. Kivääri hänen käsillään tuntui kevyemmältä kuin eilen, tai sitten kyse oli psykologisesta vaikutuksesta. hide osasi ladata aseen ja ampua, teoriassa. Yhden miehen tuli- ja vartioasemien tekeminen sai hiden levottomaksi. Hän ei malttanut odottaa iltaa.
Miten tämä on mahdollista?

hide hymyili, hän hymyili edelleen. Hämmentynyt nuorukainen sivuutti kaiken ulkopuolelta tulevan tiedon eristäytyen omaan kuplaansa, jossa toisti eilisillan tapahtumia kerta toisensa jälkeen.
Minulla on ehkä oikea ystävä.

Epätodellisen tapahtuman aiheuttama epäröinti alkoi ravistella häntä mutta hän oli liian hämillään musertuakseen. Jokin kaihersi häntä silti. Oli vasta leirin toinen päivä, ja hänen voimavaransa olivat hiipumassa sammuksiin. Luutnantti kehotti häntä syömään enemmän. Hän oli hymyillyt vastaukseksi ja pakottanut kylmän riisin alas kurkustaan. Se pieni, kaihertava tikku jossain oli vienyt hänen ruokahalunsa. Kotona ollessaan hän oli vielä syönyt ihan normaalisti. Kaikki tuntui epätodelliselta unelta, hänen piti vakuutella itselleen monta, monta kertaa olevansa hereillä. Väsymys vääristi hänen todellisuudentajuaan entisestään. Hän ei ollut nukkunut seikkailunsa jälkeen kuin muutaman tunnin, kun luutnantti tuli herättämään. Joku oli kuullut harhoja ja luullut vihollisen löytäneen leirin, vaikka todellisuudessa kyse oli ollut ilmeisesti puussa lymyilleestä huuhkajasta. Turhia hälytyksiä tuli aamuyön mittaan useita, ja unet jäivät kaikilla melko vähäisiksi.

Hän oli aina kuvitellut, että hyväksytyksi tuleminen olisi jotain erikoisempaa. Ei se oikeastaan ollut. Hauta, jonne kivuliaat muistot oli heitetty, oli edelleen auki. Hän tarvitsi lisää, janosi enemmän hyväksymistä ja läheisyyttä. Hän janoaisi sitä niin kauan, että hauta olisi sinetöity ikuisuuksiksi.
Kaikista tunteista suurin oli epävarmuuden tuoma pelko. Entä jos Taiji vain leikki hänellä? Jos Taijilla olikin vain niin suunnattoman tylsää ja ikävää, ja hide oli ainoa tarjolla oleva vaihtoehto?
Siitä huolimatta, hide oli onnellinen.

Luutnantti herätti hänet haavemaailmastaan kerta toisensa jälkeen. Piti kerrata aseen lataaminen ja käyttäminen, millaisessa asennossa täytyi ampua. Ilkeät mielikuvat täyttivät hänen sumenevat silmänsä, kun hän kuvitteli itsensä rintamalle. Ilmaa halkoisivat massiiviset maamiinojen räjähdykset joiden paineaallot nostaisivat pölyä ja hiekkaa ja mutaa ja irtoraajoja kymmenien metrien korkeuteen ja korvissa vihloisi kaverin karjuminen, kun tämä saisi kuulan mahaansa ja aamupala pursuaisi ulos…
Siitä huolimatta, ase hänen käsivarsillaan tuntui kevyemmältä kuin eilen.

---

Ilta tuli nopeasti ja sitä intensiivisemmäksi kävi hiden odotus. Lopulta hänen rannekellonsa näytti aikaa, jolloin oli aika lähteä sen kelopuun luokse. Aivan kuin sillä pystyyn kuolleella puulla olisi ollut jokin symbolinen merkitys.
Muut miehet vaipuivat makuupusseihinsa nukkumaan siksi muutamaksi vapaaksi tunniksi, jonka luutnantti oli heille luvannut. Kun kukaan ei nähnyt, hide lähti seuraamaan eilisiä jälkiään otsalampun himmeässä valossa. Hänellä oli kivääri mukanaan, ehkä vain tuomassa turvaa ja lämpöä. Löydettyään sotkuisen ladun, hän sammutti lamppunsa ja yritti erottaa ääriviivoja pimeydestä.
Päivä oli väsyttänyt hänet totaalisesti. Juoksemista sinne tänne, aseita, juoksemista tuonne ja umpihankeen, pahanmakuista muonaa joka toi etovan olon nieluun. Pimeydessä soivat korvia huumaavat pamaukset, jotka olivat visioina lentäneet viipymään hänen mieleensä. Maamiinan pamaus oli puhelimen pirinä valtavassa teollisuushallissa, eikä kukaan jumaliste vastannut siihen puhelimeen. Ei koskaan. Se jatkoi soimistaan kunnes siihen vastattaisiin.
hide pysähtyi hetkeksi. Hän riisui kypärän päästään ja haroi hikistä, lyhyttä tukkaansa. Hän näytti niin kovin erilaiselta kuin siviilissä. hide ikävöi kovasti vaaleita, pitkiä hiuksiaan, meikkaamista ja varsinkin vaalealla puuterilla siveltyä ihoaan. Se oli hide, ei Hideto Matsumoto. Jälkimmäisenä mainittu oli kadonnut muusikon varjoon, mutta armeijassa hän ei ollut muusikko. Siellä hän oli alokas Matsumoto. Hideto Matsumoto.
Kylmyys lävisti hänen vartalonsa ja hänen oli pakko jatkaa matkaansa. Viima oli nopeasti viilentänyt hänen päänahkansa, joten hän laittoi kypärän takaisin päähänsä eivätkä ruoskivat kuusenoksatkaan enää haitanneet.
Pimeydessä soi puhelin johon kukaan ei jumaliste osannut vastata.
Pirinä oli syvällinen ajatus, joka aukeaisi kuin Pandoran lipas, jos puhelimeen vastaisi. hide antoi äänen olla vaikka se oli ainoa, piinaava ääni joka oli hänen kanssaan siinä kylmässä, pimeässä hiljaisuudessa.

”hide?”
Pirinä lakkasi. Se hiljeni, mutta ajatus oli edelleen taustalla odottamassa, kunnes hiljaisuus laskeutuisi jälleen.
”Taiji? Olen täällä.”
Heti nähtyään Taijin kasvot pimeydessä, hide astui hänen luokseen ja halasi häntä. Halaus oli lämmin ja veljellinen, eikä liittynyt millään tavalla tunteisiin. Muutaman sekunnin jälkeen oli taas aika heittäytyä kylmyyteen, ennen kuin tunnelma muuttuisi radikaalisti pelottavan läheiseksi.
”Miten on mennyt?” Taiji kysyi hiljaa.
”Olen kuolemanväsynyt.”
hide oli helpottunut, kun Taiji ei kysellyt enempää. hide ei pitänyt siitä, että hänen vointiaan udeltiin liikaa. He istuivat puun juurelle ja katselivat tähtiä, olivat vain toistensa seurassa. He eivät puhuneet yhtä paljon kuin eilen, muttei hiljaisuus ollut kiusallista.
Pienen hetket seurasivat toisiaan, kaikki oli kerrankin rauhallista ja kaunista. Leirielämä tosiaankin teki tuhojaan hiden psyykessä. Lepäämiseen ei juuri ollut aikaa ja jos oli, se piti viettää teltassa lähes tuntemattomien ihmisten kanssa. Taiji ei ollut tuntematon. Vaikka he eivät tunteneetkaan toisiaan kovin hyvin, jokin yhdisti heitä. hide pelkäsi, että se oli musiikki, jonka hän yritti jättää taakseen. Hetken rauhallinen magia kietoi heitä ympärilleen, ajoi heidän sielujaan lähemmäs toisiaan. hiden päivät olivat vajonneet pimeyteen, mutta Taiji oli kuin hiljainen kynttilänliekki keskellä mustuutta.
”Täällä ei juuri tule nukuttua”, Taiji sanoi. hide havahtui ja vastasi:
”Niin, ei.”
”Tämä varmaan loppuu kohta.”
”Niin.”
Yöllä maailmasta tuli täysin erilainen, kaikki katosi. Näköärsykkeet veivät kahdeksankymmentä prosenttia havainnoista, yhtäkkiä mielellä olikin valtava aukko täytettävänä. Se täyttyi erilaisilla ajatuksilla, väsymyksen aiheuttamilla harhoilla, itsetutkiskelulla… hide huomasi, miten hänen ajatuksensa olivat kasvaneet, suorastaan rönsyilleet pimeyden aikana. Oli tyhjää, hän oli yksin Taijin äänen kanssa kylmyydessä. Taijin ääni rauhoitti häntä ja täytti sen valtavan tyhjiön, jonka kohdalla valoisa elämä oli ollut. Puhelimen pirinä lakkasi.
Sano jotain. Mitä tahansa.
”Onko mitään hauskaa tapahtunut? Meillä oli lähellä, ettei koko porukka sairastunut vatsatautiepidemiaan. Hygienia on aika olematonta ja herkimmillä oli maha niin sekaisin, että heidät piti evakuoida… Voi Luoja sitä riukua, oli pakko tehdä uusi…”
Voi Luoja.
Vaikka hideä paleli, hänen oli lämmin. Hän makasi rentona lumihangessa katsellen tähtiä ja kuunnellen Taijin puhetta.

"Itselleni kävi kerran siten, että kun nukuin vielä yläpetissä ja alapunkan kaveri oli jotain lueskellut. Sanoi vain, että oli hieman ihmetellyt kun yläpunkasta yhtäkkiä kuuluu "sardiineja, perkele". Aamulla sitten itsekin ihmettelin, että mitähän unta olin mahtanut nähdä."
hide nauroi. Hän ei muistanut, milloin olisi viimeksi aidosti nauranut. Taiji sai hänet nauramaan vaikka juttu ei itsessään ollut mitään suurinta komiikkaa.
”Sinähän olet töissä ravintolassa?” hide kysyi. Taiji nyökkäsi, jolloin hide jatkoi: ”Olet varmaan unissasi tullut juuri töihin ja ravintolan takahuone on ollut täynnä kaloja…”
Taiji naurahti. Hän nousi seisomaan ja hyppi paikoillaan saaden veren kiertämään jäseniinsä. hide päätti seurata toisen esimerkkiä jaloilleen nousemisesta. Taiji pyöri ympyrää paikoillaan tietäen, että pieni hetki olisi kohta jälleen ohi. Kun hiden silmät alkoivat erottaa hataria ääriviivoja pimeydessä, hänen katseensa naulautui tuijottamaan jalanjälkiä, joita toinen jätti kimmeltävään lumihankeen. Jos jalanjäljet lähtisivät loittonemaan hänen luotaan, hän… eksyisi. Hänen maailmassaan ei juuri ollut muuta, kuin Taijin hiljainen puhe. Kaikki muu oli yhdentekevää. Häntä paleli, mutta Taijin lämmin läsnäolo sai hänet hymyilemään.
Älä jätä minua tänne. Täällä on liian pimeää.
”Sinulla taitaa olla kylmä?”
Taijin lempeän huolestuneet sanat saivat hiden nostamaan katseensa maasta. Sanat tunkeutuivat hänen aivoihinsa kuin luodit. Taijin kasvot olivat kuin peilikuva hiden kasvoille ja hide huomasi hymynsä kadonneen vasta, kun Taiji lakkasi hymyilemästä.
Joku yritti tavoittaa hideä jälleen. Hän kuuli pirinän kaiun, kuin se teollisuushalli olisi tuhansien kilometrien levyinen. Kestäisi kaksi vuotta kävellä puhelimen luo. hide tiesi, että Taiji oli siellä ja Taiji vastasi hänen puolestaan. Pandoran lipas aukesi, kun Taiji vastasi puhelimeen: ”Sinulla taitaa olla kylmä”.
”Sinä täriset kuin hullu.”
Taijin siniset huulet olivat ehkä aavistuksen terveemmän näköiset, kuin hiden. Taijin silmissä oli enemmän elämää kuin hiden silmissä. Tämä näki, kuinka jotain valui hiden mielestä ulos. Se tunnevirta lamaannutti hiden, eikä hän osannut vastata mitään. hide jäätyi paikoilleen ja tuijotti miestä tyhjin, lasittunein silmin.
”Niin, kyllä...”
Pidempi ei voinut muuta kuin ihmetellä toisen värähtämätöntä, elotonta katsetta, joka lävisti hänen mielensä. Taiji ei pystynyt enää ymmärtämään tilannetta terveellä järjellä. Hän oli vain esittänyt pienen kysymyksen, ja hide oli seisahtunut paikoilleen totaalisesti, aivan kuin Taiji olisi herättänyt nuorukaisessa jotain pelottavaa, joka kuristi hideä sisältäpäin. Hengittämisestä tuli tukalaa, kun hide häkeltyi tajuttuaan tilanteen itsekin. Sieluton autius sai hiden kalpenemaan entisestään. Yhtäkkiä tämän pakkasesta haljenneille huulilleen nousi kohtalaisen aidolta näyttävä tekohymy.
”Niin, kyllä.”
hiden silmissä ei ollut mitään. Ei iloa, ei surua, ei hämmennystä. Taiji tiesi, että tunteet olivat piilossa miehen sisällä. Ne olivat piiloutuneet niin tiukasti, että häneen sattui. hide osasi ehkä vääristää katseensa tunteettomaksi kuin pokerinpelaaja, mutta miehen äänestä Taiji kuuli sen utuisen surun, joka oli alkanut nousta toisen tunnemaailmaan.
”Ehkä pitäisi lähteä, ennen kun me molemmat jäädymme. Täällä on tänään kylmempi kuin eilen”, Taiji kuiskasi. hiden lasittunut katse särkyi ja aivan kuin hänen suojamuuriinsa olisi ilmestynyt särö. Taiji ei kestänyt katsella.
”Niin, ehkä pitäisi.”
”Nähdäänkö vielä huomenaamulla? Vielä kuuden aikaan on sopivan pimeää. Ehditään ehkä nukkuakin vähän. Meillä on luvassa vain elossa pysymistä siihen saakka, että te hyökkäätte.”
”Kello on nyt jotain kymmenen ja yhdentoista välillä?”
”Niin.”
”Selvä.”
Taiji kääntyi lähteäkseen ja hiden jättäminen siihen pimeyteen sattui. hiden silmien muuri raottui ja halkeamasta valui epätoivoisia ajatuksia, jotka Taiji aisti siinä pakkasen raiskaamassa ilmassa. Taiji hyvästeli hänet pienellä kädenliikkeellä ja kuiskauksella, joka hukkui tuulen tuiverrukseen.
Älä jätä minua tänne. Täällä on liian pimeää.
hide jäi yksin.
Voi Luoja.

Hänen askelistaan tuli huteria heti, kun Taiji katosi näkyvistä ja hän lähti kohti omaa leiriään. hide aavisti, että viimeistään huomenna he hyökkäisivät. Hosigaki oli löytänyt jälkiä seuraamalla Taijin leirin. Ajatus rynnäköstä pelotti hideä, mutta se jokin pelotti häntä vielä enemmän. Hän oli nyt kosketuksissa sen kanssa. Se katsoi häntä suoraan silmiin, muttei hide nähnyt, mikä se oli. Hän tiesi, että se oli siinä hänen edessään, uhkaavana ja pelottavana. Pimeys ympäröi hänet tehden hänen etenemisestään lumisessa maastossa mahdotonta.
hide ei jaksanut. Hänen koko kehonsa valahti turraksi ja hän romahti lumihangelle. Tällä kertaa hän sai pitää tajuntansa, mutta hänen raajansa eivät vain liikkuneet. Lumen ja jään kylmyys tunkeutui hänen takkinsa läpi hänen iholleen. Jäätävyys kutitteli hänen ihoaan kuin fakiirin käyttämä piikkimatto. hide katsoi taivasta tuntien, kuinka hänen kehonsa kumosi painovoiman ja hän leijui ilmassa. Nuorukaista nauratti, hän tiesi, ettei levitaatio ollut mahdollista, vaan painottomuuden tunne johtui silkasta väsymyksestä.
Jatkuva pirinä oli lakannut hänen päässään ja se puhui langan toisessa päässä karmeita asioita.

Jos kaatuu lumihankeen eikä pääse jaloilleen, oli levättävä hetki, mutta pysyttävä tiukasti kiinni hereillä olossa. Vaikka pakkanen kiristyi ja tuuli puhalsi pitkin metsän pohjaa, hidellä oli lämmin. Hänet täytti rauhallinen lämpö, kuin hän olisi ollut pitkään hukkumaisillaan ja sitten viimein löytäisi jostain voimaa uida pintaan ja vetää keuhkot täyteen raikasta ilmaa.
Ei, Taiji. Ei minulla ole kylmä.

hiden silmät painuivat kiinni ja hän hymyili itsekseen. Jostain kaukaa kuului ihmeellistä vinkunaa ja ulvontaa, unisena hide mietti, josko se oli jokin eläin, jolla oli asiat todella huonosti. Tarkemmin kuulosteltuaan se alkoi kuulostaa teolliselta kitinältä. hide alkoi aprikoida, kuuluiko ääni hänen päästään vai kuulivatko muutkin siinä tyhjyydessä sen. Hanki alkoi jäätyä hänen ympärilleen. Hän pakotti silmänsä auki muistellen varoituksia kuolleiksi jäätyneistä sotilaista. hide näki edessään kirkkaan tähtitaivaan. Maailma hänen ympärillään muistutti häntä siitä tunteesta, joka oli vainonnut häntä pitkään. hide näki senkin kasvot, muttei muistanut nimeä.
Ei, Taiji. En minä tärise, en ollenkaan. Minun pitäisi varmaan lähteä kotiin…
Nuorukainen nousi istumaan ja nosti kiväärinsä syliinsä. Hän syleili asetta saaden siitä kieroa turvallisuuden tunnetta. Hän katseli ympärilleen eikä nähnyt mitään muuta kuin pimeyttä. Hän tunnusteli aseen piipulla, missä hänen jalanjälkensä menivät. Pieni paniikki valtasi hiden, kun hän tunsi vain tasaista, jäätynyttä lunta.
Hän yritti pitää silmiään niin auki kuin mahdollista, että keräisi kaiken mahdollisen valon. Valoa ei ollut. hide nosti asettaan hieman korkeammalle ja se upposi johonkin pehmeään. Hän kurtisti kulmiaan ja kuunteli. Ilmassa kaikui ontto, pihisevä hengitys. Hän säpsähti ja kiskoi kiväärinsä irti siitä, mihin oli sen upottanutkin. Hän tarkasteli kohtaa ja pian mustalle kankaalle piirtyivät ihmisen ääriviivat.
Pitkään paikoillaan ollut hypotermian partaalla sinnittelevä nuorukainen hyppäsi yhtäkkiä varmaan puoli metriä taaksepäin silkasta mielenjärkytyksestä. Mitä tarkemmin hän katsoi, sitä syvemmäksi hänen järkytyksensä muuttui. Ihmisen ääriviivojen sisälle muodostui rikkinäisiä kudoksia, niiden seasta pilkistäviä luunpätkiä ja pystyyn jäätyneitä verisuonia. Pääkallon onkalot loistivat mustuuden keskeltä, otsassa törrötti keihäs. Yhtäkkiä hide oli täynnä energiaa, poimi aseensa ja lähti juoksemaan vailla päämäärää, tukahduttaen kauhunhuutonsa.
hide ei välittänyt suunnasta, hän vain juoksi. Hän törmäili puihin ja kompastui pensaisiin ja kiviin, joiden juuressa lojui lisää raatoja. Hän ei tahtonut jäädä tutkimaan niitä lähemmin, hän tahtoi vain pois. Pimeydessä hän ei erottanut mitään muuta kuin kuolleita. Puista roikkui hirtettyjä torsoja ja puiden juurella keihästettyjä, pikkuisia ihmisiä.

Jokin oli silti niin kaunista ja sumuista. Hänen silmissään alkoi sumentua. Hän ei tiennyt, kuinka pitkään oli jo juossut. Edessä oli pelkkää muodotonta pimeyttä ja kylmyys alkoi tuntua pistävänä kipuna ääreisverenkierron ollessa seisahtumispisteessä. Ympärillä oli edelleen tuijottamassa tuhansia tyhjiöitä lasittuneen silmäparin kautta. Se oli kuin valtava massapsykoosi teurastustuvalla. Hänen askeleensa eivät enää kantaneet ja hänen oli pakko pysähtyä. Hän nojasi tummaan yöhön ja tunnustellen rukkasten peittämillä käsillään hän tajusi nojaavansa puuhun. Puuhun oli ripustettu liidunvalkoinen ruumis.
hide istahti puun juureen ja yritti olla kiinnittämättä siihen mitään huomiota. Ruumis oli kuitenkin kuin magneetti joka ohjasi hiden katsomaan sitä päin. Katseen nostaminen sattui, hiden niskanikamat rasahtelivat. Hän yökkäsi ja sylkäisi palan päivällisestään lumihankeen.
Hän pyyhkäisi suunpielensä syljestä ja katsoi jälleen ruumiiseen. Se oli vitivalkoinen, kuin joutsen. Ainoastaan pimeyteen hukkuvat epäselvät kädet ja jalat olivat saaneet itseensä punaisenvioletteja lautumia.
”Mitä kuuluu?” hide kysyi. Hän ei tiennyt, miksi puhui sille. ”Ei kannata roikkua siinä liian pitkään, voi käydä huonosti. Minun pitäisi mennä kotiin. Minua varmaan odotetaan siellä.”
Vastausta ei kuulunut, ainoastaan tuuli humisi korkealla kuusien latvoissa. Hengittäminen oli vaikeaa, ilma oli niin kylmää. hidestä tuntui siltä, että hänen kurkussaan kasvoi kuurankukkia. Näkökenttä sumentui kun hän nousi seisomaan ja pyörtyminen oli jälleen kerran erittäin lähellä. Tummanpuhuva ympäristö imi hidestä tahdonvoiman jatkaa, paikoilleen jääminen ja sitä seuraava jäätyminen houkuttelivat häntä enemmän kuin päämäärätön harhailu kuolleiden keskellä.
Näenkö minä unta, vai kuolinko minä?
Askeleiden ottaminen oli vaikeaa, väkinäistä, turhauttavaa. Ne eivät johtaneet häntä pimeydestä pois. Hän tahtoi huutaa, muttei kurkusta lähtenyt ääntä. Ehkä sekin oli jäätynyt kiinni. Hän ei nähnyt mitään muuta kuin pimeyttä, hän ei tiennyt, oliko enää hereillä vai valveilla.
Muutaman askeleen jälkeen hänen näkökenttänsä lävistivät kirkkaat välähdykset, jotka sokaisivat hänet ja saivat hänet polvilleen maahan. Hänen pakkasen ruostuttama kehonsa alkoi hivuttautua pois pimeydestä, kun valokeilat heijastuivat hänen silmiinsä jokaisesta jääkiteestä.
Hänen edessään oli jokin, josta hän kuuli vain sihisevän hengityksen. Taas yksi keuhkolävistetty vainaja. Epämääräisesti hän erotti muutaman metrin päässä maanrajassa puoli-istuvan kehon.
”On varmaan… aika ikävää maata siinä tuolla tavalla. Kaikenlaisia ötököitä voi mennä korviin tai suuhun, tai vaikka nenään. Lapsena minulla meni hämähäkki korvaan. Se saatiin kyllä häädettyä, kun neuvokas lääkäri päätti kokeilla pirtukylpyä. Ei auttaneet pinsetit, imeminen kaikenlaisilla vehkeillä taikka vedellä huuhtelu… Vähän aikaahan siinä huuhdeltiin ja pian tuli ulos suloinen hämähäkki kintut ojossa, elämänsä kännissä…”
”Voi hyvä luoja… Alokkaat! Matsumoto löytyi! On ehkä parasta pitää tauko, ennen kuin taistelija sekoaa lopullisesti.”
Ruumis nousi maasta ja lähestyi hideä, jolloin hän puristi tiukemmin kivääriään, muttei saanut sitä nousemaan ampumiseen soveltuvalle korkeudelle. Kun kuollut oli tullut aivan lähelle ja tarttui hideä olkapäistä nostaen tämän seisomaan huterille jaloilleen, hide tajusi, että ruumis olikin luutnantti Konan. hide oli kuin pölkyllä päähän lyöty, kun Konan ja muutama muu alokas raahasivat hänet telttaan lepäämään.

---

Muutama tunti hajanaista, katkeilevaa unta riitti saamaan hänet järkiinsä. Katoo kysyi häneltä, mitä oikein oli tapahtunut, mutta hide oli vielä niin unessa, ettei vastannut selkeästi. hide oli edelleen harhaisen pelon ravistelema, vaikka tiesikin niiden ruumiiden olleen pelkkiä väsymyksen aiheuttamia harhoja. hide käpertyi tiiviimmäksi keräksi makuupussinsa sisällä ja mietti. Ensin hän oli ajatellut Taijia. Jokin oli järkyttänyt häntä. Jokin oli herännyt eloon.
Sinulla taitaa olla kylmä, oli Taiji vastannut siihen ikuisesti pirisevään puhelimeen ja perkele oli alkanut huutaa langan toisesta päästä.

Kello oli kolme aamuyöstä, teltan rakosista tupruavan lumen perusteella pienimuotoinen lumimyrsky oli saavuttanut leirin. Yhtä jäätävää oli hänen päässään. Hänen mieleensä alkoi tulvia muistikuvia, jotka hän oli haudannut mielensä vajoamaan kauan sitten. Ne nousivat pintaan kuin hautausmaallinen kaatuneita sotilaita, jotka kaivautuvat raajarikoista ja vuosikausien mullassa makaamisesta huolimatta takaisin kuunvaloon ja raikkaaseen ilmaan. Tuhat tunnetta, jotka hän oli haudannut, heräsivät eloon kuin zombit ahdistaen hiden nurkkaan ja pistellen hänen kehoaan seipäillä jokaisesta suunnasta.
hiden silmät rävähtivät auki eikä hän saanut niitä enää kiinni. Jos hän sulkisi silmänsä, hän saattaisi vaipua uneen ja kokea tilanteen vielä todenmukaisemmin. Muisto nousi haudasta tuoden maailmaan mukanaan ne pettymyksen, arvottomuuden ja itsesäälin karmaisevat tunteet. Muisto, jota tyhjässä teollisuushallissa soiva puhelin toisti.

Sinun hiuksesi ovat todella mahtavat.”
Hänen oli ollut aivan pakko kehua basistin kampausta. Jokaiseen suuntaan sojottava siilikampaus suorastaan säkenöi rokkarin asennetta. Basisti hymyili vastaukseksi.
”Kiitos. Sinunkin tyylisi on hieno. Ja soitat kitaraa aivan helkkarin hyvin. Olet mahtava. Otatko tupakan?”
Nuori poika poltti tupakkaansa ja tarjosi askiaan hidelle. hide päätti ottaa yhden, vaikkei muuten polttanutkaan. Basistin lihaksikkaiden käsivarsien iholle kohonneet verisuonet hehkuivat sinisinä katulampun valossa. Viileä ilta sai hiden melkein tärisemään. hide ei oikeastaan tiennyt, miksi hänen tupakkaa pitelevät kätensä tärisivät niin valtavasti. Hetken mietittyään hän tajusi, että tärinä johtui aivan jostain muusta. Se johtui siitä tunnelmasta.
”Sinulla taitaa olla kylmä?” basisti kysyi lempeästi. hide hymyili hämillään ja käänsi katseensa maahan yskien hieman. Basisti heitti tupakan maahan, hide erotti hehkuvan tumpin pomppivan tummalla, pimeällä betonilla lähelle hänen kenkiään. Taiji talloi tupakkansa sammuksiin astuen aivan lähelle hideä.
”Sinä täriset kuin hullu.”
hide nosti katseensa pidempään poikaan. Tämän meikit olivat hieman levinneet illan mittaan. Poika oli juonut ja aika hiprakassa. hide oli nähnyt hänen juovan bändinsä kanssa keikan jälkeen. hideä ei huvittanut juoda. Hän pelkäsi itseään ollessaan humalassa.
Toinen poika ei tuntunut pelkäävän. Hän nosti hiden leukaa hieman ylöspäin kallistaen tämän päätä niin, että hide tunsi tupakan tuhkan kuumuuden lähellä korvaansa. Hän viskasi tupakkansa maahan ja katsoi sitä basistia suoraan silmiin. Sillä hetkellä hän tärisi enemmän kuin koskaan. Ihminen oli niin lähellä häntä, että tuon pojan kehon lämpö lämmitti häntäkin. Taiji lakkasi pitelemästä hiden tärisevää leukaa peukalonsa kärjellä ja kuljetti kätensä hiden kaulaa pitkin hiden niskaan. Poika astui lähelle häntä. Ensimmäistä kertaa hide tunsi toisen ihmisen polvien kolahtavan omia polviaan vasten.
hide tahtoi huutaa. Muiston palatessa palasivat myös muistot tuon hetken jälkeisestä ajasta. Ne lukeutuivat tuskallisimpiin hänen elämässään. Silloin hän oli pelännyt, ettei enää koskaan saisi tuntea toisen lämmintä kättä niskassaan. Se oli ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun jotain niin… ihanaa ja kamalaa oli tapahtunut.
Hän tärisi holtittomasti. Basisti ei tärissyt, hän oli vahva. Hän kietoi toisen kätensä hiden selälle ja kylmät väreet alkoivat juosta pitkin hiden selkää.
”Vieläkö sinua paleltaa?”
”Kyllä…”
Häntä ei paleltanut enää. Hänen verensä kiehui hänen suonissaan. Hän painoi leukaansa lähemmäs rintaansa Taijin painaessa otsansa tämän otsalle. hide sulki silmänsä, häntä suorastaan pelotti. Taiji laski huulensa kevyesti hänen huulilleen ja hide unohti hengittämisen.

Enempää hide ei tahtonut muistaa. hide tunsi, kuinka hänen silmänsä kuivuivat hänen päähänsä ja hänen oli pakko laskea silmäluomet valkuaisten peitoksi. Kuten hän pelkäsi, hän muisti loputkin.
hide hätkähti ja työnsi itsensä pois. Automaattisesti hänen kätensä kietoutuivat vartalon ympärille tuomaan suojaa ahdistusta vastaan. Hän astui vielä muutaman askeleen taaksepäin ja basisti hänen edessään tuijotti tiiviisti maahan.
”Taiji?”
”Ei mitään. Anteeksi. Minun pitäisi varmaan lähteä kohta kotiin…”
”Älä lähde.”
”Menen hakemaan bassoni ennen kuin aiheutan lisää tuhoja. Nähdään, hide.”
”Et lähtisi…”
Nuori poika nauroi.
”Anteeksi. Olin tyhmä. Ei olisi pitänyt suudella sinua. En vain voinut sille mitään. Olet noin söpö pikkuinen.”
Basisti käveli hänen ohitseen hymyillen ja heilautti kättään hyvästiksi. hide ei voinut kääntyä katsomaan taakseen. Hän kuuli oven metallisen huminan sen painuessa raskaasti kiinni vasten nuorisotalosta tulvivaa lämmintä ilmaa. hide astui vielä muutaman askeleen taakseen nojatakseen katoksen tolppaan. Hän taittoi niskaansa vasten pylvästä, jotta henki kulkisi paremmin.
Hän näki taivaalla tähdet ja niitä kohti kohoavan, huuruisen hengityksensä. hide puristi rintakehäänsä ja taittui kaksin kerroin pahoinvoinnista. Yhtäkkiä häntä alkoi oksettaa, pelkkä tunteiden myrsky sai hänet juoksemaan nurkan taakse ja oksentamaan pensaikkoon.
hide tunsi itsensä niin sanoinkuvaamattoman huonoksi. Oksennettuaan kerran, hänen mieleensä palautuivat myös kaikki ne vaahtokarkit, joita hän söi ennen bändin kesken jaettua keksipakettia. hide koki, että hänen oli pakko hankkiutua eroon niistäkin. Ehkä hän oli liian pyöreä halattavaksi, liian kuvottava suudeltavaksi. Ne keksit ja vaahtokarkit varmasti lihottaisivat hänet takaisin entisiin mittoihinsa.

hide puri huultaan, ettei itkisi.
hide painoi voimakkaasti vatsaansa, tunsi pienen palan nousevansa kurkkuaan pitkin. Hän sylkäisi sen nurmikolle ja tajusi sen olleen pelkkä säälittävän pieni keksinpala. Sitten hän hakkasi vatsaansa voimakkaasti monta kertaa. Mitään ei tullut ylös.
hide repi sormukset irti oikean käden etu- ja keskisormesta ja työnsi sormet kurkkuunsa. Pian voimakkaat väristykset kulkivat hänen kehonsa halki ja hän oksensi itsensä tyhjäksi. Sylkijuovat valuivat pensaan juureen kyynelten mukana. hide huohotti raskaasti, perääntyi nurmikolta takaisin asfaltille ja nojasi tiiliseinään. Hän valui seinää pitkin asfaltille, punaiset tiilet repivät niittejä irti hänen nahkatakistaan. Hän lysähti voimattomana, pettyneenä ja surkeana maahan ja kuunteli, kuinka metalliset niitit ropisivat hänen vierelleen.

hide siveli vasenta rannettaan.
Hengitettyään raskaasti, hän tarttui niittiin. Sen piikit olivat terävät, ja koristellessaan takkiaan niillä hän oli joutunut käyttämään loppuun perheensä laastaripakkaukset. Verisin sormin hänen oli jopa täytynyt pyytää äitiään laittamaan sormien haavoihin laastarit. hide siveli piikkejä suoraksi ja puhdisti niitä liasta. Sitten hän nosti vasemman käden hihaansa ylös. Kylmä ilma puudutti hänen ihonsa niin, ettei hän juuri tuntenut kipua painaessaan piikit syvälle lihaksiinsa.
Niihin haavoihin kukaan ei laittanut laastaria. Ei koskaan.
Siitä oli alkanut hänen puolitoista vuotta kestänyt helvettinsä.


Ensi töikseen hän oli käynyt apteekissa ostamassa sideharsoa ja puhdistusainetta sekä kurkkukiputabletteja. Sitten hän oli sulkenut puhelimensa niin, ettei kukaan ottaisi häneen yhteyttä. Tuli kevät ja hän valmistui peruskoulusta hyvin arvosanoin. Kesän jälkeen hän syöksyi syvemmälle pimeyteen. Hän oli saanut paikan lukiosta ja pienen yksiön kerrostalosta. Koulumatkalla oli elektroniikkatavara- ja rautakauppa. Ensiksi hän kävi ostamassa vaa’an. Ensimmäistä kertaa itseään punnitessaan hän oli juuri käynyt luokkatovereidensa kanssa ravintolassa syömässä. Lukema järkytti häntä. Hän painui vessaan ja yritti oksentaa. Mitään ei tullut ylös. Sen jälkeen hän meni rautakauppaan ja osti itselleen paketillisen teriä.
Hän oli uskotellut itselleen, että kaikki olisi johtunut Tetsun huomautuksesta. Tetsu tosiaan huomautti sinä keikkailtana, ettei hiden olisi ehkä sopivaa syödä niin paljoa keksejä. Todellisuudessa se huomautus oli yhtä tyhjän kanssa. Kaikista eniten sattui se, että Taiji vain jätti hänet yksin. Pahoitteli sitä, että oli tullut hänen lähelleen. Mitään anteeksi pyydettävää ei todellisuudessa ollut.
Jo puolen vuoden jälkeen Tetsu ei enää uskaltanut mainita sanaakaan hiden painosta tai syömisestä. Puhe oli sen sijaan hänen syömättömyydessään. Joskus he kävivät kahvilassa bändin kanssa, kun rumpali oli vaihtunut jälleen kerran. Uusi rumpali sai varmasti hyvän kuvan bändistä, kun johtava kitaristi lähti yllättäen vessaan syötyään pullan ja viipyi siellä kaksikymmentä minuuttia.
Eräällä keikalla hide oli pukeutunut osaksi Tetsun pakotuksesta paitaan, jossa oli läpikuultavat hihat. Paidasta huolimatta ainoastaan Tetsu huomasi hiden ranteet. Järkyttynyt Tetsu veti kännit ja pienen riidan jälkeen Tetsu lähti bändistä. hide turhautui ja heitti kaikki teränsä viemäriin katuojan kaivonkannen ritilästä. Pian sen jälkeen hän oli päättänyt rentoutua ostamalla kolme levyä suklaata. Hän söi ne kaikki, mutta mitään ei tullutkaan ylös. Hänestä oli tuntunut, että aivoverisuoni katkeaisi hänen päässään ja hän kuolisi. Sen jälkeen hän ei oksentanut kuin kännissä, ei edes yrittänyt.


Viimeiset vuodet hän oli elänyt helvetillisessä valheessa onnistuen äärimmäisen hyvin kätkemään liikaa sattuneen totuuden. Jälkeenpäin ajateltuna hän oli unohtanut suudelman jo kuukauden päästä tapahtumasta. Sen hautaaminen oli vaikeampaa kuin minkään muun, mutta täysin välttämätöntä. Jos hän ei olisi nukuttanut sitä muistoa endorfiineilla, hän olisi… seonnut lopullisesti. Se muisto oli kuin amputoitu ruumiinkappale, joka alkoi säteillä aavemaista kipua, kun sitä muisteli.
Hän oli kuin astunut teleportin kautta takaisin siihen iltaan, joka muutti hänen koko elämänsä. Hänen itsetuntonsa oli ollut aikaisemminkin hyvin heikko, mutta se tapa, jolla Taiji jätti hänet yksin – perustelematta, kylmästi ja nauraen hänen heikkoudelleen – sattui helvetin kovasti. Silloin hide tunsi vajoavansa, vajoavansa niin syvälle pimeyteen, ettei valonsäteistä sopinut synnyttää pienintäkään toivonhiventä. Hänen ensimmäinen suudelmansa, ensimmäinen kerta, kun joku oli todella koskettanut häntä hyväksyen – ja hetken päästä mitään hyväksyntää ei ollut kuitenkaan.
Kohta hänen pitäisi jälleen kohdata Taiji. Vielä eilen hän oli odottanut kuumeisesti sen miehen tapaamista. Nyt hän tahtoi haudata itsensä elävältä. Jos hän kaivaisi lapiolla kuopan routaiseen maahan ja antaisi lumiluolan romahtaa…
Lopeta.
… ja häntä etsittäisiin kissojen ja koirien ja poliisien kanssa, ja hänet löydettäisiin tukehtuneena. Muut näkisivät sen vahinkona, vaikka todellisuudessa hän oli tukehtunut omaan elämäänsä. Nälkäiset ketut olisivat löytäneet hänet ennen ihmisiä ja…
Lopeta.
… syöneet hänen kasvonsa tunnistamattomiksi, jolloin hänet tunnistaisi ainoastaan vaatteista ja arvista, koska eihän kukaan muu kuin hän ollut mitenkään itsetuhoinen…
”Katoo, Harada, Kasai ja Matsumoto, lapioimaan juoksuhautoja! Lunta sataa siihen malliin, että kohta kahlaamme kaikki umpihangessa!”
hide pyyhkäisi kasvonsa makuupussiin ja alkoi pukea varusteita päälleen. Oli pimeää, eikä riukuretkeltä palannut Taketanikaan varmasti nähnyt hänen kyyneleitään. Ulkona hide juoksi mahdollisimman kauas muista ja oksensi itseinhon kaivertaessa hänen sisuksiaan.

”Anteeksi. Olin tyhmä. Ei olisi pitänyt suudella sinua.”

---

Taiji kulki tutuksi käynyttä reittiä hiljaa. Taiji eristi itsensä hide seuranaan harjoituksesta, se ei merkinnyt heille mitään. Varusmieskoulutus oli heidän teatterinsa. Vain heidän. Kaikki oli samantekevää, kunhan hän vain sai olla hiden kanssa. Taiji nojasi paksuun mäntyyn, jonka hän oli merkinnyt vihreällä narunpätkällä.
Pakkasta oli varmasti kaksikymmentä astetta, hän pomppi paikoillaan pitääkseen itsensä lämpimänä. Hänen sydämensä pomppi hänen rinnassaan innosta. Jokainen yö, jonka hän vietti hiden kanssa, sai hänet uskomaan jälleen unelmaansa. hiden noustessa takaisin suosta, jonne bändin hajoaminen oli hänet syössyt, kaikki värit alkoivat palata Taijin elämään. Taiji hymyili lähes jatkuvasti, vaikka oli nukkunut neljän päivän aikana korkeintaan viisi tuntia ja kova nälkä kaiversi häntä sisältäpäin.
Häntä mietitytti edelleen hiden käytös neljännesvuorokausi sitten, mutta uskoi äkillisen persoonanmuutoksen johtuvan vain väsymyksestä. Kun kysyi, oliko toisella kylmä, oli erittäin epätodennäköistä, että se ajaisi toisen sellaiseen psykoosiin.
Hän vilkuili kelloaan hermostuneena, se oli kymmentä vailla viisi. Lunta satoi pikimustalta taivaalta, aivan kuin kaikki universumin ihmeet leijailisivat hänen kasvoilleen.

Hän oli unohtunut katselemaan maailman ihmeitä, ja katsahtaessaan viimein oudosti virnuillen eteensä, hän hätkähti. hide seisoi siinä ilmeettömänä, kuin haamu. Taiji viimeinkin näki hänet lähempänä päivänvaloa ja se näky oli särkeä hänen sydämensä.
”hide… näytät väsyneeltä.”
hide puri selvästi huultaan, sen verran Taiji erotti hämärään tottuneilla silmillään. Jokin oli vinksahtanut pois paikoiltaan. Kaikki se into hidessä oli haihtunut kuin savuna ilmaan. Hänen hengityksensä höyrysi kohti auringonpaisteessa kimaltelevia kuusenoksia, ja höyry katkesi tuon tuosta.
”Minua väsyttää.”
Taiji astui lähemmäs. Tiiviiksi tampattu lumi narskui hänen kenkiensä alla. hide katsoi maahan perääntyen varovasti. hide tärisi. Tärinä oli samanlaista kuin silloin. Jännittynyttä, kiihkeää ja voimakasta, hieman pelokastakin. Kylmät väreet ravistelivat hänen pientä kehoaan leviten sydänjuurista selkärankaan ja sitä kautta väreet säteilivät jokaiseen ruumiin kolkkaan. Taijikin tunsi olevansa kylmien liekkien keskellä.
”Tämä on varmasti rankkaa kaikille.”
”Minä en jaksa tätä enää.”
”Aiotko keskeyttää? Lähteä kotiin?”
”En tietenkään. Minä en enää kestä tätä.”
”Mitä sinä et kestä?”
”Sinua.”
Se oli isku vasten Taijin kasvoja. Hän oli varma, että hiden sanat johtuivat vain väsymyksestä ja rasituksesta, mutta se tunne, joka hidestä epäselvästi huokui, oli jotain pelottavan vierasta. Taiji ei ollut koskaan tuntenut vastaavanlaisia tunteita. Hän ei koskaan ollut niin pettynyt, että uskottelisi itselleen toisen olevan vain totaalisen poissa tolaltaan. Hän ei koskaan ollut tuntenut toisesta huokuvaa, täysin ventovierasta tunnetta niin intensiivisesti kuin nyt. hide oli kova kuori, josta oli vaikea nähdä lävitse. hide päätti täysin, mitä muut saisivat tietää hänestä. Hän saattoi lähettää muuriensa ulkopuolelle muutamia viestejä itsestään, korkeintaan muutaman sanan mittaisia. hiden tunteista ei koskaan tiennyt, hän oli täysin… arvaamaton.
”Mitä minä olen tehnyt?” Taiji kysyi hämillään.
hide venkoili kääntäen katsettaan jatkuvasti pois, mutta Taiji marssi uhmakkaasti hänen eteensä ja käänsi hänen päätään niin, että näki hänen silmänsä. Silmät olivat syvimmät muurit. Kaikki se kauneus piilotteli jotain hyvin haavoittuvaista, ehkä ulkoistakin olemusta kauniimpaa ja herkempää. Se kauneus oli ainutlaatuista.
”Minä…” hide aloitti, mutta hänen äänensä kuoli pois. ”En…”
Tavallaan Taiji kadehti hideä. hide oli niin mystinen ja vaikeasti luettava. Tavallaan Taiji sääli häntä. hide oli niin sulkeutunut ja piti asioita itsellään aivan liikaa. Hän ei osannutkaan kuvitella, miten kuormittavaa sellainen piilottelu olisi.
”hide, sinä olet ihan helvetin outo. Luulin, että olimme ystäviä.”
Mitään muuta Taiji ei enää osannut sanoa. Taiji alkoi kuohua vihasta. hideä ei voinut kuitenkaan vihata. Pienempi katsoi toista suurilla, tummilla silmillään. Hänen katseessaan oli jotain pistävää. Kun Taiji katsoi hideä silmiin, hän näki vain hänen silmänsä. Tummanruskea iiris oli hänen muurinsa, jota pidemmälle ihminen ei päässyt. Taijin silmissä ei ollut sellaista kaiken taakseen peittävää muuria. Hän ei ollut yhtä hyvä kätkeytymään itseensä kuin hide.

Taijin käsi valahti pois hiden leualta ja mies jäi tuijottamaan tätä tyhjin, pettynein silmin. hide kääntyi ja katosi metsän syleilyyn vieden mukanaan sen ainutlaatuisuuden ja kivuntunteen, joka repi Taijin sydäntä säikeisiin. Siinä nuorukaisessa oli jotain aivan liian arvokasta hukattavaksi. Taiji tiesi. hidessä oli jotain, mikä kun kerran pääsisi puhkeamaan kukkaan, ei kuihtuisi koskaan. Vaikutti vahvasti siltä, että se juuri puhkeamaisillaan oleva nuppu olisi riuhdottu juurineen irti maaperästään ja jätetty tuskan paahteeseen kuolemaan.
Taiji piteli käsissään sitä nuppua, kasteli sitä epätoivon kyynelillä ja toivoi, ettei se kuolisi. Jos hän onnistuisi kääntämään sen lahjan eloon, se ei koskaan jäisi ajan jalkoihin. Ei koskaan.
Taiji tajusi seisseensä paikoillaan liian pitkään pakkasen syödessä hänen varpaitaan ja lähti kohti tukikohtaansa surumielisenä.

Taiji, sinä et muista sitä. Näen sen sinun silmistäsi. Sinä et yksinkertaisesti muista. Kuvitelmasi on melkein oikeassa, mutta ei kuitenkaan. Minä en juonut tippaakaan. Minä muistan kaiken. Aivan kaiken.
Juuri sen ratkaisevan kohdan, jota sinä et osaa enää kuvitellakaan. Sinä en tiedä, miten alas kiskoit minut. Minä tahdon unohtaa. Minä en tahdo kokea niitä tunteita enää. Sinä et anna niin käydä. Minuun sattuu liikaa ja sinä muistutat minua. Minä en voi kertoa sinulle. En vain pysty.
Se on aika… surullista.

Minä tahdoin jonkun korjaavan minut. Minä luulin, että se olisit voinut olla sinä.
Nyt minä tajusin että sinä rikoit minut enkä minä voi antaa sinun korjata minua.

Ja vain muutama tunti Taijin leiriin saapumisen jälkeen, vihollisryhmän rynnäkkö särki hänen ryhmänsä puolustuksen ja aseiden paukkeen saattelemana heidän leirinsä tuhottiin. Taiji heitti aseensa hankeen piakkoin, hän tahtoi ainoastaan löytää hiden. hiden ryhmässä ollut alokas piteli häntä vankina samalla, kun Taiji etsi katseellaan sitä nuorukaista. hideä ei näkynyt missään.
”Hei anteeksi…” Taiji kysyi hiljaa, jolloin häntä pitelevä nuori mies tökkäsi häntä kiväärillä selkään. ”Eikö Hideto Matsumoto ole teidän mukananne?”
”Oli”, nuorukainen vastasi kuiskaten ja katsellen hetken ajan, kuinka telttoja ja juoksuhautoja tuhottiin. ”Hänet evakuoitiin, en ole varma, mikä hänelle tuli. Hän romahti ensin fyysisesti ja eikä henkinen kantti riittänyt nostamaan häntä. Se ei ollut normaalia romahtamista, eikä mitään pinnallista luovuttamista. Hän oli shokissa, aivan kuin jotain todella kamalaa olisi juuri tapahtunut.”
”Ai…”
”Mutta uskon, että riittävällä levolla se menee ohi. Matsumoto ei oikein syönytkään mitään eikä juuri nukkunut. Iltaisin se lähti omille teilleen…”
Taiji ei kuullut enempää. Hän kuuli päässään vain hiden hiljaiset sanat.
Minä en kestä tätä enää.

A/N: Inspiraationa hiden ongelmakuvauksiin on toiminut mm. tämä kuva nuoresta hidestä ja kiinnitettyäni tarkemmin huomiota hiden vasempaan ranteeseen, aloin huomata hiden pitävän lähes aina useita rannekoruja vasemmassa ranteessaan. Lisäksi luin Yoshikin elämänkerran käännöksestä hiden lihomisenpelosta ja siihen liittyvästä satunnaisesta oksentelusta, mielikuva hiden nuoruudesta oli valmis.

Avatar
Dekiru
Teknikko
 
Viestit: 144
Liittynyt: Pe Loka 28, 2011 12:46 pm
Paikkakunta: Athum.

Re: Sydämesi varjossa (Taiji/hide, drama, deathfic, AU) 3.75

ViestiKirjoittaja Dekiru » Ma Kesä 30, 2014 11:06 pm

A/N: Hei taas, lafi... melkein vuoden tauon jälkeen, satojen tapahtumien ja muutosten jälkeen löydän itseni jälleen kirjoittamasta. Pahoittelen hidasta kirjoitustahtia!!!

Neljäs luku:


Hiljaisuus kiersi kehää tyhjän tuvan seinillä, kun hide nuokkui puoliunessa ikkunan äärellä ja katseli, kuinka muut palasivat metsästä rähjäisinä ja likaisina. Pian ilmaa halkoivat ovien sadat paukahdukset jotka jäivät kaikumaan autioon huoneeseen, jossa oli jäljellä vain haamu nuoresta miehestä.
Nimilappu loi kuopan täydelliseksi pedattuun punkkaan. Niiden ryppyjen olemassaolo häiritsi häntä. Se oli särö puhtaudessa, jonka hän oli huoneeseen luonut. hide oli pedannut joka ikisen punkan yhtä täydelliseksi, kuin omansa. Komppanian päällikkö oli käskenyt terveystarkastuksesta melko heikoin paperein palanneen alokkaan käydä nukkumaan ja levätä kunnolla, muttei tämä voinut. Häntä kaihersi liikaa. Tyhjyydessä soinut puhelin oli lakannut pirisemästä, ja soittaja oli muisto.
Sinulla taitaa olla kylmä?
Nuorukainen puristi silmänsä kiinni ja tahtoi itkeä. Hän upotti kyntensä vasemman ranteen iholle.
Sinä täriset kuin hullu.
Jatkuvaa pirinää helvetillisempää oli se, kun muisto pyöri hänen silmiensä edessä kuin mustavalkofilmi, jota hän oli yksin katsomassa. Hänet oli pakotettu autioon, valtavaan elokuvasaliin ja valkokankaalla pyöri mustavalkoisena hänen suudelmansa Taijin kanssa. Pojan kanssa. Pojan, joka jätti hänet yksin. Nauhuri raksutti piinaavasti taustalla eikä hän voinut sulkea silmiään, eikä nukahtaa. Hänen aivonsa kiduttivat häntä niin kuin psykoottinen kakara kurittaa nukkejaan.

Lumipukujaan riisuvat varusmiehenalut kasarmin pihalla olivat kaikki samannäköisiä, kunnes riisuivat kypäränsä. hide tuijotti heitä, vaikka pelkäsi kuollakseen, että jonkin kypärän alta paljastuisivat Taijin kasvot.
Miten helvetissä voi edes sattua näin paljon?
Keuhkot muurautuivat umpeen ja hän vajosi polvilleen ikkunan alle, kun hänen pelkonsa muuttui todellisuudeksi ja hän näki, kuinka erään kypärän takaa löytyi Taiji. Hänen Taijinsa. Hänen Taijinsa, ei missään romanttisessa merkityksessä, pikemminkin vihan ja katkeruuden kohteena. Hänen Taijinsa ja hänen henkilökohtainen helvettinsä.
Hengittäminen oli vaikeaa ja hän haukkoi henkeään pidätellen helvetillistä itkua toivoen, että tukehtuisi. Ehkä tukehtumisen toivominen oli liioiteltua. Viimeisen viiden minuutin ajan, kun hän oli nähnyt armeijan autojen ajavan varuskunnan pihamaalle ja kuunnellut, kuinka viluiset ja nälkäiset alokkaat täyttivät kasarmin, hän oli kuvitellut enemmänkin asevaraston ryöväämistä. Yksikin toimiva ase olisi riittävä.
Ei jumalauta.
Ei hän itseään tappaisi kuitenkaan. Paitsi humalassa. Neljätoistavuotiaana hän oli ryypännyt ensimmäistä kertaa ja seuraavana aamuna oli ilmeisesti samanlaisissa tunnelmissa kuin illalla. Päätä hakkasi armoton krapula ja hän oli halunnut ehkä kuolla. Sitten hän oli kuullut kaveriltaan, että tämä oli kuullut saman virren edellisiltana. Siitä hide ei muistanut itse mitään.
Humalassa hän ei ollut oma itsensä muutenkaan. Hän ei kontrolloinut humaltunutta päätään sitten ollenkaan. Hän pelkäsi itseään humalassa ja pelkäsi muidenkin puolesta.
Minun olisi pitänyt ryypätä sinä iltana niin kuin Taijikin teki. Enpähän muistaisi paljon paskaakaan niin kuin ei sekään tunnu muistavan.
Hän olisi voinut itkeä ja huutaa että tahtoisi kuolla mutta eihän hän oikeasti tahtonut. Ei kuolemassa ollut mitään hienoa eikä jaloa eikä rohkeaa. Ei ollut mitään hienoa maata mullassa mädäntymässä. Hän tahtoi olla elossa vaikka eläminen oli helvettiä.
hide nousi jaloilleen kun huoneeseen tuli muita alokkaita vain pyyhkeet päällään ja joiden nimiä hän ei siinä mielentilassa tahtonut muistella ja häneltä kysyttiin, oliko hän kunnossa. hide ei tiennyt, mitä vastaisi, jolloin Mitarashi tuli hänen luokseen ja löi häntä olkapäälle.
”Matsumoto, helvetti, näytät niin kuolleelta… Eikö sinun pitäisi olla tuossa nukkumassa eikä seisomassa ikkunan edessä?”
Voi jumalauta nyt en minä elävältäkään näytä kun olen kuollut.
”Anteeksi, en vain pysty nukkumaan…”
”Parempi olisi, sillä me kaikki muut käydään seuraavaksi nukkumaan ja nukutaan helvetti seuraavaan aamuun.”
hide meni punkkansa ääreen ja nosti sen inhottavan nimikyltin jakkaralle vaikka hänen teki mieli polttaa koko lappu tuhkaksi. Päiväpeitteen hän taitteli tismalleen rutinoituneen kaavan mukaisesti jakkaran päälle ja sitten hän kaivautui peittojen väliin kovalle sängylle ja odotti että muut sulkisivat valot.

Hän sulki silmänsä eikä erottanut, milloin muut laittoivat valot pois päältä. Hän oli niin väsynyt ettei hän pystynyt enää nukkumaankaan. hide tahtoi varastaa auton ja lähteä ajamaan tielle ja ajaa ojaan. Hän toivoi ettei Taiji olisi löytänyt häntä. Hän olisi aivan vapaasti saanut jäädä siihen kuusen alle kuolemaan hitaasti ja niin tuskallisesti ja voi jumalauta.
Äänet vaimenivat kun alokkaat kävivät nukkumaan häntä ympäröivässä huoneessa. Hän ei tahtonut ajatella Taijia eikä kieriä itsesäälissään vaan hän ajatteli jotain oikeasti hirvittävää. Hänen tukahdutettu itkunsa ei ollut mitään verrattuna siihen kun tuhansia, kymmeniä tuhansia miehiä seisoo eturintamalla ja kiipeää hiekkatörmän yli ei-kenenkään maalle ja siihen kymmenien tuhansien miesten kauhunhuutoon kun eteen lentää kranaatti jonka korvia viiltävä pamaus peittää alleen kaiken. Yksi hermoja raastava kranaatinvihellys ja sitten on ukkoa raatona sadoittain, tuhansittain. Ja puhumattakaan niistä, ketkä jäävät raajarikoiksi, kuuroiksi ja sokeiksi tai pahimmillaan ovat noita kaikkia yhtä aikaa miettien että miten tästä perkele pystyi jäämään eloon, kun kaveri kuoli siihen että käsi lähti irti mutta minulta perkele kaikki raajat ja näkö ja kuulo mutta minä perkele elän.
Ja kranaatteja ja maamiinoja ja kaasua ja tykkejä oli oikeissa sodissa tuhansittain. hide mietti vaikkapa Vietnamin sotaa. Neljäkymmentä tuhatta raatoa. Millainen yhtälö siitäkin tuli? Kolmetuhatta tonnia luita ja lihaa, satakaksikymmentä paunaa aivoja, viisikymmentätuhatta gallonaa verta ja miljoona elämän vuotta joita ei koskaan elettäisi. Hänen kärsimyksensä ja itsesäälinsä oli niin pientä siihen taisteluun mitä siellä käytiin eikä se ollut edes pahinta mitä maailman miehet ovat nähneet.
Hän yritti nukkua, muttei hän pystynyt, kun hän mietti miten lähellä hän oli oikeaa sotaa ja miten kaukana hän oli siitä. Auta armias kun tuli kevät ja kesä ja kun hän joutuisi lumijuoksuhautojen sijaan tekemään sellaisia mudasta.

Mitenköhän monta hiljaista hätähuutoa jäi kranaatinvihellysten varjoihin ensimmäisessä ja toisessa maailmansodassa? hide ei aikaisemmin miettinyt sitä, kuin nyt. Millaista oli viettää vuosi jos toinenkin mudassa katsellen kuinka veri suihkuaa kaverin kaulasta ja kaveri kaatuu sätkien mutaan ja hautautuu sinne? Mudassa helvetti kaulaa ja silmiä ja sielua myöten olipahan elossa tai kuollut.
Jos tulisi kolmas maailmansota…
Voi Luoja kuinka juoksisin törmään ylitse sieltä mudasta ja kuolisin kentällä, en juoksuhautojen mudassa kuin sinne lentää kranaatti ja ruumiini leviää ympäri tannerta.
Minä en mudassa kuole.
Mutta ei kuoleminen ollut kunniakasta. Ei oman maan vuoksi kuoleminen ollut kunnia vaan se oli sairasta koska elämän piti voittaa aina. Hän mieluummin eläisi kuin kuolisi.
Nyt hän oli valvonut liikaa ja aivot olivat kuin humalassa ja hän uskoi että olisi parempi olla kuollut. Ja voi helvetti, miten turhaa se oli, kun hän vertasi oikeaan sotaan, mutta nyt hän oli sodassa itsensä kanssa. Hän tahtoi vain nukkua että tahtoisi elää mutta hän näkisi unta joka saisi hänet toivomaan, että olisi kuollut.

hide ei edes ollut nukahtanut, kun hänen aivoissaan soiva yksinäinen kaiku nostatti myrkyllisiä ajatuksia hänen mieleensä ja verenkierto levitti pahoinvoinnin ympäri hänen kehoaan. Hän tunsi puistatuksen ja itseinhon ja katkeruuden sormenpäissään ja varpaissaan asti.
Sinulla taitaa olla kylmä?
Se pirulainen, joka hänen päässään asusti, laittoi nauhan jälleen pyörimään eikä hide voinut sulkea silmiään. Hänen elämänsä ihanin ja helvetillisin päivä vilisi hänen silmiensä edessä jokaista yksityiskohtaa ja tunnetta myöten samanlaisena kuin se oli silloin ollut.
Hän tunsi kuinka se muisto imi hänen elämänsä hänestä äärimmäisen hitaasti. Taijin jälleennäkeminen ja muiston palaaminen oli kuin neula joka pisti reiän hänen kaulavaltimoonsa ja yhtäkkiä hänestä olikin tullut verenvuototautinen ja kaikki hänen verensä vuoti siitä millinkokoisesta reiästä hitaasti ja hyytymättä.
Hän tiesi, että jos joku ei laittaisi sormeaan siihen ja estäisi häntä vuotamasta tyhjiin, hän ei eläisi kovin kauan. hide tahtoi vain nukkua väsymyksensä pois, että tahtoisi elää, mutta hän pelkäsi nukkumista sillä silloin se uni muistosta olisi vieläkin todellisempi ja sen muiston takia hän tahtoi kuolla.

Sinä olet kuollut silloin hyvä herra ja sinä kuolit tyhjän tähden. Sinä olet kuollut hyvä herra.
Kuollut.

---

Hämmennyksen- ja raivonsekaiset tunteet kuohuivat Taijin sisällä ja kun hän näppäili Fumikon numeroa puhelinautomaattiin. Hän pelkäsi pahasti että Fumiko huomaisi jonkin olevan vialla. Mitä hän vastaisi? Miten hän voisi peittää äänensä vihaisen vapinan?
Fumiko vastasi ja Taiji jäätyi paikoilleen.
”Fumiko…”
”En ole kuullut sinusta vähään aikaan, minulla on kauhea ikävä sinua. Mitä teillä on ollut.”
”Tuota… Meillä oli leiri. Pääsimme juuri takaisin, voisimme mennä nukkumaan mutta päätin tulla soittamaan. Nyt ei ole jonoa, kaikkia väsyttää ja he ovat nukkumassa nyt. ”
”Mitä leirillä tapahtui?”
”Vähän kaikenlaista, opettelimme luonnossa selviytymistä ja puolustusta.”
”Kuulostatkin todella väsyneeltä.”
”Niin olen… En vain voinut mennä nukkumaan, minun oli pakko saada kuulla ääntäsi ensiksi. Miten sinä jakselet?”
”Jaksan hyvin.”
”Etkä valehtele?”
”En.”
Sillä hetkellä Taiji tajusi, että he valehtelivat toisilleen. He valehtelivat toisilleen koko ajan. Mitä postia tuli? Ei mitään. Fumiko tiesi, että joukossa oli kirje. Fumiko ei voinut hyvin vaikka väitti muuta ja Taiji aisti sen. Valheet olivat kuin kirkasta lasia heidän välillään, he näkivät valheittensa läpi selkeästi.
Sitä miettiessään puhelinlangoilla tanssahteleva hiljaisuus ilkkui Taijille, kun tämä alkoi pohtia, mikä kaikki todellisuudessa oli valhetta. Oliko kaikki?
”Entä vauva?”
”Sekin voi hyvin.”
Taiji tiesi, kun joku toinen valehteli. hide sanoi ryhtyvänsä vaatesuunnittelijaksi mutta Taiji tahtoi lyödä häntä turpaan ja sanoa että älä valehtele senkin kitaristi. Fumiko valehteli voivansa hyvin, ja silloin Taiji puolestaan tahtoi halata häntä ja pyytää olemaan rehellinen. Taiji vihasi valehtelijoita. Fumikon valehteleminen sai hänet vihaiseksi. hidekin valehteli hänelle mutta Taiji ei voinut vihata hideä.
Taiji tajusi valehtelevansa itselleenkin.
Kun hide sanoi, että hänestä tulee ompelija, ei Taiji voinut lyödä häntä. Taiji tahtoi oikeasti halata häntä ja pyytää vain puhumaan totta.
”Selvä. Minun pitää mennä nyt.”
”Nuku sitten kunnolla. Rakastan sinua.”
”Nukun. Minäkin sinua. Hei.”
”Hei…”

Hän laittoi luurin paikoilleen. Hänen takanaan ei ollut jonoa, joten hän jäätyi paikoilleen eikä pystynyt liikkumaan. Puhelimen kierrelanka heilui ilmassa. Hän tuijotti sen liikkeitä toivoen että vaipuisi hypnoosiin ja unohtaisi kaiken hetkeksi.
Hän oli tajunnut että he valehtelivat. Kaikki oli valhetta. Taiji luuli että olisi voinut unohtaa hiden ja haaveensa mutta ei voinut. Hän tiesi että hidekin valehteli. Fumiko valehteli, hide valehteli, kaikki valehtelivat. hiden valheita Taiji ei osannut erottaa mutta hän tiesi sen että ompelijaa hänestä ei tulisi. Fumikon valheet hän erotti jo äänenkorkeuksista.
Kaikki muut olivat nukkumassa muttei Taijia nukuttanut. Hän oli ainoastaan vihainen. Ei Fumikolle eikä hidelle, vaan itselleen. Hän laahusti kohti kahviota, pyysi kahvin ja maksoi tietäen, ettei nyt varsinkaan nukkuisi.
Ja juuri hän tajusi valehdelleensa Fumikolle jälleen.

---

Aamulla hide oli ollut hereillä varmaan kuusi tuntia ennen kuin tuvan johtaja aukaisi verhot ja huusi niin kovaa että kukaan ei enää sen karjahduksen jälkeen nukkunut. hide irrottautui omasta maailmastaan valuen mukaan päivän pyörteisiin. Hän lipui muiden mukana, tarkemmin ottaen muiden varjoissa.
Pesuhuoneessa osa nuorukaisista huomasi miten muutama viikko armeijassa oli vaikuttanut. Suurin osa lihaksista taisi olla voin psykologisen toiveajattelun tuomaa harhaa, mutta vertailua lihastenkasvun välillä syntyi silti. hide pesi itsensä mahdollisimman nopeasti ja kietoi pyyhkeen ympärilleen, eikä voinut sulkea korviaan miesten puheilta.
”Aivan mahtava kuntoleiri! Eihän se sapuska nyt hyvää ole, mutta kun syödään kaksinkertainen määrä normaaliin verrattuna eikä se kerry vyötärölle vaan hauiksiin ja vatsalihaksiin, niin en voi muuta kuin kehua.”
”Niinpä. Tyttöystäväni ei varmasti usko silmiään kun tulen kotiin paremmassa kunnossa kuin koskaan.”
”Ja seksikkäämpänä tietysti.”
hidellä oli yllään vain pitkät vaaleanvihreät housut ja pyyhe hartioilla, kun niiden kahden miehenalun kadehtiva katse karkasi toistensa lihaksista kuivaustilojen nurkassa seisovaan nuorukaiseen. Tai poikaan. Miten vaan, mutta huomio kiinnittyi lihasten sijasta silmiinpistäviin solisluihin ja luiseviin kylkiin.
”No tuolla ainakin ei kohta jalat ota edes yhteen kun seisoo suorassa”, sanoi pidempi.
”Eihän sitä jos on tuollainen läpipasko ja joutuu urheilemaan hullun lailla”, toinen vastasi. ”Hei tyyppi! Syöhän jotain, lapamatokin on paksumpi kun sun jalka!”
Oudoksuva katse sai säälin sävyjä ja silloin hide kiskoi paidan päälleen. Juuri sopivasti alikersantti ilmoitti ajan loppuneen.

Aamupalalla hän söi tarmokkaan reippaasti koska ne kaksi nuorukaista, joiden nimeä hide ei jaksanut muistaa, istuivat aivan hänen lähellään. Hän yritti katsella toiseen suuntaan, jauhaa pitkään leivänpalaa suussaan, mitä vaan että näyttäisi aivan normaalilta ja tavalliselta.
Toiseen suuntaan katsellessaan hän tunsi väkevän piston sydämessään. Maailman terävin tikari lävisti hänen aorttansa ja molemmat sydänkammionsa ja veri roiskahti kuohuen hänen sisällään. Tietenkin eräs Taiji Sawada istui kolmen pöytärykelmän päässä hänestä jutellen iloisesti, levänneen näköisenä tovereilleen. Leipä putosi hiden käsistä lautaselle ja hänen kapeat sormensa kannattelivat tyhjää.
Sinulla taitaa olla kylmä?
Aina nähdessään Taijin hän yhdisti näköhavainnon muistoon ja siihen lauseeseen joka kaikui siinä viileässä ilmassa, hiljaisuus korostuksenaan. Aina Taijin nähdessään ympärillä tuli hiljaista ja se nuorukainen puhui suoraan hänelle siinä viisitoistavuotiaan vartalossa ja kysyi että oliko hänellä kylmä. Itseinhon väreet kulkivat pitkin hänen hermoratojaan eikä hän voinut enää kuvitellakaan, että poimisi sen leivän tarjottimelta ja söisi. Hän puri valmiiksi rohtunutta huultaan kunnes tunsi veren kirpoavan suuhunsa. Pisara valahti hänen leualleen ja jatkoi siitä pudotusta tarjottimen reunalle.
”Hei Matsumoto, sulla on haava huulessa.”
hide ei tiennyt, kuka puhui. hide vain pyyhkäisi leukansa ranteeseensa, poimi tarjottimensa ja lähti. Palautustiskin emäntä tuijotti häntä pieni kauhunhäiven silmäkulmassaan. hide kiitti ruoasta ja etsi tiensä lähimpään vessaan.

Tiiliseinällä oli peili josta hide näki, kuinka punaiset juovat kulkivat hänen suupielissään. Hän astui lähemmäs lavuaaria, nojasi sen reunaan käsivarsillaan ja nousi varpailleen nähdäkseen peiliin paremmin. Melkein nenä kiinni peilissä hän tuijotti omia tummanruskeita silmiään, litteää nenäänsä ja epäsymmetristä suuta. Alahuuli oli turvonnut pureskelemisen johdosta ja kova pakkanen, joka leirillä oli ollut keskiössä, oli kuivattanut sen halkeilevaksi. Pieni veripisara juoksi leualle, mutta se ei ollut enää pelkästä huulesta peräisin.
hide tajusi että hänen suunsa oli täynnä verta.
Hän kumartui lavuaarin ylle ja sylki tummanpunaisen, sakean nesteen suustaan. Veripisarat tanssahtelivat valkoisella posliinilla matkaten kohti viemäriä joka imaisi ne kuin pyörre. hide pyyhki suunsa vasempaan ranteeseensa ja vain hetkeä myöhemmin tiedosti sotkeneensa ranteensa verellä jälleen. Säälittävyydentunne nosti hänen kurkkuunsa etovan olon ja ilman omaa yritystä hän oksensi veressä uivan aamupalan lavuaariin. Vatsassa tuntui ikävä kramppi joka sai hänet melkein romahtamaan polvilleen lavuaarin eteen. Hän puristi silmänsä kiinni samalla kun taipui kaksinkerroin kivusta.
Kivun hellittäessä pikkuhiljaa hän todella säikähti. Hän ei ymmärtänyt, mitä oli tapahtunut. Hän näki Taijin ja alkoi oksentaa verta? Mahdotonta. Jotain oli vialla ja pahasti. hide pakotti itsensä oikenemaan ja katsomaan lavuaariin. Veri oli melko ohutta ja suurin osa oli jo juossut viemäriin, mutta pureskeltu leipä ja riisi aiheuttivat ikään kuin tulpan, eikä veri päässyt virtaamaan pois.
Veri ei ollut mustaa ja hide huokaisi helpotuksesta. Hän oli kuunnellut koulussa salaa kahden bulimiaa sairastavan tytön keskusteluja ja saanut elintärkeän vinkin: jos veri oli punaista, se oli todennäköisesti peräisin kurkusta tai suusta, mutta jos veri oli mustaa, se tuli syvemmältä ja kyyti olisi sairaalaan ja vähän helvetin äkkiä.
Hän teki käsipyyhepaperista äyskärin jolla puhdisti viemärin oksennuksesta, paperin hän heitti vessanpönttöön vaikka se saattaisikin tukkeutua ja sitten hän pesi altaan. Hän katsoi uudelleen peiliin ja tajusi pestä kasvonsakin. Samalla hän pesi ranteensa. Se oli jotain niin outoa ja epätodellista, aivan kuin hän olisi yhtäkkiä palannut elämässään kolme vuotta taaksepäin pahimpaan nuoruuteensa. Eikä hän edes voinut sille mitään. Hän eli totaalisesti uudelleen aikaa, jossa oli elänyt Taijin tapaamisen jälkeen. Kulissit terveestä mielestä ja elämästä olivat kaatuneet, mutta hän yritti kaikin voimin koota itsensä.
Kulissi oli kaatunut. Nyt hän näki totaalisesti sen kaiken mitä oli oikeasti aiheuttanut itselleen niiden vuosien aikana. Ensinnäkään hän ei juuri syönyt, mikä saattoi olla yksi syy siihen, miksi hän ei kovin paljoa kasvanut pituutta. Salaa hän toivoi että voisi olla niin kuin kaikki muutkin hänen ikäisensä, mutta hän oli jumissa ikävuoteen viisitoista.
Hän sylkäisi vielä kerran verta lavuaariin, avasi hanan huuhtoakseen sen pois ja sitten hän katsoi peiliin. Hän päätti että ehkä olisi sittenkin aika siirtyä eteenpäin. Hän lähtisi vaikka salille.
Ja hymyili. Hymy oli kuitenkin vale.

Yksikön ilmoitustaululla luki että se sunnuntai oli julistettu melko vapaaksi. Leirin jälkeiseen palautumiseen varattu aika loppuisi heti huomenna rankoilla kunto- ja ampumaharjoituksilla. hide toivoi että pääsisi kokeilemaan kertasinkoa. Singolla ampuminen kuulosti niin hauskalta ja hän tahtoi kokea kuinka raketin lähtiessä aseen nokasta hän lentäisi itsekin muutaman metrin taaksepäin.
Muut alkoivat siirtyä muodostelmissa takaisin tuvalle ja hide etsiytyi oman ryhmänsä joukkoon. Hän saattoi nähdä vilauksen Taijista mutta se ei sattunut enää niin paljoa. Hän kuuli edelleen sen lauseen ja tunsi sitä seuraavat hetket ihollaan mutta se ei sattunut. Hän tahtoi olla vahva ja todistaa itselleen ettei vajoaisi siihen helvettiin enää toista kertaa.
Se vapaus, kun tuvalle saavuttua alikersantti Hatake ei ollutkaan huutamassa käskyjään, tuntui niin vieraalta että lähes kaikki lamaantuivat toimettomiksi. Vapaan sai viettää miten kukin tahtoi. Komppanian päällikön kehotuksesta huolimatta hide ei aikonut jäädä paikoilleen. Hän alkoi järjestellä kaappiaan siinä samassa kun muut alokkaat päättivät lähteä katsastamaan läheisen sotilaskodin antimia.
Tupa tyhjeni melko nopeasti alokkaista, mutta alikersantti Hatake jäi. hide oli jo saanut kaappinsa siivottua, mutta sotki sen uudelleen ja alkoi taas järjestellä tavaroita. Hän tunsi alikersantin katseen selkärangassaan, yrittäen esittää, ettei muka huomaisi.
”Matsumoto, mitä siellä leirillä tapahtui? Tahdotko kertoa minulle?”
hiden kädet jäivät paikoilleen vaatepinon päälle. Hän jähmettyi siihen paikkaan ja puhuminen tuntui tuskallisen vaikealta. Hän sulki silmänsä, veti syvään henkeä ja paiskasi kaapinovet kiinni.
”Yleiskuntoni vain romahti äkillisesti, herra alikersantti”, hide vastasi kuuliaiseen sävyyn ja kääntyi katsomaan Hatakea. Selkä suorassa.
”Mikä on vointi nyt?”
”Hyvä, herra alikersantti.”
”Kuulostatte epävarmalta.”
”Vointini on hyvä.”
hiden hengitys tiheni ja happi tuntui juuttuvan suuriksi lohkareiksi hänen keuhkoihinsa.
”Selvä. Huomenna varmaan pystyt ottamaan osaa ampumaharjoituksiin?”
”Pystyn varmasti osallistumaan kuntotehtäviinkin.”
”Se on hienoa.”
”Ajattelin lähteä kuntosalille. Se varmaan sopii?”
”Sopiihan se. Useimmat menevät kuitenkin sotilaskotiin syömään munkkeja.”
hide nyökkäsi. Hatake kohotti kätensä ohimolleen poistumisensa merkiksi ja lähti huoneesta. hide kuulosteli oven sulkeutumisen jälkeen loittonevia askeleita ja vasta, kun ne olivat tarpeeksi kaukana, hän yski ne hiilidioksiditiiliskivet pois keuhkoistaan. Hän otti kaapistaan tukea ja taipui melkein kaksinkerroin, toinen käsi polvea vasten. Hän ryki lattialle vielä muutaman verisen sylkipisaran, kunnes henki taas kulki kunnolla ja sitten hän mietti, millä oikein siivoisi lattian. Hän sotki punaiset pisarat kengänpohjiinsa, laittoi sotilaslakin päähänsä. Kurkkuun koski muttei hän jaksanut välittää siitä. hide poimi pyyhkeen vaihtovaatteiden kera ja lähti kuntosalille kasvattamaan maskuliinisuuttaan.

---

Taiji viihtyi sotilaskodin biljardipöydän ääressä iltamyöhälle asti. Hieman meluisassa mutta kodikkaassa rakennuksessa aika lensi kuin siivillä, ja vaikka välillä iski nälkä, se lähti pois parilla leivonnaisella, joita sotilaskodissa oli tarjolla. Paikalla oli lempinimi sotku. Kun aamupalan jälkeen tupatoverit olivat ehdottaneet, että ”lähdetään sotkuun!” oli Taiji aluksi hieman hämmentynyt.
Ainoa asia mikä häiritsi häntä oli hide. Tämän outo käytös vainosi häntä varsinkin, kun hän ei tiennyt siihen syytä. Taijia inhotti kun ihmiset suuttuivat hänelle ilman syytä. Mitä hän oli tehnyt hidelle? Pelastanut hänet. Siitäkö se suuttui? Ei jumalauta.
Lievää vihaa tuntenut Taiji kuitenkin muuttui lähinnä huolestuneeksi aamupalalla. hide oli istunut muutaman pöydän päässä näykkien ruokaansa, lopulta lähtenyt jättäen varmaan puolet syömättä. Leirin jälkeen oli odotettavaa, että ruoka maistuisi paremmin kuin hyvin, mutta ilmeisesti se ei pätenyt kaikkiin. Taiji oli seurannut katseellaan hideä joka oli ottanut suunnan kohti vessoja. Tilanne oli jäänyt häiritsemään Taijia niin pahasti, että lopetettuaan oman ruokailunsa hän tunsi pakonomaista tarvetta käydä tarkastamassa, olisiko vessoilla jotain johtolankoja, jotka kertoisivat hiden käyttäytymisestä. Veristä oksennusta ja roskiksessa käsipyyhkeitä joissa oli haaleaa, vedellä laimennettuja veritahroja. Silloin Taijin huoli heräsi pahemman kerran, mutta hide oli ehtinyt kadota kun hän palasi ryhmänsä kanssa takaisin tuvalle. Taiji tahtoi puhua hiden kanssa asiat selväksi, muttei hide selvästikään ollut kovin halukas jutusteluun.

Kun kellon viisarit ylittivät ilta kuuden, aika alkoi kulua hitaammin. Taiji hävisi biljardikuninkaan tittelinsä, kun hänen ajatuksensa herpaantuivat pelistä eikä pallojen seuraaminen ollutkaan enää niin mieluisaa ajanvietettä. Hän vetäytyi itsekseen pois pahimmasta melusta sohvanurkkaukseen katsellen ikkunasta ulos. Sotilaskoti sijaitsi vähän matkan päässä kasarmista, kovien pakkasten vuoksi halukkaita kuljetettiin armeijan autoilla sotkuun ja takaisin. Pimeyden lävistivät valokeilat ja uusi lastillinen alokkaita ryntäsi pihan poikki ovelle. Tupa täyttyi pyryttävästä lumesta ja hytisevistä nuorukaisista, jotka riisuivat vaatteensa ja kaivoivat esille lompakkonsa. Taiji yritti erottaa nuorukaisten joukosta hiden kasvonpiirteet, mutta toivottomin tuloksin. Viimeistään hän olisi hiden huomannut siitä, että kaikki muut ryntäsivät kahvioon ostamaan munkkeja, mutta hide olisi jäänyt nojaamaan hirsiseiniä vasten omiin oloihinsa.
Ajatusten keinulauta huojui myrskyisesti Taijin mielessä. Hetken ajan hän oli vihainen hidelle, seuraavaksi hän vain tahtoi sulkea tämän syleilyynsä ja rutistaa häntä kuin veli veljeä. Hän vilkaisi kelloa, mutta viisarit olivat kuin pysähtyneet paikoilleen eikä aika suostunut liikkumaan mihinkään suuntaan. Taiji halusi mennä eteenpäin, hän halusi palata menneeseen, sillä nyt hänen ei ollut hyvä olla.
hide, missä sinä olet?
Muutama alokas lysähti Taijin kanssa samalle sohvalle, toinen heistä laski riemuisasti munkkilautasen sohvapöydälle. Kumpikin nauroi ilman näkyvää syytä, he löivät toisiaan hartioille ja melusivat äänekkäästi. Kun Taiji tarkasteli heidän kasvonpiirteitään paremmin, kun nauru lopulta katosi heidän kasvoiltaan pelkäksi hymyilyksi, hän tunnisti heidän olevan samasta tuvasta, kuin hide. Taiji ei voinut enää antaa epätietoisuuden raastaa itseään, hänen oli aivan pakko kysellä hiden perään.
Taiji tarttui häntä kohti selin olevaa nuorukaista olkapäästä, jolloin tämä kääntyi säpsähtäen ympäri.
”Hei, tehän tunnette Matsumoton?”
”Ai sen Hideton? Sen hiljaisen? Kyllä se on meidän kanssa samassa tuvassa”, alokas vastasi. Hän oli hieman humalassa, ja kääntyi sitten kohti toveriaan. ”Eikö olekin, Mitarashi?”
”Kyllä se on”, vastasi Mitarashi yhtä humaltunut sävy äänessään. ”Mitä siitä? Tunnen hänet Taketania paremmin, minä voin vastata.”
”Niin… Sitä vaan, että mitä hänelle kuuluu?”
”Ihan helvetin outo jätkä!” huudahti Taketaniksi kutsuttu nuorukainen, jolloin Mitarashi paiskasi kämmenensä tämän suulle ja sihahti.
”Hiljaa senkin mulkku! Niin… Matsumoto on vähän… väsynyt. Sieltä harjoituksesta kun tultiin, niin se vain seisoi ikkunan edessä, näytti ruumiilta ja tuijotti tyhjyyteen. Katosi aamupalalta jonnekin enkä ole sen jälkeen siihen törmännyt.”
”Mitarashi ei edes ollut siellä leirillä näkemässä, miten se jätkä pyörtyili eikä siitä huolimatta syönyt mitään…”
”Pyörtyikö hide? Ei hän minulle ole mitään kertonut…” Taiji keskeytti terävästi.
Taketani tuijotti Taijia ihmeissään.
”Mistä edes tunnet sen?”
”Niin! Sehän on meidän tuvassa… Tunnetko sen jostain muualta, kun tuollaisen lempinimenkin sille olet keksinyt?”
Taiji puraisi huultaan.
No kyllä helvetti tunnen. Hän on paras kitaristi kenet olen koskaan tiennyt. Ihailen häntä
.
”Olemme vain vanhoja tuttuja”, Taiji vastasi yrittäen piilottaa todellisuuden vakavan ilmeen taakse. Kaksikko tuijotti häntä pitkään ja epäuskoisesti, joten Taijin oli pakko keksiä parempi selitys tai jatkaa kyselyään. ”Tiedättekö yhtään, missä hide… siis, Matsumoto on?”
”Se taisi lähteä salille, ainakin sinne päin näin sen kävelevän.”
Herranjumala.

---

Hideto istui jalkaprässin penkillä katse tiukasti kattoon naulittuna. Hikikarpalot valuivat pitkin hänen kasvojaan sekoittuen lähes yhtä suolaisiin kyyneliin. Hänen jalkojaan poltti, hänen päässään kaikuivat ne sanat, jotka tuntematon alokas oli sanonut hänelle suihkutiloissa: ”lapamatokin on paksumpi kuin sun jalka.”
Vain yksi loisteputkilampuista oli päällä ja ulkona oli jo tullut pimeää. hide antoi päänsä roikkua penkin ylitse. Hän katseli kuntosalia jonka hänen aivonsa olivat heittäneet nurinkuriseksi. Kaikki kuntolaitteet, jotka hän oli käynyt jo kaksi kertaa läpi, eivät näyttäneet yhtä inhottavilta kuin niitä katsoi pää ylösalaisin. Hänen ajatuksensa palasivat kerta toisensa jälkeen Taijiin, ja siihen henkiseen kipuun minkä tämä nuorukainen oli hänelle aiheuttanut. hide ei ollut tavannut Taijia kertaakaan leirin jälkeen. Toisaalta hän ei halunnut mitään muuta kuin olla hänen lähellään, toisaalta hän halusi pyyhkiä koko miehen mielestään ikuisuudeksi.
Siinä ylösalaista kidutuskammiota katsellessaan hän alkoi yhtäkkiä voida vähän huonommin kuin äsken. Hänen oli pakko nousta istumaan. Hänen jokaista lihastaan särki, kun hän nousi jalkaprässistä lattialle. hide koetti venytellä, mutta viruttaessaan sormia kohti jalkateriä hän tunsi ikävän krampin vatsassaan. hide kohotti katseensa koko seinän peittävään peiliin ja suorastaan pelästyi omaa peilikuvaansa. Hikiset kasvot olivat kalpeat kuin taululiidut. Huoneen vähäinen valo, joka oli peräisin huoneen toisessa laidassa olevasta loisteputkesta, maalasi synkkiä varjoja hänen kasvoilleen.
hide nousi seisomaan ja asteli lähemmäksi peiliä. Veri kohisi hänen korvissaan, verenpaineen heittely aiheutti huimausta ja hänen oli pakko ottaa peilistä tukea. Hän ei pystynyt katsomaan omaa heijastustaan, kun hänen silmissään sumeni ja hän tunsi jonkin lämpimän kohoavan hänen kurkussaan. Sumentuneesta katseesta huolimatta, leuka rintaan painuneena hide erotti varpailleen pudonneet punaiset pisarat. Sitten voimakas kramppi toistui hänen vatsassaan, hän taipui kaksinkerroin ja oksensi vedellä laimentunutta verta peilin alaosiin ja lattialle.
Kesti hetki, että hän tajusi mitä oli tapahtunut. Hän huohotti hiljaa uupumuksesta, järkytyksestä, huolesta, ikävästä, katkeruudesta, ja puristi silmänsä taas kiinni surusta. Kyyneleet tulvivat hänen poskilleen silti, hän vajosi polvilleen oksennuksensa viereen ja itki.
Minä hajoan.
Minä hajoan.
Minä ihan oikeasti hajoan, minä murenen.
Minä murenen palasiksi eikä minusta jää mitään jäljelle.

hide kohotti nyrkkinsä ja vaikkei nähnytkään mitään kyyneliensä lävitse, hän tiesi, missä peili oli ja löi. Hän oli liian heikkona saamaan peiliä rikki. hide antoi kyynelten valua pois silmistään, ja kun utu näkökentästä haihtui hän huomasi peilissä jotain mikä rikkoi hänen sydämensä. Peili oli ehjä, mutta heijastus sai hänen sielunsa halkeamaan miljooniksi säröiksi.
Taiji seisoi salin ovella ja tuijotti häntä surullinen ilme kasvoillaan.
hide puhkesi itkuun ja kietoi käsivartensa polviensa ympärille painaen otsansa polviin. Siitä hetkestä lähtien hän häpeäisi itseään ikuisesti.

”hide…” kuului hento kuiskaus huoneen toiselta laidalta, siellä missä oli ainoa toimiva valonlähde. Ja ainoa valonlähde hiden elämässä seisoi sen lampun alla. Taijin ääni oli täynnä lämmintä, aitoa empatiaa ja ymmärrystä, muttei hide itseinholtaan pystynyt uskomaan äänensävyn aitouteen.
”Anna minun olla”, hide mumisi. ”Oikeasti, anna minun olla yksin.”
hide nosti päänsä ja tuijotti Taijia peilin kautta suoraan silmiin. Taiji ei ollut koskaan nähnyt yhtä surkeaa katsetta. hide oli selkeästi ahdistunut kuin nurkkaan ajettu eläin paniikin vallassa. Ennen kaikkea Taijin oli vaikea uskoa sitä, että se ihmismytty siellä peilin edessä oli hide.
”Miksi sinä edes tulit tänne? Sinulla oli varmasti hauskempaa siellä missä nyt ikinä olitkaan…” hide jatkoi itkuisesti. Taiji katsoi häntä vähintään yhtä läpitunkevasti peilin kautta, ja sanoi vahvalla, mutta lempeällä äänellä:
”Minä haluan tietää miksi sinä et kestä minua. Minä haluan tietää, mitä minä olen tehnyt sinulle.”
Taiji asteli huoneen poikki hänen luokseen ja laskeutui toisen polvensa varaan hänen tasolleen. hide ei suostunut katsomaan häneen enää, tuijotti vain omaa heijastustaan ja yritti pidätellä kyyneleitä.
”Sinä vihaat minua”, hide kuiskasi. ”Sinä saat vihata minua. Minä…”
hide purskahti jälleen kerran itkuun, joka esti häntä puhumasta. Taiji laski kätensä hänen hartioilleen ja painautui lähemmäs häntä tuijottaen samalla laimeaa verta lattianrajassa.
”Shh. En minä vihaa sinua. Minä vain haluan tietää, miksi sinä olit sellainen… Sanoit, ettet kestä minua. Olit outo. Olet ollut outo siitä asti muutenkin. Kun me tapasimme siellä kaupungintalolla… Olit aivan yhtä täynnä elämää kuin silloin, kun me tapasimme. Olit se sama ihminen ketä olen ihaillut ensi hetkestä alkaen. Mikä sinun on? hide, kerro minulle…”
hide nyyhkytti epätoivoisesti. Taiji tarttui häntä hartioista ja suorastaan säikähti niiden luisevuutta, ja käänsi hänet hellästi ympäri. hiden suunpielistä valui verta hitaana norona kohti leukaa.
”Sinä et ole fyysisestikään kunnossa. Minä olen ihan oikeasti helvetin huolissani sinusta. Onneksi löysin sinut…” Taiji kuiskasi ja halasi häntä. hide kietoi kätensä hänen selkäänsä ja painoi kasvonsa Taijin olkapäälle. Taiji ei jaksanut välittää verestä, hänelle oli tärkeintä se, että pystyi huolehtimaan hidestä.
”Sinä voisit vain mennä. Ei sinun tarvitse minun perääni katsoa…” hide mumisi Taijin olkaa vasten. Taiji vain puristi häntä tiukemmin itseään vasten ja hymähti.
”Minä en lähde mihinkään.”
”Taiji…”
Taiji puri huultaan hämmennyksestä. Kaikki vihan tunteet olivat haihtuneet ilmaan kun hän näki hiden siinä kunnossa. hide ei ollut oma itsensä ja Taiji oli valmis tekemään kaikkensa selvittääkseen, mistä se johtui. Jokin omatunnon poikanen, jokin sisäinen vaisto, ehkä kuudes aisti Taijin sisällä kuiskutti, miten hiden tila oli kytköksissä häneen.
”hide... Miksi? Miksi sinä kidutat itseäsi tällä tavalla? Minä pelkään… Minä pelkään, että sinä katoat. Sinä olet kuihtumassa pois, hide.”

Taiji, sinä kuihdutat minut.
Minä janoan sinua.
Vain sinua.


Yhtäkkiä hide irrotti otteensa ja tönäisi Taijin hieman kauemmaksi.
”Taiji, minä en pysty”, hän kuiskasi. ”Anna anteeksi.”
Sitten hide nousi seisomaan, pyyhki kyyneleensä, poimi tavaransa ja lähti sanomatta enää sanaakaan. Kun ovi pamahti kiinni, Taiji oli liian hämmentynyt tehdäkseen yhtään mitään.

Anna anteeksi, Taiji, mutta sinä kuihdutat minut.
Sinä kuihdutat minut pois juuri tällä tavalla.
Minä tahdon meidän iltamme takaisin.

Avatar
Dekiru
Teknikko
 
Viestit: 144
Liittynyt: Pe Loka 28, 2011 12:46 pm
Paikkakunta: Athum.


Paluu K-15

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron