Hiljaisuuden valo [Satoshi/Ryo, K-15, 1/5]

Alastomuus, seksi tai seksuaaliseksi koettu käytös, huumausaineet, väkivalta ja huono kielenkäyttö saattavat esiintyä ficissä jo selkeinä tai voimakkaina.

Hiljaisuuden valo [Satoshi/Ryo, K-15, 1/5]

ViestiKirjoittaja Raven » Su Touko 19, 2013 1:00 am

Title: Hiljaisuuden valo
Author: Raven
Rating: K-15
Genre: angst, death, romance
Pairing: Satoshi/Ryo
Band: Girugamesh
Warning: Kuolema. Miesten välistä seksiä.
Chapters: 1/5
Disclaimer: Omistan vain juonen.
Summary: Satoshi haaveilee ajavansa pienellä, idioottimaisella pyörätuolillaan kauas soratien vihreään, mystiseen maailmaan, jossa hukkuisi lehtien ja mullan viettelevään tuoksuun, tuupertuisi puiden mahtipontiseen juurakkoon ja kuolisi nälkäeuforiaan. Hän haaveilee pudottautuvansa lammen syvään sinisyyteen, katsovansa pinnalla väreileviä varjoja ja hengittävänsä vettä. Kuolema. Miten kauniin muodon se saakaan hänen villeimmissä kuvitelmissaan.

A/N: En tiedä mistä tämä kaikki syntyi.
Eräs iltapäivä päähäni vain iskostui tämä surumielinen, mutta elämänmakuinen juoni, jonka ensimmäisen osan toteutinkin siltä seisomalta parissa päivässä.

Kommentit ovat lämpimästi tervetulleita - onhan tämä sentään ensimmäinen ficintynkä, jonka julkaisen moneen vuoteen oltuani pitkällä lafitauolla.



Kappale 1


Syyskuinen taivas on tumma kuin suruvaate. Mustat, itään kasautuneet pilvimuurit syleilevät pahaenteisinä taivaan viimeisiä sinisiä rippeitä ja kietoutuvat viettelevästi yhä korkeammalle ja korkeammalle kurottautuvien pilvenpiirtäjien teräväpiirteisiä siluetteja vasten. Kun yö taipuu aamuun, pienet pisarat hajoavat mustaan asfalttiin kuin luodit, ja pilvet tukehduttavat vaivoin horisontissa loistavan auringon kullankeltaiset säteet.

Näkymä sairaalan yksityishuoneen ikkunasta on masentavampi kuin Satoshi olisi osannut kuvitella. Sää näyttää irvailevan hänelle kaikessa koruttomassa rumuudessaan. Se on paksuine mustine pilvineen ja vuolaana jokena tulvivine vesineen täydellisen melodramaattinen lisämauste hänen säälittävän elämänsä viimeiseen virstanpylvääseen. Se on kangas, jolle hän kuivuu kituen kuin pisara mustetta. Se on hänen elämänsä, hänen ohikiitävä olemisensa kaiken sen päämäärättömän vaeltamisen keskellä.

Vapiseva hahmo nousee tuhahtaen heikkojen käsiensä nojaan ja irvistää säälle valkoiset hampaat välkkyen. Pimeässä huoneessa kiiluvin silmin ikkunalle ilmeilevä mies näyttää säikähtäneeltä ketulta.

Satoshi ei voi olla ajattelematta, miten täydellinen aamu tämä on. Taivaanrannassa häilyvä kuulas valo pyristelee esiin pilvien alta, ja aamu tuoksuu raikkaalta kevätsateelta. Tänään hän aikoo vetää valkoiset putket irti liki läpinäkyväksi ohentuneesta ihostaan ja kammata harvan tukkansa niin ihmismäiseksi kuin mahdollista. Tänä aamuna hän nousee kaikella vähäisellä ylpeydellään sairaalan naurettavan pyörätuolin kyytiin ja antaa vanhan hoitajattaren kärrätä hänet toiselle puolelle kaupunkia pakettiautossa, jonka valkoiset kyljet huutavat kuorossa kuoleman ihanuutta. Saattokoti on kuulemma oikea maanpäällinen paratiisi. Tai ainakin niin lähellä paratiisia kuin kuolevien ihmisien itkusta täyttynyt rakennus suinkin voi olla.

Yllättäen ajatus sairaalassa kuolemiselta tuntuu paljon helpommalta. Jo pelkkä ohikiitävä mielikuva saattokodin tekopirteydestä ja kulissinomaisesta sisustuksesta saa hänet voimaan pahoin.

Satoshi hypistelee lakanaa epävarmana etusormensa ja peukalonsa välissä. Seinällä raksuttava kello tuntuu irvailevan hänen vähäisille elinpäivilleen. Huoneessa tyhjinä kaikuvat sekunnit kiitävät sateesta välittämättä niin häkellyttävän nopeasti, että hän joutuu pyytämään hoitajatarta viemään kellon kauas hänen luotaan. Mies kuiskaa karheasti tahtovansa olla läsnä tässä hetkessä, keskittyä rahisevan ja vapisevan kehonsa omituiseen olemukseen, alistumiseen ja hyväksyntään, jossa kuolema ja elämä nivoutuvat hiljalleen yhteen.
Ja yllättäen tärkeää on vain hiljaisuus, joka odottaa järkkymättömänä aamua ja hoitajattarien kimeitä ääniä.


Satoshi herää hätkähtäen aamuun, joka on kivunnut hitaasti horisonttiin itsepintaisista pilvistä huolimatta. Aamuyön utuinen unenomaisuus on poissa ja sairaalan seinät kylpevät nyt valossa. Aamuaskareiden äänet kuuluvat vaimeana valkoisen sairaalanoven läpi. Seinien sisällä, pitkillä käytävillä, kaikuu pyörätuolien ja korkokenkien rytmikäs sointi. Mies kuuntelee aamun hektisyyttä hetken ja tuntee, omituista kyllä, olevansa huojentunut muiden ihmisten läsnäolosta. Hän pinnistää aistinsa äärimmilleen ja jää seuraamaan matalien kiilakorkojen kumeaa ja tasaista rummutusta. Hän kuulee vaimeana käytävillä vaihdetut hyvän aamun toivotukset ja naurun, joka katoaa monotonisen naisäänen toistaman kuulutuksen alle. Satoshista tuntuu aivan siltä kuin huoneen ulkopuolelta alkaisi elämä, johon hän ei pääse käsiksi: se on kuin elokuva, joka on läsnä, mutta johon hän ei voi vaikuttaa tai koskea.

Kuulutuksen jälkeen nuori naishoitaja saapuu huoneeseen valkeassa, polvipituisessa takissaan. Hänen pitkä, ruskea tukkansa laskeutuu viettelevinä kiharoina pitkin hänen selkänsä lyhyttä vartta. Naisella on lapsenomaisen uteliaat silmät, jotka kohdistavat katseensa Satoshiin. Hän hymyilee hieman ennen kuin kääntää siron päänsä ja astelee ikkunalle, jonka edustalta hän vetää ohuet, siniharmaat verhot syrjään. Auringonvalo tulvii huoneeseen ja täyttää sen harmaina nuokkuvat äärirajat.

”Nukuitko hyvin?” Aiko kysyy äänellä, joka tapailee parhaansa mukaan mahdollisimman huoletonta sävyä. Satoshi kurtistaa kulmiaan ja pudistelee hitaasti päätään. Hän tuijottaa naisen täydellisesti muotoiltuja kulmia ja ohuiden huulien auringonlaskunpunaista sävyä.
”Kuolevat eivät nuku kovin hyvin.”

Nainen kääntää päänsä sairaalasängyssä makaavaan mieheen ja tuijottaa kahdella pähkinänruskealla silmällään, kuinka elon hetkellinen onnellisuus vaipuu piiloon Satoshin sisään. Taas kerran hän on kuin kuori.

”Älkää huoliko, herra Amada, te nukutte kyllä ihan hyvin, kunhan pääsette perille Kevätlähteeseen.”
”Satoshi. Sano Satoshi.”
”Satoshi”, Aiko toistaa äänellä, joka on makeaa kuin hunaja. Hänen silmänsä painuvat kahdeksi ohueksi juovaksi, kun hän hymyilee niin, että kosteat suupielet kohoavat kohti hänen pieniä korviaan. Nainen kokoaa huolellisesti pieneltä kärryltä tarjottimelle ruhtinaallisen aamupalan, josta Satoshi onnistuu syömään vain hyvin pienen osan.
”Oletteko jo pakanneet herra… tai siis, Satoshi?”
”Kyllä. Tosin on typerää pakata mukaansa tavaroita, jotka muutenkin päätyvät roskakoriin.”
”Ei sitä tiedä, vaikka henkilökohtaiset tavaranne olisivat jollekulle hyvinkin tärkeitä”, Aiko sirkuttaa heleällä äänellään ja patistaa Satoshia syömään enemmän. Mies pudistelee pahoinvoivana päätään ja hetken ajan hän näyttää uhmaikäiseltä lapselta ulospäin törröttävine huulineen. Nuoren naisen kasvoille nousee leikkisän haastava ilme.
”Pala vielä?”
Satoshi nielee alas kurkkuaan pitkin kipuavan oksennusrefleksin ja tarttuu synkkänä pieneen, vaaleansiniseen muovilusikkaan. Hän vie suuhunsa aivan pikkuriikkisen palan hyytelöä samalla, kun lyhyt, mutta solakka hoitaja kävelee ikkunoille ja avaa vielä hieman sälekaihtimia vilkaisten olkansa yli kuin varmistaakseen, että mies todellakin syö.

Syötyään hoitajan vaatiman viimeisen lusikallisen, Satoshi työntää tarjottimen viereiselle pöydälle ja hamuaa sen ylimmästä vetolaatikosta esiin mustan peruukin, jonka teetättäminen oli maksanut hänelle pienen omaisuuden. Mies pyörittelee mustia hiussuortuvia sormensa ympärille. Aiko kävelee hänen vierelleen ja silittää hieman potilaan ohutta tukkaa.
”Sinulla on ihan hyvä tukka, Satoshi.”
Pieni, surumielinen hymy kipuaa miehen kalpeille kasvoille.
”Joskus oli.”

Hän ojentaa peruukkinsa synkästi hoitajattarelle, joka asettelee sen hänen päähänsä kieli keskellä suuta. Lopputulos ei ole yhtä häikäisevä kuin se olisi aidoilla hiuksilla, mutta se saa kelvata. Ainakin hän näyttää ihmiseltä eikä avaruusolennolta.

”Näytätte hyvältä. Autanko minä teitä pukeutumaan?”
Satoshi tuijottaa äänettömänä naisen ohuen lantion kaarta ja tummana, häikäisevänä purona laskeutuvaa tukkaa. Hän puree huultaan ja toivoo, että pystyisi siihen itse, mutta tietää, miten hankalaa on ylipäätään nousta ylös. Lääkkeet ovat niin vahvoja, että pyörryttää. Alistunut ilme valuu hitaasti tumman peruukin kehystämille kasvoille.
”Mm.”

Kuolevatkin tuntevat riisuutuessaan häivähdyksen häpeää, kun he paljastavat vieraille silmille sen, mikä on heissä heidän sielunsa lisäksi kaikista yksityisintä. Kun nuori hoitajatar kuorii iän ja sairauden lukuisat kerrokset hellästi Satoshin päältä, hän huomaa toivovansa että olisi edes hieman paremmassa kunnossa. Mutta miten mies, joka hädin tuskin saa omin voimin paidan päältään, jaksaisi kuntoilla ulkonäkönsä hajoavan kauneuden tähden? Ja mitä apua siitä muka olisi? Toki hän näyttäisi hyvältä maatessaan kalpeana valkoisessa hauta-arkussaan, mutta ei se olisi sen arvoista. Ei enää.

Puhtaat vaatteet tuoksuvat halvalta pesuaineelta. Hoitajatar silottelee ryppyjä hänen selästään ja mutisee tyytyväisenä.
”Hyvä. Erittäin hyvä. Ja vielä sukat. Haluatko valkoiset vai mustat?”
Satoshi kohauttaa pitkästyneenä olkiaan.
”Mustat vaikka. Ihan sama.”

Kesken sukkien jalkaan pukemisen vanhempi naishenkilö saapuu huoneeseen työntäen edellään tyhjää pyörätuolia. Hän tervehtii heitä molempia äänellä, josta on jo kadonnut nuoremmalle hoitajalle tyypillinen linnunomainen heleys. Ryppyjen uurteisiin uponneet silmät ovat viisaammat ja vanhemmat. Niissä asuu sellainen ymmärrys ja lempeys, että Satoshi pitää hänestä jo nyt.
”Aletaankos täällä olla jo valmiita?”
”Ah, Mizumi! Kohtapuolin kyllä”, nuorempi vastaa ja väläyttää vanhemmalle tuttavallisen hymyn. Valkeiden hampaiden rivistö säteilee, kun hän työntää toisen sukan Satoshin jalkaan ja nyökkää tyytyväisenä.

Harmaahiuksinen työntää pyörätuolin aivan sängyn viereen. Aiko kumartuu irrottamaan kiemurtelevat letkut mahdollisimman hellästi Satoshin iholta. Hän sammuttaa järjestelmällisesti tuhat ulvovaa ja piipittävää konetta ja hymyilee sitten tomerasti ja rohkaisevasti kuin alakoulunopettaja.
”Noniin!”

Satoshi istuutuu naisten avustuksella kiltisti omaan pyörätuoliinsa ja nostaa pienen, mitättömän nahkasalkun syliinsä. Jostain syystä häntä itkettää. Hän on viettänyt tässä sairaalassa enemmän tai vähemmän täysipäiväisesti jo usean elinvuotensa. Hän on taistellut ja tapellut itsensä kipeäksi tuloksetta. Sinä aikana huoneen seinien tuoksu on tullut kodikkaan tutuksi. Käytävät ovat muuttuneet päämäärättömästä labyrintistä selkeäksi kokonaisuudeksi ja kahvilan juustosämpylöiden kuivat reunat ja nahistunut salaatti on jo osa häntä. Tämä sairaala, nämä huoneet ja ihmiset… Mitä hän on ilman tätä kaikkea, vaikka se vähäistä onkin?

Voi olla, että vanha nainen on nähnyt hänen surulliset kasvonsa, sillä pyörätuolin kiitäessä eteenpäin toinen hänen käsistään laskeutuu Satoshin olkapäälle. Mikä raskas, lohduttava paino, Satoshi ajattelee.

Pienet, mustat renkaat kiitävät eteenpäin valkoisella lattialla. Loputtoman pitkä käytävä johtaa aulaan, jossa kymmenet suuret hissit avautuvat kuin petokalan suut. He painavat nappia ja odottavat paikoillaan hiljaisuuden vallitessa. Satoshi nieleskelee kurkkuunsa noussutta palaa, eikä itku ole kaukana. Vasta hissin saapumista säestävä kilahdus saa hänet keräämään itsensä kokoon. Satoshi kurtistaa kulmiaan ja kohottaa vahvaa leukaansa. Mizumi työntää hänet hissiin ja nuorempi hoitajatar seuraa heitä kuin kuuliainen sylikoira.

Alakerran aulassa parveilevat ihmiset näyttävät vuoroin onnellisilta ja hätääntyneiltä. Joku itkee yksin kerällä mustilla nahkasohvilla. Vähän matkan päässä seisova pitkä naishenkilö halaa sairaalakaapuun puettua omaistaan onnenkyyneleet silmissään. Kuolema ja elämä ovat kipeästi läsnä, mutta heidän pieni, huomaamaton seurueensa vain lipuu kaiken sen ohitse. He ohittavat aulan hektisyyden ja päätyvät ulos. Kevätilma tulvahtaa raikkaana vasten Satoshin kasvoja, ja taivaanrantaa pitkin kipuava aurinko on sokaisevan kirkas. Nuorempi naishoitaja asettuu hänen eteensä.
”Voi, Satoshi!” hän parahtaa. Vasta nyt hoitajan heleän aurinkoinen ääni repeytyy katkeriksi nyyhkäyksiksi. Satoshin tummille, väsyneille kasvoille nousee hämmentynyt ilme.
”Aiko?”
”Olen niin pahoillani, että sinulle piti käydä näin.”
Satoshi tuijottaa hiljaa käsiään. Hän mutisee naiselle hiljaisen, epäselvän vastauksen. Aiko silittää hellästi hänen olkapäätään.
”Maailma on joskus vain niin kohtalokas. Ei sille mitään voi”, Satoshi huokaa alistuneena, ”nyt ei auta muuta kuin kuolla.”
Aiko tuijottaa häntä hiljaa mantelinmuotoiset silmät kiiluen.
”Näkemiin, Satoshi.”
”Hyvästi.”

Sairaalan suuret liukuovet työntyvät kiinni nuoren naishoitajan takana. Mizumi seuraa tilannetta rauhallisin silmin ja Aikon siirryttyä sisään hän työntää pyörätuolin kohti parkkipaikkaa, jossa suuri tila-auto jo odottaa heitä ovet avoinna. Valkoisen auton kylkeen nojailee lyhyt, tupakkaa polttava mies, joka murahtaa heille tervehdyksen. He vaihtavat Mizumin kanssa muutaman mietteen siitä, mikä reitti Kevätlähteen hoitokodille olisi kaikista kannattavin. Satoshi on uponnut ajatukseen, joka viipyy edelleenkin sairaalan kaikuvilla, valkoisilla käytävillä.

Kun siilitukkainen mies on polttanut ja tumpannut sätkänsä, he nostavat Satoshin pyörätuolin hellävaroin sisään autoon. He katoavat sairaalan pihasta vähäisen liikenteen lomaan. Mizumi kysyy kuskilta muutaman kysymyksen siitä, miten hänen perheensä voi. Perhe. Satoshi pyörittelee sanaa kielellään ja tunnustelee sen merkitystä.

Valkoinen pakettiauto kiihdyttää ruuhkaisella moottoritiellä. Kuski ja hoitaja juttelevat keskenään säästä ja luonnonilmiöistä, mutta puolet lauseista hukkuu moottorin tasaiseen huminaan. Satoshi nojaa päätään viileää ikkunaa vasten ja tuijottaa hiljaa, kuinka pilvet alkavat taas vyöryä vähäisen auringonvalon tielle. Taivas muuttuu maidonvalkeaksi. Kaukana horisontin rajalla, aivan vuorien tuntumassa, kelluu huomattavasti tummempia pilviä, joiden muhkeissa pyörteissä väijyy kaatosade.

Kuski ajaa moottoritieltä rampille, joka kohoaa ujona ylämäkenä puiden reunustamalle tielle. Liikenteen humina jää taka-alalle ja ruuhka hellittää otettaan. He kääntyvät risteyksestä vasemmalle ja ajavat pienen omakotitaloalueen ohitse. Pienet, vaaleanpunaiset, keltaiset, valkoiset ja punatiiliset talot leikkivät lapsenmielistä kauneuskilpailua kirkkaassa valomeressään. Postilaatikot seisovat ylväinä tienvarsilla. Koira hyppii talon aitaa vasten. Ja lapsia on kaikkialla. Satoshi tuntee surun kiertyvän ympärilleen. Elämä hänessä on ollut pitkään niin tyhjää ja työntäytteistä. Takapihalla sinnittelevät yrttitarhan versot, puumajat ja pihatalkoot, koirat, kesäyöt, grillijuhlat... Kaiken tämän hän on jättänyt elämättä.
Satoshi muistelee ihmisiä elämänsä varrella. Hänen muutamat, harvat suhteensa alkoivat aina kiihkeinä ja kipinöivinä, mutta päättyivät parhaimmillaan vain yhteiseen asuntoon, jonka seinien sisälle asettui heti tukahtunut hiljaisuus. Satoshi erkani ihmisistä niin huomaamattomasti, että rakkaus kuoli aina ennen sen varsinaista syntymää.

Lasittuneet silmät jäävät tuijottamaan erään pienen omakotitalon edustalla suutelevaa pariskuntaa. Suudelma on hidas ja empivä. Nuorukaiset kietoutuvat toisiinsa kuin kaksi epävarmaa versoa. Ja niin äkkiä kaikki on ohitse; kaikki jää kauas heidän taakseen. Asuinalueen kautta he saapuvat kapealle tielle, joka johtaa salamyhkäisesti suurien lehtipuiden varjoon. Kuski avaa hieman takapenkin ikkunaa, josta tulvahtaa sisään kosteaa, mullantuoksuista ilmaa. Satoshi huokaa. Hän haluaisi käpertyä aivan pikkiriikkiseksi takapenkin turvalliseen nahkaan ja jäädä siihen, keinuttaa itsensä uneen. Ulkoa leijaileva mullantuoksu muistuttaa häntä jollakin kaukaisella tavalla lapsuudesta.

Puut reunustavat mutkittelevaa tietä ylväinä kuin suuret vartijat. Metsän sammaleinen siimes on tiheä ja kutsuva, sen ytimestä kaikuu ilmoille linnun kimeä, varoittava huuto. Satoshi tuijottaa lumoutuneena näkymää ympärillään. Hitaasti kalpea, vapiseva käsi painuu vasten ikkunaa ja lipuu sitä pitkin kohti pientä avonaista yläosaa. Hän työntää sormensa ulos ikkunan raosta ja heiluttelee niitä viileässä kevätilmassa. Autuas huokaus kaikuu onttona hiljaisessa autossa.

"En ole nähnyt metsää niin pitkään aikaan", Satoshi kuiskaa hiljaa.
"Täällä saat siitä kyllä enemmän kuin tarpeeksesi!" nainen nauraa hyväntahtoisesti etupenkiltä. Hän lyö kädet reisiään vasten liki riemukkaasti.
”Takapihalla on myös pieni lampi. En tiedä voiko siinä uida, mutta sen äärellä on hyvä istua.”

Naisen sanojen jälkeen suuren, maidonvalkoisen talon rajat alkavat piirtyä esiin puuston takaa. Satoshi kurottautuu eteenpäin nähdäkseen paremmin. Jokin tuossa eleessä on hellyttävän lapsenomaista. Kuski pysäköi auton pienelle parkkipaikalle, joka on muutamaa autoa lukuun ottamatta lähestulkoon tyhjä. Mizumi loikkaa ulos autosta silmin nähden notkeasti pyylevyydestään huolimatta. Hän avaa liukuoven ja auttaa Satoshin kuskin avustuksella pyörätuolissa alas.
"No, mitäs pidät? Enkös sanonutkin, että se on aika pramea?" nainen hykertää tyytyväisenä. Hän työntää pyörätuolia eteenpäin ja pysäyttää sen koollaan mahtailevan rakennuksen edustalle. Satoshi yrittää mukailla kasvoilleen ylimielistä ilmettä, mutta heltyy nauruun.
"Hieno on!"

Mizumi tarttuu pyörätuolin kahvoihin ja työntää hänet kahden matalan portaikon yli talon etuoville, jotka avautuvat automaattisesti. Hän kääntyy ympäri ja heilauttaa kuskille hyvästit. Pakettiauto katoaa takaisin metsän vihreään mereen.

"Noniin, kas näin", hoitaja mutisee itsekseen pysäyttäessään mustan pyörätuolin keskelle suurta, holvimaista aulaa. Heidän allaan on pehmeä kokolattiamatto, joka ulottuu aina huoneen seiniin asti. Sisustus on hillittyä, mutta kodikasta. Valkoisia värejä ja sairaalasta muistuttavia elementtejä on käytetty hyvin niukasti. Aulan sävymaailma on lämmin, mutta hieman tummanpuhuva. Tummat, kirsikkapuiset pöydät sopivat hyvin yhteen viininpunaisen pöytäliinan ja nojatuolien kanssa ja sivummalla loimuava takkatuli tuo huoneen värimaailmaan oman, lämmittävän sävynsä. Yleisesti ottaen koko kokonaiskuva on kaukana siitä kulissimaisesta maailmasta, jonka Satoshi oli kuvitellut omassa päässään.

Aulan päädyssä istuu hoikka mieshenkilö, joka näppäilee tietokonetta sormet sauhuten.
"Ah, hei vain siellä!" hän hihkuu niin pirteästi, että vaikuttaa aivan kuin tänne tultaisiin lomalle eikä kuolemaan. Hän nousee penkiltä sorjille jaloilleen ja pörröttää poikamaisesti hieman koholle nostettua, tammenruskeaa tukkaansa.
"Hyvää päivää ja tervetuloa!" hän huudahtaa teatraalisella äänellä.
"Minä olen Mitsuo Takeshi ja tämä on Kevätlähteen hoitokoti. Hienoa tavata teidät.”

Mizukin huulille kohoaa vekkulimainen hymy. Hän pärskähtää ja heilauttaa kättään.
”Anna olla nyt, senkin terrierinretale”, nainen toteaa yks kantaan ja alkaa jo ennen Satoshin esittäytymistä työntää häntä kohti oleskelutilaa.
”En väitä, että lautapelit tekisivät viimeisistä elinpäivistäsi merkityksellisiä, mutta ainakin seura on toisinaan ihan mukiinmenevää. Täällä voitte kokoontua yhdessä. Asuinhuoneet ovat näillä kahdella käytävällä.”
Terrierimäinen mies hyppii heidän perässään.
”Ja voi luoja, miten hyviä pelejäkin on!”
”Hys, Takeshi!”

Naisen tomerat käskyt tuskin rauhoittavat eleelläkään nuoren miehen energistä olemusta. Tummatukkaisen säkenöivä aura ulottuu Satoshiin asti. Hän yrittää pidätellä huulilleen pyrkivää hymyä.

”Sinun huoneesi on tällä käytävällä. Se on toisiksi viimeinen oikealla puolella.”
”Ja ah, sitä lampinäköalaa!”
Mizumi mulkaisee Takeshia niin myrkyllisesti, että Satoshin huulilta lipuu ilmoille matala naurahdus. Ilo tuntuu omituiselta. Huulilla vapiseva hymy on hauras ja hellä.

Seuraavaksi he työntävät hänet pienelle kuistille, josta pääsee kätevästi vehreään puutarhaan. Metsä reunustaa punaisia kukkapuskia ja muita tarkoin valittuja ja hoidettuja istutuksia. Lammen pinta väreilee, kun sen sinisessä syvyydessä asuvat kalat käyvät koskettamassa vedenpintaa pienillä, pyöreillä suillaan.
Seuraavaksi he käyvät keittiössä ja ruokahuoneessa, joka on suuri ja kupolikattoinen, ja lopulta esittelevät loput talon vähemmän merkityksellisistä huoneista Satoshin kuunnellessa hiljaa välkehtiväsilmäisen miehen sirkuttavaa ääntä.
”Vessoja on ensimmäisessä kerroksessa ruokahuoneen ja oleskeluhuoneen läheisyydessä, sekä tietenkin kaikissa makuuhuoneissa. Ja jos tarvitset apua, milloin tahansa, huoneestasi löytyy pieni, punainen nappi jota painamalla saat apua.”

Satoshi vain nyökyttää päätään kahmien sorjajalkaisen miehen energiaa sydämeensä niin paljon kuin mahdollista. He saapuvat takaisin aulaan, jossa lyhyen, virallisen esittelyn jälkeen pörröpää palaa takaisin tietokoneensa ääreen ja heiluttaa heille suloisilla, pitkillä sormillaan. Mizumi jää seisomaan hänen taakseen.

”Minä lähden nyt. Ryo auttaa sinua pyörätuolin kanssa ensimmäisten päivien aikana. Kunhan lääkkeet poistuvat elimistöstäsi, pystyt luultavasti kävelemään hyvin yksinkin.”
”Selvä. Kiitos”, Satoshi vääntää huulilleen pienen hymyn.
”Luulen, että viihdyt täällä aivan mainiosti, Satoshi. Älä huoli.”
Mies nyökäyttää päätään.
”Kiitos. Niin minäkin luulen.”

Yläkerran mahtailevan portaikon päästä laskeutuu mies, jolla on vartalonmyötäinen, musta puku ja sen alta pilkottava indigonsininen kauluspaita. Hänen ryhtinsä on suora ja kasvot vakavat. Sorjaa kaulaa verhoaa ohut, musta kaulahuivi, jonka päät laskeutuvat viettelevästi hänen rintakehälleen. Miehen askeleet ovat painavat ja pitkät, kun hän harppoo aulan mustan kokolattiamaton yli heidän eteensä ja kumartaa muodollisesti. Satoshi ei edes tajua pidättävänsä hengitystään.
”Sasaki Ryo.”
”Amada Satoshi”, hän takeltelee vastaukseksi.

Mizumi taputtaa hymyillen Satoshin päälakea.
”Noniin, olehan kiltisti. Me tapaamme vielä.”
Sen suuremmitta puheitta nainen nyökkää heille hyvästit ja katoaa ulos automaattiovista jättäen kaksi miestä tuijottamaan äänettömästi toistensa silmiin. Ryon katse siirtyy pois ensimmäiseksi. Vaikka hän vaikuttaa tyyneltä, jossain hänessä asuu määrittelemätön levottomuus.
”No, mihin haluat?”

Satoshi kohottaa epäilevästi kulmiaan.
”Mihin haluan?” hän kysyy hämmentyneenä. ”En minä tiedä.”

Ryo kääntää terävän katseensa takaisin häneen. Tummia silmiä kehystävät ripset ovat kauniit kuin naisella. Hän kallistaa hitaasti päätään.
”Aivan. No, ollaan tässä sitten.”
”Tässä? Selvä. Ollaan tässä sitten”, Satoshi vastaa hiljaa. Hän on eksyksissä. Mizumin lähdettyä ja terrierimäisen miehen upottua takaisin intensiiviseen kirjoittamiseensa, hän on jumissa tämän omituisen lyhytsanaisen ja hymyttömän miehen kanssa. Hän huokaa tahallisen pitkästyneesti ja saa Ryon kulmat kurtistumaan ärtymyksestä.
”No mikä on?” hoitaja murahtaa.

Satoshin sisälle syttyy pieni vihan siemen. Hänen suunsa vääntyy ohueksi viivaksi ja katse kohoaa tummatukkaisen kasvoihin. Huuto pyrkii ylös hänen kurkustaan, mutta mies tukahduttaa sen vain vaivoin.
”Helvetti, vie minut nyt johonkin”, hän saa sanottua.

Ryo tarttuu äänettömästi hänen pyörätuolinsa kahvoihin ja työntää miehen pieneen hissiin. Seinät ovat peililasia. Satoshin ohuet äärirajat iskevät rumasti vasten hänen kasvojaan. Kalpea iho on kuin kuollutta kudosta. Miehen katse nousee alistuvasti kohti Ryon peilikuvaa, täydellisesti laitettuja hiuksia ja huulien pehmeää kaarta. Ryo katsoo häneen terävästi peilin kautta. Yhteys kestää tuskin sekuntiakaan, mutta se saa Satoshin vartalon tuntumaan kylmältä ja tyhjältä. Happi takertuu kiinni hänen kurkkuunsa. Ryo on kuin ei huomaisikaan Satoshin kiinteää tuijotusta. Hän liikahtaa levottomasti ja hieroo niskaansa. Mies seisoo jäykkänä ja järkähtämättömänä kuin vuori ja kantaa yllään omituista sulkeutuneisuutta, joka saa Satoshin tuntemaan olonsa niin epätervetulleeksi kuin vain on mahdollista.

Hissin kilahdus leikkaa kiusallista ilmapiiriä kuin lihaveitsi. He saapuvat yläkertaan, jonka rauhallisen tyhjinä uinuvat huoneet ovat mystisen hämäriä. Ryo työntää Satoshin pyörätuolin suureen oleskeluhuoneeseen, jonka toinen seinä on lähes kokonaan ikkunalasia. Hän pysäyttää hänet keskelle huonetta niin, että hän voi tahtoessaan katsoa ulkona avautuvaa vehreää metsää. Näkymä on henkeäsalpaava. Satoshi kääntää päätään ja mittailee katseellaan huoneen vaaleilla seinillä kerskailevia maalauksia. Pieni pyöreä, lasinen pöytä kannattelee urheasti hedelmäkorin painoa ja sohva, jolle Ryo harppoo ja istuu liki röyhkeän omistavasti, on täydellisen puhtaanvalkoinen. Sohvan päällä nukkuu kerällä pieni valkea kissa, jonka niskavilloihin miehen pitkät, täydelliset sormet hakeutuvat hajamielisinä.

”Mikä paikka tämä on?” Satoshi kysyy kääntäen katseensa tummatukkaiseen. Ryo irvistää hieman.
”Minä asun täällä”, hän vastaa monotonisella äänellä. Satoshin kasvoille nousee hämmentynyt ja hieman surullinen ilme.
”Kuoletko sinäkin?” hän kuiskaa paperinohuella äänellä.

Ryo tuijottaa häntä hetken silmiin. Satoshi on näkevinään surun väreilevän pilkahduksen hänen teennäisen rauhallisen maskinsa alla.
”Ei, en kuole”, Ryo huokaa viimein venytettyään hiljaisuutta liki merkitsevän pitkään, ”mutta minä silti asun täällä.”

Satoshi ei voi ymmärtää miksi joku haluaisi asua talossa, johon ihmiset muuttavat kuolemaan, mutta hän ei kysy enempää, sillä Ryon jäätävä katse hiljentää hänet perinpohjaisesti. Satoshi päätyy sen sijaan vain pyörittelemään hämmentyneenä käsiä sylissään. Hän tahtoo juosta karkuun miehen kylmiä kasvoja ja yläkerran valkeita seiniä. Hän tahtoo pois, mutta silti jokin osa hänestä tahtoo jäädä ja luoda siltaa heidän välilleen.
”Oletko töissä täällä?” Satoshi kysyy tavoitellen parhaansa mukaan mahdollisimman ystävällistä äänensävyä. Ryo ei ilmeisesti jaksa nähdä senkään vertaa vaivaa.
”En”, hän murahtaa ja nousee sohvalta, ”haluatko jotakin? Teetä, kahvia?”
”Teetä, kiitos”, Satoshi mutisee hämmentyneenä ja päätyy taas tuijottamaan käsiään. Ryo nousee ylös. Sohvalta katoava paino saa kissan nostamaan häiriintyneenä päätään. Se nousee siroille jaloilleen, venyttelee nautinnollisesti ja loikkaa alas valkoiselle pörrömatolle.

Normaalisti Satoshi olisi tulistunut tällaisesta tilanteesta hyvin nopeasti. Ei Ryolla ole mitään oikeutta kohdella kuolevaa miestä näin välinpitämättömästi! Toisaalta ei hänellä itselläänkään ole mitään oikeutta vaatia Ryolta ystävällistä kohtelua. Tilanne on inhottava. Satoshi tahtoisi edes hitusen kohteliaisuutta, mutta kylmäsilmäisellä miehellä ei näytä olevan tarjolla edes sitä.

Yllättäen kaikki tuntuu niin helvetin epäreilulta. Vitun Ryo ja kuolema. Vitun elämä. Satoshi työntää sormensa peruukkinsa vaaleanruskeisiin suortuviin ja kiroaa ääneti päässään. Hän heijaa itseään edestakaisin ja puree hampaitaan yhteen. Tahto huutaa vapisee hänen sisällään kuin pieni eläin.

Vodkaa tähän pitäisi saada, eikä teetä! Vodkaa ja kilon verran unilääkkeitä. Hän tahtoo kuolla nyt heti, tällä sekunnilla, sen sijaan, että odottaisi kauhuissaan kohtaloaan vaiteliaina, unettomina öinä yksin sängyssään. Satoshi haaveilee ajavansa pienellä, idioottimaisella pyörätuolillaan kauas soratien vihreään, mystiseen maailmaan, jossa hukkuisi lehtien ja mullan viettelevään tuoksuun, tuupertuisi puiden mahtipontiseen juurakkoon ja kuolisi nälkäeuforiaan. Hän haaveilee pudottautuvansa lammen syvään sinisyyteen, katsovansa pinnalla väreileviä varjoja ja hengittävänsä vettä. Kuolema. Miten kauniin muodon se saakaan hänen villeimmissä kuvitelmissaan.

Ryo kolistelee keittiössä liki mielenosoituksellisen lujaa. Hän kiroaa ääneen. Tilanne ärsyttää häntäkin. Kesken vihaisen kädenliikkeen hänen katseensa osuu jääkaapin oveen kiinnitettyyn valokuvaan. Sydän vavahtaa luisessa kehikossaan ja suru nostaa päätään. Nyt hän muistaa. Tummatukkainen vilkaisee keittiön ovelta Satoshin lasittuneita silmiä. Potilas istuu tuolissaan hiljaisena ja kalpeana kuin aave ja tuijottaa ikkunasta ulos. Hänen silmänsä ovat vaaleanruskeat ja niihin on iskostunut tietynlainen vakavuus, kärsimyksen todellinen luonne ja sen alistunut hyväksyntä; kuolema. Kuolema kaiken sen teennäisen ystävällisyyden alla. Ryo kääntää katseensa takaisin kahteen teekuppiin, joihin hän kaataa haudutettua mate-teetä. Hän miettii hetken tarjoaisiko myös jotain syötävää, mutta päätyy kuljettamaan olohuoneeseen tarjottimella vain juomat ja pienen, valkean hunajapurkin.

”Tässä”, hän sanoo sovittelevalla äänensävyllä. Satoshi nostaa vakavat kasvonsa ylös ja kohtaa Ryon pahoittelevan katseen. Hän hymyilee hieman, mutta suru on takertunut hänen silmiinsä niin lujasti, että ele näyttää vain säälittävältä. Satoshi ottaa teekupin vastaan ja silittää sen lämmintä, keraamista pintaa.

”Kuule, olen pahoillani. Kaikki tämä kuoleminen... Joskus se on vain niin vaikeaa”, Ryo mutisee hiljaa. Hän seisoo selin Satoshiin ja tuijottaa ulos ikkunasta pihaa, joka peittyy hiljalleen metsän siimeksistä laskeutuviin varjoihin. Pimeä hiipii talon ympärille ja rutistaa sitä kuin kuristajakäärme. Takapihan kuistilla palaa muutama, lohduttava lyhty.
”Niin. Kuoleminen”, Satoshi sihahtaa myrkyllisesti, ”se osaa olla vaikeaa muillekin kuin sivustaseuraajille.”

Ryo kääntyy ympäri. Hän näyttää lyödyltä koiralta. Häpeä ja alistuneisuus nivoutuvat tiiviinä hänen säteileviin, tummien ripsien kauniisti kehystämiin silmiinsä.
”Minä –”
”Kuule, Ryo, minua väsyttää. En nukkunut viime yönä kuin silmäyksen”, Satoshi mutisee hiljaa. Hän luo mieheen kylmän silmäyksen, samanlaisen, jonka hän aikaisemmin sai itse Ryolta. Satoshi laskee tuhahtaen alas pienen, valkoisen teekuppinsa ja kohottaa ylimielisenä päätään.
”Haluan huoneeseeni.”
Ryo nielee alas äänihuuliltaan pyrkivän vastalauseen ja tarttuu pyörätuolin kahvoihin. Teekupit jäävät höyryämään yksinään lasiselle pöydälle.

Häpeä polttaa Ryon kasvoja kuin tuli. Hän työntää Satoshin hissiin, jonka peililasimaailmassa he silmäilevät toisiaan äänettömästi. Kahden miehen välillä vallitsevaa jännitettä voisi leikata puukolla.

”Millä käytävällä asut?” Ryo kysyy jäykästi.
”Toisella. Huoneeni on toisiksi viimeinen ovi oikealla.”

Takeshia ei enää näy aulassa, joka näyttää suorastaan tyhjältä ilman loimuavaa takkatulta. Oleskeluhuoneessa on vielä muutama vanhus, jotka pelaavat shakkia jalkalampun punertavassa valossa. Satoshi tajuaa vasta nyt, miten myöhä on.

”Onko se tämä? Huone 79?” Ryo kysyy ja pysäyttää pyörätuolin toiseksi viimeisen oven eteen. Satoshi nyökkää. Ryo raottaa hitaasti ovea ja työntää Satoshin sisälle. Tummatukkainen sulkee oven heidän perässään ja hapuilee pimeässä valokatkaisijaa. Hän painaa sitä, mutta mitään ei tapahdu.
”Helvetti, lamppu on varmaan palanut. Näetkö sinä mitään?”
”Vain mustaa.”

Ryo astelee varovasti eteenpäin kädet levällään. Hän paikantaa ikkunan suhteellisen nopeasti ja vetää verhot pois sen edestä. Ulkoa siintävä kuulas valo luo huoneeseen hopeanhohtoisen sävyn. He näkevät vain toistensa äärirajat, mustat siluetit ja niiden kohoilevat rintakehät. Pimeän tuoma rohkeus saa heidät tuijottamaan toisiaan estottoman uteliaasti, ja hiljaisuus on niin tiivistä, että sen voi melkein maistaa. Kireys heidän ympäriltään purkautuu kuin rusetti. Yllättäen on niin helppoa olla.

”Vaihdan yövaatteet”, Satoshi toteaa hiljaa lisäten sitten hivenen leikkimielisesti: ”Silmät kiinni.”
”Kiinni on”, Ryo kuiskaa. Valhe riippuu heidän yllään selvänä ja sähköisenä. Sen kaiku on lempeä, kuin flirttiä. Satoshi värähtää tuntiessaan tummien silmien intensiivisen katseen ihollaan. Hän ottaa kiinni paitansa helmasta, mutta lääkkeistä kankeat kädet eivät tunnu taipuvan kunnolla. Ryo seuraa säälittävää yritystä tovin verran hiljaa ja yrittää estää itseään hymyilemästä.
”Onnistuuko?” hän kysyy.
”Onnistuu varsin hyvin. Pidä ne silmät kiinni.”

Hetken kestäneen tappelun jälkeen Satoshi inahtaa alistuneena.
”Ehkä sittenkin nukun paita päällä.”
”Ehkä et.”

Ryo kävelee huoneen toiselta puolelta Satoshin eteen ja painaa silmänsä kiinni. Pyörätuolissa istuva mies seuraa henkeään pidätellen, kuinka Ryo laskee kätensä hänen paitansa reunalle ja vetää sen kevyesti hänen päänsä yli. Ja siinä hän nyt on, paljaana, paljastettuna. Arpien repimä, kalpea mies. Ohut ja lihakseton, pieni, mitätön ihminen. Ryo avaa silmänsä ilman lupaa ja he tuijottavat toisiaan pimeässä. Ryon tummissa silmissä välähtää jotain tunnistamatonta, kuin piiloteltua nälkää, joka hipaisee hitaasti Satoshin kasvoja. Silti hän on myös ensimmäinen, joka kääntää päänsä pois ja särkee hetken kihelmöivän lumon.
”Saat varmasti housut pois itse?” hän kysyy hiljaa vältellen potilaan katsetta. Myös Satoshi herää äkkiä absurdiin todellisuuteen ja nyökyttää kiivaasti päätään. Hänen paljas olemuksensa alkaa hävettää häntä.
”Joo. Saan kyllä. Kiitos.”

Ryon huulet ovat raollaan. Niiden välistä lipuva hengitys on raskasta ja painokasta.
”Hyvä. No… Minä lähdenkin tästä sitten. Nuku hyvin, Satoshi.”
”Kuin myös. Hyvää yötä.”

Ryon takana sulkeutuva ovi eristää heidät hetkeksi omaan, yksityiseen hämmennykseensä. Satoshi jää tuijottamaan ällistyneenä tummaa varjoa, joka vielä häilyy oven ulkopuolella. Hän näkee Ryon harmaat sukat oven ali helottavaa kelmeää valoa vasten ja tuntee kiusallisesti kohisevan verensä suunnistavan kohti tiettyä aluetta kehossaan. Hämmennys on lyönyt häntä päähän niin lujaa, ettei Satoshi osaa hetkeen ajatella mitään muuta kuin Ryon avonaista suuta. Hänen kätensä liukuu varovasti nahkaisen vyön soljelle ja nykäisee sen auki.

Ryo nojaa oveen, josta riippuu kaksi kultaista numeroa. Numero 79 välkkyy ilkikurisesti käytävän automaattivalojen hohteessa. Nuori mies yrittää saada pyyhittyä mielestään vaalean ihon äärirajat, sen lukuisat pienet merkit ja ominaisuudet sekä tuoksun, joka pinttyi kiinni häneen, kun hän kumartui lähelle Satoshia ja veti paidan hänen päänsä yli. Kauhu lävistää petollisesti pienen rintakehän. Ryo suoristautuu, vilkaisee vielä kerran olkansa yli huoneen suuntaan ja kävelee pois. Satoshi vetää vaivalloisesti housut pois päältään ja kipuaa vapisevin jaloin sänkyyn paksun täkin alle.

He molemmat valvovat sängyssään vajaan tunnin ajan pyöritellen kielillään toistensa nimiä.
Ja yö taipuu aamuun levottomana, huokailevana hahmona.
I'm your first and last deposit through sickness and in hell

    4 tykkää.
Avatar
Raven
Fani
 
Viestit: 3
Liittynyt: Su Touko 12, 2013 12:48 pm

Re: Hiljaisuuden valo [Satoshi/Ryo, K-15, 1/5]

ViestiKirjoittaja neo-giri » Pe Joulu 27, 2013 8:42 pm

Mitä tämä on? Ei yhtään kommenttia D: Luin tämän ekaa kertaa jo silloin, kun julkaisit tämän, ja tiesin heti, että haluan kommentoida tätä! Mutta se sitten vähän jäi... En kuitenkaan missään vaiheessa unohtanut haluani heittää tätä kommentilla, joten tässä sitä nyt ollaan:D

Suoraan sanottuna tykkäsin lähes jokaisesta aloitusviestin sisältämästä sanasta. Jo pelkkä idea saattokotificistä Satoshi/Ryo-parituksella on loistava ja toteutuskin tässä on suunnilleen idean veroista!

Tätä ensimmäistä osaa oli todella mukava lukea. Erityisesti osan alkupuoliskon kuvailu oli todella kaunista ja sulavaa. Usein tekstejä koskevissa mielipiteissäni sana 'kaunis' kulkee ainakin vähän käsi kädessä sanan 'tylsä' kanssa, mutta tätä ficciä en kyllä lähtisi heti kuvailemaan tylsäksi. Tämä oli oikeasti hyvällä tavalla kaunis! Kauneus ei ollut pelkkää tylsää sanahelinää, vaan se välittyi minulle myös Satoshin tilanteen, kuolemateeman ja tapahtumien välityksellä luontevasti. Lisäksi osan loppupuolella alkoi myös varsinaisesti tapahtuakin jotain, mikä oli myöskin hyvä. Ei pelkkiä Satoshin ajatuksia tai ympäristökuvauksia kauaa jaksaisi putkeen lukea:'D Grr tuo aivan osan loppu, jossa jo vähän lämmiteltiin tuota alkutiedoissa lupailtua romance-genreä♥ Ensimmäinen osa on siis ainakin meikäläisen mielestä todella onnistunut paketillinen sekä kaunista tekstiä, että mielenkiintoista tarinaa - voisiko parempaa toivoakaan?

Viimeisten hetkien romanssinpoikanen kuulostaa niin hienolta, mutta samalla myös kauhealta. Tätä lukiessani aloin pienesti miettiä, miltä itsestäni tuntuisi olla tilanteessa, jossa tietäisi kuolevansa johonkin sairauteen. Ei se varmaa mukavalta tuntuisi, vaikka siihen kuolemaan olisikin Satoshin tavoin saanut valmistautua jo jonkin aikaa. Ja sitten vielä tosiaan tuo ilmeisesti tuleva romanssi. Toisaalta ihan mahtavaa, jos/kun lempi leimahtaa tuollaisen masentavan ajan keskellä, mutta sitten taas toisaalta ihen kamalaa, kun Satoshi kumminkin elelee aikalailla viimeisiä päiviään ja kuolee huspois ennemmin tahi myöhemmin ja Ryon vielä pitäisi jatkaa elämäänsä:< Niin kaunista, mutta kamalaa;__;

Tämä osa on vasta alkua ja toivoisin todellakin, että pääsisin joskus lukemaan jatkoakin:3 Toivottavasti ficcaamisintosi ei ole hiljaisen kommentoimisajan aikana täysin kuollut^^" Uskoisin, että tälle tarinalle löytyy muitakin innokkaita lukijoita, sillä sen verran hienoa luettavaa tämä ainakin minun mielestäni oli! Jatka siis ihmeessä tämän kirjoittamista/julkaisemista, mikäli vain mahdollista♥
Gitchi Gitchi Goo !!

    3 tykkää.
Avatar
neo-giri
Taustalaulaja
 
Viestit: 346
Liittynyt: Ke Heinä 01, 2009 6:03 pm
Paikkakunta: Tampere


Paluu K-15

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron