Withering... (Kyo/Shinya, K-15, AU, Jrock50, 50/50)

Alastomuus, seksi tai seksuaaliseksi koettu käytös, huumausaineet, väkivalta ja huono kielenkäyttö saattavat esiintyä ficissä jo selkeinä tai voimakkaina.

Re: Withering... (Kyo/Shinya, K-15, AU, Jrock50, 25/50)

ViestiKirjoittaja shy-rebel » To Elo 25, 2011 8:49 pm

A.N.
Bileet! Näiden lukujen jälkeen puolet ficistä on plakarissa niin 50 osansa kuin neljään osioon jaetun tarinansa tienoilla! Score! Eipä minulla kai muutakaan ollut tähän lisättävää, Dirujen keikka oli mahtava. <3




010 Lämpö



Vaelsin metsässä vailla suuntaa. Olin karistanut hullun ihmissuden kannoiltani, mutta kituuttelin yhä mäntypuiden siimeksessä. Haavani pitivät minut jotenkin tolkuissani, vaikka mieleni tahtoi vain kaataa minut maahan ja jättää siihen kitumaan. Olisin totellutkin, mutta selviytymisviettini puski niin vahvasti pintaan sillä hetkellä, etten edes kyennyt polvistumaan saati pysähtymään. Harhailin vain päättömästi suuressa mäntymetsässä, jossa vallitsi aina sama aavemainen hiljaisuus. Minusta tuntui kuin olisin päätynyt kuoleman rajamaille.

En tiennyt, minne askeleeni minua oikein veivät, mutta tiedostin aamun olevan lähellä. Yön pimeimmät tunnit alkoivat loppua, jossain kaukaisuudessa näkyi aamuauringon punainen, utuinen hehku. Kuinka kauan minä olinkaan harhaillut täällä, pelännyt sydän kammioitaan hakaten ja katsellut vainoharhaisesti joka puolelle sen murhaajan varalta? Olin peloissani oman henkeni puolesta, yhtäkkiä minä todella pelkäsin. En ollut pelännyt niin paljon kuin viimeksi silloin, kun... Ravistelin ajatuksen pois päästäni, verenhukka sai oloni tuntumaan entistä huonommalta. Ja päänpudistuskin oli jo liikaa. Silmäni alkoivat painua kiinni, mutta kompuroin silti eteenpäin. En tullut sillä hetkellä ajatelleeksi, minne päätyisin. Muuttuisin takaisin ihmiseksi, olisin alaston ja vierailla mailla. Se ei ollut hyvä juttu, sillä salaisuuteni olisi silloin veitsen terällä. Kylmän kevätpäivän aamuna ei myöskään passannut olla alasti. Olin loukussa oman tilani ansiosta.

Viimein en jaksanut enää kävellä, vaan tuuperruin katse sameana maahan. Nuoskainen, säälittävän pieni lumikinos tuntui lähes vuoteelta, kun lyyhistyin sellaiselle jalkojeni voimavarojen ehtyessä. Kasvoni suutelivat kylmää, likaiseksi käynyttä lunta.
Voi, minun rakas elementtini, älä hylkää kuningastasi nyt.
Yritin kahmaista lunta käsiini, mutta sormissani ei ollut voimaa. Jätin vain punaisia jälkiä lumeen, lumen kylmyys ei tuntunut miltään väsyneen pääni alla. Poskeni lämpö taisteli jäätä vastaan, mutta turhaan. Antauduin kylmyydelle käännyttyäni vaivalloisesti oikealle kyljelleni. Tahdoin nähdä vielä taivaan tämän epätoivoisen hetken aikana. Olin näkevinäni lumihiutaleita, jotka laskeutuivat ylleni. Houreita ne olivat. Kenties ne olivat enkeleitä, jotka olivat tulleet hakemaan minua. Mikäli edes pääsin Taivaan valtakuntaan elämäni jälkeen.

Siinä minä makasin, lumikinokselle tuupertuneena, verissä päin ja haavoilla. Ajatukseni kävivät etäisiksi, enkä enää tuntenut mitään muuta kuin orastavan tunteen siitä, että ihmissuden hetket alkoivat olla luetut. Aurinko oli alkanut kivuta taivaalle, ja sitä mukaa minun ihmisyytenikin nousi ylös. Aamu valkeni kuulaana ja petollisena - ja aivan liian äkkiä.

Ihmissuden muodostama kuori alkoi halkeilla, ihminen minussa pyrki takaisin valtaan. Hitaasti, mutta varmasti suden hahmo karisi minusta pois kuin tuhkakerros. Turkki valahti pois kuin olisi ollut karvanlähtöaika. Kuono muuttui takaisin ihmiskasvoiksi, silmiin syttyi taas inhimillinen liekki. Häntä katosi kuin joku olisi katkaissut sen poikki. Jäljelle jäi vain paljas ihminen haavoineen. Olin vain kalpea, alaston ja säälittävä nyytti maassa, muisto uljaasta yöhahmostani. Käperryin kerälle hytisten kylmästä, tärisin paljaana hangella hampaiden kalistessa omaan tahtiinsa. Hengitykseni oli katkonaista. Näin, kuinka elämäni viimeiset rippeet huurusivat suustani ulos.

Tämä oli minun loppuni, ainakin melkein. Taivaalta laskeutui enkeli auttamaan minua, vaikken ollut edes rukoillut apua erityisesti. Joku oli kuitenkin huomannut ahdinkoni ja lähettänyt taivaiden suloisen, vaaleatukkaisen enkelin avukseni. Kaunis henkiolento saisi viedä minut mukanaan turvaan, pois kivusta ja ahdistuksesta.

Näin, kuinka enkeli kumartui katsomaan minua käännettyään minut ympäri. En välittänyt alastomuudestani sillä hetkellä, vaan silmänurkat kyyneleistä kostuneina katsoin syvälle lempeisiin, huolestuneisiin silmiin. Enkeli saisi katsoa minua, nähdä haavani ja minut kokonaan, jos halusi. Vaaleat, pitkät hiukset valahtivat olkapäiltä, kun hän ojensi kätensä koskettamaan minua. Olin heikko hänen kosketuksensa alla. En ollut kuullut askelia, nyt en kuullut ääniä. Näin vain etäisen hahmon. Uskoin auttajani olevan silti enkeli. Kuka muukaan hän olisi voinut olla?

En nähnyt hänen valkeita siipiään, mutta kaunis pelastajani nosti minut varovasti ylös maasta ja sulki minut syleilyynsä. Takerruin heikoilla sormillani häneen kuin hukkuva, tunsin enkelin käden hiuksissani. Hänen lämmin päällystakkinsa hehkui lämmöstä, johon tartuin helpottuneena. Se lämpö huokui elämää, josta yritin pitää vielä kiinni. Olisin voinut itkeä, sillä niin hyvältä tuntui kohdata jonkun toisen elävän lämpö sinä paljaana aamuna. Lämpö, joka piti minut elossa ja peitti minun alastoman, runnellun vartaloni muulta maailmalta.

"Pelasta minut", taisin saada sanotuksi käheällä äänelläni ennen suloisen lämmön aiheuttamaa tajuttomuuden tilaa. En aavistanut sillä hetkellä kuolemaa tai elämää - tunsin vain kauniin enkelin lämmön kylmää ihoani vasten.



008 Lohdutus



Kun minä olin vielä pieni lapsi, äitini tapasi parantaa kaikki haavat. Saatoin parkua kurkku suorana täyttä huutoa, kunnes kivun tunne unohtui lohdutuksen lempeisiin sanoihin. Se oli paras lääke minun kipuuni. Ikävä kyllä minut vieroitettiin tuosta lohdusta harmillisen pian, joten en uskonut enää kokevani samanlaista huolenpitoa kenenkään muun taholta. Saatoin lyödä itseäni niin kovaa, että sain mustelmia - tästä huolimatta kukaan susiyhteisössä ei kohottanut edes kulmakarvaansa nähdessään jäljet. Lohdutus oli minulle lapsuuden hauras muisto.

Tämä unenomainen varjokuva menneisyydestäni haihtui alitajunnan virtauksiin ja havahdutti minut takaisin todellisuuteen. Melkein säpsähdin valveille kuin painajaisen nähnyt pikkulapsi, en vain saanut huutoa karkaamaan suustani. Lapsuuteni traumat jos mitkä saivat minut havahtumaan ylös vaikka kuolleista. Mutta millaiseen maailmaan minä heräsinkään tajuttomuudestani?

Hetken aikaa minä istuin paikallani täristen tuntemattomassa sängyssä. Silmäni tuijottivat tummansinisiä lakanoita väsymyksen ja havahtumisen ristiriitaisessa tilassa. Käteni olivat upottautuneet kouristuksen lailla peiton pehmeyteen ja puristivat untuvapeittoa menneisyyden kuvien kadotessa mielestäni. Katseeni harhaili vieraille seinille, vaelsi koko huoneessa. En ollut omassa makuuhuoneessani, vaan jonkun toisen. Kaikki nuo tavarat eivät todellakaan olleet minun. Ja kun olin ymmärtänyt tämän seikan, olin täysin hereillä. Kehoni piti huolen siitä, että huomioin myös heikenneen olotilani. Havaitsin, että vartaloni haavoja oltiin puhdistettu ja kääritty laastareihin ja sideharsoon. Loukkaantunutta kättäni peitti myös valkoinen kääre. Huolenpidosta huolimatta minuun sattui, kun yritin liikuttaa kehoani. Äskeinen hereille säpsähtämiseni ei ollut hyväksi haavoittuneelle ruumiilleni.

Mutta missä minä oikein olin? Tämä ei ollut sairaala, vaan yksityisasunto, jonkun toisen ihmisen oma koti. Päättelin nopeasti, että kyseessä oli kerrostalo, sillä yläkerrasta kuului ääniä. Huokaisin helpotuksesta, mutta en osannut nimetä huojennukseni syytä. Olin tietenkin elossa hyvä juttu. En ollut kuollut ulos puoliksi sulaneeseen lumihankeen, mutta kenen luokse minä olinkaan päätynyt? Hemmetti soikoon, jos tämä olisi jonkun hul-

"Kas, sinä oletkin jo hereillä", tuttu ääni hämmästeli samalla huoneen ovella. Käänsin levottomat silmäni kohtaamaan puhujan, jätin kirjoituspöydän, yöpöydän kirjan, hyllyjen ja vaatekaappien tarkkailun sikseen. Minun oli myönnettävä itselleni, että yllätyin nähdessäni hänet. Näin baarissa tapaamani Shinyan - mieltäni hallinneen kultatukan - seisovan makuuhuoneen ovella hymyillen tuttua hymyään. Kädessään hänellä oli kahvikuppi, josta höyrysi lumoava tuoksu. Pidempi mies oli pukeutunut mustiin farkkuihin (eikö hänellä ollut muunlaisia housuja?) ja parhaat päivänsä nähneeseen mustaan t-paitaan, jossa ironisesti luki isoin ja kohtalokkain kirjaimin "WAKE UP YOU'RE DEAD!!"

"Miten... mitä tämä... sinä?" änkytin typertyneenä kuin ällikällä lyöty. "Miten minä päädyin tänne?"
"Etkö sinä muista?" Shinya kysyi rauhallisella äänellä ja asteli samalla vuoteensa reunalle. Hän istuutui tyynesti sängylle ja ojensi kahvikupin minulle. Hän sanoi sen olevan minulle hyväksi, että saisin verenkiertooni vähän kofeiniinia. Epäröin hetken aikaa, kunnes sitten otin mukin itselleni sanomatta sanaakaan. Vaadin selityksiä, en ladellut kiitoksia jokaisesta kohteliaisuudesta.
"En oikein... tiedä", vastasin hiljaisella äänellä, kun olin hörpännyt aimo annoksen kuumaa kahvia. Se ei polttanut kurkussa, vaikka tuntuikin aavistuksen verran ikävältä nesteen valuessa nieluani pitkin alas vatsalaukkuun. "Minulla ei ole selviä muistikuvia eilisistä tapahtumista."
"Onko sinulla sitten niin kova krapula?" Shinya hämmästyi katseen porautuessa tutkimaan minun silmiäni.
"...krapula?" ällistelin vuorostani.
"Niin", toinen totesi ja alkoi selittää kehittelemäänsä teoriaa ilmestymisestäni. "Sinulla taisi olla sen verran kova juhliminen viime yönä, että jouduit tappeluun taksijonossa ja jollain ihmeellisellä konstilla päädyit taksista minun kerrostaloni takapihalle ilkialastomana. Satuin katsomaan ikkunasta, että mitä meidän pihallamme oikein on, kunnes tunnistin sinut. Kävin hakemassa sinut pois tuolta kylmästä ja toin sinut tänne. Olit aika pahoilla ruhjeilla, mutta yritin parhaani mukaan puhdistaa ne. Oletko tapellut villieläinten kanssa metsässä, kun sinun kädessäni on niin iso raapaisujälki?"

Vain yhden raivohullun ihmissuden kanssa, joka oli tappamassa ihmisiä, vastasin mielessäni, mutta tyydyin vain tuijottamaan toista nolostuksen ja typeryyden sekoittamassa mielentilassa. Voi helvetin helvetti, Shinya uskoi minun ryypänneen itseni niin huonoon kuntoon, että olin juossut ympäriinsä ilkosillani... Antakaa armoa, tuollaista teoriaa en ole ikinä kuullut! Mutta toisaalta, se tuntui paremmalta ratkaisulta kuin totuuden suorasukainen kerronta. Kenties sitä pitäisi vain vähän muutella.
"No, en kyllä ollut humalassa", vastasin juotuani taas uuden kulauksen hyvästä kahvistani. "Satuin olemaan lenkillä-"
"Alasti?"
Saakeli, Shinya oli pirun terävä kaveri. Menin suorastaan hämilleni siitä, että hän keskeytti hätävalheeni vuodatuksen - ja kehtasi saman tien nauraa minun hämmentyneelle ilmeelleni. Ja kieltämättä minua alkoi nolottaa sekin, että hän oli nähnyt... no, nähnyt minun miehuuteni. Miksi juuri hänen piti nähdä minut alastomana ruumis haavoilla koristeltuna? Olisin tahtonut haudata pääni peittoon ja hävetä.

"Ei sinun tarvitse kertoa, jos et yksinkertaisesti muista mitään", vaaleatukkainen sanoi minulle lohduttavasti koskettaen minua toverillisesti olkapäähän. "Voit kertoa minulle oudoista seikkailuistasi myöhemminkin. Pääasia, ettet saanut hypotermiaa vai vastaavaa ja kuollut sinne lumihankeen."
"Kieltämättä kuolema kävi mielessä ennen tuloasi", totesin antaen tyhjäksi juodun kahvikupillisen takaisin auttajalleni. Kiitin lyhyesti päätäni nyökäyttäen ja olin aikeissa nousta ylös sängystä, mutta kehoni ei antanut myöten. Loukkaantuneeseen käteen sattui taas eivätkä muutkaan haavat pitäneet vielä siitä, että lähtisin liikkumaan ympäriinsä. Shinyakin huomasi aikeeni, siirsi kahvikupin kirjoituspöydälleen ja rupesi huolehtimaan minusta.
"Älä turhaan rasita itseäsi", hän huolehti painaen minut hellästi takaisin vuoteeseen peittojen alle. Tunsin tyynyn pehmeyden pääni alla, pelastajani veti suuren peittonsa melkein korviini asti kuin olisin ollut kuumeessa. "Nuku nyt vain pahin kipu pois, Kyo. Voit olla luonani niin pitkään kuin haluat, minulla on kyllä aikaa sinulle. Voin myös katsoa sinulle jotain vaatteita lainaksi, hain juuri pyykit pyykkituvasta. Olen varma, ettet varmaankaan tahdo lähteä luotani täysin alastomana."

Omalla tavallaan hän oli herttainen, kun hän tahtoi pitää minusta huolta, vaikkemme olleetkaan edes tuttavia keskenämme. Olimme tavanneet sen muutaman kerran baareissa kaupungilla ollessamme, emme me muuten olleet oikein minkäänlaisissa väleissä. Tosin minun ajatukseni karkasivat nuorukaiseen välillä. Shinya oli vain jäänyt pyörimään mieleeni ja nyt sitten olin päätynyt hänen luokseen kauhunomaisen seikkailuni päätteeksi. Vaikka nolostelinkin sitä, että hän oli nähnyt minut siinä tilassa, olin salaa kiitollinen hänen ilmestymisestään paikalle. Hän osoitti välittävänsä minusta, kun tarjosi tätä lohdutusta painajaiseni jälkeen.

Mietinkin, kuinka suuri sydän hänellä loppujen lopuksi oli, kun hän katosi luotani takaisin askareidensa kimppuun.
"Luulin sinun olevan enkeli, joka tuli pelastamaan minua", huusin hänen peräänsä. En odottanut vastausta, sillä hetkeksi aikaa Shinyan asuntoon tuli aivan hiljaista, kunnes hän viimein vastasi:
"Kenties minä tosiaan olenkin taivaasta pudonnut enkeli."



012 Kuukaudet



Niin minä jäin Shinyan luokse. Pysyttelin hänen huostassaan kuin olisin ollut vakavammin sairas, mutta hän ei vain hennonut päästää minua menemään puolikuntoisenakaan. Yritin kyllä kovasti vannoa, että selviäisin omin avuin kotiini. Kun Shinya kuuli, että asutin hylättyä mökkiä kaupungin laitamilla, hän lupasi kyyditä minut sinne - kunhan vain ensin parantuisin. Ennen sitä päivää pelastajani hankki minulle lupaamansa vaatteet, ruokki ja käytti lääkärissä mahdollisten tulehdusten takia. Ja minä vain ihmettelin päivästä toiseen sitä, kuinka hän jaksoi huolehtia minusta kuin olisi tuntenut minut aina.
"Hmmm", Shinya mietti ääneen, kun kysyin häneltä asiasta vierailuni kolmantena iltana. "Olen viettänyt niin paljon aikaa yksinäni, että on mukava saada tähän asuntoon jonkinlaista eloa vieraiden merkeissä."

Muistin kyllä, että muut olivat sanoneet nuorukaisen viihtyvän enempi itsekseen. Kenties he eivät vain olleet nähneet tuon verhon taakse. Ehkäpä he muut eivät ymmärtäneet, kuinka yksin Shinya saattoikaan olla vaitonaisen ulkokuorensa alla. Minäkin olin tavallaan mennyt halpaan tuon asian kanssa. Sisimmässään Shinya oli oikein ystävällinen eikä etäinen persoona.
Lupasin tulla käymään hänen luonaan jatkossakin, kun mies oli viimein kyydinnyt minut kotimökkini liepeille. Näin, kuinka toisen silmissä syttyi ilostunut liekki. Hän selvästi kaipasi jotakuta. Tämä taisi olla minun ajatukseni kiitoksesta, jonka toinen ansaitsi huolenpitoni jälkeen. Ei sääliä, vaan silkkaa hyvyyttä toista yksinelävää kohtaan.

Seuraavien kuukausien aikana minä sitten kävin tervehtimässä häntä enemmän tai vähemmän säännöllisesti. Välillemme kehkeytyi jonkinlainen ystävyyssuhde, vaikkakin me molemmat olimme ensiksi vähän varautuneita. Avauduimme toisillemme pikkuhiljaa, sain tietää hänestä aina uusia asioita jokaisen vierailuni aikana. Jollain tavoin Shinyan luonne oli täydellinen palanen minun maailmaani, hän täytti tyhjän kohdan elämästäni. Hän oli sellainen henkilö, jonka puuttumista olin ikävöinyt, nyt sen vasta ymmärsin. Kuukaudet kuluivat, ja me tapasimme toisiamme viikosta toiseen. Kuutamo kipusi taivaalle ja laskeutui valtaistuimeltaan, minä muutuin ihmissudeksi uskomatta salaisuuttani toiselle miehelle. Vähitellen hänestä kuitenkin tuli minun ystäväni monen vuoden yksinolon jälkeen - ainoa ystäväni tässä kummallisessa maailmassa, jossa me elimme toisiimme takertuen.

En koko vierailuni aikana tai sen jälkeenkään saanut kerrotuksi seikkailuistani öisessä metsässä. Shinyan ajatukset täytti pian uutinen, jossa kerrottiin jälleen uudesta murhasta. Kun tarkemmin katsoin ulos rakennuksen pihalle, tajusin toisen asuvan pelottavan lähellä kyseistä metsikköä. Lähimmät puuthan työntyivät aivan talon rajamaille. Sen oli kuulemma tarkoitus virkistää lähiössä asuvia ihmisiä, mutta nyt tuolla virkistyskohteella oli kauhunomaisia merkityksiä.

"Kuka kuoli?" kysyin yhtenä loppukevään päivänä, kun olin käymässä hänen luonaan. Olimme tunteneet toisemme paremmin jo parin kuukauden ajan. Istuskelimme hänen pienen ja kapean parvekkeensa viileällä lattialla lukemassa sanomalehteä. Yllättäen etusivun juttu koski jälleen uusinta murhaa, joka oli tapahtunut lähimetsässä.
"Joku nuori poika", Shinya vastasi. "Tiedän hänet vain nimeltä. Hän oli tyttöystävänsä kanssa metsässä, kun yhtäkkiä heidän kimppuunsa kävi jokin hirviö, joka tappoi tuon nuorukaisen."
"Hirviö?" hämmästelin.
"Niin. Tai no, tyttöystävä väittää niin tässä haastattelussa. Heidän verestään löydettiin kyllä alkoholia, joten hirviö saattoi olla vain jokin aistiharha murhaajan sijaan. Tyttö pääsi karkuun murhaajalta, sillä jokin toinen hirviö ilmestyi paikalle..."
Hetken aikaa Shinya oli hiljaa. Hän vertaili murhan tapahtumapäivää ja mietti hetken aikaa mielessään. Tunsin sydämeni tahdin kiihtyvän hieman, mutta en nielaissut pelosta. En edes ennättänyt tajuamaan, mitä toinen ajattelin, kun jo kuulin vastauksen:
"Sinulla oli kyllä tuuria, ettet päätynyt tuon murhaajan käsiin, Kyo. Kauheaa, jos se hullu olisi käynyt sinunkin kimppuusi ja tappanut sinut yhtä raa'asti kuin tuon toisenkin."

Minä nyökkäsin, kun muistelin samalla aukiolla tapahtunutta kohtausta. Muistin toisen hirviön kiiluvat silmät ja sen aiheuttaman kivun - se ei todellakaan ollut mikään alkoholipitoinen harha mielikuvituksen syövereistä. Kaikkien näiden kuukausien ajan se peto oli riehunut tuolla metsässä ja tappanut viattomia uhrejaan. Nyt joku tiesi sen salaisuuden varmemmin kuin kuukausi sitten.
また夢で思い出す, ここから君だけ消え去り...

Galileo Galilei - Oh, Oh

    1 tykkää.
Avatar
shy-rebel
Vuoden double
 
Viestit: 529
Liittynyt: Ma Syys 29, 2008 6:25 pm
Paikkakunta: far away from you

Re: Withering... (Kyo/Shinya, K-15, AU, Jrock50, 27/50)

ViestiKirjoittaja shy-rebel » Su Syys 25, 2011 4:45 pm

A.N.
Ihmissuai koskevia tietoja otettu Wikipediasta ja muoksittu sitten hieman. Tässä päästään kohta sitten siihen hetkeen, jota ollaankin odotettu siitä asti, kun Shinya ja Kyo ovat tavanneet. ;) Ja yritän tässä samalla saada Diruillekin vähän lisää valloitettavaakin tuossa sodassa. Plus viime julkaistusta on jo kuukausi, heehee! :'D Nämä kaksi lukua ovat suht lyhyitä eikä niissä tapahdu oikein mitään, mutta seuraavalla kerralla alkaa sitten tapahtua vähän enemmän! ;P


Osa 3

And I live close to you



016 Kesä


”Ihmissudet ovat pelottavasta historiastaan huolimatta säilyttäneet suosionsa ihmisten keskuudessa. Tällä hetkellä ne ovat kuitenkin jääneet vampyyrien villitsemän vampyyribuumin jalkoihin, vaikka ne ovatkin rakastettuja ja tunnettuja elementtejä fantasia- ja kauhutarinoissa elokuvien ja kirjojen saralla.

Tunnetuin ihmissusista kertova elokuva on vuonna 1941 valmistunut ”Ihmissusi”, jota ovat sittemmin seuranneet esimerkiksi sellaiset elokuvat kuin ”Underworld”, ”Dog Soldiers” ja ”Harry Potter ja Azkabanin vanki”. Myös animen puolelta tunnetaan sarja nimeltä ”Wolf’s rain”, jossa ihmissudet ovat näkyvässä pääroolissa.

Klassisin juoni ihmissusia käsittelevissä tarinoissa on perinteinen rakkaustarina. Nuori neito rakastuu komeaan, tuntemattomaan mieheen, joka lumoaa hänet ja johdattaa pimeyden teille. Liian myöhään tyttö tajuaa tulleensa pedon huijaamaksi, kun mies jo paljastaa oikean luontonsa. Tästä tutusta juonikaavasta huolimatta on olemassa myös tarinoita ihmissusiksi muuttuvista naisista. Yhtä kaikki tarinoilla on usein traaginen loppu, kuten kauhuromanttisissa tarinoissa yleensä onkin.

Ei voida myöskään väittää, mielletäänkö ihmissuden hahmo enempi miehiseksi vai naiselliseksi rooliksi populaarikulttuurissa. Ihmissuden on kuitenkin katsottu pystyvän tarinoissa yhtä julmiin tekoihin, oli hän sitten mies tai nainen…”


Luin tämän jutun hänen kanssaan eräänä kesäpäivänä. Ikkunan takaa kuului muun maailman ääniä, mutta me olimme linnoittautuneet keittiösi pöydän ääreen. Ulkona oli lämmin, vaikka kesä oli vasta aluillaan. Radiossa uhottiin, että kesästä tulisi todella lämmin. Saisipa nähdä, sääennustuksiin ei voinut koskaan luottaa.
Shinya vain pudisteli päätään lehtijutulle, nauroi sille ja ihmetteli, miten joku pystyi vielä uskomaan niin tosissaan ihmissusiin, että pohti keksityn hahmon olemassaoloa lehdessä.
”Hän on tainnut ahmia muutaman kirjan ja elokuvan liikaa, kun pystyy latelemaan tuollaisia johtopäätöksiä”, vaaleatukkainen mies totesi surkuhupaisesti. ”Mitä mieltä sinä olet tästä, Kyo?”

En osannut sanoa mitään.



002 Mielipiteet


Aloin äkkiä miettiä suhdettani Shinyaan. Pohdin asiaa eräänä yönä, kun olin aivan yksin mökissäni. Makasin jälleen ohuella patjallani, vakituisella mietiskelypaikallani. Tuijotin kattoani ja yritin samalla keriä ajatuksistani varmaa mielipidettä. Kello oli jo paljon, varmaan lähempänä kahta. En vain viitsinyt kääntyä nähdäkseni seinäkellon. Kuulin vain sen vaimean tikityksen, mutta sekin ääni vaimeni hyrräävien ajatusteni rinnalla.

Mitä minä oikeastaan ajattelin Shinyasta, joka oli tullut niin tärkeäksi minulle näinä kuukausina, kun olimme tunteneet toisemme? Jotain mieltähän minun oli pakko olla hänestä, joillakin sanoilla minun piti perustella suhdettani häneen.

Hän oli ystäväni, mutta miksi se talvella vaivannut tunne muistui silti mieleeni? Näinä yksinäisinä hetkinä se oli pahimmillaan, tykytti rinnassani ja kaihersi melankolista mieltäni. Yhtä ainoaa ja oikeaa mielipidettä ei tainnut olla olemassakaan. Niin vahvoja olivat minun tunteeni Shinyaa kohtaan. Tunsin niin voimakkaita tunteita vain harvoja ihmisiä kohtaan, mutten osannut nimetä kuin vihan. Muiden nimet olivat painuneet unholaan, vaikka Shinyan luona ne vähitellen palautuivat mieleeni.

Tälle tunteelle en kuitenkaan osannut antaa nimeä. Mielipiteeni jäi siis kaikumaan tyhjyydessä tuo nimetön tunne seuranaan. Olin kasvanut kiinni tuohon toiseen mieheen, tehnyt hänestä tukipilarini elämäni pohjoispuoliskolle ja nyt kaipasin häneltä jotain vahvempaa merkitystä.
Kenties kyse oli kiintymyksestä, jonka hyväksyin lopulta orastavaksi mielipiteekseni Shinyasta.

Päätin kertoa hänelle tästä asiasta, kun seuraavan kerran tapaisimme.
また夢で思い出す, ここから君だけ消え去り...

Galileo Galilei - Oh, Oh

    1 tykkää.
Avatar
shy-rebel
Vuoden double
 
Viestit: 529
Liittynyt: Ma Syys 29, 2008 6:25 pm
Paikkakunta: far away from you

Re: Withering... (Kyo/Shinya, K-15, AU, Jrock50, 27/50)

ViestiKirjoittaja Enya » Ti Tammi 03, 2012 12:51 pm

Hello! Voisin nyt viimeinkin yrittää jättää tähänkin kommentin kerta luinkin jo nämä uusimmat osat. Oikeasti jotain kolme kuukautta mennyt jo siitäkin, kun julkaisit uusimmat luvut ja sain vasta nyt lomalla luettua ne. Shame on me, ehkä tuo on syy siihen, miksen saanut tänä(kään) vuonna omaa Kiyoharua joululahjaksi. :(

Tästä kommentista voi sitten tulla vähän sitä ja tätä. Yritän väkertää nyt jonkinlaista kommenttia (kahden ensimmäisen luvun kohdalla kommentit kirjoitin jo joskus syyskuussa junamatkalla Kuopioon. Ihan hävettää.), kerta nyt olisi sen verran aikaa yhdelle kommentille. ^^ Kirjoitan sitten tätä palautetta perinteisellä tavalla – luen luvun kerrallaan ja kirjoitan samalla. Pitäisi varmaan kehitellä tässä toinenkin luku-/kommentointitapa!

031:
Pidin tässä luvussa paljonkin kuvailustasi. Olin ehkä jopa yllättynyt siitä, kuinka suuren roolin tämän aiheen luvulle olitkaan kirjoittanut – jotenkin pidin tätä aihetta yhtenä vaikeimpana sanana kyseisessä haasteessa, sillä ensi kuulemalta sana ”maa” ei oikeastaan herätä kovin ihmeempiä ajatuksia ja tunteita. Mieleen tulee ainakin minulle ensimmäisenä kaikkea vähäpätöisempää johonkin ruohoon ja soraan liittyvään, joten oli hienoa huomata, kuinka et ollut jumiutunut pelkän pintapuolen kuvailuun, vaan olit ottanut mukaan myös maaperän ominaisuuksia. Etenkin tuo maaperän piilevä voima oli vaikuttava lisä ja tuntui siten sopivan hyvin itse tekstin tapahtumiin: pinnalta vaaraton mutta sisältäpäin vaarallinen ja mahdollisesti tappava, aivan kuten Kyo ja hänen ihmissusipuolensakin.

Tätä lukua lukiessani huomasin myös yhden pienen seikan, joka varasti mielenkiintoni ja siinä samalla ajatukseni. Osan lopussa olit nimittäin kirjoittanut ”Toivoin hartaasti, etten törmäisi tälläkään kertaan kehenkään ollessani vapaalla jalalla”. Tuo kohta vain antoi iski hetkessä ajatuksiini, koska tämän tarinan alussahan oli kerrottu jonkun metsään eksyneen kohtalosta ihmissuden hampaisiin, joten kuinka tuo maininta voi siten olla mahdollinen. Kyo ei sitten tainnutkaan olla se ensimmäisessä luvussa esiintynyt saalistaja, eikös? Kyllähän Kyo olisi muuten törmännyt johonkuhun ihmissusihahmossaan ja tuon mukaan niin ei ole käynyt. Oh yeah, me wants fights! ;D Tosin huomasin myös ajattelevani, että kukahan tuo toinen ihmissusi sitten onkaan – mielessä kävi, että ehkä oletkin vain johtanut lukijoita harhaan ja saanut heidät ajattelemaan rakkaustarinaa ihmissusi-Kyon ja tavallisen kuolevaisen Shinyan välillä, mutta sitten paljastuukin, että Shinya onkin tuo toinen ihmissusi. Apuaa… toivottavasti noin ei ole, jotenkin pidän enemmän ajatuksesta ihminen/”yliluonnollinen” olento kuin kaksi yliluonnollista yhdessä. No jaa, pidän kuitenkin Kyo/Shinyasta, tuskin kumpikaan vaihtoehdoista muuttaa sitä.

Lyhyesti vielä, että pidin todella paljon siitä, kuinka kuvailit Kyota satuhahmona – aika moni varmastikin, kuten myös Kyo ainakin jos yhtään olen hänen ajatustensa perässä pysynyt, olisi varmastikin käyttänyt ihmissudesta jotain muutakin kuvailua. Ainakin vähän negatiivisempaan sävyyn, mutta oli ainoastaan hienoa, että päädyit tuohon sanaan. Satuhahmo on todella kaunis sana, ja ehkä hitusen positiivisempikin, joten kenties Kyo ei nyt ihan täysin vihaakaan sitä mikä on. Ei ainakaan ihan jokaista minuuttia vuorokaudesta.

007 James Bond, eikun…
Tässä luvussa käy entistä paremmin ilmi Kyon ajatukset susiminäänsä kohtaan. Minusta tuntuu yhä enemmän siltä, että hän kyllä hyväksyy itsensä sellaisena kuin on, vaikka toisaalta tuntuu pitävän ihmissusipuoltaan eräänlaisena kirouksena ja vaikka hän sanookin yrittävänsä vastustaa toista puolta itsessään, sitä hän ei kuitenkaan tee. Tekstissä kyllä tavallaan ilmeni rivien välistä, että Kyo pelkää menettävänsä otteensa itsestään ja sitä myötä myös otteensa ihmisminäänsä. Mutta toisaalta jäin miettimään tämän luvun kohdalla, onko Kyo sittenkään kovin kapinallinen toista puoltaan kohtaan. Toisaalta tässä luvussa ja aikaisemmissakin on korostettu Kyon kapinallisluonnetta, mutta toisaalta sanotaan, että ”tämänkin kerran se luovutti ja antoi olla”. Tuosta saan vain sellaisen kuvan, että loppujen lopuksi Kyo ei olekaan niin kapinallinen kuin luulisi; tai ehkä hän vain kokee tilanteensa niin toivottamaksi, ettei enää jaksa edes täysillä vastustaakaan todellista luontoaan.

Mutta minä tiesin sutenakin, etten minulle koskaan kävisi niin.

Pieni kirjoitusvirhe tuossa, pitäisi lukea ”ettei”.

Pidin tässä luvussa siitä, kuinka olit taas kerran erotellut uuden aihepiirin, Kyon kapinallisuuden, myötä ihmisten ja ihmissusien eroja; kuinka ihmiset pelkäävät ja stressaavat aivan erilaisia asioita kuin ihmissudet. Tuo paitsi lisäsi taas yhden suhtautumiseron taruhahmon ja ihmisen välille, myös antoi ymmärtää, kuinka erilaiset nuo Kyon kaksi puolta olivatkaan toisistaan ja kuinka hän paitsi kapinoi ihmissusiminäänsä (yleisesti ottaen ihmissusia) vastaan niin myös sitä, mitä ihmissudet (heille ominaiset käyttäytymismallit jne.) ovatkaan.

Kyo oli kieltämättä aika ihana vähätellessään ihmisten tuntemaa pelkoa ja reagointia siihen – toisaalta tuonhan ymmärtää edellä mainittujen erojen vuoksi, mutta jotenkin tuossa maininnassa oli piristävää se, että tavallaan Kyo tuntui toisinaan myös arvostelevan ihmisiä ja näkevän heidän vikojaan.
Itse pelon kuvailu ja ennusteet tulevaan oli hyvin vihjailtu ja itse lukijallekin välittyy, että jotain jännittävää on tapahtumassa. Ehkä voin myöntää, että epäilin ensin Shinyan olevan juuri tuo pulassa olija. Se tuntui vain kaikkein loogisimmalta vaihtoehdolta, koska rivien välissä Kyon sanottiin tuntevan pelkoa tuota tilannetta kohtaan. Ehkä vain tulkitsen kaiken vähänkin poikkeavan viittaavan siihen, että Kyo on kiinnostunut Shinyasta ja odotan kärsimättömänä jotain sutinaa noiden kahden välillä. Ja toisaalta olisi ehkä odotettavaakin ficin tarunomaiset lähtökohdat ja viittaukset huomioiden, mutta toisaalta voi olettaa, ettei kyseessä ole Shinya. Luultavastikin Kyo olisi tunnistanut hänet ja toisaalta minua huvittaa mielikuva Shinyasta kiljumassa keskellä metsää. :’) Shinya ei kieltämättä vaikuta tässä ficissä sataprosenttisen maskuliiniselta mieheltä, mutta siltikin tuo ilmaisu hänen kohdallaan tuntuu vähän… ei shinyamaiselta.

040:
Näin alkuun voin sanoa, että mieleeni tuli jokin Tiedän, mitä teit viime kesänä tai vastaava ”teinikauhuleffa”, jossa kahdenkeskinen herkkä hetki särkyy yllättäen murhaajan tultua mukaan kuvioihin.

Toisaalta, en ollut varma halukkuudestani auttaa tyttöä, vaikka hänen pelkonsa kyti minussakin.

Tässä välissä voisinkin lainata yhden lempilauseeni tässä luvussa. Pidin tuossa eniten juuri siitä, kuinka tuonkin voi tulkita kahdellakin eri tavalla. En näe, että Kyo olisi tuntenut omatunnonkolkutuksen tyttöä ja tätä kohtaan kohdistuvaa uhkaa kohtaan, vaan joko/sekä että sittn, että 1) Kyo tuntee/kuulee tuon tytön kauhun, ja se siten ”välittyy” hänelle tai 2) Kyo samaistuu tuohon tytön kokemaan uhkaan ja kokee sen vaaran/uhkaajan kohdistuvan myös itseensä. Me likes, tuota oli oikeasti kiva pohtia ja juuri tuollaiset moniulotteiset/-tulkinnalliset lauseet ovat kovasti mieleeni. :3 Muuten onko tuo pilkku toisaalta-sanan jälkeen turha? En ainakaan näe kunnolla, miksi siihen kohtaan tarvittaisiin pilkkua (paitsi tietenkin makuasia/jos haluaa muuten olla rebel).

Lajitoverini näytti empivän hetken, kumman se oli surmannut.

Olisi?

Olin pian yhtä kipupistettä ja hourailevaa tuskaa.

Pidin myös tuosta lauseesta! Yleensä en pahemmin perusta lyhyistä lauseista, sillä niistä harvemmiten saa paljoakaan irti, mutta tässä tapauksessa noinkin pieni lause sisältää paljon kivoja ja persoonallisia sanavalintoja, joihin ei kovinkaan usein törmää. Houraileva on todella kaunis sana kuvailun yhteydessä ja kipupiste kivun kuvauksena on myös todella ihana. Pidän tuosta todella paljon <3

Mutta joo voisin sanoa jotain tuosta tappelukohtauksestakin, kerta olen sellaista odottanutkin ja toivonut jo jonkin aikaa. Ikävä kyllä jouduin ehkä hieman pettymään tuossa kohtauksessa. Ehkä se ei vain välittynyt minulle kunnolla tai sitten minulla vain oli liian suuret ennakko-odotukset; että Kyo olisi ollut enemmän ”riitapukari”, tappelu olisi ollut vähän tiiviimpää eikä päättyisi aivan niin nopeasti välttelyyn ja pakoyrityksen etsimiseen. Ehkä vain Kyon luonteen huomioiden odotin vähän enemmän säpinää, mutta olit kuitenkin hyvin kuvaillut tuota eläinten vaiston/käyttäytymisen kannalta. Pisteet siitä!

010:
Aa, jotenkin tuntuu, että toistan itseäni jo ihan liikaa – tai ehkä vain kiinnitän niin paljon itse huomiota Kyohon ja hänen suhtautumiseensa itseään kohtaan. Minusta on vain aivan liian mielenkiintoista tarkastella tarinaa itse henkilöhahmojen kannalta. :(

Mutta tämän luvun kohdalla jäin eniten koukkuun pelkoon, siihen, kuinka vihjailit Kyon menneisyyteen ja johonkin sellaiseen, mitä hän on kokenut. En nimittäin usko tuon pelon pahemmin viittaavan siihen, mitä hänen vanhemmilleen kävi, mutta toisaalta tuo Kyon kohtaaminen ja sitä seurannut pelko saa minut ajattelemaan sitäkin, että ehkä Kyo jotenkin tuntee tuon toisen ihmissuden tai tietää jotain tulevan tapahtumaan.

En ollut pelännyt niin paljon kuin viimeksi silloin, kun...

Oikeasti tuo oli hyvin koukuttava lause! Etenkin sen perusteella, mitä sanoin edellisen luvun yhteydessä siitä, että Kyo ei vaikuta järin pelkoon taipuvaiselta ihmiseltä, joten tuo pieni lause onnistui myös lisäämään hänen inhimillisyyttään ja ihmisminäänsä. :) Tuosta lauseesta sain myös sellaisen kuvan, että ehkä Kyo todellakin esittää kylmempää ja välinpitämättömämpää kuin onkaan.

Kylmän kevätpäivän aamuna ei myöskään passannut olla alasti.

Ei varmaankaan tarvitse sanoa perusteluiksi muuta, kuin että repesin pahasti tuolle lauseelle? XD Tuossa on juuri sopivasti huumoria muuten vakavampimielisemmän tekstin keskellä – ainakin itse sain pienen hengähdystauon kaiken maailman pohdintojen ja tulkintojen välillä.

Olin näkevinäni lumihiutaleita, jotka laskeutuivat ylleni. Houreita ne olivat.

Tämä on toiseksi viimeinen lainaamani lause tämän luvun yhteydessä, lupaan sen! :3 Mutta oikeasti pidin tuon lauseen/lauseiden tunnelmasta. Siinä oli sopivasti kaipuuta ja etenkin tuo houre sana oli todella kaunis ;--;

Näin, kuinka elämäni viimeiset rippeet huurusivat suustani ulos.

Riittääkö, jos sanon tämänkin yhteydessä, että pidin tuosta lauseesta todella paljon? Myönnän, että tässäkin tapauksessa sanavalinta (”huurusivat”) oli se suurin syy, miksi tuo lause jäi mieleeni. Koko lause ja itse kuvaus tuntui persoonalliselta ja tukivat edelleen koko tekstiä sävyttänyttä melankolian ja haurauden tuntua, että ei tuosta oikein voinut olla pitämättä. Tässä välissä voisin myös pienenä ja hieman randominakin mainintana sanoa, että pidin myös siitä, kuinka olit kirjoittanut taivaan isolla alkukirjaimella – se toi kivan pienen säväyksen tekstiin.

Mutta joo, Kyon hämmennys toisen suden kohtaamista kohtaan oli hyvin kuvattu ja tuon lyhyen tapaamisen ja yhteenoton kuten myös Kyon haavoittuminen tuntui myös onnistuneesti sekoittuneen Kyon ajatusten kanssa. Oli hienoa huomata tekstistä kerronnan muutos tekstin loppua päin mentäessä: tuntui siltä, että aluksi lähinnä kuvattiin Kyon ”pelonsekaisia” ajatuksia toista ihmissutta kohtaan eikä hän tuntunut vielä paljoakaan käsittävän saati sitten huomaavankaan olevansa haavoittunut, mutta loppua kohden tultaessa kuvailu tuntui keskittyvän enemmän Kyon haavoihin ja siten myös tuntui siltä, että Kyon ajatuksetkin palautuivat häneen itseensä. Se tuntui sopivalta kerronnan kannalta, sillä minulle ainakin välittyi paremmin se, kuinka Kyolle olikaan käynyt ja ettei hän ollutkaan saanut vain pientä naarmua. Voisin myös sanoa, että tuntui myös hieman hämmentävältä nähdä Kyo hieman yllättäenkin pienenä ja hauraana – edelliset luvut kun ovat enemmän näyttäneet Kyon vahvuutta, niin tässä luvussa noin ei ollut, vaan lukija näkin myös hänen heikon hetkensä.

Pakko muuten sanoa, että pahaksi onnekseni taidan vieläkin alitajuisesti hieman verrata tämän ficin ihmissusia Twilightiin. ^^’ Jotenkin odotin, ettei Kyo olisi tuntenut lainkaan kylmyyttä lumessa maatessaan, mutta toisin kävi. Hienoa! Ehkä tuo tosiaan viittaa siihenkin, että Kyon ihmissusipuoli alkoi jo hiljalleen väistyä, tiedä tuota.

Ja näin tämän luvun lopuksi voin vielä sanoa, että nuo viittaukset enkeliin oli aika hyvin rinnastettavissa Shinyaan! Ainakin itse osasin jo arvata hänen olleen se, joka tuli paikalle. Mutta toisaalta tuossakin kohdin jäin miettimään, kuinka juuri Shinya löysikään hänet.

008:
Viimeinkin sain lukea jotain Kyon lapsuudesta! Olen kieltämättä odottanut, milloin saisin lukea enemmänkin Kyon menneisyydestä, vanhemmista ja muistoista ja tämän luvun kohdalla toiveeni viimein toteutui. Jei!

Aloin kieltämättä hieman säälimään Kyota, hänen lapsuutensa ei todellakaan vaikuta kovin antoisalta, jos traumasta jo puhutaan ja kieltämättä noiden muiden ihmissusien piittaamattomuus ja välinpitämättömyys vaikuttaa hieman karulta. :(

Mutta oikeasti, Shinya my darlin’ <3 ;--; Jotenkin repesin niin pahasti tuolle kohdalle, jossa Kyo tajuaa olevansa Shinyan luona. Näen mielessäni niin hyvin tuon tilanteen ja etenkin Shinyan sisääntulo estradille oli aivan loistava!

Kädessään hänellä oli kahvikuppi, josta höyrysi lumoava tuoksu. Pidempi mies oli pukeutunut mustiin farkkuihin (eikö hänellä ollut muunlaisia housuja?) ja parhaat päivänsä nähneeseen mustaan t-paitaan, jossa ironisesti luki isoin ja kohtalokkain kirjaimin "WAKE UP YOU'RE DEAD!!"

Tuossa kohdassa on oikeasti kaikki mausteet, mitä kunnon ironialta tarvitaankin (enkä toki valita siitä, että Shinya vaikuttaa varsin ihanalta ilmestyksestä mustine farkkuineen ja wake up you’re dead –paitoineen, eikä toki unohdeta kahvikuppia! XD)

Hän sanoi sen olevan minulle hyväksi, että saisin verenkiertooni vähän kofeiniinia.

Shinyan on kyllä niin huomaavainen, että ihan itkettää ja taidan pitää itsekin tässä kahvitauon, eikun… Niin siis pieni näppäilyvirhe tuossa. Kofeiinia, siis (missä?!).

Voi helvetin helvetti, Shinya uskoi minun ryypänneen itseni niin huonoon kuntoon, että olin juossut ympäriinsä ilkosillani...

Okei, repesin tuollekin, kuten myös jatkollekin Kyon epäonnistuneesta hätävalheesta. Kieltämättä Shinyan teoria Kyon suhteen on kieltämättä aika ihana. :’D Tuosta vain tulee niin mieleen tv:ssä pyörivä mainos suomalaisista Tallinnassa, joten voin ikävä kyllä suht. hyvin nähdä mielessäni Shinyan mielikuvat tapahtuneesta. Mutta siis näin yleisesti ottaen, ettei minun tarvitse tämän luvun kohdalla lainata aivan hirveästi pätkiä tekstistä, tämän luvun tuoma huumori oli todella piristävää edellisten lukujen vakavamman sävyn jälkeen.

En tiedä, tarvitseeko minun edes sanoa tätä, mutta olen kyllä tavattoman onnellinen nyt, kun Kyo ja Shinyakin ovat jollain tavalla löytäneet takaisin toistensa seuraan. Ehkä tämä yhteinen polku alkaa tästä hiljalleen muodostua. ;) Mutta sen verran voin sanoa noista kahdesta vielä, että pidän siitä, kuinka heidän välinsä vaikuttavat tuttavallisilta tai siis tarkoitan, että heidän välinsä ovat lämpimämmät – ehkä se on sitten sitä kemiaa. Oikeastaan ainoa vähän ”epäuskottava”/Kyon suuhun sopimattomalta vaikutti tuo Kyon viimeinen repliikki. Jotenkin tuntui omituiselta, että Kyo olisi avoimesti myöntänyt (tai siis huutanut) Shinyan perään, että luuli toisen olevan enkeli. Tuo oli kyllä suloinen kohta, mutta ei aivan kuulostanut Kyolta. Tai ei ainakaan ihan vielä näin alkuvaiheessa.

012:
Aa, olen oikeasti niin iloinen nyt, kun voin lukea noiden kahden suhteen kehittymisestä, että melkein hävettää. ;--; Tuosta ihan ensimmäisestä kappaleestakin voi huomata jo niin paljon! Ihan ensimmäiseksi minulle välittyy tuosta se, että nuo kaksi ovat loppujen lopuksi niin samanlaisia: viihtyvät yksinään, mutta toisaalta kaipaavat toisenkin seuraa, vaikka eivät sitä ääneen sanoisikaan. Toiseksi pidän siitä, kuinka Kyo vaikuttaa tuossa lähinnä siltä, että ei edes yritä vastustella, vaan jää ihan mielellään Shinyan luokse ja sama juttu toisinkin päin: Shinya sanoo, ettei raski päästää toista puolikuntoisena lähtemään, vaikka minusta vaikuttaakin siltä, että Kyo todellakin selviäisi jo yksinkin. Ja kolmanneksi on ihanaa, että Kyo ei kiitä suoraan Shinyaa avunannosta, vaan tavallaan vähän kiertelemällä/välillisesti kertoo olevansa kiitollinen.

Mutta niin, vähän kyllä vaikuttaa tämän luvun yhteydessä, että heidän välinsä kehittyvät ehkä vähän liian nopeasti – tai sitten saan vain tuollaisen vaikutteen tuosta yhdestä ristiriidasta. Toisaalta edellisessä luvusta sai vähän sellaisen vaikutteen, että nuo kaksi eivät ole ihan niin sulkeutuneita juttujensa perusteella: Shinya vaikutti avoimelta ja suorasanaiselta, kun taas Kyo jo sanoi luulleensa toista enkeliksi, mutta tässä luvussa sanotaan heidän avautuneen toisilleen pikkuhiljaa. Jotenkin tuo on vähän hämmentävää. :(

Vähitellen hänestä kuitenkin tuli minun ystäväni monen vuoden yksinolon jälkeen - ainoa ystäväni tässä kummallisessa maailmassa, jossa me elimme toisiimme takertuen.

No aww ;__; Ehkä riittää, jos en sano tällä kertaa mitään muuta, kuin että huulillani on ihan typerä hymy kutenn Jarskalla puhuessaan Baby Blackberriesistä.

Muuten saanko kysyä, mitä tarkoitat sillä, kun tuossa tekstissä sanotaan Kyon ja Shinyan tunteneen toisensa paremmin jo kahden kuukauden ajan? Myönnän, että oletin tuon murhauutisen olevan uusi, jokin muu kuin se, mitä Kyo oli todistamassa, joten tuo kahden kuukauden aika tuntui vähän hämmentävältä. Et varmaankaan tarkoittanut tuolla heidän kahden ensitapaamistaan? Mutta hämmentävää tuossa on sekin, miksi tuo murhatapaus olisi tullut esille (vaikka sitten haastattelunkin puolesta) noinkin pitkän ajan jälkeen tapahtumasta.

Mutta tämä luku jäi jännään kohtaan! Tosin epäilen, että Shinyalla on jo epäilyksensä Kyon ja tuon murhan suhteen, mutta saa nähdä. ;) Onneksi on vielä pari lukua lukematta!

016:
Kun jossain tuolla aikaisemmassa luvussa kerrottiin ihmissusien historiaa, tuntuu luontevalta lukea ihmissusista myös toiselta kannalta ja mikä olisikaan parempi kuin nykyajan ja populaarisuuden näkökulma: kuinka moni on oikeasti voinut olla kuulematta tästä ihmissusien uudesta ”tulemisesta” Twilightin myötä. ^^’

Tämä luku tuntui kuitenkin jäävän jotenkin kesken, vasta kun tunnuin pääsevän tekstin mukaan, luku olikin jo ohi eikä itse aiheesta tuntunut saavan vielä paljoakaan irti. Olisin toivonut, että Shinyan ja etenkin Kyon ajatuksista olisi kerrottu enemmänkin, mutta ehkä jossain myöhemmässä luvussa palataan vielä asiaan ja tuolloin selviää paremmin, mitä he ajattelevatkaan noista lehtijutussa sanotuista sanoista.

Mutta tämän kappaleen viimeinen lause oli kyllä pohdittava. Tuosta tuli mieleeni, että Kyo jäi itsekin pohtimaan noita jutussa sanottuja asioita traagisista rakkaustarinoista, jotka liittyvät ihmissusiin. Ehkä Kyo alkoi noiden lehdessä sanottujen sanojen myötä ajatella itsekin, että ei ehkä ole hyväksi Shinyalle edes ystävänä – tai ehkä Kyo pitää jo mahdollisena sitä, että heistä kahdesta voisi tulla jotain muutakin kuin ystävät.

002:
Damn, taidan olla aika hyvin Kyon ajatuksen mukana, hämmentävää tämä… Mutta oli kuitenkin miellyttävää lukea, kuinka Kyon ajatukset alkoivat hiljalleen kuljettaa ajatusta eteenpäin, vaikka täytyykin myöntää, että huomasin ajattelevani hänen tavallaan välttelevän ja vähättelevän sittenkin ajatuksiaan ja tuntemuksiaan. Kieltämättä olisin mielelläni lukenut vähän pidempäänkin ja syvemminkin noita Kyon ajatuksia – ehkä olisin saanut vähän paremman käsityksen hänen ajatusmaailmastaan enkä vain kaiken oleellisen ja tarpeellisen yksinkertaisessa muodossaan.

Mutta kuten muistaakseni oli puhetta tuosta Kyon ja Shinyan suhteen kehittymisestä, niin voin myöntää, että toisinaan heidän suhteensa tuntuu etenevän ehkä vähän liiankin nopeasti. Välillä heidän lämpimätkin välinsä eivät tunnu lainkaan omituisilta tai liian aikaisilta, mutta toisinaan tuntuu siltä, että tunteet ja ajatukset Shinyaa kohtaan tuntuvat lämpenevän yllättävänkin nopeasti. Toisaalta jotkut syttyvät todellakin muita nopeammin ja noiden kahden kemiat tuntuvat tosiaan kohtaavan hyvin toisensa, mutta ehkä ihan pieni hidastus tai enempi kuvailu tuntuisi hieman rauhoittavan noiden kahden rakkaustarinan syttymistä.

Ehkä yritän lopettaa tämän kommentin nyt ja jätän jotain seuraavallekin kerralle. Mutta yhtenä mainintana noista kommentoimistani luvuista voisin sanoa sen, että oli hienoa lukea välillä (ainakin keskimäärin) vähän pidempiäkin kappaleita – niistä tuntui todellakin saavan vähän enemmän irti! Mutta kiitos näistä ja jään odottamaan seuraavia lukuja. ^^

Ps. Yritän seuraavalla kerralla saada kommentin kirjoitettua vähän nopeammin, niin sinun ei tarvitsisi odottaa ihan näin pitkään!
Don't be afraid now, don't be afraid

'Cause when the wind takes you, it takes me, too. When you change colors, I change mine, too
Try not to think and I will try, too. And when you let go, I will let go, too

    2 tykkää.
Avatar
Enya
Teknikko
 
Viestit: 206
Liittynyt: Ti Kesä 16, 2009 8:58 pm
Paikkakunta: Turku

Re: Withering... (Kyo/Shinya, K-15, AU, Jrock50, 27/50)

ViestiKirjoittaja Perjantai13 » Pe Helmi 17, 2012 10:42 am

Perjantaita. Päätin rohmuta päivästäni vihdoin edes sen verran aikaa, joka ficillesi oikeutetusti kuuluu. Olen roikkunut mukana kuitenkin alusta asti ihan vaan siksi, että Kyo/Shinya on jotain mytisellä tavalla ihanaa ja ihan liian harvoin Lafissa kirjoitettua. Tällä hetkellä en oikein ole varma olenko helpottunut vai pettynyt, kun et ole jatkanut tätä pitkään aikaan... Toisaalta olisin jo halunnut päästä lukemaan eteenpäin: saada vastauksia auki jääneisiin kysymyksiin ja saada rauhoitusta epämääräiseen levottomuuteen, jota ficin tapahtumat sisälleni ovat keränneet (koska buhuu, ei saa jättää ficciä tällaiseen kohtaan). Toisaalta taas olen helpottunut, ettei tämä ole jatkunut: sen verran kauan olen itselleni lupaillut tämän kommentin kirjoittavani ja nyt ainakaan ei ole "liikaa" tekstiä läpikäytävänä.
Mutta niin, asiaan.

Seuraavat kaksi viikkoa hengitin kuin vastasyntynyt, opettelin kävelemään uudelleen tällä maaperällä.
-018

Kyo on minusta jotenkin todella hämmentävä hahmo tässä ficissä. Samaan aikaan se on rehvakas oman tiensä kulkija, mutta samalla jotenkin... eksyksissä oleva pikkupoika, joka voi mennä rikki millä hetkellä hyvänsä. Jotenkin Kyo tuntuu miltei röyhkeältä kukkopojalta, joka oikeasti on vähän tuuliajolla eikä oikein tiedä mihin on menossa. Kyon menneisyys on kauhean surullinen, saa kaikki sympatiani taas vaihteeksi. Lisäksi Kyon pakkomielle Shinyaan on samaan aikaan hiukan hämmentävää ja suloista.

Shinyasta en vielä ole oikein saanut otetta, mutta näiden kahden viimeisimmän luvun jälkeen näyttää siltä, että Shinyaa alkaa näkyä enemmänkin. Sitä odotellessa~ Yritän vältellä tekemstä siitä mitään johtopäätöksiä, koka tähän asti Shinyan salaperäisyys on ollut miltei läpitunkematonta, mutta toivon kovasti, että Shinyan persoona alkaa kehittyä tästä eteenpäin. Janoan tietoa, koska varsinkin Kyon ja Shinyan keikalla käymä keskustelu loi minulle kuvan Shinyasta, joka hallitsee melkoisen hyvin omaa elämäänsä, pitää kaikki langat käsissään, mutta ei ehkä olekaan niin jähmeä ja virallinen kuin ensikatsomalta voisi luulla, kun kerran käy punkbändin keikalla (tosin hah, naureskelin mielessäni Shinyan jotenkin setämäiselle asenteelle laulajatyttöstä kohtaan)...

Taisin sanoa tästä jo joskus (sanoinko?), mutta kerrotaan nyt tässäkin (jos vaikka olin tosi tosi epäselvä asiasta mainitessani), että minua hämmentää todella paljon se, kuinka käytät sanaa "enempi" esim tässä pätkässä:
Minä edustin enempi niitä, jotka valitsivat yksinäisyyden tai erakkoelämän ja lähtivät pois muiden luota niin pian kuin mahdollista.
-024

Ei sen käytössä mitään kieliopillisesti väärää minun mielestäni ole ja siksi olenkin yrittänyt pitää sitä enemmänkin pikanttina ja omaleimaisena yksityiskohtana, joka kuuluu tapaasi kirjoittaa, mutta jotenkin se siitä huolimatta töksähtää ja jään lukiessani hetkeksi jumittamaan tekstipätkiin, joissa se esiintyy. Hämmennyn sitä, koska en tietääkseni itse käytä sitä edes puhuessani ja mieluummin kirjoittaessani käytän mieluummin sanoja "ennemmin", "enemmän" tai "enemmänkin".

Ja sitten se lause, jota varmaan rakastan edelleen eniten koko ficissä ja jonka etsimiseen olen kahteen otteeseen uhrannut enemmän kuin kolme minuuttia:
Minä ja vesi emme koskaan päässeet samalle aallonpituudelle.

Kidnapattu teemasta 029 - Vesi. Tykkään kyseisestä luvusta muutenkin todella paljon. Se on jotenkin niin selkeä vastakohta kaikille niille pätkille, joissa kirjoitat jäästä ja lumesta, veden muista olomuodosta. Mutta tämä lause itsessään on vain niin täydellinen. Oikeasti, päästä samalle aaltopituudelle veden kanssa? Suomen kieli on kiva kieli ja vielä kivempaa on, että on tuollaisia ihmisiä, jotka osaavat yhdistellä siitä löytyviä palasia huvittavalla tavalla kauniiksi kielikuviksi.

Samasta luvusta (kyllä, tykkään siitä oikeasti, se on lempparini) bongasin myös tämän:
Shinya, Shinya, Shinya. Kaunis Shinya, pohjoisen kasvatti, joka ei taipunut edes pakkastuulen tahdosta. Miksi ajattelen häntä tällä tavalla, näin hellästi?

Voi Kyo <3

Seuraavaksi alan sitten toistaa itseäni, joten taidan jättää tältä erää tämän kommentointirupeaman tähän. Jätit tarinan kuitenkin todella, todella hämmentävään kohtaan ja nyt toivon kovasti, että löydät jostain aikaraon tämän jatkamiseen (koska minä olla utelias, koska minä haluta tietää, koska minä kaivata Kyon ja Shinyan välille tätä syvempääkin yhteyttä). Kokeillaan, jos saisin ensi kerralla vähän ripeämmin kommenttia aikaan :D

    2 tykkää.
Perjantai13
Roudari
 
Viestit: 80
Liittynyt: To Elo 14, 2008 5:26 pm

Re: Withering... (Kyo/Shinya, K-15, AU, Jrock50, 27/50)

ViestiKirjoittaja shy-rebel » La Maalis 31, 2012 10:30 pm

ÄÄ, olen hyvin pahoillani, että vastaamisessa on mennyt näin kauan aikaa, enkä ole edes kerennyt jatkamaan tätä ficciä sitten syyskuun! ;W; Yritän ottaa itseäni niskasta kiinni, jahka nämä kiireet helpottavat tässä jossain kohdin, mutta nyt pidemmittä puheitta vastauksia kahteen ihanaan kommenttiin än yy tee NYT!

Enya:
Heipä hei pitkästä aikaa ja anteeksi jo heti aluksi, että tässä vastaamisessa on taas kestänyt jonkin aikaa! ^^' On ollut niin kiireistä, mutta tässä autokoulun ja japanin läksyjen ohella yritän vastailla pikkuhiljaa myös näihin Lafinkin kommentteihin. :') Ei siis haittaa, että kommentissasi on mennyt aikaa. ;) Tosin, kyllä sinun pitäisi saada se Kiyoharu. : (

Mennäänpä sitten suoraan asiaan~

031:
Hienoa kuulla, että pidit paljon tuosta kuvailusta! ^^ Maa oli tosiaan haastava luvun nimi ja sisällön keksimisenä, mutta näyttäisi siltä, että sanan pohdinta on tavoitettu aikas hyvin. Maassa on tosiaan muutakin kuin hiekkaa ja soraa, kun vain kaivaa syvemmälle maanjäristyksiin saakka – aikas laaja käsite tämä maa siis loppujen lopuksi. ;) Tykkäsin myös tuosta vertauksestani maan ja Kyon välillä! :D Tosiaankin, Kyo ja maa tuntuvat molemmat olevan pinnaltaan leppeitä kavereita, vaikka sisimmässä voikin kyteä vaarallisuutta.

Niin, eihän Kyo tosiaan ollut tuon koiranulkoiluttajan kuoleman takana, vaan sen on täytynyt olla joku muu jo ennen hänen tuloaan tuohon pieneen kaupunkiin. ;) Mutta eiköhän jatkossa tule myös sitä tappeluakin, sillä haluan nähdä, miten Kyo pärjää ihmissusimuodossaan toiselle ihmissudelle! XD Mutta tosiaan, näemme sen vasta myöhemmin, kuka tämä toinen ihmissusi oikeastaan onkaan... ihminen/yliluonnollinen-tarinoissa on kyllä enemmän draaman tuntua, että tykkään niistä itsekin... ;)

Ihanaa, että tykkäsit myös Kyon satuhahmomaisesta kuvailusta! ^^ Ihmissusihahmot tuntuvat usein pitävän itseään hirviöinä ja muuten niin negatiivisesti kuvailtuina olentoina, joten päätin vähän muoksia tuota näkemystä ja antaa vähän ”fluffisemman” vaikutelman. :') Hyvä siis, että tykkäsit tuosta itsekin! ^^

Seuraavaksi salainen agentti 007 eiku--- XD

Kyo tosiaan hyväksyy itsensä ihmissutena, onhan hän ollut sitä aina – tosin vanhempien menetys ja kasvaminen susiyhteisössä on verottanut uskoa häneen itseensä sen verran, ettei hän pidä ihmissusimuotoaan minkäänlaisena ylpeyden aiheena. Enemmän tosiaan häpeän aiheena. Ja olet oikeassa, hän pelkää menettävänsä kontrollin itsestään ihmisenä, jäävänsä kokonaan villieläimen tasolle henkisesti ja fyysisestikin. Ja mitä tulee Kyon kapinahenkeen, kenties hän vain yrittää pitää sitä yllä samoin kuin kovaa ulkokuortaan, vaikka onkin sisimmässään peloissaan susipuolestaan. Kuten sanoit, hän tuntuu enemmän antaneen jo periksi todelliselle luonnolleen, mutta yrittää silti elää sen kanssa.

Kiitos myöskin virheen bongauksesta, käynpi korjaamassa sen! ;)

Mukavaa myöskin, että pidit tuosta kehittämästäni kuilusta Kyon ihmissusi- ja ihmispuolen välille. ^^ Tosiaankin niin, miten kaksi eri asiaa hänessä stressaavat eri asioita, mirten Kyo kapinoi sutta vastaan sisimmässään. Mukavaa siis, että tämä suhtautumisero taruhahmon ja realistisemman hahmon eli ihmisen välillä erottui hyvin. : ) Hauskaa myöskin, että näit Kyon ihanana hahmona hänen vähätellessä ihmisten pelkoja. x) <3

Hyvä myöskin, että tästä luvusta välittyi se pelon tunne siitä, että jotakin on tosiaan tulossa. Jotain paljon pelottavampaa ja kamalampaa. Mutta kuka sitten onkaan pulassa loppujen lopuksi, se selviää myöhemmin. Onko se sitten Shinya vai joku muu (Shinya kiljumassa keskellä metsää, hmmmm. Mielenkiintoista! xD). ; )

040:
Niin, teinikauhuleffat. XDDD En ole katsonut yhtäkään Tiedän, mitä teit viime kesänä-leffasarjan osaa juuri sen takia, että facepalmailisin niille vain. :”D Mutta pitihän tässäkin tarinassa olla joku yltiörakastunut nuoripari, jonka herkkä hetki päättyy varsin karusti. Mitä taasen tulee Kyoon ja hänen suhtautumiseensa kyseiseen tilanteeseen, hän tosiaan samaistuu tytön kauhutilaan. Hienoa siis, että tykkäsit kyseisestä kohtauksesta! ^^

Kiitos jälleen virheiden bongauksesta, käynpi tarkastelemassa ne pois kommentoinnin jälkeen. ;) Ihanaa, kun jaksat olla niin tarkkanäköinen. ; D

Ihanaa, että pidit myöskin tuosta toisesta lainaamastasi lauseesta! ^^ Itsekin tykkäsin siitä aikas paljon, joten ihana kuulla sen olevan sinunkin mieleesi. <3

Harmi kuitenkin, ettei taistelukohtaus täyttänyt ihan odotuksiasi. :') Olen tosiaan vähän huono toimintakohtausten kirjoittamisessa, ja tässä kohtaa Kyon kirjoittaminen ensimmäistä kertaa ihmissutena oli uusi kokemus itsellenikin. Kieltämättä olisin voinut tehdä Kyosta vielä aggressiivisemman tappelijan tuohon kohtaan. x) Hyvä kuitenkin, että eläimelliset vaistot toivat vähän pisteitä kotiin tuosta kohtauksesta! ^^

010:
Et toista itseäsi liikaa, no worries! ;) Mukavaa vain kuulla, kuinka mielenkiintoiseksi hahmoksi koet Kyon ja hänen itsetutkiskelunsa. ^^ Tiedän onnistuneeni Kyon hahmossa siis oikein hyvin. ;D Ja mitä tulee hänen kokemaansa pelkoon, niin sille löytyy kyllä vielä selvitys myöhemmissä osissa. ;) Sitähän tuo cliffhangermäinen lausekin tuossa vihjailee. : D Hyvä kuitenkin, että se samala lisäsi hänen inhimillisyyttään, raotti vähän sitä kylmää ja kovaa ulkokuorta, jonka takana hän luimistelee korviaan.

Arvaan, miksi nauroit tuolle toiselle kohdalle. XDDD Alaston Kyo kylmänä kevätpäivänä kuin nyt tänään, mikä olisikaan kauniimpi näky? XD Hyvä siis, että se toi pientä hengähdystaukoa muusta tarinasta. ; D

Ihanaa myös, että tykkäsit tuosta lumihiutaleita ja houreita sisältäneestä lainauksesta, koska pidin itsekin sen runollisuudesta tuossa kohdin – kuinka se tavallaan olisi vähän niinkuin jo tarinan loppua tms. Famous last words. :') Hienoa sekin, että tykkäsit tuosta seuraavastakin lauseesta, joka sisälsi huuruamista. (: Mieleeni tuli tuossa kohtaa se, kuinka talvella tosiaan hengitys huuruaa, joten halusin ilmaista asian kautta – silloinhan hengityksensä tavallaan näkee. Hyvä kuitenkin, että siinä välittyi myös haurauden ja melankolian tuntu! ^^ Ja Taivas isolla t:llä tosiaan viittaa Taivaan valtakuntaan – hauskaa, että sekin säväytti. : D

Hyvä myöskin kuulla, että luvussa välittyi tuo pelko kaiken aikaa, ensin juuri kohtaamisesta toisen ihmissuden kanssa ja lopulta takaisin itseen ja omiin haavoihin, joiden huomiointi oli toisen ihmissuden takia jäänyt vähemmälle. Joten kyllä, olet oikeassa, että hänen ajatuksensa palaavat luvun lopussa takaisin omille raiteilleen, kun pelon täyteinen yö on takanapäin ja arveluttava huominen edessä. Tosiaan tahdoin kuvata Kyon pienenä ja hauraana sen mahtailevan ja uhittelevan hahmon sijaan – kenties hitaammat, surumieliset lauluosuudet Dirujen esityksistä ovat inspiroineet tässä kohdin. :') Tässä luvussa tahdoin näyttää hänen hahmonsa olevan yhtä lailla altis haavoittuvaisuudelle kuten kuka tahansa muukin ihminen. Kuten sanoit, tämä on hänen heikko hetkensä, jolloin hän on yksin ja tietoinen siitä, ettei kukaan näe. Silloin hän voi luopua kovanaaman maineestaan ja antautua olemaan särkynyt sielu muiden joukossa.

Owww, pakko kyllä myöntää, että Twilightin ihmissudet ovat söpöjä nallekarhuja, mutta tämän tarinan ihmissudet ovat anatomiansa/ulkonäkönsä ansiosta enemmän sukua kauhuelokuva Dog Soldiersien hurtille. Lisäksi olen hämmentänyt ihmmissusisoppaa omilla lisäyksilläni, kuten sillä, että Kyo tosiaan tunsi kylmyyttä maatessaan lumihangessa. Ihanaa myöskin, että tykkäsit Shinyan enkelikuvauksista! ^^ Yatta, en ole ainoa, joka ajatteli Shinyan olevan enkelimäinen! : D

008:

Ilahduin siitä, että olet tätä lukua! ^^ Kyota käy tässä luvussa tosiaan väkisinkin sääliksi hänen ollessa niin onneton traumoineen. Ja tosiaan, muut ihmissudet olivat aikas piittaamattomia hänen suhteensa.

Mutta niin, sitten on onneksi ihmissusien joukossa myös Shinya, joka osoittaa Kyota kohtaan myötätuntoa. : ) Ja tosiaan tuo Shinyan t-paidassa oleva teksti on napattu suoraan Kyon huudosta lukiessani jotain Diru-artikkelia joskus ammoisina aikoina. Se vain sopi tuohon kohtaukseen kuin nenä päähän. x) Mahtavaa joka tapauksessa, että pidit kyseisestä kohtauksesta – hauska kuulla, että siinä oli mielestäsi mukana myös ironiaa! ; D

Ahaa, niin siis kofeiini kirjoitetaan! XD Olenkin miettinyt, miksi koneiden kirjoitusohjelmat vineävät minulle siitä – enhän osaa kirjoittaa sitä kunnolla. XDDD Tämän siitä saa, kun ei juo kahvia. :”D Joka tapauksessa, kiitos bongauksesta, korjailen sen tämän jälkeen. ;) Kieltämättä tuo Shinyan teoria Kyon alastomuudesta keskellä orastavaa kevättä olisi oiva selitys myös suomalaisille Tallinnan reissulla... XDDD Shinya on varsinainen Sherlock. Mutta hienoa siis, että luvun huumori piristi jälleen kerran muuten niin synkäksi edennyttä tarinaa! (:

Mutta niin, luvun pääpointti tapahtui! Eli se, että Kyo päätyi takaisin shinyan luokse. ;D Kenties se yhteinen polku alkaa tosiaan muodostua sieltä pikkuhiljaa, kun herrat tutustuvat toisiinsa nyt vielä vähän paremmin. Mutta lupaavalta näyttää ja mukana on juuri oikeanlaista kemiaa, eikös vain? ; ) Vaikkakin ei itsellä tulisi mieleen olla heti niin tuttavallisissa väleissä pelastaneen tyypin kanssa. :”D Noh, Kyolla on rohkeutta. Ja myöskin rohkeutta sanoa toisen olevan enkeli. :')

012:
se on vain ihanaa, että sinusta on ihanaa lukea kaksikon suhteen kehittymisestä! : D <3 Kuten kommentissasi sanoitkin, niin Kyo ja Shinya ovat tosiaan melko samanlaisia keskenään. Kenties juuri siksi he tuntuvat viihtyvän toistensa seurassa niin hyvin – tai sitten jokin vetää heitä toisiaan kohti niin voimakkaasti. ; D Siksi Kyokaan ei tunnu vastustelevan enkelimäisen Shinyan seuraa, vaan uppoutuu miehen seuraan ja elämään lujemmin. Ja vaikka Kyo selviäisi yksin, hän taitaa olla vain tyytyväinen saadessaan jäädä vielä Shinyan luokse, vaikkei saakaan sanottua enää mitään kohteliasta.

Ow, näyttävästi minulla on mennyt ajatukset vähän ristiin herrojen suhteen kehittymsiestä avoimuuden saralla. XD Taisin itsekin jo vain odottaa niin innokkaasti, että kaksikko pääsisi jo aloittelemaan suhdettaan. :”D Noh, toivottavasti myöhemmissä osissa ei olisi enää samanlaisia kömmähdyksiä.

Awww toi Jarskan hymy! ;WWWWWWWWWWW; <3 Voinko yhtyä tuohon hymyyn nähdessäni, kuinka innokkaasti Jarska selittää noista Baby Blackberriesistään? XD <3

Hmm, mitäköhän olenkaan tarkoittanut tuolla kahden kuukauden tuntemisella... XD Olen kai ajatellut, että tuossa luvussa aikaa kuluu kahden kuukauden verran. Sinä aikana murhauutinen tulee kyllä ilmi... Vai tarkoitinkohan sittenkin kahdella kuukaudella heidän tuntemistaan ensitapaamisesta saakka? o.O Anteeksi, olen kyllä itsekin nyt niin kujalla tämän asian kanssa, että suorastaan nolottaa pahemman kerran. :______D

Hyvä kuitenkin, että luku jäi mielestäsi jännään kohtaan! (: Saapi nähdä, onko Shinyalla epäilyksiä Kyon suhteen vai pysyykö hän hiljaa loppuun saakka. ;)

016:
Tjaa-a, Twilightin ihmissudet tuntuvat olevan edelleen kovassa nosteessa. XD Kieltämättä niiden karvaturrien myötä ihmissudetkin tulivat aika lailla uudestaan esille populaarikulttuurissa samoin kuni vampyyritkin. Mutta silti ihmissusien historia ja legenda on levittäytynyt niin laajaksi, että sitä voi muunnella mieluisekseen kuka vain. :') Me gusta.

Tämä luku on tarkoituksella jätetty vähän avoimeksi Kyon ja Shinyan ajatusten suhteen juuri siitä syystä, että nämä vuodenaikoija käsittelevät luvut ovat oman osuutensa aloittajia – siksi siis vähän avoimempia ja mysteerisempiä tilannekatsauksia, jotka vievät tarinaa kohti synkempää loppuaan.

Ja tosiaan, Kyo jäi kuin jäikin pohtimaan tuon lehtijutun sanomaa vielä itsekseen – ja siinä sivussa hän mietti, mihin heidän oma suhteensa oli menossa. Oliko se enää vain ystävyyttä vai oliko mukana jo rakkauttakin? ;)

002:
Olet aika meedio. ; D Mutta niin, vaikka Kyo vähätteleekin ajatuksiaa, niin on niissä jo kyllä ituakin. Hänen elämäänsä on astunut henkilö, jonka merkitys tuntuu varsin järisyttävältä ja kummalliselta yhtä aikaa – sellaista henkilöä hänen elämässään ei ole ollut enää aikoihin. Yritän kuitenkin jatkossa pidentää Kyon pohdintoja vielä ja jarruttaa heidän suhdettaan pikkuisen. Kenties heillä on vain tuota kevättä niin paljon rinnassa, että se on jo huumaavaa. ; D Mutta tosiaan, yritän vähän hillitä noita romassin liekkejä seuraavissa luvuissa toivon mukaan. x)

Mukavaa, että pidit jälleen kerran lukemistasi luvuista ja myöskin niistä vähän pidemmistäkin! ;D Ihanaa, että jaksat kommentoida aina niin tarkasti kaikkea lukemaasi. <3 Eikä oel kiirettä kommentin kirjoittamisen kanssa seuraavallakaan kerralla, kun minullakin on kestänyt näin kauan saada tämä vastaus kirjoitettua. Anteeksi siitä vielä kerran ja kiitos oikein paljon kommentistasi! <3


Perjantai13:
Ilahduin oikein paljon huomatessani sinun tulleen viimein kommentoimaan tätä! <3 Yatta, tervetuloa Shinyan ja Kyon rakkaustarinan pariin! \o/ Oi kyllä, lisää Kyo/Shinya-parituksen kannattajia, me gusta! ; D Mutta älä ole huolissasi kommentin suhteen – itsekään en nimittäin enää edes muista, milloin olen tätä viimeksi jatkanut. XDDD Herranjestas, joskus syyskuussa viimeksi! Tämä on kyllä kokonaisuudessaan valmis, mutta... kummasti aika mennyt muuhun. :”D
Mutta niin, sitten varmaan vain suoraan asiaan. : D

Kyo on tosiaan vähän hämmentävä hahmo tässä tarinassa. : D Kuten osuvasti sanoitkin, hän on samaan aikaan rehvakas, mutta silti pikkuinen. Oman tiensä kulkija, mutta sillä omalla tiellään täysin eksyksissä. Se röyhkeä, surullisen menneisyyden ja Shinyaan kohdistuvan obsession omaava kukonpoika, jonka tuuli voi temmata mukaansa koska vain. Tykkäsin tosi paljon kuvauksistasi kyseistä hahmoa kohtaan! ^^ <3 Mukavaa, että pidit hänen hahmostaan kaikkine vikoineen ja suloisuuksineen – sellaiseksi minä olen tarkoittanutkin hänet tässä. ; )

Hyvä myöskin, että Shinya on vaikuttanut salaperäisyytensä ansiosta hyvinkin luokseenpääsemättömältä saarekkeelta! : D Mutta kyllä hänestä tulee sitten enemmän tietoa myöhemmissä luvuissa setämäisyyden ja jämptin elämänasenteen lisäksi. ; )
Ai niin tuo enempi! XD Muistan, että olemme keskustelleet siitä muutaman kerran. :”D Minulla se on näyttävästi pinttynyt niin pahasti pääkoppaan, että sitä esiintyy vieläkin teksteissäni. XD Yritän karsia sitä pois~

Oi, ihana kuulla myöskin, että olet löytänyt näiden 27 luvun joukosta suosikkilauseesi! ^^ Itsekin pidän tuosta Vesi-luvusta. En tiedä, onko vesi parhain elementtini, mutta ainakin kirjoittamisen suhteen tunnun saavan siitä eniten juttua irti – kuten tässäkin. (: Mutta niin, millaista tosiaan on päästä samalle aaltopituudelle veden kanssa? : D Ihanaa, että tykkäsit siitä! <3 Ja kyllä, suomen kielellä on kiva leikkiä. ;D Ja Kyo on herttainen Shinya-obsessiossaan, eikös niin? ;D

Niin, tarina on nyt tällä erää aikas hämmentävän vedenjakajan kohdalla, josta voi vain arvailla, miten tarina tulee etenemään tästä. Arvauuksia, miten Shinyan ja Kyon käy seuraavissa luvuissa? >;) Eikä kommentilla ole kiirettä, koska minäkin olen ollut tavattoman hidas nyt vastailemaan. Ihana pääasia on kuitenkin se, että kommentoit tätä!

Kiitos siitä! <3
また夢で思い出す, ここから君だけ消え去り...

Galileo Galilei - Oh, Oh

    1 tykkää.
Avatar
shy-rebel
Vuoden double
 
Viestit: 529
Liittynyt: Ma Syys 29, 2008 6:25 pm
Paikkakunta: far away from you

Re: Withering... (Kyo/Shinya, K-15, AU, Jrock50, 37/50)

ViestiKirjoittaja shy-rebel » Pe Helmi 08, 2013 9:30 pm

shy-note: Pitkällisen tauon jälkeen laitan nämä kaikki loput osat nyt yhtä soittoa tänne, niin saadaan ihmissuden tarina päätökseen!



048 Kosketukset


"Shinya", aloitin. "Mitä mieltä sinä olet minusta?"
Nimeltä mainittu kääntyi katsomaan minua hämmästyneenä, aivan kuin hän ei olisi koskaan uskonut kuulevansa tuota kysymystä minun suustani.
"En mitään erityistä", hän vastasi nopeasti. "Olet hieno mies."
Mies vastasi kummallisen häkeltyneenä, liian pian. Yleensä hän mietti pitkään, ennen kuin sanoi sanottavansa. Kenties alkoholi alkoi tehdä jo vaikutustaan.

Oli kesäkuun puoliväli. Shinya oli kutsunut minut täksi illaksi luokseen katselemaan elokuvia ja siirtymään sitten kaupunkiin baarien luokse. Ajatus kiehtoi minua, vaikkakin tahdoin ottaa puheeksi keskinäisen suhteemme ennen alkoholin turruttamia sanoja. Silloin meistä kumpikaan ei olisi tosissaan ja vain naureskelisimme jutuillemme "et voi olla tosissasi" -hokeman toistuessa yhä uudelleen ja uudelleen. Niinpä otin asian hetimmiten puheeksi, kun olimme katsoneet ensimmäisen elokuvan - ja se oli ollut aivan tylsä. Shinya oli kaatanut minulle toisen lasillisen sakea, jota joimme pienin kulauksin olohuoneen mukavalla sohvalla istuessamme.
"Asia on vähän kaihertanut mieltäni", jatkoin nöyrällä äänensävyllä. Katseeni siirtyi mustiin shortseihin ja t-paitaan pukeutuneesta Shinyasta sakelasiin, jossa viimeisimmän juomani jäännökset lilluivat kuin huolimattomat palaset. "Minä itse en nimittäin oikein tiedä, mitä mieltä olen sinusta."

Vaaleamman ilme muuttui huolestuneemmaksi. Hän laski juomansa pöydälle kolahduksen saattelemana ja ojensi vasemman kätensä koskettamaan olkapäätäni. Kosketus tuntui kepeältä, mutta samalla myös lohduttavalta. Se oli oikeastaan varsin hellä.
"Jatka toki", mies pyysi.

Tunsin itseni kaikkea muuta kuin miehekkääksi. Ihmissusiurokset – kyllä, he puhuivat toisistaan niin - luimistelivat korviaan muille uroksille, jotka kertoivat tunteistaan toisille miehille. Se ei vain kuulunut meidän kulttuuriimme, mutta minä viis veisasin heistä. Siksipä he varmaankin olivat niin tunteettomia, kun heillä ei ollut ketään, jolle puhua tunteistaan. Aloin avautua tunteistani toiselle miehelle, ja hän tietenkin luuli minun olevan humalassa jo nyt.

"No", minä sopersin. "Minä en ole kovinkaan tottunut puhumaan tunteistani, sillä kasvuympäristöni nauroi asialle, mutta... minä... minä en vain oikein tiedä, miten kertoisin tämän, Shinya. Minulla ei ole nimiä tunteille..."
Toisen kosketus siirtyi olkapäältäni, kun yritin parhaani mukaan selittää sopertaville ajatuksilleni oikeita sanoja. Hoikat, pitkät sormet ajautuivat reidelleni. Niiden kosketus tuntui jo pistelevältä. Äkkiä minusta tuntui siltä, että sisimmässäni kipinöi. Kuin olisin syttymässä tuleen. En saanut sanotuksi enää mitään järkevää, kun ajatukseni keskittyivät Shinyan käytökseen, joka alkoi vaikuttaa epäilyttävältä.

"Shinya... mitä sinä teet?" kysyin hämmentyneenä. Laskin lasini pöydälle, sillä olisin varmaan pudottanut juomani pian lattialle. "En saa sanotuksi mitään, kun sinä... häiritset minua. Käyttäydyt jotenkin oudosti."
"Anteeksi", toinen sanoi ja vetäisi kätensä pois jalaltani. Hän ei selitellyt nolostuneena tempaustaan, vaan katsoi minua kuin mitään ei olisi tapahtunut. Minua alkoi äkkiä ärsyttää tuollainen outous.
"Tajuatko sinä, että minä aion avautua sinulle asiasta, josta minun ei ole ollut helppo puhua?" älähdin. "Minä yritän selittää, kun sinä samalla koskettelet minua."
"Älä välitä", vaaleatukkainen sanoi katseen siirtyessä minusta lattiaan. Hetkeen en nähnyt hänen kasvojaan kultaisen tukan alta. "Minä vain..."
Minun teki mieli nousta kiivastuneena ylös sohvalta ja julistaa, etten välittäisi hänestä tai hänen sanomisistaan tippaakaan. Sitten olisin marssinut eteiseen, napannut nahkatakkini mukaani ja pamauttanut oven kiinni päästyäni rappukäytävään. Tuollainen välikohtaus ei olisi tarvinnut mitään hyvästejä. Se ei kuitenkaan tuntunut oikealta, kun tarkemmin ajattelin. Minä tahdoin kertoa Shinyalle, mikä minua riivasi.

"Mitä sinä tarkoitat?" kysyin raivokohtauksen sijaan lempeällä äänellä. Shinya saattoi olla outo, mutta se oli ymmärrettävä. Hivuttauduin aivan hänen viereensä ja yritin kurkistaa vaaleiden hiusten alle, mutta Shinya käänsi päätään niin, että näin vain hänen kauniin sivuprofiilinsa ikkunan heijastaessa oranssia iltavaloaan huoneeseen. Se valo sai ystäväni hiukset loistamaan niin, että hänen päänsä päällä näytti olevan sädekehä. Kosketin kevyesti hänen kultaisia hiuksiaan, valutin sormeni hipaisemaan hänen kapeaa poskeaan. Yritin saada hänet hymyilemään taas. En pitänyt siitä, että hän oli allapäin seurassani.

Kesken kultaisen hiljaisuutemme Shinya kääntyi taas minua kohti. Hänen kätensä koskettivat kasvojani, vetivät minut vieläkin lähemmäksi toista. En ennättänyt sanoa yhtään mitään, kun hän jo painoi huulensa omiani vasten suudellen minua lempeästi. En saanut vedettyä päätäni pois, sillä kosketus lamautti minut paikoilleni. Suudelma maistui hieman sakelta, mutta haluavalta. Ääni oli kummallinen muiskaus, kun Shinya päätti suudelman suudellakseen minua toistamiseen. Se kosketus tuntui vapauttavan minut tunneloukustani, jota olin yrittänyt selittää suutelijalleni hetki sitten.



005 Himo


Hänen silmissään leimusi tuli, joka kertoi vaietusta himosta. Hänen kätensä hapuilivat avaamaan minun lyhythihaisen paitani nappeja. Toisen miehen koko vartalo tuntui kuumottavalta omaani vasten, kun Shinya painautui kiinni minuun. Hän naulitsi minut suudelmillaan kiinni sohvaan, kiipesi syliini kuin olisi tehnyt niin aina ja suuteli minua himoiten.

Kumma kyllä minä vastasin tuohon haluavaan kutsuun, vaikka en ymmärtänyt, mitä tapahtui. Minä vain suutelin Shinyaa takaisin, vedin hänen päänsä rajusti vasten omia kasvojani, että nenämme koskettivat toisiaan. Vaaleiden hiusten ihana ryöppy sekoittui omaan leijonanharjaani, hiukset tahtoivat liimautua hikisiin otsiin kiinni. Äkkiä minun oli vain niin kuuma vaatteissani. Oli vaikea hengittää, kun tunsi olonsa hengästyneeksi. Onnistuin vain huokaisemaan raskaasti, kun Shinyan sormet availivat mustan, lyhythihaisen paitani nappeja. Tungin omat käteni Shinyaa verhonneen t-paidan alle, annoin sormieni tunnustella piilotettua kehoa. Pienellä kaarella olevan selkärangan nikamat tuntuivat suloisilta kosketusteni alla. Toinen joutui kumartumaan voidakseen suudella minua kunnolla. Näykin Shinyan korvalehteä saaden hänet voihkaisemaan kovaan ääneen.

Mikä tämä himo oikein oli? Tahdoin nousta ylös sohvalta Shinya sylissäni, iskeä hänet seinää vasten, painaa lantioni vasten hänen omaansa ja kulkeutua sitten makuuhuoneen ympärille. Halusin riisua toisen noista turhista vaatteista, nähdä hänet kokonaan. Olisihan minulla ollut voimaa nostaa hänet, mutta se ei tullut kysymykseenkään. Sen sijaan työnsin miehen pois päältäni. Suudelmamme katkesi siihen, himomme koki kolauksen. Shinya tuijotti minua ihmeissään seisoessaan edessäni. Tukka oli valahtanut silmille, hän ei tiennyt, mitä olisi sanonut.

Sanaakaan sanomatta nousin ylös. Hetken aikaa seisoimme vastatusten, kunnes suljin eksyneen miehen taas syleilyyni. Eksyneeltä hän näyttikin, kun ei saanut tuntea minua itseään vasten. Shinya kumartui antamaan minulle uuden suudelman. Se maistui helpottuneelta äkillisen välikohtauksen jälkeen. Kierryimme tiukasti kiinni toisiimme, emme kyseenalaistaneet mitään. Himomme sai meidät sokeiksi ja johdatteli meidät kohti intohimon syvempiä syövereitä. Osuimme seinää vasten yrittäessämme kompuroida yhteisin askelin kohti makuuhuonetta. Shinya nojasi valkoista seinää vasten, minä availin hänen housujensa vetoketjua huokausten kaikuessa ympäri asuntoa. Meillä ei ollut sanoja himollemme. Paitani putosi lattialle, toisen miehen housut valahtivat nilkkoihin. Hän potki vaatekappaleen pois. Tunnustelin hänen etumustaan, pidempi inahti hiljaa.

Shinya tarttui käteeni ja kuljetti minut mukanaan makuuhuoneen puolelle. Seurasin häntä kuin huumaantunut. Mitä ihmettä toinen olikaan laittanut sakeeni, kun sai himoni kasvamaan näin? Pidempi asettui istumaan sänkynsä reunalle ja kiskoi minut syliinsä. Asetuin istumaan tarjottuun syliin, jatkoin kiehnäämistäni hiestä märkä otsa otsaa vasten. Huokailimme suudelmien lomassa saamatta tarpeeksemme tai ymmärtämättä tapahtumien kulkua. Silittelin taas hellästi toisen selkää Shinyan huulten hamutessa kaulaani. Hän oli ensimmäinen ihminen, jota kohtaan tunsin oikeasti tällaista seksuaalista hurmosta.

Tiesin jo, miten meidän kävisi suudeltuani hänen kaulaansa niin, että siihen jäi jälki. Pian me olisimme alastomia, pian olisimme yhtä. Aivan kohta minä selättäisin Shinyan pehmeälle patjalle ja rakastelisin hänen kanssaan. Tunkeutuisin toisen sisälle tehden hänestä omani peruuttamattomalla tavalla. Shinya kutsuisi minua nimeltä - eikä sillä olisi enää samaa merkitystä kuin eilen. Vielä nyt tahdoin kuitenkin tuntea hänen läheisyytensä omaa himoani vasten.

Avaa minun tunteideni ruostuneet lukot, Shinya. Anna tälle aikuistuneelle tunteelle nimi, kun voihkit minun allani ja kiihotat minua painautumaan tiukemmin itseäsi vasten. Minä haluan sinua enemmän kuin ketään muuta.


039 Unelmat


Makasimme hiljaisina Shinyan vuoteella. Lakanat olivat rypyillä, raskaat hengityksemme olivat tasaantuneet. Vasen käteni lepäsi rintakehälläni, oloni oli mitä raukein. Olin alasti ja odotin sitä hetkeä, kun kylmyys takertuisi kehooni pakottaen minut etsimään peiton tai vaatteet alastoman vartaloni suojaksi. Vaatteeni tuntuivat vain olevan liian kaukana lattialla, käsieni saavuttamattomissa.

Kun käänsin ruskeiden silmien raukean katseen katosta, vaaleiden hiusten ryöppy täytti näkökenttäni. Shinya makasi kyljellään sänkynsä toisella puoliskolla selkä minuun päin. Hän oli vain pienen matkan päässä, olisin tavoittanut hänet, jos olisin kurottanut sormeni häntä kohti. En kuitenkaan tehnyt sitä, vaan annoin toisen miehen palautua omassa rauhassaan.
Ainakin melkein.

”Oletko tyytyväinen nyt, Shinya?” kysyin viimein, kun olin pitänyt silmiäni tarpeeksi kauan kiinni. ”Toteutinko kenties salaisen unelmasi?” Aukaisin silmäni kuultuani nimeltä mainitun miehen kääntyneen minuun päin. Kohtasin kauniin nuorukaisen uneliaan katseen. Tekemäni mustelmaa muistuttanut jälki näkyi hänen kaulallaan muistona tapahtuneesta.
”Mitä sinä tarkoitat unelmallani, Kyo?” Shinya kysyi hiljaa suloinen katse minussa.
"Tarkoitan äskettäistä seksiämme”, vastasin katsomatta toista takaisin. "Kai se sinulle jotain merkitsee, kun sait minun kaltaiseni tylyn kusipään kanssasi sänkyyn?”
"Yritätkö sinä tuolla tavoin kysellä, miten pärjäsit?"

Vaikenin.

Viettelijäni naurahti kevyesti, lähes hellästi hiljentymiselleni. Häntä huvitti nähdä minut niin tohkeissani, että tuli lähemmäs minua. En vastustellut toisen läheisyyttä, vaan annoin olla. Sallin sormien vaellella leijonanharjaa muistuttavassa tukassani. Kenties hän oli myös vähän huojentunut, etten sanonut mitään ilkeää hänelle. Uskoin toisen olevan edelleen onnellisissa sfääreissä hetkemme jälkeen. Siinä vieressäni maatessaan hän oli aina vain kauniimpi näky, se minun oli myönnettävä.
”Kieltämättä toivoin, että tässä kävisi lopulta näin”, Shinya kehräsi korvani juuressa. ”Olen vain unelmoinut siitä jo pitkään, että joku olisi vierelläni ja jäisi siihen. Mietinpä, josko sinäkin olet haaveillut samasta asiasta, Kyo. Oletko sinä toivonut sitä, että sinullakin olisi joku, jonka luokse aina palata? Uskonpa, että sinä halusit puhua tästä asiasta kanssani muutama tunti sitten.”

Hänen viettelevät sanansa kaihersivat minun yksinäisyydessä kasvanutta mieltäni. Sanat kuiskuttivat minun vaietuille unelmilleni typistetyt siivet irtileikattujen tilalle. Ne unelmat, jotka hautasin aikoja sitten ihmissusien yhteisön hautausmaalle. Että kaipasinko minä jotakuta luokseni? Kyllä. Kyllä minä kaipasin, kaipasin toista ihmistä rinnalleni. Ihmissusimiehet eivät kiinnostaneet minua, naiset kiersivät minut kaukaa kuin raivohullun. Minä olin yksinäinen susi heidän joukossaan. En tosin halunnut olla ihmissusi, vaan tavallinen mies. Halusin, että vihani sammuisi ja saisin rauhan sielulleni. Halusin vierelleni ihmisen, joka rakastaisi minut taas ehjäksi näistä sirpaleisista vuosista. Tahdoin rakastaa toista ihmistä sydämeni pohjasta.

”Minä itse asiassa haluaisin rakastella kanssasi vielä uudestaankin”, Shinya kuiskasi uudestaan korvaani. Minun ei tarvinnut vastata. ”Unelmoin siitä, kuinka me kaksi rakastaisimme toisiamme elämme loppuun asti. Toisinaan haaveilen yhteisestä onnesta juuri sinun kanssasi, Kyo, vaikka väitätkin olevasi tyly kusipää. Kenties minä voisin kumota nuo sinun turhat väitöksesi...”

Ne lauseet merkitsivät minulle sillä hetkellä enemmän kuin ikuisesti toistettava "rakastan sinua" -lause, jota rakastavaiset toistavat toisilleen käsi kädessä vailla huolta huomisesta. Shinyan sanat toteuttivat sen kuulaan hetken aikana minun hartaimman unelmani ja päästivät minut osaksi todellisuuden haavemaailmaan, jossa kaikki tulisi olemaan totta ja kaunista. Selätin Shinyan äkkiä takaisin patjalle, kiipesin taas hänen päälleen ja suutelin toista nautinnollisesti samalla kun käteni harhailivat hänen vaaleiden kutriensa seassa. Se oli minun tapani kiittää häntä toisesta pelastuksestani, josta olin unelmoinut jo kauan. Hän vietteli minut kanssaan rakastuneeseen haaveeseen, suhteeseen, josta en osannut tuolloin uneksiakaan.


033 Salarakkaat


”Minä rakastan sinua, Kyo", viettelijäni sanoi minulle nojaillessaan minua vasten. Kädet kiertyivät ympärilleni takaapäin, tunsin suloisen vartalon painautuvan omaani vasten. Minä puolestani nojasin parvekkeen hopeanharmaaseen, kiiltävään kaiteeseen ja poltin yhtä ainoaa savukettani. Tämän yhden kerran Shinya antoi minun polttaa parvekkeellaan, muuten sain suorittaa sen operaation jossain muualla. Olimme kuitenkin rakastuneet ja aloittaneet suhteemme aivan hiljattain, joten hän antoi tupakoinnin anteeksi tämän kerran.

"Minäkin sinua, Shinya", vastasin vedettyäni uusimman henkäyksen nikotiinin myrkyttämää nautintoa. Tupakka savusi sormieni otteessa, hienoinen savukiehkura leijaili kauniiseen kesäilmaan. Toisen miehen hengitys tuntui kutittavalta, kun Shinya hautasi kasvonsa tuuheaan tukkaani.

Hetken aikaa olimme aivan hiljaa ja vain nautimme olostamme. Minusta tuntui, että elin elämässäni aivan uutta vaihetta. Rakkauden vaihetta, kuten Shinya oli sanonut muutama päivä sitten. En ollut koskaan aiemmin tuntenut oloani niin kevyeksi ja onnelliseksi kuin nyt, kun minulla oli rakastettu. Shinya itse oikeastaan piti itseään myös rakastajana, koska siinä sanassa oli hänen mukaansa jonkinlaista eroottisuutta. Rakastettu oli enempi romanttinen ilmaus, mutta kutsuin häntä tasavertaisesti molemmilla nimityksillä.

"Kuinka paljon sinä rakastat minua?" pidempi kysyi hiljaisella äänellä. Hänen sanansa kutittivat korvaani. Kädet hyväilivät rintakehääni aiheuttaen minulle samalla hyvän olon tunteen, joka pyyhkäisi ylitseni aallon lailla.
"Niin paljon, ettet uskokaan", kehräsin takaisin tumpattuani tupakkani. Käännyin ympäri niin, että nojasin kaiteeseen ja kohtasin rakastajani rakastuneet kasvot. Kiersin käteni hänen vyötärönsä ympärille. "Rakastan sinua enemmän kuin kukaan muu. Jopa Fumiko jää kakkoseksi tässä suhteessa."

Niin, sen laulajatytön nimi oli Fumiko. Shinya oli kertonut sen minulle, kun olimme olleet katsomassa bändin viimeisintä esiintymistä punk-klubin pimennoissa paettuamme kesän helteitä. Rakastettuni oli maininnut, että tyttö oli ollut hieman ihastunut häneen jossain vaiheessa. Nykyistä tilannetta Shinya ei tiennyt, sillä hän yritti vältellä toista parhaansa mukaan. Ja kun minä olin nyt hänen mukanaan, sen paremmin Fumiko kuin Shinyan entiset heilatkaan eivät tulleet juttusillemme. Emme olleet kertoneet vielä kenelläkään suhteestamme, sillä se olisi varmasti kuitattu kesäromanssiksi.

Ei muiden täytynyt tietää meidän rakkaudestamme mitään. Voisimme pitää toisiamme kädestä kiinni ja vaihtaa suudelmia ollessamme ihan kahden kesken - aivan kuten tälläkin hetkellä. Naapurin juoruava kotirouva olisi voinut nimittää meitä salarakkaiksi, mutta minä inhosin sitä nimitystä. Se oli suhdettamme alentava ivanimi.


013 Vuodet


Olin niin rakastunut Shinyaani. Minä todella rakastin häntä koko sydämestäni. Aika tuntui pysähtyvän niin, että yhdessä viettämämme päivät olivat vuoden mittaisia onnen aikoja. Tapahtumat olivat johtaneet nopeasti tähän pisteeseen. Ajatukseni Shinyasta lumen ja veden äärellä olivat johtaneet minut pysyvästi hänen luokseen. Kellon viisarit pysähtyivät suudellessani häntä yhä uudelleen ja uudelleen. Yhtä lailla Shinya rakasti minua intohimoisesti ja piti minusta kiinni rakastavin elkein. Hän antoi minun kuulla sydämensä kiivaan lyönnin. Kuulin sen tahdin vastaavan omaani ja hymyilin onnellisena.

Vuosilta tuntuvien rakkauden päivien jälkeen yksinäiset yöt tuntuivat myös vuosilta. Tunsin kituvani omassa kodissani, kun Shinya ei ollutkaan vierelläni. Ihmissudeksi muuttuminen vaati aina viikon eristäytymisen, jotta sain rauhassa valmistautua hirviöksi ja palautua unettomasta yöstäni. Sen jälkeen riensin suorinta tietä rakkaani luokse, suljin hänet syleilyyni ja rakastelin hänen kanssaan kuin emme olisi nähneet moniin vuosiin.

Minä todellakin olin hyvin rakastunut häneen, vaaleatukkaiseen ja hoikkaan enkeliini näinä kesän kuumina päivinä, jolloin aurinko paistoi täydeltä terältä ja ilmassa tuoksui vapaudelta. Me todellakin olimme vapaita sieluja, olimme vapaita tekemään mitä halusimme. Elin uudestaan ne vuodet, jotka olin viettänyt sydän jäätyneenä ja yksin.

"Mietin usein, miksen tavannut sinua koskaan aiemmin, Kyo", Shinya sanoi minulle eräänä iltana, kun olimme kävelyretkellä metsässä. "Nyt minusta tuntuu kuin olisin tuntenut sinut koko elinikäni ajan. Kuin sinä olisit aina ollut osa minun elämääni, vaikken tiennyt sinusta mitään ennen muuttoasi tänne."
"Kenties meidän välillämme oli jokin yhteys, joka veti meidät toistemme luokse", ehdotin. "Jos jokin alitajunnan taso tiedosti meille jo varhain, että me olimme olemassa."

Rakastuneen puheita, mutta minä uskoin sanoihini yhtä vakaasti kuin Shinya. Meille tämä oli totta, meidän rakkautemme oli maailman todellisin asia kesän huumaavina päivinä. Metsän kauhea salaisuuskaan ei saanut lannistettua mieliämme, vaikka kävelimme murhapaikkojen ohi Shinyan kertoessa tietojaan verisistä tapahtumista. Hänen kanssaan minä melkein unohdin omat tietoni tapahtumista. Viimeisimmästä murhasta tuntui olevan jo vuosi, mutta minä en enää välittänyt.

Minulla oli Shinya enkä muuta kaivannut.


019 Hiekka


En tiennyt, mitä tapahtui.

En pystynyt lukemaan Shinyan ajatuksia sinä toisena rakkauden täyttämänä iltana, kun hän tarttui käteeni ja johdatti minut pois valoista. Olimme olleet rannalla katsomassa aaltoja. Paluumatkamme ajalta muistin vain sadat silmissä vilisseet sumeat valot sekä auringon kultaa ja oranssia säteilleen laskun taivaanrantaan.

"Shinya, minne sinä viet minua?"

En kysynyt sitä typerää kysymystä, vaan tottelin häntä kuuliaisesti. Olin kokonaan hänen lumoissaan. Kun paljaat jalkamme astelivat kerrostalon viileillä käytävillä, tunsin yhä hiekan varpaissani. Se oli kylmää ja kosteaa, ei yhtään sellaista hiekkaa, jota näki kyllästymiseen asti etelänmatkojen postikorteissa.

Ovi raksui ja kitisi, kun me työnnyimme kotiovesta sisään. Shinya löi sen voimalla kiinni perässäsi, kun hän samalla jo painoi minua vasten eteisen seinää. Rakastajani huulet painautuivat haluavasti vasten omiani. Maistoin merisuolan hänen suudelmissaan, nuolin sen maun suukoistamme. Sanoin vaaleatukkaista rakkaakseni ja hukuttauduin sen myötä uuteen suudelmaan hänen kanssaan. Käteni hamusivat toista lähemmäs itseäni kuin olisin pelännyt paniikkikohtauksen yllättävän minut. Halusin vain, että pidempi mies pitäisi minusta kiinni, takerruin häneen koko voimallani. Kai sitä halua pystyi kutsumaan samalla tavoin intohimoksi. Tunsin itseni sokeaksi syleilyssämme, tunsin vain suudelmamme ja voimattomuutemme, kun nojauduimme toisiimme lujemmin. Humalluin Shinyan hengityksestä. Suudelmat olivat meille molemmille kallista huumetta.

Äkkiä rakkaani irrottautui hurmoksellisesta halauksestani ja laskeutui polvilleen eteeni. Tiesin jo silloin, mitä hän halusi tehdä minulle - tai paremminkin erektiolleni. Nojasin seinää vasten käsieni tunnustellessa vielä toisen kapeita kasvoja, kun hän veti farkkujeni vetoketjun auki. Kädet hapuilivat t-paitani alle, kun hän oli saanut vedettyä housuni boksereita myöten tarpeeksi alas.

Shinya aloitti suihinoton.

Henkäisin terävästi. Sormeni upottautuivat vaaleisiin hiuksiin - ne kauniit suortuvat olivat kultaisia säikeitä otteessani. Yritin olla tukistamatta häntä liian rajusti hyvän olon velloessa kehossani. Äännähdin tukahtuneella äänelläni, kun toinen painautui minua vasten tiukemmin. Shinya pyysi minua nauttimaan olostani, ja niin minä teinkin. Jalkani eivät kantaneet, mutta pysyin urhoollisesti pystyssä. Me olimme hämäryyden piilottamia rakastavaisia. Eteisen seinät ympäröivät meidän rakkautemme, meidän yhteisen salaisuutemme.

Hiekka tuntui edelleen varpaideni välissä. Se oli jo kuivaa ja varisi hienoina murusina lattialle. Hiekkaa tarttui myös Shinyan hiuksiin, kun pidin hänestä kiinni. Merisuola ja hiekka sekoittuivat yhdeksi, me olimme hetken aikaa taas yhtä. Sitä hienojakoista soraa oli kaikkialla, se oli seurannut meitä kotiin koko matkan ja rakastelumme jälkeen se todisti hetkeä lojuessaan ympäriinsä lattialla. Rakastajani imuroi hiekat pois sillä aikaa, kun minä olin vuorostani kylpyhuoneessa. Tunnustelin huuliani ja tunsin merisuolan makean maun haihtuneen huuliltani.

En tiennyt, mitä meille tapahtui, kun aallot pyyhkivät jalanjälkemme pois hiekasta sinä kuumana ja kiihkeänä kesäiltana. Olimme vain niin rakastuneita.


023 Loma


Kesä oli jo puolessavälissä, kun Shinya ilmoitti, että hänellä olisi lomaa töistä. Peräti kaksi viikkoa pelkkää vapaa-aikaa, jonka hän voisi omistaa kokonaan parisuhteelleen. En edes muistanut, että hän kävi töissä kaupungilla. Olimme onnistuneet sulauttamaan aikamme yhteensopivaksi niin, ettei muulla tuntunut olevan väliä. Kuitenkin minä yllätyin, kun rakastettuni otti asian puheeksi ollessani hänen luonaan eräänä iltana.

”Minulla alkoi sitten loma”, hän totesi ykskantaan. Shinya ei pitänyt lomista, varsinkaan pitkistä, joten niillä ei loppujen lopuksi ollut paljoakaan merkitystä. Toista se oli nyt, kun hänellä oli minut rakastettunaan. ”Olen jo odottanut tätä päivää. Nyt minulla on vihdoinkin aikaa tehdä kanssasi mitä haluan.”
”Emmekö me jo tee mitä haluamme?” naurahdin huvittuneena toisen sanoista. Istuimme tavalliseen tapaamme olohuoneen sohvalla – kuhertelupaikallamme numero yksi – ja katsoimme kesäisiä, auringonpistoksen saamia TV-ohjelmia.
”Tarkoitan, että voimme mennä minne haluamme”, vaaleampi selitti. ”Meidän ei tarvitse olla täällä pohjoisessa kaiken aikaa, vaan voimme mennä minne haluamme. Vaikka etelään, siellä on varmasti mukavan lämmintä nyt.”

Sävähdin kuultuani sen ilmansuunnan nimen. Ei, ei ikinä etelään. En halunnut palata takaisin kotiini, jossa velloi etovalta haiseva pahan olon tunne.
”Siellä on pirun kuuma”, tuhahdin vastaukseksi ja napsautin neloskanavan päälle televisiossa. ”En minä sinne halua mennä.”
”Mikset? Sinun perheesikin on sieltä kotoisin”, toinen hämmästyi. ”Etkö tahdo käydä katsomassa heitä? Minäkin voisin samalla tutustua heihin…”
”Juuri sen takia minä en halua mennä sinne!” sanoin kovemmalla äänellä. Tunsin aggression kiehuvan voiman kasvavan ruumissani. Minä en todellakaan lähtisi viemään rakastettuani minnekään etelään, missä hirviöt rellestivät vapaalla jalalla valmiina riistämään minut eroon toisesta.
”Ei meidän tarvitse oleskella sukusi luona kauaakaan”, Shinya yritti vielä jatkaa, mutta minä keskeytin hänet saman tien.
”Me emme voi mennä sinne!” huusin ärtyneenä toisen inttämiseen. ”Minä en halua mennä sinne, en tahdo kohdata perhettäni. Kaikkein vähiten minä tahdon, että sinä joudut kohtaamaan heidät. He ovat pahoja ihmisiä, he tekisivät sinulle pahaa. Minä vihaan sitä helvetin etelää!”

Shinya nousi kiivastuneena ylös sohvalta ja katsoi minua tuimasti.

”Minä en ole pyytänyt sinua huolehtimaan minusta kuin pikkulapsesta, Kyo”, hän sähähti. Mies oli oikeasti vihainen, sillä hän ei pitänyt siitä, että hänelle huudettiin turhan tähden. En minä oikeastaan turhaan huutanut. Ei hän muuten olisi varmaan ymmärtänyt omaa vihaani tuota kaukaista kuumuutta kohtaan. Minun oli hyvä täällä pohjoisessa.
”Ja jos sinulla ei ole muuta tekemistä kuin huutaa minulle, voit poistua silmistäni”, Shinya sanoi osoittaen pitkällä etusormellaan eteistä ja ulko-ovea kohti. ”En ole tuollaisen vihan arvoinen. Minä olisin tahtonut vain matkustaa sinun kanssasi lomani aikana, mutta jos se ei sinulle sovi, niin ole hyvä ja poistu!”

Hän huusi minulle takaisin, vaikka sanoi aina, ettei alentunut riitelyssä samalle tasolle huutajan kanssa. Viisaampi piti aina suunsa kiinni huutojenkin edessä ja kuunteli tyynenä. Nyt hän oli kuitenkin oikeasti vihainen, että juuri minä huusin hänelle. Mulkoilimme toisiamme vihaisesti noustuani myös seisomaan.
Luikin tieheni vaaleatukkaisen asunnosta kolauttaen oven tahallani kiinni niin lujaa, että se ääni tuntui seinissä ja vavisutti muutamaa kehyksiin laitettua elokuvajulistetta. Viettäköön lomansa sitten vaikka yksin, jos etelään tahtoi mennä. Minä yritin vihjata totuudesta, mutta hän ei ymmärtänyt siellä piilevää vaaraa.


025 Riita


Emme tavanneet toisiamme puoleentoista viikkoon. Ensimmäiset pari päivää minä olin hänelle vihainen, mutta sitten ymmärsin olleeni itse riidan aiheuttaja. tai kenties me molemmat olimme tahoillamme syypäitä, riitaanhan tarvittiin aina kaksi. Ymmärsin kuitenkin, ettei minun olisi tarvinnut huutaa rakastamalleni ihmiselle. Riitely oli minulle kuitenkin vaikea aihe, koska se ratkaistiin ihmissusien kesken melkeinpä aina väkivalloin. Ihmiset olivat ihania voidessaan antaa anteeksi vain sanoin ja ymmärryksin.

Shinya ei kuitenkaan suostunut vastaamaan puheluihini, kun lopulta rohkaistuin soittamaan hänelle pyytääkseni anteeksi. Soitin kännykälläni, mutta sain vastaukseksi vain sarjan tuut-tuut-tuut-ääniä, joissa kaikui onneton pettymyksen tunne. Hän ei vastannut viesteihini, en kuullut hänestä mitään edes yleisöpuhelimesta soitettuani. Tuntemattomanakaan en tavoittanut häntä.

Ihmissusien luona oli tavallista, että toinen saattoi vihoitella päiväkausia. Jotkut meistä olivat suhteellisen pitkävihaisia luonteita, mutta tämä oli minulle aivan uutta. Minä kaipasin takaisin Shinyan luokse niin paljon, että olin valmis lopettamaan riitelyn siihen paikkaan. Muiden ihmissusien kanssa tapellessani en edes piitannut siitä, loukkasinko heitä vai en.

Rakastettuni oli kuitenkin samaa maata näiden pitkävihaisten susien kanssa. Riuduin omassa kaipuussani ja riidanhalussani, ne kaksi voimaa repivät minua kahtia. Haroin hiuksiani jokaisen vastaamattoman puhelun jälkeen, istuin onnettomana huoneideni hämärissä nurkissa. Aurinko lakkasi paistamasta, kun mielessäni ja ulkona satoi kaatamalla. Koko sen viikon ajan satoi kuin saavista kaataen, vesilammikot tekivät laikkuja vihreään ruohikkoon.

Olin varma, että tulva ennättäisi pyyhkäistä minut pois Japanin kartalta, kun puhelin sitten viimein soi. Oli yö, mutta puhelimen terävän soittoäänen kuultuani olin heti hereillä. Silmäni tuijottivat tyhjää pimeyttä, kunnes hahmotin silmilläni taas kaiken. Hapuilin kännykkää käsieni ulottuville ja painoin saman tien vihreää vastausnäppäintä.

”Shinya?” mumisin luuriin tietämättä, kuka soitti minulle. En ollut ennättänyt katsoa.
”Kyo”, tuttu ääni vastasi puhelimen toisesta päästä. Rukouksiini oli sittenkin vastattu, se oli minun rakas Shinyani! Sydämeni alkoi taota villimmin tiedostaessani soittajan henkilöllisyyden. Kuinka minä olinkaan huojentunut tuosta soitosta.
”Tulisitko huomenna käymään luonani?” rakastamani ääni kysyi. ”Haluaisin sopia välimme… minun on ollut ikävä sinua. Olen ollut ilkeä sinua kohtaan, kun en ole vastannut sinulle moneen päivään…”
Hymyilin pienesti.
”Niin minunkin oli ikävä sinua.”

Pyysimme anteeksi, selitin ärtymykseni johtuvan huonoista kotioloistani. Shinya sanoi ymmärtävänsä sen hyvin. Ei sen enempää lepertelyä, ei leikkisiä haukkumasanoja, ei muuta. Olimme jo niin valmiina hautaamaan riitamme ja antamaan toisillemme anteeksi, ettei muita sanoja enää tarvittu paikkaamaan välejämme. Sanoin tulevani hänen luokseen niin pian kuin mahdollista, sillä eroahdistukseni oli jo kova. Tuskin sain edes nukuttua enää, kun olin kuullut Shinyan äänen monen päivän hiljaisuuden jälkeen.

Ei riidellä enää koskaan, Shinya. En jaksa olla ilman sinua. En tahdo satuttaa sydäntäsi turhilla riidoilla.


035 Kauniit hetket


Seuraavana päivänä Disneyn ikisuosikki Kaunotar ja Hirviö-animaatio pyöri TV:ssä, kun me lojuimme taas rakkaani uskollisella sohvalla. Rakastajani makasi puoliksi sylissäni, minä istuin sohvan nurkassa kädet Shinyan ympärillä. Nojasin leukani hänen olkapäätään vasten - tätä elettä en tehnyt kovin usein, vain silloin, kun oikeasti tahdoin välittää tunteeni toiselle. Shinya silitteli sormiani, mutta hänen katseensa oli minun tapaani nauliutunut televisioon. Elokuva oli jo loppusuoralla, puolitoistatuntinen katseluaikamme oli kulunut kuin siivillä. Tällä hetkellä Belle itki melkein kuolleen Hirviön vieressä, kunnes yhtäkkiä Hirviö otti ja muuttui kauhean imeläksi prinssiksi, joka hän oikeasti oli.

"Voi Jeesus", Shinya naurahti ollessaan täysin tarinan pyörteissä. "Olisipa Hirviö vain pysynyt hirviönä."
"Miksi sinä oikeastaan tahdoit katsoa tämän elokuvan, Shinya?" kysyin. "Tämä on lasten elokuva."
Se oli enempi naljailua, mutta tarkoitukseni ei ollut pilata kaunista hetkeämme, joka oli seurausta sovinnollemme. Kaikki oli sujunut mallikkaasti, olimme vain sulkeutuneet toistemme syleilyyn seisottuamme hetken aikaa hiljaisina eteisessä. Sitten kaikki oli taas ennallaan.
"Tässä on vain se jokin", vaaleatukkainen vastasi tyynesti pienestä leikinlaskustani piittaamatta.
"Romantiikka?" ehdotin.
"Ei."
"Disneyn taika?"
"Ei."
”Riitelymme vertaaminen Bellen ja Hirviön riitelyyn?”
”Ei tietenkään, hassu.”
"Traaginen rakkaustarina kahden erilaisen ihmisen välillä?"
"Se!" Shinya sanoi ilme kirkastuneena kääntäen kasvonsa kohtaamaan omani. "He ovat kuin me, Kyo. Kaksi erilaista ihmistä, joista toinen on romanttinen haaveilija ja toinen itseään häpeävä. Mutta sitten kun he tapaavat ja tutustuvat toisiinsa. Alkukyräilyn jälkeen he huomaavatkin, että he molemmat ovat kultaakin kalliimpia toisilleen. Samalla tavoin meillekin on käynyt nyt."
Hän hymyili minulle hellästi ja kiteytti sillä tavoin arvokkaan hetkemme. Rakastettuni ei koskaan lakannut opettamasta minulle elämän pieniä tärkeitä asioita.

"Itkisitkö sinä tuolla tavalla, jos minä kuolisin taisteltuani kilpakosijan kanssa?" kysyin vähän ajan kuluttua. Elokuvassa alkoi viimeinen kohtaus, viimeiset laulut alkoivat kajahdella ruudulla, kunnes tuli pimeää ja tarina päättyi onnelliseen loppuunsa taas kerran.
"Itkisin", toinen vastasi minulle ykskantaan ja aikailematta. "Itkisin vuolaasti katkeria kyyneliä, jos joku satuttaisi sinua pahasti ja veisi sinut väkivalloin pois luotani, Kyo."

Tunsin, kuinka hänen sormiensa ote omistani lujeni. Painoin hänet tiukemmin itseäni vasten, suljin silmäni ja hengitin hänen hiustensa suloista tuoksua. Hajuaistini oli täynnä tuota ihanaa hajua, johon olin jo tottunut näinä kaikkina hetkinä, jotka olimme yhdessä. Ensimmäistä kertaa moneen vuoteen minä todella olin rakastunut.
"En taida jaksaa katsoa sitä toista elokuvaa", mutisin rakastajalleni, kun hamusin huulillani hänen kaulaansa. Halusin häntä. Halusin pistää viimeisen pisteen meidän riidallemme ja rakastella hänen kanssaan. "Jaksatko sinä?"
"En minäkään", Shinya sai sanotuksi. "Ihmissudet eivät nyt jaksa kiinnostaa minua..."

Sen pidemmittä puheitta aloimme rakastella sohvalla. Meidän olisi pitänyt katsoa ikivihreä klassikkoelokuva Ihmissusi, mutta se sai jäädä tältä erää. Tällaisia hetkiä ei ollut montaakaan, tämä tilaisuus piti käyttää hyvin. Olin mahdollisimman lempeä ja annoin himomme kuljettaa meitä eteenpäin tuoden mukanaan hetkelliset ideansa. Shinya oli siirtynyt makaamaan taas alleni, kun jo kiskoin paitaa pois päältäni ja vaaleamman sormet harhailivat etumuksellani. Huokailimme katkonaisesti, meidän oli kuuma sinä kesäpäivänä. Shinyan iho tuntui hikiseltä omaani vasten, kun kierryimme kiinni toisiimme. Se tuntui kauniilta, suorastaan ihanalta.


022 Etelä


Luojan kiitos emme koskaan lähtisi etelän maille. Makasimme edelleen olohuoneen sohvalla - alastomina, hikisinä ja sylikkäin. Pystyimme todistamaan rakkauttamme toisillemme ilman etelänmatkaakin, ilman vierasta hotellihuonetta ja valkeita lakanoita. Olimme onnellisia viimeisteltyämme sovintomme seksillä. Shinya nukkui levollisesti, hänen tasainen hengityksensä kaikui korvissani. Tuo rauhallinen uneksinta tartutti minuunkin huojentuneen tunteen, jonka tavoitin erityisesti rakastelun jälkeen.

Katseeni harhaili Shinyan asunnossa, kunnes suuntasin raukeat silmäni katsomaan ikkunaa. Se oli eteläinen ikkuna. Senkin alla me olimme kerran todistaneet rakkauttamme. Ikkunan kautta ilma kulki etelää kohti, meidän intohimommekin leijaili nyt jossain eteläisen tuulen armoilla. Toivoin hartaasti, ettei tuoksumme päätyisi aivan etelään saakka. Tuo suunta oli minulle nykyään kirosana, sillä etelässä minua olisivat olleet vastassa yhteisöni ja erityisesti holhoojani, joka ei olisi katsonut hyvällä suhdettani ihmiseen.

Ei, ei enää koskaan etelään. Ei matkalle tai muutenkaan, etelä oli pelkkä piilotettava kirosana minun huulillani. Kun aika olisi oikea, kertoisin myös Shinyallekin, miksen suosinut etelää samalla innolla kuin muut etelästä tulleet japanilaiset. Nyt minä lepäilin vain sohvalla rakastajani kanssa ja annoin eteläisen ikkunan olla auki.

En tosin aavistanut, millaisia tuulia kantautui etelästä pitkien sateiden mukana.
また夢で思い出す, ここから君だけ消え去り...

Galileo Galilei - Oh, Oh

Avatar
shy-rebel
Vuoden double
 
Viestit: 529
Liittynyt: Ma Syys 29, 2008 6:25 pm
Paikkakunta: far away from you

Re: Withering... (Kyo/Shinya, K-15, AU, Jrock50, 49/50)

ViestiKirjoittaja shy-rebel » Pe Helmi 08, 2013 9:36 pm

Osa 4



I just wanna be held in warm hands and sleep



017 Syksy



Eräänä syyspäivänä vanha ja erityisen viisas tanuki paistatteli päivää suurella kivellä. Sen turkki oli alkanut jo harmaantumaan, mutta sitä vastoin eläimen vaistot olivat terästyneet vaanivan kuoleman varalta. Tällä kertaa sen mustat silmät aukenivat aivan toisen vieraan läsnäoloon.

Eläin näki, kuinka sen lempikiven juurella istuskeli susi. Pedon näkeminen ei juurikaan pelottanut tanukia, joka oli kokenut elämässään paljon enemmän kuin tuo nuori susiyksilö. Vanhus laittoi merkille, kuinka pienikokoinen susi oli. Se tuskin oli vielä saavuttanut viisauden ikää, sen näki jo ahnaista silmistä ja villisti huiskivasta tuuheasta hännästä.

"Mitäs sinä etsit näiltä main?" tanuki sanoi viimein vanhuuden kovertamalla kumealla äänellään. "Jos olet kotoisin täältä, tiedät hyvinkin, että tämä on minun auringonottopaikkani."
"Voi, te viisaudessa mahtava herra", sudenpoika aloitti maireaan sävyyn. Puheenpartensa se oli tainnut oppia ketulta, metsien ovelalta huijarilta. "Tahtoisin pyytää sinulta pientä palvelusta, mikäli vain raaskit toteuttaa nuoruutta uhkuvan toiveeni."

Vanha pesukarhu oli kuuluisa siitä, että se osasi taikoa. Koko sen klaani osasi taikoa - ja sekös oli kateuden aihe muiden eläinten keskuudessa. Tanukit saattoivat vain muuttua ihmisiksi paetessaan metsästäjiltä. Ei siis ihme, jos tuo nuori susi toivoi jotain sellaista.

"Mitä sinä sitten tahdot?" vanhus kysyi muka äreästi.

"Oi, minä niin kovasti tahtoisin osata muuttua ihmiseksi!" harmaaturkkinen susi vastasi kuin olisi kertonut hartaimman toiveensa itse ylijumalalle. "Tahtoisin osata muuttua ihmiseksi, jotta voisin auttaa laumaani. Voisitteko te suoda minulle sen jumalaisen kyvyn, herra?"

Mutta viisaampi eläin pystyi lukemaan suden ajatukset ja näki, kuinka peto jo haaveili niityllä vaeltavan lammaslauman ryöstämisestä ja määkijöiden viemisestä tovereilleen. Vanhus ei voinut hyväksyä sellaista julmaa elämänriistoa. Kaiken lisäksi se inhosi yli kaiken sitä, että sille valehdeltiin.

"Hyvä on", tanuki kuitenkin vastasi viimein suden pyyntöön. "Minä suon sinulle ihmiseksi muuttumisen jalon taidon. Taika astuu voimaan seuraavan täydenkuun aikana. Käytä tätä suomaani voimaa viisaasti."

Nuori petoeläin kiitti vuolaasti vanhaa ja viisasta tanukia ja kipitti tiehensä pirullinen hymy huulillaan. Se uskoi huijanneensa toista perin pohjin. Vanha eläin oli kuitenkin nuorempaa ovelampi taikuudessa, jota ei moni tuntenut.

Kun nuori susi sitten yritti muuttua ihmiseksi täysikuun aikaan, siitä tuli vain ihmisen ja suden kammottava välimuoto. Puoliksi susi ja puoliksi ihminen, täydellinen hirviö niin eläinten kuin ihmisten silmissä. Susi oli niin raivoissaan tanukin kirouksesta, että vannoi kostavansa toiselle karvaasti.


Kerroin tämän lapsenomaisen tarinan Shinyalle maatessamme hänen vuoteessaan yhtenä keränä, mutta hän ei vain tahtonut ymmärtää. Rakkaani ei näet ymmärtänyt, millainen totuus piilotteli lasten sadun takana. Rivien välistä pystyi päättelemään, että kyse oli jostain aivan muusta kuin herttaisen opettavaisesta kertomuksesta.

Shinyani ei vain tajunnut vihjauksistani, mikä minä oikeasti olin. Se musersi sydämeni, vaikka korjasin sen palaset aina uudelleen eheäksi nähtyäni hänen viattomat kasvonsa. Mies oli yhtä viaton kuin ne tuhannet lapset, jotka olivat kuulleet tämän tarinan yhä uudestaan ja uudestaan.

Ne lapset eivät saaneet koskaan tietää, millainen legenda piilotteli sadun suloisissa lauseissa. Shinyankaan ei olisi koskaan tarvinnut tietää, miksi tämä satu liikutti minua joka kerta, kun kuulin sen. En vain kyennyt päästämään siitä totuuden siemenestä irti edes syksyn koittaessa. Totuuden piilottelu korvensi mieltäni kipeästi.


042 Valheet


Minua ahdisti.

Minua suorastaan inhotti valehdella Shinyalle todellisesta henkilöllisyydestäni. Tahdoin vain kertoa hänelle, etten minä käynyt tervehtimässä sukulaisiani joka kuukausi. Ei minulla ollut sukulaisia enää. Halusin olla valehtelematta inhostani etelää kohtaa, mutta en saanut sanoja suuhuni. Kunpa olisin voinut kertoa, kuka oikeasti olin. Kunpa sadut eivät olisikaan valhetta, vaan totista totta. Joka kerta, kun ajattelin kertoa totuuden, muutuin mykäksi. Ainoat sanat, jotka suostuin kertomaan, olivat typeriä valheita. Mikään niistä ei ollut totta edes nimeksi.

Olin valehdellut alusta lähtien sille ihmiselle, jota tahdoin rakastaa puhtain sydämin. Toivoin voivani karistaa valheiden muodostaman taakan harteiltani. Jos Shinya vain olisi ymmärtänyt, suuri kivi olisi vierähtänyt pois harteiltani. Mutta miten hän reagoisi siihen, että hänen rakastajansa olikin tarujen pelottava ihmissusi, jonka lajitoveri sattui myös riehumaan metsässä tappamassa muita ihmisiä?

"Hei, rakas. Minun pitäisi kertoa sinulle yksi juttu. Olen ihmissusi. Juu, kyllä niitä on oikeasti olemassa, en usko sellaisia itsestäni huvin vuoksi. Voimme kokeilla tätä parin päivän päästä, kun on täysikuu. Tuhat jeniä vetoa siitä, että minä oikeasti muutun ihmissudeksi!"

Ei helvetti. Hemmetin hemmetti. Näin jo sieluni silmin, kuinka nuo typerät sanat valahtaisivat suustani ja jäisivät roikkumaan ilmaan. En vain voinut kertoa synkintä salaisuuttani niin helposti. Ei sellaisia asioita oltu luotu salaisuuksiksi, jos niiden kertominen olisi lastenleikkiä. Oli vain helpompi verhoutua valheiden taakse ja toivoa, ettei kukaan näkisi niin valkoisten huijausten läpi. Pukeuduin valheisiini joka päivä, mutta kurkkuani kuristi kuin minua oltaisiin hirttämässä. Minun huutavat valheeni kääntyivät rakkauttani vastaan ja sotivat ristiriidoissa mieleni harmaissa sopukoissa.

Löin itseäni maatessani ohuen patjan päällä makuuhuoneessani. Millainen idiootti minä olinkaan ollut? Rakastunut hölmö, joka ei uskaltanut olla oma itsensä, vaan peitteli itsensä valheiden mereen. Saisin hukkua oman kurjuuteni kanssa huijausten ja hätävalheiden verkkoon kääriytyneenä, ellen sitten tahtoisi pelastautua. Jos jatkaisin tällä linjalla loputtomiin, omat valheeni tappaisivat minut.

Shinya tuskin rakasti valehtelijoita. jotka viettivät niin sanottua kaksoiselämää.

Ja minä olin juuri sellainen.


038 Soittaja


Minun oli pakko tehdä se, mikä minun olisi pitänyt tehdä jo tunti sitten. Märehdin yksinäni uskaltamatta kohdata vastuuta ja totuutta, jotka varjostivat minua kaikkina kesän päivinä, jotka vietin yhdessä rakkaani kanssa. Nyt vasta ymmärsin, miksi pidinkään itseäni hirviönä. Salasin todellisen olomuotoni, olin oikea susi lampaan vaatteissa. Tätä holhoojani varmaankin tarkoitti sanoessaan, ettei tavallisiin ihmisiin kannattanut rakastua, jos oli ihmissusi.

Kenties voisin vielä hyvittää tekoni ja päästää Shinyan menemään totuuden kanssa. Kun hän saisi tietää, kuka minä oikeasti olen, hän ei katsoisi minua enää rakastavasti. Hän järkyttyisi niin paljon, että meidän olisi syytä erota ja kadota toistemme elämistä lopullisesti. Ajatus tuntui raastavalta, kun näppäilin kännykkääni Shinyan numeron. Osasin sen ulkomuistista, mutta sormeni naputtelivat silti vääriä numeroita. En vain tahtonut tätä. Tahdoin elää meidän vaaleanpunaisessa pilvilinnassa päiviemme loppuun saakka ja antaa toisten uskoa, että olin vain lumisen maailman prinssi. Mutta joskus tämänkin sadun oli loputtava. Jospa tämä sitten oli lopun alkua.

Puhelin tuuttasi muutaman kerran, kunnes rakastettuni vastasi. Kurkkuani kuristi, olin jo ennättänyt toivoa, ettei hän vastaisikaan. Mikäli Shinyalla olisi ollut kyky nähdä tulevaisuuteen, hän olisi jättänyt vastaamatta minulle tuona kurjana syysiltana.
”Hei, Kyo”, hänen kaunis äänensä tervehti minua – ja saman tien minusta tuntui, että hän olisi luonani. Tuo ääni vain teki minuun sellaisen vaikutuksen aina, kun puhuin rakkaani kanssa puhelimessa. Että Shinya ei ollutkaan niin kaukana kuin oikeasti oli.
”Hei, rakas”, vastasin lähes sopertaen. En saanut sanottua sen enempää, vaan vaivuin hiljaisuuteen.
”Oliko sinulla jotain asiaa?” toinen kysyi luurin toisesta päästä. ”Haluat yleensä olla tähän aikaa kuukaudesta yksin omissa oloissani.” Soittajan outous taisi vaivata häntäkin.
”Tiedän sen”, sain sanotuksi. ”Olisitko kuitenkin lähtenyt kanssani ulos? Käytäisiinkö taas kävelyllä tuolla metsässä.”
”Enpä tiedä…”
”Minulla olisi sinulle tärkeää kerrottavaa.”
”Tule sitten tänne.”
”En… pysty. Tahdon kertoa sen sinulle metsässä.”

Saimme sovittua tapaamisen pitkällisen keskustelun päätteeksi. Menisin ensiksi hänen luokseen. Jatkaisimme sieltä yhdessä metsän hämärien oksistojen sekaan. Sydämeni tahkosi rinnassani kuin vanki sellinsä kiviseiniä, kun lopetin puhelun. Tästä ei ollut enää paluuta. Kaikista vaihtoehdoista juuri metsä oli sellainen paikka, jonne ei olisi kannattanut mennä. Viranomaiset olivat kehottaneet välttämään paikkaa pimeän tullen, mutta metsä voisi tarjota meille suotuisan piilopaikan.
Täysikuu oli nimittäin kipuamassa taivaalle.


047 Varjot


Kun tuli tutun kerrostalon pihan tuntumaan, Shinya oli jo odottamassa minua ulko-ovella. Näin hänet jo kaukaa, tuosta enkelimäisestä profiilista ei voinut olla erehtymättä. Kävelin suhteellisen rauhallisin askelin hänen luokseen ja kurotin käteni koskettamana häntä. Kädet vastasivat halaukseeni ja syvensivät meidän tervehdyksemme syleilyyn. Varjot ympäröivät meidät, kun halasimme toisiamme ulko-oven heikon valon alla. Haistoin rakastamani ihmisen tuoksun terävämmin kuin aiemmin. Ihmissusi minussa alkoi heräillä jo nyt. Shinyan tuoksu taisi vain sekoittaa suden uniikkeja vaistoja.

”Lähdetäänkö?” vaaleatukkainen kysyi. Hänellä ei ollut päähinettä, vaan kultainen tukka liehui syystuulessa vapaana. Kuulin hänen äänessään jonkinlaista huoltakin tulevasta. Olisin tahtonut lukea miehen ajatukset nähdäkseni, ettei hän vain ollut huolissaan minusta. Minähän olin se, jonka piti olla huolissaan hänestä ja rakkauden kestämisestä. Mutta olihan Bellekin rakastanut Hirviötä kaikesta huolimatta…

Nyökkäsin vastaukseksi ja käännyin katsomaan taivasta. Kuutamoa ei vielä näkynyt. Aikaa olisi tarpeeksi.

Minä aloin uskoa siihen satuun entistä enemmän, kun lähdin kulkemaan Shinyan kanssa kohti tuttua polkua. Olimme talloneet tuota kapeaa ja kiemuraista tietä muutamia kertoja, olin jo oppinut tuntemaan sen jokaisen kohdan vaellettuani sillä polulla suden hahmossakin. Tällä kertaa varjot tuntuivat kuitenkin seuraavan meitä, kun katosimme metsän siimekseen. Puut humisivat, varjot kasvoivat sitä mukaa, kun päädyimme kauemmas asutuksesta. Sukelsimme metsän pimeään ytimeen, jossa pelko ja varjot sulautuivat yhdeksi.

Emme huomanneet erilaista varjoa, joka pysyi kintereillämme muiden jättäessä meidät rauhaan. Tuo yksi varjo oli niistä pahaenteisin. Se ei tahtonut jättää meitä kaksin, vaan seurasi meitä kuin olisi vaistonnut meissä jotain kiintoisaa. Ja niinhän se olikin. Me olimme varjon kohde. Petomaiset kynnet kasvoivat puun karheaa runkoa vasten, häilyväinen olemus liukui pinnan yli ja katosi sitten taas suurempiin pimeyksiin ovelan hymyn välähtäessä.

Emme tajunneet, että meitä seurattiin.


032 Kasvit


Joka askelmalla talloin jalkoihini jonkin kasvin, joka alkoi olla kuihtumaan päin. Kellastuneet, ruskeiksi kurtistuneet rehut rasahtelivat allamme, kun Shinyakin surutta asteli kasvien päälle. Risutkin pitivät sinä iltana kauheaa ääntä, niiden katkeaminen kuulosti lähinnä aseen lataamiselta korvissani.

Kunpa minun ahdistuksenikin olisi voinut kuihtua näiden kasvien myötä. Muistin ne edelliset syksyt, jolloin olin kuihtunut kesän jälkeen kasvien kanssa. Nyt ryhtini tuntui painuvan kumaraan pelkästä totuuden painosta. Olisin tahtonut pysähtyä, kääntyä katsomaan Shinyaa ja pyytää häntä pitämään minusta taas kiinni. Tuleva keskustelu ahdisti minua jo nyt.

"Kyo?" vaaleatukkaisen miehen ääni leikkasi samalla hetkellä ilmaa. "Onko kaikki hyvin?"
Seisahduin niille sijoilleni ja käännyin kohtaamaan toisen kysyvän katseen. Meidän välillämme oli yksi askel. Jos Shinya nyt ymmärtäisi, hän juoksisi henkensä edestä. Hänellä olisi yksi askel etumatkaa jättää minut yksin murhien kehtoon. Puista pudonneet oksat saisivat haudata minut muiden kasvien sekaan.

"Mikä hätänä, Kyo?" Shinya kysyi uudestaan ja kuroi välimatkamme umpeen. Hänen solakat käsivartensa kiertyivät ympärilleni lupaa kysymättä ja vetivät minut lähemmäs toista. Shinya painoi minut tottuneesti itseään vasten. Minun rakastajani, kuinka hän osasikaan olla minulle aina niin hellä. Kovan ulkokuoreni alle hän näki hetkessä. Oliko pidempi oppinut tuntemaan minut vai jo niin hyvin?
"Ei mikään", vastasin viimein silitellen toisen selkää hiljalleen.

Seisoimme keskellä metsää mäntypuiden havistessa yläpuolellamme. Kuolleet kasvit tuntuivat suolta jalkojen alla, ne lahosivat ja maatuivat pois. Enkä minä tahtonut kuihtua kasvien lailla pois rakkaimpani syleilystä, vaikka se oli väistämätöntä. Minun salaisuuteni verho vain kuihtui ja kuihtui ja kuihtui ja...


041 Totuus


Shinya, minun pitää kertoa tämä sinulle nyt.

Shinya, minun on pakko kertoa sinulle.


”Sinä halusit kertoa minulle jotakin”, Shinya avusti minut keskustelumme alkuun. ”Mikä sinun mieltäsi oikein painaa, Kyo?”
Havahduin surkeista aatoksistani. Kohtasin rakastettuni kysyvän ilmeen, jossa oli jo ilmiselvää huolta. Hän oli huolissaan minusta, ja tuo huoli tarttui pikkuhiljaa minuunkin. Voi rakkaimpani, ei sinun tarvitsisi olla huolissasi ihmissudesta. Minun ei kuuluisi tuntea huolta, mutta rakastuminen enkeliin on herättänyt inhimillisyyteni äärimmilleen. En ollutkaan enää kuoreensa koteloitunut tunteeton peto, vaan oikeasti ihminen. Kunpa tämä olisi vain tauti, kunpa kaikki ihmissuteen liittyvät faktat olisivat vain harhaa. Olisin mieluusti vaikka kuolemansairas, silloin tuntisin olevani tavallinen kuolevainen.

”Shinya… rakas”, mutisin katse maassa.
”Katso minua silmiin, kun puhut tuolla lailla”, pidempi pyysi hiljaisella äänellä. ”Katso minua silmiin, jos sinä et enää rakasta minua.”
Säpsähdin.
”En minä sitä tarkoita!” huudahdin järkyttyneenä. ”Shinya, en minä ole aikeissakaan jättää sinua yksin. En ikinä voisi jättää taakseni sitä henkilöä, jota rakastan kaikkein eniten. Sinä olet ainoa ihminen, joka minulla on enää jäljellä, Shinya. Ilman sinua minä olen vain ontto kuori ja tyhjä sielu. Ja tämä on totuus sinuun kohdistuvista tunteistani.”
Vaaleatukkainen mies katsoi minua. Oikea käsi oli painautunut nyrkkiin puristettuna suuta vasten. Hän tärisi pidätellessään kyyneleitä. Mies oli aivan hiljaa, kuunteli minua vain mykkänä kuin nukke. Enkelini kauniit kasvot olivat näyttäneet synkiltä, mutta nyt niissä oli liikutusta. Helpotustakin.
”En minä olisi tuonut sinua tänne jättääkseni sinut”, mumisin takertuessani hänen kylmettyneeseen käteensä. Oli niin kylmä, talvi oli tuloillaan. ”Minun toinen totuuteni on kuitenkin niin synkkä, että ymmärrän, jos tahdot…”
”Älä sano mitään tuollaista”, Shinya pyysi. ”Kerro huolesi ilman, että kyseenalaistat rakkauteni sinuun. Etkö sinä näe, mitä minä tunnen sinua kohtaan tälläkin hetkellä?”

Minä näin hyvin pimeässä, kuinka paljon hän rakasti minua. Siitä minä sain uutta rohkeutta kertoa, mitä minä piilottelin ihmiskasvojeni takana. Näin kuutamon olevan viittä vaille oikealla kohdalla. Kun aika kuluisi umpeen, minä katsoisin automaattisesti taivaalle ja ottaisin vastaan hirviömäisemmän puoleni.
”Lupaathan, ettet pelästy?” kysyin hiljaisella äänellä. Olin niin hiljaa, että vain Shinya kuuli minut. ”Menen tuonne vähän matkan päähän, joten joudut odottamaan minua vähän aikaa yksin. Minä tulen pian takaisin, mutta lupaa, ettet pelästy nähdessäsi minut. Shinya, minä pyydän sinua varautumaan.”
”Minä lupaan odottaa sinua tässä”, rakastettuni lupasi. ”Enkä mene pois, vaikka mikä olisi.”

Hymyilin voipuneesti. Minua liikutti kuulla nuo sanat, joita en olisi voinut uskoa todeksi. Jos olisin yhä se sama mies, joka tuli kyyninen ilme kasvoillaan tänne viime talvena, en olisi uskonut noita sanoja. Jätin Shinyan yksin odottamaan minua, kun jatkoin matkaani pimeyteen. kuutamo odotti minua jo vähän matkan päässä. Se kuiskaili sanoja korviini. Minä muistin samalla hetkellä tarinan rakastavaisista, joista toinen oli ihmissusi. Hänen rakastajansa oli lopulta ampunut hänet heidän ollessa meidän tavoin metsällä.

Mennessäni poispäin rakkaastani minä jopa toivoin, että Shinya ampuisi minut, jos ei pitäisi näkemästään. Pysähtyessäni paikoilleni mielessäni pyöri koko meidän yhteinen historia, jolla oli pituutta melkein kokonainen vuosi. Katsoessani kuutamoa minä muistin enkelini ensitapaamisen. Muistin toivoneeni, että joku tulisi jo pelastaisi minut tästä helvetistä. Kun muutuin ihmissudeksi, kylvin kuutamon kirkkaassa valossa, vaan en kaipaamassani armossa. Syksy oli kaunista aikaa muuttua sudeksi, mutta minun sisintäni vaivasi armoton suru tulevasta. Shinya oli rakastunut hirviöön, ja minä voisin musertaa hänen sydämensä sen myötä. Samalla minäkin kuolisin sydänsuruun.

Ilman häntä minä en voisi enää elää, se oli totuus.


028 Kuolema


Samassa sudenkorvani kuulivat hänen huutonsa, joka leikkasi uneliasta ilmapiiriä terävämmin kuin yksikään japanilainen veitsi. Olin hetkessä taas tässä kirpeässä hetkessä, johon palauduin ihmissutena. Huoli valtasi mieleni, eläin minussa huolestui kumppanistaan. Minun ihmismieleni puski pintaan raivokkaasti, se syrjäytti suden mielen lähes kokonaan. Minun rakkaani oli pulassa juuri silloin, kun minä jätin hänet hetkeksi yksin.
”Kyo!” rakkaimpani huusi hädissään. ”Kyo!”

Minä juoksin. Ryntäsin saman tien matkaan, jätin kuutamon houkutukset sikseen. Kiilto kauhistuneissa silmissäni ei ollut ihmissuden tunteeton hehku, vaan se katse hohkasi ihmisyyttä. Molemmat jalkani tuntuivat raskailta, matka liian pitkältä, kun yritin tavoittaa Shinyan pimeässä metsässä. Yhtäkkiä koko mäntyjen hiljainen valtakunta tuntui muuttuneen aavemaiseksi paikaksi. Ihan kuin olisimme olleet hautausmaalla, kuoleman kehdossa. Tuuli humisi korvissani, kun riensin eteenpäin kuutamon kalpean valon seuratessa minua. Oksat raapivat kasvojani, mutta en välittänyt niistä. Sydämeni takoi pelosta, huolesta ja rakkaani nimen toistamisesta.

Kun vihdoinkin pääsin takaisin paikalle, jonne olin jättänyt rakastettuni odottamaan, minua kohtasi kammottava näky. Shinya ei ollutkaan enää yksin, vaan hän oli saanut seuraa. Kyseessä ei ollut kukaan entinen poikaystävä, joka olisi tullut katumapäälle. Vaalea mies makasi maassa, kasvot haudattuina maatuneita lehtiä vasten. Tumma hahmo piti toista jalkaansa Shinyan päällä kuin olisi kaatanut toisen metsästyksensä päätteeksi.

Kun näköni selkeni, tajusin tuon hahmon olevan se toinen ihmissusi, joka terrorisoi metsässä riistäen henkiä viattomilta ohikulkijoilta. Nähdessään minut nuorempi ihmissusi nappasi salamannopeasti Shinyan toisesta jalasta kiinni ja lähti raahaamaan häntä poispäin luotani. He menivät syvemmälle pimeyteen, minä seurasin heitä aikailematta. Yksi ylimääräinen askeleeni oli aiheuttanut tämän, että ihmissusi päätti kiduttaa meitä molempia. Shinya huusi kauhuissaan yrittäen samalla haraa käsillään vastaan. Sormet jättivät jälkiä mustuneeseen maahan, mutta hän ei löytänyt mitään oksaa tai juurta, johon tarttua. Pedon kynnet takertuivat vain tiukemmin hänen jalkansa ympärille, Shinyaan sattui tuntiessaan kivun tiivistyvän hänen jalassaan. Haistoin veren, kuulin huudon ja tunsin kivun viiltävän rintakehääni syvän haavan.

”Kyo! Auta minua!” rakkaani huusi rukoileva katse minussa. En ymmärtänyt, miten hän uskalsi katsoa minua ja rukoilla apua juuri minulta, kun minä olin samanlainen hirviö kuin tuo toinenkin olento. Mutta Shinya vain tuijotti minua pysyessäni heidän kannoillaan. Hänen kauniit silmänsä olivat laajenneet pelosta, mies oli todella peloissaan siitä, mihin olikaan joutunut osalliseksi.
”Päästä hänet irti!” sain viimein huudetuksi toiselle ihmissudelle, kun juoksin hänet viimein kiinni. Raastoin lajitoverini voimalla irti Shinyasta, kynnet raatelivat ihmisjalkaa ja ihmissuden naamaa. Veren kammottava tuoksu levisi nenääni entistä vahvempana, mutta sain hirviön eroon rakastetustani. Kaadoin pedon maahan ja murisin sille pahaenteisesti, takerruin toisen kurkkuun ja tuijotin murhaavasti. Shinyan kaukaa kuulunut vaikerrus sai raivoni laantumaan niin, etten repinyt toista ihmissutta heti kappaleiksi. Rakastajani makasi maassa kykenemättä liikkumaan haavoittuneen jalkansa kanssa.

”Minähän päästin hänet irti”, toinen ihmissusi naurahti minulle hullu katse silmissään. Silmät olivat keltaiset, niissä ei ollut enää ihmisyyttä. Tuo ihmissusi oli menettänyt inhimilliset piirteensä kauan aikaa sitten – tuo hullu oli todellakin ollut susi lampaan vaatteissa. Suden petomainen mieli oli vallannut ihmisen mielen aikapäiviä sitten. Kuitenkin suurin kauhistuksen aihe oli se, kenen äänen minä kuulin tuossa urahduksessa.

Se oli Fumikon ääni.

”Fumiko!” minä huudahdin. Shinya kuitenkin kuuli äänemme vain sekavana murinana ja haukahdusten sarjana. Edes hulluksi tullut Fumiko ei voinut puhua ihmisäänellään, vaikka suden ja ihmisen mielet olivat menneet sekaisin hänen päässään. Tämä oli ainoa keskustelu, jonka tulin hänen kanssaan käymään.
”Niin, se on minun ihmishahmoni nimi”, nuorempi ihmissusi vastasi hymyillen pirullisesti terävällä hammasrivistöllään. ”Nuori, viaton Fumiko. Se minä tapasin olla, kunnes hänen mielensä mureni minun tahtoni alla. Minun voimani taivutti sitkeän ihmismielen.”
”Olet hullu”, murisin hänelle. ”Olet helvetin hullu!”
”En omasta mielestäni”, toinen naurahti taas. ”Minusta vain tuli tällainen, kun kukaan ei ollut opastamassa minua ihmissuden oikeille teille, jotta voisin tasapainoilla ihmiselämän kanssa.”
”Siksikö sinä tapoit ne ihmiset?”
”Voi, en suinkaan. Minä lainasin voimiani Fumikolle. Tai no, sillä ehdolla, että minä saan hänen ruumiinsa lopulta itselleni. Hän kosti niille, jotka kiusasivat tai eivät rakastaneet häntä. Niin kuin vaikkapa tuo sinun rakkaasi. Shinyahan hänen nimensä oli, eikö niin? Fumiko rakasti häntä, mutta kaikesta huolimatta hän valitsi sinut. Tyttö ja minä seurasimme teitä tänne.”
”Hyi helvetti sinun kanssasi!” älähdin kiroten tuon pirulaisen alimpaan helvettiin. ”Olet sairas. Kuinka sinä pystyit tappamaan viattomia ihmisiä, joiden kohtaloita kukaan ei voi määrätä? Eikö sinua lainkaan kaduta, Fumiko? Miksi sinä sorruit tappamaan ja saattamaan ne ihmiset turhaan kuolemaan?”
”Häntä pelotti. Hän inhosi itseään ja hirviömäistä puoltaan. Niin kuin sinäkin tapasit inhota itseäsi ennen rakastumistasi.”

Pystyin kuulemaan, kuinka vääristynyt ihmissuden ääni oli kahden eri persoonallisuuden sekoituttua yhdeksi. Minua kuvotti tuo ihmissusi, joka oli hulluudessaan antanut oikeuden kuolettavalle vihalleen tytön herkän mielen kautta. Minun teki mieli oksentaa, niin paljon minä inhosin kaltaistani petoa. En voinut uskoa, että olimme molemmat samaa lajia. Fumiko oli kuitenkin elänyt muista ihmissusista erillään, joten siksipä hän ei tiennyt ihmissusien säännöistä tuon taivaallista. Minä suorastaan säälin tuota tyttöä, joka oli jo mennyttä. Hän oli vain tyhjä kuori, ihmissuden nukke, jota hirviö ohjaili mielestä käsin.

Vaivuttuani vahingossa ajatuksiini Fumikoksi itseään nimittänyt ihmissusi käytti tilaisuutta hyväkseen. Otteeni voima oli turtunut sen verran, että hän pystyi riuhtaisemaan itsensä irti otteestani. Hän oli tullut tappamaan vielä yhden kerran ja sen hän tekisi. Kuolema paistoi ihmissuden keltaisissa silmissä, kun hän repäisi itsensä irti otteestani ja kiirehti Shinyaa kohti. Ennätin vain kääntämään päätäni ja huutamaan, kun toinen ihmissusi jo oli uhrinsa luona.

”Shinya, varo!” minä huusin, mutta se oli vain murinaa rakkaani korvissa. Shinya kääntyi vaivalloisesti kohtaamaan kuolemansa silmästä silmään, kun ihmissusi jo nappasi häntä kaulasta kiinni ja alkoi riepotella häntä. Sillä samalla tavalla Fumiko oli tuudittanut muutkin uhrinsa kuoleman kankeaan ikiuneen.

Sydämeni pysähtyi, kun katsoin kauhuissani tuota näkyä. Shinyan huuto raastoi korviani. Hänen lähestyvä kuolemansa sai minut lamaantumaan hetkeksi, kunnes sain itseni taas liikkeelle. minä en ollut valmis luopumaan hänestä, vaan uhmaisin kuolemaa viimeiseen asti. Tuo toinen ihmissusi ei voisi leikitellä kuolemalla. Koko tapahtumasarja sai minun vihani heräämään henkiin ja syttymään tuleen. En jättäisi Shinyaa kuoleman kohmeisiin käsiin, joka hidasti aikaamme.


030 Tuli


Sisälläni kuohui. Järkytyksen sekainen vihani kiehui. Tuntui siltä, että joku olisi levittänyt sydämeni ympärille bensiiniä ja heittänyt sitten sytytetyn tulitikun heti perään. Sydämeni tuntui syttyvän tuleen, kun katsoin tuota murhaajaa silmästä silmään. Miten maailma saattoi olla niin julma, että oli tehnyt tuosta tyttöraasusta ihmissuden? Miksi suden mieli oli ollut liian voimakas juuri tuon ihmisen käsissä? Minä tahdoin niin kovasti iskeä terävät kynteni tuohon pirullisesti tuijottavaan tyttöihmissuteen ja raastaa hänet kappaleiksi kostoksi siitä, että hän yritti tappaa Shinyan. Hän oli satuttanut minun rakastettuni! Hän yritti tappaa! Hän yritti sammuttaa elämäni viimeisenkin liekin.

Keltaisina loistavat tappajan silmät kimaltelivat kuutamon valossa, mutta samalla tavalla myös minun ruskeina palavat silmäni syytivät näkymättömiä liekkejä. Tuli sydämessäni kasvoi ja korvensi tunteitani vihan voimalla. Vain viha oli immuuni tulelle, vain se yksin pystyi yllyttämään minut omiani vastaan. Minä niin vihasin ihmissusia! Minä vihasin heitä niin helvetin paljon! Vihasin holhoojaani, vihasin tuota tyttöä, vihasin heitä kaikkia.

Leimahdin tulen lailla vihan raivoisiin liekkeihin ja hyökkäsin tuon tappajan kimppuun silmät sokeina ja kynnet ojossa. Kuulin vain ääniä, etäisiksi käyviä ääniä, kun upotin kynteni toisen ihmissuden turkkiin. En kuullut vihoissani huutoa, näin vain holhoojani ja tytön kasvot, jotka vuoroin ilkkuivat minua. Näin ihmissusien kasvoja ja tahdoin poistaa ne kaikki. Tahdoin kostaa omilleni sen, minkä he olivat minulle tehneet ja nyt toistamiseen minulta vieneet. Minun sammumaton vihani riehui ilmiliekeissä ja raivoni tuli teki selvää jälkeä kaikesta, mihin se koskikin.

Tytön ja ihmissuden sekoittuneet äänet hiljenivät kuulossani, kun antauduin täysin suden raastavalle voimalle ja omalle ihmismäiselle vihalleni. Minulla oli lupaa kostaa. Fumiko oli se, joka oli tappanut rakastuneen pojan metsässä, kun olin osunut paikalle, hän oli tappanut ne kolme muutakin uhria ennen häntä. Nyt hän oli satuttanut minun rakkaintani, minun Shinyaani. Vastasin tappavaan tuleen tulella ja lähetin murhaajan ikuisiin lieskoihin.

Minä tapoin Fumikon. Revin hänet väkivalloin pois Shinyan kimpusta. Vähät välitin kivusta, jota tuotin toiselle ihmissudelle, sillä minä vihasin palavasti. Tajusin tappoon johtaneen väkivaltani vasta sitten, kun hän ei enää tehnyt vastarintaa minulle, vaan oli veltto kuin nukke ja putosi otteestani maahan. Ajalla ei ollut merkitystä, sillä kaikki tuntui olevan hidastettua vielä silloinkin, kun katsoin, mitä olin mennyt tekemään. Kasvoillani oli verta. Kynteni olivat tytön verestä punaiset, toisen ihmissuden ruumis makasi edessäni yhtä kuolleena kuin hänen uhrinsakin olivat olleet. Minun vihani tuli oli polttanut hänet karrelle ja sammuttanut toisen ihmissuden hulluutta kipinöineet silmät.


045 Kyyneleet


”Kyo…” Shinya sai sanotuksi. Hän makasi maassa liikkumattomana. Toinen jalka oli aivan veren peitossa. Kauniista kaulasta valui verta, vaikka häntä ei purtu yhtä raivoisasti kuin muita uhreja. Olin estänyt sen viimeisen silauksen, mutta Shinya oli silti mennyttä. Hän yksin tiesi sen, kun makasi siinä kylmien lehtien päällä, tulevalla kuolinvuoteellaan.
Uikahdin hiljaisena, kun kuulin hänen hiljaisen äänensä. Ennen niin suloinen ääni oli nyt käheä ja turta, lähes halvaantunut puhujansa suussa. Käännyin katsomaan häntä, vaikka silmiini sattui nähdä hänet niin kärsivänä. Jätin Fumikon ruumiin niille sijoilleen ja hiivin arasti Shinyan luokse. Hän sai juuri ja juuri ojennettua kätensä minua kohti. aikaa ei ollut enää paljoakaan.

Hän kuolisi.

Nyt vasta minäkin sen tajusin.

Shinya kuolisi tänne metsään. Hän vuoti niin paljon verta kidutuksensa päätteeksi, ettei mitään ollut enää tehtävissä. Emme ennättäisi enää sairaalaan. Minä en voisi viedä häntä sinne. Ambulanssi ei ehtisi enää ajoissa kerrostalon pihalle. Tunsin, kuinka kyyneleet valtasivat silmäni ja sumensivat näköni, kun hapuilin rakastettuni luokse. Polvistuin maahan uikuttaen edelleen. Shinya ei kuulisi omaa ääntäni ennen kuolemaansa. Hän näkisi ja kuulisi vain ihmissuden, jollaista ei pitänyt olla edes olemassakaan.
”Ota minut syliisi”, Shinya pyysi vaikeasti hengittäen. ”Rakas, minä pyydän... Aikaa ei ole enää paljon.”
En tiennyt, miten hän pystyi tunnistamaan minut edelleen. Olin ihmissusi, mutta silmissäni paloi yhä sama katse, jonka hän oli oppinut tuntemaan. Kyyneleidenkin läpi hän tunnisti minut yhä omaksi rakkaakseen. Olin hänen hirviönsä, jota hän yhä rakasti.

Otin hänet varovasti syliini. Mies takertui minuun kiinni, vaikka sormien ote oli hauras ja alati heikentyvä. Sormet tunnustelivat ihmissuden turkkia. Shinya painoi päänsä rintakehääni vasten ja sulki silmänsä. Hän ei sanonut tienneensä koko ajan, että olin ihmissusi. Ei hän voinut tietää. Hän vain tunnisti minut, kun juoksin puiden lomasta pelastamaan häntä. Olimmehan rakastavaisia, tunnistaisimme toisemme tuhansien joukosta. Niin minä ainakin uskoin. En voinut kysyä häneltä mitään susihahmossani, hän ei kyennyt puhumaan. Halusin sanoa rakastavani häntä, mutta vain kyyneleeni tavoittivat hänen kalvenneet kasvonsa.

Pidin häntä sylissäni loppuun saakka. Tunsin hengityksen hidastuvan, sydämen tahti alkoi lähestyä loppuaan. Kosketus tuntui rintaani vasten jonkin aikaa, kunnes Shinyan kädet alkoivat hiljalleen valua pois turkiltani. Voima karkasi sormista, yhteys meidän välillämme katkeili. Verenhukka vei sielua mukanaan, hetkemme särkyisi minä hetkenä hyvänsä.

En pystynyt pelastamaan häntä, mutta voisin olla hänen vierellään loppuun saakka.

Lopulta kuulin Shinyan hengittävän tämän maailman ilmaa viimeisen kerran. Hän veti syvään henkeä, henkäykseen mahtui palanen minun tuoksuani. Hän hengitti hiljalleen ulos. Sen saman uloshengityksen mukana katosi hänen oma henkensäkin yöilmaan. Hengitys huurusi hieman, joten saatoin seurata kyynelsilmin, kuinka rakkaimpani sielu purjehti pois ulottuviltani. Pitelin tyhjentynyttä kuorta sylissäni, kauniin enkelini maallisia rippeitä.

Ei enkeleiden kuulunut kuolla. Ei kaunottaren kuulunut kuolla hirviönsä syliin. Muistin meidän keskustelumme, sen juttelutuokion, jonka kävimme katsottuamme Kaunottaren ja Hirviön ainoana riitamme ja sovintomme päätteeksi:

”Itkisin vuolaasti katkeria kyyneliä, jos joku satuttaisi sinua pahasti ja veisi sinut väkivalloin pois luotani, Kyo."

Purskahdin itkuun muistellessani tuota lausetta. Itkin vuolaasti, kyyneleet valuivat poskiani pitkin ja saivat turkkini kostumaan. En ulvonut kuuta katkeran huudon kera. Itkin vain kasvojeni vääntyessä surun myötä. Susi minussa itki kumppaninsa menehtymisen takia, mutta en antanut sille sijaa. Itkin ihmisenä rakastettuni kuolemaa, kun painoin pääni vielä kerran vasten kultaisia hiuksia. Surin elämän sammumista ainoassa lohdussani, kun nousin ylös maasta. Kannoin Shinyan pois metsästä, jossa oli tarpeeksi kuolemaa. En voinut jättää häntä sinne. Jätin kuitenkin hullun ihmissuden, Fumikon, ruumiin taakseni katsomatta.
Pitkä rakastajani tuntui sylissäni kevyeltä kuin höyhen. Katsoin lempeästi hänen kasvojaan, joita koristi levollinen katse. Silmät olivat kiinni, suu hymyili pienesti. Vaikken pystynyt pelastamaan toista varmalta kuolemalta, pystyin viemään hänet paikkaan, mistä hänet löydettäisiin heti.

Uskaltauduin tutun kerrostalon pihapiiriin. Takapihalla – jonne itsekin olin aikoinani tuupertunut – oli pihakeinu. Olimme keinuneet siinä yhdessä menneen kesän päivinä. Shinya oli kerran sanonut, että keinuisimme siinä vielä vanhoina miehinä. Siinä keinussa oli jotain erityistä, joka herätti toiveikkuutta. Se oli ruostumassa, sillä kukaan ei viitsinyt öljytä sen kitinää pois. Yhtä lailla sekin oli kuolemassa pois tästä elämästä. Kuinka kauheasti tuo kitinä nyt raastoikaan korviani, kun kuuntelin keinun ikuista joutsenlaulua…

Minä vein Shinyan kuolleen ruumiinsa sinne. Tuo keinu saisi olla hänen kuolinvuoteensa aamuyön pitkien hetkien verran. Asetin rakkaani siihen pitkälleen. Kädet laitoin lepäämään rinnalle, pään asentoa vaihdoin niin hellästi kuin ihmissuden kourilla pystyin. Shinya näytti enempi nukkuvan keinussa, kun katsoin häntä viimeisen kerran. Hän oli yhä veressä, mutta siitä huolimatta mies näytti nukkuvan levollista unta. Kyynelehdin vielä hetken verran hänen ruumiinsa edessä, kunnes saatoin kääntyä ja kadota taas allapäin synkkään metsään. Jätin Shinyan ja onnellisen elämäni taakseni. Enää minulla ei ollut mitään muuta muistoa tuosta ohikiitävän lyhyestä ajasta kuin kyyneleeni.


004 Suru


Koskaan ennen kotimatka ei ollut tuntunut niin raskaalta kuin nyt. Raahustin painavin, murheellisin askelin kotiani kohti. Matka ei näyttänyt loppuvan koskaan, minulla ei ollut voimia ottaa enää askeltakaan. Silti minä pakotin itseni laahautumaan eteenpäin, sillä aurinko oli nousemassa. Saavuin pihapiiriini juuri, kun muutuin takaisin paljaaksi ihmiseksi. Yö oli ollut niin pitkä. En välittänyt muodonmuutoksestani, vaan kompuroin vaivalloisesti mökkiäni kohti. Tärisin, kun pääsin kotiovelleni. Käteni eivät meinanneet saada otetta ovenkahvasta, kun hapuilin sisään.

Olin surusta turta ja järkytyksestä lamaantunut. Syksyn heräilevä kylmyys ei saanut minua palelemaan, vaikka alastomana harhailin tyhjissä huoneissani. Kaikkialla kaikui sydämeni viimeiset ontot äänet, mutta muuten oli kuuro omassa kodissani.

Mitä pahaa minä olin tehnyt, että Shinya piti riistää minulta kuoleman kautta? Johtuiko tämä kaikki vain siitä, että olin kauhea ihmissusi? Miksi ne ihmiset kuolivat, jotka tahtoivat elää, miksen minä sitten ollut kuollut? Minähän olin se, joka olisi luopunut elämästään. Shinya yritti vain pelastaa minut omalta tuholtani, jonka tielle ajauduin taas. Nyt kun elämäni rakkaus ja viimeinen parantava liekki oli poissa, suru otti minusta ylivallan. Olin menettänyt vanhempani, lapsuuteni ja sitten Shinyan, rakkauteni. Kaikki onnellisuus oli koverrettu minusta pois - jälleen kerran. Mitä pahaa oli siinä, että minä halusin olla yhtä onnellinen kuin muut?

Kävelin seinään tukeutuneena makuuhuoneeseeni. Shinyaa en saanut koskaan tänne, sänkyni oli aina yhtä kylmä ja yksinäinen paikka. Koko taloni oli eloton ja hauras, seinät olisivat voineet kaatua päälleni koska vain. Tunsin oloni kurjaksi, kun kaaduin sängylleni ja huusin tuskan täyttämään suruani täyttä kurkkua. Tumma katto ei suonut lohdutusta, mutta sille pystyi huutamaan itkuaan ääneen. Minä vuoroin itkin, vuoroin irvistin raivoisasti huoneelleni. Kasvoni vääntyivät surun johdosta typerään irvistykseen, kurkkuni kähisi huudon voimasta. Punertavat silmäni vuotivat kyyneleistä kuin olisin tahtonut vuotaa kuiviin. Hakkasin itseäni rintakehään, jossa vielä Fumikon tekemät haavat korvensivat minua. En välittänyt niistä, sillä sydämeni oli särkynyt viimeisen kerran. Sydämeni oli kuollut vasenten kylkiluiden alla.

En liikkunut sängystäni koko päivänä. Pukeuduin kyllä, mutta muuten minä vain makasin paikoillani ja murehdin Shinyaa. Lihakseni menettivät voimansa, raajoista katosi tunto. Suru köytti minut vuoteeseeni kuin hullun lepositeisiin. Ulkona vuorokausi kulki omaan tahtiinsa, mutta minä en syönyt tai nukkunut. Radiossa Chihiro lauloi taas, hän lauloi niin sydäntä särkevästi omasta surustaan, että minä vain kuuntelin hiljaisena rajujen nyyhkytysten ravistellessa vartaloani.

Minä vain huusin huutamistani, taoin rintaani kuin hengenahdistuksessa, kasvoni olivat syvän surun vääristämät ja ruumiiseeni sattui. Revin tyynyni riekaleiksi, mutta se ei riittänyt suruni poistamiseksi. Minä vapisin riepottelevan tuskan voimasta. Shinyan muisto oli ja pysyi minussa, en ollut valmis luopumaan hänestä edes nyt. En ollut valmis päästämään häntä menemään pois luotani. Hän oli minun rakastettuni, josta oli nyt tullut oikea enkeli.
Kylpy kävi mielessäni, mutta sekin johti takaisin Shinyaan, minun menetettyyn Shinyaani. Aloin taas itkeä. Itkin kaikki ne itkemättömät kyyneleet ulos itsestäni. Minä ymmärsin suruni olomuodon. Se oli kuin pohjaton kaivo, josta kukaan ei tulisi pelastamaan minua. Vähitellen minä hukkuisin mustaan veteen ja tukehtuisin suruuni muiden hukkuvien sielujen tavoin.

Kaivo...


009 Kylmyys


Minähän kerroin aikoinani, etten tuntenut veden kylmyyttä tai kuumuutta. Minulle se elementti oli vain vettä, pysähtynyttä aikaa. Emme koskaan päässeet samalle tunnetasolle keskenämme. Minä olin ihmissusi, joka ei piitannut vedestä. Vesi pystyi kostamaan minulle karvaasti tuntoaistini heikon kohdan kautta. Olimme tavallaan toistemme vihollisia, jotka eivät voineet olla samassa paikassa yhtä aikaa.

Kun kaivo oli muistanut mieleeni, olin noussut hitaasti ylös ja kävellyt ulos ensipakkasen puremaan ulkoilmaan. Seisoin taloni takaovella ja katsoin, kuinka kaivon kiviset reunat kohosivat pihan perällä. Se seisoi siellä yhtä yksinäisenä kuin minä. Murheesta kipeät silmäni näkivät vedenottopaikan oikotienä. Se olisi oikotieni kylmään kuolemaan, jota en edes tuntisi. Liittyisin niiden traagisesti kuolleiden joukkoon, jotka olivat pudonneet tuohon loukkuun ja hukkuneet sinne. Se oli minun kuolemantoiveeni, jonka kaivo voisi toteuttaa. Se nimittäin näyttäytyi minun silmissäni ainoana vaihtoehtonani, kun surin Shinyaani. Kaupungin lähellä virtaava joki ei käynyt kylmästä, vahvasta virtauksestaan huolimatta. Sillan kylmä teräs olisi saanut minut vain katumaan aikeitani.

Tahdoin vain pois tästä kivusta. Halusin sanoa hyvästit maailmalle, jolla ei ollut enää mitään annettavaa minulle. Kukaan ei olisi kuin Shinya, sillä hänen mukanaan mureni minunkin elämäni. Kukaan toinen ei tuntuisi sylissäni yhtä rakkaalta kuin hän. Mutta Shinya oli poissa kosketuksestani. Kaipasin häntä, halusin sulkea hänet taas rintakehääni vasten. Halusin vain olla hänen kanssaan, en muuta.

Kävelin tarvittavat askeleet. Yksi askel rahisi huurteen peittämässä ruohikossa, toinen katkaisi oksan painalluksellaan. Kolmas potkaisi kiven pois tieltäni. Pian seisoin kaivon reunalla, nojasin kivireunusta vasten. Kosketin kylmiä kiviä. Sormeni eivät tunteneet muuta kuin ikävää, niin horroksessa minä olin suruni kanssa.

"Shinya..." minä sain sanotuksi lähes kuiskaten, kun kurkistin kaivon pohjalle. Vesi odotti siellä koskemattomana, kaunis tumma vedenpinta tyynenä. Pudotusta riitti muutaman metrin verran, mutta en pystyisi enää pakenemaan vankilastani hyppyni jälkeen. Tuossa vedessä piirtyi kuitenkin minun ikäväni rakastettuani kohtaan. Sen enempää miettimättä minä kiipesin hitaasti kaivon reunalle ja vedin syvään henkeä. Hengitin vielä hetken aikaa tätä raitista pohjoisilmaa. Silmäni olivat kiinni.

Kuinka kauan siitä olikaan, kun minä tulin tänne pohjoiseen? Melkein vuosi. Näinä kuukausina olin kokenut sen, mihin useimmilla meni koko elämä. Jäljellä oli vain kylmyys, joka jäädytti minua sisältäpäin. Tiesin olevani jonkun mielestä hullu, kun jättäisin tämän kaiken taakseni, mutta minulla ei ollut täällä enää mitään. Tahdoin vain päästä ikuiseen lepoon Shinyani vierelle, eroon riivanneesta tuskastani.

En katsonut taakseni, kun hyppäsin. Tummat seinämät solahtivat ohitseni, ja pian minä kosketin veden sileää pintaa. Silmäni pysyivät kiinni. Murskasin sen harmonian pudottautumalla veden pinnan alle ja nostamalla pääni takaisin pinnan yläpuolelle. Vesi roiskui kivisille, limaisille seinille, äänet kaikuivat ylös maan pinnalle saakka. Sitten kaivoon laskeutui taas syvä hiljaisuus. En tuntenut veden kylmyyttä. Onnistuin kuitenkin hetkeksi pysäyttämään ajan ympärilläni, kun olin kokonaan veden alla.


050 Loppu


Tämä oli minun loppuni. En ollut koskaan ennen kyennyt lopettamaan elämääni, vaikka olin sitä nuorempana toivonutkin. Olin niin monet kerrat tahtonut päästä pois tuskastani, joka raastoi mieltäni ja sydäntäni. Silti minä olin pysynyt hengissä. Kenties olin pysytellyt hengissä, jotta muuttaisin pohjoiseen ja tapaisin Shinyan. Ehkäpä olin säilynyt hengissä tähän päivään saakka sillä edellytyksellä, että kokisin oikean rakkauden ja eläisin jonkin aikaa rakastunutta, onnellista elämää jonkun toisen ihmisen kanssa. Kaikista maailman ihmisistä tuo toinen oli ollut juuri Shinya, jonka kanssa saatoin elää elämäni katkeraan ja epäreiluun loppuun saakka.

Mutta se olisi vain yhden luvun loppu, sillä minä aioin saattaa meidät taas yhteen. Olin valmis luopumaan tästä elämästä silläkin uhalla, että en näkisi Shinyaa kuolemankaan jälkeen. Olin valmis kuolemaan, koska rakastin häntä. Tahdoin olla hänen lähellään. Tämä maailma oli liian suuri välimatka meidän välillemme, yhteytemme oli liian heikko tälle etäisyydelle. Minun olisi siirryttävä muualle.
Kukaan ei saisi tietää, kuka oli murhien takana. Kenellekään ei koskaan valkenisi, että ihmissusia olisi edelleen. He löytäisivät ruumiita, mutta vasta DNA:ta tutkiessaan he tajuaisivat yhteyden murhien välillä. Viranomaiset eivät siltikään tietäisi koko totuutta, mutta sillä ei ollut enää merkitystä. Kaikki oli loppu minun elämääni myöten.

Räpiköin vedessä kuin uimataidoton. Osasin kyllä uida, mutta raajoistani alkoi mennä tunto. Tunsin sen selkeästi, vaikken enää tiennyt, kuinka kauan olin ollut kaivon tummassa vedessä. Tunnit olivat pysähtyneet, minuutit olivat turhia käsityksiä. Olin vain veden armoilla matkalla kohti hidasta hukkumiskuolemaa. Pian minä nielisin tuota vettä keuhkoihini ja hukkuisin kylmyyden kangistaessa raajani. Katselin kaivon limaisia ja kylmiä kiviä, jotka ympäröivät minua. Seurailin niiden ulottumista aivan ylös asti, kunnes silmäni laajenivat äkkiä kauhistuksesta.

Näin ihmisen kaivon reunalla. Enkä vain kenet tahansa, vaan Shinyan. Minä näin Shinyan, joka kurotti kättään minua kohti. Hänen vaaleat hiuksensa olivat entistä kultaisemmat, hän suorastana sädehti hämärässä. Oli jo niin pimeää, mutta kuutakaan ei vielä näkynyt. Näin vain enkelini, joka oli kasvattanut siivet selkäänsä. Valkoiset sulat muodostivat suuret siivet. Hänestä todellakin oli tullut enkelin kuolemansa jälkeen.

Rakkaani ojensi kättään kaivon reunan yli. En kuullut hänen ääntään, mutta näin huulien muodostavan mykkiä sanoja. Tiesin tulleeni hulluksi, ei tuo voinut olla Shinya. Ei, hänen loppunsa oli koittanut ennen minua. Hän ei ollut voinut jäädä henkiin, ei rakastettuni voinut herätä kuolleista. Enkeliksi muuttuneen Shinyan täytyi olla vain harhakuvitelma, jonka kuolema järjesti minulle juuri ennen loppuani. Silti minä kurotin kättäni häntä kohden ja yritin huutaa häntä nimeltä, mutta juuri silloin tunsin painuvani pinnan alle. Vaivuin veteen, mutta pyristelin takaisin pinnalle. Näin Shinyan huolestuneet kasvot. Olinko minä tullut hulluksi?

Tunsin, kuinka muut hukkuneet vetivät minua mukaansa. Kaivoon hukkuneet lapset ja aikuiset tarttuivat jalkoihini ja vetivät minua hitaasti mukaansa kaivon pohjalle. He olivat kuolleita, he olivat juoneet kaivon vettä kunnes olivat tukehtuneet siihen. Kuolleet silmät tuijottivat minua vihaisesti, kun yritin vielä kerran nousta takaisin pinnalle. Yritin huutaa, mutta ääneni mureni veden syöksyessä suuhuni. Koko vartaloni vääntyili väsyvien raajojen varassa veden ja kuoleman upottaessa minua tummiin pohjamutiinsa. Litimärät vaatteeni imivät vettä edelleen kuin janoiset kasvit, jotta minä uppoaisin paremmin.

Ojensin käteni pintaa kohti, se tuntui olevan niin lähellä. Silti se oli niin kaukana, kun minua vedettiin kohti loppuani. Pian en jaksanut enää tehdä vastarintaa, vaan haukoin turhaan henkeä. Antauduin noille sieluille, jotka veivät minun kuolemaan. Likaista vettä meni nieluuni, en saanut enää happea. Raajani eivät enää totelleet minua, vaan jäin leijumaan outoon olotilaan kylmän ja likaisen veden varaan. Jossain kaikui menehtyneiden sielujen laulu.

Ei minun elämäni voinut päättyä näin.

Tunsin äkkiä, kuinka joku tarttui käsiini, jotka yhä kurottivat kankeina kohti veden kaukaista pintaa.


If I’m to be left in the world



Without you


Let me wither



With you...
また夢で思い出す, ここから君だけ消え去り...

Galileo Galilei - Oh, Oh

Avatar
shy-rebel
Vuoden double
 
Viestit: 529
Liittynyt: Ma Syys 29, 2008 6:25 pm
Paikkakunta: far away from you

Re: Withering... (Kyo/Shinya, K-15, AU, Jrock50, 50/50)

ViestiKirjoittaja shy-rebel » Pe Helmi 08, 2013 9:38 pm

Epilogi


Shinyan PoV


044 Vanhuus


"Kaupunkia kohtasi uusi murhe piinaavassa murha-aallossa, kun ohikulkija löysi aamulenkillä ollessaan samaisesta murhametsästä nuoren tytön ruumiin. Tytön ympärillä oli monet sudenjäljet, muutaman ihmisenkin. Uhri tunnistettiin paikalliseksi opiskelijaksi, Fumiko Saeharaksi.

Nuoren naisen kuolema ei jäänyt ainoaksi tapaukseksi, sillä erään kerrostalon pihakeinusta löydettiin nuoren miehen ruumis. Hän oli kuollut verenhukkaan, josta oli todisteena kaulassa ollut puremahaava. Mies tunnistettiin nuorukaiseksi nimeltä Shinya Terachi, joka oli myös samaisen kerrostalon asukas.

Herra Terachin kerrottiin tapailleen yhtä kaupunkilaista viimeisinä elinkuukausinaan, joten poliisi epäili hänen liittyvän murhiin. Poliisiyksikkö kävi etsimässä Kyoksi kutsuttua henkilöä tämän asunnolta kaupungin laitamilta. Mies löydettiin pihalla olleesta kaivosta, jonne hän oli syystä tai toisesta pudonnut. Hukkunut uhri oli ennättänyt olla useamman tunnin ajan kylmässä vedessä.

Poliisi tutkii, onko näillä kolmella kuolemalla mitään tekemistä keskenään ja voidaanko ne kenties liittää kaupunkia riivanneeseen murha-aaltoon. Itsemurhien mahdollisuutta epäillään myös kolmannen uhrin kohdalla..."


Minä olen aina inhonnut vanhenemista, Kyo. Kammoksuin ajatusta, kuinka hiukseni harmaantuisivat, rypyt kurtistaisivat sileät kasvoni ja elämän voima itse elämiseen katoaisivat jäsenistäni. Minä en vain tahtonut sitä ikävää kohtaloa, että kituuttaisin elämäni viimeiset vuodet vanhainkodissa. En kestänyt ajatella, kuinka hoitajat raahaisivat minua paikasta toiseen kuin elotonta nukkea.

Mutta kun tapasin sinut, olin valmis kohtaamaan vanhuudenkin. Harmaantuminen elämän viimeisellä puoliskolla ja kuoleman vääjäämätön lähestyminen eivät kauhistuttaneet sen jälkeen, kun olin saanut sinut omakseni. Kun minulla oli sinut, en enää pelännyt kohdata vanhenemista, Kyo. En tuntenut sen pelkoa, kun pidit minusta lujasti kiinni. Yhdessä emme saisi ryppyjä silmäkulmiimme, hiuksemme olisivat vain kultaisia suortuvia ja jaksaisimme elää täysillä.

Taisin joskus sanoa, että tahtoisin vanheta kanssasi. Muistan sanoneeni sinulle kerran, että tahtoisin elää kanssasi vanhuuden pitkäveteisten päivien halki ja kuolla lopulta sylikkäin aamuyön hämärissä. Yhdessä me olisimme vaipuneet ikiuneen, johon vanhuus olisi meidät tuudittanut.

Kun näin sinun surevan minun kuolemaani, tiesin, etten voinut jättää sinua yksin. Näin sinun kärsivän enemmän kuin koskaan. En tahtonut seurata voimattomana elämääsi, kun sinä katkeroituisit ja surisit yksin kaikki ne vuodet minun jälkeeni, kunnes sielusi olisi sekä hopeinen että tuhatvuotias ja ruumiisi hauras. Tiesimme molemmat, ettemme jaksaisi olla erossa toisistamme niin kauan. Oikeastaan en enää tahtonutkaan vanheta kanssasi, vaan pysyä ikuisesti nuorina ja kuolemattomina.

Niinpä minä tulin takaisin, Kyo. Mitäpä olisi kuolemanjälkeinen elämä ilman sinua?

Minä kiirehdin läpi kuoleman loputtoman pimeyden ja etsin sinut taas käsiini. Kuolemakaan ei voi erottaa sinua minusta ja rakkaudestamme. Vedin sinut pois hukkuneiden sielujen joukosta, joiden sekaan olit jo ennättänyt vajota. Minä vein sinut pois sieltä kaivon pohjalta. Suljin sinut itkien syleilyyni, kun näin taas lohduttomat, surun runtelemat kasvosi. Minä pyyhin niiltä pois huolet ja murheet, pitelin sinua sylissäni, kunnes viimein vastasit halaukseeni huojentuneena. Hautasit kasvosi olkapäätäni vasten. Sanoit odottaneesi minua jo jonkin aikaa, kun silittelit selkääni. Vastasin ikävöineeni sinua. Pyysit minua viemään meidät pois tästä pimeydestä, jonne emme kuuluneet. Nyökkäsin lempeästi, sillä en kyennyt puhumaan sillä hetkellä. Ymmärsin saavani pitää sinut sittenkin luonani.

Minä todellakin hain sinut pois yksinäisyydestäsi, kuten lupasin, Kyo. Kuljetin sinut mukanani valoon, onnelliseen valoon. Minä lupasin parantaa sinut taas, korjata murtuneen sydämesi ja saada hymysi taas loistamaan. Olinhan minä sinun enkelisi, joka oli suotu armoksesi taivaista. Anna minun nyt vuorostani puhdistaa sydämesi lopullisesti kaikesta siitä suuresta tuskasta ja kivuliaasta kärsimyksestä, jota et ole ansainnut.

Sillä niin paljon minä rakastan sinua, Kyo.

Sinun hyvyytesi ja rakkautesi ympäröi minut
kaikkina elämäni päivinä,
ja minä saan asua Herran huoneessa
päivieni loppuun asti.

- Psalmi 23, 6. säe





shy-note: Se oli siinä se Jrock50-haaste! o/ Kiitos lukijoille kannustuksesta ja Dir en greylle inspiraatiosta! <3
また夢で思い出す, ここから君だけ消え去り...

Galileo Galilei - Oh, Oh

Avatar
shy-rebel
Vuoden double
 
Viestit: 529
Liittynyt: Ma Syys 29, 2008 6:25 pm
Paikkakunta: far away from you

Re: Withering... (Kyo/Shinya, K-15, AU, Jrock50, 50/50)

ViestiKirjoittaja Enya » To Touko 16, 2013 10:52 am

Whaaat, tähänkin on tullut jatkoa ties miten pitkä aika sitten, ja minä huomaan sen vasta nyt. :O Ja olet vielä julkaissut kaikki loput osat? Apuaa, ja minä kun ajattelin ensin kommentoida jokaista osaa erikseen, mutta taidan joutua tämän kohdalla tekemään poikkeuksen. Ehkä. Yli kahdenkymmenen osan kommentoimisesta ei yksinkertaisesti selviä kovin nopeasti, vaikka yrittäisikin sanoa haluamansa mahdollisimman lyhyesti, mutta toisaalta pieni haaste kelpaa aina. :D

048 Kosketukset:
Tämä osa herättää jo nimensäkin puolesta odotukset korkealle. En toki ole kovin kauaa odottanut, että noiden kahden välit lämpiäisivät, ja tämän osan nimi hieman lupailee tuota. Odotan siis hieman herkempiä hetkiä ja hieman poikkeavampaa, pehmeämpää, kuvausta. Saa nähdä, kuinka tuolle odotukselle käykään. :) Mutta näin alkuun voinen sanoa, että kiinnitin itsekin huomiota ennen Kyon omia pohdintojakin tuohon toiseen repliikkiin; kuinka Shinya vaikutti hieman hermostuneelta ja tavallaan vastaavan siten kuin olisi ”seisonut varpaillaan”. En usko, että hänen reaktionsa vaikutti yhtään nautittu alkoholin määrä, koska yksinkertaisesti minun on hankala kuvitella alkoholin vaikuttavan Shinyan hermostuneeseen reaktioon tuolla tapaa (tietenkin riippuen ihan alkoholin määrästäkin), vaan perustelen mielessäni asiaa sillä, että Shinya olisi tuolloin reagoinut rennommin ja monisanaisemmin. Koko tuo alkutilanne oikeastaan vaikutti siltä, kuin keskustelu olisi kääntynyt vähän yllättäenkin tuohon Kyon esittämään kysymykseen. Jäin myös miettimään, mikä oikeastaan johtikaan tuon kyseisen kysymyksen esittämiseen – mikä oli se alkuasetelma, mikä sai Kyon haluamaan kysyä Shinyalta tuota.

Minua jäi myös kiehtomaan Shinyan reaktio, kun Kyo totesi, ettei tiennyt mitä mieltä olikaan toisesta. Alright, Shinya on muutenkin kiehtova hahmo, mutta tässä kohdin jäin miettimään, miksi hän huolestui. Minusta tuntuu, että tuollaisessa tilanteessa tutumpi reaktio olisi hämmennys tai yllättyneisyys, mutta nähtävästikin erehdyin ainakin Shinyan kohdalla. Tuossa kohdassa hän myös vaikutti lähinnä siltä, kuin olisi mielessään odottanut/toivonut Kyon sanovan sanottavansa suorasukaisesti. Ehkä tuo johtui siitä, kuinka Shinya kosketti Kyon olkaa pyytäessään toista jatkamaan. En ole aivan varma. No mutta kuitenkin pidän tällaisista kohdista, joista voi nähdä, kuinka henkilöhahmojen välit alkavat hiljalleen lähentyä. I like that. Ja täytyy myöntää, että oli aika suloista (ja parissa kohdin naurahdinkin), kuinka Kyon keskittymiskyky sanojen ilmaisun suhteen tuntui menevän sekaisin Shinyan takia. Aww. ;_;

Itse tämän osan loppu ei tullut kuitenkaan yllätyksenä, sen verran hyvin olit osannut vihjata tapahtumien etenemisen suuntaan, joten kerrankin voin kommentoida jotain kohtaa yhdellä sanalla: viimeinkin.

005 Himo:
Mitäpä tästä sitten sanoisi? :D Minun tuskin tarvitsee sanoa, että nimen ja edellisen osan perusteella jatko ei tule mitenkään yllätyksenä. Tosin pakko myöntää, että olen tavallaan hieman pettynyt kuinka nopeasti heidän suhteensa tuntuu etenevän näin lyhyessä ajassa, kun otetaan huomioon, kuinka pitkään meni, ennen kuin nuo kaksi edes vaihtoivat ensisuudelmansa. No jaa, eihän tässä olekaan kuin jotain parikymmentä lukua jäljellä, joten pakko kai se on jossain välissä kiristää tapahtumien etenemistahtia, jotta kaikki tulisi varmasti kerrottua.

Olit kieltämättä hyvin osannut suhteuttaa Kyon tunteman hämmennyksen tapahtumien etenemisestä ja omista tuntemuksistaan siihen, kuinka luonnolliselta noiden kahden välit tuntuivatkaan. Tarkoitan tuolla sitä, että lukiessani tätä osaa olin unohtaa kokonaan, että vasta edellisessä osassa heidän välinsä lähentyivät. Olisi voinut jopa luulla, että he olisivat olleet yhdessä pidempäänkin.

Mutta tässä välin yksi kohta:

Tahdoin nousta ylös sohvalta Shinya sylissäni, iskeä hänet seinää vasten, painaa lantioni vasten hänen omaansa ja kulkeutua sitten makuuhuoneen ympärille.


Olen yrittänyt lukea tuota lausetta vaikka kuinka, mutta en vieläkään hahmota lauseen loppua (makuuhuoneen ympärille) ja mitä olet halunnut ilmaista. Kenties jokin muu sana olisi ollut lauseen kannalta ymmärrettävämpi?

039 Unelmat:
Minulla on pari sellaista aihetta, joita on paitsi aina yhtä ihanaa kirjoittaa niin myös lukea. Tässä luvussa pidinkin ehdottomasti eniten juuri tuosta tunnelmasta, kun Kyo ja Shinya lojuivat jälkimmäiseksi mainitun vuoteella. Tuosta hetkestä välittyy juuri kaikki se, minkä kirjoittamisesta/lukemista itsekin pidän: rentous, rehellisyys, luottamus, aitous – tavallaan tuollaisten hetkien kuvailemisesta ja lukemisesta välittyy niin paljon. Kuinka henkilöhahmot kommunikoivat toisilleen, kuinka he tuntevat toisiaan kohtaan/toisensa ja lukija voi nähdä ja tuntea kuinka syvä henkilöhahmojen suhde onkaan. Itse ainakin tunnen, että juuri tuollaiset hetket ovat sellaisia, joiden avulla kertojan on helppoakin avata henkilöhahmojen välistä suhdetta.

Tekstisi alkutunnelmoinnin (jota olisin mielelläni voinut lukea enemmänkin) jälkeen oli kuitenkin viihdyttävää ja lukijankin kannalta hyvä ratkaisu vaihtaa huumorin puolelle. Minua itseäni ei toki hymyilyttänyt yhtään Shinyan sanat: ” Yritätkö sinä tuolla tavoin kysellä, miten pärjäsit?" Tuo oli oikeasti aika hyvä tunnelman vaihtamisen kannalta. :’D

Mutta niin… minusta kyllä tuntuu, ettei Kyo oikeastaan unelmoinut rakkauden tunteesta, vaan enempi siitä, että joku hyväksyisi hänet sellaisena kuin hän on ja uskoisi häneen. Kyllä, tuo kaikki voidaan liittää myös rakkauden tunteeseen, mutta minulle on monessa aikaisemmassa luvussa kuten myös tässäkin välittynyt sellainen tunne, että Kyo on tuntenut, ettei kuulu mihinkään, ei ole saanut yhteisöltään tukea siihen millainen haluaisi olla ja näin Wong kar-waita (taas kerran) lainatakseni: ”If you don't want to be turned down by people, the best way is to turn them down first.” No mutta lopputulos on kuitenkin sama, Shinya täytti nuo Kyon haaveilemat kohdat.

033 Salarakkaat:
Minua ei sitten lakkaa hämmentävästä, kuinka nopeasti noiden kahden suhde tuntuukaan etenevän. :D Vain pari lukua sitten nuo kaksi ottivat ratkaisevan asteen toistensa suhteen ja nyt tuntuu jo siltä, että on mennyt useampi kuukausi edellisestä luvusta. Hämmentävää tämä. Ehkä olen vain jo tottunut siihen, että Kyon ja Shinyan välinen suhde etenee hitaammin (mitä se toki olikin pitkän aikaa) ja nyt kaipaan vähän aikaa, jotta ennätän sopeutua tähän uuteen ”elämänvaiheeseen”. Täytyy kyllä myöntää, että jopa hieman kaipaan sitä tunnelmaa, kun nuo kaksi vasta tutustuvat toisiinsa, vaikka toisaalta vielä tässäkin luvussa tuntuu, että he kaksi jatkavat tutustumistaan toisiinsa seurustelusta huolimattakin.

Tässä välissä on sanottava, että Shinya on edelleen yhtä salaperäinen hahmo kuin aina ennenkin: tuntuu siltä, että Kyo on heistä kahdesta se, joka on heidän suhteensa suhteen avoimempi ja Shinya tuntuu käyttäytymisestään huolimatta edelleen olevan hieman sulkeutuneempi itsensä suhteen. En ole oikein vieläkään ennättänyt saamaan hänestä kunnollista kuvaa, sillä Shinya tuntuu edelleen tavallaan salailevan jotain pitävän asioita itsellään.

013 Vuodet:
Jollain tapaa osasinkin odottaa, millä tapaa vuodet liittyvät tämänkertaiseen osaan. Ehkä noiden edellisten jälkeen oli odotettavissa, että Kyon ja Shinyan suhde jatkaisi edelleen pienin harppauksin ja heidän suhteensa kuvailemisesta nyt kun nuo kaksi viimeinkin löysivät toisensa. Niin kai se on, että rakastuneen alkuhuumassa ei näe kuin sen tietyn ihmisen ja haluaisi viettää kaiken mahdollisen ajan toisen seurassa. Tuo on tullut jo selväksi edellisten lukujenkin perusteella eikä tämä luku sinällään tarjonnut mitään uutta tuolla saralla. Ehkä sen vuoksi tätä lukua lukiessani huomioni kiinnittyi enempi tuohon lyhyeen mainintaan Kyon ihmissudeksi muuttumiseen ja loppuosasta mainittuun murhatapaukseen. Noiden asioiden maininnan kohdalla olisin toivonut enemmänkin kerrontaa. Kuinka Kyo ajattelee Shinyan suhtautuvan siihen, kun Shinya saa selville totuuden hänestä? Todennäköisesti hän on pohtinut tuotakin, eikä Kyon ihmissusipuoli ole unohtunut rakkauden tunteen alle, joten toivoin että aihetta olisi voinut käsitellä tuoltakin näkökulmalta. Myös tuo taannoisen murhatapauksen mainitseminen sai minut toivomaan enemmän hieman enemmän kerrontaa, vaikka toisaalta minusta tuntuikin siltä, että kyseisellä maininnalla lähinnä vihjasit tuleviin lukuihin.

019 Hiekka:
En ole koskaan tainnut aloittaa jonkin luvun kommentoimista lainauksella, mutta nyt on kyllä aivan pakko tehdä poikkeus:

Kun paljaat jalkamme astelivat kerrostalon viileillä käytävillä, tunsin yhä hiekan varpaissani. Se oli kylmää ja kosteaa, ei yhtään sellaista hiekkaa, jota näki kyllästymiseen asti etelänmatkojen postikorteissa.


Minä rakastan tätä. Oikeasti etenkin tuo ensimmäinen lause on aivan täydellinen. ;_; Tuosta tulee mieleen ne monet kerrat, kun itsekin on tuntenut noin ja rantahiekkaan löytää vielä päivienkin päästä pitkin asuntoa: tulee niin nostalginen olo, että ei tuosta lauseesta oikein osaa olla pitämättäkään. Love it!

Minua kieltämättä jäi hieman harmittamaan, kuinka vähäiselle huomiolle itse tämän osan aihe tuntui tällä kertaa jäävän: hiekka tuntui oikeastaan vain rajaavan tietyn hetken eikä sillä tuntunut oikeastaan olevan muunlaista merkitystä. Ainakaan itse en huomannut muunlaista yhteyttä.

Tämän luvun kohdalla mieleeni tuli myös aikaisemmassa osassa ilmennyt lause siitä, että Kyon ja Shinyan välisen suhteen ajateltiin olevan vain ohimenevä kesäromanssi. Voin myöntää, että lukiessani tätä osaa omaankin mieleeni tuli mielikuva juuri tuosta, mikä tosin varmastikin johtuu vain mainintoihin rannasta ja hiekasta. Tosin edelleenkin hieman odottelen sitä, milloin Shinya avautuisi enemmän Kyolle – vielä tähän mennessä hän ei ole omasta mielestäni niin tehnyt, vaikka Kyo tosin ei tunnu tuosta liioin löytävän ongelmaa ja heidän suhteensa tuntuu vielä toimivan suhteellisen mutkattomasti.

023 Loma:
Joko en muista kovin tarkasti edellisiä osia (mikä on hyvin todennäköistä) tai sitten minulta on mennyt jotain pahastikin ohi (mikä on tosin myös hyvin todennäköistä), mutta yllätyin tämän osan alussa siitä, kuten nähtävästi Kyokin, että Shinyalla oli töitä. En muista yhtään lukeneeni aikaisemmin tämän olevan töissä eikä aikaisemmin lukemieni lukujenkaan perusteella voisi oikeastaan päätellä mitään tuollaista. Minusta kun lähinnä on vaikuttanut siltä, että noilla kahdella ei ole pahemmin ollut muuta kuin aikaa toisilleen, joten siinä suhteessa tämän luvun puheet parin viikon lomasta ja omistautumista parisuhteelle kuulostaa jotenkin... jatkavan samaa linjaa edellisten osien kanssa? :’D Apua, tuo kuulosti kyllä huonolta ilmaisulta, mutta en nyt jaksa kehitellä uutta ja parempaakaan ilmaisua, mutta ymmärtänet kuitenkin mitä tarkoitan tuolla? Ainakin toivottavasti!

Mutta tässä välin voisinkin mainita yhden pikkuilmaisun, jonka onnistuin bongaamaan tuolta rivien välistä. Nimittäin tuo ”auringonpistoksen saamat TV-ohjelmat”. Oikeasti tuo oli niin piristävä ja raikas ilmaisu, johon en muista törmänneeni aikaisemmin kirjallisuuden parissa. Hienoa!

Tämän luvun kohdalla kiinnitin huomioita myös tuohon, kuinka Kyo kimpaantui Shinyan mainitessa etelän ja Kyon perheen. Selvä, en muista Kyon kertoneen Shinyalle perheestään, mutta tuo nyt ei ole se pääpointti, vaan se, että tuon keskustelun aikana minulle välittyi se tunne, että Kyo ei enää tuntenut yhtä selvästi kuuluvansa ihmissusiin vaan tuntui enempi rinnastavan itsensä ihmiseen. Tavallaan en ole varma, mitä mieltä olen tuosta asiasta: tässäkin asiassa koen, että itsensä hyväksyminen on tärkeintä, mutta toisaalta olen hyvilläni siitä, ettei Kyo tunne enää yhtä varmasti rinnastavansa itseensä ihmissusiin, joita hän omien sanojensa mukaan pitää hirviöinä. Ja tuossa keskustelussa mielenkiintoisen teki myös se, kuinka Kyo mieltää (vaikka sanookin itselleen toista) jäisen reaktionsa turhaksi. Ymmärrän kyllä tämän perustelun siitä, että hän toivoi viestinsä tulevan sillä tavalla parhaiten perille, mutta siltikin minusta tuntuu siltä, ettei tuo ole koko osuus totuutta.

025 Ongelmia paratiisissa Riita:

Ensimmäiset pari päivää minä olin hänelle vihainen, mutta sitten ymmärsin olleeni itse riidan aiheuttaja. tai kenties me molemmat---


Ajattelin ensin, pitäisikö minun alunperinkään kiinnittää mitään huomioita kielioppipuoleen saati sitten mainita, jos jokin kirjoitusvirhe iskee silmiini, mutta ehkä nyt kuitenkin mainitsen asian, vaikka aikaa tästäkin tekstistä on kulunut jo puolisen vuotta. Mutta siis pilkku on vaihtunut tuossa vahingossa pisteeksi tai sitten iso alkukirjain puuttuu.

Tässä osassa pidin siitä, kuinka tällainen pieni välimatka ja lyhyt ero Shinyaan tuntui laittavan Kyon ajattelemaan ihmissusipuoltaan ja muistamaan eroja heidän ja ihmisten käyttäytymisen välillä – tuollaisia huomioita olin kieltämättä ennättänyt jo hieman kaivatakin. Lukiessani mieleeni tuli myös vääjäämättäkin ajatus siitä, että kenties yrität vihjailla lukijoille jotain tulevasta: että viittauksilla joidenkin ihmissusien pitkävihaisuuteen ja Shinyan vastaavaan ominaisuuteen on jokin yhteys. Saa nähdä. ;)

Olin myös hieman pettynyt, kuinka helposti Kyo tuntui unohtavan riidan syyn ja olevan valmis luikkimaan häntä koipien välissä takaisin Shinyan luo. Tuossa huomasin ajattelevani, että Tanssii susien kanssa on ehkä sittenkin tavallaan totta jossain mielessä – tämän tarinan kohdalla ja tässä suhteessa Kyo tuntuu (ehkä hieman yllättäenkin, ehkä taas ei) olevan se, joka tanssiin Shinyan sanelemaan tahtiin.

035 Kauniit hetket:
Näin randomisti ennen kuin aloitan tämän osan lukemisen ja kommentoimisen minun on sanottava, että tämän osan nimi on ehdottomasti yksi kauneimmista. ;_;

Mutta niin! Täytyy myöntää, että tämän luvun alussa olin aistivani tietynlaista keskustelun kääntämistä: ainakin itse koen Kaunotar ja hirviö –elokuvan ja Shinyan sanojen yhteyden viittaavan siihen, että Shinya omalla tavallaan jo epäilee Kyon olevan jollain tapaa erilainen, mutta ei vain tiedä, millä tapaa voisi parhaiten ottaa asian esille. Ja btw, tuo Kyon naljailu Shinyan elokuvavalintaa kohtaan oli vähintäänkin suloista. Joku ei taida arvostaa Disneyn elokuvia. :’)

Lukiessani huomasin myös ajattelevani, että Kyon ja Shinyan suhde tuntuu todellakin toisinaan olevan tuon kaavan mukainen, minkä Shinyakin mainitsi. Mutta koska itse pidän enempi toisenlaisesta vertauksesta, niin omana kuvausesimerkkinäni voisin mainita Nigahigan Rant on Asian dramas –videon (oothan nähnyt tuon, oothan?), jonka oikeastaan uskon käyvän yhtä hyvin kuvaamaan Kyon ja Shinyan tarinaa. Eli siis: First they’re in love/then they’re sad/love comes back/and then they’re mad/AND THEN SOMEBODY DIES. No joo, voin varmaan tässä kohdin myöntää, että oon aika varma siitä, että tässä ei ihan tuollaista perinteistä onnellista Disney loppua tule ja epäilen, että Shinyalle käy vielä huonosti. Ikävä kyllä. :/

022 Etelä:
Yksi sana: arvasin! Tämän luvun kohdalla minun ei varmaankaan tarvitse sanoa muuta, kuin että arvasin nimestä ja Kyon alkupohdinnoista mitä tekstin lopussa tultaisiin vihjaamaan. Jään mielenkiinnolla odottamaan mitä tuleekaan tapahtumaan, kun Kyo tulee saamaan vieraita Etelästä. Ja kyllä, olen aika varma, että juuri noin tulee tapahtumaan. Eikös se aina tunnukin menevän niin, että juuri silloin, kun kaikki tuntuu olevan hyvin ja menevän niin kuin suunnitteleekin, niin juuri silloin tapahtuu jotain odottamatonta ja huonoa? Oma arvaukseni on, että juurikin tuo Kyon holhooja tulee tapaamaan Kyota ja tajuaa samalla kuinka asiat todellisuudessa ovat.

Ja tuosta voinkin sanoa, että jotenkin tuo juonikuvio tuo mieleeni samankaltaisen tapahtuman Houkutus-sarjaan viitaten. Usko pois, minä en kovin mielelläni vertaile mitään Houkutukseen, koska nykyisin en todellakaan jaksa pahemmin innostua koko sarjasta, mutta siltikin minun on sanottava että tästä osasta tuli hieman tunnelmaltaan samanlainen ennakointi kuin kyseisessä leffasarjassa, kun Volturit päättävät tulla vieraisille. Toivottavasti nuo yhtäläisyydet kyseiseen sarjaan sitten jäävätkin tuohon mielikuvaan.

017 Syksy:
Heti alkuun voin tunnustaa, että en ollut aikaisemmin kuullut sanaa tanuki – shame on me -, joten tarkistinpa tuonkin heti miten wikipediasta ja nyt olen taas yhtä asiaa viisaampi (ainakin periaatteessa). Mutta mitä itse tekstiin tulee, luulin aluksi, että alun kursiivilla oleva teksti olisi ollut taustaa siihen, miksi Kyo ja muu ihmissusiyhteisö on mitä onkaan. Tuo olisi mennyt ihan täydestä minuun, joten yllätyin hieman, kun jatkossa paljastuikin, että tarina olikin vain lapsenomaista satua, jonka Kyo sepitti Shinyalle.

Jäin tämänkin luvun kohdalla miettimään sitä, miksi juuri tuo hetki ja tuo aika johdatti siihen tilanteeseen, että Kyo halusi vihjata ihmissusipuolestaan Shinyalle. Liekö hän jo oppinut luottamaan Shinyaan niin hyvin, että halusi toisen jo saada selville totuuden hänestä, ehkä puolestaan Kyo tuntee, että totuus on jo lähellä paljastua tai ehkä syy on jokin muu. Mutta mitä Shinyaan tulee, niin itse asiassa minusta tuntuu edelleen siltä, että hän jo arvelee totuuden suuntaan, mutta ei vain uskalla itse sanoa ääneen epäilyksiään. Minun on todellakin hankala uskoa, että Shinya on yhtä viaton ja sinisilmäinen kuin antaa lukijoiden (ja ehkä vähän Kyonkin) uskoa.

Minua jäi myös mietityttämään, mihin Kyo oikeastaan viittasikaan sanoessaan, että kyseinen satu liikutti häntä. Itse kun en tuosta kertomuksesta pahemmin nähnyt, mikä siitä teki Kyolle tunnepitoisen. No, ehkä tuokin vielä selkenee minulle.

042 Valheet:
Edellisen luvun jälkeen seuraavan luvun aihe ja sisältö ei ollut myöskään yllätys. Oli oikeastaan mielenkiintoista lukea, mistä kaikesta Kyo joutuukaan sepittämään omia tarinoitaan ja miten hankalaa totuuden kertominen suoraan on silloinkin, kun tilanne olisi otollinen rehellisyydelle. Tosin tämän kappaleen alkua lukiessani minua jäi hieman hämmentämään parikin asia: taannoisessa luvussa Kyo ilmaisi mielestäni hyvinkin selvästi, mitä mieltä onkaan sukulaisistaan ja etelästä, mutta siitäkin huolimatta tässä luvussa mainittiin, että Kyo ei halunnut valehdella inhostaan etelää kohtaan ja käyvänsä tapaamassa sukulaisiaan. Kuinka tuo kaikki meni täydestä läpi Shinyalle? Itse en löydä tuohon oikein muuta selitystä kuin sen, minkä aikaisemminkin sanoin: joko hän kieltäytyy uskomasta epäilemiään asioita ja luottaa Kyon sanoihin sokeasti tai ei vain uskalla kysyä totuutta suoraan.

Mutta niin… Kieltämättä minua huvitti tuo vitsaileva tapa, jolla Kyo sarkastisesti ajatteli laukoa totuuden itsestään Shinyalle. Kieltämättä huumori voi toimia joidenkin vaikeampien asioiden kohdalla, mutta en sitten tiedä, kuinka tuolle keinolle olisi käynyt tällä kertoo Kyon salaisuuden paljastamisen kohdalla. :’D

Plussana tämän luvun kohdalla on myös ehdottomastikin se, että Kyo tuntui taas pitkästä aikaa havahtuvan ihmissusipuolestaan ja pohtivan kyseiseen puoleen liittyviä asioita ja niihin liittyviä mahdollisia seuraamuksia. Kyo tuntui viimeinkin ymmärtävän, että ei voinut vain olla rakastunut mies, vaan hänen oli myös huomioitava susipuolensa.

038 Soittaja:
Viimeinkin Kyo tuntui saaneen tarpeeksi itsevarmuutta kertoakseen totuuden Shinyalle, jei! Tosin minua hieman kieltämättä ärsyttää, kuinka Kyo tuntuu jo valmiiksi säälivän itseään ja luottavan siihen, että sillä samalla hetkellä, kun hän kertoo toisesta puolestaan Shinyalle, mies häipyy hänen elämästään. Tuo on kieltämättä vähän… huono asenne, sillä tuo jollain tapaa välittää minulle sen, ettei Kyo usko hänen suhteensa Shinyaan olevan valmis tuollaiseen asian paljastamiseen.

Täytyy kyllä tunnustaa, että ajattelin tämän luvun otsikon viittaavan siihen, että joku Kyon ”etelän sukulaisista” ottaisi tähän yhteyttä, mutta olin väärässä tuossa suhteessa. Ja toisaalta ihan hyväkin, koska jos pitäisi valita, olisinko mieluummin lukenut tuollaisesta vai vaihtoehtoisesti Kyon tunnustuksesta, niin valinta ei olisi ollut lainkaan vaikea.

047 Varjot:
No niin! Näin aluksi voisin sanoa jotain itse alkutunnelmasta nimittäin yllätyin hieman siitä, kuinka rennolta ja tyyneltä tunnelma vaikuttikaan huolimatta siitä tiedosta, että Kyo suunnittelee viimeinkin kertovansa totuuden Shinyalle. Ehkä itse olisin odottanut enemmän hermostuneisuutta ja siitä kertovia pieniä eleitä, vilkaisuja ja sormien levotonta liikehdintää, mutta hieman yllättäenkin en havainnut tekstistä paljoakaan mitään sellaista, mikä olisi viitannut Kyon hermostuneisuuteen. Aivan kuin Kyo olisi Shinyan luo päästyään pakottanut itsensä lopettamaan turhan hermoilun, mikä ei kuitenkaan johtaisi yhtään mihinkään, ja käski itsensä rentoutua niin ettei Shinya olisi alkanut hermoilla yhtään sen enempää.

Juuri nuo tekstin alun rauhoittavatkin huomiot ja kuvailut metsän olemuksesta olivat omiaan rauhoittelemaan lukijaakin, niin että tekstin loppu onnistui tulemaan ehkä hiemankin puun takaa, kun paljastat jonkun muunkin olevan liikkeellä kuin Kyo ja Shinya. Aistin jännittäviä hetkiä ja ehkä hieman vaarankin läheisyyttä. Hurr. ;)

032 Kasvit:
Ja juuri kun edellisessä osassa mainitsin rennon ja kiireettömän tunnelman, niin tässä luvussa tunnelma onkin jo toinen, mikä kieltämättä kiehtoo ja lisää hieman jännitystä lukemisenkin suhteen. Toisaalta tuosta välittyy se, että totuuden kertomisen hetki on jo lähempänä ja Kyo tietää sen itsekin, mutta väistämättäkin sitä tulee myös ajatelleeksi, että ehkä hän jo alitajuisesti tuntee jonkin olevan vialla – jotain muutakin pian tapahtuvan, mutta on vain kiinnittänyt huomionsa salaisuutensa kertomiseen, ettei itsekään tunnista kunnolla tuota toista tunnetta.

Mutta niin… tekisi kieltämättä mieli hieman ravistella Kyota ja käskeä toista olemaan mies eikä surkutella itseään ja odottaa pahinta ennen kuin on sanonut sanaakaan Shinyalle. Ja muuten, tämän jälkeen lupaan, että lyön pääni näppäimistölle joka kerta kun mieleeni tulee yksikin viittaus Twilight-sarjaan, mutta minun on aivan pakko sanoa tämänkin osan kohdalla, että en voi itselleni mitään, mutta mieleeni tulee pakostikin taas yksi kohtaus Twilightiin liittyen – Kyo+Shinya metsässä ja salaisuuden paljastaminen = Bella+Edward metsässä ja vampyyriksi paljastuminen. Mikä noita ”satuhahmoja” oikein kiehtoo metsämiljöössä. XD *lyö päänsä näppäimistöön* Selvä, nyt yritän ryhdistäytyä sen verran, että pääsen eroon Twilight-ajatuksistani. Lupaan sen!

041 Totuus:
Voin sanoa, että tämän luvun alussa olin jo hieman turhautunut ja Kyon toistaessa, että hänen pitää kertoa sanottavansa Shinyalle nyt, toistin mielessäni joka välissä ”Sano se, ei se ole niin vaikeaa, sano se. Sano. Se. Nyt.”

Ei oikeastaan ollut kovinkaan yllättävää, että Shinya kuvitteli Kyon halunneen tavata hänet ja lähteä iltalenkille korpeen kertoakseen, ettei enää ollutkaan varma heidän suhteestaan ja haluaisi heidän eroavan. Tuo olisi ollut niin klassista, elokuvamaailmasta hyvinkin tuttu ja tavanomainen väärinymmärrys. Mutta tuo oli itse asiassa tässä kohdin yksi niistä ajatuksista, johon en tuhlannut montaakaan hetkeä, sillä juuri tuo hetki, kun Kyo sanoi jättävänsä Shinyan hetkeksi yksin, sai minut hetkessä jännittyneemmäksi tulevan suhteen. Jotenkin tuntuu siltä, että tuota Kyon ei todellakaan olisi pitänyt tehdä ja kohta Shinyalle kävisi jotain. Enkä minä pidä tuosta ajatuksesta yhtään. Vaikka tämä tarina onkin tuntunut enemmän tai vähemmän sadulta, pitäisin tämän lopun myös sadulle ominaiseen tapaan onnellisena, mutta en voi mitään luuloilleni siitä, ettei tässä kuitenkaan käy niin.

Mutta tässä välin vielä yksi pieni virhe:

Muistin toivoneeni, että joku tulisi jo pelastaisi minut tästä helvetistä.

Ja sana puuttuu tuolta välistä.

028 Kuolema:
Damn, jos nimen perusteella saisi päättää, niin jättäisin tämän luvun mielelläni lukematta ja siirtyisin suosiolla suoraan seuraavaan osaan tai vaihtoehtoisesti suoraan loppuun. Voinko tehdä niin? Minä en halua lukea ainoatakaan sanaa siitä, jos Shinyalle käy jotain. ;_; Eikä tuo alku yhtään auta sen suhteen, että pystyisin jatkamaan yhtään eteenpäin. Minä niin inhoan sitä tunnetta, kun lukemiinsa henkilöhahmoihin on jo ennättänyt luoda tietynlaisen siteen, niin ettei haluaisi, että kenellekään käy huonosti. Eläytymisen hyviä/huonoja puolia tämäkin. :’)

Hermostuttavaa tämä: toisaalta haluaisi jo kiirehtiä tekstin lukemista eteenpäin ja selvittää, mitä onkaan tapahtunut tai tulee tapahtumaan, mutta toisaalta sitä tekee mieli edetä hitaasti ja hidastella parhaansa mukaan. Ja btw, myönnän, että lukiessani Kyon kiirehtivän Shinyan luokse, nakuttelen samalla kärsimättömästi sormiani pöydän pintaa vasten. En pidä tällaisesta jännityksestä yhtään, kai sen voin myöntää. Olin jo hetken aikaa varma, että Shinya olisi jo kuollut, kun Kyo tulisi paikalle – jotenkin oletin automaattisesti Kyon kohtaavan pahimman mahdollisimman pelkonsa, mutta onnekseni olin kuitenkin väärässä tuossa asiassa. Thank god!
Mutta tuosta ensikohtaamisesta voinen sanoa myös sen, että minusta tuntuu siltä, että tuo toinen ihmissusi haluaa jotain Kyosta. Tarkoitan sitä, että jos hän olisi pitänyt Shinyaa vain ”uhrina” muiden joukossa, tuo olisi varmasti tappanut toisen saman tien, mutta ei kuitenkaan tehnyt niin, vaikka olisi voinut tehdä niin todella helposti.

Mutta nyt se pääasia: MITÄ HITTOA FUMIKO. :O Kieltämättä tuo tuli minulle täysin yllätyksenä, sillä olin kuvitellut mielessäni toisen ihmissuden joksikin Kyon ”etelän sukulaisiin” kuuluvaksi, jonkinlaiseksi viestintuojaksi tms, mutta ei. Todella hämmentävää, mutta toisaalta myös hieman helpottavakin tieto siinä mielessä, että minun on vaikea uskoa hänen olevan kykenemätön todella vahingoittamaan Shinyaa – olkoonkin sitten hänen inhimillisen puolensa jääneen suden alle. Vaikka mistä sen toisaalta tietää, etenkin tämän osan nimen tietäen.

030 Tuli:
Pitäisikö tähän väliin yrittää sanoa jotain järkevältä kuulostavaakin? Haluan vain saada jo selville, kuinka tuossa kamppailussa lopulta käy, joten ei näin hermostuneena ja jännittyneenä pahemmin pysty tarkkailemaan lauserakenteita yhtään tarkemmin. Paitsi yksi asia; jo tekstin alkupuolella esiintyvät pienenpienet viittaukset antavat osviittaa siitä, kuinka Shinyalle on käynyt – jotenkin Kyon reagoinnista ja ajatuksista, yksittäisistä sanavalinnoista, tuntuu välittyvän se, että tämä tietää reagoineensa liian hitaasti.

Tämän luvun kohdalla tuntuu siltä, että minun pitää ottaa itseäni niskasta sen verran, että saisin sanottua edes muutaman sanat itse tuosta kaksinkamppailusta. Ensimmäiseksi toisaalta hieman pettynyt, kuinka helposti ja nopeasti tuo kaikki kävi, mutta toisaalta tuntuu siltä, ettei tuolla ole mitään väliä enkä välttämättä olisi tuossa kohdin jaksanutkaan kovin pitkittynyttä kerrontaa kahden ihmissuden yhteenotosta. Ristiriitaista, eikös? :D Johtunee varmaankin siitäkin, että minulle Fumiko oli sellainen hahmo, johon ei kiinnittänyt paljoakaan huomiota ja joka ei jaksanut pitää mielenkiintoani yllä. No jaa, tämän tarinan osalta Kyo ja Shinya olivat häntä monta kertaa mielenkiintoisempia, joten Fumiko jäi osaltaan hieman ”hälläväliä”-hahmoksi, jonka kohtalolla ei ollut minulle merkitystä. Ja myönnettäköön, että siinä välissä, kun Kyo sai itsensä liikkeelle, osasin jo odottaa, kumpi heistä kahdesta menettäisi henkensä.

045 Kyyneleet:
Saanko sanoa tämänkin luvun kohdalla, että en halua lukea tätä, hyppään seuraavaan tai aivan loppuun? ^^ Tosin luulenpa, ettei lopun lukeminenkaan muuta yhtään tilannetta, joten ehkä vain käännän mielessäni kaikki ikävät tapahtumat päinvastaiseksi… tai sitten vain luen tarinan loppuun sellaiseksi kuin sen kirjoitit, vaikka täytyykin myöntää, että en pidä yhtään sellaisista ”saduista”, joissa prinssi ei saa prinsessaansa.

Hän sai juuri ja juuri ojennettua kätensä minua kohti. aikaa ei ollut enää paljoakaan.

Pieni kirjoitusvirhe tuossa: joko piste tai sitten iso alkukirjain. Ja ei, en myönnä, että otin tämän esille tarkoituksella, jotta voisin vältellä ikävistä asioista ja kuolemasta kirjoittamista.

Mutta niin, en oikein edes tiedä, miten tätä parhaiten kommentoisin. Ensimmäiseksikin tiesin, että Kyo pelkäsi ihan turhaan Shinyan reaktiota hänen ihmissusipuoltaan kohtaan. Toiseksi oli aika lohduttavaa ja myös ”suloista” (voiko noin edes sanoa tilanteessa, jossa toinen osapuoli menehtyy?), että Kaunotar ja hirviö –elokuvamainen loppu toteutui myös tässä. Kolmanneksi, onko minun pakko myöntää, että herkistyin tuota loppukohtausta lukiessani. Olit todellakin kirjoittanut Shinyan kuoleman kauniisti eikä kerrontasi myöskään tuntunut pakonomaiselta, siltä, että tavoittelit nimenomaan lukijoiden kyynelkanavoiden avautumista, mikä on mielestäni todella hieno asia tällaisten kuolemasta kertovien kohtausten kanssa. Kiitos tuosta.

004 Suru:
Täytyy myöntää, että Kyon ja Shinyan välisen intohimoisen/tulenpalavan/miksituotasittenhaluaakaankutsua pelkäsin hieman sitä, että Kyo itsesyytöksissään tai vastaavasti surunsa murtamana päätyisi viemään hengen itseltään, joten edellisen lopun perusteella aloin jo hieman toivoa, että Kyo olisi sen verran vahva, että ymmärtäisi kyseisen vaihtoehdon huonoksi valinnaksi. Mutta jotenkin tuntuu siltä, että noin ei kuitenkaan käy.

En oikein tiedä, miten kommentoida tuota Kyon suremista. Tuo on yksi niistä tunnetiloista, joita on joskus toisinaan kovin hankala kommentoida. Ehkä tässä kohdin voin vain sanoa sen, että ymmärrän todella hyvin, että tämä luku oli kokonaan omistettu juuri tuolle tunteelle, ja Kyon ajatuksille siitä, että tämä menetti rakkaansa – olihan Shinyan kuolemasta vain niin lyhyt aika, että en oikeastaan edes odottanut tämän luvun kohdalla, että tarina etenisi suremisvaiheesta mihinkään suuntaan. Enkä siten oikein uskaltanut toivoa Kyon suunnalta yhtään ajatusta, joka ei olisi liittynyt jollain tavalla Shinyaan.

009 Kylmyys:
Tämän luvun kohdalla voin vain sanoa sen, että olen pettynyt Kyon valinnasta, vaikka toisaalta ymmärränkin, miksi hän ajattelee, ettei voi olla onnellinen elämässä, joka tuntuu hänen kohdallaan vain ottavan eikä antavan mitään ainakaan pitkäksi aikaa. Siltikin toivon, että Kyo vielä tajuaisi oman tyhmyytensä ja hieman ”lapsellisenkin” ajattelutapansa, keräisi kaiken sen hänessä piilevän vahvuuden ja osaisi sanoa itselleen, että jatkaisi elämäänsä. Tosin tuon toivominen tuntuu ainoastaan tyhmältä, sillä tässä välissä en oikeastaan enää usko, että Kyon mieli tulee yhtään muuttumaan aikomuksensa suhteen.

Jos jokin ”hyvä” puoli tästä valinnasta kuitenkin pitää sanoa, niin kaivo oli siinä mielessä hyvä valinta, että odotin mielessäni jotain suht. tavanomaista itsemurhakeinoa kuten jotain harakiria tai hirttäytymistä, mutta hukuttautumista kaivoon olisin kenties kaikkein viimeisimmäksi epäillyt. Kyseinen tapa tosin tuntuu myös sopivalta itse pohjoisen miljööseen, ja muutenkin kaivosta tulee auttamatta mieleen vähän vanhempi aika, mikä puolestaan tuntuu sopivan hyvin tähän kirjoitustyyliisi, jota olet käyttänyt tätä tarinaa kertoessasi.

050 Loppu:
Jei, tästäkö osasta pitäisi tulla se ihana Disney-loppu, jota olen salaisesti tai sitten en niin salaisesti toivonut koko tarinan ajan? Jotenkin en pysty enää sanomaan, että uskon tuohon loppuun, koska no… minun on kovin hankala uskoa, ellei Kyo äkkiä koe jotain ihmeen valaistumista/tule uskoon tai muuta vastaavaa, mikä nyt ei tunnu kovin todennäköiseltä vaihtoehdolta.

Siltikin minulle tuli yllätyksenä, kuinka Kyo näki Shinyan ilmestyksen juuri tuolla hetkellä. Ensiksi ajattelin, että mikäs ihme tuossa oikeastaan onkaan: ei olisi ensimmäinen kerta, kun kuvataan kuoleman kielissä olevan näkevän rakkaansa ennen kuolemaansa, ja pakko myöntää, että tämän tarinan kohdalla en olisi kyseenalaistanut sitäkään loppua, että tämän tarinan kohdalla ”happily ever after”-loppu tarkoittaakin sitä, että he kaksi tavallaan kuolevan noin yhdessä. Oikeastaan jo melkein odotinkin tuota ratkaisua, mutta loppujen lopuksi se olisikin ollut hieman liian helppo vaihtoehto ja siksi tämän osan loppu ei oikeastaan tunnukaan lopulta, vaan saa minut jopa uskomaan siihen, että ehkä tässä tarinassa kaikki kääntyykin vielä parhaimmin päin.

Jos vielä nopeasti sanoisin muutaman sanan tämän luvun kuvailusta, niin se miellytti minua kovasti. Kuvailua oli juuri sopivasti, lausevalintasi ja –muotoilisi olivat oikein mukavaa luettavaa ja tapa, jolla kuvailit tapaa, jolloin Kyon voimat alkoivat ehtyä ja veden kylmyys pureutua kehoon, oli hienoa ja omaperäistäkin.

044 Vanhuus:
Näin alkuun pari asiaa: ensiksikin hämmentävää, että lopun jälkeisessä luvussa nimenä on vanhuus ja toiseksi mitä hittoa Shinyan PoV. Ja nyt itse tekstiin!

Muistaakseni jossain aikaisemmassa osassa olenkin maininnut jotain noihin lehtiuutisiin viittaavaa, mutta koska en muista yhtään mitä kaikkea silloin asiasta sanoinkaan, niin otetaanpa se esille tämänkin luvun kohdalla. En varmaankaan koskaan lakkaa ihmettelemästä, kuinka nuo lehtiuutiset on kirjoitettu; tai no, kun itse on tottunut lukemaan tietyntyylisiä uutisia (isomman maailman tyyliin), niin noista uutisista taas tulee enempi mieleen, että ehkä tuo tuntuu sopivan paremmin juuri pienemmän pohjoisen kylän uutisiksi. Paikallisuutisia paikallisten tyyliin sopivalla tavalla. :D No mutta tuo ei suinkaan ollut se epilogin pääasia, joten ehkäpä jätän tuon uutisen suosiolla syrjään. Ja muuten, melkein jo odotin, että ehkä kuitenkin kaikki vielä olisi kääntynyt parhaiten päin ja jokin ihmepelastuminen olisi kohdannut Kyota ja Shinyaa, mutta tuo lehtileike muutti sen käsityksen hetkessä. Hemmetin uutiset…

Ja koska olen kitissyt niin monesti aikaisemmin, etten enää jaksa enää laskea, kuinka Shinya on vaikuttanut olevan heistä kahdesta se, joka ei ole uskaltanut kunnolla avautua, niin taisit kuulla toiveeni tämän epilogin kohdalla. Tätä loppua lukiessani tunnun saavan paremman käsityksen Shinyasta, hän tuntuu avautuvan hieman itsestään ja myös paljastavan lukijallekin, mitä oikeastaan tunsikaan Kyota kohtaan ja mitä toiseen tutustuminen hänelle merkitsikään. Ja näin toisinaan ikäkriisiä itsekin potevana voin vain sanoa, että tuo alussa mainittu Shinyan ikäkriiseily oli miellyttävä yllätys.

En tunne osaavani oikein kommentoida tämän osan kohdalla tuota viittausta kuolemanjälkeiseen elämään, niin että pysyisin aiheessa enkä alkaisi esittää omia teorioitani ja herättää keskustelua tuosta aiheesta – vaikka myönnänkin, että kuolemanjälkeisestä elämästä on hyvin mielenkiintoista lukea ja keskustella. Ehkä siis tämän kohdalla voin vain tyytyä sanomaan, että vaikka en olekaan kovin tällaisten ”menetin rakkaani, joten minulla ei ole syytä elää”-loppujen ylin ystävä, tuntuu tuollainen loppu silti noille kahdelle sopivalta lopulta. Young, free and alive forever~

Näin tämän tarinan kommentoimisen lopuksi vielä yksi ainoa lainaus:

Minä todellakin hain sinut pois yksinäisyydestäsi, kuten lupasin, Kyo.


Tuo kyseinen lause sai minut paitsi herkistymään (kyllä, taas kerran. I need to stop being so damn emotional about everything.), myös tiivistävän koko tarinan ja sen pääparin suhteen täysin. Love it <3

Mutta nyt taidan lopettaa vihdoin ja viimeinkin tämän kommentin. Kiitos tästä tarinasta ja sait kun saitkin kirjoitettua nämä 50 osaa loppuun asti. Arvostan tuota todella paljon, sillä tuo on todellakin hieno saavutus! ^^

Ps. Alussa epäilin tämän kommentoimisen vievän enemmän kuin pari päivää, mutta selvisinkin tästä 13 tunnissa. Tekstisi taisi viedä selvästi mennessään. :3
Don't be afraid now, don't be afraid

'Cause when the wind takes you, it takes me, too. When you change colors, I change mine, too
Try not to think and I will try, too. And when you let go, I will let go, too

    2 tykkää.
Avatar
Enya
Teknikko
 
Viestit: 206
Liittynyt: Ti Kesä 16, 2009 8:58 pm
Paikkakunta: Turku

Edellinen

Paluu K-15

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron