Muista minut (RxR, pro+17/20) 14.3

Alastomuus, seksi tai seksuaaliseksi koettu käytös, huumausaineet, väkivalta ja huono kielenkäyttö saattavat esiintyä ficissä jo selkeinä tai voimakkaina.

Muista minut (RxR, pro+17/20) 14.3

ViestiKirjoittaja pucca » To Elo 14, 2008 8:55 pm

Title: Muista minut
Author: pucca
Rating: k-15
Genre: romance, drama, yrittää olla humor, fluffia paikoitellen ja lievä angst.
Pairing: ReitaxRuki, KaixReita
Beta: akumu
Band: The GazettE
Chapters: ~ 20 ~ (otan oikeuden muuttaa sitä vielä)
Disclaimer: en omista hahmoja, vain tarinan
Summary: Seuraava yllättävä asia tuli hänen vilkaistessaan sänkyä, jolla oli hetki sitten nukkunut; parisängyn toisellakin puolella oli nukkunut joku!
Mies ponkaisi nopeasti pystyyn silmät järkytyksestä laajentuneina.
Mitä yöllä oli tapahtunut? Ja kuka kehtasi jättää likaisen sukkansa toisen arvokkaimmalle peitolle?


// siirretty suoraan vanhasta lafista kahdenteentoista osaan asti.

A/N: Tässä on ihanat perusparit ja tämä on ihanan kliseinen, lukekaa ihmeessä ^^
Kommentit olis TOOOOSI ihania 8D

Tämä on lyhykäinen, mutta prologihan se vasta (:

Prologi
Kello soi. Numerot näyttivät puoli seitsemää aamulla eikä toivoakaan ylös nousemisesta. Vaaleahiuksinen mies kurottautui sulkemaan häiritsevän äänen ja käänsi kylkeään, tietäen kuulevansa sen 10 minuutin päästä uudelleen.
Tuo lyhyt aika kului liiankin nopeasti sängyssä pilkkivän miehen mielestä, mutta kuullessaan ärsyttävän piipityksen uudestaan, mainittu nousi sänkynsä laidalle istumaan. Hän huojui siinä hetken totutellen valoon, joka törkeästi kehtasi tunkeutua verhojen raoista muuten niin hämärään ja vielä uniseen huoneeseen.
Kirottu herätyskello! Mihin olivat kadonneet ihmisten oikeudet? Tässä tapauksessa tietysti oikeus nukkua niin pitkään kuin itse halusi. Milloin hän edes oli ostanut tuon typerän piipittävän laitteen, joka ilkkui hänelle aamuisin? Mies kaiveli muistiaan, mutta kun muistoa herätyskellon ostosta ei ollut, hän vaivautui vilkaisemaaan tuota aamunsa pilannutta kellon irvikuvaa.

Silloin iski seuraava kysymys väsyneeseen tajuntaan: miksi helvetissä hän oli ostanut sinisen herätyskellon?
Jos hän jotain väriä inhosi, niin juuri tuota kyseistä sinistä, joka oikein aurinkoisena päivänä heijastui taivaaltakin, haaleana, kuin ei tietäisi olisiko sininen vai valkoinen.
Äh, hukkaostos tuo oli. Se olisi hyvä antaa Aoille lahjaksi seuraavan kerran, kun he tapaisivat.
Vaaleahiuksinen nuorukainen hieroi silmiään ja päätti jäädä vielä hetkeksi makoilemaan.

Seuraava yllättävä asia tuli hänen vilkaistessaan sänkyä, jolla oli hetki sitten nukkunut; parisängyn toisellakin puolella oli nukkunut joku!
Mies ponkaisi nopeasti pystyyn silmät järkytyksestä laajentuneina.
Mitä yöllä oli tapahtunut? Ja kuka kehtasi jättää likaisen sukkansa toisen arvokkaimmalle peitolle?
Mies nyrpisti muiden harvoin näkemää nenäänsä, otti sukan peukalon ja etusormensa väliin, ja viskasi hyvinkin naisellisin elein lattialle, tuhahtaen vielä päälle.
Yhtäkkiä hän tunsi nenässään vastakeitetyn kahvin tuoksun. Jäädessään kuolaamaan tuota tuoksua, hän kuuli keittiön suunnalta liikettä ja... joku vihelteli hänen keittiössään!
Miten törkeää, tulla nyt toisen kotiin ja vihellellä toisen keittiössä!

Mies oli jo nousemassa vihaisena ylös ja menossa kertomaan muukalaiselle pari valittua sanaa kotirauhasta, kun hänen pienet basistinaivonsa heräsivät; tietenkin se oli Ruki, hänen Rukinsa, joka siellä vihelteli.
Ei toinen ennen ollut aikaisin herännyt, eikä varsinkaan tekemän aamiaista, mutta kuka muukaan se olisi?
Blondi olisi voinut nauraa ääneen, mutta tajuttuaan, ettei äänihuulet olleet vielä heränneet, tyytyi yskähtämään.
Nyt kun aivot olivat toiminnassa, oli aivan ilmiselvää, että Ruki oli nukkunut hänen sängyssään ja herätyskellokin oli Rukin. Tietysti, Rukihan piti sinisestä, juuri tuosta kyseisestä nimenomaan. Miksi se oli herättänyt basistin, oli vielä epäselvää, mutta kysymällähän sekin selviäisi. Jolloin, basistin aivoissa syttyi lamppu, sukkakin oli pienen vokalistin!
Vaalea mies kumartui nostamaan sukan takaisin sängylle ja katsoi sitä kuin pyytäen anteeksi aiempaa käytöstään.
Ja nyt, huomattavasti pirteämpänä oivalluksistaan, mies nousi ylös sängystä ja venytteli kävellessään keittöön, josta leijaili se houkutteleva kahvintuoksu.
Matka kuitenkin tyssäsi keittiön ovella kuin seinään, kun basisti tunnisti henkilön hänen keittiössään. Kädet lennähtivät peittämään rätittömän nenän ja huulilta pääsi parkaisu:
”Kai!”



1. osa
Puhuteltu mies kääntyi puolittain ympäri ja hymyili valloittavaa hymyään.
”Reita, heräsithän sinä! Ajattelin, että kuitenkin vain rikkoisit sen herätyskellon ja jatkaisit uniasi”, rumpali sanoi hymyn leikkiessä suun lisäksi myös silmissä.
Basisti meni hämilleen toisen lausahduksesta. Miten Kai tiesi herätyskellosta? Eihän tämä ollut käynyt hänen makuuhuoneessaan, vai oliko? Reitan aivot kävivät todella hitaalla pyörityksellä, mikä johtui, ainakin osittain, väsymyksestä ja yhtäkkisestä herätyksestä.
”Miskhfgä”, hän kuitenkin sai kovalla työllä sanottua, tuijottaen edelleen tummempaa, selvästi tajuamatta mistään mitään ja kädet edelleen nenää peittämässä.

Kai hymyili huvittuneena, mutta lempeä pilke silmäkulmassa ja kääntyi nojaamaan selkäänsä tiskipöydän reunaan, ollen näin suoraan Reitaa kohden. Rumpalin katse mittaili toisen vartaloa ja pysähtyi käsien peittämälle nenälle. Hyväntahtoinen naurahdus karkasi nuoremman huulilta ja ryhtiään parantaen tämä käveli aivan vaaleamman eteen.
Reita seisoi hievahtamatta paikoillaan, tuijottaen silmät suurina lähestyvää rumpalia tajuamatta edelleenkään mitään. Kai tarttui hellästi tämän käsiin ja siirsi ne pois kasvoilta hymyillen samalla niin suloisesti, että jos Reita vain olisi tiennyt missä mennään, hänen sydämensä olisi sulanut.
”Voi Rei, olenhan minä sinun nenäsi nähnyt ja söpö se on”, Kai hymyili hellästi, sipaisi Reitan nenää etusormellaan ja sen jälkeen huulillaan.
Kyseinen blondi ei edelleenkään osannut muuta kuin seistä ja tuijottaa kuinka tummempi meni takaisin kahvinkeittimen luo ja kaatoi tuota tuoksuvaa juomaa mukiin.
”Otatko leipää?” hän kysyi kaivaessaan jääkaapista voita ja juustoa.
Reita kosketti huomaamattaan nenänpäätään kohdasta, johon Kai oli huulillaan osunut, havahtui sitten hieman myöhässä esitettyyn kysymykseen, mietti hetken vastausta ja avasi suunsa.
”Afklgonbhf.”
Kai vilkaisi puhunutta huvittuneena ja katseli toista odottavasti tämän punastuessa, rykiessä kurkkuaan ja sitten katse maahan luotuna mutisemassa: ”kyllä kiitos.”
Tummempi naurahti ja aloitti toisenkin leivän tekemisen, mumisten samalla jotain basistien herättämisestä Reitan edelleen seisoessa ovensuussa.

Mitä oli tapahtunut? Kai hääräsi hänen keittiössään kuin omistaisi koko paikan, tiesi täsmälleen mistä uusi voiveitsi löytyi ja... Mitä?! Basistin silmät laajenivat hämmästyksestä tämän seuratessa toisen puuhia, osasi vielä avata rikkinäisen alakaapinkin, jonka kanssa hän sai itsekin tapella aivan liian usein.
Hän oli monena päivänä jättänyt pannulla paistamisen sikseen ja tyytynyt vanhaan kunnon mikroon. Tietysti ruokakin oli silloin ollut sen mukaista. Jos paketissa luki ´paista´, sitä kannatti noudattaa, sen tiesi Reitakin nykyään.
Vaaleahiuksinen havahtui mikroajatuksistaan kuullessaan Kain pyytävän hänet syömään. Hän kohtasi rumpalin mittailevan katseen ja ottaessaan askeleen lähemmäs ruokapöytää, kuuli pyynnön: ”tai kävisitkö ensin laittamassa jotain päällesi, ettet ole ihan alusvaatteillasi syömässä.”
Siinä vaiheessa vaaleakin vasta tajusi olevansa edelleen pelkät bokserit jalassa ja kipitti nolona takaisin makuuhuoneeseen hakemaan paitaansa.

Pukiessaan hän löysi itsensä taas ajattelemasta. Jos Kai oli täällä näin aikaisin aamulla, luultavasti tämä oli silloin nukkunutkin täällä. Eikä kukaan nukkunut sukat jalassaan, joten kaiken järjen mukaan sukka, joka oli aluksi ollut tuntematon ja sitten Rukin, olikin Kain.
Basisti mulkaisi sukkaa rumasti ja pudotti sen sitten uudestaan ja tällä kertaa hyvin väkivaltaisesti, lattialle. Mutta vielä oli se herätyskello. Rumpalin sekin, tarkemmin kun katsoi niin aivan Kailtahan se näyttikin, kirottu kellonrietale.
Reita istahti sängylle ja huokaisi ääneen. Kysymykset täyttivät hänen vielä niin unisen tajuntansa ja saivat pään särkemään.
Miksi Kain tavarat olivat hänen talossaan? Miksi Kai oli täällä tekemässä hänelle aamupalaa? Ja tärkeimpänä, missä oli se pieni pala hänen sydäntään, joka osasi laulaa ja keksi maailman älyvapaimpia ajanviettotapoja?

~

Ruki nukkui. Ja hyvin levottomasti nukkuikin; näytti kuin sängyssä olisi käynyt hirmumyrsky. Muutaman kerran yöllä olivat nuoren miehen huulet auenneet kuin sanoakseen jotain, mutta jättäen sitten tyhjän asunnon odottamaan parempaa hetkeä. Välillä takertui vokalistin käsi viereiseen tyynyyn kuin olettaen että, jos tuota elotonta höyhenkasaa puristaisi tarpeeksi lujaa, se puristaisi takaisin, lohduttaisi.
Ja jos tyynyt osaisivat puristaa, tämä tyyny varmasti tekisi sen, tiesihän se kaiken mitä sängyssä oli tapahtunut. Kuka oli nukkunut pää painettuna sen pehmeään syleilyyn ja miten se pää nyt oli kadonnut ja tyyny oli joutunut viettämään yönsä yksin, saaden vain näitä epätoivoisia, lohtua pyytäviä puristuksia henkilöltä, joka kärsi yksinäisyydestä pahemmin kuin koskaan aikaisemmin.

Älä huoli Ruki, vielä joskus asiat muuttuvat. Joskus hän on täällä taas ja sinä saat puristaa hänen kättään. Ja tiedätkö mitä Ruki? Silloin hän puristaa takaisin, luota minuun, aivan varmasti puristaa, olisi tyyny sanonut jos olisi osannut. Ja jos se olisi osannut huokaista myötätuntoisesti, se olisi tehnyt sen, nukkuvan miehen vaikerrettua unissaan yhden nimen.
Nimen, jonka ympärille tämän pienikokoisen, mutta suuriegoisen miehen koko maailma oli rakentunut ja rakentui edelleenki. Nimen, jonka omistajaa vokalisti rakasti edelleen enemmän kuin kukaan olisi osannut arvata sillä vaikka Ruki pieni olikin, rakkautta häneen mahtui vaikka koko Tokiolle jakaa.
Ja se kaikki rakkaus oli nyt kohdistettu vain tuohon yhteen henkilöön, jonka nimi karkasi noilta hiestä suolaisilta ja kuumuudesta kuivilta huulilta.

~

Reita näytti niin hauraalta maatessaan sairaalan sängyssä, nukkuen rauhallista unta. Ja vaikka Ruki tiesikin ettei asia ollut niin, hän olisi voinut vaikka vannoa, että nuo johdot, jotka kulkivat basistin käsivarsista imivät toisen elinvoimaa. Joka henkäyksellä näytti kuin toinen olisi kalvennut entisestään ja Ruki pelkäsi, että toinen kuihtuisi pois.
Olisipa hän päässyt tuonne huoneeseen. Hän olisi kertonut Reitalle, ettei tämä saanut luovuttaa. Ettei olisi reilua jos vokalisti nyt jäisi yksin.
Mutta kukaan ei päästänyt Rukia sisälle. Kukaan ei antanut hänen edes katsella oven samean ikkunan läpi, vaikkei siitä mitään erottanutkaan. Jopa Kai, jonka hän luuli ymmärtävän tilanteen, ei halunnut auttaa Rukia, ei halunnut tämän näkevän rakastaan. Vokalisti ei ymmärtänyt mitä nuo ihmiset ajoivat takaa. Tottakai hän halusi nähdä Reitan, missä kunnossa tahansa!
Ja vaikka hoitajat väittivät ettei Reitakaan halunnut nähdä ketään, pienempi mies ei luovuttanut. Basisti varmasti vain ajatteli, että olisi helpompi Rukille jos tämä ei tapaisi häntä niin heikossa kunnossa.
Pitkän yrittämisen tuloksena, Ruki oli kuin olikin päässyt näkemään vilauksen vaaleapäisestä miehestä. Hoitajan käydessä tarkastuskäynnillä potilaan huoneessa, oli Ruki kurkkinut ovenraosta ja nähnyt kuin nähnytkin nukkuvan miehen.
Ja vaikka vokalisti oli uskotellut itselleen kestävänsä mitä vain, tuo näky oli liian kamala; Reita oli vain olematon varjo entisestä maatessaan sairaalan sängyllä. Hänessä ei näkynyt pahoja ulkoisia haavoja, lukuunottamatta muutamaa naarmua silmäkulmassa, mutta se vahva basisti, jonka Ruki oli kuvitellut näkevänsä, oli poissa.
Sen jälkeen Ruki oli tyytynyt osaansa ja istunut huoneen edessä yrittämättäkään nähdä sisälle oven silloin tällöin auetessa, ajatellen muutamaa päivää taaksepäin jolloin tuo helvetti oli alkanut. Odottaen hetkeä, jolloin Reita lopulta astelisi nauraen ulos tuosta ovesta, kertoisi kaiken olevan hyvin ja ajaisi heidät kotiin.

Mutta sitä hetkeä ei tullut. Kolmantena päivänä Rukin istuessa turtana edelleen samalla tuolilla oven edessä ja Kain hörppiessä kahvia pysyäkseen hereillä vokalistin seurana, huoneen ympärillä alkoi kova kuhina; sairaanhoitajia ja lääkäreitä tuli ja meni, kaikki näyttivät hyvin kiireisiltä ja totisilta. Vokalisti ja rumpali vilkaisivat toisiaan, voisiko se olla?

Hetken päästä heidän eteensä tuli tumma ja nuori hoitaja, hymyillen. Nainen katsoi vuoron perään Rukia ja Kaita ja sanoi sitten lempeällä äänellä: ”Herra Suzuki on herännyt ja voi hyvin.”
Ruki pomppasi iloisena ylös, unohtaen kaiken kolmen päivän ajalta kasautuneen väsymyksensä, stressinsä ja ruuanpuutteensa ja oli jo menossa basistin luo, mutta hoitajan kysymys pysäytti hänet. ”Oletko herra Uke?”
Ruki kääntyi katsomaan Kaita ihmeissään ja pudisti sitten pienesti päätään. ”Sitten et voi mennä, hän pyytää herra Ukea”, sanat eivät iskeytyneet tajuntaan asti. Kain myötätuntoinen taputus olalle ei tuntunut pintaa pidemmälle, sairaanhoitajan rohkaiseva hymy ei tavoittanut katsetta ja kipu ei tuntunut, kun polvet iskeytyivät lattiaa vasten, jalkojen lopettaessa kannattelunsa.


~

Ruki säpsähti hereille ja haukkoi hetken henkeään, kunnes tajusi missä oli. Hänen vasenta kättään kramppasi ja ihmetellessään unenpöpperöisenä mistä tämä johtui, hän irrotti huomaamattaan kätensä tyynystä, jota puristi ja kun kramppikin helpotti, uninen mieli unohti ihmettelynsä. Hetken hän vielä makasi sängyssään, pitäen kiinni turvallisuuden tunteesta, jonka lämmin peitto loi, mutta lopulta myönsi tappionsa aikaa vastaan ja nousi ylös.
Pörröttäen hiuksiaan ja makeasti haukotellen uninen vokalisti tallusti kylpyhuoneeseen ja napautettuaan valot päälle, siristi tuskaisena silmiään. ”Jumalauta, miten valoisaa...” hän mumisi itsekseen istuutuessaan vessanpöntön päälle pesemään hampaitaan.

Suoritettuaan kaikki miehelliset ja pakolliset aamutoimet kylpyhuoneessa, Ruki salli itselleen pienen lepotauon istahtaen taas vessanpöntön päälle. Hän liukui nojautumaan seinää vasten ja sulkiessaan silmänsä, hänen mieleensä välähti terävästi vain yksi kuva. Ja tämä kuva hymyili, hieman hämillään ja haroi vaaleita hiuksiaan tietämättömän oloisena.
Ruki henkäisi syvään, hän ei halunnut avata silmiään, ei halunnut päästää kuvaa katoamaan. Vaikkakin se vain seisoi hänen edessään tekemättä mitään. Vokalistin huulille kohosi hymy hänen katsellessa tuota mielikuvituksensa tuotetta.
”Etköhän sinä ole jo ajatellut minua tarpeeksi kauan?” kuva Rukin päässä sanoi ja kääntyi ympäri aikomuksenaan lähteä mielestä.
”Ei Reita, odota, älä mene!” vaalea laulaja parahti ääneen ja kuva kääntyi.
”Jos haluat minut niin mene ottamaan. Mutta minä olen vain ajatus sinun päässäsi, katoava ajatus tarkemmin sanottuna, minua et saa”, Reitan kuva sanoi ja kääntyi uudemman kerran ympäri, käveli vähän matkaa poispäin ja katosi.
”Reita odota! Minä... en halua unohtaa sinua”, Ruki ojensi kätensä, mutta sormet hapuilivat tyhjää ja avatessaan silmänsä hän tajusi olevansa edelleen yksin omassa kylpyhuoneessan. Reita ei ollut edes ollut siellä.

Jos haluat minut, niin mene ottamaan. Ajatus-Reitan sanat pyörivät hänen mielessään vielä hänen ollessaan parvekkeella aamusauhuilla.
Voisiko hän tehdä sen? Mennä ja ottaa Reitan takaisin? Sitähän hän kyllä halusi, mutta olisiko se oikein Kaita kohtaan? Ei todellakaan olisi. Pieni ääni vokalistin päässä huusi, mutta hän ohitti sen kääntäen ajatuksen toisin päin. Oliko tämän hetkinen tilanne oikein häntä kohtaan?
Ruki hymähti ja pudotti filtteriin palaneen tupakkansa alas parvekkeelta, katsoen sen putoamista, kunnes se törmäsi katuun joutuen saman tien monen kiireisen ihmisen tallomaksi. ”Mahtoi sattua”, Ruki irvisti itsekseen, pyysi äänettömästi anteeksi savukkeeltaan ja kääntyi mennäkseen takaisin sisälle ulkona purevasta pakkasesta.
Voisihan sitä tämän päivän bänditreeneissä katsoa jos saisi jotain kehiteltyä pahaa-aavistamattoman basistin pään menoksi. Ruki hymyili pirullisesti ja tunsi itsensä huomattavasti miehekkäämmäksi kuin aikaisemmin kylpyhuoneessa heikon hetkensä aikana.

~

”Ken on heistä kaikkein kaunein...”
”Uruha, tuki suusi tai minä tulen ja tukin sen!”
Puhuteltu irrotti katseensa peilistä ja vilkaisi taakseen, josta tiesi toisen kitaristin huutavan. Hän mutristi huuliaan äänen suuntaan ja kääntyi sitten takaisin peilin puoleen.
Täydelliset hiukset, täydelliset silmät, täydellinen nenä, täydelliseen hymyyn kaartuvat täydelliset huulet, täydellinen kaula ja siitä alaspäin kaikki oli täydellistä. Kaikki oli enemmän kuin täydellistä. Vain yksi vilkaisu häneen ja Uruha tiesi hyvin monenkin menettävän järkensä. Ja mikäs siinä, hyvinhän se hänelle sopi.
Tosin joskus kitaristi myönsi, että hän tunsi itsensä jotenkin... halvaksi. Katsoivatko kaikki todellakin vain hänen ulkonäköään? Olisihan hänellä paljon enemmänkin annettavaa.
Hunajahiuksinen antoi itselleen rohkaisevan hymyn ja lentosuukon ja jäi katsomaan haikeasti kuvajaistaan. Oliko hän todella niin hyvännäköinen, niin haluttava? Uruha nosti katseensa omiin silmiinsä, hymyili viettelevästi ja nuolaisi huuliaan kutsuvasti kuin testatakseen toimisiko se häneen itseensä.

”Yritätkö vietellä itsesi?” huvittunut ääni kysyi tällä kertaa lähempää ja Uruha kääntyi ympäri, tietäen aivan oikein, Aoin nojailevan ovensuussa ja hymyilevän ärsyttävästi.
”Ja onko sinulla joku ongelma sen kanssa?” Uruha kysyi piikikkäästi, katsoen tuimasti ystäväänsä.
Tuo kitaristin irvikuva kehtasi tulla vielä pilkkaamaan häntä. Itse ei vain uskaltanut katsoa peiliin, kun pelkäsi nähdä mikä sieltä katsoisi takaisin! Uruha hymyili keksimälleen napautukselle ja päätti sanoa sen ääneen hyvän tilaisuuden koittaessa.
”Ei, ei todellakaan ole”, Aoi sanoi edelleen huvittuneena hymyillen ja kääntyi ympäri lähteäkseen keittiöön toista häiritsemästä.

Uruhaa ärsytti vain enemmän toisen huvittuneisuus ja nyt tämä oli vielä pakenemassa paikalta. Kitaristi mietti kuumeisesti miten saisi sanottua viimeisen sanan pieneen yksipuoliseen kinaansa ja jotenkin ärsytettyä toista. ”Olet vain kateellinen, kun katselen itseäni mieluummin kuin sinua!” hän keksi ylpeänä hymyillen letkautukselleen, mutta kuuli todella mieltä alentavan naurahduksen keittiöstä.
”En todellakaan ole, hyvä vain näin päin”, kuului naurahduksen perään hyvinkin huvittunut lausahdus.
Uruha polki raivoissaan jalkaansa ja seurasi toista keittiöön. Taas tuo oli pilannut hänen aamunsa tyhmillä kommenteillaan! Toinen oli juuri valmistamassa aamupalaa itselleen ja kuullessaan nuoremman tulevan, kysyi: ”Teenkö sinulle jotain?”
Vaaleampi nyökkäsi ja istui pöytään miettien edelleen tapaa, jolla saisi toisen ärsytetyksi.
Aoi nosti hänen eteensä kaksi leipäpussia, toisessa vaaleaa, toisessa tummaa leipää ja katsoi kysyvästi. Uruha osoitti hetken mietittyään vaaleaa ja Aoi hymähti. ”Arvasin”, hän sanoi ja otti kaksi vaaleaa leipää pussista. ”No miksi sitten edes kysyit?” Uruha kysyi nostaen katseensa tuijottamastaan pöydästä, edelleen hieman ärtyneenä pilalle menneestä aamustaan. Aoi kohautti harteitaan. ”Ajattelin, että olisi kiva, kun on vaihtoehtoja”, hän sanoi enempää miettimättä ja vilkaisi nopeasti vaaleampaa kitaristia, joka murjotti hyvinkin teatraalisen näköisenä pöydässä.

Saatuaan leivät valmiiksi, hän ojensi toisen niistä nuoremmalle ja tuli sitten tämän viereen, pörröttäen samalla toisen selvästi laitettuja hiuksia. Uruha älähti ja kumartui pois vanhemman kosketuksesta. ”Hei, laitoin ne aamulla!”
”No johan olit ahkera.”
”Äh, aina jaksat vain kiusata”, pidemmän äänessä oli häivähdys harmia.
”Sitä varten ystävät ovat”, Aoi hymyili myötätuntoisesti pörröttäen uudelleen toisen kitaristin vaaleita hiuksia. Uruha ei enää sanonut mitään, mutta mutristi huuliaan ja nyrpisti nenäänsä hyvinkin kapinallisesti saaden tummemman nauramaan hyväntahtoisesti.

Hetken he vain söivät hiljaisuudessa Aoin lukiessa lehteä ja Uruhan seuratessa ikkunassa olevan kärpäsen uskaliaita yrityksiä päästä lasin läpi vapauteen. Yhä uudestaan se jaksoi ottaa vauhtia ja lentää täydellä teholla päin ikkunalasia, jonka jälkeen vajosi muutaman sentin alaspäin, pöristi kovasti heiveröisiä siipiään ja yritti uudelleen.
Vielä kerran pikkuinen, kyllä se kohta menee läpi, hunajahiuksinen kitaristi hymyili kärpäselle, jolla ei ollut mitään aavistusta toisen henkisestä avunannosta.
Sekä Uruhan että kärpäsen ajatukset kuitenkin keskeytyivät, kun olohuoneen puolelta rupesi kuulumaan tutun kuuloista kitaran näpyttelyä. Vaaleammalla kitaristilla kesti hetki tajuta, että soitin oli hänen omansa ja kyseinen näpyttely Anti popin alkusävelet. Sen jälkeen Aoin piti vielä tönäistä häntä, ennen kuin hän tajusi äänen tulevan omasta puhelimestaan. ”Oho, joku soittaa”, vaalea osoitti nerokkuutensa ja ponkaisi ylös. ”Älä, ihanko tosi?” Aoi heitti lievästi sarkasmia äänessään.

”Se on Kai”, Uruhan ääni kuului olohuoneesta ja tämä tuli edelleen soiva puhelin kädessään keittiön ovelle. ”No vastaa nyt ihmeessä”, Aoi kehotti hymyn leikitellessä suupielissä. Toinen nyökkäsi ja nosti puhelimen kannen painaen sen samalla korvalleen.
”Haloo”
”Uruha, herätinkö?” Kain ääni kuului toisesta päästä.
”Et, olin tuota... vessassa”, kitaristi vilkaisi vanhempaa, jonka kulmakarvat olivat kohonneet taivaisiin tämän kuunnellessa.
”No hyvä, harjoitukset on aikaistettu. Tulkaa Aoin kanssa viimeistään tunnin päästä kämpille.”
”Tunnin?! Mut... Mut...” Uruha takelteli vilkaisten kauhuissaan nimettyä, joka oli huokaissut ymmärrettyään soiton tarkoituksen ja noussut pöydästä. ”No kyllä... Joo, olemme siellä... Ei kun... Olemme siellä”

Uruhan lopettaessa puhelunsa Aoi oli jo siirtynyt makuuhuoneeseen pukemaan. Nuorempi oli sen jo aikaisemmin hoitanut, joten siirtyi eteiseen ja toista odotellessa rupesi soittelemaan kitaraansa. Luovuuden ollessa teillä tietämättömillä, hän päätyi näppäilemään tuota juuri kuulemaansa Anti popin alkua, muttei ehtinyt paneutua ajanvietteeseensä kauaksi aikaa sillä hetken päästä ennätysvauhtia vaattensa vaihtanut Aoi tuli oman kitaransa kanssa.
”Ja sitten mennään”, hän virnisti ja pörrötti jälleen kerran vaaleamman hiuksia. Tämä näytti kieltään vanhemman selälle ennen kuin seurasi perässä ulos, sulkien oven perässään.

Sisällä kärpänen oli jo luovuttanut taistonsa ikkunanlasia vastaan ja päätynyt Aoin pöydälle jättämään kahvikuppiin. Pöristen ja jalkojaan hengenhädässä heiluttaen se nyt makasi selällään jo haalean juoman jämissä. Tuon kyseisen kärpäsen elämä oli ollut kovin raskasta ja lopulta se luovutti jääden kellumaan elottoman näköisenä kupin pohjalle, toivoen viimeisenä ajatuksenaan, että sukulaiset tulisivat häntä muistamaan, kun hän nyt heittäisi hyvästit maailmalle. Onnellisen tietämättömänä siitä tosiseikasta, että joutuisi asunnon oikeiden omistajien palattua suoraa päätä viemäriin ilman, että yksikään sukulaiskärpäsistä edes tietäisi hänen kuolleen, se risti olemattoman pienet jalkansa vatsansa päälle ja vain nautti kahvin lämmöstä selkäänsä vasten.
Viimeksi muokannut pucca päivämäärä Ma Maalis 15, 2010 2:44 pm, muokattu yhteensä 8 kertaa
「貴方を愛した がいる
を愛した貴方がいる」

Avatar
pucca
Teknikko
 
Viestit: 118
Liittynyt: To Elo 14, 2008 8:14 pm
Paikkakunta: Helsinki

Re: Muista minut (RxR, pro+12/?)

ViestiKirjoittaja pucca » To Elo 14, 2008 9:03 pm

2.osa
”Joko kaikki ovat paikalla?” Kain äänestä kuulsi hermostuneisuus ja ärtymys. Bändin johtaja käveli ympyrää The GazettEn treenikämpällä, rummuttaen kädellä reittään.
Molemmat kitaristit istuivat kuluneella nahkasohvalla. Vanhemmalla oli kitara sylissään ja nuorempi seurasi tarkkaavaisin silmin mitä toinen sormillaan puuhasi.
Basisti istui kaiuttimen päällä, katse maahan luotuna ja oma soitin sylissään. ”Ruki puuttuu”, hän sanoi hiljaa kuin ei olisi varma oliko oikeassa.

Aoi hymähti. ”No pikkujuttu, aloitetaan ilman. Eihän bändi laulajaa tarvitse.”
”Tai sinä voisit laulaa”, Uruha nosti katseensa kitaran kielistä ja hymyili ilkikurisesti, tietäen hyvin ettei toinen osannut.
”Ääh, olen kyllä yrittänyt säästellä ääntäni johonkin tärkeämpään, mutta jos sitä kerran tarvitaan -”
”Anna olla Aoi, sitä ei tarvita!” Kai sanoi nopeasti kuunneltuaan toisten keskustelua mielestään jo tarpeeksi pitkään ja Aoi hiljeni olkiaan kohauttaen. Rumpalia ei kannattanut ärsyttää enempää, sillä oli päivänselvää ettei tämä päivä ollut hänen parhaimpiaan.

Juuri silloin Ruki astuikin sisälle puistellen ulkona sataneet lumet hiuksistaan. Jostain syystä koko pieni huoneisto hiljeni ja kaikki käänsivät katseensa ovelle. Varsinkin edelleen kaiuttimen päällä istuva basisti oli jumiutunut tuijottamaan juuri saapunutta, kasvoillaan oudon haaveksiva ilme. Hänelle kaikki tapahtui kuin hidastetussa filmissä; Ruki heilautti päätään puolelta toiselle, vesipisarat putoilivat hänen hiuksistaan kauniissa kaaressa, aurinko heitti hohtavan sädekehän hänen ympärilleen, jostain kuului musiikkia... Kunnes eräs vaaleahiuksinen kitaristi katkaisi filmin heilauttamalla kättään basistin kasvojen edestä.

Ruki hämmentyi hetkeksi saamastaan huomiosta, mutta jatkoi sitten ulkovaatteistaan kuoriutumista väläyttämällä vain toispuoleisen hymyn ystävilleen. Reita säpsähti ja puisteli päätään, läppäisten samalla ärtyneenä Uruhan käden edestään. Oliko tuo nyt oikein, hänhän oli ollut täysin selvillä asioiden kulusta!
”Reita! Etpä olisi huomannut vaikka joku olisi vienyt rättisi”, Uruha virnuili välittämättä toisen selvästä ärtymyksestä. Pieni ajatus kuitenkin hypähti hänen mieleensä: Sekä Kai että Reita olivat ärtyneitä ja kaikkea muuta kuin omia itsejään, voisivatkohan nämä kaksi asiaa liittyä jotenkin toisiinsa?

Reita siirsi kätensä nopeasti nenälleen, kuin kokeillakseen oliko sitä peittävä liina edelleen tallella ja olihan se. Hän siirsi katseensa takaisin Rukiin, noteeraamatta Uruhan kysymystä ja musiikki oli alkamassa uudelleen, mutta tällä kertaa keskeyttäjä oli tummempi kitareista.
”Mikäs kumma Rukissa tänään viehättää?” hän kysyi ihmeissään vilkaisten kysyvästi muita.
Uruha kohautti olkiaan ja katseli Rukia pää kallellaan, selvästi miettien mitä basisti näki ja hän ei ja Kai kurtisti kulmiaan, katsoen Reitasta Rukiin ja takaisin.
”Vanha suola janottaa taas vai?” Uruha virnisti hetken hiljaisuuden jälkeen, saaden kommentillaan Rukin punastumaan, Aoin rykimään vihjailevasti ja Reitan näyttämään hyvin hämmentyneeltä ja järkyttyneeltä. Vilkaistuaan Kain vakavia kasvoja, Uruha tajusi möläytyksensä ja lisäsi: ”Vitsihän tuo vain...”

Kai vain hymyili lannistuneena vastaukseksi, mutta Reita käänsi katseensa puhuneeseen kitaristiin silmät lautasen kokoisina. Mitä tämä höpötti? Mistä lähtien Ruki oli ollut vanhaa suolaa, vanhaa? Olihan se lievästi sanottuna outoa, että basisti oli herännyt aamulla rumpalin ollessa hänen luonaan, käyttäytyen kuin tekisi sitä useinkin tai jopa asuisi siellä. Mutta koko aamun mietittyään Reita oli keksinyt sille melkein vedenpitävän selityksen: edellinen ilta oli ollut todella alkoholipitoinen ja jonkun ihmeen takia Kai oli lähtenyt Reitan luo... ja ottanut herätyskellonsa mukaan. Todella, todella alkoholipitoinen, Reita lisäsi mielessään. No olihan selityksessä muutamia aukkokohtia, mutta ne hän oli ajatellut täydentää harjoitusten jälkeen Rukilta.

Reita vilkaisi sivusilmällä ryhtinsä menettänyttä rumpalia tämän mennessä soittimensa taakse ja kurtisti kulmiaan. Koko aamun hän oli vältellyt tuota tällä hetkellä maanrakoon huudetun koiranpennun näköistä miestä ja ihmetellyt tämän läheistä käytöstä.
Pussailla nyt ystävää, mitä peliä se muka oli? Jossain meni raja ystävyyden ja parisuhteenkin välillä ja Reitalla se raja meni pussailussa. Sitä ei missään nimessä harrastettu ystävien kesken, ei edes pahimmanlaatuisessa humalatilassa. Pussailu oli parisuhteita varten ja parisuhteessa Kain kanssa hän ei todellakaan ollut. Jos Reita jostain asiasta oli varma niin siitä, Rukille hän kuului. Eikä hän olisi vaihtanut Rukia Kaihin edes villeimmissä ajatuksissaan, ei ikinä.
Mutta koska ei ollut varma mitä illalla oli tapahtunut ja epäili suuresti kännistä riitaa vokalistin kanssa, ei hän kehdannut vain suinpäin rynnätä syleilemään kyseistä miestä, vaan hillitsi itsensä. Kyllä hän harjoitusten loppuun kestäisi.

”Reitaa!” jostain etäältä kuului ääni ja basisti palasi maan pinnalle juuri sopivasti kuullakseen kuinka Uruha kertoi asiantuntevasti; ”No Reitahan se on taas jäätynyt. Tuo on aivan normaalia ja kovinkin yleistä basisteille. Ne ovat sitä lajia, että mielialat ja tunteet heittelevät minuutin välein täysin päinvastaisiin tiloihin”, Uruha selitti liikuttaen suurieleisesti käsiään.
Aoi naurahteli nuoremman jutuille kiinnittäessään kitaraansa johtoihin, Ruki nojaili hymyillen mikkitankoonsa ja jopa Kain huulille oli kohonnut pieni hymynpoikanen tämän kuunnellessa toisen juttuja.
”Joskus ovat todella eloisia, vaikkakin yleensä siihen tarvitaan muutama rohkaisuryyppy ja joskus ne taas ovat ihan vihanneksia, eikä mikään tunnu menevän aivoista sisään. Meidän basistimme edustaa tätä viimeksi mainit – AUH!”
Reita oli lyönyt mojovan iskun Uruhan palleaan ja mies lyyhistyi kaksinkerroin lattialle vatsaansa pidellen. Aoi ja Kai repesivät nauramaan, mutta Ruki hillitsi hymynsä ja sanoi vakavalla sävyllä, vaikkakin pilke silmäkulmassa; "No oliko tuo nyt ihan tarpeellista?"

Basisti katui heti tekoaan ja mumisi anteeksipyynnön lyömälleen kitaristille.
”Eipä mitään, kavereitahan tässä kaikki ollaan”, Uruha ähisi nousten samalla vaivalloisesti pystyyn. Aoi antoi hymyillen kätensä auttaakseen toisen ylös ja pörrötti sitten tapansa mukaan tämän hiuksia naureskellen hyväntahtoisesti.
Uruha puri huultaan ettei olisi toistanut Reitan liikettä tummempaan, kaivoi sitten taskustaan kännykän ja sen näyttöä apuna käyttäen silotteli hiuksensa niin kuin niiden kuuluikin olla.

”Hei kuulkaa, voimmeko jo aloittaa?” Kai kysyi korottaen hieman ääntään, vaikka muut olisivat kuulleet mainiosti ilman äänenkorotustakin.
Kaikki siirtyivät mukisematta paikoilleen ja odottivat jonkinnäköistä käskyä rumpalilta. Tämä näytti miettivän, vilkuillen jatkuvasti Reitan suuntaan kunnes kysyi hieman vaivaantuneen kuulloisena: ”No tuota... Onko ehdotuksia?”
Tuli täysin hiljaista. Kaikki jopa kuulivat Rukin katkaistessa kyntensä.
”People error!” Uruha hihkaisi.
”Uru-hyvä, emme ole soittamassa sitä, sehän on pelkkää pianoa. Mitä se bändiä hyödyttäisi jos yksi soittaa?” Kai kysyi kuulostaen todella kyllästyneeltä.
”Se olikin vitsi, valopää”, Uruha mutristi huuliaan ja bändin johtaja pyöräytti silmiään.
”Se oli todella, todella huono vitsi!” Kai ärähti ja vaalea kitaristi kohautti pahoittelevasti olkiaan.

Ruki ja Aoi vilkaisivat toisiaan ja katseiden kohdatessa, pidätelty nauru oli pulputa ulos. Ruki peitti sen yskänpuuskaan ja Aoi päätti vastapäisen seinän olevan kunnon tutkiskelun tarpeessa. Vain Reita sai pidettyä naamansa peruslukemilla ja ennen kuin Kai ehti räjähtää, tajusi sanoa: ”miten olisi vaikka Barretta?”
Rumpali kääntyi kiitollisena hymyillen basistin puoleen ja nyökkäsi. ”Mitä tekisinkään ilman sinua Reita! No niin, kuulitte kaikki, soitetaan Barretta!”
Jostain syystä puhuteltu punastui kuullessaan rumpalin sanat ja Rukin huomattua tämän, hänen otteensa mikin ympärillä kiristyi.

Vähän yli tunnin, monen huonon vitsinyrityksen ja lukemattomien vihaisten huutojen jälkeen Kai luovutti mumisten vain: ”Ei tänään... mennään kotiin... ei tänään...”
Uruha näytti olevan todella iloinen päätöksestä ja irrottikin kitaransa ennätysvauhtia johdoista ja laittoi koteloonsa. Aoi seurasi toisen puuhia huvittuneena, tajuamatta itse tehdä samaa. Vasta kun Uruha rupesi kaivelemaan Aoin takin taskuja selittäen samalla voivansa ajaa heidät takaisin, tummempi heräsi ja kiiruhti pakkaamaan mutisten samalla: ”ei kun, odota vain, ei tässä pitkään...”

Sekä Reita että Ruki olivat molemmat säpsähtäneet ja jännittyneet Kain ilmoittaessa treenien olevan ohi. Tietämättään he olivat molemmat ajatelleet toisiaan koko harjoitusten ajan, Reita yrittäen keksiä mitä sanoisi ja Ruki miettien paljolti samaa.
Nyt kun oli tullut mahdollisuus sanoa jotain, molemmat vain seisoivat hiljaa paikallaan eivätkä näyttäneet hievahtavan minnekään.
Kai, joka oli jo pukenut takin päälleen, kääntyi katsomaan basistia ja kysyi pieni epävarmuus äänessään: ”Reita, oletko tulossa?”
Basisti vilkaisi epäröiden Rukia, joka mittaili lattiaa vaivaantuneena katseellaan pidellen edelleen mikistään kiinni. ”Tuota... Itse asiassa, minulla olisi asiaa Rukille...”
Kaikin vilkaisi lyhyttä vokalistia nopeasti, näyttäen selvästi siltä, ettei haluaisi jättää vaaleita keskenään. ”No, odotanko autossa?”

Miksi? Olisi Reita halunnut kysyä, mutta tyytyi vain nyökkäämään. Ehkäpä rumpali halusi vain viedä hänet kotiin, olivathan he tummemman autolla tulleetkin. Josta tulikin mieleen, missä oli Reitan oma auto? Basisti puisteli ajatuksen päästään, keskittyen vain senhetkiseen tilanteeseen.
Kai lähti alakuloisen näköisenä ulos, saaden Uruhan ohi mennessään lohduttavan taputuksen päälaelleen.
Kitaristi oli nimittäin täysin oman kiireensä unohtaneena jäänyt seuraamaan vokalistia ja basistia ja näytti siltä, että hän meinasi seurata näitä kahta loppuun asti.
”Voi ei Uruha, älä yritäkään! Sinä lähdet myös”, Kai hymyili huomattuaan kitaristin aikeet ja vetäisi tämän mukaansa. Vaikka ei olisi halunnutkaan jättää Reitaa ja Rukia yksin, Kai tajusi kuitenkin, etteivät nämä kaivanneet sen enempää häntä kuin Uruhaakaan häiritsemään keskusteluaan.

Vaalea kitaristi pisti kunnolla vastaan. Hän sähisi, huusi, rimpuili ja vääntelehti kuin raivokohtauksen saanut pikkulapsi, mutta Kai sai kuin saikin raahattua hänet ulos ja Aoin avustuksella sisälle autoon.
”Kaikki hauska aina kielletään”, hän vielä huusi ennen kuin rumpali sulki auton oven, kirosanojen hukkuessa oven paukahdukseen.
Aoi, joka istui kuljettajan paikalla nauroi nuoremmalle, kurottautui pörröttämään taas tämän hiuksia ja käynnisti auton. Uruha kavahti kauemmas vanhemmasta kolahtaen näin auton ovea päin, kirosi raskaasti ja aloitti ”koko maailma on minua vastaan” - mökötyksen. Tätä jatkui aina seuraaviin liikennevaloihin asti, joissa vaaleampi päätti haastaa valojen keksijän oikeuteen liikenteen hidastamisesta ja innostui selittämään suunnitelmaansa vierellään istuvalle huvittuneelle Aoille.

Kai katseli hymyillen kitaristien perään, mutta kun heidän autonsa oli kaartanut pois näkyvistä, hän vakavoitui ja huokaisi harmissaan. Huoli Reitasta täytti taas hänen mielensä ja hän painoi päänsä mietteliäänä maata kohden. Basisti oli käyttäytynyt oudosti tai oudommin kuin yleensä, aamulla. Hän oli ollut hiljaisempi harjoituksissa kuin ennen ja rumpali oli varma, että toisen mieltä painoi jokin.
Mutta miksi tämä halusi puhua ongelmistaan Rukille? Sillä niistä Kai oletti Reitan haluavan puhua. Mitä puhuttavaa heillä oli? Melkeinpä puolen vuoden ajan he olivat nyt olleet puhumatta toisilleen, koko sen ajan, kun Kai ja Reita olivat seurustelleet. Kaikki olettivat asioiden olevan jo kunnossa noiden kahden välillä. Että he olivat molemmat tahoillaan unohtaneet yhteisen elämänsä, siirtäneet sen menneisyyteen ja jatkaneet eteenpäin. Reita tietysti Kain kanssa ja Ruki tällä hetkellä yksin, mutta vielä hänkin jonkun löytäisi, siitä Kai oli varma.
Rumpali huokaisi uudemman kerran, meni autoonsa istumaan, laittoi radion päälle ja nojautui taaksepäin odottamaan.

~

Kun muut olivat lähteneet, äsken niin eläväiseen treenikämppään tuli kuolemanhiljaista. Kumpikaan sinne jääneistä miehistä ei tiennyt mitä sanoa ja sen lisäksi kaikki Rukin päässä olleet suunnitelmat olivat haihtuneet hänen kuullessa, että Reita tahtoi puhua. Basisti ei ollut moneen kuukauteen sanonut edes kokonaista lausetta hänelle. Tai no, kyllä oli, muttei mitään sellaista mitä Ruki olisi halunnut kuulla. Eikä toinen ollut enää käynyt turhilla visiiteillä vokalistin asunnossa kuten ennen. Heidän välinsä olivat todella viilentyneet ja oli selvää, että muutkin olivat huomanneet sen.
Ruki vilkaisi basistia, joka oli kumartunut laittamaan bassonsa takaisin koteloonsa.
Vokalisti otti itseään niskasta kiinni ja rykäisi kurkkuaan, kävellen samalla toisen taakse.

Reita kuuli hänen askeleensa, nousi ylös ja kääntyi ympäri.
Hetken he katsoivat toisiaan, välimatkan ollessa edelleen montakymmentä senttiä. Sitten basisti astui askeleen, hyvin lyhyen sellaisen, lähemmäs ja sanoi hiljaisella äänellä:
”Ruki, oletko minulle vihainen jostain?”
”Mitä...?” puhuteltu yllättyi kysymyksestä täysin ja kasvatti välimatkaa muutamalla askeleella.
Ai oliko Ruki vihainen? Tietysti oli! Reita oli antanut hänen pelätä vaikka mitä sairaalassa ollessaan ja tullessaan tajuihinsa ainoa kenet tämä halusi tavata oli Kai. Eikä mennyt montaa viikkoakaan, kun Ruki sai kuulla Reitan ja Kain seurustelevan. Ilman, että häntä oli edes jätetty tai ainakaan siitä ei oltu kerrottu.
Ja nyt tuo basistinretale, joka oli repinyt hänen sydämensä kahtia, tallannut sen, pomppinut sen päällä ja haudannut sitten syvälle maan alle, kehtasi kysyä oliko hän vihainen!
Ruki puristi kätensä nyrkkiin ja puri hampaansa yhteen. Vai että mietitytti Reitaa hänen tunteensa. Kohta tämä saisi maistaa tunnetta oikein olan takaa. Ruki valmistautui lyömään pidempää, kun tämä avasi suunsa uudelleen.

”Niin, kun aamulla heräsin ja siellä oli sukka ja ajattelin, että se on sinun joten en suuttunut, mutta se olikin Kain ja -”
”Mitä?”
Reita hiljeni ja tajusi selittäneensä täysin asiaan liittymätöntä, joten punastui, vilkaisi nuorempaa silmiin ja aloitti uudestaan. ”Aamulla, kun heräsin, Kai oli siellä. Ja ajattelin, ettet varmaan pitäisi siitä, mutta sitten tajusin, että olen varmaan tehnyt jotain tyhmää eilen illalla, kun en muista mitään ja... Älä ole vihainen Ruru, en tajua mitä on tapahtunut...”
Ruki ei osannut kuin tuijottaa puhunutta. Mitä tämä höpötti, oliko hän vetänyt jotain sopimatonta? Vokalisti kumartui lähemmäs toisen kasvoja tarkistaakseen pupillit, mutta kun ne näyttivät aivan normaalilta, hän kurtisti kulmiaan ja katsoi toista vielä hetken mietteliäänä.

”Mitä sinä höpötät? Tottakai Kai on luonasi aamulla, hän asuu siellä. Ja siitä tyhmästä puheenollen. Ei, et tehnyt mitään eilen, mutta palaa ajassa muutama kuukausi taaksepäin, tarkemmin sanottuna viisi ja mieti uudestaan. Tyhmä ei ole tarpeeksi voimakas sana sille mitä silloin teit. Tai jätit tekemättä, päätä itse”, Ruki oli täysin unohtanut vihansa kummastellessaan toisen käytöstä, mutta katsoessaan tämän hämmästyksestä laajentuneisiin silmiin, ymmärrys iski häneen; tietysti toinen vain pilaili hänen kustannuksellaan. Halusi kiusata, ehkä leikkiäkin jotain kamalaa peliä, jossa Rukin satuttaminen oli päätehtävä. Viha kulki kylmänä aaltona koko pienen miehen vartalon läpi, peittäen alleen pettymyksen tunteen.
”Äh, painu helvettiin Reita!” niine hyvineen hän nappasi takkinsa ja lähti ovet paukkuen ulos, jättäen hyvin hämmentyneen basistin seisomaan keskelle tyhjää huonetta.


3. osa
Kai istui hiljaisena parvekkeella ja katseli kuusi kerrosta alempana käyvää kuhinaa. Kello ei ollut paljoa, Tokion yöelämä ei ollut ehtinyt vielä alkaa, mutta ihmisiä vilisi kaduilla silti kuin muurahaisia. Tähän aikaan kadut täyttyivät tummista puvuista ja vakavista sekä stressaantuneista kasvoista, mutta illalla siellä näkyisi iloisia ilmeitä, räiskyviä värejä ja outoakin oudompia pukuja. Silloin Tokion nuoriso valtaisi kadut ja tekisi niistä juuri sellaisia kuin itse halusivat. Silloin tapahtuisi myös kaikkein mielenkiintoisimmat asiat, se oli sanomattakin selvää.

Ja siellä, kaiken tuon yläpuolella pienellä, mutta siistillä parvekkeella istui Kai katsellen alas, rentoutuen. Tuo parveke oli rumpalin pakokeino todellisuudesta. Sinne hän meni, kun ei halunnut ajatella mitään. Vaikka se sijaitsikin basistin kodissa, tummempi oli sen omaksi paikakseen ominut saman tien. Eikä Reita siellä muuten käynytkään kuin tupakalla aamuisin, iltaisin ja harvoin päivällä joten hän oli ilomielin antanut sen rumpalin käyttöön.
Parvekkeelta näkee kaiken, Kai ajatteli. Se oli tapahtumien keskipisteessä. Alla kulki Tokion vilkas katu, vieressä oli molemminpuolin toiset, samanlaiset, pienet parvekkeet. Tosin ne olivat sisustukseltaan hyvinkin erilaiset.

Vasemmalla oleva näytti siltä kuin siellä ei olisi koskaan käyty, ulos oli tuotu selvästi ylimääräisiä tavaroita, kuten rikkinäinen nojatuoli ja vanha televisio. Kun Kai oli kerran kysynyt kuka naapurissa asui, Reita oli vain kohauttanut olkiaan ja todennut, ettei ollut koskaan nähnyt. Kain mielenkiinto oli tietenkin herännyt ja nykyään hän aina parvekkeelle tullessaan kurkisti myös tuolle toiselle parvekkeelle, yrittäen nähdä sisälle taloon. Mutta ikkunoiden edessä oli joka kerran ollut paksut, tummanpunaiset verhot, estäen jopa päivänvaloa tulemasta sisälle.

Oikealla oleva parveke oli joka viherpeukalon unelma. Siellä oli monia erilaisia kasveja, köynnöksiä ja ruukkukukkia, pöydillä tai lattialla. Muuta sinne ei sitten mahtunutkaan. Kai oli muutaman kerran nähnyt kuinka nuori, ehkä noin 30-vuotias nainen tuli hoitamaan noita elämänsä tarkoituksia, kastelemaan ja jostain kumman syystä, tuulettamaan niitä pienellä tuulettimella. Joskus rumpalin olisi tehnyt mieli kysyä miksi nainen teki niin, mutta kun ei ollut kehdannut, oli vain todennut mielessään naisen tuulettavan Tokion saasteet pois kukista. Kun hän oli kertonut ideastaan Reitalle, toinen oli vain nauranut ja todennut omistavansa selvästikin todella outoja naapureita.

Vastapäätä Kain parveketta oli toinen, lähes samannäköinen kerrostalo monine pikkuparvekkeineen. Sen talon elämä oli hyvin mielenkiintoista. Ensimmäisen kerran tullessaan Reitan parvekkeelle, oli Kai huomannut vastapäisen talon vastapäisellä parvekkeella nuoren tytön, ei varmasti edes kahtakymmentä iältään.
Tyttö oli ensin vain seisonut parvekkeella, katsellen alas, aivan kuten Kaikin oli tehnyt. Hetken päästä hän oli huomannut tytön nousevan varovasti parvekkeen kaiteelle ja olevan siinä kyykyssä pitäen kädellään kiinni kaiteesta, ettei horjahtaisi. Tyttö oli pitänyt katseensa maahan painettuna, mutta yllättäen nostanut kasvonsa taivaaseen ja huutanut. Kai oli uskonut kuulevansa tuon huudon jopa tien toiselle puolelle, omalle parvekkeelleen asti ja yli kaiken alhaalta kuuluvan melun. Ei kai tyttö vain aikonut hypätä?

Kai oli noussut hädissään seisomaan ja ruvennut huutamaan, pomppimaan ja huitomaan käsillään saadakseen tytön huomion. Sen ansiosta myös Reita oli tullut ihmetellen paikalle ja jäänyt ovelle katsomaan toisen esitystä. Huitominen oli kuitenkin toiminut sillä jonkin ihmeen takia tyttö oli kääntänyt katseensa suoraan Kaita kohti. Hetken he olivat katsoneet toisiaan ja kenties se oli tapahtuman outous, joka sai tytön laskeutumaan kaiteelta. Kai oli huokaissut helpottuneena ja vilkuttanut peukkua tytölle leveästi hymyillen. Tyttö oli vain pudistanut päätään ja kadonnut sisälle. Reita oli vielä hetken tarkkaillut rumpalin selkää, mutta lähtenyt sitten sanaakaan sanomatta sisälle. Myöhemmin hän kyllä oli kertonut näkemästään ja pyytänyt toista selittämään mitä oli tapahtunut.

Siitä hetkestä lähtien olivat tyttö ja Kai kuitenkin nähneet toisensa joka päivä. Aina parvekkeelle tullessaan, Kai odotti näkevänsä tuon tuntemattoman tuttavansa ja aina, yleensä myöhään illalla, tyttö tulikin parvekkeelle ja viime aikoina oli ruvennut vilkuttamaan aina tullessaan. Reita oli tietysti tästäkin asiasta Kaita kiusannut toteamalla, että kun tyttö saisi kuulla Kain olevan homo, hän varmasti hyppäisi. Rumpali ei ollut kiinnittänyt ala-arvoiseen kommenttiin mitään huomiota, välttäen näin aiheuttamasta riitaa.

Tänään ei Kai ollut tyttöä vielä nähnyt, mutta iltakin oli vielä kovin nuori. Hän oli istunut parvekkeella vasta hetken, samalla kovalla tuolilla, jolla aina istui eikä yrityksistä huolimatta saanut ajatuksiaan nollattua. Liian paljon oli tapahtunut kuluneen päivän aikana.
Lähinnä kaikki johtui Reitan käytöksestä. Basisti oli käyttäytynyt todella oudosti, jopa oudommin kuin ennen. Hän oli aivan kuin ei olisi tunnistanut Kaita ollenkaan. Rumpali oli odottanut toista tämän puhuessa Rukin kanssa, mutta tullessaan viiimein ulos tämä oli ollut hieman epäluuloinen eikä puhunut Kaille sanaakaan. Oudointa oli ollut, että Reita oli selvästi ihmeissään siitä, että Kai oli tulossa hänen luokseen. Ei basisti ollut mitään asiasta sanonut, mutta mulkoillut toista epäluuloisesti ja siksi Kai olikin siirtynyt suoraan parvekkeelle, vaikkei yleensä sinne niin aikaisin mennytkään.

Alas katsellessaan tummahiuksinen ei heti huomannut pientä hahmoa, joka viittoili ylös hänen suuntaansa. Vasta kun hahmo huusi rumpalin nimeä, tämä heräsi ajatuksistaan ja tajusi kohdistaa katseensa alhaalla olevaan henkilöön. Vaikka välimatka oli pitkä, hahmon Kai tunnisti heti: Miyavi. Hymy nousi hänen huulilleen tahtomattaankin, hänen vilkuttaessa selvästi innostuneelle henkilölle. Miyavi vilkutti takaisin, heitti Kaille lentosuukon ja jatkoi matkaansa, katoamatta missään vaiheessa ihmismassaan; rumpali saattoi seurata toisen kulkua, kunnes tämä katosi kulman taakse. Hyväsydäminen rumpali hymyili vielä pitkään Miyavin kadottua, ihmetellen itsekseen kuinka vain yhden puolitutun henkilön näkeminen kohotti oloa näinkin paljon paremmaksi. Ehkä se johtui siitä, että vaikka toisella oli selvästi päämäärä matkassaan, tämä silti kiinnitti huomiota yksinäiseen rumpaliin eikä vain kävellyt ohi kuten hyvin monet muut tutut, joita Kai oli sen päivän aikana nähnyt parvekkeen alta kävelevän. ”On se ystävyys hieno juttu”, hän totesi itsekseen, otsallaan mietteliäät rypyt.

Hetken aikaa pohdittuaan mies huokaisi ja vilkaisten vielä kerran vastapäiselle parvekkeelle, päätti haikeana palata todellisuuteen selvittääkseen sotkut, jotka vaivasivat hänen mieltään. Tuolilta noustuaan ja ympäri käännyttyään mies oli saada sydänkohtauksen; joku oli tunkeutunut hänen piilopaikkaansa. ”Reita… öö… mitä… kauanko olet ollut siinä?”
Basisti seisoi ovensuussa, karmiin nojaten, kädet puuskassa ja paino enemmän seinänpuoleisella jalalla. Toisella hän potki pikkukiviä maasta. Kuullessaan nimensä, oli hän nostanut katseensa ja katsoi Kaita nyt hieman nolona ja hieman hämmentyneenä. Sitten hän kohautti olkiaan ja paransi ryhtiään. ”Aika pitkään… katselin sinua”, hän myönsi, irvisti sitten kuin tajuten, mitä oli möläyttänyt ja laski katseensa takaisin maahan.
Kai kuitenkin hymyili hellästi toisen paljastukselle. ”No eipä se haittaa. Säikähdin vain, kun en tiennyt sinun olevan siinä”, hän astui askeleen lähemmäs basistia, mutta tämä näytti vaivaantuvan liikkeestä ja sanoikin nopeasti: ”Kuule Kai, meidän pitää puhua.”

Rumpalin hymy katosi ja tämä nyökkäsi vakavana. Puoliksi helpottuneena, että saisi nyt kuulla selityksen toisen oudolle käytökselle ja puoliksi peloissaan, miten hänen elämänsä nyt muuttuisi, hän asteli toisen ohi sisälle, tuntien polttavan katseen selässään. Sitten askeleet, jotka seurasivat hänen näkymättömiä jälkiään. Seuraavaksi käsi laskeutui hänen olkapäälleen, pakottaen hänet kääntymään. Kääntyessään hän kohtasi Reitan tuskaisen ilmeen.
Toinen puri huultaan ja vilkuili kiusaantuneena ympärilleen, kaikkialle paitsi Kain kasvoihin. Lopulta hän vilkaisi rumpalia ja veti syvään henkeä kuin keräten ilmasta rohkeutta itselleen. Älä sano mitään, anna olla. Ole hiljaa ja suutele minua, ole kiltti, Kai huomasi ajattelevansa vaikka tiesikin sen olevan mahdottomuus. Asiat oli pakko selvittää, muuten ne jäisivät vaivaamaan ikuisiksi ajoiksi, aiheuttaen ainoastaan turhaa tuskaa, jolta olisi voinut säästyä.

~

Reita oli ihmeissään. Miksi Kai oli tullut hänen luokseen harjoitusten jälkeen? Olihan Ruki kyllä sanonut rumpalin asuvan hänen luonaan, mutta jossain sisällään Reita oli luullut sitä vitsiksi. Tosin huonoksi sellaiseksi. Hän ei ollut kuitenkaan sanonut rumpalille mitään tämän tullessa sisälle, sillä tajusi kyllä vian, mikä se sitten olikin, olevan itsessään eikä halunnut hämmentää toisia. Heidän tullessaan basistin asunnolle Kai oli siirtynyt suoraan parvekkeelle ja asunnon oikea omistaja oli jäänyt kummastuneena ja mietteissään sisälle.

Kyseinen basisti lysähti jo parhaat päivänsä nähneelle, tummanvihreälle nahkasohvalle ja nosti jalkansa matalalle pöydälle, huokaisten raskaasti. Hän painoi otsansa kämmentään vasten ja kopautti muutaman kerran, muistuttaen hetken hyvinkin elävästi Nalle Puhia. Miten oli mahdollista, ettei hän muistanut mitään lähimenneisyydestään? Viimeinen muistikuva sijoittui kesälle, kun he olivat Rukin kanssa olleet piknikillä ja ottaen huomioon sen, että nyt oli talvi, Reita totesi muistissaan olevan noin puolen vuoden aukko. Eikä se voinut olla hyvä asia. Vaaleahiuksinen keskeytti ajatuksensa ja keskittyi tuohon yhteen muistoon, huulet hymyyn kaartuen.

~

Päivä oli kaunis ja aurinkoinen, lämpötila oli reilusti päälle kahdenkymmenen, ilma oli täydellinen kesäiseen ulkoiluun. Ei kuitenkaan, jos edellinen ilta oli mennyt liian pitkäksi ja pää oli kipeämpi kuin aikoihin. Silloin oli parasta vain maata sängyssä ja juuri näin aikoi Reitakin tehdä. Pienellä vokalistilla tuntui vain olevan hieman eri suunnitelmat. Hän oli noussut aiemmin ehtiäkseen pakata ja tehdä kaiken haluamansa valmiiksi ja olikin nyt jo toista neljännestuntia toimettomana. Energinen vokalisti päätti ajan olevan sopiva basistin herättämiseen.
”Reirei, keksin mitä teemme tänään!”
Puhuteltu tunsi jonkin tömähtävän sänkynsä jalkopäähän ja älähti harmistuneena rauhansa menetyksen takia.
”En halua kuulla”, hän mumisi kasvot tyynyyn painettuna ja tunsi painon nyt selkänsä päällä.
”Mennään piknikille”, lyhyempi kuiskasi hänen korvaansa, ääni innosta väristen.

Reita yllättyi ehdotuksesta niin, että nousi istumaan Rukin pudotessa samalla kirkaisten lattialle. Basisti katsoi huvittuneena toista tämän kömpiessä puhisten itsekseen takaisin sängylle ja kysyi vasta sitten, mitä tämä tarkoitti ehdotuksellaan. Toisen ilme kirkastui saman tien ja hän elehti suurieleisesti käsillään selittäessään. Ikuisuudelta tuntuneen puhetulvan jälkeen Ruki hiljeni, Reitan pään onneksi. Toinen oli jo aikoja sitten päättänyt, että vaikka pienempi sanoisi mitä, hän ei sängystä liikkuisi ja silti tämä oli vain jatkanut puhettaan eikä näyttänyt tajuavan kuinka toisen päätä särki. Kun lopulta tuli se kauan odotettu hiljaisuus Reita huokaisi helpottuneena ja kaatui taas makuulle sulkien silmänsä. Joku kuitenkin häiritsi tätäkin rauhaa ja avatessaan ärtyneenä silmänsä Reita huomasi Rukin edelleen istuvan sängyllä, katsellen pidempää, selvästi odottaen vastausta.

”En ole lähdössä”, pidempi vaaleista totesi ykskantaan.
”Mutta Reita!” Ruki katsoi toista silmät suurina ja alahuuli väpättäen. ”Olen aina halunnut mennä piknikille siihen puistoon. Siellä on ne kyltit, joissa lukee ’nurmikolla oleminen kielletty’, sinun on pakko suostua, ole niin kiltti, olethan…?”
Reita huokaisi. Vokalisti todella oli dramatisoinnin kuningas. ”Miten voisimme edes mennä piknikille, jos nurmikolla oleminen on kielletty?” hän kysyi kulmiaan kurtistaen, todeten samalla mielessään sen olleen huono idea krapulaisena. Ruki hymyili, kiipesi basistin lantion päälle ja nosti tämän kädestä pitäen istualleen. ”Emme voikaan, mutta me menemme”, hän sanoi viekkaasti matalalla äänellä, saaden kylmät väreet kulkemaan toisen ihoa pitkin.
”Menemmekö?”
Reita nielaisi Rukin sivellessä hänen poskeaan sormellaan.
”Kyllä, me menemme”, lyhyempi kuiskasi vasten basistin kaulaa, suuteli pehmeästi toisen leukaperää ja nousi sitten ylös. ”Puolen tunnin päästä, enempää en enää jaksa odottaa.”

Reita katsoi hetken vokalistin perään tämän mennessä olohuoneeseen ja kaatui sitten takaisin selälleen kiroten mielessään. Aina hän hävisi nämä taistot ja minkä takia?
Hetken basisti vielä makasi sängyllä, kunnes alistui kohtaloonsa ja nousi huojuen ylös. Muutama särkylääke, niin eiköhän hän pärjäisi sen päivän, Rukin mieliksi.


~

Reita keskeytti muistonsa punastuen. Loppua hän ei halunnut ajatella, ei nyt. Se oli ollut varmasti järjettömintä, mitä Ruki oli ikinä keksinyt ja tyhmintä, johon Reita oli ikinä suostunut. Jälleen kerran hän oli hävinnyt, eikä ollut voinut muutakaan kuin suostua. Tosin, sillä hetkellä hän luultavasti olisi suostunut ilman sen suurempia maanitteluja muutenkin. Joka tapauksessa äärettömän tyhmää, se oli varmaa. Reita pudisteli ärtyneenä päätään ajatellessa sitä häpeää, joka tapahtumasta oli koitunut.

Sitten kuin itsestään, hän käänsi katseensa parvekkeelle, jossa tiesi rumpalin olevan. Tumma aiheutti Reitan sisällä jotain, muttei hän keksinyt mitä. Ei se samaa ollut, jota Ruki sai aikaan, ei. Vokalistin aiheuttama tunne oli omaa luokkaansa. Se oli kuin viileä ja kauan odotettu tuulenhenkäys kuumalla aavikolla tai päinvastoin kuin lämmin ja äärettömän hyvänmakuinen kuppi kaakaota jäisellä vuorenrinteellä. Se sai olon tuntumaan niin hyvältä, että melkein unohti olevansa vain ihminen. Mutta toisaalta, se sai kaikki vanhat haavat aukeamaan ja vuotamaan kipeämmin kuin vuosikausiin.

Kain lähellä Reitalla oli vain turvallinen olo, jos se edes oli oikea sana kuvaamaan sitä tunnetta. Turvallinen, niin kuin todella läheisen ystävän luona oli. Mutta miksi basisti sitten oli jättänyt Rukin ja vaihtanut Kaihin, niin kuin tällä hetkellä asia vaikutti olevan? Vaaleahiuksinen pudisteli uudelleen päätään, tällä kertaa turhautuneena liiasta tietämättömyydestään ja vilkaisi uudelleen parvekkeelle päin. Tosin, jos joku hänen ystävistään oli paras ymmärtämään Reitan ongelmaa, se oli Kai. Ehkä hän voisi jopa auttaa toista. Mutta kehtaisiko Reita kysyä mitään?

Päätös oli nopea. Basisti nousi ylös sohvalta ja käveli hiljaa, hieman epäröiden, parvekkeelle jääden ovensuuhun seisomaan. Hän ei halunnut häiritä rumpalia, joka näytti nauttivan hetkestään, joten jäi nojailemaan karmia vasten, odotellen josko toinen kohta kääntyisi. Hän katseli rumpalin selkää pää kallellaan yrittäen löytää siitä jotain, joka iskisi kuin salama kirkkaalta taivaalta. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut, vaikka hän kuinka tuijotti. Kun Kai vihdoin kääntyi, oli Reita sillä hetkellä liian kiireinen taistelussaan muurahaisia vastaan huomatakseen sitä, joten toinen sai yllätettyä hänet täysin. ”Reita… öö… kauanko olet ollut siinä?”
Reita säpsähti ja nosti katseensa maasta. Hemmetti, se yksi oli vielä elossa.
”Aika pitkään… Katselin sinua”, hän sanoi kiroten saman tien mielessään tyhmyyttään. Noita asioita ei kuulunut sanoa ääneen, ei tässä tilanteessa.

Sitten hän kiinnitti katseensa maahan etsien silmiinsä sen yhden onnekkaan muurahaisen, joka oli vielä säilynyt hengissä. Etäisesti hän samalla kuuli Kain sanovan jotain, muttei kiinnittänyt asiaan enempää huomiota. Kun muurahainen löytyi, Reita virnisti voitonriemuisesti itsekseen ja odotti hetken ennen kuin tallasi sen suurella tunteella kenkänsä pohjaan. Sitten hän nosti katseensa takaisin rumpaliin, huomaten järkytyksekseen tämän tulleen lähemmäs.
”Kuule Kai, meidän pitää puhua”, hän sanoi nopeasti ja onnekseen huomasi Kain nyökkäävän vakavana, aivan kuin olisi odottanutkin juuri tuota lausetta. Sitten rumpali katosi sisälle ja Reita lähti huokaisten perään. Tästä se lähtee, hän ajatteli mielessään ja tunsi jännittyvänsä.
Toinen oli jäänyt seisomaan keskelle olohuonetta ja Reitan ottaessa kiinni hänen olkapäästään, hän kääntyi ympäri ja katsoi vaivaantuneen basistin kasvoja. Reita puri huultaan, keräten rohkeutta sanoa asiansa ja vilkaistessaan rumpalin huolestuneita kasvoja, veti syvään henkeä ja sulki silmänsä. ”Kai, minä… minä en muista mitään”, hän sanoi hiljaa, epävarmalla äänellä.

”Mitä?” Kai älähti ymmärtäessään basistin sanat.
Jotain outoa hän olikin ajatellut kuulevansa, mutta ei tätä. Ei todellakaan. Miten niin Reita ei muistanut mitään? Oliko se muka jokin selitys hänen viimeaikaiselle käytökselleen? Kai kurtisti kulmiaan. Oliko todella? Kun tarkkaan ajatteli, Reita todella vaikutti siltä kuin ei muistaisi Kaita ollenkaan. Rumpali kiinnitti katseensa uudestaan basistiin, joka näytti selvästi miettivän mitä vastaisi toiselle.
”Kai, ole kiltti ja usko minua! Tiedän, että se kuulostaa todella tyhmältä, mutta en minä huijaa ”, hän sanoi, äänessään jo häivähdys epätoivoa.
Kai siirsi kätensä rauhoittavasti hänen poskelleen ja hymyili hieman. ”Kyllä minä uskon.” Hänellä ei ollut muuta vaihtoehtoa.
Reita huokaisi helpottuneena ja laittoi oman kätensä toisen käden päälle, puristaen ihan vähän. ”Osaatko auttaa?”
Tummempi katseli hänen kasvonpiirteitään mietteissään, kuin etsien sieltä vastausta, kuitenkaan mitään löytämättä. ”Muistatko eilistä?”
Basisti nyökkäsi ja katsoi kummissaan tummempaa. ”Entä Aoin syntymäpäiviä, ne olivat viikko sitten?”
Reita mietti hetken, mutta pudisti sitten päätään. ”En muista mitään eilisen jälkeen. Paitsi…” hän epäröi hetken, mutta Kain rohkaisevan nyökkäyksen takia jatkoi. ”Paitsi viime kesän ja kaiken siitä taaksepäin. Viimeiset puoli vuotta ovat hämärän peitossa.”

Kai puri huultaan miettien toisen puheita. Sitten hänen kasvonsa kirkastuivat ja hän nosti katseensa takaisin basistiin. ”Muistatko sitä onnettomuutta?” hän kysyi hivenen liian innostuneena.
Reitan silmät laajenivat ja hän kavahti kauemmas. ”Onnettomuutta? Olenko minä ollut onnettomuudessa?”
Kai nyökkäsi ja katsoi vaaleampaa myötätuntoisena. ”Olit auto-onnettomuudessa loppukesästä. En tosin tiedä mistä se johtui, mutta autosi lensi tien sivuun ja sinä jouduit sairaalaan. Olit tajuttomana kolme päivää. Tällä yhtäkkisellä muistinmenetyksellä on varmasti jotain tekemistä onnettomuuden kanssa. Vaikka siitä onkin jo aikaa...”

Reita kuunteli haltioituneena toisen kertomusta, tajuamatta olla enää yhtään järkyttynyt siitä tosiseikasta, että puolet kuluneesta vuodesta olivat tyystin kadonneet hänen mielestään. ”Hurjaa”, hän totesi silmät poikamaisesta innosta kiiluen. Kai vilkaisi häntä otsa rypyssä, mutta hymyili huomattuaan toisen innon.
”No enpä tuosta tiedä, mutta hyvä jos otat tämän näin rennosti”, hän sanoi. ”Mennään huomenna käymään lääkärissä, ehkä siellä osataan selittää miten tästä päästäisiin.”
Reita nyökkäsi. Hän tunsi olonsa helpottuneeksi. Hän ei ollutkaan hullu, kaikki olikin ihan hyvin. Ja tulisi olemaan paremmin, kun he huomenna menisivät lääkäriin. Ja Kai oli ymmärtänyt, Reita oli tiennyt sen ja oli nyt kiitollisempi rumpalille kuin oli ikinä ennen ollut. Basisti katseli toista, joka oli siirtynyt sohvalle ja avannut television. Sitten hän siirtyi hiljaa tämän taakse ja halasi selkänojan yli. ”Kiitos”, hän sanoi hiljaa ja hautasi kasvonsa hetkeksi toisen tummiin ja tuoksuviin hiuksiin.

”Eipä mitään”, kuului hieman alakuloinen vastaus ja Reita nousi kummissaan seisomaan ja siirtyi toisen viereen sohvalle.
”Kai, mikä on?”
Rumpali pudisti päätään ja hymyili teeskennellysti, väkinäisesti.
”Ei mikään, Rei…” vanhempi kuitenkin katsoi häntä painostavasti ja hän huokaisi. ”Reita… Et muista meitä? Et yhtään?”
Reita tunsi syyllisyyttä pudistaessaan päätään. Kai oli vain auttanut häntä ja mitä hän saattoi antaa vastineeksi? Vain myöntää, ettei muistanut rakastavansa toista. Se oli väärin, todella väärin. Basisti kumartui lähemmäs tummempaa ja sipaisi tämä poskea hellästi. ”Haluaisin kyllä muistaa, ihan tosi”, hän sanoi lämpimästi ja sai kuin saikin toisen hymyilemään aidosti. Kai painoi päänsä Reitan olkaa vasten ja sulki silmänsä. Basisti vilkaisi miestä vierellään ja huokaisi raskaasti. Olisipa asiat näin yksinkertaisia. Mutta vaikka hän kuinka yritti tajuta, ei hän saanut ymmärretyksi, miksei rumpalin tilalla tällä hetkellä ollut eräs toinen, nojaamassa hänen olkaansa vasten.

~

Myöhemmin illalla Reitan mennessä nukkumaan, Kai tuli makuuhuoneen ovelle, näyttäen vaivautuneelta. Basisti kääntyi ympäri kuullessaan toisen tulevan ja katsoi tätä kysyvästi pää kallellaan.
”Tuota… Minä voin kyllä nukkua sohvalla tai lähteä kotiin jos et halua, että…”, Kai jätti lauseen lopun ilmaan, mutta Reita ymmärsi mitä toinen ajoi takaa. Jos hän ei halunnut nukkua rumpalin vieressä.
Hän hymyili Kaille ja viittasi sänkyä. ”Äh, tule vain, ei sillä ole väliä”, hän sanoi ja meni itse kuin esimerkiksi makaamaan omalle puolelleen.

”Oletko varma?” rumpali vielä epäröi, mutta Reitan taputtaessa melkeinpä vaativasti paikkaa vieressään hän hymyili ja siirtyi toisen viereen.
Vaalea kietoi saman tien kätensä Kain ympärille ja antoi toisen painautua kylkeensä kiinni. Sillä hän tiesi, että niin hän tekisi jos muistaisi. Jos muistaisi kuinka rakastaa Kaita ja unohtaisi pienen vokalistin, joka kaikesta aiemmin kuullusta päätellen oli historiaa.
Tällä hetkellä vain näytti siltä, että Reitan aivot olivat jumittuneet aikaan, jolloin Ruki merkitsi hänelle enemmän kuin tähdet taivaalla tai ilma keuhkoissa. Basisti pudisteli päätään yrittäen näin saada ajatukset katoamaan. Rumpali hänen syleilyssään nosti katseensa toisen kasvoihin ja huokaisi. ”Voi kunpa vain muistaisit.”
Reita ei voinut olla enempää kuin samaa mieltä.
「貴方を愛した がいる
を愛した貴方がいる」

Avatar
pucca
Teknikko
 
Viestit: 118
Liittynyt: To Elo 14, 2008 8:14 pm
Paikkakunta: Helsinki

Re: Muista minut (RxR, pro+12/?)

ViestiKirjoittaja pucca » To Elo 14, 2008 9:11 pm

4. osa
Aoi heräsi kuumuuteen. Kuumuuteen, talvella? Hälytyskellot alkoivat heti soimaan ja kitaristi nousi kulmiaan kurtistaen istumaan. Haroen pörröisiä hiuksiaan hän tarkisti huoneen katseellaan ja totesi kaiken olevan kunnossa. Hän varmaankin vain kuvitteli kuumuuden, joten laskeutui takaisin makuulle nousten kuitenkin saman tien ylös.

Oli hän kuvitellut lämpötilan nousun tai ei, ainakin koko hänen muu ruumiinsa tuntui olevan sitä mieltä, että kuumuus oli totisinta totta. Lakana hänen allaan oli hiestä märkänä. Samoin hän itse, tarkemmin, kun katsoi. Kaikki ei nyt ollut kunnossa, Aoi päätti ja kuullessaan kolahduksen olohuoneesta, päätti syynkin. ”Syytän sitä paskiaista joka tapauksessa, sen verran on ongelmia aiheuttanut”, hän mumisi kuin olisi vakuutellut omalle tunnolleen syyttelyn olevan täysin oikeudenmukaista ja nousi ylös.
Hän ei vaivautunut edes vetämään sen enempiä vaatteita päälleen, vaan käveli vain bokserit jalassa suoraan olohuoneeseen yllättävän ylväästi ottaen huomioon sen tosiseikan, että oli herännyt vasta aivan hetki sitten. Ja kuten oli ajatellutkin, hän löysi toisen kitaristin sieltä, tosin lattialta istumasta. Aoi jäi hämmentyneenä ovensuuhun seuraamaan toisen tekemisiä, huulikoruaan purren.

Uruha oli siirtänyt pöydän pois maton päältä ja asettanut matolle monta pientä patteria ja hiustenkuivaajan sekä suoristusraudan. Kaikki laitteet olivat kiinni seinässä ja ilmeisesti täydellä teholla, niistä hohkaavasta kuumuudesta päätellen. Hiustenkuivaaja piti kaiken lisäksi kovaa meteliä ja Aoi ihmettelikin, miten ei ollut jo aikaisemmin herännyt tuohon meluun. Uruha itse istui kaiken tämän keskellä, pelkkä yöpaita päällään ja silmät kiinni selvästi nauttien olostaan. Selvittyään alkuhämmennyksestä Aoi ryki vielä uinuvaa kurkkuaan ja kävi vetämässä hiustenkuivaajan töpselin seinästä. ”Uru-kun, saanko kysyä mitä ihmettä sinä teet?”
Toinen avasi silmänsä kuultuaan hiustenkuivaajan sammuneen, mutta pieni hymy käväisi tämän huulilla tämän huomatessa Aoi. Hymy katosi kuitenkin nopeasti ja tilalle tulivat liioitellut rypyt otsalla ja mutruhuulet. Hän nosti sormeaan hiljaisuuden merkiksi. ”Shh, minä nautin Aoi-san. Ja voisitko nyt laittaa töpselin takaisin seinään?”

Aoi ei voinut estää itseään hymyilemästä toiselle huvittuneesti. Olihan tämä hieman höpsö. ”Oletko huomannut kuinka kuuma tällä on?” hän esitti vastakysymyksen, jättäen noteeraamatta toisen pyynnön.
”Totta kai olen. Laitoin kaikki patterit täysille ja kaiken lämmitettävän päälle. Kannattaa varoa hellaa, kun menet keittiöön. Ja uunia kannattaa myös varoa”, nuorempi sanoi sulkien taas silmänsä. Selvästi hiustenkuivaajan takaisin päälle laittaminen ei ollutkaan niin tärkeä asia, että sen takia olisi kannattanut nousta ylös.
Aoi hymähti. Oli siinäkin ekologisesti elävä ihminen. Puolet Japanin sähkönkulutuksesta tuli varmasti Uruhalta. ”Ja mistähän syystä kaikki tämä vaiva?”

Tällä kertaa vaalea räväytti silmänsä auki ja katsoi puhuessaan Aoita aivan kuin tämä olisi vähäjärkinen avaruusolio. ”Koska, siellä on kylmä, Aoi-san. Enkä pidä kylmästä ”, hän sanoi kuin se olisi ollut itsestäänselvyys. Vanhempi nyökkäsi hyvin huvittuneena nuoremman keksinnölle ja siirtyi keittiöön, aikeissaan keittää itselleen kahvia. Siellä odotti kuitenkin uusi yllätys.
”Mm… Uru-kun? Miksi jääkaapin päällä on peitto?”
”Ettei sieltä hehkuisi kylmää asuntoon”, kuului olohuoneen puolelta jo hieman ärtynyt vastaus. Aoi hymähti uudelleen ja päätti olla koskematta jääkaappiin tai peittoon, joka piilotti sen. Tänä aamuna kahvi juotaisiin ilman maitoa.

~

Reita havahtui hereille, hän oli nähnyt hyvin outoa unta. Tai oudolta se hänestä vaikutti, mutta jos olisi osannut yhdistellä asioita unisessa mielessään, hän olisi löytänyt sille selvän merkityksen. Unessa oli ollut pimeyttä, Sex Pistolsia ja yhtäkkiä välähtävä valo sekä paljon huutoa. Ja sen jälkeen oli Reita herännyt.
Basisti vilkaisi Kain herätyskellon viisareita. Hän pisti muistiin, että ne hehkuivat pimeässä. Olipas siinä hieno kello, niin tarpeeton ja turha tähän asuntoon. Kello oli jo vähän vaille kymmenen. No, päivä oli joka tapauksessa vapaa, joten mitään kiirettä ei ollut nousta ylös. Päässäkin pyöri vielä heräämisen takia.

Yhtäkkisen heräämisen aiheuttamaa hämmennystä lisäsi myös se, että rumpali nukkui edelleen hänen rintaansa vasten näyttäen todella levolliselta ja rakastettavalta. Reita ei rohjennut nousta, ettei vain olisi herättänyt toista, joten päätti jäädä makaamaan ja keksiä jotain ajateltavaa ajankulukseen. Mitähän sitä ajattelisi? Reita mietti katsellen ympärilleen, etsien hyvää kohdetta ajatuksilleen.

Silmiin osui ensimmäisenä pieni rako katonrajassa. Kauankohan tuokin rako on ollut tuossa? Pitäisiköhän vuokraisännän remontoida täällä joskus? Vai kuuluko se asukkaan hommiin? Tuoltahan pääsee vaikka mitä tulemaan sisälle...
Mitä jos tuosta raosta tuleekin hämähäkkejä, sehän pitäisi korjauttaa mahdollisimman nopeasti! Mitä jos ne hämähäkit ovatkin jo täällä, luikertelevat sängyn alla ja odottavat tilaisuutta iskeä?!
Reita säpsähti ajatusta ja oli jo nousemassa ylös, mutta tajusi hyvissä ajoin olla liikkumatta, sillä Kai makasi edelleen hänen päällään. Huh, rako ei selvästi ollut hyvä ajattelun kohde. Reita katseli huonetta etsien uutta kohdetta, josta mielellään tulisi vähemmän pelottavia ajatuksia mieleen.

Seuraavaksi silmiin osui ikkunassa olevat sälekaihtimet. Kuka on kääntänyt sälekaihtimet noin päin? Tuoltahan näkee sisälle ja mitä hyötyä sälekaihtimista on, jos niistä huolimatta silti näkee sisälle? Ei niitä ikinä pitäisi kääntää noin päin, aina reuna ylöspäin, jumalauta! Sehän on ihan ilmiselvyys, ties ketä tuolta nytkin katselee ikkunan takaa! Japani on pullollaan kaikenmaailman pervoja ja kyllä ne kuudenteen kerrokseen kiipeävät, jos tietävät saavansa jotain hyvää nähtävää. Helvetti! Reita siirsi peittoa enemmän itsensä päälle, peittämään myös paljasta ylävartaloa, mutta varovasti, sillä tärkeintä oli edelleen olla herättämättä rumpalia. Mitäs, jos ne hämähäkit katselevat tuolta ikkunasta nyt? Hämähäkithän osaa kiivetä seinää pitkin. Ensin ne katsovat ikkunasta onko sisällä hyvännäköisiä saaliita ja tulevat sitten raon kautta sisälle ja syövät elävältä! Ja jos sälekaihtimet olisivat nyt oikein kiinni, ne eivät näkisi sisälle, eivätkä tulisi raosta! Ne on pakko kääntää!

Basisti hätääntyi ja joutui käyttämään kaiken tahdonvoimansa, että sai estettyä itseään nousemasta ylös ja vetämään sädekaihtimet oikealla tavalla kiinni. Kyllä hän hämähäkeille pärjäisi, luultavasti. Kunhan niitä ei tulisi montaa. Hän riisti katseensa sälekaihtimista ja siirsi huoneen viereisellä seinällä olevaan peiliin. Kokovartalopeilin vasemmassa nurkassa oli pieni valokuva, Rukista. Sitä oli kyllä hyvä ajatella. Miksei Kai ole poistanut tuota kuvaa? Niin pitkään, kun hän on näyttänyt täällä asuvan, on vain säästänyt Rukin kuvan ja antanut minun katsella sitä? Mitä järkeä siinä taas on? Ei kukaan ole niin kiltti, että antaisi poikaystävänsä katsella entisensä kuvaa päivät pitkät! Hmm, tai ehkei Kai ole vain huomannut sitä. Se olisi järkevämpi vaihtoehto. Kyllä, niin se on.

Mitäköhän Rukille kuuluu? Kehtaisiko sitä kysyä…?

~

Ruki heräsi kännykkänsä ilmoitukseen uudesta saapuneesta viestistä. Kuka helvetti hänelle lähetteli viestejä tähän aikaan aamusta? Kellokin oli vasta… Ruki hapuili kännykkänsä käsiinsä ja tihrusti siitä jonkin aikaa. Puoli yksitoista. Vapaapäivänä hän ei ikinä nousisi näin aikaisin.
Vokalisti kuitenkin kampesi itsensä pystympään asentoon, hieroi väsyneitä silmiään ja avasi viestin. Reitalta. Hän kurtisti kulmiaan ja laski puhelimen viereiselle tyynylle. Ei sitä tarvinnut heti lukea, Reitalta ei voinut mitään mieltä ylentävää kommenttia tulla. Ei varsinkaan viimeisimmän tapahtuman jälkeen.

Laskettuaan päänsä uudestaan tyynyyn ja maattuaan hiljaa paikoillaan hetken aikaa, Ruki avasi turhautuneena silmänsä ja kääntyi kyljelleen katsomaan edelleen tyynyllä lojuvaa puhelinta. Se huusi lukemaan viestin, nyt heti. Aivan kuin se olisi liikahtanut hänen kasvojaan kohti, kohta se varmasti lukisi viestin itse ääneen. Sitä ei kyllä Ruki halunnut. Hän huokaisi liioitellun raskaasti, vaikkei kukaan ollut kuulemassa hänen teeskenneltyä tuskaansa ja otti puhelimen täriseviin käsiinsä. Jännittikö hän muka näin paljon vain yhtä viestiä? Tosin, olihan se Reitalta ja kyllä Reitaa saikin jännittää, sen verran heillä oli yhteistä menneisyyttä.
Ruki kurtisti kulmiaan harmistuneena. Ei hän ollut vieläkään tottunut puhumaan ajastaan basistin kanssa imperfektissä, se oli liian outoa. Vaikka aikaa olikin kulunut melkeinpä puoli vuotta siitä, kun he viimeksi olivat tavanneet muissa merkeissä kuin ystävinä. Se oli ollut ennen sitä onnettomuutta, josta pieni vokalisti syytti edelleen itseään. Hän puristi silmänsä kiinni ja tunsi märkien kyyneleiden pyrkivän ulos, alas poskia. Mielessään hän palasi aikaan juuri ennen onnettomuutta.

~
Reitan piti tulla millä hetkellä hyvänsä. Viimeisestä puhelusta oli kulunut jo neljännestunti, Ruki kulki hermostuneena ympäri olohuonettaan. Kolmannen kierroksen jälkeen hän poikkesi reitiltään ja vilkaisi peiliin. Kyllä hän näytti hyvältä, kyllä Reita pitäisi. Sitten hän kaivoi taskustaan pienen rasian ja avasi sen. Kaulakoru välkehti kauniisti kattolampun valon heijastuessa siihen. Se oli kultainen medaljonki, jonka sisälle Ruki oli leikannut bassosta ja mikrofonista ottamansa kuvan. Eihän se hieno kuva ollut, eikä häävi lahja, mutta kovasti sen antaminen jännitti. Ja Reita kyllä ymmärtäisi kuvankin merkityksen.
Vokalisti palasi olohuoneeseen ja jatkoi tietyn radan kävelemistä, vilkuillen koko ajan kelloaan. Keittiön pöydällä oleva kynttilä oli palanut jo puoleen väliin ja steariini valui tummalle pöytäliinalle. Ruokaa ei ollut, lautaset huusivat tyhjyyttään, mutta basisti oli luvannut tuoda ruokaa mukanaan. Viinipullo odotti avaamistaan, vaikka lasit olivat edelleen täynnä Rukin jo aiemmin kaatamaa juomaa. Ei niihin ollut kukaan sen jälkeen koskenut. Ruki vilkaisi uudelleen kännykkäänsä, kaksikymmentä vaille seitsemän. Sydän jätti muutaman lyönnin väliin hänen kaivaessa puhelimensa muistista Reitan viimeksi lähettämän viestin. ’Tulen ennen puolta’ siinä luki ja kyseisen viestin vastaanottaja puri huultaan kovaa, maistaen lopulta veren suussaan. Hän näppäili ulkomuistista tutun numeron ja painoi puhelimen korvalleen. Linja tuuttasi. Kerran. Toisen ja kolmannenkin.

”Reita.”
”Luojan kiitos, Reita! Oletko kohta tulossa? Sanoit, että ehdit ennen…"
”Kuule Ruki, juutuin ruuhkaan, tulen kyllä kun ehdin”, kuului hieman jo ärtynyt ääni langan toisesta päästä. Taustalta kuului selvästi auton torven ahkeraa käyttöä ja Sex Pistolsia kovalla huudatuksella auton kaiuttimista.
”Tässä saattaa kyllä mennä tovi… Tosin jos tuosta pääsisi ohittamaan… Kuule Ruki tulen ihan juuri, nyt en voi puhua.”
”Kunhan tulet mahdollisimman nopeasti, jooko?”
”Tietysti, tulen mahdollisimman nopeasti. Ei sinun tarvitse pitkään odottaa Ru, löysin paremman reitin.”
”Reita… Olisitpa jo täällä…”
”Ruki ihan tosi, olet nyt soittanut kymmenen minuutin välein ja se hankaloittaa ajamista aika tavalla. Tulen ihan heti, odota vielä uudet kymmenen ja jos en siihen mennessä ole tullut niin soita sairaalaan, koska olen luultavasti siellä”, naurahdus ja linja suljettiin.
Ruki huokaisi ja istui lattialle naputellen puhelimen näyttöä kynsillään. Taustakuvana oli basistin hymyilevät kasvot tämän retuuttaessa Uruhaa leikkimielisesti muutama viikko sitten takahuoneessa ennen keikkaa.

Aika mateli. Ruki jäi katselemaan kynttilän liekkiä, se leikki iloisesti tanssien viettelevää tanssiaan kynttilän päässä polttaen sitä hitaasti loppuun. Ruki vilkaisi kelloa. Kymmenen minuuttia oli kulunut eikä basistia kuulunut. Jossain etäällä kuului ambulanssin sireenin ääni. Reitahan oli sanonut, että Rukin pitäisi soittaa sairaalaan, jos ei häntä kuuluisi. Se oli selvästi tarkoitettu vitsiksi, mutta se sai silti vokalistin sydämen lyömään tiheämmin. Mitä jos se ambulanssi oli menossa hakemaan veristä Reitaa tienvarresta? Koska Ruki oli hoputtanut toista tulemaan ja tämä oli rikkonut liikennesääntöjä keksiessään selvästi jonkin ei-niin-laillisen tavan ohittaa ruuhkat.
Ruki oli jo painamassa luurin kuvaketta ja soittamassa lähimpään sairaalaan, kun puhelin pärähti soimaan. Hänen sydämensä hyppäsi kurkkuun, mutta laskeutui takaisin paikoilleen huomatessa soittajan olevan Kai.
”Ru-”

”Ruki, tule nopeasti sairaalaan, olen jo matkalla sinne, Reita ajoi tiensivuun. En vielä tiedä, miten hän voi, mutta auto on kuulemma käyttökelvoton”, Kai selitti nopeasti, selvästi hätääntyneenä.
Ruki ei vastannut toiselle mitään, vaan pudotti kännykkänsä lattialle. Hänen aivonsa sulattivat asian hitaasti ja kun tieto oli ymmärretty, hän ei halunnut uskoa sitä. Lopulta hän kuitenkin myönsi itselleen tapahtuneen, nappasi takkinsa naulakosta ja lähti juosten ulos.


~

Ruki puri hampaansa yhteen ja pyyhki viimeisetkin kyyneleet poskiltaan. Hänen oli turha itkeä tapahtuman takia. Reita tässä oli se, jonka kuuluisi itkeä. Joskus Rukista tuntui, että basistikin syytti häntä onnettomuudesta ja autonsa romuttamisesta ja oli sen takia kuin ei muistaisi häntä ollenkaan. Mutta oliko hän todella ansainnut sellaisen kohtelun? Ruki poisti viestin lukematta sitä ja paiskasi puhelimen voimalla seinään. Se kolahti kovaa kaapin oveen ja putosi rämisten lattialle. Olkoot siellä sitten, ei hänen tarvinnut vapaapäivänään vastata kenellekään. Mitään niin tärkeää ei enää voisi tapahtua, etteikö se voisi odottaa seuraavaan päivään.

~

Reita käveli pää painuksissa edestäpäin iskevän lumen takia ja piti tunnottomilla sormillaan kiinni takkinsa kauluksesta, vetäen sitä koko ajan ylöspäin paljasta kaulaa suojaamaan. Välillä hän vilkaisi edellään kävelevää Kaita ja hymyili pienesti tämän olemukselle. Toinen hehkui pikkupoikamaista intoa ja melkeinpä hyppelehti kadun reunasta toiseen. Hän vaikutti jopa iloisemmalta kuin basisti itse siihen, että he olivat askeleen lähempänä juuri basistin muistin palautumista, ei hänen omansa. Tosin, jos Reita saisi muistinsa takaisin myös Kain elämä palaisi normaaliksi.
”Käykää läpi hänen muistojaan. Uusikaa niitä jos mahdollista. Kaikki mikä on hävinnyt, on palautettavissa”, oli lääkäri sanonut heidän siellä käydessään.
Kai oli ollut oikeassa tietysti, muistinmenetys johtui onnettomuudesta. Sitä, miksi aivot olivat ottaneet tärähdyksestä aiheutuneet vauriot vastaan monen kuukauden viiveellä, ei lääkärikään ollut osannut selittää, mutta sanoi, ettei se ollut aiheuttanut sen suurempia muutoksia oireissa. Kai oli ollut innoissaan kuullessaan, että Reitan muisti palautuisi. Hän oli heti päättänyt, että kotiin mennessään soittaisi bändin jäsenet läpi ja he rupeaisivat yhteisvoimin palauttamaan basistin muistia, päivä kerrallaan. Kuin he eläisivät viime syksyn uudestaan.

Reita ei ymmärtänyt, mitä niin hienoa ja hauskaa siinä olisi. Ei hän vain olisi jaksanut tehdä kaikkea tätä vaivaa jonkun muun puolesta, mutta Kai olikin hyväsydämisin ihminen, jonka hän tunsi. Kaipa hän todella nautti muiden auttamisesta, mistäs sitä tiesi.
Kylmä tuuli ujuttautui kuin varkain takin kauluksesta sisään ja sai Reitan katumaan kävelemispäätöstä. Hän vilkaisi rumpalia, joka ei ollut huomannut hänen pysähtyneen ja käänsi sitten katseensa Tokion vilkkaaseen tiehen etsien taksia, jonka pysäyttää. Juuri, kun sopiva uhri löytyi ja basisti nosti kätensä pysäyttämisen merkiksi, rumpali viiletti hänen vierelleen ja läpsäisi käden alas. ”Auts”, Reita mumisi harmistuneena ja katsoi ärtyneen näköistä rumpalia kapinoivasti.
”Reita, tämä on omaksi parhaaksesi. Kun kävelemme paikkojen läpi, joissa käyt paljon, muistot saattavat palautua paljon helpommin”, hän sanoi opettavainen sävy äänessään, tarrasi Reitan kohmettuneeseen käteen ja lähti vetämään vastahakoista basistia perässään.

”Minä kyllä käytän enimmäkseen taksia liikkumiseen”, toinen vielä yritti, mutta se jäi noteeraamatta.

He kävelivät läheiseen puistoon, siihen samaan, josta Reitan viimeisin muisto oli kotoisin. ”Nurmikolla oleminen kielletty” -kyltit olivat peittyneet lumeen ja kylmästä ilmasta huolimatta saivat basistin poskia kuumottamaan. Myös Kai katseli heidän edessään olevaa kylttiä hetken pää hieman kallellaan, kunnes kääntyi ympäri ja kohtasi basistin katseen. ”Täältäkö sanoit, että se viimeinen muisto on? Rukin kanssa”, hän kysyi ja sai vastaukseksi vaimean nyökkäyksen. ”Mikäköhän päivä se tapahtui… Sen avulla saisimme tietää tarkemmin, mitä kaikkea sinulta on jäänyt väliin. Muistatko yhtään?”
Reita pudisti päätään ja katseli ympärilleen. Maisema oli täysin eri kuin hänen muistossaan. Kirsikkapuut eivät kukkineet ja koko paikka oli ohuen lumikerroksen peitossa. Kaikki näytti jollakin tapaa kuolleelta. ”Ainakin silloin oli vielä lämmin ja aurinko paistoi. Mutta edellisenä päivänä olimme varmaankin olleet juhlimassa, koska darra oli kamala.”
Kai hymähti, tarkoituksenaan varmaankin kuulostaa myötätuntoiselta, mutta yritys epäonnistui surkeasti. ”Muistaisikohan Ruki?”

Vaaleampi mietti hetken. Haluaisiko Ruki muistaa, olisi ollut oikea muoto kysymykselle. Toinen ei ollut vastannut hänen aamulla lähettämäänsä viestiin ja hänellä oli vahva tunne, ettei tämä olisi yhtä innokas auttamaan häntä kuin Kai. Vaikutti siltä, että vokalisti oli todella vihainen Reitalle, eikä basisti millään keksinyt syytä, miksi toinen olisi vihaisena häntä auttanut. Luultavasti nauroi kotonaan ajatellessaan Reitan surkeutta. Pelkkä ajatuskin sai basistin sydäntä kivistämään.
Kai huomasi toisen hiljaisuuden ja alas painetusta päästä päätteli aivan oikein, toisen haluttomuuden puhua vokalistille. Huomaavaisesti Kai otti Reitan olkapäästä kiinni ja tämän kääntyessä hymyili. ”Soitan Aoille ja Uruhalle. Kutsutaan kaikki meille ja kerrotaan, mitä on meneillään. Olen varma, että he haluavat auttaa.”

Reita vastasi toisen hymyyn heikosti, kivistävä tunne sydämessä ei ollut kadonnut minnekään. Ja sen lisäksi rumpali oli saanut aikaan uudenkin tunteen hänen sisällään, ei yhtään sen mukavamman, kuin mitä aikaisempi oli. Tuon tunteen sai aikaan hymy, avulias, kiltti ja ennen kaikkea välittävä hymy, jonka Kai hänelle soi. Reita ei kokenut ansaitsevansa sitä, syyllisyys kalvoi vatsanpohjassa. Toinen auttoi häntä, oli kiltti ja huomaavainen, vaikkei hän edes muistanut rakastavansa tätä ja kaikenlisäksi ajatteli vain Rukia kaiken aikaa. ”Entäs… krhm, Ruki?”
Kai irrotti otteensa hänen olkapäältään ja lähti kävelemään eteenpäin lunta potkiskellen. ”Soitan hänellekin, osa porukkaahan hänkin on”, kuului vaimea vastaus kaulahuiviin mutistuna. Reita hymyili rumpalin selälle ja otti tämän sitten muutamalla juoksuaskeleella kiinni.

Miehet eivät puhuneet enää mitään kotimatkansa aikana, mutta sisälle päästyään Kai rupesi saman tien näppäilemään puhelintaan, ottaen yhteyttä kitaristeihin. Reita siirtyi kylpyhuoneeseen, laittoi kuuman veden valumaan ja piti käsiään virtaavan veden alla kuunnellen samalla rumpalin innokasta keskustelua, luultavasti Aoin kanssa. Samalla, kun kädet lämpesivät, myös basistin mieli rentoutui ja hän tunsi olonsa todella kevyeksi. Suuri taakka sydämeltä oli poissa. Hänellä oli ystäviä, jotka auttaisivat häntä. Ei menisi aikaakaan, kun elämä olisi taas normaalissa kuosissa. Ainoat kysymysmerkit olivat enää hänen ja Rukin suhteen kohdalla sekä siinä, mitä hänen autolleen oli tapahtunut ja missä se oli nyt. Hänen rakas Suzukinsa, se oli ollut hyvä auto. Reitan kurkkuun nousi vesimelonin kokoinen pala, kun hän ajatteli tuon auton olevan todellakin mennyttä, kuten Kai oli sanonut.
Suhdettaan Rukiin hän ei halunnut miettiä vielä, varmasti sekin ajan myötä selviäisi. Ja Kailta kyselemällä saisi varmasti paljon tietoa, kyllähän Kai tiesi.

Hetken kuluttua kaikki neljä miestä istuivat Reitan pienen vuokra-asunnon kuluneella sohvalla, kaikki paitsi talon oikea asukas itse. Basisti seisoi keittiössä, nojaten käsillään hiljalleen kuumenevaan hellaan ja kuunnellen muiden puhetta.
Kaikki olivat tulleet Kain soitettua, Ruki tietysti vähiten mielissään. Ensimmäinen ongelma oli jo puhelimeen vastaaminen, sillä rumpali joutui soittamaan hänelle monta kymmentä kertaa ennen kuin hän jaksoi vaivautua vastaamaan. Kuullessaan, mitä asia koski, hän kieltäytyi kuuntelemasta sitä ja oli jo lyömässä luuria Kain korvaan, mutta tämä oli saanut toisen pysymään linjalla. Pitkän väittelyn, monien haukkumasanojen ja Kain sydäntäsärkevän kauniin pyynnön tuloksena Rukikin nyt istui tuolla samalla sohvalla muiden kanssa.
”Ja selitätkö vielä kerran, mitä me voimme tehdä Reitan hyväksi?” Uruha kysyi kulmiaan kurtistaen ja katsellen tarkkaavaisena huokaisevaa rumpalia.
”Kaikki miettivät, mitä ovat tehneet Reitan kanssa viimeisen viiden kuukauden aikana, tarkalleen ottaen elokuun kahdeksannentoista...” rumpali hiljeni ja kurtisti kulmiaan. "Olihan se elokuun kahdeksastoista, Ruki?”

Puhuteltu irrotti katseensa tummasta televisionruudusta ja siirsi sen hitaasti Kaita kohti. Mietittyään hetken, mitä toinen oli sanonut ja nyökättyään, hän vaipui taas omiin ajatuksiinsa. Bändin johtaja oli saanut nyhdettyä vokalistilta tiedon hänen ja Reitan yhteisen piknikreissun päivämäärästä. Keskustelu oli silloinkin ollut muuttua väittelyksi, sillä ensin Ruki oli väittänyt ettei muistanut tapahtumaa ja jälkeenpäin sanoi, ettei halunnut ajatella sitä. Kai oli kuitenkin voittanut jälleen ja siitä lähtien Ruki oli istunut hiirenhiljaa sohvan reunalla mulkaisten vähän väliä puhuvaa rumpalia, mutta suurimmaksi osaksi miettien kaikkea tapahtunutta. Hänen osaltaan asiat olivat saaneet täysin uuden käänteen, jos Reita todella oli unohtanut kaiken. Se ei vieläkään selittänyt käytöstä sairaalassa, mutta siitä, mitä Kai oli selittänyt, Ruki oli saanut kuvan, ettei Reita todellakaan muistanut kulunutta puolta vuotta. Ja toisen muistinmenetystä jos jotain, oli helppoa käyttää hyväksi. Sodassa ja rakkaudessa kaikki on sallittua, niin kuin sanottiin.

”Eli, elokuun kahdeksannentoista ja tammikuun kahdennenkymmenennenseitsemännen päivän välillä ja kaikki mitä on tehty, tehdään nyt uudestaan”, Kai jatkoi vakava sävy äänessään.
Uruha ja Aoi vilkaisivat toisiaan ja nuoremman huulille kohosi leveä virnistys hänen tajutessa, mitä rumpalin sanoma asia tarkoitti. ”Sehän meinaa, että me olemme menossa takaisin laskettelemaan! Jees, täältä tullaan Osakan mökki!” hän huudahti iloisena.
Hetken oli hiljaista, Aoi katseli ääneti Kaita toivoen toisen keksivän jonkun hyvän selityksen ja Kai näytti todellakin miettivän päänsä puhki, mutta lopulta huokaisi luovuttaneen kuuloisena.
”Se on totta, me olemme menossa takaisin”, hän sanoi hiljaa, saaden Aoin kiroamaan hiljaa ja Rukin hymyilemään pirullisesti. Jokaiselle miehelle palaaminen takaisin tarkoitti eri asioita, viime loma oli ollut unohtumaton.
”Hienoa! Soitan huomenna sille herralle, jolta vuokrasimme sen viimeksi. Olen varma, että saamme sen taas. Kaikki varautukaa lähtöön huomenna. Huh, nyt onkin paljon tekemistä, paras tästä lähteä pakkaamaan sun muuta, nähdään!” Uruha hölötti innoissaan ja meni eteiseen pukemaan ulkovaatteita ylleen.

Kai ja Aoi vilkaisivat toisiaan ja Kai kohautti olkiaan anteeksipyytävän näköisenä. Aoi huokaisi ja nousi ylös seuraten nuoremman kitaristin esimerkkiä. Ruki katseli toisten puuhia yrittäen samalla kuikuilla keittiöön päin, mutta, kun Kai käänsi katseensa häneen, nousi nopeasti ylös ja liittyi muiden lähtijöiden seuraan.
Kaikkien lähdettyä Kai siirtyi keittiöön Reitan luo. Basisti seisoi edelleen hellaan nojaten, joskin nyt hänen käsiensä alla olivat pannulaput, suojaamassa ihoa palamiselta. Rumpalin tullessa hän käänsi päänsä tämän suuntaan ja hymyili heikosti. ”Et taida olla innoissasi, kun mennään sinne takaisin, vai?”
Kai hymähti, siirsi vaaleamman kädet pois hellalta ja asetti siihen vedestä täyden kattilan. ”Noo, kyllä sinne kehtaa vielä uudestaan mennä, hyvän tarkoituksen vuoksi”, hän hymyili ja huitaisi kädellään viitaten Reitaa katoamasta keittiöstä. ”Sinuna kyllä aloittaisin pakkaamisen. Uruhan tuntien me todella olemme lähdössä huomenna.”
Reita naurahti laimeasti, mutta totteli käskyä jättäen Kain hääräämään keittiöön ja purkamaan stressiään ruuanlaittoon.



5. osa
Ruki mulkaisi tylsistyneenä pakattua laukkuaan ovensa edessä. Aoi ja Uruha olivat puoli tuntia myöhässä. Rukin puolesta matkan voisi jo peruuttaa, niin huonosti se oli alkanut. Vokalisti hymähti itsekseen. Hassua, että hän oli joskus jossakin haastattelussa sanonut parhaan puolensa olevan positiivinen ajattelu. Eihän se pitänyt paikkaansa tai jos olikin joskus pitänyt, nyt ajat olivat muuttuneet, paljon. Hän käveli raukeana keittiöön ja nappasi jääkaapista vesikannun. Aika pitäisi saada jollain tavalla kulumaan. Tulevaa matkaa vaaleanruskeahiuksinen ei halunnut ajatella, hän tiesi, mitä oli tulossa. Olivathan he jo kerran tuon samaisen loman pitäneet.

Hän tuijotti lasiaan ja pöydällä olevaa vesikannua mietteissään. Jos veden kaataisi lasiin tippa kerrallaan? Hän kaatoi kannua pienesti, mutta saman tien sieltä ryöppysi monta sataa pisaraa, täyttäen lasista melkeinpä neljännesosan. Mies huokaisi ja kaatoi lasinsa täyteen. Hän pyöritteli siellä olevaa vettä, katsellen sen kulkua. Vasemmalle, oikealle, rauhallisia aaltoja, hyökyaalto! Hän hymähti uudelleen. Jos joku olisi ollut veneilemässä noilla vesillä, eipä olisi enää. Sitten hän säpsähti, kylläpä tänään oli sadistinen päivä. ”Hui kamalaa”, Ruki tuhahti itselleen ja kaatoi veden pois juomatta siitä pisaraakaan.

Pitkän hiljaisuuden jälkeen hän kuuli rappukäytävästä askelia, joiden perässä iloista pomppimista. Arvattavasti seuraavaksi soi ovikello. Samalla, kun kellon korviavihlova pirinä täytti asunnon, jännittynyt aalto tulvahti Rukin sisällä. Enää oli turha teeskennellä elämänilonsa kadottanutta, päinvastoin. Vokalisti melkeinpä juoksi ovelle ja avasi sen nopeasti, nostaen samalla laukun olalleen ja oli rappukäytävässä ennen kuin kitaristit ehtivät edes tajuta oven auenneen. Hetken oli täysin hiljaista, Rukin hymyillessä leveästi ja odottaen, että Aoi ja Uruha ehtivät tajuta tapahtuneen. Uruha heräsi ensin, hän yhtyi Rukin leveään virneeseen ja pomppi portaat alas, huutaen samalla: ”Ja nyt lähdetään pojat ja tytöt!”
Ruki nauroi ja lähti energisen kitaristin perään, jättäen vanhimman yksin rappukäytävään. Hetken Aoi vielä seisoi hölmistyneenä Rukin ovella, mutta kuullessaan oman autonsa tööttäyksen, hän juoksi ulos muiden luo.

Uruha istui jo etupenkillä pelkääjän paikalla ja Ruki oli heittänyt oman laukkunsa takakonttiin mennen itse taakse. Aoin tullessa molemmat miehet puhuivat innostuneina, höpöttäen toistensa päälle varmistaen näin, ettei kumpikaan saanut selvää toisen puheesta.
”Onko meillä suunnitelmia Reitan varalle?” hän kysyi startatessaan autonsa ja vilkaisi peilistä takana olevaa Rukia. Tämä oli nostanut jalkansa penkeille ja nojasi selkäänsä auton oveen, puhuen täysin omiaan Uruhan päälle. Kuullessaan basistin nimen hän käänsi katseensa puhujaan, muttei ehtinyt sanoa mitään sillä vastaus kysymykseen tuli kuljettajan vierestä.
”Voi, kyllä meillä on”, Uruha virnisti ja taputti olkalaukkua sylissään isällisesti. Ruki ja Aoi vilkaisivat kiinnostuneina toisiaan ja nuorempi nousi polvilleen kumartuen Uruhan penkin yli. Kitaristi kuitenkin siirsi laukun jalkoihinsa ja hymyili salaperäisesti. Ruki tuhahti ja nojautui takaisin omalle penkilleen. ”Arvasinkin, että teet jotain kiellettyä, kun viivyit niin pitkään sisällä”, Aoi sanoi kulmat kurtussa, mutta Uruha pudisteli päätään.
”Ei kiellettyä Aoi-san. Haluan vain ystäväni takaisin. On kamala ajatella, ettei Reita muista asioita ja aion varmistaa, ettei niin tapahdu enää”, hän sanoi vakavissaan.

Reita ja Kai seisoivat basistin talon ulkopuolella muiden tullessa. Molemmat näyttivät olevan todella kylmissään ja rumpali näytti sen lisäksi hyvin ärtyneeltä. Auton pysähtyessä heidän eteensä, hän naputteli rannettaan suurieleisesti, osoittaen toisten olevan myöhässä. Reitasta ei ottanut selvää, sillä hänen kasvojaan peitti paksu, musta kaulahuivi ja silmät olivat piilossa hiusten takana.
Miehet lastasivat tavaransa autoon ja menivät vokalistin seuraksi takapenkille. Kai kiipesi keskelle ja Reita jäi ikkunan viereen, katsellen hiljalleen putoavaa lunta mietteissään. Auton täytti uudestaan Rukin ja Uruhan innostunut höpötys. Vasta, kun basisti kuuli oman nimensä ylienergisen Uruhan suusta, hän kääntyi autossaolijoiden puoleen.

~

”Tästä tehdään sitten hyvä loma!” Aoi ilmoitti ja vilkaisi kaikkia peilin kautta. Uruha, joka istui pelkääjän paikalla polvillaan, selkä tuulilasia päin, nyökkäsi. ”Todellakin! Tällä lomalla ei sallita masennusta, surullisia ilmeitä eikä yhtään kyyneliä! Joten pyyhi tuo ilme kasvoiltasi, Ruki!”
”Ääh, kyllä Ruki siitä vilkastuu, kun pääsemme perille”, Kai sanoi vakuuttavasti ja hymyili vierellään istuvalle vokalistille.
”Selvähän se, Ruki rakastaa laskettelua”, Reitakin hymyili puhuen enemmänkin yleisesti kuin suoraan nimeltämainitulle.
Ruki katsoi, kun Kai väläytti onnellisen hymyn basistille ja hetken kyseinen mies tunsi basistin katseen myös itsessään, mutta kääntäessään päänsä siihen suuntaan, se oli poissa. Vokalisti katseli ulos, otsa ikkunaa vasten. Reita jäi vielä hetkeksi tarkkailemaan toista. Outo, välinpitämättömyyden tunne valtasi koko kehon hänen katsellessa lyhyemmän olemusta. Tämän pähkinänruskeat hiukset laskeutuivat mustan pipon alta, hipoen olkapäitä ja aina pakollisena mukana olevat aurinkolasit olivat sillä hetkellä suussa. Jaa, tuolla tavalla ne sangat aina kuluu, Reita huomasi miettivänsä.

Jostain syystä hänelle tuli aurinkolasejaan pureksivaa vokalistia katsellessa mieleen nuori poika, monen vuoden takaa. Voi kuinka hän olikaan tuota poikaa vihannut ja halveksinut, enemmän kuin mitään. Silloin vuoden ikäero oli ollut suuri juttu heidän välillään. Lukion lopussa käydyllä niin sanotulla luokkaretkellä, ikäeron merkitys oli kadonnut. Silloin myös viha oli kadonnut, vaikkei kokonaan. Halveksinta oli pysynyt ja Reita piti itseään paljon parempana kuin tuo poika vielä pitkään. Hän oli halveksinut toisen homoutta. Halveksinut omaa homouttaan, jonka toinen hänestä sai esiin. Meni pitkään ennen kuin Reita onnistui sietämään Rukia ja vielä pidempään kunnes hyväksyi tämän ystäväkseen. Vahvemmat tunteet olivat olleet mukana alusta asti, mutta vasta monia vuosia myöhemmin ne myönnettiin. Vokalisti sai hänestä esiin kaikki negatiiviset tunteet nuoruudesta, ei enää sitä onnea ja iloa, jota oli ennen aiheuttanut.

Tajuttuaan tuijottavansa, Reita käänsi katseensa muualle, vaikkei tuijotuksen kohde ollut sitä itse huomannutkaan. Ajatuksissaan hän hymähti, muistaessaan nuoruuden puhetapansa Rukia kohtaan ja haastavan äänensävynsä sekä ainaiset puolitosissaan heitetyt kiusoittelut. ”Hei Matsumoto!” hän sanoi hetken mielijohteesta ja puhuteltu käänsi ihmeissään päänsä hänen suuntaansa. Silmistä näki, että myös Ruki muisti vanhat ajat ja tavan, jolla Reita oli silloin hänelle puhunut.
”Let's do some snowboarding” , basisti virnisti huonolla englannilla puhuen. Ruki katsoi häntä hetken ilmeettömästi, mutta nyökkäsi sitten kertoen toiselle ymmärtäneensä tämän vihjeen. Mäessä mentäisiin, ja kovaa.


~

Reita jäi tuijottamaan edessään istuvan Uruhan penkin selkämystä ajatellen juuri saamaansa deja vuta. Hänellä oli vahva tunne, ettei tuo tapahtuma ollut vain mielen kepposia, se oli muisto. Muisto siitä, kun he viimeksi olivat tässä samassa tilanteessa, matkalla Osakaan. Muisto ajalta, josta hän ei vielä autoon tullessa ollut muistanut yhtään mitään. Hän hymyili itsekseen, tämä toimi! Vanhojen asioiden uusiminen todella palautti muistoja takaisin. Tästä ei tulisikaan täysin turha matka.
Mutta muiston mukana myös vanhat, unohdetut tunteet palasivat. Välinpitämätön tunne Rukia kohtaan kalvoi hänen sisällään, puristaen sisäelimiä. Vieläkään hän ei muistanut miksi tunteet vokalistia kohtaan olivat muuttuneet, mutta äsken tapahtuneen perusteella se selviäisi hänelle kyllä. Nyt oli hyvä keskittyä vain siihen, että hän parantuisi.

Iloisena Reita käänsi katseensa autossa olijoihin. Kukaan muu ei ollut näyttänyt huomaavan hänen hetkellistä tosimaailmasta katoamistaan; Kai ja Uruha väittelivät kovaan ääneen, Aoi keskittyi ajamiseen ja Ruki katseli kahden muun väittelyä.
Ruki.
Reita jäi leveästi hymyillen katsomaan joukon lyhyintä. Mikähän hänessä viehätti?
Uruha oli kaunis ja hänellä oli kadehdittavat reidet, Aoi oli loistava persoona ja hänen kasvonsa olivat kutakuinkin täydelliset, Kai omisti maailman kauneimman ja iloisimman hymy, joka tehosi joka tilanteessa, mutta Ruki. Hänellä ei ollut mitään näistä, hän oli lyhyt, todellakin ärsyttävä ja itsekeskeinen, eikä hänen hymyllään valaistu huonetta, mutta jotain hänessä oli. Jotain sellaista, mitä ei kolmessa muussa ollut tippaakaan. Rukia joko vihasi tai rakasti, nimittäin samantekevänä häntä ei voinut pitää.

Huomattuaan toisen katseen, Ruki vilkaisi basistia ja väläytti pienen ja hämmentyneen hymyn kääntyen sitten saman tien takaisin väittelijöiden puoleen. Reita seurasi esimerkkiä ja hämmästyi huomatessaan miesten olevan oikeasti vihaisen näköisiä.
”Olisitte te voineet joka tapauksessa olla ajoissa! Itse vielä sovit ajan!”
”Aina ei vain ehdi, kestä se!”
”Me seisoimme yli puoli tuntia ulkona, arvaa oliko kylmä?! Hyvä, etten päättänyt jättää lähtemästä kokonaan!”
”No olisitte hyvät ihmiset menneet sisälle palelemasta! Kyllä me olisimme voineet sieltäkin tulla hakemaan.”
”Hei Uru-kun, kerrotko nyt mikä idea sinulla oli Reitan varalle?” Aoi keskeytti väittelevän kaksikon, ollen selvästi korviaan myöten täynnä näiden kovaa sanaharkkaa.

Uruha irrotti katseensa rumpalista ja nyökkäsi innostuneena. Hän näytti unohtaneen vihansa saman tien, kun alkoi kaivaa olkalaukkuaan ja vetäisi sieltä lopulta esiin videokameran.

”Minun videokamerani!” Aoi huudahti vilkaistuaan toisen kädessä olevaa esinettä. Uruha virnisti ja punastui hennosti.
”Lainasin.”
”Mitä me videokameralla?” Ruki kysyi uteliaana ja vaalea kitaristi unohti myös noloutensa aloittaessaan selittää teoriaansa.
”Me kuvataan kaikki! Joka ikinen asia, mitä tehdään pitää löytyä tästä kamerasta. Ja jos Reita ei saa muistiaan takaisin, hän katsoo näitä nauhoja. Kyllä muistot siitä palaavat. Me pidämme tämän mukana minne ikinä menemme, kuvaamme ympäristöä, keskustelujamme, ihan kaikkea. Ainoa, minne tätä ei tarvitse ottaa mukaan on Aoin suihku! Sitä ei kukaan halua nähdä.”
Vanhempi kitaristi kumartui läpsäisemään nuorempaa leikkimielisesti tämän kiusoittelusta, mutta muiden reaktio oli täysi hiljaisuus. Sitten Kai kurtisti kulmiaan mietteliäänä, katsellen pää kallellaan kameraa. ”Toimiikohan se?”

”Toimii!” vastaus tuli heti. ”Eikös me nyt toisteta samoja asioita kuin, mitä tehtiin sen puolen vuoden aikana? Joten katsomalla näitä asioita, joita tehdään nyt, Reita tavallaan katsoo asioita, joita tehtiin puoli vuotta sitten. Taputtakaa vain, olen nero.”
Kaksi sarkastisen kuuloista käsien läpäytystä ja huvittunut naurahdus vokalistin suunnalta, muttei se näyttänyt pidempää kitaristia haittaavan.
”Eihän tämä mitään maksa niin pitäkööt kameransa”, Aoi puolusti Uruhaa, puhuen enemmänkin Kaille kuin muille. Rumpali nyökkäsi ja Uruha hymyili tyytyväisenä.

Hän sääti käsissään olevaa kameraa hetken ja virnuili ylpeänä sen piipatesa lupaavasti. Sitten hän käänsi linssin itseensä ja sipaisi hiuksiaan paremmin ennen kuin painoi ”kuvaa” -nappia.
”Hei Reita! Tässä on Kouyou Takashima, Uruha. Tämä filmi on sinun hyväksesi, että muistaisit. Olemme nyt menossa uudelleen vanhaan kunnon Osakan mökkiin, jotta saamme muistisi palautumaan”, hän kertoi kameralle ja käänsi sen sitten vieressään olevaa Aoita kohti. ”Tässä on Yuu Shiroyama, tai Aoi. Aoi kuskaa meidät lentokentälle. Ja ikäväkseni minun on pakko sanoa, että hän on myös tulossa mukaan lomalle. Miksi me valittiin Aoi meidän bändiin Reita, miksi?”
”Miten niin teidän bändiin?” Ruki huomautti kärkkäästi samalla, kun Aoi kiitteli Uruhaa kauniista mielipiteesstä.

Nuorempi käänsi kameran vokalistia kohti ja tämä virnisti sille toispuoleisesti, hyvin rukimaisesti.
”No Ruki ei varmasti tarvitse esittelyjä, et voi olla unohtamatta häntä. Ei ihan tavallinen Matsumoto”, Uruha kertoi melkeinpä kyllästyneen kuuloisena.
”Ei ihan tavallinen mikään”, Aoi lisäsi ja sai vokalistilta kovan potkun tuoliinsa.
Uruha ohitti Rukin nopeasti ja siirtyi Kaihin, joka hymyili kameralle hieman vaivautuneena ja vilkutti pienesti.
”Yutaka Uke. Kai, kerro meille, mikä Reitassa on parasta?”
Kai vilkaisi vieressään istuvaa basistia ja hymyili ujosti. ”No Reita on... todella huomaavainen.”
”Eikä! Tuon 'kova jätkä' -imagon takana onkin pehmo!” Uruha huudahti ja siirsi kameran Reitaan, joka seurasi ystäväänsä lievästi huvittunut ilme kasvoillaan. ”Katsos Reita itseäsi, etkö vain olekin kova poika? Kaikki teeskentelyä, pelkkää kulissia, elät teatterissa Reita.”

Reita kohotti toista kulmaansa sarkastisesti ja kohdisti katseensa Uruhaan välittämättä linssistä, joka osoitti suoraan häneen. ”Kuule Uru-san, minä muistan itseni ja muistan teidät myös, joten tämä on täysin turhaa. Voit pistää tuon kameran pois ennen kuin se menee rikki.”
Uruha tuhahti loukkaantunesti, muttei tehnyt elettäkään totellakseen ystäväänsä. ”No olkaa kuin sitä ei olisi, sillä minä en sitä pois pistä! Ja sinä kiität minua vielä Reita, aina sinä lopussa kiität minua.”

Lyhyen matkan jälkeen Aoi parkkeerasi auton lentokentän parkkipaikalle ja kaikki viisi astuivat ulos autosta. Ongelmia aiheutti lentokentällä jokaisella miehellä oleva iso suksi- tai lautapussi. Uruha onnistui jopa kaatamaan pienen lapsen kumoon kääntyessään puhumaan Kaille. Lapsen alkaessa itkeä Uruha oli tiputtanut pussinsa maahan ja juossut nopeasti lähimpään miesten vessaan jättäen Kain yksin selittelemään lapsen vanhemmille, mitä oli sattunut.
Seuraava ongelma ilmeni, kun he menivät turvatarkastukseen. Reita nimittäin piippasi metallinpaljastimessa jatkuvasti eikä häntä päästetty läpi ennen kuin hän oli riisunut kaikki ulkovaatteensa, tyhjentänyt kaikki taskunsa ja vannonut vartijoille, ettei ollut asentanut itseensä aikapommia. Loppuen lopuksi kukaan ei tiennyt, mikä hänessä aiheutti joka kerralla hälytyksen, mutta puolen tunnin taistelun jälkeen helpotus läpipääsemisestä voitti uteliaisuuden.

Illalla heidän jo ollessa mökissään Uruha tajusi, ettei ollut kuvannut muita koneessa yhtään. Hyperventiloidessaan ongelmaansa, muut istuivat rauhassa suuren takan edessä olevalla pehmeällä karvamatolla. Ulkona oli jo pimentynyt ja takassa loimuava tuli loi suuria varjoja seinille. Aoi, joka oli ottanut kitaransakin mukaan, soitteli rauhallisena jotain omaa sävellystään ja Ruki hyräili siihen rytmiä, lisäten välillä muutaman sanan. Reita tuijotti liekkeihin, hän tunsi olonsa todella hyväksi. Kaikki oli sillä hetkellä juuri kuten pitikin; Uruha juoksi panikoiden portaita ylös ja alas, Ruki oli hänen lähellään antaen hänen nauttia äänestään. Hän oli jo asettamassa kätensä vieressään makaavan vokalistin niskaan silitelläkseen, kun muisti toisella puolellaan olevan Kain. Tämä katseli myös liekkejä, otsa hienoisesti rypyssä, ajatellen selvästi jotain. Kun hän tunsi Reitan katseen, hän käänsi katseensa tähän ja hymyili hieman.
”Muistatko Reita tätä paikkaa?”

Reita vilkaisi ympärilleen. Mökki oli suuri ja kaksikerroksinen. Alakerrassa oli keittiö, olohuone, pieni kylpyhuone ja ovi terassille. Yläkerrassa oli vain yksi käytävä, jonka varrella oli seitsemän huonetta. Jokainen mies oli saanut itselleen oman huoneen. Mökki oli sisustettu hyvin länsimaisesti ja tummanpuhuvilla väreillä. Jokaiset verhot olivat jonkinsävyistä punaista ja matto, jonka päällä he istuivat oli valkoinen. Suuresta koostaan huolimatta mökki tuntui kotoisalta ja viihtyisältä ja jollain tapaa tutultakin. Ja tutulta se tuoksuikin, hieman puulle ja savulle sekä tuoksukynttilöille, joita Ruki oli sytytellyt ympäri mökkiä.

Hän kohautti olkiaan paremman vastauksen puutteessa, mutta Kai näytti tyytyväiseltä siihenkin. ”Siitä se lähtee. Olen varma, että tämä parantaa tilannettasi”, hän sanoi rohkaisevasti ja Reita hymyili kiitoksen. Sitten he kuulivat takaansa etäisesti tutun piippauksen. Aoi lopetti soittonsa ja kääntyi Rukin kanssa katsomaan taakseen. Myös Reita ja Kai käänsivät katseensa taakseen. Uruha seisoi olohuoneen ovella videokamera kädessään ja katseli tarkkaavaisesti pientä ruutua laitteessa. Muut tuijottivat häntä kyllästyneinä paljonpuhuvat katseet kasvoillaan, kunnes nuorempi kitaristi tajusi kaikkien katsovan itseään. Hän veti kasvonsa äkäisenä kameran takaa ja katsoi muita tuimasti. ”Hei, käyttäytykää normaalisti älkääkä mulkoilko minua noin! Tuo ei auta Reitaa mitenkään!” Aoi ja Ruki vilkaisivat toivottomina toisiaan ja Ruki ähkäisi: ”Äh Uruha, laita se kamera pois.”
Uruha pudisti päätään ja käänsi linssin mielenosoituksellisesti suoraan vokalistia kohti, joka tuhahti ärtyneenä. ”Ruki, haluatko auttaa Reitaa? Tuo ei nimittäin auta, tämä auttaa!”
Ruki oli hetken hiljaa katse maahan kiinnitettynä, mutta nousi sitten ylös ja käveli Uruhan ohi yläkertaan. ”Menen nukkumaan”, hän mutisi mennessään.

Olohuoneeseen laskeutui vaivautunut hiljaisuus, jonka Reita rikkoi nousemalla seisomaan. ”Minäkin taidan mennä”, hän sanoi hiljaa ja lähti vokalistin perään.
Kolme miestä jäivät hiljaisina paikoilleen. Uruha laski harmistuneena kameransa näyttäen hieman katuvalta ja Kain kävi häntä hieman sääliksi. Toinen tarkoitti tekemisillään pelkkää hyvää, mutta Ruki osasi lahjakkaasti olla ajattelematta muiden tunteita ja sanoa ärtyneenä juuri ne sanat, jotka satuttivat eniten.

Aoi laski sormet takaisin kitaransa kielille ja soitti riitasoinnun. Se särähti ikävästi läsnäolijoiden korvaan ja sai Kain katsomaan kummastuneena kitaristia. Ääni oli selvästikin tahallaan soitettu pieleen. Uruha näytti vielä surkeammalta ja rumpali epäili vahvasti kitaristien välillä olevan ymmärryksen, josta hän oli ulkopuolella.
Aoi nousi ylös lähteäkseen yläkertaan, mutta pysähtyi nuoremman kohdalla. ”Hieno homma, Uru-kun”, hän sanoi hiljaa ja käveli tämän ohi. Uruha puri itkuisena hammastaan ja vilkaisi jäljelle jäänyttä Kaita.
Tämä nousi myös ja hymyili kitaristille lämpimästi. ”Kuule Uru, ota se huomenna mukaan mäkeen”, hän sanoi, taputti tätä olalle ja meni muiden perässä ylös. Uruha huokaisi ja seurasi rumpalia.

~

Reita makasi täydessä unessa suurella parisängyllä. Peitto oli pudonnut hänen yltään, mutta keho ei tuntenut kylmää, sillä se keskittyi täysin nauttimaan jo toisesta unohdetusta ja hyvin lyhyestä muistosta, joka oli palannut.

~

Kylmät sormet saivat aikaan värähdyksen osuessaan vatsalle ja suusta purkautui huokaus kielen piirtäessä kuvioita kaulalle. Kynnet painautuivat kuumaan selkään, painaen ihoon reikiä, mutta basisti ei tuntenut kipua. Rumpalin refleksi vain kieli hänelle nautinnosta ja lisää janoamisesta. Hän nosti kasvonsa ja maistoi toisen huulet omillaan. Omistavina, hamuten kaiken mitä oli annettavissa. Ilma tuntui raskaalta heidän ympärillään, se kietoi heidät toisiinsa tiukemmin kuin heitä verhoava peitto. Happi tuntui loppuvan, hengittäminen oli vaikeaa, mutta se tuntui vain lisäävän intohimoa. Vaaleampi tunsi, kuinka hänet painettiin kovemmin toista vasten ja suudelma syveni, se vaati lisää. Jotain suurempaa. Hän laskeutui taas alemmas, näykkimään toisen kaulaa ja tunsi tämän vaivalloisen hengityksen hiuksissaan ja värisevän vartalon allaan. Yhteinen nautinto ja tilanteen huuma oli kivuliaan suuri. Mielessä ei kulkenut mikään muu ajatus kuin halu pitää toinen lähellä ja saada vielä lähemmäksi eikä koskaan päästää irti.
Tuon huuman alaisena sanottiin myös monia suuria sanoja, joita ei myöhemmin muistettaisi ollenkaan, joita ei oikeasti tarkoitettu, ei sydämen pohjasta asti. Sanoja, joilla vältettiin toisten, vielä suurempien, sanomista.
”Rakastan sinua.”
”Näytän sinulle tähdet, Kai. Näytän ne pilvisenä yönä, kun muut eivät niitä näe.”
「貴方を愛した がいる
を愛した貴方がいる」

Avatar
pucca
Teknikko
 
Viestit: 118
Liittynyt: To Elo 14, 2008 8:14 pm
Paikkakunta: Helsinki

Re: Muista minut (RxR, pro+12/?)

ViestiKirjoittaja pucca » To Elo 14, 2008 9:15 pm

6. osa
Seuraavana aamuna Uruha, joka oli jo unohtanut iltaiset tapahtumat, herätti muut hakkaamalla paistinpannuja yhteen. Tapa oli toimiva, sillä jokainen mies nousi ylös, enemmän tai vähemmän pirteänä.
”Jumalauta Uruha, sinä kuolet! Me olemme lomalla!” Aoi huusi ääni vielä unisen käheänä laahustaessaan muut perässään alakertaan. Heitä vastassa oli täydessä ulkovarustuksessa seisova kitaristi. Hänellä oli jopa pipo päässään ja laskettelulasit silmillään.
”Aivan, Aoi-san. Me olemme lomalla, laskettelulomalla. Joten kamat niskaan ja menoksi, hissit ovat auenneet jo tunti sitten!” Uruha sanoi reippaasti. Kukaan ei tehnyt elettäkään noudattaakseen toista; Aoi ja Reita menivät keittiöön ja Ruki katosi vihaisena, itsekseen mutisten tupakalle. Vain Kai jäi jäljelle ja katsoi valkoinen tupsupipo päässään olevaa kitaristia melkeinpä säälivästi.
”Öh, Uruha. Tuota, tulemme kyllä innoissamme laskemaan, tiedäthän sinä sen, mutta sovitaanko, että lähdemme vasta tunnin päästä?”
”Kahden tunnin!” kuului keittiöstä samaan aikaan huudettu huomautus.
”Niin... Joten voit ihan rauhassa riisua nuo ulkovaatteet pois”, Kai jatkoi ja hymyili anteeksipyytävästi. Uruha huokaisi turhautuneena, mutta myöntyi toisten pyyntöön sen enempää mukisematta.

Melkeinpä kolmen tunnin päästä eniten ajatusta vastusteleva Rukikin oli viimein valmis lähtemään. He olivat jokainen varustautuneet ulkona iskevään kylmään ilmaan paksulla vaatekerroksella. Lisäksi kaikkien kasvoja suojasi huivi ja päässä oli pipo sekä otsalla laskettelulasit.
Näky oli hieno viiden miehen kävellessä kohti hissejä, neljällä laudat ja yhdellä sukset kädessään. Ympärillä olevat loivat heihin pitkiä katseita, johtuen mitä luultavimmin Aoin takista, jonka selkää koristi suuri the GazettEn logo sekä Uruhasta, joka kuvasi kaiken ympärillään.

”Ette sitten lähde yksinään harhailemaan kukaan, tämä on yhteinen loma”, Kai sanoi heidän laittaessa siteitä kiinni rinteen juurella. Hän vältteli puhuessaan katsomasta Uruhaa, sillä tunsi olonsa vaivautuneeksi tietäessään olevansa kuvattavana.
”Hei Ruki, voisitko pitää tätä hetken?” Uruha pyysi huomatessaan toisen olevan jo valmis.
”En”, Ruki vastasi töykeästi ja käänsi kitaristille selkänsä. Uruha katsoi vokalistia sanattomana ja lysähtäneistä hartioista Kai sai taas syyn sääliä toista. Hän otti ystävällisesti kameran kitaristin kädestä ja kehotti tätä laittamaan kamansa kiinni. Uruha hymyili kiitollisena ja kumartui lautansa puoleen.
”Kai, kuvaa Reitaa, se karkaa!” hän huudahti huomatessaan basistin lähteneen Aoin kanssa kauempana oleville hisseille.

Kai oli jo tottelemassa, kunnes tajusi itsekseen kitaristin mokan. ”Kuule, Uru. Eikö meidän pitäisi kuvata vähän niinkuin Reitan näkökulmasta, ei Reitaa? Tai siis, eihän hän itseään näe nytkään, miten se muka auttaisi muistiin?”
Uruha mietti toisen sanoja hetken ja kohautti sitten olkiaan. ”No, tuon nyt voi tulkita niin monella tavalla. Tehdään nyt minun tavallani”, hän päätti ja kiristi toisen jalkansa siteen. Oli Kain vuoro vain kohauttaa olkiaan ja sen enempää vastaan väittämättä, hän käänsi kameran Reitan loittonevaa selkää kohti. ”Kundit hei, älkää menkö minnekään!” hän tajusi huutaa, huomattuaan toisten olevan jo kaukana.

Reita ja Aoi kääntyivät ympäri ja viittoilivat eteenpäin. ”Ei me pitkälle”, Aoi huusi takaisin ja he käänsivät uudelleen toisille selkänsä.
”No eipä täällä voi kauas mennäkään”, Kai totesi puoliksi Uruhalle ja puoliksi itselleen. Ruki naurahti halveksuvasti hänen vieressään ja sekä Uruha, että Kai mulkaisivat häntä pahasti.
”Onko sinun pakko olla tuollainen pahanilmanlintu?” Uruha tuhahti näreissään Rukille.
”No siinähän sinulle miettimistä”, Ruki vastasi ja lähti kahden edellä menneen perään.
Reita ja Aoi olivat jääneet odottamaan muita vähän matkan päähän, aivan hissien juurelle ja Aoi selitti juuri Reitalle viime kerran laskukokemuksia. Reita ei kuitenkaan näyttänyt kuuntelevan toisen taukoamatonta puhetta, sillä seurasi katseellaan Rukia, joka lähestyi heitä lauta kiinni toisessa jalassaan. Kauempana Kai kuvasi heitä odottaessaan Uruhaa.

”Hei, Matsumoto”, Reita sanoi hetken mielijohteesta, kun Ruki tuli kohdalle, välittämättä edelleenkään pätkän vertaa puhuvasta Aoista.
Ruki, joka oli kumartunut kiristämään sidettään, nosti katseensa salamannopeasti puhujaan ja melkein ilmeettömiltä kasvoilta heijastui epäluulo.
”Let's do some snowboarding”, Reita virnisti ja Rukin silmät kapenivat viiruiksi tämän ymmärtäessä, mitä toinen oli sanonut. Hän vilkaisi Aoita, joka oli huomannut kameran ja keskittynyt jo poseeraamaan sille, ja vetäisi Reitan sivummalle.
”Sinä muistat! Sinä nilkki muistat kaiken ja pyörität meitä tahallasi! Sinä-”
”Shh, Ruru, älä huuda.”
”Se on Ruki sinulle!”
”Ääh, älä nyt viitsi...”
”Ei, vaan älä sinä viitsi! Huijaat meitä kaikkia!”
”Jaa, missä asiassa...?”
”Sinä muistat!”
”Enhän. Muistan vain automatkan tänne, se tuli kuin deja vu, kun sama tapahtui uudelleen. Se oli tosi... outoa”, Reita selitti.
Ruki katsoi toista tarkasti ja melkeinpä halveksuen. Hän oli avaamassa suunsa, mutta sulki sen ja jätti asian sikseen, kääntyen takaisin Aoin puoleen, jonne myös Kai ja Uruha olivat viimein tulleet.

”No, mennäänkö jo mäkeen?” viimeksimainittu kysyi innoissaan kuvaten jokaista bändiläistä vuorotellen. Aoi, joka oli rinteeseen tultaessa löytänyt sisäisen lapsensa, kiljaisi innoissaan ja hyppelehti kameran eteen, puhuen koko ajan suoraan linssille.
”Mennään, nyt mennään, mennään eikä meinata!” hän pomppasi suoraan kameran eteen, otti sen molemmilta sivuilta kiinni ja ravisteli voimakkaasti. ”MENNÄÄN!”
Uruha perääntyi riuhtaisten kameran pois toisen käsistä ja tuhahti aikuismaisesti. ”Jessus Aoi, me olemme kyllä menossa, hillitse itsesi. Ole mies, hyvä luoja sentään!”
Kolme muuta, jotka olivat seuranneet kitaristeja sivusta, repesivät kovaan nauruun. Asetelma Uruhasta hillitsemässä Aoita, oli todella hilpeä ajatus.

”Lopettakaa heti! Tässä ei ole mitään hauskaa! Tuo olisi voinut vaikka rikkoa kameran ja millä me sitten kuvaisimme Reitalle muistoja?!” Uruha parahti loukkaantuneen kuuloisena.
”Äh, ei tuota sinun kameraasi edes tarvita, ne palaavat ilmankin”, Ruki sanoi hymyillen pilkallisesti.
”Kuule Ruki, kiusattiinko sinua kenties lapsena, kun olet edelleen tuollainen ilonpilaaja?” Uruha vastasi toisen pilkkaan ja tämä vain irvisti takaisin.
”Hei kaverit, mennään nyt!” Aoi mankui kärsimättömänä pyörien muiden ympärillä kuin Duracell-pupu

Kai oli kääntänyt katseensa Reitaan Rukin möläytyksen jälkeen ja vetäisi basistia nyt hihasta saadakseen toisen huomion, joka oli sillä hetkellä kiinnittynyt kitaristeihin. ”Onko se totta? Oletko saanut muistoja takaisin?” Kai kysyi toisen kääntyessä hänen puoleensa. Reita nyökkäsi hymyillen ja ilo levisi rumpalin kasvoille. ”Se on tosi hienoa! Mitä muistat?”
Reita punastui ajatellessaan viimeisintä palannutta muistoa ja rykäisi. ”Öh, kerron myöhemmin, okei?” hän mumisi ja kääntyi takaisin toisten puoleen.

Muutaman tunnin laskettuaan, Uruha ja Aoi halusivat vaihtaa rinnettä siihen, jossa oli enemmän hyppyreitä. Kai suostui lähtemään kitaristien mukaan, jotteivät nämä kohlisi itseään ainakaan pahasti, ja Reita sanoi menevänsä hieman vaikeampiin rinteisiin. ”Nähdään myöhemmin, Rei!” Uruha huusi ja heilautti kameraa pitelevää kättään.
Reita nyökkäsi muille ja katsoi, kun nämä katosivat toisella puolella oleviin mäkiin. Ruki oli tietysti jo aikoja sitten päättänyt laskea muualla ja basisti ymmärsi toista täysin. Mikään ei ollut parempaa kuin laskea täydellä vauhdilla alas täysin tyhjää rinnettä, ympärillä vain nykyään niin harvinainen puhdas luonto ja raikas tuulenvire. Se tunne oli uskomaton ja jotenkin mieltä puhdistava.

Reita huokaisi ja siirtyi lauta kiinni toisessa jalassaan vaikeamman rinteen yläpäähän. Hän istui reunalle ja kiinnitti toisenkin jalkansa siteisiin. Sitten hän nosti katseensa ylös ja laski rinnettä vähän matkaa alaspäin, pysähtyen lopulta keskelle mäen puoliväliä. Kohtaan, jonne ylhäälläolijat eivät nähneet ja jonne alhaallaolevat eivät tajunneet katsoa. Ja silloin hän tunsi hienoisen onnen läikähtävän sisällään. Tältä siis tuntui, kun kaikki asiat olivat sillä hetkellä hyvin. Sitä hetkeä ei voisi mikään pilata. Vaikka basisti näki kaiken punertavien laskettelulasien läpi, näköala oli silti pysäyttävä.
Horisontissa näkyi toinen tunturi, ympäristö oli havupuiden peittämää. Puut olivat paksun lumikerroksen peitossa ja ne näyttivät sekä raskailta, että kevyiltä samaan aikaan. Tuuli pöllytti rinteessä olevaa lunta saaden sen kieppumaan ja tanssimaan kuin maailmanluokan balettiesityksessä. Lumen tanssia katsoessaan Reita tunsi hymyilevänsä, ilma hänen sisällään tuntui kevyeltä eikä hän olisi yhtään ihmetellyt, vaikka olisi noussut ylös ja lähtenyt tanssin mukaan. Ulkoilma kieppui hänen ympärillään kutsuvasti, heiluttaen pipon alta karkaavia hiussuortuvia leikkisästi. Se tunkeutui myös puolet kasvoista peittävän kaulahuivin sisään ja hupun peittämään niskaan.
Mutta vaikka märkä lumi imeytyi housuihin ja kylmä viima puhalsi hanskojen läpi, Reita ei halunnut nousta. Sillä pitkästä aikaa hänestä tuntui vilpittömästi hyvältä, mikään ei painanut mielessä, eikä kukaan ollut häiritsemässä.

Hetken hän sai rauhassa nauttia hetkestään, kunnes takaa kuului toisen laskijan ääni ja kova jarrutus. Seuraavaksi Reita tunsi kasan pehmeää lunta selässään ja huomasi Rukin istuneen vierelleen. Vokalisti ei vilkaissutkaan toista miestä vaan katsoi eteensä lasit otsalle nostettuna. Reita seurasi esimerkkiä, mutta piti itsekin katseensa maisemassa.
”Upeaa, eikö?” Ruki sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen vilkaisten nopeasti toista.
Reita nyökkäsi.
”Kuin mikään maailman murhe ei yltäisi tänne. Eikä kukaan kysy sinulta kuka olet tai mitä olet tehnyt... Sinun annetaan vain olla rauhassa, vaikket sitä ehkä ansaitsisikaan”, Ruki jatkoi katse edelleen edessä avautuvassa maisemassa.
Aurinko oli jo laskemassa ja taivas oli värjäytynyt vaaleanpunaiseksi.

Reita vilkaisi puhunutta nopeasti, muttei sanonut mitään. Ruki oli juuri pukenut hänen ajatuksensa sanoiksi. Eikä tämä ollut ensimmäinen kerta, kun hän oli niin tehnyt. Ruki tuntui tietämättään ymmärtävän Reitaa paremmin kuin tämä itse. Kova tuulenvire nostatti lumipölyä ilmaan, kieputtaen sitä heidän ympärilleen, kietoen heidät lumipyryn sisälle. Reita käänsi katseensa vierellään istuvaan mieheen ja huomasi tämän katsovan takaisin. Tuntui kuin olisi ollut vain he kaksi koko maailmassa. Eikä mikään maailman myräkkä olisi saanut heitä erilleen.

Hetki katosi nopeasti, kun takaa kuului iloista huutoa ja naurua. Lumi laskeutui ja Ruki käänsi katseensa maahan. Reita sen sijaan katsoi taakseen ja samassa hänen ohitseen kiisi mustaan lasketteluasuun pukeutunut hahmo. Vain mustavalkoruudullinen pipo ja sen alta heiluvat tummat hiukset kielivät miehen olevan tuttu. Selässä erottui myös tuttu logo. Mies suhahti kädet sivuilla, tuulettaen ja kurkkusuorana huutaen ja nauraen heidän ohitseen, kääntyi virnistämään taakseen, heilautti kättään. ”Sayonara, suckers!” ja katosi kumpareen taakse.
Rinteeseen tuli aivan hiljaista. Uruha ja Kai laskivat vaaleimpien viereen, molemmat näyttivät hyvin kyllästyneiltä juuri kadonneen Aoin temppuiluun.

”Aoin sitten piti mennä ja kokeilla”, Uruha pudisteli päätään Kain tuhahdellessa vieressä.
Reita vilkaisi huvittuneena vieressään istuvaa vokalistia ja sai vastaukseksi vähintään yhtä huvittuneen katseen toiselta.
”Mistäköhän tässä nyt on kyse?” Reita kääntyi katsomaan äsken tulleita. Uruha oli istahtanut hieman ylemmäs hänen viereensä, kuvaten maisemaa edessään. Onnekseen hän oli saanut pidettyä kameran ehjänä kaiken aikaa. Kai seisoi muutaman metrin alempana ja kuikuili kumpareen taa, liikkuen sivuttain eestaas selvästi hermostuneena.
”Aoi väitti osaavansa tehdä frontti ysisatasen, suksilla! Ja minä olin, että pyh, sinä mitään osaa, mutta hän väitti osaavansa ja haastoi minut kuvaamaan sen. Eipä kyllä tainnut tulla frontti yhtään mitään tuosta tempusta”, Uruha piikitti ilkikurisesti.

Reita ja Ruki naurahtivat ja vilkaisivat nopeasti toisiaan. ”Miksi vaihdoitte rinnettä, olisihan sielläkin ollut kumpareita?” Ruki kysyi ja käänsi katseensa nopeasti kitaristiin, vältellen Reitan katsetta.
Uruha nauroi hieman teeskennelty sävy äänessään ja kurtisti kulmiaan näpertäen käsissään olevan videokameran kanssa puhuessaan. ”No, meidän Aoi olikin reipas poika ja ensin putosi hissistä, jonka takia koko hissi jouduttiin pysäyttämään moneksi minuutiksi, että herra pääsisi pois. Eikä siinä vielä kaikki. Seuraavaksi, kun laskimme alas, Aoi tönäisi pienen lapsen kumoon ja, kun hän olisi lohdutukseksi antanut sille karkin taskustaan, lapsen äiti tuli paikalle ja vain mulkaisi Aoita pahasti. Ilmeisesti hän luuli Aoita jonkinlaiseksi pedofiiliksi tai jotain. Joten ajattelimme, että olisi parempi lähteä pois sieltä. Hei, älkää naurako, se oli todella noloa!”

Vaaleat olivat revenneet kovaan nauruun toisen puhuessa eivätkä yrityksistä huolimatta saaneet räkätystään loppumaan. Uruha otti kourallisen lunta vapaaseen käteensä ja heitti sen nauravia kohti saaden nämä hekottamaan vielä kovemmin, vaikkei mitään aihetta oikeastaan enää ollutkaan. ”Äh, pää kiinni nyt jo!” vaalea kitaristi älähti turhautuneena, kun toisten nauru oli muuttunut jo pakonomaisen ja hysteerisen kuuloiseksi. Välistä erotti joitain sanoja, tuntui, että miehet nauroivat nyt jokaiselle vuodenkin vanhalle tapahtumalle uudestaan.
”Hei jätkät, tulisiko joku auttamaan?” huuto kumpareen takaa hiljensi hekottajat, mutta vain hetkeksi sillä sisäistettyään juuri kuullut sanat nauru alkoi uudestaan, tällä kertaa paljon raikuvampana eikä Uruhakaan voinut enää hillitä itseään. Kai oli näin ollen ainoa kyvykäs menemään auttamaan Aoita.

Saatuaan viimein todella hysteerisen naurunsa loppumaan kolme muuta lähtivät rumpalin perään ja löysivät juuri sieltä, mistä pitikin edelleen lumessa makaavan ja selvästi ärtyneen kitaristin. Toinen suksi oli irronnut hänen jalastaan ja lojui alempana mäessä, odottaen jonkun epäonnisen laskevan suoraan sitä päin. Sauvat, pipo ja lasit lojuivat sikinsokin kaatuneen ympärillä, kielien rajusta kaatumisesta. Kai seisoi Aoin vieressä näyttäen avuttomalta, kun toinen ei suostunut nousemaan ylös ja tiuski auttajalleen.
Ruki, Reita ja Uruha laskivat Aoin ympärille, vokalistin jarruttaessa pöllyttäen kaikki lumet vanhimman niskaan, aivan kuten oli Reitallekin tehnyt. Erona oli kuitenkin se, että vokalisti sai Aoilta murhaavan mulkaisun takaisin.

”Kaikki nauhalle, Aoi-san”, Uruha virnisti kameran takaa, jonka linssi osoitti suoraan maassa vittuilevaan vanhempaan kitaristiin.
”Laita se heti kiinni, Uru-kun!” Aoi ärähti ja heitti Kain juuri hänelle ojentaman pipon kohti videokameraa. Rumpali huokaisi ja päätti olla antamatta poimimiaan laskettelulaseja vielä takaisin omistajalleen.
”Hei, itsehän halusit, että kuvaisin, älä riko omaa kameraasi!”
”No, nyt haluan, että lopetat!”
”Et voi vetää sanojasi takaisin, kaikki tulee nauhalle”, Uruha tokaisi kääntäen kameran osoittaman itseään ja otti kasvoilleen asiallisen ilmeen. ”Ja tässä näette kuinka käy, kun yrittää jotain, mitä ei oikeasti osaa. Vain murtuneita luita eli muistakaa hyvät lapset, kannattaa aina-”
”Minä sinulle osaamiset näytän!” Aoi kampesi itsensä vaivalloisen näköisesti pystyyn ja näytti kuin olisi hyökkäämässä Uruhan kimppuun, mutta Reita liukui heidän väliinsä lautansa kanssa ja katsoi Aoita puoliksi huvittunut ilme kasvoillaan.

”Haluaisitko kertoa, mitä tapahtui, Aoi?”
”Ääh, onko se niin vaikea arvata? Tulin tuolta kovalla vauhdilla, hyppäsin ja kaaduin”, kitaristi näytti käsillään paikat ja putosi sitten älähtäen istumaan. ”Ja luultavasti mursin nilkkanikin.”
”Etkä tainnut tehdä frontti ysisatasta?” Ruki heitti ivallisesti ja keikautti lautaansa leveillen puolelta toiselle.
”Etkä tainnut tehdä frontti ysisatasta, blaa blaa, painu vittuun...” ärsyyntynyt Aoi matki vokalistia ja nappasi lasit Kain kädestä, heittäen ne pilkkaajaa kohti, joka kuitenkin väisti. Rumpali näytti surkealta, jopa hänen piponsa vaaleansininen tupsu riippui alaspäin; hän ei pitänyt, kun bändiläiset tappelivat keskenään. Melankolisena hän huokaisi, alistui kohtaloonsa ja lauta vaakasuorana mäkeen nähden, siirtyi hakemaan heitetyt tavarat mutisten samalla tuskin kuuluvasti: ”Kundit hei, ei viitsitä tapella.”

Muut mulkoilivat toisiaan tai lähinnä Aoi mulkoili muita, sillä Uruha oli huomannut, ettei osannutkaan sammuttaa videokameraa, Reita oli kääntynyt ympäri ja väitteli nyt tämän kanssa siitä osasiko käyttää elektronisia laitteita vai ei, ja Ruki seurasi heidän puheitaan kasvoillaan ilme, joka kieli hänen tietävän videokamerasta asioita, joita muut eivät tienneet. Aikansa mulkoiltuaan Aoi yritti uudelleen nousta ylös hakeakseen toisen suksensa, mutta todettuaan yrityksen turhaksi, hän totesi todella kypsän kuuloisena: ”No, jonkun pitää varmaan auttaa minut pois täältä.”
Nopeammin kuin kukaan ehti tajuta, Reita ja Ruki olivat kääntäneet lautansa mäen suuntaisesti ja katosivat näkyvistä, Rukin tosin kaartaessa hyppyrin kautta, ja ennen katoamistaan hän pyörähti lautansa kanssa ympäri etureunasta kiinni pitäen ja huusi Aoille ilkikurisesti ”Frontti ysisatanen, sucker!”

Aoi katsoi tyrmistyneenä vaaleimpien perään.
”Tarvitseekohan arisut kolmatta kitaristia”, hän mumisi Kain tullessa auttamaan hänet pystyyn. Uruha ei ollut suostunut rumpalia siinä hommassa autttamaan, vaan kantoi nyt tämän lautaa ja toisen kitaristin suksia, näiden kävellessä mäkeä alas.
”Eivät todellakaan, mutta Gazette kyllä tarvitsee toisen”, Kai vastasi Aoille, vaikkei tämä varsinaisesti ollut kysymystä kenellekään esittänyt. Uruha, joka laski hiljalleen heidän vierellään, kuuli tämän ja tuhahti.
”Ai, eivät minun taitoni riitä, niinkö?” hän puuskahti. ”Ehkä jossain muualla arvostetaan kykyjäni, Tora-san ainakin on kehunut. Ehkä sinne tarvitaan kolmas kitaristi”, äänensävy muuttui loppua kohden pohdiskelevaksi. Hunajahiuksinen vilkaisi vierellään olevia, nosti nenänsä pystyyn ja lähti laskemaan kovaa alas, Aoin huutaessa hänen peräänsä: ”Älä nyt herranjumala samaan bändiin hae!”
”Ja näin lähti Gazettelta molemmat kitaristit”, Kai mutisi itsekseen hänen vierellään ja puisteli päätään.



7. osa
Ilta mökissä oli hiljainen. Aoi valitteli jalkaansa ja loukkaantui samantien jos ei joku ollut heti hänen luonaan voivottelemassa hänen huonoa onneaan. Reita oli kadonnut omiin oloihinsa heti heidän tullessa ja Uruha yritti liittää videokameran johtoja televisioon. Ruki ja Kai olivat keittiössä, Kain todella tehdessä siellä jotain ja Rukin vain istuessa.
Tunnelma oli kireä ja vokalisti piti huolen, että se myös pysyi sellaisena, murahdellen mahdollisimman tylsistyneen kuuloisena jokaiselle toisen keskustelunaloitusyritykselle.

”Muistatko missä täällä ne lasiset kulhot ovat? Ne, joihin saa hyvin salaatin laitettua”, Kai kysyi aikansa kaappeja availtuaan. Ruki nosti katseensa sarjakuvasta, jota oli lukemassa ja kohotti kulmiaan.
”Kyllähän minä muistan”, hän sanoi hyvin merkitsevällä äänellä.
Kai pysäytti etsintänsä ja katsoi häntä harmistuneena arvaten, mitä toinen tarkoitti sanoillaan.
”No, missä ne ovat?” hän kysyi nieltyään halun sanoa jotain vokalistin merkitsevästä, ylimielisestä olemuksesta.
Ruki nyökäytti päätään olohuoneen suuntaan, jossa Uruha ahersi television kanssa. ”Siellä alakaapissa”, hän tarkensi ja Kai nyökkäsi muistamisen merkiksi lähtiessään toisen osoittamaa kaappia kohti.

Tullessaan takaisin Ruki oli taas vajonnut sarjakuvien ihmeelliseen maailmaan eikä nostanut katsettaan, vaikka kuulikin rumpalin tulleen takaisin. Saadessaan omille harteilleen kaataneensa kanasalaatin valmiiksi, Kai hymyili tyytyväisenä ja oli huutamassa muut syömään, mutta jäikin kuuntelemaan olohuoneesta kuuluvaa väittelyä. Rukikin nosti katseensa lehdestään ja katsoi virnuillen äänien suuntaan.
”Uruhaaa, jalkani taitaa olla turvonnut, tule katsomaan!” kuului vanhemman kitaristin hieman pelästynyt ääni. Ilmeisesti hän oli viimeinkin itse uskaltanut vilkaista omaa jalkaansa ja todennut sen todella olevan turvonnut, minkä muut olivat hänelle jo monta tuntia aiemmin sanoneet. ”En minä turpoa!” oli hän vain muiden analyysiin todennut.

”En tule, minulla on muita hommia!” puhuteltu vastasi hampaidensa välistä, kuulostaen keskittyneeltä. ”Sitäpaitsi, tiedän, että se on turvonnut. Sanoin sen sinulle jo aiemmin.”
”Äh, ei tämä ole normaalia! Voitko hieroa sitä, Uru?”
”No en!”
”Mutta, Uru-kun...”
”Älä kuule yhtään kunittele, Aoi-san. Minulla on tärkeää tekemistä.”
”Mikä voisi olla tärkeämpää kuin minun hyvinvointini? Minähän olen sinulle tärkeämpi kuin elämä. Olen ilma, jota hengität, ruoka, jota syöt, nautinto, jota-”
”Hienoa, Aoi! Nyt sait minut menemään sekaisin. En enää muista, minkä johdon liitin viimeksi.”
”Mutta, Uru-kun, menetkö sekaisin minusta?”

Tässä vaiheessa myös Reita oli liittynyt kahden keittiössä olevan miehen seuraan ja katsoi heitä nyt kysyvästi.
”Mitä nuo tekevät, kuulin vain-”
”Shh”, Ruki huitaisi kädellään toisen hiljaiseksi ja jatkoi huvittunut ilme kasvoillaan kitaristien salakuuntelua.
Reita käänsi katseensa Kaihin, joka vain hymyili ja puisteli päätään osoittaen kitaristeja päin.

”E-en minä sitä-”, Uruha aloitti, mutta keskeytti lauseensa keskittyessään puuhiinsa. Hetken päästä hän huudahti innostuneena. ”Jes! Sain sen, se toimii! Hei kaikki, tulkaa tänne, nyt se toimii!”
Reita, Kai ja Ruki vilkaisivat toisiaan ja lähtivät kitaristien luo. Uruha oli kontillaan television edessä ja Aoi istui nojatuolissa katsellen toisen puuhia. Ruutu oli pimeä, mikään ei kielinyt siitä, että nuorempi kitaristi olisi todella saanut jotain toimimaan.
”Mikä toimii?” Ruki kysyi edelleen huvittuneena kuulemastaan keskustelusta.
Uruha nousi ylös ja katsoi ylpeänä tekemäänsä johtorykelmää television edessä. ”Nyt voimme katsoa televisiosta, mitä olemme kuvanneet tähän mennessä. Ja, ehkä Reita sattuu muistamaan jotain muutakin, kun näkee päivän tapahtumat”, hän selitti katsoen silmät sädehtien ystäviään.
Reita liikahti vaivautuneena ja vilkaisi vaistomaisesti Rukia, joka ei kuitenkaan tällä kertaa katsonut takaisin, ja sanoi: ”Kuule, Uru, ei meidän ole pakko katsoa kaikkea uudestaan. Tai siis, eihän sitä tiedä auttaako se...”
”No sitä parempi, että katsomme nyt! Näemme toimiiko se, mistä olen kyllä aika varma muutenkin”, kitaristi hymyili ja valtasi itselleen suuren paikan sohvalta muiden vielä ihmetellessä, mitä tekisi.

”Mutta entäs minun salaattini...?” Kai kysyi hieman huolestuneen kuuloisena Rukin ja Reitankin asettussa sohvalle Uruhan molemmin puolin.
”Älä siitä huolehdi, Kai-san. Sehän on jo kylmää, eli ei ole niin tärkeää milloin se syödään ja kyllä kaikki sen loppujen lopuksi syövät”, Ruki sanoi ja viittasi rumpaliakin istumaan. Kai epäröi vielä hetken, vilkaisi huolestuneena keittiön suuntaan ja istui sitten suurelle sohvalle kolmen muun seuraksi.
Kun kaikki olivat asettuneet aloilleen, Uruha nappasi kaukosäätimen käteensä ja aloitti sen tarkastelun, mumisten samalla: ”Täällä pitäisi olla sellainen nappi...”
Muut vilkuilivat huvittuneena toisiaan, selvästi epäillen, ettei nuori kitaristi löytäisi yhtään mitään, mutta hetken päästä kuului iloinen hihkaisu ja Uruha osoitti televisiota säätimellään. ”Tästä se menee”, hän sanoi ja painoi jotain nappia, jonka uskoi olevan oikea.

Televisio napsahti päälle, mutta sen sijaan, että olisivat nähneet itse kuvaamaansa materiaalia, he huomasivat tuijottavansa vahvasti rätisevää lumisadetta. Ruki ja Reita reagoivat siihen nopeimmin pomppaamalla sohvalla monta metriä ilmaan ja painautumalla sen jälkeen mahdollisimman syvälle sohvan tyynyihin ja vieressä oleviin ihmisiin. Molemmat olivat myös nostaneet jalkansa sohvalle.
”Laita se kiinni, laita se kiinni, heti!” Ruki huusi haudatessaan kasvonsa tyynyyn. Uruha vilkaisi hämmästyneenä vokalistia ja sen jälkeen basistia, joka oli peittänyt omat kasvonsa käsillään.
”Mutta sehän on vain-”
”Laita se, jumalauta, kiinni jo!” Reitakin huusi ja Uruha napsautti säikähtäneenä television kiinni. Tummentuneesta ruudusta heijastui hänen omat hämmentyneet kasvonsa sekä Kain huolestuneet ja kahden muun, jotka nyt vilkuilivat pelästyneinä kuvatonta ruutua.
”No, mitä tuo nyt oli olevinaan?” Aoi kysyi hieman huvittuneena, mutta selvästi ihmeissään hänkin.
Reita ja Ruki vilkaisivat toisiaan ja Ruki pudisti melkein huomaamattomasti päätään.
”Kun me tuota... Katsottiin kerran yksi elokuva...” Reitan ääni katosi loppua kohden ja hän sulki suunsa ja käänsi katseensa lattiaan. Aoi vilkaisi kulmat koholla Rukia, joka oli myöskin laskenut katseensa.
”Mutta ettehän te suinkaan pelkää televisioita?” hän kysyi pidätellen naurua ja Ruki nosti katseensa mulkaistakseen häntä pahasti, muttei ehtinyt sanoa mitään, sillä Uruha ehti ensin.
”Äh, anna heidän olla, Aoi! Kaikilla on omat pelkonsa”, hän ärähti ja sai toisen kitaristin hiljenemään.

”Öö.. Tuota, katsommeko me nyt mitään sitten?” Kai kysyi vilkaisten kaipaavasti keittiöön päin, mutta Uruha rikkoi hänen haaveensa kanasalaatista toteamalla, että nauhaa varmaankin piti kelata hetki eteenpäin ennen kuin kuvattu osuus alkaisi. Ruki ja Reita ilmoittivat, etteivät katsoisi televisiota ennen kuin siitä ei varmasti tulisi muuta kuin Uruhan kuvaamaa osuutta ja Aoi saikin toimia heidän silminään ja kertoa, koska pystyi katsomaan.
”No, nyt on hyvä”, Aoi sanoi Uruhan saadessa kuvaan itsensä.
”Hei, Reita! Tässä on Kouyou Takashima, Uruha. Tämä filmi on sinun hyväksesi, että muistaisit.”
Vaaleahiuksiset miehet uskaltautuivat nostamaan katseensa televisioon kuultuaan tutun kitaristin äänen. Tällä kertaa ruudussa näkyikin Uruhan kasvot, tosin epätarkkana ja heiluvana.
”Katsokaa, se on kuvannut! Muistuuko mitään, Reita?” Uruha hihkui innostuneena tajutessaan katsovansa juuri päivää aikaisemmin kuvaamaansa materiaalia.
Reita vilkaisi paljonpuhuvasti Rukia ja sanoi sitten hiljaa: ”Krhm, ei millään pahalla, Uruha, mutta ei tuo kyllä mitään tuo... Se on vähän... epäselväkin.”
”Se johtui vain siitä, että auto heilui, koska Aoi ei ole mikään paras kuski”, Uruha ohitti toisen huomautukset ja vanhemman miehen potkun, jonka tämä yritti toisesta tuolista käsin saada osumaan nuoremman sääreen.

”Oletko aivan varma, Aoi, laskettelutaitosi eivät ole oikein vakuuttaneet.”
”Älä höpötä, olen hyvä! Ja tuo lastenrinne rupesikin jo kyllästyttämään, tarvitsen haastetta.”
”Hei, eivätkö nuo ole Ruki ja Reita?”
Kamera heilui ja tarkentui hetken kuluttua kahteen hahmoon mäessä istumassa.
”Hyvin huomattu, Kai, niin ovat! Vooi, katsokaa niitä, niillä on hetki.”
”Mikä hetki, mitä sinä tarkoitat?”
”Äh, kerron myöhemmin.”


”Hei, Uruha, voisitko nyt kertoa mitä tarkoitit?” Kai kysyi kääntäen katseensa pois television ruudusta.
”Meinaatko hetkeä?” puhuteltu kysyi ja rumpali nyökkäsi. ”Reita ja Ruki ovat hakoja hetkissä. Eipä tuo ollut ensimmäinen.”
”Ei se mikään hetki ollut...” Reita mumisi tuskin kuuluvasti ja tunsi pienen punan nousevan poskilleen.
Uruha kääntyi nopeasti basistin puoleen ja nauraa heläytti kovaan ääneen. ”Ai, ei muka ollut hetki?! Voi, Reita, kyllä minä hetket tunnistan, varsinkin sinun ja Rukin väliset, olen nähnyt niitä enemmän kuin tarpeeksi elämäni aikana”, hän sanoi iloisena saaden Aoin katsomaan itseään merkitsevästi. Nuorempi kuitenkin tajusi katseen merkityksen liian myöhään, sillä nopeaälyinen rumpali oli jo ymmärtänyt keskustelun sävyn.
”Onko... onko se hetki jotenkin... pahasta?” Kai kysyi kuiskaten viimeisen sanan, kuin se olisi hento, vasta lentämään oppinut perhonen.
Uruha näytti samantien todella syylliseltä ja katui jokaista sanaa vilkaisten Aoita, kuin pyytäkseen anteeksi, ettei ollut ymmärtänyt pitää suutaan kiinni.
”No, se... tuota... krhm... eihän se... tai riippuu, miten ajattelee... kenen näkökulmasta...” hän takelteli, mutta tajusi lopulta sulkea suunsa kokonaan, jolloin olohuoneeseen laskeutui epämukava hiljaisuus, jonka rikkoi vain televisiosta kuuluva Aoin vihainen mätkätys.
”Laita se heti kiinni, Uru-kun!”

~

Ruki makasi sängyllään saamatta kuitenkaan unta. Hän ajatteli heidän lomaansa, kulunutta päivää, kaikkea tapahtunutta, ja ennen kaikkea Reitaa. Hänen suunnitelmansa toisen varastamisesta itselleen oli hieman jäänyt, sillä vokalisti ei osannut toimia toisen läsnäollessa. Hänen pitäisi harjoitella sitä, ja paljon. Hän kääntyi ympäri, makaamaan kyljelleen ja sulki silmänsä. No, vielä Reita saisi kokea yllätyksen, vielä hän saisi tuntea Rukin taas lähellään. Kyllä, vielä sekin tapahtuisi uudelleen.

~
「貴方を愛した がいる
を愛した貴方がいる」

Avatar
pucca
Teknikko
 
Viestit: 118
Liittynyt: To Elo 14, 2008 8:14 pm
Paikkakunta: Helsinki

Re: Muista minut (RxR, pro+12/?)

ViestiKirjoittaja pucca » To Elo 14, 2008 9:23 pm

8. osa
Uruha säpsähti hereille, avasi silmänsä ja kurottautui katsomaan yöpöydällään olevan kellon räikeinä loistavia numeroita. 02.17. Mikä hänet oli tähän aikaan herättänyt? Hunajahiuksinen nousi pystyasentoon ja kuulosteli syytä yhtäkkiseen heräämiseensä. Alhaalta kuului askelia ja kolahdus.
”Ei helvetin tuoli, turpa kiinni nyt!”
Uruha hymähti kuultuaan hiljaista kiroamista alakerrasta. Ja tunnisti äänenkin, ilmeisesti Reita oli törmännyt tuoliin yrittäessään hiipiä pimeässä. Ei mennyt hetkeäkään, kun kuului uusi, kovempi kolahdus ja paljon sadattelua: ”Voi jumalauta, sama tuoli saatana, painu vittuun jo!” ja kova rysähdys, joka kieli basistin suutuspäissään potkaisseen tuolia, johon kompastui. Mies kuitenkin tajusi aiheuttavansa melua, sillä Uruha kuuli taas lisää kiroamista, tällä kertaa vain vielä hiljempaa sanottuna. Sitten tuli taas aivan hiljaista, ei kuulunut askeleita portaissa. Reita ei siis ollut tulossa takaisin nukkumaan.

Uruha kurtisti kulmiaan, uteliaisuus voitti väsymyksen ja hän nousi lämpimän sänkynsä syleilystä. Käveltyään haukotellen ovelle hän huomasi kahden muunkin oven käytävän varrella auenneen ja oviaukoissa seisovan kahden unisen hahmon. Kain ja Aoin. Ruki näytti olevan ainoa, joka ei ollut herännyt basistin möykkäämiseen.
Miehet seisoivat hetken hölmistyneinä omien huoneidensa ovella katsellen toisiaan, kunnes Aoi viittoi käsillään alakerran suuntaan, näytti sitten soittavansa bassoa ja sen jälkeen laulavansa ja kohotti kysyvästi olkapäitään.
”Reita”, Uruha ja Kai suhahtivat yhdestä suusta ja Aoi näytti nyrpeältä.
”No, ei sitä aina voi äänestä tunnistaa”, hän mutisi ja nilkuttaen katosi takaisin huoneeseensa sulkien oven tarpeettoman kovaa perässään.

Uruha pyöräytti silmiään, kopautti avokämmenellään vastapäistä, toisen kitaristin juuri sulkemaa ovea moittivasti ja kääntyi oman huoneensa edessä seisovaa rumpalia kohti. ”Minä menen”, hän sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen. Kai avasi suunsa sanoakseen vastaan, mutta sulki sen viime hetkellä ja hymyili kiitollisena kadoten sitten huoneeseensa.
Uruha hiipi hiljaa makuuhuoneiden ohi ja kulkiessaan Rukin oven vierestä hän kuuli askeleita huoneesta. Vokalisti oli siis herännyt Reitan mölyyn, muttei ollut vaivautunut tulemaan ulos huoneestaan, vaan oli luultavasti ollut vain oven takana salakuuntelemassa. Hunajahiuksinen hymyili itsekseen ajatellessaan kahden vaaleamman suhdekiemuroita ja käveli alas todetakseen vain koko paikan olevan tyhjä.

Reita ei ollut olohuoneessa eikä keittiössä, vaikka siellä hän olikin selvästi käynyt; yhdestä tuolista oli irronnut jalka ja se lojui kaatuneena lattialla. Uruha kävi läpi vielä vessan ja eteisen ja oli jo luovuttamassa päättäen mielessään Reitan lähteneen ulos, vaikkei ovi ollutkaan käynyt. Mutta sitten Uruha muisti mökissä olevan parvekkeen. Kävellessään takaisin keittiöön hän onnitteli mielessään itseään, ettei ollut tajunnut Reitan totta kai menevän parvekkeelle. Olisihan hänen pitänyt vanha ystävänsä tuntea! Keittiön ikkunasta Uruha näkikin vaalean hiuspehkon ja kirosi, ettei ollut tajunnut laittaa sukkia jalkaansa ja avasi parvekkeelle vievän lasioven. Reita nojaili puiseen kaiteeseen kietoutuneena paksuun untuvapeittoon ja veteli mietteliään oloisena henkosia tupakastaan. Hän ei kääntynyt ympäri Uruhan tullessa, mutta säpsähti, kielien toiselle olevansa tietoinen tämän läsnäolosta. Pidempi käveli hänen vierelleen ja hyppelehti siinä huvittavan näköisesti. Basisti ei kuitenkaan kysynyt häneltä mitään, vaan peitti hymynsä uudella henkäyksellä stressinpurkajastaan.

Tajutessaan, ettei pomppiminen auta, Uruha pysähtyi ja tunsi saman tien lumen sulavan allaan ja jalkapohjien menettävän tuntoaan, mutta puri hammastaan kuten kunnon ystävän kuuluikin ja käänsi katseensa Reitaan. Tämä näytti hämmentyvän hänen katseestaan yrittäen itse pitää omat silmänsä tiukasti alla olevassa näkymässä. Hetken oli täysin hiljaista, ja basisti ehti jo melkein unohtaa toisen läsnäolon, kunnes tämä lopulta avasi suunsa. ”Ajattelet Rukia vai mitä?”
Väkinäinen nyökkäys. Reita tiesi, ettei voisi valehdella Uruhalle, toinen tunsi hänet liian hyvin, oli aina tuntenut.

”Rei... Muistatko sen hetken?” ääni oli hauras, kuin Uruha ei olisi ollut varma saisiko kysyä jotain tuollaista. Reita kuitenkin vain naurahti katkerasti.
”Kysy mielummin jotain, mitä en Rukista muistaisi.”
Kitaristi naurahti myös ja hymyili sitten pikkupoikamaisesti. ”Rei, kerro minulle, mitä silloin tapahtui, kun olin vessassa.”
Puhuteltu vilkaisi hymyilevää ystäväänsä eikä voinut estää pientä hymyä kohoamasta omillekin huulilleen. ”Enkä.”
”Ole kiltti, Rei! Olen kaikki nämä vuodet vain miettinyt sitä. Teillä oli niin paljonpuhuvat ilmeet ja punaiset posket, että tiedän jotain tapahtuneen!” Uruha analysoi tuskaisen kuuloisena ja sai toisen hymyilemään vielä enemmän.
”Äh, ei siellä mitään tapahtunut”, hän kuitenkin mumisi hymyillen sillä hetkellä myös sisäisesti tuolle muistolle.

”Tiedän, että ajattelet sitä nyt! Katsos Reita, punastut vieläkin! Vai oli pikku juttu, niinkö?” nuorempi kiusasi ja väisti peiton alta tulleen nyrkin iskun. Vasta liikkuessaan, hän tajusi jalkojensa pistelyn ja kivun ja muisti seisovansa paljain varpain lumessa. ”Öh, taidan mennä sisälle, takaisin nukkumaan. Tuletko sinä?” hän kysyi loikkien nopeasti ovelle.
”Mene sinä vain, Uru-san. Minä tulen... kohta”, basisti näytti vajonneen omiin maailmoihinsa, joten Uruha jätti tämän yksin kylmään pakkasilmaan. Ainakin hän oli varmistunut, ettei mikään ollut huonosti.
Vasta kitaristin suljettua ovi perässään Reita salli itsensä hymyillä vapaasti muistolleen, jonka Uruha oli hänelle antanut.

~

He istuivat pienessä huoneessa, jokainen omilla sängyillään. Huone oli tapetoitu vaalein tapetein ja mauttomin kukkaverhoin. Oven viereisellä seinällä oli toinenkin ovi, joka johti vielä mauttomammin sisustettuun pieneen vessaan. Huoneessa ei ollut muuta kuin neljä sänkyä; kolme vierekkäin, välissään vain yöpöydät ja yksi vastakkaisella seinällä, käännettynä eripäin kuin kolme muuta. Ikkuna oli kohtuuttoman suuri muuhun huoneeseen nähden, ja siinä oli syvä ikkunalauta, jolla oli mahdollista istua. Ikkunasta aukesi näkymä huonokuntoiselle pihalle, josta kyllä huomasi, että se oli joskus kukoistanut.

”Meinataanko me tehdä jotain?” noin 17-vuotias, pieni poika kysyi reippaasti katsoen kahta edessään istuvaa.
”Hei Matsumoto”, vaaleampi toisista sanoi karskilla äänensävyllä. ”Me ei muistaakseni sanottu sinulle, että halutaan sinut tänne, opettaja vain määräsi. Joten ei me haluta tehdä sinun kanssa mitään.”
Matsumotoksi kutsuttu siristi silmiään ja katsoi töykeästi puhunutta, muttei ehtinyt sanoa mitään, kun kolmas pojista avasi suunsa.
”Rei kuule, voidaanhan me pelata Takankin-”
”Rukin.”
”Niin... Rukin kanssa, kun kerran ollaan samassa huoneessakin”, hän vilkaisi hieman oudoksuen Rukia, mutta käänsi sitten katseensa takaisin ystäväänsä, joka oli nostanut jalat omalle sängylleen ja kädet päänsä taakse, tuijotellen tylsistyneen näköisenä uusia lauluja.
”Uru-san, muistatko, että meillä oli suunnitelmissa valvoa koko yö, kiusata tyttöjä ja kirjoittaa uusia lauluja? Ei tuo sovi suunnitelmiin”, hän sanoi yhtä tylsistyneen kuuloisena kuin se olisi itsestäänselvyys.

Ruki tuhahti, nousi nopeasti sängyltään ja yhtä nopeasti istui jo puhuneen lantion päällä kasvoillaan ilkikurinen virne. Uruhan silmät laajenivat hänen katsoessa toista ja Reita nousi nopeasti käsiensä varaan katsoen epäluuloisesti päällään istuvaa poikaa.
”Hei, Suzuki”, Ruki aloitti samalla äänensävyllä kuin millä toinen oli aikaisemmin puhunut. ”Osaan tehdä kaiken tuon...”
Reita vilkaisi päätään kääntämättä nopeasti vierellään olevaa Uruhaa, joka kohautti ihmeissään olkapäitään, ja käänsi sitten katseensa takaisin Rukiin, joka oli kumartanut vielä lähemmäs. Kiero hymy leikitteli tämän huulilla hänen kuiskatessaan: ”ja vielä enemmänkin.”

Hetken oli täysin hiljaista, kun kaksi poikaa silmäili toisiaan, ja kolmas katsoi näitä tuntien olonsa totaalisen ulkopuoliseksi. Hetki katosi, kun Reita tajusi, kuinka lähellä toinen poika oli.
”Krhm, menetkö pois siitä”, hän sanoi yllättyen itsekin äänensä epävarmuutta, mutta kun toinen siirtyi, hän sai itseluottamuksensa ja röyhkeytensä takaisin. Hetki oli kadonnut. ”Ei me siltikään haluta olla kanssasi, vaikka osaisit tehdä mitä. Äläkä missään nimessä tee tuota uudelleen”, hän sanoi varoittava sävy äänessään. Tummahiuksinen vain virnisti leveästi ja kohautti olkiaan, muttei sanonut mitään. Uruha vilkaisi hieman pahoittelevasti häntä, muttei itsekään sanonut mitään.

Myöhemmin illalla auringon jo laskettua ja muiden ollessa sisällä kaksi poikaa oli jäänyt ulos. Keltainen kartanoa muistuttava rakennus piirtyi heidän takanaan, jokaisessa ikkunassa paloi valot ja sisältä kuului vähän väliä kirkaisuja tai ”pöö”-huutoja. Nurmikko heidän jalkojensa alla oli kosteaa ja aina pallon osuessa siihen, ympärille roiskui pisaroita ja multakokkareita. Maa oli todella epätasainen ja paikoitellen hyvin mutainen, eikä maalina toimivasta vinksahtaneesta puuhökkelistä ollut juuri mitään iloa. Siltikin nämä kaksi poikaa näyttivät nauttivan pelatessaan keskenään jalkapalloa hämärtyvässä illassa. Kunnes toinen heistä sattui vilkaisemaan kartanoon päin ja pysähtyi.

”Uruha, mikä nyt? Pelaatko vai et?” Reita huusi sivummalla huomatessaan ystävänsä pysähtyneen. Kun vastausta ei kuulunut, vanhempi käveli kulmiaan kurtistaen toisen luokse. ”Uru-san, pelataanko vielä vai lopetitko jo?”
Puhuteltu ei kääntänyt katsettaan kartanosta saatika ikkunasta, jota tuijotti, mutta kumartui hieman Reitan puoleen. ”Miksiköhän hän katsoo meitä tuolta?”
Reita vilkaisi ystäväänsä nähdäkseen mihin tämä kiinnitti niin paljon huomiota ja käänsi sitten oman katseensa samaan suuntaan. Heidän oman huoneensa ikkunassa erottui tumma hahmo, joka katseli alas, suoraan takaisin heihin. Reita ei jaksanut kiinnittää asiaan enempää huomiota, joten kohautti vain olkiaan. ”Tiedä häntä.”

Tällä kertaa Uruha kääntyi katsomaan puhunutta. ”Kuule, olisikohan meidän pitänyt ottaa hänet mukaan? Oltiinkohan me liian törkeitä?” hän kysyi hieman vaivautuneen kuuloisena.
”Äh, hyvinhän se pärjää. Sitä paitsi, tuo Matsumoto aiheuttaa minulle huonon olon, en halua hänen lähelleen”, Reita vastasi vilkaisten vielä kerran ikkunaan huomaten Rukin hymyilevän vinosti takaisin. Hän kääntyi nopeasti pois ja pudisteli päätään unohtaakseen tuon hymyn ja oudon sekä totaalisen väärän tunteen, jonka se aiheutti.
”No pelataanko?” hän kysyi kolmannen kerran, mutta Uruha pudisti päätään.
”Menen mielummin sisälle”, hän sanoi ja suuntasi askeleensa kohti pääovea. Reita tuhahti ärtyneenä, potkaisi käsissään olevan pallon korkealle ilmaan ja lähti ystävänsä perään.
”Minä en sitä Matsumotoa kestä, mikä se luulee olevansa... Ei se ole samanikäinenkään...” hän puhisi juostuaan toisen kiinni. Uruha pyöräytti silmiän kyllästyneen oloisena, mutta antoi asian olla.

Heidän tullessaan huoneeseen Ruki istui edelleen ikkunalaudalla katsellen ulos eikä noteerannut tulijoita ollenkaan. Reita meni sängylleen löhöämään tarkkaillen nuorempaa sivusilmällä ja Uruha ilmoitti menevänsä vessaan.
”Miksi sinun piti katsella meitä?” Reita kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen.
”Enkö saisi?” lyhyempi esitti vastakysymyksen kääntäen katseensa toiseen. Reita meni hämilleen, tuhahti sitten paremman sanomisen puutteessa ja sai Rukin hymyilemän vinosti.
”Tule tänne”, hän kehotti ja Reita nosti toista kulmaansa hyvin halveksuvan näköisenä.
”Kuule Matsumoto, en tiedä, mitä kuvittelet-”
”Kuule Suzuki, en tiedä, mitä sinä kuvittelet, mutta minä vain pyysin sinua tulemaan tänne”, Ruki huomautti matkien toista. ”Ja jos siitä päättelit jotain, se on sinun mielesi ongelma, minä todellakin vain pyysin sinua tulemaan tänne.”

Reita aukoi hetken suutaan, kuin kala kuivalla maalla, mutta nousi sitten ylös ja käveli toisen viereen sanomatta sanaakaan ja kasvoillaan ylpeä ilme. Ruki katseli hetken hänen sivuprofiiliaan virnuillen itsekseen, mutta tämän vilkaistessa kysyvästi takaisin, hän käänsi omatkin kasvonsa ikkunaan. Molemmat pojat pysyivät hiljaa katsellen tyhjää pihaa edessään. Vaikkei Reita sitä itselleen myöntänyt, yhtä tyhjältä tuntui hänen sisälläänkin. Vain aution pihan katseleminen nostatti palan kurkkuun muistuttaen siitä, minkä nuori poika halusi pitää sisällään. Hän puristi kätensä nyrkkiin katsoessaan yhä pimenevää pihaa. Kauempana olevat puut heittivät mustia varjojaan nurmikolle, saaden paikan häviämään.
Voi, mitä Reita olisikaan antanut päästäkseen yhteen noista paikoista.

”Ihmiset tulevat sisälle, kun ulkona pimenee”, Ruki sanoi yhtäkkiä matalalla, selkäpiitä karmivalla äänellä. Reita vilkaisi puhunutta hämmentyneenä, sillä hän oli täysin unohtanut toisen läsnäolon, mutta nyökkäsi sitten pienesti. ”Sitä en vain ymmärrä... Miksi kaikki tulevat valoon turvaan pahasta? Siellähän heidät juuri nähdään, pysyisivät vain pimeässä ja olisivat turvassa.”
Reita pysyi hiljaa, miettien toisen sanoja. Hän oli itse ajatellut aivan samaa. Mitä pelkäämistä pimeässä oli? Silloinhan kukaan ei voinut nähdä ketään, silloin oli turvassa.
”Tiedätkö, Suzuki paljonko antaisin, jos joskus saisin kadota tuonne pimeään?” Rukin hengitys tuntui Reitan kaulalla saaden koko vartalon jännittymään. ”Jos edes hetkeksi saisin olla muualla, kaukana tästä paikasta, todellisuudesta. Mutta tiedätkö Suzuki, olen kyllä yrittänyt, monta kertaa, mutta pimeys on häilyvää. Kun katsot kaukaa, se näyttää lävitsepääsemättömältä, mutta kun menet sinne, sitä ei ole. On vain hämärää. Eikä hämärä auta, se ei...” Rukin viimeinen lause tukahtui kurkkuun, mutta Reita tiesi, mitä toinen tarkoitti: se ei ollut pimeyttä, sinne ei voinut kadota.

Reita käänsi katseensa Rukiin ja kohtasi toisen täysin vakavat silmät. Hän tunsi Rukin hengityksen kasvoillaan, tunsi tämän sormen silittelevän käsivarttaan ja tunsi itsensä rentoutuvan täysin toisen seurassa. Hetken he katselivat toisiaan, katosivat yhdessä jonnekin muualle, parempaan paikkaan, kunnes kuulivat Uruhan vetävän vessan ja sitten avaavan oven. Reita säpsähti kauemmas Rukista ja punastui rajusti tuntiessaan ystävänsä epäluuloisen katseen itsessään.
”Rei-san, mi-”
”Pese kätesi, Takashima, tiedän, ettet tehnyt sitä!” Reita keskeytti toisen ärtyneenä ja harmissaan tämän pilatessa tuo niin arvokas hetki. Uruha katsoi ystäväänsä loukkaantuneena, mutristi sitten huuliaan ja kääntyi sitten takaisin kylpyhuoneeseen, mumisten samalla: ”Menen, menen. Ei tarvitse sukunimitellä, ymmärtää sitä vähemmästäkin.”

Ruki katseli huvittuneena hymyillen kaksikkoa ja Uruhan kadottua takaisin vessaan vilkaisi jäljelle jäänyttä. Reita vilkaisi takaisin, puuskahti vihaisena ja kaatui sängylle makaamaan, kasvot tyynyyn painettuna. ”Painukaa vittuun kaikki”, Ruki erotti tyynyyn painetun muminan ja kääntyi leveästi hymyillen takaisin ikkunan puoleen.




9. osa
Reita hymyili itsekseen, veti viimeiset henkoset tupakastaan ja kääntyi mennäkseen sisälle. Hassua, miten hän olikaan vihannut silloin Rukia.

Astuessaan sisälle, Reita tunsi lämpimän ilman kuumottavan pitkään kylmässä olleita poskiaan. Oli oudon hiljaista, kun mistään ei kuulunut muiden ääniä. Vain tasaista tuhinaa yläkerrasta jos oikein höristi korviaan.
Reita asteli hiljaa, varoen pitämästä meteliä, keittiön ja olohuoneen poikki, mutta pysähtyi huomatessaan sohvalla mustan hilevihkon: Rukin muistiinpanovihko. Basisti ei voinut vastustaa kiusausta vaan astui lähemmäs sohvaa ja nappasi vihkon vikkelästi käsiinsä, vilkuillen samalla varautuneena ympärilleen.

Tuosta pienestä vihkosta löytyisi Rukin syvimmät ajatukset ja varmasti asioita ajasta, jonka Reita oli unohtanut.
Hah, miten hölmöä olikaan jättää vihko noinkin näkyvään paikkaan ilman vartiointia. Kuka tahansahan saattoi lukea sen silloin. Reita virnisti jännittyneenä, istahti olohuoneen matalan pöydän päälle ja avasi kovakantisen vihkon, selaten sen aluksi nopeasti kannesta kanteen. Se oli melkein täyteen kirjoitettu, joillain sivuilla oli vain muutama lause tai jokin piirrustus, jotkin oli kirjoitettu alalaidasta ylänurkkaan täyteen. Reita paikansi myös muutamien laulujen alkuperäissanat.

Yhdellä sivulla oli kuva hänestä ja Rukista. Reita pysähtyi katsomaan kuvaa ja hymyili haikeasti. Heillä oli molemmilla niin leveät hymyt kasvoillaan, ettei ollut vaikea arvata minkä jälkeen kuva oli otettu. Reitan tulomatkalla, autossa vallannut välinpitämättömyyden tunne katosi törkeästi tönivän hellyyden ja rakkauden tunteen tieltä. Hänen Rukinsa ja hänen Rukinsa suloinen hymy. Siirtäessään silmänsä sivuun kuvasta, Reita kuitenkin tunsi huonon omantunnon ja katumuksen liittyvän tunteiden sekamelskaan sisällään.
Kuvan viereen Ruki oli kirjoittanu isolla ja tummalla ”HISTORIAA”, ja sivun alalaitaan monta kertaa ”herra Uke ja Reita”.
Reita kurtisti kulmiaan ja käänsi sivua. Sinne oli piirretty hajamielisen näköisesti tehty suurisilmäinen poika, joka piteli asetta kädessään ja osoitti sillä päätään. Aseen viereen oli kirjoitettu hyvin pienellä ”PAM”.

Reita puri huultaan katsoessaan piirrustusta, arvatenkin Rukin tuntemuksia sillä hetkellä. Kuvan viereisellä sivulla oli merkitty päiväkirjamerkintä päivämäärällä xx.xx.xxxx ja viereen kirjoitettu ”syksyllä”. Alla oli lyhyt teksti:
”Reita oli auto-onnettomuudessa. Ja koska minä hoputin häntä tulemaan aikaisin, hän ajoi kolarin. Kävin ottamassa kuvan Reitan suzukista, jos hän vaikka joskus kysyisi kuinka pahasti auto romuttui.
Valvoin sairaalassa kolme päivää. Kolme! Kai oli siellä kanssani, toi minulle kahvia ja sai hoitajat ylipuhuttua, jotta saimme olla siellä yön yli. Reita heräsi kolmantena päivänä. Ja halusi tavata Kain. Ei minua, Kain. ”Hän pyytää herra Ukea”, niin meille sanottiin. Painukoon helvettiin kaikki.”

Loppu oli yliviivattu, eikä Reita saanut selvää mitä siinä luki, muttei toisaalta halunnutkaan. Nyt hän tiesi tarkalleen miksi Ruki oli hänelle vihainen ja käyttäytyi niin kuin käyttäytyi.

Basisti kurtisti uudelleen mietteliäänä kulmiaan. Miksi hän oli herätessään halunnut tavata juuri Kain, miksi? Mitä järkeä siinä oli?! Reita tuijotti kiinteästi Rukin kirjoittamia sanoja ja pinnisti muistiaan. Herra Uke...

”Se on herra Uke ja kuulemma potilaan poikaystävä, saavatko jäädä?”
”Herra Uke pyytäisi jotain lämmintä. Hänen ystävänsä on valvonut kohta kaksi vuorokautta...”
”Herra Uke kysyy kuinka potilas voi.”
”Herra Uke...”
”Herra Uke...”


Hoitajien äänet kaikuivat Reitan päässä, painottaen aina herra Ukea. Rukia ei mainittu kertaakaan nimeltä. Se ei vieläkään silti selittänyt miksi hän ei ollut pyytänyt Rukia luokseen herätessään. Reita älähti hiljaa tuskastuneena temppuilevaan muistiinsa.
”Ääh, Ruki... Auta minua!” hän mumisi turhautuneena itsekseen.
”Mitä jos en halua?”
Odottamatta vastausta kysymykseensä, Reita säikähti toden teolla saadessaan sellaisen. Hän säpsähti ja nosti katseensa nopeasti tajuamatta kuitenkaan laskea vihkoa käsistään. Ruki seisoi ovensuussa kädet puuskassa, päällään liian isot, kulahtaneet housut ja musta t-paita. Jos hänen katseensa ei olisi ollut niin vihainen, hän olisi ollut todella suloinen.
Reita liikahti vaivautuneena ja yskähti.

”Öh... Tuota... Ruru...” hän laski katseensa käsiinsä ja tajusi pitelevänsä Rukin vihkoa edelleen käsissään. Nopeasti hän laski sen takaisin sohvalle, jossa se alunperinkin oli ollut ja nosti sitten katseensa takaisin vokalistiin naurahtaen pienesti kuin yrittäen keventää painostavaa tunnelmaa.
”Eh, tuo... En minä paljoa... En lukenut tarkkaan”, hän yritti selitellä epäonnistumalla siinä surkeasti.
Ruki vain hymähti välinpitämättömän kuuloisena, saaden Reitan sydämen vihlaisemaan kylmästi. Miksi Ruki oli niin välinpitämätön, niin kylmä?
”No, antaisitko sen minulle?” hän kuuli vokalistin pyytävän ja näki tämän astuvan lähemmäs ovensuusta. Reita nosti vihkon ja ojensi sen toiselle sanaakaan sanomatta. Kun Rukin käsi ojentui ottamaan sen, Reita toivoi hiljaa mielessään, että edes hetkeksi, vain pieneksi hetkeksi, heidän sormensa koskettaisivat toisiaan. Mutta nuorempi vältti sen taidokkaasti ja piti huolen myös katsekontaktin välttämisestä.

Reita tunsi itsensä ontoksi. Hän halusi sanoa jotain, ihan mitä tahansa, jottei toinen lähtisi. Nyt kun heillä olisi mahdollisuus puhua, ratkoa ongelmat. Vasta kun Ruki oli jo ovella, katoamassa portaikkoon, Reita avasi suunsa.
”Ruru, odota...”
Puhuteltu pysähtyi, muttei kääntynyt ympäri. Hän odotti, että toinen jatkaisi. Harmi vain, ettei Reita ollut miettinyt tilannetta loppuun asti. Hän oli vain toivonut Rukin pysähtyvän ja, kun oli onnistunut, ei enää keksinyt miten jatkaisi.
”Öh... Ei mitään...” hän lopulta sanoi, laskien katseensa harmistuneena. Toisin kuin oli olettanut, Ruki kuitenkin kääntyi ympäri ja katsoi häntä melkeinpä pelottavan vihainen kiilto silmissään.

”Ei mitään?” nuorempi sihahti hampaidensa välistä. ”Eikö todellakaan mitään?”
Reita nosti taas katseensa, mitä Ruki tarkoitti? Odottiko vokalisti hänen sanovan jotain? Jotain suurta kenties? Hänen ei tarvinnut miettiä sitä pitkään, sillä lyhyempi näytti jatkavan ilman minkäänlaista välikommenttia. Ruki käveli aivan pöydällä istuvan basistin eteen ja kumartui kuiskaamaan tämän korvaan: ”Ei anteeksipyyntöä, ei kerjäämistä, että ottaisin sinut takaisin? Eikö todellakaan mitään?”
Sitten hän vetäytyi kauemmas vain sen verran, että sai katsotuksi Reitaa silmiin.
Vanhempi oli lopettanut hengittämisen tajuttuaan, kuinka lähellä Ruki oli. Muistaessaan ihmisten tarvitsevan ilmaa keuhkoihinsa elääkseen, hän veti pitkän, värisevän henkäyksen ja pitäen katseensa visusti alhaalla, jotta sai sanoja suustaan, kuiskasi:
”Anteeksi, Ruru... Tiedän, että olen ollut ihan kamala, mutten vieläkään tiedä miksi... Annatko anteeksi?”
Reita ei nostanut katsettaan puhuessaan, mutta tiesi sanoillaan olevan vaikutusta toiseen, sillä tunsi tämän hengityksen muuttuvan katkonaiseksi kasvojaan vasten.

Ruki kirosi itsensä, kirosi asetettuaan itsensä sellaiseen tilanteeseen. Niin lähelle toista, ettei osannut muuta kuin puhua totta vaikka kaikki aistit käskivätkin muuta.
”Annan”, Ruki sanoi hiljaa, kiroten itsensä uudelleen suunsa avaamisesta.
Hänen suunnitelmansa olivat kääntyneet päälaelleen. Kylmä, tunteeton viettelijän rooli murtui palasiksi. Mutta se oli paljon hankalampaa esittää silloin, kun Reita oli läsnä, niin lähellä. Läheisyys oli juuri se, joka aiheutti ongelmia Rukille, sai vatsanpohjassa kiertämään ikävästi. Jonka ei olisi pitänyt aiheuttaa enää minkäänlaisia tunteita, ei yhtäkään väristystä, ei mitään. Silti... Jotenkin Reita oli kaiken jälkeen onnistunut pitämään Rukin tunteet yllä. Tekemättä yhtään mitään. Tai ehkäpä Ruki oli itse pitänyt omat tunteensa elossa, muistelemalla ja haaveilemalla. Oli miten oli, sillä hetkellä, kun he olivat kaksin pimeässä olohuoneessa, täydellisessä rauhassa, Ruki ei enää halunnut esittää kylmää. Hän halusi olla toisen sylissä, silitellä tämän suloisia niskahiuksia, suudella juuri suudeltavaksi soveltuvia huulia.

”Annatko?” Reitan äänensävy oli hämmästynyt ja samalla iloinen, onnellinen. Hän ei todellakaan ollut odottanut tuollaista vastausta, hän oli ajatellut saavansa kärsiä kaiken aiheuttamansa ja varsinkin, koska oli erehtynyt lukemaan toisen vihkoa.
Hän uskalsi jopa kohottaa katseensa, muttei nähnytkään toisen silmiä vaan painetun pään. Varovasti Reita siirsi kätensä Rukin leualle, nostaen tämän kasvot saadakseen katsekontaktin. Kohdatessaan nuoremman sillä hetkellä tummanruskeat silmät, hänen suunnitelmansa puhumisesta muuttuivat ja hän laski katseensa nuoremman huuliin.
Ruki nyökkäsi pienesti ja tunsi sydämensä lyövän tiheämmin. Reita oli todella lähellä, hälyttävän lähellä, aivan liian lähellä. Hän tunsi basistin hengityksen huulillaan, tunsi pehmeän kankaan hipaisevan ihoaan, oli jo sulkemassa silmiään, kunnes tajusi mitä oli tapahtumassa ja vetäytyi nopeasti kauemmas.

”Reita!” hän huudahti hiljaa varoittavaan sävyyn. Basisti näytti pelästyvän toisen äkkinäistä liikettä, mutta tajutessaan, ettei kyse ollut mistään kovinkaan vakavasta, nousi ylös lyhyemmän eteen.
”Mitä? Mitä minä tein?” hän kysyi hiljaa koskettaen taas kädellään Rukin poskea ja saaden tämän värähtämään, minkä hän pisti hyvillään merkille. Ruki ei nostanut katsettaan maasta vaikka tunsi toisen kosketuksen ja vaikka olisi halunnut nousta suutelemaan pidempää juuri sillä sekunnilla. Ei, hänen piti tehdä kaikki vaikeamman kautta. Hänen oli pakko mutkistaa asioita entisestään.
”Kun meidän.... Meidän pitää puhua ensin”, hän mumisi hiljaa, toivoen syvällä mielessään, että Reita olisi vain tuhahtanut hänen sanoilleen, painanut hänet seinää vasten ja suudellut kovaa, omistavasti, reitamaisesti. Mutta ei, ei se tietenkään mennyt niin.
Sen sijaan Reita irrotti kätensä hänen poskeltaan ja huokaisi astuen samalla askeleen kauemmas ja istahtaen sohvalle.
”Olet oikeassa”, Reita sanoi, nosti katseensa edessään seisovaan mieheen ja taputti sohvaa vierellään. Ruki ymmärsi vihjeen ja istui hänen viereensä, nostaen jalkansa sohvalle ja kääntäen vartalonsa basistiin päin.

”No... Mistä haluat puhua?”
Ruki hiljeni. Hän liikahti vaivautuneen oloisena, koskettaen samalla vahingossa polvellaan vanhemman reittä. Mitä hän voisi kysyä? Hän halusi tietää kaiken, muttei oikeastaan voinut kysyä mitään. Miksi se oli taas niin vaikea puhua Reitan läheisyydessä, miksi hänen piti jännittää jopa olemista silloin, kun olisi ollut mahdollisuus selvittää kaikki?
Ilmeisesti hän oli ollut liian kauan hiljaa Reitan mielestä, sillä basisti yskäisi kuin muistuttaakseen läsnäolostaan. ”Saanko minä puhua ensin?” hän sitten kuuli toisen kysyvän ja nyökkäsi helpottuneena. Kysymys ei kuitenkaan helpottanutkaan hänen oloaan yhtään, päinvastoin.
”Ethän sinä vihaa minua nyt?”
Kuullessaan varovasti lausutut sanat basistin huulilta, hän nosti katseensa huultaan purren ja vilkaisi toisen piirteitä. Reitakin oli nyt laskenut katseensa, tuijotellen hermostuneena sohvatyynyjä ja nyppien melkein huomaamattaan Rukin housuissa olevia nöyhtäpalloja irti. Joka kerran, kun vanhemman sormet koskettivat Rukin reittä, se sai nuoremman sisällä aikaan tunteiden mylläkän, joka ehti loppua juuri ennen seuraavaa kosketusta. Oravanpyörä.

Ruki mietti pitkään. Jos hän nyt avaisi suunsa ja sanoisi juuri sen mitä halusikin, hänen imagonsa olisi mennyttä. Jos hän valehtelisi... No, sitten koko hetki olisi mennyttä.
”Ru?”
”Een, minä... En”, vokalisti lopulta myönsi huokaisten ja sai Reitan kasvoille kohoamaan helpottuneen hymyn.
”Luojan kii-”
”Tai olisin, ellet sinä nyt olisi siinä. Haluaisin olla, voi että kuinka paljon haluaisinkaan olla sinulle vihainen, Reita”, Ruki keskeytti basistin ja tämän hymy katosi siinä samassa hänen kuunnellessa mitä vokalisti jatkoi. ”Olet aiheuttanut niin paljon pahaa, Reita. Sinä olet aiheuttanut kaikki ongelmani. Sinä ja sinun pieni muistikatkoksesi. Toivoisin niin kovasti, ettei sinua olisi ollenkaan, kaikki olisi paljon helpompaa silloin.”
”Tiesin sen...” Reita mumisi hiljaa ja nousi ylös lähteäkseen. ”Ehkä tämä on turha keskustelu, ehkei meidän kannata...”
”Ei, odota! Puhutaan nyt”, Ruki sanoi vetäen basistin takaisin istumaan. Hän oli nyt saanut itselleen rohkeutta ja halusi käyttää sen nopeasti, ennen kuin se taas kaikkoaisi jonnekin muualle.
”No, mitä hyötyä siitä on, jos loppuen lopuksi sinä kuitenkin vihaat minua...” Reita sanoi hiljaa, pitäen katseensa visusti sylissään.
Ruki huokaisi. ”En sanonut, että vihaan. Sanoin, että haluaisin vihata. En vain... pysty siihen, Reita. Ja loppuen lopuksi, annoinhan minä jo anteeksikin.”
Reita oli hetken hiljaa. ”Hyvä on, puhutaan sitten”, hän sitten sanoi, mumisten edelleen tuskin kuuluvasti. Ruki nyökkäsi hyväksyvästi ja päästi irti basistin ranteesta. Hassua, nyt tilanne oli täysin vastakkainen kuin mitä se oli ollut alkaessaan. Nyt Ruki oli se, joka yritti pitää tilanteen hallinnassa, Reitan ollessa passiivinen.

”Reita, kerro minulle, etkö oikeasti muista mitään vai teeskenteletkö vain?” Ruki aloitti asiasta, joka oli mietityttänyt häntä jo pitkään.
Reita pudisti päätään vastaukseksi.
”Mutta muistat joitain tapahtumia?” nuorempi kertasi.
Reita nyökkäsi vilkaisten tällä kertaa nopeasti kysyjää, mutta laskien sitten katseensa uudelleen.
”Mitä esimerkiksi?”
Reita epäröi hetken, mutta sanoi sitten: ”No... Muistan, kun tulimme ja...” basisti punastui. ”Muistan tapahtumia, kun niitä tapahtuu, aika hyvin jo.”
Ruki katsoi hymyillen vanhempaa ja hetken hiljaisuuden jälkeen myös tämä nosti katseensa häneen.

”Ruki...” pidempi aloitti, katsoen nimettyä silmiin.
”Shh”, Ruki hiljensi toisen laittamalla sormensa tämän suun eteen saaden tämän punastumaan. ”Kerro minulle vain tämä: rakastatko Kaita?”
Reita olisi voinut naurahtaa; kysymys oli noin helppo. ”En”, hän sanoi hymyn leikitellessä hänen huulillaan. ”Rakastan sin-”
”Shh!”
Vanhempi hiljeni kulmiaan kurtistaen. ”Ruki, mit-?”
”SHH! Ole nyt jo hiljaa, kun haluan katsoa sinua!” lyhyempi käski pitäen edelleen sormeaan toisen huulilla. Reita sulki suunsa katsoen kuinka toinen kävi läpi hänen piirteitään.
”Mutta meidänhän piti puhua”, hän lopulta sanoi ja sai Rukin pyöräyttämään silmiään turhautuneena. Nuorempi kuitenkin kokosi itsensä, veti syvään henkeä ja hymyili toispuoleisesti. ”Puhutaan huomenna”, hän sanoi kumartuen aivan Reitan eteen ja kuuli tämän hymähtävän myöntävästi juuri ennen kuin painoi huulensa toista vasten.

Suudelma oli lyhyt, kesti vain muutaman pienen hetken ja se oli varovainen, mutta irrottautuessaan toisistaan, molemmat tiesivät sen olleen oikea ja täynnä tukahdettuja tunteita. Katsellessaan uudelleen Reitan kasvoja, Ruki kuuli tämän nielaisevan.
”Ruru...” basisti kuiskasi ja oli kumartumassa uuteen suudelmaan, mutta Ruki nousikin ylös.
”Anteeksi, en anna sinun satuttaa minua enää, Suzuki. Siksi nyt mennään minun säännöilläni”, hän sanoi vakavana ennen kuin katosi yläkertaan.
Reita jäi tuijottamaan vokalistin selkää, tajusi sitten mitä oli tapahtunut, kosketti hymyillen huuliaan ja kaatui selälleen sohvalle, kelaten mielessään yhä uudelleen ja uudelleen tuota hetkeä.
「貴方を愛した がいる
を愛した貴方がいる」

Avatar
pucca
Teknikko
 
Viestit: 118
Liittynyt: To Elo 14, 2008 8:14 pm
Paikkakunta: Helsinki

Re: Muista minut (RxR, pro+12/?)

ViestiKirjoittaja pucca » To Elo 14, 2008 9:31 pm

10. osa
”Kai, kuka tuo tyttö on?”
”Kuka tyttö?”
”Se, jonka tapaat aina parvekkeella”, äänessä oli huvittunut sävy vaikka se tavoittelikin tiukkuutta.
”Ai se... Tuota... En tiedä.”
Naurahdus. ”Mutta tehän aina puhutte keskenänne. Tai jotain teidän välillänne on.”
”Oletko mustasukkainen, Reita?”
Uusi naurahdus. ”Tytöstäkö? Älä hulluja puhu! Olen vain utelias.”
Olkien kohautus. ”Hänellä on vaikeaa, autan häntä.”
”Hän taitaa olla ihastunut sinuun.”
Uusi olkien kohautus. ”En voi sille mitään.”
”Jos hän saisi tietää, että olet homo, minä luulen, että hän oikeasti hyppäisi.”
”Todella hauskaa, Rei, todella.”


Reita huokaisi. Lisää muistoja Kaista, eivätkö ne ikinä loppuneet? No, olihan se tietysti ihan ymmärrettävää. Ottaen huomioon, että koko aika, joka häneltä oli kadonnut, oli Kain kanssa. Asiat kävivät vain monimutkaisemmiksi mitä enemmän hän muisti. Varsinkin nyt, kun hän olisi vain halunnut unohtaa Kain ja keskittyä hoitamaan asiansa Rukin kanssa kuntoon.
Reita kaatui sängylle ja hautasi kasvot käsiinsä.
”Vitun vittu.”

Joku avasi huoneen oven. Kevyet askeleet kuuluivat puulattialla, sänky tärähteli jokaisen askeleen voimasta tuskin huomattavasti. Patja notkahti painosta, joka siihen kohdistui.
”Ei, nouse pois! En saa henkeä!”
Reitan suu nytkähti, voi patjaparkaa. Ei sekään kaikkea kestänyt.
”Tieto lisää tuskaa, Rei”, Uruha sanoi hiljaisella äänellä.
Reita nousi ylös ja katsoi hämmentyneenä vieressään istuvaa ystäväänsä. Ja vaikkei sanonutkaan mitään, toinen hymyili hieman rohkaisevasti.
”Tiedän, että kiroat juuri sitä. Tietoa. Mistä sinä tiedät liikaa, Rei?”
”Ääh, minä... Kaista... ja Rukista”, kuului vastentahtoinen murahdus. Reita kaatui uudelleen sängylle ja huokaisi tuskaisena.
”Tuo ei auta, Rei.”
”Sinun äänensävysi ei auta, Uru-san.”
”Älä nipota, kun minä hoidan ongelmiasi.”
”Sinä mitään hoida-”
”Shh! Älä keskeytä! Niin, piti vain sanomani, että tuo on aivan normaalia, ettei osaa päättää kahden ihmisen väliltä. Ja olen tarkkaillut sinua, Rei. Sinä et todella osaa päättää”, Uruha analysoi ja Reita kuunteli kärsivänä, painaen tyynyä naamalleen, ettei huutaisi. Hän ei todellakaan olisi halunnut kuunnella nuoremman neuvoja nyt.

”Tiedätkö miksi jätit Rukin, mitä tapahtui?”
Jos tyynyä puristi kasvoja vasten, silmissä näkyi tähtiä.
”Reita?”
Jos kämmenet laittoi korvien päälle, kaikki alkoi humista.
”Reita!”
Miksei mikään poistanut ääntä, mitä siihen vaaditaan? Tärykalvojen puhkeaminenko?
”Reita?! Vastaa minulle!”
”En tiedä, okei?! En muista...”
Uruha sävähti toisen vihaista äänensävyä, mutta sitten hänen kasvoilleen kohosi myötätuntoinen ilme.
”Ei se mitään, Rei. Aloitetaan helpommalla. Kerro mitä huonoja piirteitä Rukissa on?” hän sanoi rohkaisevasti.

Reita oli hetken hiljaa ennen kuin avasi suunsa, mutta sai ulos vain puolikkaan 'äh'-äännähdyksen. Uruha huokaisi. ”Eli ei mitään, vai?”
Reita nyökkäsi hetken viiveellä ja silloinkin hieman epäröiden, mutta sitten varmemmin jatkaen nyökyttelyä kuin itselleen vakuuttaen. ”Joo, niin juuri! Ei sitten mitään!”
Uruha katsoi toista hetken epäuskoisena, mumisi sitten itselleen muutaman rohkaisusanan ja sanoi: ”No, entäs Kaissa sitten?”
Reitan ilme kirkastui, sillä tämän hän ajatteli olevan helpompi homma. ”No, Kaihan... Kaihan... hän on joskus... tai harvemmin...”
”Akira Suzuki, et voi olla tosissasi! Minä keksin miljoona ja yksi negatiivista asiaa sekä Rukista, että Kaista, ja sinä et muka yhtään kummastakaan!”
”No, keksitkö sinä muka Aoista jotain huonoa?” Reita puolustautui närkästyneenä, mutta sai toiselta juuri päinvastaisen reaktion, kuin oli toivonut.

”Ai, keksinkö?!” nuorempi älähti. ”Hän on omahyväinen, itserakas, säälittävä kitaristina, törröhuulinen ja kaikin tavoin ärsyttävä. Ja sen lisäksi hänen hiuksensa hapsottavat! Ja muistinko sanoa, että hän näyttää apinalta?” kitaristi luetteli kovaan ääneen, ilmeisesti toivoen, että puhuttu vanhempi kitaristi kuulisi.
Reita katseli toista huvittuneena tämän papattaessa, mutta synkistyi, kun huoneeseen tuli hiljaista. Uruha oli kiinnittänyt katseensa basistiin ja näytti luulevan, että tämäkin osaisi nyt luetella samanlaisen listan. Reita huokaisi.
”No, öh... Ruki on joskus vähän... itsekeskeinen...?” hän yritti, mutta kohdatessaan nuoremman katseen, tajusi epäonnistuneensa jälleen.
”Ei tuossa voi olla kaikki mitä sinusta saa irti!” Uruha parahti turhautuneena ja Reita kohautti pahoillaan olkapäitään. Nuorempi vain tuhahti ja kaatui selälleen sängylle, haudaten kasvonsa tyynyyn, jonka oli napannut syliinsä. Keskustelu näytti olevan ohi. Reita katsoi ystäväänsä hetken hölmistyneenä. Meinasiko tämä nyt jäädä siihen, hänen sängylleen? Hetken päästä hän sanoi yhtä hölmistyneen kuulloisena: ”Uru-san, voisitko nyt vaikka... lähteä?”

Uruha siirsi tyynyn kasvojensa edestä ja katsoi puhunutta huulet mutrulla. ”Älä pakota minua lähtemään, Reirei, ole kiltti!”
Pyyntö sai hölmistyneen basistin tapittamaan ystäväänsä kuin järkensä menettänyttä.
”Tuota, oletko ihan kunnossa, Uru-san?” hän kysyi, kun toinen painoi tyynyn takaisin kasvoilleen, yllättävän kovakouraisesti. Tämä mumisi vastauksen puristettuna tyynyyn ja Reita pystyi kuvittelemaan mitä toinen halusi – kadottaa äänet.
”Näetkö tähtiä?” hän kysyi ja Uruha päästi irti puristamastaan höyhenkasasta ja katsoi oudoksuen ystäväänsä.
”Mitäh?”
Reita punastui sillä tajusi kysymyksensä olleen todella tyhmä. Ajattele ennen kuin kysyt, muista aina ajatella ennen kuin kysyt, hän sanoi napakasti itselleen.
”Mmh? Ei... ei mitään, lähtisitkö nyt vain pois?”
”Reitaaa~”
”Ihan tosi, Uru, en jaksaisi nyt keskustella sinun kanssasi, ei millään pahalla.”
Uruha nousi loukkaantuneen näköisenä sängyltä ja mulkaisi vielä kerran vaaleampaa ennen kuin suostui lähtemään.

Saman tien suljettuaan oven, tuttu, kamala tunne hiipi hänen sisäänsä. Pelon tunne, jonka Reita oli läsnäolollaan saanut katoamaan. Jonka kuka tahansa sai. Mutta nyt Uruha oli yksin.
Kauanko siitä olikaan ollut, kun Uruha oli alkanut pelätä yksinolemista? Kuukausi vai enemmän? Joka tapauksessa, tällä hetkellä hunajahiuksinen vältti eniten juuri yksinolemista. Silloin hänen ajatuksensa rupesivat harhailemaan, hän rupesi miettimään asioita, joita ei olisi saanut tai halunnut. Hän oli tajunnut ajattelevansa, mitä jos Reita olisikin kuollut? Tai jos ei ikinä enää muistaisi Uruhaa, niin kuin ei ollut muistanut Rukia. Mitä jos Uruha menettäisi parhaan ystävänsä?
Öisin hän näki painajaisia, joissa Aoi, hänen oma ihana Aoinsa, muuttui kamalaksi hirviöksi, joka vain halusi hänelle pahaa.

Ja, kun oli aivan hiljaista ja hän sulki silmänsä, hänen eteensä ilmestyi huppupäinen hahmo. Joka halusi tappaa Uruhan. Pitkällä, kiduttavalla tavalla: ensin pelotella hengiltä ja sitten viillellä raa'asti kuoliaaksi, sitä se halusi. Niinä hetkinä Uruha ei halunnut avata silmiään, ettei joutuisi kohtaamaan hirviön kasvoja, mutta ei olisi uskaltanut sulkea silmiään, sillä tiesi, että se seisoi aivan hänen edessään. Pelko, mistä ikinä se olikaan ilmestynyt, teki Uruhan hulluksi. Mutta oman omituisen pelkonsa takia hän oli ymmärtänyt Reitaa ja Rukia näiden säikähtäessä televisiota. Kaikilla oli omat pelkonsa.
Kitaristi vilkaisi tyhjää käytävää molemmin puolin itseään ja kietoi kädet itsensä ympärille, turvaksi. Tyhmä yksinjäämisenpelko, miksi hän juuri sen omisti? Hän, jolla oli mitä itsenäisimmät neljä ystävää, jotka eivät seuraa tarvinneet puoliakaan niin paljon kuin hän.

Uruha huokaisi ja meni omaan huoneeseensa. Sekin vaikutti jollain tapaa pelottavalta nyt, kun ympärillä ei kuulunut muita ääniä, miksi kaikki olivat niin hiljaa? Uruha huokaisi uudelleen ja seisoi hetken todella eksyneen oloisena keskellä huonettaan ennen kuin totesi itsekseen menevänsä suihkuun. Jos kaikki joka tapauksessa olisivat yksin, hän voisi hyvin viettää oman aikansa pienessä suljetussa huoneessa, ovet lukittuna, peseytyen. Ainakin se olisi jotain hyödyllistä tekemistä.
”En todellakaan yritä kerätä sääliä!” Uruha ärähti itselleen tajutessaan miltä hänen ajatuksensa kuulostivat.
Ärtyneenä itselleen ja omille säälinhakuisille ajatuksilleen, hunajahiuksinen nappasi pyyhkeen mukaansa ja rymisteli käytävän päässä olevaan kylpyhuoneeseen.

Huone oli sievä, vaalealla beessillä ja kermansävyllä sisustettu, kaukana siitä pienestä ja ahdistavasta huoneesta, johon Uruha synkkämielisenä ajatteli menevänsä. Suihkun vastakkaista seinää koristi suuri peili ja huoneen perimmäisellä seinällä oli ovi pieneen saunaan, jota he eivät olleet kertaakaan mökillä ollessaan edes avanneet. Sen takia, ehkä, Uruhan vatsanpohjaan nousi epämiellyttävä tunne, ettei hän ollut yksin.
”Hmh, kuka hölmö muka asuisi saunassa”, hän hymähti itsekseen, mutta säikähti omaa pelokasta äänensävyään.
Hän riisui vaatteensa ja heitti ne myttyyn saunanoven eteen ja astui suihkun alle, vetäen vaalean suihkuverhon peittämään itseään.

Aluksi kuuma vesi iholla rentoutti ja Uruha tunsi pelonkin laantuvan, mutta kun iho tottui veden kuumuuteen ja höyry nousi verhon yli, ei nuori kitaristi enää halunnut sulkea silmiään. Vaalea verho ei peittänyt näkymiä, vaan sen läpi näki edelleen peilin, josta heijastui Uruhan oma, sumea hahmo. Peilikin alkoi höyrystyä.
Yhtäkkiä ilma tuntui enemmän painostavalta kuin rentouttavalta, höyry tuntui tukehduttavalta. Uruha peruutti aivan kiinni takanaan olevaan seinään, varmistaen, ettei kukaan pääsisi hänen taakseen ja vilkuili hermostuneena välillä peiliä, välillä saunan ovea päin. Hän ei haluaisi nähdä jos peiliin ilmestyisikin toinen hahmo, muttei halunnut olla huomaamatta sitä. Uruha veti syvään henkeä.
”Helvetti, pakkohan täältä on joskus päästä pois!” hän tiuskaisi vihaisena ja laittoi hiuksiinsa omaa hunajashampootaan. Se esti hiusten haarautumisen ja piti tuuheuden yllä. Uruha oli ylpeä löydöstään ja oli käyttänyt samaa shampoota jo monta vuotta.

Sitten hän siirsi päänsä valuvan veden alle ja sulki refleksinomaisesti silmänsä. Siinä samassa hän tunsi edessään seisovan jonkun, näki tummahuppuisen hahmon ja oranssia tulta leimuavat silmät. Kitaristi puri huultaan, taas se alkoi. Hän ei halunnut... Uruha räpsäytti silmänsä auki valmiina kohtaamaan tuon henkilön, muttei nähnytkään ketään. Tietenkään. Kylpyhuone oli tyhjä, höyrysi vain hieman enemmän. Kitaristi ehti huokaista syvään, kun tunsi sydämensä hyppäävän uudestaan kurkkuun; joku yritti avata ovea!
Ja avasikin.

Uruha ei ollut koskaan ollut yhtä iloinen nähdessään Aoin kuin nyt. Vanhempi pysähtyi ovelle ja katsoi tulkitsematon ilme kasvoillaan verhon toisella puolella olevaa Uruhaa.
”Tuota, olisin vain tullut... taidan mennä...”
”Ei, älä mene!” Uruha sanoi nopeasti ja toinen astui kokonaan sisälle, jääden nojailemaan oveen. Hänen silmissään oli ilkikurinen ilme hänen avatessa suunsa.
”Uru-kun...”
”Ei, ei, ei, en tarkoita sitä! Pysy vain verhon sillä puolen”, Uruha sanoi melkein vihaisen kuuloisena toisen vihjailevalle äänensävylle. ”Ja käännä selkäsi tännepäin, pervo!”
”Öh, tuota, Uru-kun-”
”Käänny nyt vain!”
Aoi kohautti olkiaan välinpitämättömästi ja käänsi suihkulle selkänsä. Uruha tajusi mokansa Aoin vilkuttaessa hänelle peilin kautta. Nuorempi kirosi raskaasti, mutta antoi sitten asian olla. Ainakaan toinen ei nähnyt yksityiskohtia.

”No, mitä sinä tulit tänne tekemään?” hän kysyi yrittäen pitää äänensä normaalina ja päänsä kylmänä, sillä tiesi Aoin tarkastelevan häntä peilin kautta.
”No, mitähän vessaan nyt yleensä tullaan tekemään?” kuului vastaus verhon toiselta puolen. Uruha tunsi punastuvansa. Se siitä pään kylmyydestä.
”Ööh, tarvitseeko sinun käydä...? Tuota... Krhm...”
”Se oli tarkoitus, mutta kaipa voin odottaa”, Aoi vastasi ja siirtyi kohti ovea.
”Ei kun, käy vain! Ei se haittaa, en katso!” nuorempi parahti ja sai vanhemman kurtistamaan kummastuneena kulmiaan.
”Öh... kaipa se käy... mutta käänny kasvot seinään päin”, hän sanoi sitten ja odotti kunnes toinen oli tehnyt työtä käskettyä.
Hetki oli todella outo ja epämukava ja oli molempien onni, että Uruha valutti vettä, joka peitti alleen kaikki muut äänet. Mutta ainakaan hän ei nyt ollut yksin. Ja Aoi kyllä suojelisi jos jokin oranssisilmäinen mutanttihirviö yrittäisi tehdä mitään temppuja. Hänen Aoinsa.

Kun vaaleampi kuuli vessan vedettävän, hän kääntyi taas ympäri, juuri parahiksi huomatakseen, että Aoi oli lähdössä pois.
”Hei, mitä sinä teet?” hän älähti hätääntyneenä ja sai vanhemman pysähtymään.
”Kuule, Uru-kun, en millään haluaisi häiritä sinua suihkusi kanssa...”
”Ei, et sinä häiritse! Ole vain siinä, tee olosi mukavaksi”, Uruha sanoi kuulostaen lievästi epätoivoiselta. ”Jutellaan, ei ollakaan pitkään aikaan juteltu. Mitä sinulle kuuluu, Aoi-san?”
Tummempi nojautui lavuaaria vasten katsellen maahan toisen alastomuuden takia ja oli pitkään hiljaa ennen kuin, varpaalla maahan ympyrää piirtäen, sanoi: ”Uru-kun, onko jokin... huonosti?”
”Kuinka niin?” nuorempi kysyi vastakysymyksen tekopirteällä äänellä, sammuttaen samalla suihkun. ”Voisitko sulkea silmäsi?” hän lisäsi.
Aoi nosti refleksinomaisesti katseensa, mutta laski sen siinä samassa hymyillen itsekseen.
”Toki.”

Hetken päästä vanhempi uskaltautui kurkistamaan josko saisi katsoa ja todettuaan sen olevan mahdollista, hän avasi molemmat silmänsä. Uruha seisoi pyyhe lantionsa ympärillä hänen vieressään, peilin edessä ja suki märkiä hiuksiaan. Ei ollut ensimmäinen eikä toinenkaan kerta, kun Aoi näki pidemmän ilman vaatteita, mutta aina se näky oli yhtä hieno ja henkeäsalpaava. Aoi hymyili Uruhalle ja kiusatakseen pörrötti tämän juuri harjaamia hiuksia niin, että ne sotkeentuivat uudelleen. Uruha vaihtoi painon toiselle jalalle ja katsoi huuliaan mutristaen peilin kautta vanhempaa, joka laski kätensä toisen hiuksista hitaasti tämän kaulalle ja siitä olkapäälle.
”Olet vielä ihan kostea”, hän hymähti ja nuorempi hymyili valoisasti.
Hänen Aoinsa.
”Taidat tykätä siitä, vai?” Uruha virnisti ilkikurisesti ja sai tummemmalta kevyen mottauksen olkapäähän.
Hetken he katselivat toisiaan peilin kautta ja hymyilivät, kunnes Aoi vakavoitui.
”Uruha, haluaisitko nyt kertoa, miksi halusit minun jäävän tänne siksi aikaa kunnes tulisit ulos tuolta?” hän kysyi katsellen tiiviisti toisen piirteitä.
Vaaleampi puri huultaan ja hänestä vaistosi sekä halun kertoa, että epäröinnin sen kannattavuudesta.
”E-en... ei se mitään tärkeää ole, halusin vain jutella”, hän sitten sanoi, vilkaisten syrjäsilmällä Aoita ja käveli tämän ohi, tavoitellen ylväyttä askeleisiinsa.

Aoi antoi toisen kävellä ohitseen, mutta lähti sitten itse tämän perään.
”Uruha, tiedätkö mitä?” hän sanoi pysäyttäen nuoremman käytävälle. Uruha ei katsonut toista silmiin, sillä arvasi mitä oli tulossa.
”Et usko selitystäni”, hän totesi melkein tylsistyneen kuuloisena. Aoi nyökkäsi ja hellitti hiukan otettaan toisen käsivarresta. Tämä riuhtaisi itsensä kokonaan irti ja laittoi kätensä puuskaan, näyttäen kapinoivalta teiniltä, jolta kiellettiin vuoden parhaimmat bileet. ”No, voisit opetella uskomaan”, hän tuhahti ärtyneenä.
”Kuule, Uru-kun. Jos pystyt sanomaan tuon minulle katsomalla suoraan silmiini, uskon sen”, Aoi sanoi vakavana.

Uruha tuhahti uudelleen, tällä kertaa vielä ärtyneempänä.
”Se ei ollut mitään tärkeää, halusin vain jutella”, hän sitten sanoi nopeasti vilkaisten Aoita syrjäsilmällä.
Aoi huokaisi. ”Katsomalla minua silmiin, Uru. Koko ajan.”
”Se ei ollut mitään tärkeää, halusin vain jutella”, Uruha tuijotteli vanhemman kaulaa puhuessaan.
”Silmiin, Uru!” Aoi ärähti ja nosti nuoremman leukaa pitäen vahvasti poskista kiinni, niin, että tämä joutui kohtaamaan hänen katseensa.
”Ja nyt, sano se!”
Uruha inahti säikähtäessään toisen kovia otteita, eikä sanonut sanaakaan. ”Sano, Uruha!” Aoi käski kovemmalla äänellä.

Juuri silloin Reita astui huoneestaan ja jäi ihmeissään tuijottamaan kitaristeja.
”Öh... luulin kuulleeni ääniä ja... öh... mitä sinä teet, Aoi?” hän kysyi epäuskoisen kuuloisena ja kurtisti kulmiaan.
Puhuteltu päästi saman tien irti toisesta ja mumisi jotain täysin käsittämätöntä.
”Hän ahdisteli minua!” Uruha julisti kovaan ääneen, saatuaan leukansa takaisin toimintakykyiseksi.
”Mitäh?!” Aoi älähti kääntäen katseensa nopeasti puhuneeseen. ”Enhän!”
”Kyllähän”, Uruha sanoi varman kuuloisena ja vilkaisi ilkeä pilke silmissään vanhempaa kitaristia. Aoi huokaisi uudelleen. Nähtävästi hän sai nyt maksaa äskeisen kohtelunsa.
”Ethän sinä tosissasi usko tuota?” hän varmisti Reitalta, joka katsoi heitä edelleen hyvin epäuskoisen näköisenä.
”No, tuota...”
”Näissä asioissa uskotaan aina uhria”, Uruha sanoi nopeasti. ”Ei kai kukaan raiskaustapauksessakaan raiskaajaa usko! Eihän, Reita?”
Basisti vilkaisi epävarmana ystäväänsä ja nyökkäsi hitaasti. ”Niin...”
Aoi tuijotti vaaleaa suu auki, uskomatta kuulemaansa. ”Et voi olla tosissasi, Reita! Eihän tuossa ole mitään järkeä! Enhän minä edes koskenut-”
”No, koskitpas! Ahdistelija kunnes toisin todistetaan eikä varmasti todisteta!” Uruha huudahti ja katosi omaan huoneeseensa.

Aoi ja Reita jäivät hiljaisina seisomaan käytävään, Aoin silmäillessä toista melkeinpä huvittuneena. Lopulta, pitkän hiljaisuuden jälkeen, Reita kääntyi Aoin puoleen ja sanoi: ”En minä oikeasti usko tuota Uruhan juttua.”
Tummempi naurahti. ”No, nythän se on hyvä sanoa, en minä enää sitä tietoa tarvitse.”
Reita kohautti olkiaan. ”Kunhan sanoin kuitenkin”, hän totesi huolettoman kuuloisena ja lähti alakertaan. Aoi hymähti toiselle ja seurasi perässä.



11. osa
Ruki ja Kai istuivat hiljaisina olohuoneessa, molemmat miehet miettivät omiaan. Hiljaisuus oli laskeutunut Uruhan lähdettyä jo aikoja sitten ylös, aikeikseen hän oli ilmoittanut basistin kuulustelun. Kahden miehen onneksi toinen kitaristeista oli vielä jäänyt alas ja vaikka leikkimielinen kinastelu olikin loppunut, vanhimman läsnäolo esti sitä vaivaantunutta hiljaisuutta laskeutumasta kahden miehen päälle. Heidän epäonnekseen Aoi sitten päättikin seurata nuorempaa jättäen lopulta Kain ja Rukin kahden.
Tilanne, jota kumpikaan ei ollut toivonut. Televisio pauhasi turhaan taustalla kummankin miettiessä omiaan sohvan vastakkaisissa päissä.

Vokalisti kertasi mielessään viime yötä ja sen tapahtumia, unohtamatta omaa tunteellisuuttaan. Kuinka kukaan voisi olla niin tyhmä, että suuteli exäänsä, vastoin kaikkia lakeja ja kirjoittamattomia sääntöjä? Tosin, Rukin ideahan olikin ollut loman aikana saada Reita takaisin, mutta hänenhän piti olla tilanteen herra ja hallita omat tunteensa, peittää ne kunnes Reita kerjäisi hänet takaisin. Ja mikä olikaan ollut lopputulos? Hän oli pakottanut vastahakoisen basistin puhumaan vaikka tämä olisikin ollut valmis lopettamaan heti alkuunsa heidän suhteensa uudelleenrakentamisen.

Ruki näki silmiensä edessä itsensä kävelemässä tyhjää aavikkoa pitkin. Missään ei ollut mitään. Sitten eteen tuli kuilu. Iso ja jyrkkä kuilu, jota ei ylitettäisi millään. Toisella puolella oli vihreää, kyltissä oli nuoli kauemmas ja siinä luki ”onni”. Ja Ruki käveli. Vaikka pudotukseen oli matkaa enää muutama metri... sentti...

Kyllä, niin siinä kävisi, koska Ruki oli tyhmä. Hän olisi voinut ajatella järjellä ja rakentaa sillan, mutta sen sijaan hän vain käveli suoraan kuiluun, Reitan luo.

Ei, ei näin. Nyt, herra Takanori Matsumoto otat itseäsi niskasta kiinni ja ryhdistäydyt!
”Haittaako jos vaihdan kanavaa?” Kain ääni keskeytti Rukin mietinnät ja tämä kääntyi hieman ärtyneenä rumpalin puoleen.
”Mitä?”
”Niin, että voisinko vaihtaa kanavaa vai katsotko sinä tätä?” Kai toisti kysymyksen, artikuloiden teeskennellyn selvästi. Ilmeisesti hänkin oli ärtynyt jostain.
”Sinä ärsytät minua, Kai-san”, Ruki tokaisi ajattelematta sen enempää.
Kai selasi hetken televisiokanavia Rukin mulkoillessa häntä, mutta laski sitten kaukosäätimen vierelleen sohvalle ja huokaisi laskien katseensa. ”Olen pahoillani.”
Ruki tyytyi vain tuhahtamaan vastauksen, hänen ei tosin pitänyt kuulostaa niin vihaiselta.
”Mutta tiedän mistä se johtuu”, Kai sanoi yllättäen ja Ruki katsoi häntä ihmeissään. ”Niin mikä?”
”Se, että ärsytän sinua.”
”No mistä?”
”Reitasta.”

Kain vastaus sai aikaan hiljaisuuden. Rukin sydän hypähti rumpalin lausuessa basistin nimen. Hitto, nytkö toinen halusi avautua? Ei nyt! Kun Ruki oli itsekin epävarma suhteestaan Reitaan.
”Mistä sinä niin päättelet?” Ruki kysyi pitäen äänensä vakaana.
”En minä päättele, minä tiedän”, Kai vastasi pyöritellen kaukosäädintä käsissään kuin rumpukapulaa. Ruki unohtui hetkeksi katselemaan toisen puuhia. Näppärät sormet. Eikä Kai edes itse huomannut tekevänsä mitään. Kauankohan hän saisi jatkettua kaukosäätimen pyörittelyä ilman, että pudottaisi sen?
Ruki puisteli päätään ja käänsi katseensa muualle.
”Reita on vanha juttu”, hän mumisi tietäen itsekin sen ajavan samaa asiaa kuin jos hän olisi huutanut ”minä rakastan Reitaa edelleen”, päin Kain naamaa.
”Olen pahoillani”, Kai sanoi uudelleen kuulostaen siltä, että todella tarkoitti sitä.

Ruki kurtisti kulmiaan tuijotellen edelleen lattiaa. Kai oli liian kiltti, mitä hän muka pyyteli anteeksi? Sitä, että varasti Reitan Rukilta tahtomattaan melkein puoli vuotta sitten? Ruki naurahti itsekseen, olihan Kai kiltti, mutta, että niin kiltti? Eikö se mennyt jo hieman yli? Pitäisi vain itse kiinni rakastamastaan miehestä, kuten Rukikin olisi tehnyt.
”Olen pahoillani, kun rikoin sinun ja Reitan välit.”
Ruki tuijotti suoraan eteensä epäuskoisen huvittuneena kuulemastaan. Eihän tämä ollut mahdollista, oliko Kai ihan tyhmä? Miksei tämä voinut olla yhtään itsekkäämpi?! Ruki tunsi itsensä vaivaantuneeksi toisen liiasta kiltteydestä.
”Ei... äh, anna olla, Kai, eihän se sinun vikasi ollut. Sehän oli pelkästään Reitan-”
”Mutta minä olisin voinut kieltäytyä, kun Reita halusi tavata, enkö olisikin?” rumpali keskeytti Rukin surullisen kuuloisena.
Vokalisti vilkaisi masentuneen oloista tummahiuksista nopeasti ja huokaisi.
”No, niinhän sinä olisit...” hän sanoi valehtelematta. Hitto, noita suuria peuransilmiä.
Kai äännähti surullisena ja laski päänsä käsiinsä.
”Minä rikoin ärrät! Rikoin Reitan ja Rukin! Rikoin hetket! Olen rakkaudenrikkoja...” rumpali vuodatti itku kurkussa.

Rukin kävi toista niin kovasti sääliksi. Eihän se hänen vikansa ollut, että Reita oli jostain käsittämättömästä syystä päättänyt rakastua häneen. Ja joskus Ruki oli jopa miettinyt oliko se todella rakkautta vai oliko Reita vain luulorakastunut. Ajatus oli kamala rumpalin kannalta, sillä tällä näytti todella olevan tunteita, jotka olivat ajan myötä vain kasvaneet.
Toisin sanoen, jos Ruki halusi saada Reitan itselleen, hänen täytyi tehdä se nyt eikä kuukauden päästä, jolloin se sattuisi kilteintä vielä enemmän.
”Et sinä... tai, ihan tavallinen suhdehan se oli, eivät ne aina kestä. Meillä ei kestänyt”, Ruki tajusi lohduttavansa vanhempaa. Miksi? Miksei hän vain suoraan sanonut, että se todella sattui, mutta nyt hän haluaisi Reitan takaisin, kiitos. Koska Kai, jos joku, antaisi.
”Eihän!” Kai kielsi eikä Ruki hetkeen tiennyt mitä. ”Ruki ja Reita on... te olette... te kuulutte yhteen. Se on aivan kuin... kuin tähtiin kirjoitettu”, rumpali avautui ja Ruki ei voinut hillitä itseään vaan livautti hiljaa ”totta tuokin”, ennen kuin toinen ehti jatkaa.

”Et usko miten ihmeissäni olin, kun tajusin, että Reita olikin kiinnostunut minusta. Mutta olisin voinut sanoa ei, kun hän pyysi minua luokseen. Ajattelin aina 'luoja, Ruki ei tule pitämään tästä', mutta ajattelin, koska tämä ei ole mitään suurempaa, se ei haittaa. Mutta sitten, kun yksi ilta Reita suutelikin minua ja se tuntui-”
”Kuule, Kai, ei millään pahalla, mutta minua ei oikeasti kiinnosta miltä se tuntui, okei?” Ruki keskeytti toisen napakasti ja tämä vilkaisi häntä nopeasti.
”Ai niin, ei tietenkään, anteeksi”, hän sanoi hiljaa saaden vokalistin taas säälimään itseään. Miksi Rukin piti aina kuulostaa niin töykeältä?
Hyvittääkseen äänensävynsä, hän laski kätensä toisen olkapäälle ja sanoi myötätuntoisen kuuloisena:
”Kai, tiedän miltä sinusta tuntuu.”
Rumpalille toisen äänensävyn muutos ja ystävällinen kosketus näyttivät riittävän, sillä hänen kasvonsa kirkastuivat ja hän katsoi Rukia kiitollisena. Sitten hän kuitenkin laski katseensa käsiinsä.
Lyhyempi seurasi toisen katsetta ja tajusi tämän lopettaneen kaukosäätimen pyörittelyn. Oli siinäkin huomio. Keskity olennaiseen, Takanori!

”No, mitä aiomme tehdä?” Kain kysymys havahdutti Rukin.
”Niin minkä suhteen?”
”Reitan tietysti.”
Tietysti. Miksei Ruki ollut sitä ennen ajatellut. Ehkä hänen todella olisi syytä jutella Kain, Reitan poikaystävän, kanssa. Jos he vaikka saisivat asiat selviksi keskenään. Mutta mitä hän voisi Kaille sanoa? Että aikoi varastaa tämän poikaystävän itselleen? Ehkäpä ei.
”Tuota...” Ruki aloitti miettien mitä sitten voisi sanoa. ”Mitä sinä ajattelit tehdä?”
Kai pysyi pitkään hiljaa. Niin pitkään, että Ruki jo pelkäsi kysyneensä totaalisen väärän kysymyksen toiselle. Lopulta toinen kuitenkin avasi suunsa.
”Minä ajattelin...” Kai nieleskeli. ”Että en painosta mihinkään ennen kuin Reitan muisti on palautunut ja sitten annan hänen itse päättää mitä haluaa. Ehkä hän silloin haluaa olla sinun kanssasi taas.”
"Tai ehkei! Tai ehken minä halua olla enää hänen kanssaan”, Ruki tunsi olevansa pakotettu pitämään Kain puolia. Tämä kun ei itse sitä tehnyt.
”Ääh, älä valehtele, Ruki!” Kai sanoi yllättävän varmalla äänellä ja sai puhutellun säpsähtämään. Toinen käytti taas johtaja-arvokkuuttaan, se tehosi aina. Siksi hän olikin bändinjohtaja.
”Minä en ole ihan sokea. Tiedän kyllä, että sinä rakastat Reitaa edelleen. Ja tiedän myös, että Reita rakastaa sinua. Hän ei muista minua, herrantähden sentään, miten hän silloin voisi rakastaakaan?”

Ruki ei todella keksinyt vastausta toisen kysymykseen. Häntä suretti niin kovasti Kain puolesta, ettei tajunnut tämän periaatteessa antaneen hänelle valtuudet ottaa Reita takaisin.
”Sitä paitsi, te olette niin hyvä parikin”, rumpali sanoi, tosin huomattavasti hiljempaa kuin aikaisemmin. Vokalisti käänsi nopeasti katseensa toiseen, katsoen tarkasti.
”Eikö... eikö sinua haittaisi vaikka olisimme taas pari?” hän kysyi varovasti, tarkastellen toisen reaktiota. Hänen yllätyksekseen tämä pysyi aivan tyynenä ja hetken päästä pudisti päätään.
”Ei oikeastaan. Minä olen tavallaan aina tiennyt, että te olette se ainoa oikea pari.”
Rukia virnuilutti. ”No, niinhän me olemme.”
Kai vilkaisi virnuilevaa vokalistia pienesti hymyillen ja tönäisi tätä hellästi olkapäästä.

”Mutta... pitäisiköhän sinun puhua Reitan kanssa?” Ruki tajusi ja toinen vakavoitui jälleen.
”Joo... joo, kyllä minun pitäisi. Kyllä minä puhun, kun pääsemme pois täältä. Haen tavarani samalla”, Kai vastasi. Rukia suretti taas toisen puolesta. Oma voitto ei tuntunutkaan niin hienolta enää.
”Oletko aivan varma tästä?” hän kysyi koskettaen toisen kättä hellästi. Tämä nosti katseensa ja nyökkäsi.
”Olen, olen. Älä murehdi, Ruki”, hän sanoi hymyillen. Ruki katseli toista hetken, tuntien voitontunteensa taas puskevan läpi. Hän saisi Reitan, hän oli voittaja! Eikä siihen tarvittu edes kunnon tappelua! Sitten hän, aivan yllättäen, halasi toista.
”Olet hyvä ystävä, Kai-san”, hän sanoi liikuttuneena. Kai naurahti hänen korvansa vieressä ja halasi lyhyempää takaisin.
”Tiedän sen.”

”Oho, mistäs lähtien te olette taas olleet noin hyvissä väleissä?” kysymys ovelta säikäytti sohvallaolijat. He irrottautuivat nopeasti ja kääntyivät molemmat äänen suuntaan. Reita seisoi ovensuussa katse maahan luotuna, mutta kysymyksen oli esittänyt Aoi, joka nojaili rennosti ovenkarmiin ja virnuili Kaille ja Rukille.
Nämä vilkaisivat nopeasti toisiaan, molemmilla mielessä sama kysymys: kuinka paljon Reita oli kuullut?
Muutaman hetken kestäneen epämiellyttävän hiljaisuuden ja monien erilaisten lyhyiden katseiden jälkeen, Ruki viimein avasi suunsa.
”Kauanko olette olleet siinä?” hän kysyi suoraan kylmällä äänensävyllä saaden sekä Kain, että Reitan katsomaan itseään oudosti. Rumpali ihmetteli toisen yllättäistä luonteenmuutosta ja Reita mietti miltä toinen töykeydellään tällä kertaa halusi suojautua.
”Minä vasta tulin, mutta Reitasta en tiedä”, Aoi sanoi ja nimeltämainittu basisti tunsi kaikkien katseiden kääntyvän itseensä. Samalla hän tunsi poskiensa punehtuvan. Äh, tyhmä Aoi, kun meni avaamaan ison suunsa. Helppohan se hänelle oli, Ruki ja Kai eivät olleet puhuneet hänestä, eivät edes maininneet kitaristin nimeä. Mutta Reita oli joutunut kuuntelemaan koko keskustelun, ainakin melkein alusta asti. Tosin, itsehän hän oli päättänyt siihen jäädä, salakuuntelemaan. Olisihan hän voinut milloin vain lähteä, mutta hän oli päättänyt jäädä.

”Minä... minäkin tulin vasta ihan äsken”, hän takelteli vilkaisten nopeasti Kaita, uskaltamatta luoda katsettakaan Rukiin. He eivät olleet edellisyön tapahtumien jälkeen edes vaihtaneet silmäyksiä keskenään, Reita oli pysynyt suurimman osan ajasta huoneessaan eikä Rukillakaan näyttänyt olevan mikään kiire.

Kuitenkin, koko päivän pohdittuaan ja punnittuaan Reita oli päättänyt, että puhuminen oli pakko. Mitä hän kitui omassa huoneessaan kuvitellen Rukin huulia, kun kolmella sanalla saisi todella tuntea ne?
Sen takia Reita oli tullut alas, saadakseen puhua ja suudella, mutta löysikin itsensä keskeltä kahden hänelle tärkeimmän miehen vakavasävyistä keskustelua. Joka koski häntä itseään. Hän sai todistaa vierestä, kun Ruki ja Kai sopivat hänen tulevaisuudestaan ja hänen suhteistaan. Todella hienoa.
”Reita”, se oli Rukin ääni. Vakava, ehkä tiukkakin, sävy sai basistin nostamaan katseensa toisen silmiin. Teko sai vatsan pyörähtämään ympäri, ajatuksiin iskostui muisto edellisyöstä, tarkkana kuin se olisi vasta tapahtunut muutama minuutti sitten.

Katsoessaan vokalistia Reita huomasi tämän epävarmuuden, jota ei äänestä kuullut. Toinen vältti katsekontaktia ja näpräsi kynnellään ihoa sormestaan, saaden sen vuotamaan verta.
”Kuinka paljon sinä kuulit?”
Reita katsoi hetken vokalistia, vilkaisi sitten sivusilmällään Kaita ja pudisti päätään.
”En minä kuullut mitään. Vain sen kuinka Kai pyysi sinua olemaan murehtimatta jostain ja sinä sanoit hänen olevan hyvä ystävä”, hän valehteli ja vokalisti rentoutui silmissä.
”Niin, aivan. Niinhän minä sanoin. Ja niinhän hän on”, Ruki sanoi vilkaisten rumpalia, joka hymyili puhujalle aurinkoisesti.
”No, hienoa, että tulette taas toimeen. Enää tarvitsee vain saada Ruki ja Reita takaisin normaaliksi ja kaikki on kuten ennen. Eli hopi hopi, ärrät, kutemaan siitä!” Aoi vitsaili hyvin huonolla menestyksellä. Kolme muuta tuijottivat häntä paheksuen.

”Katsos sinua, Aoi-san! Olet vajonnut minun vitsitasolleni, häpeätkös siinä”, kuului Uruhan iloinen ääni tämän kävellessä suoraan sohvalle Rukin ja Kain viereen, kääntyen polvilleen muihin päin.
”Ja sinä olet selvästi toipunut traumoistasi, Uru-kun”, Aoi heitti takaisin vilkuttaen nätisti hymyillen kameralle, jota toinen kitaristi osoitti suoraan häntä kohti.
”Olen nopea toipumaan, Aoi-san. Ja sinun taitosi ovat ruosteessa”, nuorempi piikitti kääntäen videokameran Reitaan, joka katseli hiustensa alta muita huvittuneena.
”Oliko tuo suora pyyntö makuuhuoneeseesi yöllä?”
”No niin, kuulitteko? Kuulitteko?! Taas ehdottelemassa, pervo mikä pervo!”
”Sinulle, Kouyou, mitä vain.”
”Älä nyt viitsi, Aoi-san”, Uruha keimaili.

Ruki ja Kai tuijottivat kitaristien avointa flirttiä suu auki. Eivät nuo kaksi olleet ennen samalla tavalla käyttäytyneet. Tai sitten muut olivat olleet todella sokeita. Vain Reita ei näyttänyt olevan yllättynyt kitaristien sanailusta, mutta hän olikin päässyt jo kerran todistamaan samanmoista tapahtumaa yläkerrassa.
”Eh... Hauska juttu muuten, koska minusta tuntuu, että olen todella jättänyt joitain asioita huomioimatta”, Ruki sai sanottua kuulostaen hivenen huvittuneelta. ”Tai sitten te olette jättäneet jotain kertomatta!”
Uruha ja Aoi vilkaisivat ihmeissään toisiaan.
”Ai senkö, että seurustelemme ja ajattelimme pitää sen salassa teiltä?” Aoi sitten kysyi saaden Reitan kurtistamaan ihmeissään kulmiaan, Rukin älähtämään ja Kain tuijottamaan häntä suu auki. Nopeasti rumpali kuitenkin tajusi sulkea sen.
”Mitäh?!” Uruha kiljaisi ja oli pudottaa videokameran kädestään. Aoin näytti olevan vaikea pidätellä nauruaan hänen katsoessa muita.
”Öh... Ette kai te oikeasti...? Tai siis, eihän siinä mitään vikaa ole vaikka olisittekin, se vain...” Kai tajusi itsekin kuulostavansa hivenen tyhmältä, joten kokosi itsensä ja kysyi: ”Oletteko te yhdessä?”

”Olemme”, Aoi vastasi saaden naamansa pysymään täysin vakavana.
”Emme!” Uruha huudahti tasan samaan aikaan. Hänen äänensä oli noussut vähintään oktaaviin hänen kiljuessa. ”Emmepäs ole! Miten sinä voit edes väittää jotain tuollaista? Sinä olet kamala!”
Ja niine hyvineen Uruha paiskasi Aoin videokameran sohvalle viereensä ja rymisteli takaisin yläkertaan, josta oli juuri äsken tullut.
”Mutta, Uru-kun se oli vain vitsailua, älä nyt suutu”, Aoi huusi toisen perään, tuloksetta.
”Älä vitsaile vakavista asioista, Aoi-san”, Reita totesi hiljaa ja kitaristi kääntyi ihmeissään hänen puoleensa.
”Mitä vakavaa tässä muka oli? Ei kai hän todella tahtoisi seurustella-”, Aoin lause jäi kesken hänen tajutessa toisten merkitsevät katseet. ”Eihän! Onko se edes mahdollista?!”
”Sinulla on basistinaivot, Aoi”, Ruki hymähti vilkaisemattakaan joukon oikeaa basistia, joka kävi sisällään kovaa kamppailua pysyäkseen paikallaan. Että hän vihasi halventavia basistivitsejä, kun taas Ruki näytti olevan niiden ylin ystävä.

”Minä... Minä...” Aoi näytti olevan täysin ymmällään tilanteeseen tulleesta muutoksesta.
”Menen ylös Uruhan luokse ja pyydän anteeksi”, Kai avitti vanhempaa ja tämän katsoessa kysyvästi nyökkäsi rohkaisevasti.
”Sinuna menisin jo”, Ruki kehotti.
”Uruha on lyhytvihainen, hyvällä tuurilla hän on jo unohtanut koko jutun”, Reitakin auttoi.
Aoi hymyili. ”Joo, niin minä teen”, hän sanoi ja ampaisi yläkertaan.

Aoin lähdettyä tuli taas se epämiellyttävä hiljaisuus. Reita seisoi edelleen ovensuussa tietämättä miten päin olisi, Kai vilkuili vuoroin Reitaa, vuoroin Rukia yrittäen keksiä jotain sanottavaa ja Ruki katseli ajatuksiinsa vaipuneena Uruhan jättämää videokameraa. Yhtäkkiä hän nappasi sen käteensä ja käänsi sen Reitaan päin.
”Rei-kun, hymyile kameralle”, hän virnisti ja Reita katsoi häntä ihmeissään eikä hymyillyt. Ja mikä tuo puhuttelutapa oli? Milloinhan Ruki oli viimeksi kunitellut häntä, ei kai koskaan.
”Ruki, eikö meidän pitänyt tänään”, Reita vilkaisi Kaita. ”Puhua?”
Rukikin vilkaisi vieressään istuvaa rumpalia ja hymyili tälle pikaisesti. ”Ei pitänyt. Hymyile nyt kameralle, Suzuki!”
Basisti meni hetkeksi hämilleen toisen vastauksesta, mutta antoi sitten loistokkaan irvistyksen kameralle.

~

Aoita hermostutti. Kain olisi pitänyt olla hänen mukanaan, laittamassa sanat hänen suuhunsa, koska ilman rumpalia hän mokaisi. Hän veti syvään henkeä ja koputti nuoremman kitaristin oveen. Hetken oli aivan hiljaista, sitten kuului pirteä: ”Sisään!”
Aoi painoi ovenkahvan alas ja oletti oven aukeavan, mutta niin ei tapahtunut. Se oli lukossa.
”Ömm... Uruha, ovi on lukossa.”
”Niinkö?” kuului sisältä hieman vahingoniloista kiherrystä. ”Sepä sääli, sitten et pääse sisälle.”
Aoi huokaisi. Vai oli Reita väittänyt Uruhan olevan lyhytvihainen. Tilanne ei ihan siltä vaikuttanut.
”Uruha, voisitko sinä avata oven? Juteltaisiin”, vanhempi yritti.
”En.”
”Uruhaa~ Olisit niin kiltti.”
”En.”
”Äh... Uru, kuule, olen pahoillani, okei? Mutta haluaisin sanoa sen ihan kasvotusten, sopiiko?”
”Ei. Voit sanoa sanottavasi oven läpi ja sitten lähteä.”

Aoi puri harmistuneena huultaan. Hemmetti toisen kanssa. Pitikö hänen todella olla noin vaikea? Ja sen lisäksi Aoista tuntui tyhmältä puhua ovelle, eihän hän edes tiennyt kuunteliko Uruha! Toinenhan saattoi ihan hyvin napit korvilla kuunnellen musiikkia. No, yrittänyttä ei laiteta.
”Kuten sanoin jo, olen todella pahoillani. Toivon, että tajuat sen”, Aoi aloitti. Kun vastausta ei kuulunut hän epäili vielä vahvemmin, ettei toinen edes kuunnellut, mutta antoi sen seikan olla. ”Minun ei todellakaan ollut tarkoitus loukata sinua tai mitään. Mutta... No, tiedäthän sinä minut, en minä tiedä milloin vitsi on mennyt vanhaksi. Mutta lupaan, etten enää ikinä vitsaile tuosta asiasta. Ja... Ei se minunkaan mielestäni ole mikään vitsin asia, ei todella. Olet minulle todella tärkeä, Uru-kun.”

Aoi hiljeni. Äh, turhaan hän siinä vuodatti tunteitaan, kukaan ei ollut niitä kuulemassa. Tummahiuksinen vilkaisi vielä kerran ovea edessään kuin toivoen sen avautuvan pelkästä katseesta, mutta kun mitään ei tapahtunut, hän lähti alakuloisena omaan huoneeseensa. Hieno tilanne, helvetin hieno.
「貴方を愛した がいる
を愛した貴方がいる」

Avatar
pucca
Teknikko
 
Viestit: 118
Liittynyt: To Elo 14, 2008 8:14 pm
Paikkakunta: Helsinki

Re: Muista minut (RxR, pro+12/?)

ViestiKirjoittaja pucca » To Elo 14, 2008 9:37 pm

12. osa

Kai makasi valveilla sängyssään. Hän tiesi, ettei saisi unta ennen kuin olisi puhunut Reitan kanssa. Ei siksi, että asia vaivasi häntä, vaan koska tiesi asioiden häiritsevän basistia. Hän näki kuinka vaikeaa toisella oli ja tiesi Rukin tekevän siitä vielä vaikeampaa. Eikä hän kestänyt katsoa Reitan ahdinkoa. Eikä sen puoleen Rukin, Aoin tai Uruhankaan, mutta Reitasta oli hyvä aloittaa. Sillä hoitamalla hänet, myös Rukin olo paranisi.

Kai huokaisi. Voi, kuinka naiivi hän olikaan ollut ajatellessaan, että Reita ja Ruki olisi mahdollista erottaa toisistaan. Olisihan se pitänyt jo silloin aikoja sitten tajuta, kun Ruki aina heidät nähdessään oli puhumatta ja kieltäytyi tulemasta heidän kanssaan mihinkään. Ja huomaamattaan hän oli vältellyt Reitaa. Hän ei ollut halunnut puhua basistille, katsoa tätä silmiin tai edes ajatella, niin Kai oletti.
Silloin olisi Kain jo pitänyt ymmärtää, ettei Ruki koskaan pääsisi yli Reitasta. Eikä, ilman muistinmenetystään, Reitakaan olisi ikinä unohtanut Rukia. Kai oli epäillyt jo silloin, kun Reita oli alkanut käyttäytyä oudosti, että kyse olisi ollut Rukista.

Rumpali huokaisi ja nousi sängyltä, puulattia tuntui kylmältä jalkapohjissa. Mutta hän halusi päästä Reitan luo, halusi kertoa tälle, että tämä voisi olla Rukin kanssa, että Ruki rakasti tätä edelleen. Hän halusi nähdä ilmeen Reitan kasvoilla, kun tämä tajuaisi, että hänen huolensa olivat ohi ja kaikki tulisi järjestymään. Hän halusi saada Reitan hymyilemään.

Kai tallusteli hiljaa ovelle ja avasi sen hitaasti, yrittäen estää sitä kolahtamasta. Hän ei haluaisi häiritä muiden unia vaikka olikin itse ylhäällä. Varovasti hän hiipi Reitan ovelle ja avasi sen. Epäonnekseen ovi narahti kovaa ja säikähtäessään ääntä rumpali räväytti oven kahvan ylös saaden melua aikaan. Saman tien Rukin huoneen ovi aukesi ja vokalistin pää kurkisti ovesta. Kai tunsi punastuvansa, tilanne ei vaikuttanut hyvältä, vaikkei siinä mitään vikaakaan ollut.
”Minä vain... ajattelin, että... puhuisin nyt Reitalle”, Kai selitteli ja Ruki kurtisti kulmiaan, mutta näytti sitten tajuavan jotain. Sitten hänen ilmeensä kirkastui.
”Joo, puhu vain”, hän sanoi hymyillen vilkaisten vielä kerran käytävän molemmin puolin. ”Tarkistin vain, ettei hän ole taas harhailemassa täällä ja lukemassa toisten päiväkirjoja.”
Kai kallisti päätään ja katsoi kummastuneena Rukia. Tajutessaan, ettei Kai tiennyt yöllisistä tapahtumista Ruki hiljeni nolostuneena.
”Krhm, anna olla”, hän mumisi ja katosi takaisin huoneeseensa.

Kai katsoi hetken suljettua ovea aikaisempaa vakuuttuneempana siitä, että teki oikein ja avasi sitten uudelleen basistin huoneen oven. Vaalea nukkui keskellä parisänkyä vatsallaan kädet tyynyn alla. Peitto peitti vain miehen jalat ja paljas iho näytti nihkeältä. Kun Kai sitä tarkemmin ajatteli, huone tosiaan oli aika kuuma, ainakin kuumempi kuin hänen omansa.
Rumpali käveli varpaillaan sängyn viereen ja istui kevyesti sen laidalle varoen osumasta nukkuvaan. Yöpöydällä lojui tuttuakin tutumpi vaalea liina, se oli selvästi vain heitetty siihen. Basisti näytti todella suloiselta nukkuessaan, tuhisi kuin pikkulapsi. Jollain tapaa hän näytti myös hieman kärsivältä. Johtuiko se kuumuudesta, painajaisesta vai huonosta henkisestä olosta, sitä Kai ei tiennyt. Aikansa toista katsottuaan tummempi siirsi kätensä tämän olkapäälle ja ravisteli hellästi. Reita mumisi jotain käsittämätöntä ja kääntyi unissaan toisinpäin. Kaita hymyilytti. Vaikka tunsikin itsensä kamalaksi ystäväksi herättäessään toisen, hän ravisteli uudelleen, hieman lujemmin.

Tällä kertaa Reita läppäisi käden pois ja kääntyi vihaisen oloisena selälleen. Sitten hän hieroi haukotellen silmiään ja käänsi kasvonsa Kaihin, näkemättä hetkeen yhtään mitään. Tunnistaessaan Kain anteeksipyytävät kasvot hän haukotteli uudelleen.
”Olenko minä taivaassa?”
Kai vilkaisi ympärilleen, aivan kuin ei olisi jo muuten ollut varma vastauksesta.
”Olen pahoillani, mutta et taida olla.”
Reita tuhahti ja käänsi kylkeä.
”Se on ainoa tarpeeksi hyvä syy herättää minut keskellä yötä, joten anna minun nyt sitten nukkua”, hän mumisi ja veti peiton ylleen, vaikkei olisi sitä oikeasti tarvinnutkaan. Kai pysyi hetken vaiti.
”Ruki?”
Reita kääntyi takaisin selälleen ja katsoi puhunutta oudoksuen.
”Ei millään pahalla, mutta sinä olet Kai. Ruki ei ole täällä nyt. Oletko sinä edes hereillä?” basisti nousi ylemmäs tarkastellakseen toista lähemmin.

”Olen!” Kai naurahti vaaleammalle. ”Ajattelin vain, että pysyisit hereillä jos asia koskee Rukia."
Reita katsoi rumpalia epäluuloisena. Miksi tämä muka halusi puhua Rukista? Hänen mieleensä ei pälkähtänyt, että asia saattaisi jotenkin koskea päiväistä keskustelua. Olihan se tosin ymmärettävää, olihan nyt yö ja basisti oli kesken uniensa herättyään hieman vajaatoimintoinen.
Mutta, olihan Kai ollut oikeassa: hänen huomionsa oli kiinnittynyt toiseen vasta tämän sanottua vokalistin nimen. Reita oli jäänyt kiinni. Joten hänen oli nyt pakko pysyä hereillä ja kuunnella toisen asia.
”No, koskeeko se?”
”Kyllä koskee.”
”Mitä hänestä?”
Kai laski katseensa, korjasi rypyn lakanasta ja huokaisi.
”Tiesitkö, että silloin päivällä me keskustelimme sinusta, Reita?”
Reita pysyi hetken vaiti. ”Arvasin kyllä”, hän valehteli ja Kai hymähti ymmärtämisen merkiksi.

”Me mietimme kuinka sinun mielipiteesi muuttuvat, kun saat muistisi takaisin”, Kai johdatteli. Reita peitti haukotuksensa, menisi jo toinen asiaan, häntä väsytti.
”Ja minun mielestäni olisi reilua jos... tai, että sinä saisit itse päättää etkä olisi sidottu mihinkään.”
Reitalle rupesi hahmottumaan toisen vihjailut. Hän saisi nyt kuulla olevansa vapaana Rukia varten. Hieman hienostelevamman version kautta vain.
”Joten, tulin vain sanomaan, että eikö sinustakin olisi hyvä jos emme enää olisi, ainakaan virallisesti, pari?” Kai nosti kysyvän katseensa Reitaan, joka jostain syystä oli alkanut sääliä toista. Ei hän halunnut aiheuttaa toiselle surua, eikä hän sitä tarkalleen tiennyt, saattoihan hän rakastaakin Kaita.
”Ööh, minä... tuota... jos olet ihan varma tästä, koska ei meidän tarvitse. Minä ihan todella muistan jo varmasti yli puolet asioista!”
”Todellako?” Kai yllättyi, mutta hymyili silti. ”Mitä sinä muistat?”

Hetken mielijohteesta Reita nousi pystympään asentoon ja nojautui lähemmäs Kaita. ”No esimerkiksi tämän”, hän kuiskasi ja suuteli rumpalia hellästi. Hän ei ehtinyt edes tuntea suuteliko toinen takaisin, sillä saman tien heidän huuliensa koskettaessa Reita oli vähällä pyörtyä. Kuvien ja äänien yhtäkkinen lisääntyminen hänen päänsä sisällä sai koko systeemin sekaisin ja Reitasta tuntui kuin hän olisi voinut oksentaa hetkellä millä hyvänsä. Kaikki unohtuneet muistot palautuivat samaan aikaan yhtenä ryppäänä.

~

Pieni Reita seisoi kentän laidalla ja katsoi muiden samanikäisten poikien jalkapallo-ottelua. Yksi pojista vaikutti muita paremmalta ja kiinnitti Reitan huomion. Tuo liikkui ketterämmin, juoksi nopeammin, huusi kovimmin ja kiukutteli eniten. Varsinainen kauhukakara, mutta hyvä pelaamaan, se oli pakko myöntää. Poika myös vilkuili Reitan suuntaan koko ajan. Jotenkin ärtyneen oloisena.
Reita seisoi paikoillaan koko pelin ajan, tarkkaillen muita, hän halusi mukaan. Pelin jälkeen se sama poika käveli Reitan luo ja seisahtui tylysti hänen eteensä. Toinen oli häntä hieman pidempi, mutta selvästi hentorakeisempi. Kasvoillaan hänellä oli röyhkeä ja ylimielinen ilme, sellainen johon Reita ei ollut tottunut.

”Kuka sinä olet?” kysymys esitettiin haastavana.
”Akira”, Reita vastasi urheasti piittaamatta toisen törkeydestä. ”Sinä pelaat todella hyvin, minä haluaisin olla yhtä hyvä.”
Pidempi poika vain katsoi häntä hetken ennen kuin hymyili hieman. ”Moni haluaa, harva osaa. Pelaatko sinäkin?”
Reita nyökkäsi ja toisen kasvot sulivat aurinkoiseen hymyyn. Se näytti olevan avaintekijä. ”Olen Kouyou”, hän sanoi ja ojensi kätensä. ”Hauska tutustua, Akira-kun.”
”Kuin myös, Kouyou-kun.”


~

Hänellä oli ollut tylsä päivä, ei oikeastaan mitään tekemistä. Siksi oli hyvä, että Ruki oli soittanut ja sopinut tapaamisen illaksi, olipa jotain mitä odottaa koko päivä. Siitä huolimatta, viimeiseen asti Reita kuitenkin istui sohvalla, ahmien turhia ohjelmia silmillään ja yrittäen unohtaa sen, että saisi muutaman tunnin päästä olla taas Rukin lähellä. Pelkkä vokalistin ajatteleminenkin nostatti kylmiä väreitä. Ja he olivat sentään olleet pari jo kohtuullisen pitkään.

Kun kello alkoi lähestyä kuutta, basisti venytteli verkkaisesti ja nousi haukotellen ylös sohvalta. Asioiden tekeminen kiduttavan hitaasti ja itsensä huijaaminen peittääkseen jännityksen toimi joskus, mutta nyt Reita ei saanut itseään huijatuksi. Vokalistin näkeminen stressasi häntä. Ja hänen piti vielä käydä kaupan kautta, olihan hän luvannut ostaa ruuat, ettei lyhyemmän turhaan tarvitsisi huolehtia kaikesta. Mitä hän muka keksisi ruuaksi?
Kävisikö valmispizza? Siitähän he molemmat pitivät. Ruki oli luultavasti varautunut johonkin hieman parempaan. Äh, typerät suhde-etikettisäännöt, mitä jos hän vain sanoisi, ettei tiennyt millaista ruokaa toinen odotti ja ajatteli pizzan olevan varmin vaihtoehto? Itse asiassa hänellä taisi olla pakastepizza kylmässä. Tulisi jopa halvaksi jos hän veisi sen, ei sillä, että Ruki muuten olisi kallis poikaystävä. Reitan oma taloudellinen tilanne ei vain loistanut sillä hetkellä. Myöskään aivotyöskentely ei loistanut sillä muutenhan hän olisi totta kai tajunnut, ettei pakastepizza ollut hyvä idea.

Viisitoista vaille kuusi Ruki soitti ensimmäisen kerran.

”Hei, oletko jo tulossa?”
”Olen lähdössä, Ru.”
”Selvä, nähdään!” silloin vokalistin äänensävy oli vielä normaali, ehkä hivenen innostunut ja jännittynyt.
Tasan kuudelta nuorempi soitti uudestaan; Reita oli edelleen kotona tekemässä lähtöä.
”Niin, onko joku hätänä?”

”Ei kun minä vain sitä, että... ööh... muistitko ottaa jotain ruokaa?”
Reita vilkaisi pizzaa eteisen kenkähyllyn päällä. ”Joo, on minulla.”
”Hyvä, nähdään kohta, Rei-chan.”
Kymmenen minuutin kuluttua Reita oli ehtinyt jo ulos asunnostaankin ja autolle, kun puhelin soi kolmannen kerran. Reita huokaisi turhautuneena, heitti pizzan pelkääjän paikalle ja kääntäessään avainta vastasi pikaisesti.
”Hei, Ruki, en voi nyt puhua, olen kyllä tulossa.

Päästyään liikenteeseen Reita näppäili Rukille lyhyen viestin, jossa luki 'tulen ennen puolta', sillä hän tiesi toisen hätääntyneen viime puhelun jälkeen.
Päätiellä oli ruuhkaa. Odotellessaan Reita naputti sormillaan tuttua rumpukomppia, Sex Pistolsia. Autojono mateli. Vilkaistessaan kelloa, basisti tajusi olevansa myöhässä aikataulustaan, hän ei millään ehtisi ennen puolta Rukin luo. No, ehkäpä toinen tajuaisi eikä hermostuisi suotta. Reitan olettamukset kaatuivat, kun kännykkä pirahti taas soimaan. Vaalea vilkaisi kelloa ennen vastaamista, jo kaksikymmentä vaille.
”Reita.”

”Luojan kiitos, Reita! Oletko kohta tulossa, sanoit, että ehdit ennen-”
”Kuule, Ruki, juutuin ruuhkaan, tulen kyllä, kun ehdin. Tässä saattaa kyllä mennä tovi... Tosin jos tuosta pääsisi ohittamaan... Kuule, Ruki, tulen ihan juuri, nyt en voi puhua.”

Reita virnisti itsekseen, käänsi auton vastaantulijoiden kaistalle ja kiihdytti vauhtia.

”Kunhan tulet mahdollisimman nopeasti, joohan?”
”Tietysti, mahdollisimman nopeasti. Ei sinun tarvitse pitkään odottaa, Ru, löysin paremman reitin.”
Vastaan tuli auto, joka painoi vihaisena torvea ja väisti Reitan jyrkästi. Basisti virnisti vielä leveämmin ja käänsi musiikkia kovemmalle. Että hän rakasti vaaroja ja ajamista, ehdottomasti ajamista!

”Reita, olisitpa jo täällä...”
Vaalean virne laantui, Ruki odotti.
”Ruki, olet nyt soittanut kymmenen minuutin välein ja se hankaloittaa ajamista aika tavalla. Tulen ihan heti, odota vielä uudet kymmenen ja jos en siihen mennessä ole tullut, soita sairaalaan, koska olen luultavasti siellä”, Reita naurahti, sulki puhelimen ja heitti sen pelkääjän paikalle pizzan viereen.

Sitten hän vilkaisi sivulle, ruuhka alkoi jo hellittää, kohta hän voisi siirtyä takaisin oikealle kaistalle ja olisi Rukin luona viidessä minuutissa. Tarkkaillessaan sopivaa väliä, johon ajaa hän kuuli vaimean tööttäyksen edestään, tunsi kuinka auton alta katosi tasainen pinta ja viimeiseksi ehti miettiä miksi musiikki loppui?


~

Reita halusi irrottautua Kaista, hän halusi lopettaa muistot, ei hän niitä oikeasti tarvinnut. Hän halusi kauas pois sieltä, mutta se ei tuntunut olevan mahdollista. Ja muistot satuttivat, kipu palasi.

~

Ensin oli vaikea avata silmiä. Joka paikkaan koski, kaikki kipu säteili päähän saaden olon tuntumaan oksettavalta. Reitan teki mieli työntää sormet kurkkuun, jotta olo paranisi. Jossain mielensä perukoilla hän kuitenkin tiesi, ettei olisi voinut liikuttaa kättään, sitä olisi aivan turha yrittää. Myös pään kääntäminen tuntui olevan mahdotonta. Mikähän onnistuisi, Reita tajusi miettivänsä. Ainakin ajatteleminen sujui, joten kuten. Saisikohan hän suutaan auki? Voisi kysyä mitä oli tapahtunut. Ja missä hänelle rakkain ihminen oli, miksei siinä vierellä pitelemässä häntä kädestä? Vai oliko sittenkin? Reitan oli pakko avata toista silmäänsä hitusen, vain sen verran, että näkisi istuiko joku hänen vieressään. Jos häneltä olikin tunto lähtenyt. Ainakin basisti tiesi, ettei kaikki ollut kohdallaan.

Joten hän keskitti kaiken voimansa ja siristi oikeaa silmäänsä. Luomen raosta erottui hieman valoa. Vielä vähän ja hän näkisi jotain. Hitaasti, hyvin hitaasti Reita sai oikeaa silmäänsä tarpeeksi raolle, jotta näki... pelkkää valkoista. Helvetti!

Kesti yllättävän lyhyen aikaa ennen kuin basisti tajusi makaavansa sängyssä ja näkevänsä vain valkoiseksi maalatun katon. Samassa ajatuksessa hän tajusi myös, että sen enempää hän ei tulisi näkemään – koska ei voinut käntää päätään ja katsoa sivulle. Turhauttavaa. Reita siis sulki silmänsä ja päätti jatkaa siitä mistä oli aloittanutkin, tiedottomana olemisesta.
Mutta sitten hän kuuli ääniä: jokin häiritsi hänen tiedottomuuttaan! Reita tuhahti mielessään, no ollaan sitten hereillä. Samalla hän kuuli oven aukeavan, joku kaiketi tuli sisälle.
”Potilas on herännyt! Kutsukaa Fujimoto-sama.”
Kauempaa kuului juoksuaskelia, Reita tunnisti heikosti tutun äänen, joka kuulosti väsyneeltä. Hän ei vain muistanut kenelle se kuului.

”Akira-san, kuuletteko puhettani? Olen hoitajasi, kuuletko minua?”
Reita kuuli. Hän yritti nyökätä, mutta ei onnistunut. Joten hän keskittyi taas siristämään oikeaa silmäänsä, se ainaki oli onnistunut. Hetken vaivannäön jälkeen hän sai silmänsä taas auki ja tällä kertaa näky oli eri. Hän näki nuoren naisen kasvot. Hiukset olivat kiinni ja hänen suutaan peitti yskämaski.
”Akira-san, kuuletteko minua?” hoitaja toisti.
No helvetti, olihan hänellä jo silmät auki, eikö toinen osannut siitä päätellä?
Samassa kuului lisää askeleita ja huoneeseen tuli muitakin. Hoitaja kääntyi pois, Reita näki enää vain tämän selän.
”Fujimoto-sama, hän on hereillä, mutten saa häneen kontaktia”, Reita kuuli hoitajan sanovan.

Voi pyhä isä, nytkö hän luuli Reitan olevan jotenkin vammainen? Jotain oli pakko tehdä! Reita keskittyi hetkeksi avaamaan toisenkin silmänsä ja, kun oli onnistunut siinäkin, tunnusteli suutaan. Kieli liikkui, oli vain hiukan turta. Huulet tuntuivat kuivilta. Hän raotti suutaan hiukan ja koetti saada ääntä ulos. Pieni pihahdus, jota kukaan ei kuullut. Todella turhauttavaa, Reita kokeili uudestaan. Tällä kertaa tulos oli tehokkaampi, hoitaja kääntyi ympäri ja katsoi Reitaa pitkään.
”Fujimoto-sama, minusta tuntuu, että Akira-san yrittää sanoa jotain.” Sitten hänen ylleen kumartui keski-ikäinen mies, tutkien tarkkaan.
”Niinkö? Haluatko sinä tavata jonkun?”

Miksi miehen piti artikuloida noin ärsyttävän yliselvästi, olisihan hän vähemmästäkin ymmärtänyt!
”Herra Uke on kysellyt, saako potilasta tulla katsomaan”, kuului hoitajan ääni hieman kauempaa.
Herra Uke...
”Akira-san, kenet haluaisitte tavata, pystyttekö kertomaan?”
Kyllähän Reita tiesi täsmälleen kenet halusi nähdä, kun vain muistaisi nimen. Jokin suloinen se oli ollut ja omalla tavallaan soinnukas.
”Herra Uke on kysellyt teitä jo kolme päivää.”
Herra Uke... Se oli tuttu nimi, muttei se oikea, ei ollenkaan. Mutta ehkä tämä Uke osaisi auttaa häntä. Kertoisi sen oikean nimen, toisi Reitalle rakkaansa takaisin.
”Herra... Uke...” hän sai kähäistyä hiljaa, hyvin heiveröisellä äänellä.

Askeleet loittonivat, Reita kuuli kuinka hoitaja kutsui herra Ukea. Hän kuuli kuinka joku puhui, se ääni! Sen hän halusi kuulla, juuri tuon äänen! Pokkurainen mieli yhdisti ääneen kuvan vaaleahiuksisesta, lyhyestä miehestä. Kauniista miehestä. Askeleet lähestyivät, ne eivät kuuluneet hoitajalle. Joku istui Reitan sängyn laidalle ja otti varovasti Reitan kädet omaansa. Lämmin käsi. Basisti oli jo sulkenut silmänsä, häntä väsytti. Toisen käsi tuntui rauhoittavalta, toisen lämmin keho lähellä hänen omaansa. Basisti olisi voinut vaikka vannoa, että hänen rakkaansa tuoksui ja tuntui erilaiselta. Tai ehkä hän muisti väärin. Joka tapauksessa, näin oli hyvä olla. Kun joku silitteli hänen hiuksiaan ja hyräili hiljaa... Väärällä äänellä! Reita tajusi, mutta väsynyt mieli vei voiton ja hän nukahti muistelematta sen enempää sitä toista ääntä, oikeaa ääntä.


~

”Ei...”
Reita laski katseensa ja hengitti hetken syvään ja lysähti sitten vatsalleen sängylle kasvot tyynyään vasten. Kai jäi edelleen istumaan sängyn laidalle ja katsoi huolestuneena otsa rypyssä.
”Reita, mikä nyt?”
Puhuteltu mumisi vastauksensa tyynyyn ja puristi silmiään kiinni, yrittäen unohtaa päänsäryn. Ja sen mukana tulevat muistot, joita ei olisi enää tarvinnut.

~

”Voitko varmasti hyvin, Reita? Haluatko, että tuon sinulle jotain?”
Basisti vilkaisi tummempaa ja käveli sohvalle, hänen tutulle, omalle sohvalleen. Kolmen päivän sairaalareissun jäljiltä oma sohva tuntui paremmalta kuin hän oli muistanut.
”Kaikki hyvin joo. Älä turhaan nipota, Kai-san.”
Rumpali hymyili hieman ja katosi keittiöön, puhuen samalla ajankulukseen. Tietämättä, ettei toinen kuunnellut sanaakaan.

”Hyvä, että pääsit jo pois, kaikki olivat jo kamalan huolissaan, Ruki varsinkin. Hän ei halunnut lähteä sairaalasta ollenkaan, minun oli pakko jäädä hänen seuraakseen sinne. Tiedäthän sinä Rukin, hän olisi muuten kuollut sinne, kun ei olisi muistanut syödä ollenkaan. Aoi ja Uruhakin kävivät katsomassa sinua. Olisitpa nähnyt Uruhan ilmeen, kun hän näki sinut tajuttomana. Hän valahti kalpeammaksi kuin ne lakanat siellä ja katosi hyväksi toviksi vessaan”, Kai papatti ja tullessaan takaisin olohuoneeseen, hänellä oli kuppi teetä mukanaan. Hän asetti sen Reitan eteen pöydälle ja istui sohvan käsinojalle näyttäen mietteliäältä. ”Mitähän lie Uruhakin sitten pelästyi niin paljon. Ei varmaankaan ollut ennen nähnyt sinua niin heikkona. Olet muuten vieläkin hieman kalpea. Minä vain pelkäsin Rukin puolesta ja loppuen lopuksi se olikin Uruha, joka-”
”Kai!” Reita ärähti saadessaan tarpeekseen toisen turhasta yksinpuhelusta. ”Voisitko jo olla hiljaa, minä yritän rentoutua!”

Tummempi hiljeni hetkeksi näyttäen hivenen loukkaantuneelta.
”Ai, anteeksi”, hän sitten mumisi ja nousi ylös. ”Minä taidan sitten lähteä, kun näytät voivan ihan hyvin jo...”
Kai siirtyi eteiseen ja hetken oli hiljaista, kun hän laittoi kenkiä jalkaansa ja kurkkasi sitten vielä toisen luo. ”Juo se tee, se parantaa oloa, olet niin kalpea!”
”Kyllä, äiti.”
Oven sulkeutuessa basisti jäi tuijottamaan höyryävää kuppia lasittunein silmin. Ei hänellä ollut huono olo eikä hän ollut kipeäkään. Kaikki oli ihan hyvin, hän oli päässyt pois sairaalastakin. Miksi olo silti oli niin ontto? Osaisiko Uruha auttaa, pitäisikö soittaa? Tai Aoi? Ruki? Reita hymähti itsekseen ja otti kuuman mukin kämmeniensä väliin, vähän se poltti. Mitä Ruki muka osaisi auttaa, suudella pahan olon pois vai? Haha, ajatuksethan muuttuivat täysin järjettömiksi. Todella.


~

Reita kirosi turhautuneena. Kuinka hän oli voinut unohtaa, miten oli mahdollista, ettei hän ollut muistanut Rukia? Ironisinta oli, että Reita oli kuitenkin arvannut - vaikkakin vitsillä – vokalistin taidot. Sillä yhden asian tämä todella osasi, suudella pahan olon pois. Ruki osasi suudella tavalla, joka sai unohtamaan kaiken muun. Ainakin Reita oli siitä sataprosenttisen varma.
”Reita... Minä kohta huolestun jos et kerro”, Kain varovainen ääni keskeytti basistin itsekriittiset ajatukset. Hitaasti, hyvin hitaasti hän käänsi päätään niin, että oli mahdollista saada selvää hänen puheestaan.
”Minä muistan.”

Tuli hiljaista. Kai sulatteli hetken toisen sanoja ja puhunut itse yritti edelleen estää itseään ajattelemasta kauan unohduksissa olleita asioita. Ne vain sekoittivat pään.
”Muistat mitä?”
”Kaiken, Kai, kaiken. Minä muistan kaiken”, Reita älähti turhautuneena. ”Eikä se ole hyvä juttu!”
Kai oli säpsähtänyt toisen äkkinäistä äänenkovuutta, mutta laskenut sitten kätensä tämän hiuksiin ja silitteli nyt rauhoittelevasti.
”Miksei ole? Nythän sinä parannut.”
”Se sekoittaa minua!” basisti parahti ja päätti vähät välittää toisen tunteista. ”Äsken olin vielä varma, että rakastan Rukia, mutta sitten tulivat nämä tyhmät muistot ja nyt en olekaan enää niin varma. Se on turhauttavaa! Haluaisin vain, että saisin suhteeni takaisin ennalleen.”
”Shh, kaikki on hyvin”, Kai rauhoitteli hymyillen itsekseen. Sillä kaikki todella oli hyvin, vaikka Reita muuta väittäkin. ”Tiedätkö mitä, Reita?”
Basisti hymähti hiljaa, toivoen, että Kailla olisi jotain lohduttavaa sanottavaa. Kailla kun yleensä oli.

”Ruki rakastaa sinua. Sinulla ei ole tällä hetkellä mikään huonosti.”
Reita oli hetken hiljaa, pohti toisen sanoja, niissä piili totuus. Mitä hän siis valitti?
”Kai?”
”Hmh?”
”Oletko sinä onnellinen? Vaikka minä ja Ruki nyt-”
”Kuule, Reita, et ehkä usko tätä, mutta olen nyt onnellisempi kuin kertakaan silloin, kun me olimme... pari.”
Reita kurtisti kulmiaan, häntä rupesi taas väsyttämään. Ja juurihan Kai oli sanonut, että hänellä oli kaikki hyvin eli voisi nukkua rauhassa levollisin mielin. Koska jos ei Kaihin ollut uskominen niin ei sitten kehenkään. Mutta yksi asia kuitenkin kummastutti.
”Tarkoittiko tuo, että olen huono seurustelukumppani?” basisti kysyi hieman närkästyneenä ja Kai naurahti tahtomattaankin pikkuisen.
”Ei, ei, ei se sitä tarkoittanut. Anteeksi, Reita”, hän sanoi revetessään nauramaan kesken lauseensa. Toinen tuhahti väsyneenä ja käänsi toisen poskensa tyynyä vasten, poispäin Kaista.

”Oliko vielä jotain asiaa vai saanko nyt jo nukkua?” hän kysyi vetäen peittoa päälleen. Kai katsoi toisen epätoivoista taistelua peiton kanssa – tämä, kun itse makasi juuri sen osan päällä, jota yritti vetää päälleen – hetken, mutta oikaisi sitten lempeästi hymyillen koko peiton ja asetti sen toisen päälle.
”Ei minulla muuta, halusin vain tulla kertomaan tämän, jotta olisit onnellinen.”
”No, olenko minä?”
”Kyllä sinä nyt olet. Kun saat olla Rukin kanssa taas.”
Reita hymähti.
”Mutta miksi minä sitten suutelin sinua äsken?”
Kai oli hetken hiljaa ja hänen kätensä, joka oli hiljakseen silitellyt vaaleamman olkapäätä, pysähtyi.
”Koska... Koska sinä säälit minua ja ajattelit sen parantavan oloani”, hän lopulta sanoi. Reita nosti päänsä ja tuijotti silmät pyöreinä rumpalia.
”Olet hyvä tuossa!” hän henkäisi ja Kai naurahti hieman hämillään toisen kohteliaisuudesta. ”No, onnistuiko se?”
”Mm... ei oikeastaan. Anteeksi, Reita”, tummempi sanoi pahoillaan, mutta Reita vain painoi päänsä takaisin tyynyyn mumisten itsekseen.
”Vain Ruki osaa sen...”
”Osaa minkä?”
”Suudella pahan olon pois.”
”Osaako todella?”

Reita nyökkäsi ja huokaisi syvään, jolloin Kai tajusi aikansa tulleen. Hän nousi varovasti ylös, sipaisi vielä kerran toisen hiuksia ja hipsi ovelle.
”Hyvää yötä, Reita-san.”
Rumpali hymyili saadessaan vastaukseksi enää vain väsynyttä muminaa ja avasi oven hiljaa. Samassa hän oli hypätä monta metriä ilmaan säikähdyksestä sillä ei ollut todellakaan odottanut kenenkään olevan käytävällä. Siinä hän silti seisoi katsoen suoraan tuttua vokalistia silmiin.
”Ruki?!”
”Shh!” lyhyempi sihahti ja viittasi oveen tummemman takana. Totta, se oli vielä auki. Kai sulki sen, antaen basistille viimein rauhan nukkua ja kääntyi uudelleen toista päin.

”Salakuuntelitko sinä?!”
Ruki näytti hieman nolostuneelta jäädessään kiinni, mutta peitti sen hyvin. Hän pörrötti jo pörröisiä hiuksiaan ja hymyili hieman toispuoleisesti.
”Tavallaan minulla oli oikeus kuunnella, kun kuitenkin puhuitte minusta”, hän sanoi ovelasti ja Kai pudisti huvittuneena päätään.
”No, oliko se sen arvoista?”
”Jaa... juuri kuten oletinkin”, Ruki kohautti olkiaan ja Kai katsoi häntä hetken mietteliäänä. Huomatessaan toisen katseen, vokalisti antoi pikaisen hymyn ja kääntyi mennäkseen omaan huoneeseensa.
”Ruki-san”, rumpalin huikkaus pysäyttti puhutellun ovelle ja tämä kääntyi ympäri kysyvä ilme kasvoillaan.
”Osaatko todella suudella pahan olon pois?”
Lyhyemmän ilme vaihtui nopeasti epäuskoisesta huvittuneeseen.
”En minä tiedä”, hän sanoi hymyillen. ”Nähtävästi.”

Tummempi hymyili takaisin ja antoi sitten toisen mennä omaan huoneeseensa. Saman tien, kun Ruki sulki oven, toinen Kain takana avautui ja Reita kurkisti ulos. Kai kääntyi nopeasti ympäri ja älähti turhautuneena.
”En taida päästä koskaan nukkumaan...”
"Mitä Ruki sanoi?” Reita kysyi välittämättä toisen huolesta.
Tummempi huokaisi. Bändin on-off-pari oli lievästi sanottuna vaikea tapaus. Ja selvästi molemmat olivat kovia poikia salakuuntelemaan.
”Ei hän mitään-” Kai keskeytti lauseensa tajutessaan, ettei toinen tyytyisi siihen vastaukseen. ”Hän on nyt todella onnellinen myös.”

Reita katsoi rumpalia hetken epäilevästi, mutta hymyili sitten melkein yhtä aurinkoisesti kuin Uruha parhaimpina päivinään, saaden Kain taas tuntemaan tehneensä oikein.
”Oikeasti?”
Tummempi nyökkäsi ja Reita katosi edelleen hymyillen omaan huoneeseensa.
Kaikaan ei voinut estää itseään hymyilemästä. Yö oli ollut tuottoisa. Hän oli saanut nähdä Reitan onnellisen hymyn, hän oli parantanut kahden vaalean miehen välit. Enää puuttui Aoin ja Uruhan välien korjaaminen. Kai meni hyvillään omaan huoneeseensa, muiden auttamisesta tuli hyvä olo. Ja vaikka hän olikin pelännyt muuta, hänellä ei ollut huono olo Reitan menetyksen takia. Hän oli vain iloinen ja huojentunut toisen puolesta. Ainakin sillä hetkellä.

Vielä ennen nukahtamistaan hän totesi tyytyväisenä, että aamusta tulisi varmasti rakkaudentäytteinen ja rauhallinen.
「貴方を愛した がいる
を愛した貴方がいる」

Avatar
pucca
Teknikko
 
Viestit: 118
Liittynyt: To Elo 14, 2008 8:14 pm
Paikkakunta: Helsinki

Re: Muista minut (RxR, pro+12/?)

ViestiKirjoittaja Massapsykoosi » Ke Elo 20, 2008 6:03 pm

Oi, että tämä on ihana ficci!! Suorastaan rakastan tätä ^^
Tulisipa sitä jatkoa jo! Ihan vaan vinkvink :''D

Ja voi sitä pikku Kai parkaa... :( Ihan liian kiltti, juu... Mutta en voi sille mitään, että olen iloinen, että hän antoi (Antoi! enkö sitten parempaa vebiä keksinyt!!) Reitan Rukille... Tai ei ehkä nyt siis ihan antanut, mutta kai te nyt ymmärrätte mitä tarkoitin :D

Ja siis koko tämän ficin idea on vaan niin älyttömän söpö! Reita höperö menettää muistinsa ja sitten kaikki yrittävät saada sen palaamaan ^^~ Söpöä ♥

Joo olipas tämä kehittävä kommentti, juu-u.. :''D
Mitä tapahtuu, jos laskee kuuteen?

Avatar
Massapsykoosi
Fani
 
Viestit: 7
Liittynyt: Ke Elo 20, 2008 4:36 pm
Paikkakunta: Sänkysi alla

Re: Muista minut (RxR, pro+12/?)

ViestiKirjoittaja Taitsi » To Elo 28, 2008 3:49 pm

Olen niin lakastanut tätä fikkiä alusta asti :D Ikinä vain en kommannut vanhassa Lafissa, kun ei ollut tunnusta :< Mutta nyt se vääryys korjataan!
En oikeestaan osaa sanoa mitään negatiivista. Juoni on ihana, vaikka lopun voi arvata, ellet keksi jotain kivaisaa siihen meidän ennakoijien päänmenoksi.
Joskus vaan en tajua miten keksit kaikkia pieniä ykistyiskohtia kohtiin, joihin itse en keksisi mitään kivaa.
Mitäs, jos ne hämähäkit katselevat tuolta ikkunasta nyt? Hämähäkithän osaa kiivetä seinää pitkin. Ensin ne katsovat ikkunasta onko sisällä hyvännäköisiä saaliita ja tulevat sitten raon kautta sisälle ja syövät elävältä! Ja jos sälekaihtimet olisivat nyt oikein kiinni, ne eivät näkisi sisälle, eivätkä tulisi raosta! Ne on pakko kääntää!

Muistan tuon vieläkin vaikka siitä on aikaa, kun luin tuon osan :'D Ihanaa kekseliäisyyttä. Ja hämähäkit muuten on pelottavia.
Mukava muuten ajatella nyt niin, että Kai ei ole se joka hymyilee koko ajan, vaan hänelläkin on mietittävää ja hänellä on syytä olla vakava.

Nyt kirjoitat pikapikaa jatkoa, joohan joohan joohan? *puppyeyes*

Taitsi
Fani
 
Viestit: 4
Liittynyt: Ke Elo 27, 2008 6:20 pm

Re: Muista minut (RxR, pro+12/?)

ViestiKirjoittaja pucca » Ke Syys 17, 2008 7:35 pm

*wwwwwwwww* wäwwww, kiitos kaikille, jotka on jaksanu tätä kommentoida vaikkei uusia osia ookaan ilmestyny vielä tänne uuteen lafiin ! lupaan korjata asian................................. nyt 8)

AAÄNNÄ: tämä osa siis - pitkästä aikaa - on yritetty tehä humoristiseks ja........ kohtalokkaaks, n00b. ei mut siis, tää saattaa nyt tuntuu tosi lyhyeltä luvulta, mut johtuuki ihan siitä, et oon poikkassu tän puoliks. enkä halunnu rupee laittaa sillee 13a ja 13b koska nyhh, se on musta huijausta, joten nyt tässä on vaan yks osa enemmän ku mitä olis alunperin ollu.

mutta siis, anyway, here you go guys, i do appreciate kommentteja more than everything ! ´wwww`

ja, kiitos akumulle tämän osan betaamisesta ♥


13. osa

Seuraavana aamuna herätessään Kai tajusi sen olevan kaikin puolin erilainen, kuin mitä oli ajatellut.

”Jumalauta, Uruha, et sinä voi lukittautua talon ainoaan vessaan heti aamusta! Muutkin tarvitsevat sitä!”
”Eikä ole reilua, että me olimme ennen sinua hereillä ja silti sinä olet siellä!”
”Ei niin, Reita, jos olisitte olleet ennen minua hereillä. Mutta minä olin ensimmäisenä!”
”Ethän ollut! Minä olin jo kävelemässä sinne, kun juoksit ohitseni ja lukkiuduit sinne!”
”Äh, nopeat syövät hitaat, Aoi-kun, älä valita.”
”Älä sinä kunittele minua! Tee jotain, Ruki!”
”Helvetti, Uruha, avaat tämän oven nyt hyvän sään aikana tai leikkaan kassisi irti!”
”Turvat tukkoon nyt heti!"

Kain huudon vaikutuksesta kaikki hiljenivät ja Kai saattoi kuvitella kuinka Ruki, Aoi ja Reita keskustelivat sillä hetkellä ääneti siitä, kuka joutuisi avaamaan suunsa. Lopulta kuului Aoin varovainen rykäisy.
”Huomenta, Kai! Nukuitko hyvin?” Äänessä oli hieman imarteleva sävy ja sen läpinäkyvyys nauratti Kaita. Hän venytteli ja nousi sitten ylös antaen muiden odottaa vastausta, kunnes oli päässyt ulos huoneestaan käytävään. Kolme muuta seisoivat kylpyhuoneen oven edessä, rintamasuunta rumpalin huoneeseen ja jokainen näytti varautuneelta rumpalin huomatessaan.
Bändinjohtaja hymyili huvittuneena ja käveli muiden luo tuntien näiden katseet itsessään.
”Huomenta. Kyllä, kiitos kysymästä. Vähän, mutta hyvin.”

Saman tien kuullessaan rumpalin kohteliaan äänensävyn, muut uskalsivat avata suunsa.
”Uruha lukittautui kylpyhuoneeseen!”
”Minulla on vessahätä enkä siltikään pääse sinne!”
”Se itsekäs paskiainen!”
”No no, Ruki!” Kai nuhteli vokalistia kuin tuhmaa lasta ja tämä tuhahti. Rumpalia huvitti muutenkin toisen lapsellinen käytös. Aikuisiahan he kaikki olivat, mutta silti oli jotenkin vaikea kuvitella heitä pärjäämässä omillaan. ”Uruha tulee kyllä heti, kun ehtii. Ei hänellä mene enää pitkää, eihän, Uruha?”
”Ei tietenkään”, kuului kylpyhuoneesta viaton lausahdus. ”Tiedäthän sinä, Kai, etten minä ikinä antaisi muiden odottaa omien tarpeideni takia.”

Jos katse olisi voinut tappaa vaalealle kitaristille olisi käynyt todella huonosti. Luultavasti tämä olisi kokenut kolme tuskaista kuolemaa, herännyt sitten kolmesti uudestaan vain kuollakseen vielä tuskaisemmin kolme kertaa uudelleen. Niin rumasti katsoivat Aoi, Ruki ja Reita kylpyhuoneen ovea, jonka takana tiesivät pisimmän olevan. Kaikin katsoi samaista ovea, mutta enemmin vain huvittuneena. Oven toisella puolella oleva Uruha tajusi hiljaisuuden aivan oikein. ”Menikö tuo viimeinen vähän liioitteluksi?”
Kai naurahti kuin myös Ruki vaikka vokalisti tekikin sen paljon ivallisemmin, Aoi puuskahti ja Reita sanoi melkeinpä samalla äänensävyllä kuin vokalisti oli naurahtanut: ”No hyvä, että tajusit sen itsekin, Uru-kun.”

Hetken kuluttua kitaristi vihdoin suvaitsi tulla ulos kylpyhuoneesta vanhemman kitaristin rynnätessä heti oven auetessa sisälle. Uruha vilkaisi vanhempaa huvittuneena ja kääntyi sitten Reitan puoleen.
”Saitko röyhkeytesi muistojesi kanssa takaisin, Reita-san?”
Reitalta jäi huomaamatta varoittava katse, jonka Ruki loi Uruhaan, mutta Kai sen sijaan huomasi sen ja tajusi tilanteen saman tien.
”Anteeksi?” Reita kurtisti kulmiaan. ”Mistä sinä tiedät, että...”
Uruha virnisti leveästi ja tällä kertaa jätti tahallaan noteeraamatta Rukin katseen.
”Voi, Reitaseni. Yöllä sattuu ja tapahtuu”, hän vihjaisi ja lähti itsekseen hymyillen alakertaan.

Reita kääntyi katsomaan Kaita kysyvästi, mutta tämä kohautti olkiaan, eihän hän tavallaan tiennyt mitään, vaikka arvailikin hälyttävän oikein.
”Minä tiedän vain, että Ruki-”
”Ruki?!”
Mainittu irvisti pahoittelevasti Reitan kääntyessä häneen päin.
”Tavallaan minua oli oikeus sala-” hän aloitti puolustelevasti, mutta Reita keskeytti hänet.
”Tiedän kyllä, että sinä kuuntelit, mutta et olisi saanut kertoa Uruhalle!”
Ruki meni hetkeksi hämilleen toisen sanoista, mutta hymyili sitten viattomasti. ”En minä kertonutkaan. Hän kuuli sen ihan itse.”
”Mutta, Ruki”, Kai aloitti ennen kuin Reita ehti sanoa mitään. ”Ei Uruha ainakaan silloin ollut paikalla, kun minä tulin.”

Ruki huokaisi kyllästyneenä. ”Ei niin, kun hän lähti ennen kuin sinä tulit, meni takaisin nukkumaan. Jos ette usko voin näyttää, se on kaikki nauhalla.”
Reita pysyi hetken hiljaa miettien selvästi jotain ja nosti sitten katseensa Rukiin. ”Eli kaikki tietävät nyt, että muistan kaiken ja, että minä ja Kai-”
”Kaikki paitsi Aoi”, Ruki nyökkäsi.
”Kyllä minäkin tiedän!” Aoi huusi kylpyhuoneesta ja Reita kääntyi hämmentyneenä ovea kohti.
”Mistä sinä tiedät?”
”Tästä ovesta kuuluu teidän puheenne läpi”, kuului hieman huvittunut vastaus ja Reita huokaisi raskaasti.
”No niinpä tietysti...”
Ruki ja Kai vilkaisivat toisiaan eikä kumpikaan voinut olla hymyilemättä tilanteelle. Olihan se tavallaan aika hauska.

Vähän ajan kuluttua jokainen heistä oli päässyt kylpyhuoneeseen suorittamaan aamutoimensa, ja vielä takaisinkin. Uruha oli sillä välin yllättänyt kaikki ja keittänyt heille teetä sekä paistanut munakkaan. Kaikille paitsi Aoille, joka mutusteli nyt ärtyneenä itse tekemäänsä leivänkannikkaa.
”Tänään on viimeinen päivämme täällä”, Kai tokaisi vilkaisten jokaista vuoroon perään.
”Mutta eikös tämä loma tehnyt juuri sen, mitä pitikin? Palautti Reitan muistot?” Aoi kysyi ja päätti jättää leipänsä suosiolla syömättä. Kyllä Kai päivällä tekisi ruokaa myös hänelle.
Rumpali nyökkäsi. ”Ja hyvä niin, eikö totta? Nyt voimme tehdä viimeisenä iltana mitä huvittaa eikä tarvitse miettiä Reitaa.” Rivien välistä lukemalla olisi voinut tajuta Kain myös vihjaavan Uruhalle, ettei tämän tarvitsisi enää kuvata yhtään mitään.

”Milloinkohan me olemme ollenkaan miettineet Reitaa tämän loman aikana?” Ruki pohti huvittuneena Reitan tönäistessä tätä vähän.
”No, sinä et selvästi yhtään.”
Ruki vakavoitui. ”Sitä sinä et tiedä, Reita”, hän mumisi saaden Reitan näyttämään vähintään hämmästyneeltä.
”Mitä?”

”Annetaan olla, jooko?” Uruha huudahti yllätten Reitan päälle. ”Tämä on nyt viimeinen mahdollisuutemme tehdä jotain täällä, tällä porukalla, tänä lomana, joten keskitytään siihen.”
”Uruha puhuu asiaa”, Aoi heitti väliin vilkaisten toiveikkaasti vaaleaa, josko tämä nyt olisi jo unohtanut vihansa ja vaikka heltyisi tekemään Aoillekin hieman aamupalaa.
Ilmeisesti ei, sillä kyseinen kitaristi vain kääntyi mielenosoituksellisesti poispäin tuhahtaen jotain, joka kuulosti kovasti kuin hän olisi sanonut ”mielistelijä.”

Kai kuitenkin nyökkäsi innostuneena, huomaamatta, tai vain välittämättä, Reitan ja Rukin välillä olevasta jännitteestä sekä Uruhan ja Aoin jo yön yli kestäneestä välirikosta.
”Mennäänkö laskettelemaan vielä viimeisen kerran?”

Kysymys sai aikaan kaksi innokasta nyökkäystä ja myöntävää huudahdusta. Saman tien huutajat hiljenivät ja vilkaisivat toisiaan, Aoi hymyillen hieman ujosti ja Uruha täysin ilmeettömänä. Hetken hyvin sähköisen hiljaisuuden aikana Ruki ja Reita ehtivät vilkaista kitaristista toiseen monta kymmentä kertaa ja kääntelyn tuloksena Reita sai niksautettua niskansakin ja voivotteli sitä, kun tummempi kitaristi vihdoin rikkoi hiljaisuuden.
”Uru-kun...”
Uruha antoi odottaa vastaustaa pitkään ennen kuin kohautti välinpitämättömän oloisesti olkiaan ja totesi: ”No, minä kyllä haluan laskemaan.”
Sitten hän, pitkästä aikaa, hymyili täysin vilpittömästi. ”Joten se on kai... väliaikainen aselepo?”
”Kyllä kiitos!” Aoikin puhkesi hymyyn, mutta Uruha kurtisti kulmiaan ja nosti varoittavasti sormeaan.
”Älä innostu, Aoi. Sitten vain petyt loppupeleissä.”
”Ehkä petyn, ehkä en.”

”Voi, ne sopivat!” Kai hihkaisi katsoen iloisena kitaristeja saaden molemmat hymyilemään viattomalle kommentilleen. ”Tästä tulee vielä hyvä päivä, kaikesta huolimatta.”
Jostain syystä Reitalle tuli Kain sanojen jälkeen pakonomainen tarve kääntyä katsomaan Rukia. Eikä hän yllättynyt, kun tämä katseen huomattuaan vilkaisi syrjäsilmällä takaisin. Huulillaan vain Rukille niin ominainen virne, jonka Reita oli oppinut jo tuntemaan. Ja yleensä – eikä hän halunnut olla omahyväinen, asia vain tuntui olemaan niin - kun vokalistilla oli tuo virne, se liittyi jotenkin basistiin. Joukon vaalein oli oikeassa tälläkin kertaa.

”Minä en tule enää laskemaan”, Ruki ilmoitti kylmästi. Virne ehti haihtua vain sekunniksi kunnes palasi. ”Eikä lähde Reitakaan.”
Ilmoitus sai aikaan ärtymystä, ihmettelyä ja lisää awwittelua. Sekä yhden tyhjän katseen Aoilta, joka ei ymmärtänyt asiaa.
”Miksei Reita lähde?” hän kysyi harmistuneen pikkulapsen kuuloisena. Rukia näytti huvittavan.
”Koska Reita jää leikkimään Ruki-sedän kanssa siksi aikaa.”
Aoin lisäksi myös Reita katsoi Rukia nyt ihmeissään. Kai ja Uruha näyttivät jo tajunneen tilanteen oikean laidan ja huomanneet Rukin vihjaavan äänensävyn. Tummempi kitaristi ja basisti eivät vain tuntuneet käsittävän lyhimmän taka-ajatusta. Reita jopa näytti hieman närkästyneeltä, kun vokalisti päätti asioista hänen puolestaan.
”Hei, Ru, minäkin haluisin laskea viimeisenä päivänä-”
”Rei-chan, sinä jäät minun kanssani tänne.”

Joko se oli vokalistin puhuttelutapa tai lopullinen äänensävy, mutta lopputulos oli se, että basisti hiljeni täysin ja nyökkäsi sitten myöntävästi.
Aoi ei näyttänyt vieläkään tajuavan. Kääntyessään katsomaan kysyvästi toista kitaristia, tämä huokaisi turhautuneena.
”He haluavat puhua rauhassa keskenään, Aoi!” hän parahti ja puhutellun kasvot valaistuivat.
”Aivan!” hän huudahti ja kääntyi virnuillen vaaleimpien puoleen. ”Pitäisiköhän meidän sitten lähteä ja jättää nämä kyyhkyläiset kahden?”
Reita punastui hieman, mutta Rukin ilme ei värähtänytkään Aoin vihjailun jäljiltä, ja jos olisikin, niin luultavasti hän olisi irvistänyt.
Nopeasti hän kuitenkin vain vilkaisi punastelevaa basistia ja sekunnin murto-osan ajan saattoi nähdä hellän pilkahduksen hänen silmissään, mutta samassa se oli kadonnut.

”Sinuna menisin jo”, vokalisti osoitti sanansa Aoille, joka hymyili viattomana, mutta nousi kuitenkin ylös lähtien pukeutumaan. Hetken päästä Uruha ja Kai seurasivat hänen esimerkkiään jättäen Reitan ja Rukin jatkamaan aamiaista keskenään. Hiljaisuudessa, johon Reita ei keksinyt mitään täytettä, eikä Ruki näyttänyt haluavankaan sanoa mitään. Joten Reitakin päätti olla vain hiljaa ja... tuijotella teemukinsa sisältöä.
Ei, vaan ajatella! Tämä päivä olisi käännehetki, jotain suurta tapahtuisi. Ruki halusi puhua, hän halusi jäädä kahden Reitan kanssa koko päiväksi. Kahden... Isoon mökkiin... Jossa oli paljon paksuja ovia joiden suojassa saattoi puhua rauhassa. Ei Ruki olisi tarvinnut koko mökkiä käyttöönsä vain puhuakseen Reitan kanssa. Hänellä täytyi olla muitakin taka-ajatuksia.

Reita uskaltautui vilkaisemaan toista nopeasti: tämäkin tuijotteli teekuppinsa sisältöä molemmat kädet mukin ympärillä, varmaankin lämmön takia. Nuorempi selvästi mietti jotain. Varmaankin tätä päivää, kuten Reitakin. Vaikka tällä hetkellähän basisti mietti, mitä toinen mietti. Mutta muuten hänkin olisi miettinyt tulevaa.
Miksi Ruki näytti noin vakavalta? Reita käänsi päätään enemmän toista päin nähdäkseen paremmin. Ei pientä hymyntapaistakaan leikitellyt nuoremman huulilla saati silmissä. Hän varmasti mietti jotain todella tärkeää. Kyllä, kulmat olivat hieman kurtussa, ei liikaa sillä otsa oli sileä, mutta hieman. Aristokraattisesti. Kyllähän Reita Rukin tunsi, hän oli nähnyt tämän pohtivan ja miettivän ennenkin. Ruki oli niin viisas, hänellä oli paljon pohdittavaa. Reita ei voinut estää itseään hymyilemästä hieman, ylpeydestä tietenkin, kun tunsi vokalistin. Ja, että niin sivistynyt ihminen – kuin Ruki tietenkin – oli kiinnostunut hänestä, tavallisesta basistista. No, ehkä hieman keskivertoa paremmasta basistista, oli Reitan pakko möntää itselleen.
Mutta silti, ei hän tarpeeksi hyvä Rukille ollut. Ei vielä. Vielä olisi paljon petrattavaa sen suunnalla.

Kauankohan Ruki aikoi olla liikkumatta? Kuin patsas, ylväs, haavoittumaton, kova kuin kivi. Reita virnisti kaksimielisesti, mutta vakavoitui nopeasti. Ei siinä seurassa sopinut heittäytyä siveettömäksi, ties mitä Rukin sivistynyt mielikin sellaisesta ajattelisi.
Hetkinen, nythän hän liikkui! Irrotti kätensä mukilta ja nosti katseensa. Sille oli varmasti joku hyvä syy, kun hän keskeytti mietinnän.
Syy oli Aoi, joka ilmestyi keittiön ovelle täydessä ulkovarustuksessa, käsi silmiensä peittona.
”Herran jumala, Ruki ja Reita! Ettekö voineet hetkeä odottaa?! Olisimme juuri lähteneet, mutta teidän piti aloittaa hommat heti! Ja keittiön pöydällä! Voi silmiäni, silmäparkojani!” kitaristi mesosi.

Ruki vaihtoi huvittuneen katseen Reitan kanssa ennen kuin rykäisi.
”Krhm, Aoi...”
Vanhin raotti sormiaan nähdäkseen niiden raosta, mutta tilanteen valoituttua hän otti kätensä kokonaan pois ja katsoi huvittunutta vokalistia loukkaantuneena.
”Saamattomat natukset”, hän tuhahti erittäin halveksuvan kuuloisena ja kääntyi ympäri mumisten vielä mennessään: ”Minä jo ihan luulin, että pystyisitte parempaan kuin tuo.”

Rukia näytti naurattavan. Hän hymyili itsekseen ja katsoessaan kitaristin perään, Reita huomasi tämän olkapäiden hytkyvän äänettömästä naurusta. Reita ei ehtinyt nauraa, hän keskittyi katsomaan toisen piirteitä.
Nauraessa aidosti, aristokraattisuus katosi. Silloin vokalisti ei näyttänyt enää niin ylväältä vaan... ehkä paljon helposti lähestyttävältä. Mutta ei haavoittuvalta, ei. Rukia ei voinut satuttaa, kukaan ei ollut koskaan satuttanut häntä. Se vaati taitoa.

Mutta... eikö Reita itse ollut satuttanut vokalistia? Ehkä sitä oli turha miettiä tässä vaiheessa.
Jostain kaukaa kuului, kuinka Kai huusi heidän lähtevän ja Aoi pyysi pitämään mökin ehjänä. Sitten ovi kävi ja he olivat kahden. Ruki vakavoitui. Hän nousi pöydästä ja otti oman kuppinsa vilkaisten Reitaa nopeasti. ”Juotko vielä?” hän kysyi osoittaen basistin kuppia ja tämä pudisti päätään. Ruki otti hänenkin kuppinsa, vei molemmat tiskialtaaseen ja kääntyi sitten ympäri katsoen Reitaa. Sanomatta sanaakaan, vakavana. Reita tuijotteli pöydän pintaa, hän ei uskaltanut nostaa katsettaan lyhyempään.

”No, te sitten puhuitte Kain kanssa”, Ruki lopulta sanoi toteavalla sävyllä.
”Niinhän tekin puhuitte!” Reita puolustautui nopeasti, varmuuden vuoksi vain.
Ruki hymähti.
”Niin”, hän sanoi venytellen sanaa. ”Mihin tähtäät?”
Reita meni hämilleen ja nosti katseensa toisen pienesti hymyileviin kasvoihin. Pelkkä kasvoilta näkyvä hymy oli tulkittavissa huvittuneeksi, mutta basisti osasi yhdistää myös silmien aidon, hellän hymyn mukaan ja tiesi toisen vain esittävän. Se rentoutti häntä... jonkin verran.
”Niin, että... siinä ei sitten varmaan ole mitään pahaa, kun sinäkin... puhuit”, hän takelteli laskien uudelleen katseensa.
”Ei, siinä ei todella ole mitään pahaa”, Ruki naurahti kuivasti. ”En minä sitä sillä tavalla ajatellutkaan.”
”Ai”, Reita tokaisi. ”Hyvä.”

Tuli taas hiljaista. Ruki tarkkaili edelleen Reitaa, mutta vimeksi mainittu tappeli itsensä kanssa siitä uskaltaisiko avata suutaan nuoremman seurassa. Toistettuaan itselleen monta kertaa, ettei Ruki olisi suudellut häntä ellei haluaisi edetä jonnekin, hän lopulta uskalsi sanoa sanottavansa.
”Hmm... Ruki?” Hän nosti katseensa ja kohtasi toisen kysyvän katseen. ”Mikset sinä eilen halunnut jutella? Vaikka me sovimme, että-”
”Että tästä lähtien menemme minun sääntöjeni mukaan”, puhuteltu keskeytti. ”Eikä minua huvittanut puhua eilen.”
Reita kurtisti kulmiaan. ”Eikö tuo ole aika epäreilua?”
Ruki naurahti, mahdollisesti vielä kuivemmin kuin aikaisemmin, jos se suinkin oli mahdollista.
”Eikö ole aika epäreilua antaa toisen odottaa kolme päivää turhaan ja ruveta sitten seurustelemaan tämän hyvän ystävän kanssa? Vai eikö sinusta?”

Basisti huokaisi. ”Vieläkö olet tuosta vihainen?” Hän kysyi kyllästyneen kuuloisena ja nousi ylös kävellen lyhyemmän eteen. ”Vaikka minä jo olen pyytänyt miljoona kertaa anteeksi ja hoitanut asiat Kainkin kanssa?”
”Vielä”, Ruki nyökkäsi. ”Sitä paitsi, Kai hoiti asiat sinun kanssasi eikä toisinpäin.”
Reita huokaisi uudelleen, tottahan se oli. Mutta pointtihan oli vain se, että vaalea oli tehnyt paljon saadakseen Rukin takaisin. Ei sitä tarvinnut yksityiskohtiin mennä.
”Osaatko sanoa milloin et olisi enää vihainen?” Reita kysyi varovasti katsoen lyhyempää silmiin. Niistä oli kadonnut hetki sitten se loistava pilke. Nyt vokalistin huulilla kareileva hymy oli vain ja ainoastaan huono asia. Kaukana siitä aidosta, jonka Reita oli nähnyt. Ilmeisesti toinen todella oli vielä vihainen, oikeasti.
Reitalle tuli mieleen aikaisempi ajatuksensa: Rukia ei voinut satuttaa. Se oli nyt todettu epätodeksi, joten sitä piti hieman muokata. Rukia ei voinut satuttaa vain vähän. Joko paljon tai ei ollenkaan.

Vokalisti veti Reitan kauluksesta lähemmäs kasvojaan, basisti tunsi toisen hengityksen huulillaan. Tällä kertaa tilanteessa ei vain ollut mitään hyvää.
”Reita. Tällä hetkellä olen sinulle niin vihainen, että tekisin mitä vain saadakseni satuttaa sinua. Ja vielä enemmän kuin vihaan, minä halveksun. Antaisin kaiken mitä omistan, vain saadakseni nähdä, kun sinä kärsit”, Ruki sihisi myrkyllisesti katsoen basistia tiukasti silmiin. Ei jäänyt epäselväksi, etteikö vokalisti todella tarkoittanut jokaista sanomaansa asiaa.

Lopulta hän irrotti otteensa pidemmästä ja jäi katsomaan tätä purren hampaansa kovaa yhteen.
Reita tuijotti hetken lattiaa, mietti nuoremman sanoja. Sitten hän puristi kätensä nyrkkiin ja nosti katseensa.
”Satuta sitten.”


-----------------

AAÄNNÄ 2: ooooh, jännitys tiivistyy ! ..... tiivistyyhän teilläki ? .. koska mua jännittää seuraava osa DDD:::
kommentit on ♥
「貴方を愛した がいる
を愛した貴方がいる」

Avatar
pucca
Teknikko
 
Viestit: 118
Liittynyt: To Elo 14, 2008 8:14 pm
Paikkakunta: Helsinki

Re: Muista minut (RxR, pro+13/?)

ViestiKirjoittaja Taitsi » Ke Syys 17, 2008 8:19 pm

Äööö olen eka...!!!1
Kyllä mulla jännitys varsin tiivistyy, ihan on jo käsin kosketeltavaa! *puristelee ilmaa*
Kilauta pian se uus osa niin vois vaik rentoutua. *kierii lattialla*
Anteeksi olen väsynyt. *nukahtaa*

//minnako toivoo tähän kommenttiin hieman lisää sisältöä. Apua kommentointiin löydät mm. kommentointiohjeista, jotka ovat jokaisen ficcialueen tiedotus-osiossa.

Taitsi
Fani
 
Viestit: 4
Liittynyt: Ke Elo 27, 2008 6:20 pm

Re: Muista minut (RxR, pro+13/?)

ViestiKirjoittaja Yoshiko » To Syys 18, 2008 2:44 pm

Minäkin haluan arvata mitä tapahtuu! Ruki suutelee Reitaa ja Reita alkaa luulla, että kaikki onkin hyvin ja sitten Ruki vain kylmästi jättää Reitan!

...
...
...
...
ei kai näin oikeesti käy? Kyl Rukin pitää antaa anteeks ;__; ku eihän Reita edes tienny ketä se oikeesti rakastaa sillon ku se makas siel sairaalassa ;__; se vaa ajatteli et Kai olis voinu kertoa sille, kuka sen rakas on. Ja nyt Reita kuitenki tietää et se rakastaa Rukia, joten miksimiksimiksi ne ei vaa voi olla yhdessä ;__;
liikaa itkuhymiöitä.
Olotila on samanlainen.
Ihanaa, miten tunnelma muuttuikin yhtäkkiä noin uhkaavaksi. Ja tuo kohta, kun Reita toteaa ettei Rukia voi satuttaa vähää. Se on ihana <3 Ja mites Kai? Se näyttää ottavan kaiken ihan hyvin... Toisaalta, hyvä niin. Ja Aoi sais kyllä nyt vallottaa sen Uruhansa, ne riitelee jo valmiiks ku vanha pariskunta :D
Kerrassaan koukuttava ja mukava, mielenkiintoinen ficci! Kiitos tästä!


P.S. yksi juttu. olisiko mahdollista saada tuohon otsikkoon sellaista juttua kuin julkaisupäivämäärä? Siis että se päivä vaihtuu aina sen mukaan, mikä päivä on kun julkaiset uuden luvun? Aina ei nimittäin muista, että monesko se edellinen luku nyt olikaan, joten päivämäärästä olisi helppo katsoa, onko jatkoa tullut. Kiitush.
Atomic smile

Avatar
Yoshiko
Bändäri
 
Viestit: 28
Liittynyt: Pe Elo 15, 2008 6:55 am

Re: Muista minut (RxR, pro+13/?)

ViestiKirjoittaja tiptoe » Pe Syys 19, 2008 9:03 pm

En tainnu kommentoida tähän vanhassa lafissa, jos ihan oikein muistelen... >:o Päätin nyt kuitenkin korjata tän kauhean vääryyden, onhan tää sentään yks mun lempificeistä. :---) Ja se ei ihan for real ollut mitään mielistelyä, tykkään tästä _oikeasti. ::::D

Oon lukenu kaikki aikasemmat osat varmaan vähintään viisi kertaa, etkä uskokaan kuinka onnellinen oon aina kun mun sähkäriin tulee ilmotus jatkosta! 8))
Hytkyin innosta kun luin tuota uusinta osaa! (lol) Mua jännitti kauheesti että mitä Reita ja Ruki oikein aikoo puuhata tuolla mökissä. Olin kuitenkin ehkä vähän liian toiveikas, kuvittelin että Ruki käy suoraan käsiksi........ XDDXDXXD
Ja tuntu muuten, että toi osa loppu kauheen äkkiä. Ei se ollu mitenkään _lyhyt, vaan jotenkin...... ää, emmätiedä. Se vaan meni kovin nopeeta ohi? :D
Odotin että ne edes tappelis tai jotain, että vähän tulis actionia kehiin! :--DD Mutta ei. Odotan sitten seuraavalta osalta jotain toimintaa. :DD

Ja hmmmm, quotteja. 8)))

”Voi, Reitaseni. Yöllä sattuu ja tapahtuu”, hän vihjaisi ja lähti itsekseen hymyillen alakertaan.


......En toki kokenut tätä mitenkään kaksmielisenä................en en, pois se minusta !

”Minä en tule enää laskemaan”, Ruki ilmoitti kylmästi. Virne ehti haihtua vain sekunniksi kunnes palasi. ”Eikä lähde Reitakaan.”
Ilmoitus sai aikaan ärtymystä, ihmettelyä ja lisää awwittelua. Sekä yhden tyhjän katseen Aoilta, joka ei ymmärtänyt asiaa.


Purrrrrr, Ruki ja Reita mökissä kahdestaan... Ja i lol'd @ Aoi, se on piilobasisti. XXXDXD

Syy oli Aoi, joka ilmestyi keittiön ovelle täydessä ulkovarustuksessa, käsi silmiensä peittona.
”Herran jumala, Ruki ja Reita! Ettekö voineet hetkeä odottaa?! Olisimme juuri lähteneet, mutta teidän piti aloittaa hommat heti! Ja keittiön pöydällä! Voi silmiäni, silmäparkojani!” kitaristi mesosi.


...Aoi. On se kyllä mukava jätkä. :))))

Vanhin raotti sormiaan nähdäkseen niiden raosta, mutta tilanteen valoituttua hän otti kätensä kokonaan pois ja katsoi huvittunutta vokalistia loukkaantuneena.
”Saamattomat natukset”, hän tuhahti erittäin halveksuvan kuuloisena ja kääntyi ympäri mumisten vielä mennessään: ”Minä jo ihan luulin, että pystyisitte parempaan kuin tuo.”


Voiko Aoi tästä mukavemmaksi oikein mennä? :''DD "Saamattomat natukset"... toi mun mieleen jonkun vanhan isoäidin.

Oot kyllä taitava kirjottamaan. Tykkään tän ficin monipuolisuudesta, kun tässä on välillä huumoria, välillä jonkinasteista angstia ja välillä oikein armofluffffia. Onnistut niissä kaikissa mun mielestä tosi hyvin. Erityisesti pidän noista huumorikohdista.

Öö nyt ajatukset tökkäs. Eli jatkoa pian, kyllä kiitos! :------)) Ja kuten jo sanoin, tämä on oikeasti yksi mun lempificeistä. Ja niitä ei kyllä ole montaa.
♥!
Talk to the mirror ⌈oh, choke back tears⌋
‒ and keep telling yourself that
"I'm a diva!"


avatar by 8mm_sky

Avatar
tiptoe
Roudari
 
Viestit: 60
Liittynyt: Pe Elo 15, 2008 4:30 pm
Paikkakunta: sängyn alla

Re: Muista minut (RxR, pro+13/?)

ViestiKirjoittaja Haylee » La Syys 20, 2008 1:35 pm

Oioi, tämä jatkui! *dance*

Minusta tämä osa oli onnistunut. Alku oli humoristinen ja lopun tunnelma oli kohtalokas, niin kuin A/N:ssä sanottiin. Sen perusteella odotin tältä luvulta melko paljon, enkä kyllä pettynyt~ Toivottavasti seuraava luku tulee pian, koska haluan nähdä, miten tämä jatkuu. Tuo on julma kohta lopettaa luku! :'D

Reita pysyi hetken hiljaa miettien selvästi jotain ja nosti sitten katseensa Rukiin. ”Eli kaikki tietävät nyt, että muistan kaiken ja, että minä ja Kai-”
”Kaikki paitsi Aoi”, Ruki nyökkäsi.
”Kyllä minäkin tiedän!” Aoi huusi kylpyhuoneesta ja Reita kääntyi hämmentyneenä ovea kohti.
”Mistä sinä tiedät?”
”Tästä ovesta kuuluu teidän puheenne läpi”, kuului hieman huvittunut vastaus ja Reita huokaisi raskaasti.
”No niinpä tietysti...”

Gazet eivät ehkä aina ajattele ihan loppuun asti. :'''''D Ihana kohta! Sai nauramaan~
”Miksei Reita lähde?” hän kysyi harmistuneen pikkulapsen kuuloisena. Rukia näytti huvittavan.
”Koska Reita jää leikkimään Ruki-sedän kanssa siksi aikaa.”

Tämän kohdan jälkeen olin ihan varma, että Ruki ja Reita päätyisivät hässimään heti kun muut olisivat poissa jaloista. Ja ehkä juuri sen takia loppu tuntuikin kohtalokkaammalta. Rukin ajatuksista ei oikein tunnu ottavan selvää, välissä jo luulin, ettei se olisi enää melkeinpä yhtään vihainen, mutta tämän luvun loppu muutti ajatukseni taas. Mutta joo, kyllä ne nyt varmaan selviävät tässä myöhemmin.
Nuorempi selvästi mietti jotain. Varmaankin tätä päivää, kuten Reitakin. Vaikka tällä hetkellähän basisti mietti, mitä toinen mietti. Mutta muuten hänkin olisi miettinyt tulevaa.

...basistin järjenjuoksu. >D

Rukia kuvailtiin kivasti tuosta kohdasta eteenpäin, tykkäsin siitä, millaisen kuvan sen luonteesta sai.
Rukia ei voinut satuttaa vain vähän. Joko paljon tai ei ollenkaan.

Varsinkin tästä pidin. Jos Rukia sitten satuttaa, niin sen tekee kunnolla, eikä se ihan heti sitä unohda (...no shit, Sherlock).

...ja nyt jään sitten odottamaan jatkoa, ja hyppimään seinille siinä odotellessani. (En olekaan harrastanut seinille hyppimistä vähään aikaan, yay) 8D Kiitos tästä!
And what if I'm a weeping willow
Laughing tears upon my pillow
What if I'm a socialite who wants to be alone
.
What if I don't know who I am

Avatar
Haylee
Bändäri
 
Viestit: 49
Liittynyt: To Elo 14, 2008 6:30 pm

Re: Muista minut (RxR, pro+13/?)

ViestiKirjoittaja Rocker666 » La Syys 20, 2008 6:36 pm

ÄÄK ÄÄK ÄÄK ÄÄK!!
Apuva, ne tappelee. ;__; TAI SITTEN RUKI EI PYSTY KU REITA SANO ET "satuta sitten" !!!! O____OOOO
JATKOOAAA JATKOOOAAAAAAAAAAAAA
Mulla on kauhee olo nyt kun noi kaks on tollai,, ;(
Ei ne saa <3 luulin et nillä on hellä hetki mut ei... ;__; voi surku.

nomut JATKOA VAADIN! ;D

Tikkari? *ojentaa Dumble-tikkaria*

Ps. sori ihan hirveen huono/lyhyt kommentti <//3

//minnako toivoo tähän kommenttiin hieman lisää sisältöä~
All the losers sing a hymn in hell

Avatar
Rocker666
Bändäri
 
Viestit: 43
Liittynyt: Pe Elo 15, 2008 5:15 pm

Re: Muista minut (RxR, pro+13/?)

ViestiKirjoittaja Crystal » La Syys 20, 2008 7:14 pm

Vihdoinkin sain edes jonkinlaisen kommentin... ^^;

Ensimmäinen naurahdus tuli heti alussa, tuo Uruhalle huutaminen jäseniltä on kiva ketjureaktio ja lopuksi Kai lopettaa sen reaktion (:<).
Vaikka minun piti muistella mitä muissa osissa oli tapahtunut(siitä on pitkä aika kun luin muut osat viimeksi), pääsin onneksi mukaan. 8)
Plussaa tulee siitä, että kun Ruki pyysi Reitaa jäämään, luulin että ne tekevät kahdestaa jotai söpöä yms. mut nehän aikoo tapella! Sinä hämäsit minua! 8DD Toisaalta minulla on epäilys miten Ruki aikoo satuttaa Reitaa... Sanon sit olinko ennakkoluuloni oikein kun olen lukenut uuden osan... 8))
”Herran jumala, Ruki ja Reita! Ettekö voineet hetkeä odottaa?! Olisimme juuri lähteneet, mutta teidän piti aloittaa hommat heti! Ja keittiön pöydällä! Voi silmiäni, silmäparkojani!” kitaristi mesosi.

*reps* Just näin Aoi! 8DDDD
Pidin siitä, kuinka kuvailit Rukin tuntemuksia kun hän oli Reitan kanssa(siis silloin kun he joivat teetä yms.).
Joops... valitettavasti minusta ei irtoa enempää kommenttia. .__.'' Uutta osaa odotellessa...
Last.fm ~ Livejournal
It's only death silence. Do you hear it?
Avatar by asuka_tsuzuki from LJ.

Avatar
Crystal
Teknikko
 
Viestit: 150
Liittynyt: Pe Elo 15, 2008 2:46 pm
Paikkakunta: Jyväskylä

Re: Muista minut (RxR, pro+13/?)

ViestiKirjoittaja wataridori » La Syys 20, 2008 8:22 pm

Ihanaa ihanaa ihanaa, että olet taas tehnyt tähän jatkoa!! En itsekään muista, kuinka paljon olen sitä odottanut 8 )) Ennen kun luin tämän, piti lukea vielä tuo edellinen luku ja muistella edellisten lukujen tapahtumia...

Huumori oli edelleenkin kohdallaan, repeilin tuolle Urun vessaepisodille ja Aoin keittiöön saapumiselle ^^ Ja ihan yhtä hienosti kuvasit tunteita... Tuon vaivaantuneisuuden tuossa loppuvaiheessam sen tuntee... Tämä on kyllä edelleen niitä lafin parhaita ficcejä.

Reitan pitää vaan äkkiä selittää Rukille se sairaalajuttu!!! Se, että kun kaikki puhu vaan Kaista ja se oli ihan sekaisin ja.... Niin!!!

pucca kirjoitti:Ruki huokaisi kyllästyneenä. ”Ei niin, kun hän lähti ennen kuin sinä tulit, meni takaisin nukkumaan. Jos ette usko voin näyttää, se on kaikki nauhalla.”


8''DDD Olin jo unohtanut Uruhan kameran...

pucca kirjoitti:”Minä en tule enää laskemaan”, Ruki ilmoitti kylmästi. Virne ehti haihtua vain sekunniksi kunnes palasi. ”Eikä lähde Reitakaan.”
Ilmoitus sai aikaan ärtymystä, ihmettelyä ja lisää awwittelua. Sekä yhden tyhjän katseen Aoilta, joka ei ymmärtänyt asiaa.
”Miksei Reita lähde?” hän kysyi harmistuneen pikkulapsen kuuloisena. Rukia näytti huvittavan.
”Koska Reita jää leikkimään Ruki-sedän kanssa siksi aikaa.”
Aoin lisäksi myös Reita katsoi Rukia nyt ihmeissään. Kai ja Uruha näyttivät jo tajunneen tilanteen oikean laidan ja huomanneet Rukin vihjaavan äänensävyn. Tummempi kitaristi ja basisti eivät vain tuntuneet käsittävän lyhimmän taka-ajatusta. Reita jopa näytti hieman närkästyneeltä, kun vokalisti päätti asioista hänen puolestaan.
”Hei, Ru, minäkin haluisin laskea viimeisenä päivänä-”
”Rei-chan, sinä jäät minun kanssani tänne.”


Kyllä noi on hitaita... Ja Aoi aiheutti päivän awwwit tuolla. ^^

pucca kirjoitti:Reita tuijotti hetken lattiaa, mietti nuoremman sanoja. Sitten hän puristi kätensä nyrkkiin ja nosti katseensa.
”Satuta sitten.”


O________,,_O hui. Toi oli pelottavaa, mun mahassa jysähti. Hui... Oon vieläkin ihan järkyttyneenä täällä... Jatkoa jatkoa, että saadaan tietää, miten tuossa käy!!!!
If you lost your way, just ask somebody.
If you lost your dream, just close your eyes again.

Avatar
wataridori
Fani
 
Viestit: 23
Liittynyt: To Elo 14, 2008 7:53 pm

Re: Muista minut (RxR, pro+13/?)

ViestiKirjoittaja Nani » Su Syys 21, 2008 3:30 pm

Jeee jatkoo! :)

Ensimmäinen ajatus oli vaan, että EI RETAA SAA SATUTTAA ja Ruki on ilkee. Miks se kantaa edelleen kaunaa. Reitahan on pyytäny jo anteeks ja nii. Ei Reitalle saa olla vihanen...

Toi aamullinen kina oli aika huvittava :D Uruhan oli ilkee, kun lukittautui sinne vaikka muutkin olis halunnu. Mutta silläaikaa ku ne riiteli, nii Uruhan olis varmaan saanu hommansa tehtyä (mitänytikinätekikäänsiellä).

Sais se Ruki jo unohtaa sen ja iloita ku saa Reitan takasin, vaikka olihan se ilkeetä mitä Reita teki... Eihän Reita edes pitäny Kaista oikeesti vaan ei muistanu ketä rakasti ja se vaan arveli sen olevan Kai. Kyllähän se tajus et se oli väärä henkilö, mutta... Tää ei oo reiluu miks ne ei van voi elää onnellisena elämäänsä loppuun asti...

Noniin sitten arvostelen tätä kirjotusta... Kirjotat hyvin n_n jatka samaan malliin vaan. Lisää suhdesotkuja ;)

Nani kiittäää, moikka... *Hivuttaa puccan taskuun suuren suuren... kultakimpaleen*

Avatar
Nani
Bändäri
 
Viestit: 37
Liittynyt: Pe Elo 15, 2008 8:00 pm
Paikkakunta: Se paikka joka on siellä

Re: Muista minut (RxR, pro+13/?)

ViestiKirjoittaja midori » Ti Syys 23, 2008 5:33 pm

Äwws viimein taas jatkoa *ww*

piti lukea toi edelline luku kokonaan uudestaa et muistu mieleen mitä siinä oli tapahtunu :'D kylmä kaikki muut tapahtumat sitä ennen muistan, mut jotenki en vaa tota edellistä lukuu muistanu.
Ja mulla on tunnetusti _huono_ muisti .__.
Mutta joo, ihanaa että tähän viimein tuli jatkoa<3

Ja kuten tiät, oon seurannu tätä alusta asti ja Lafis taisin melkein joka lukuun kommata, tosin ne muutama jäi silloin kommentoimatta.
Mutta, yritän parhaani mukaan täälläkin käydä kommentoimassa jokaiseen lukuun edes jotakin :D

Ja näin alkuun, löysin jopa yhden virheen:



Uruha antoi odottaa vastaustaa pitkään ennen kuin kohautti välinpitämättömän oloisesti olkiaan ja totesi: ”No, minä kyllä haluan laskemaan.”


vastausta, yksi a-kirjain.
Mut muita en huomannu~

Ja nyt haluan kertoa, että mä todella tykkään tästä ficistä.
Tykkään tästä juonesta ja sun kuvailusta.
Ja tää juoni on erikoinen, koska en oo ennen lukenu ficciä missä joku ”etsis” kadonnutta muistiaan. Omalaatuinen, jotten sanoisi.
Ja sä osaat tehdä näistä luvuista hauskoja mutta myös surullisia. Kirjotit tuonne alkuun jo että ”

on yritetty tehä humoristiseks”. Mun mielestä onnistuit siinä, mun mielestä tää oli hauska luku :D



”Kyllä minäkin tiedän!” Aoi huusi kylpyhuoneesta ja Reita kääntyi hämmentyneenä ovea kohti.
”Mistä sinä tiedät?”
”Tästä ovesta kuuluu teidän puheenne läpi”, kuului hieman huvittunut vastaus ja Reita huokaisi raskaasti.
”No niinpä tietysti...”




”Herran jumala, Ruki ja Reita! Ettekö voineet hetkeä odottaa?! Olisimme juuri lähteneet, mutta teidän piti aloittaa hommat heti! Ja keittiön pöydällä! Voi silmiäni, silmäparkojani!” kitaristi mesosi.

Ruki vaihtoi huvittuneen katseen Reitan kanssa ennen kuin rykäisi.
”Krhm, Aoi...”
Vanhin raotti sormiaan nähdäkseen niiden raosta, mutta tilanteen valoituttua hän otti kätensä kokonaan pois ja katsoi huvittunutta vokalistia loukkaantuneena.
”Saamattomat natukset”, hän tuhahti erittäin halveksuvan kuuloisena ja kääntyi ympäri mumisten vielä mennessään: ”Minä jo ihan luulin, että pystyisitte parempaan kuin tuo.”


ja noi oli mun mielestä tän luvun parhaat kohdat, nuis kohdis sain hyvät naurut ;D

hmm, ehkäpä mäki veikkaan mitä Rukille ja Reitalle tapahtuu seuraavas luvus?
Veikkaanpa, että Ruki sanoo jotain, mikä todella satuttaa Reitaa. Niin, niin mä arvelen....mutta toivon ettei se oo totta!!
Eli, jatkoa odotan enemmän kuin innolla~
Kimi wa inai.

ent. NeeSama

Avatar
midori
Roudari
 
Viestit: 68
Liittynyt: La Elo 16, 2008 11:39 pm
Paikkakunta: Keskellä Suomen loistokkuutta.

Re: Muista minut (RxR, pro+13/?)

ViestiKirjoittaja Lyra » Ti Syys 23, 2008 6:21 pm

O__O "Satuta sitten".... .... .... Jumalaude jos sen teet Ruki niin tuun näytön läpi ja #¤=%&!!!
*köh* juu siis, uusi lukia ilmoittautuu xD En voi tajuta miksi en koskaan saanut aikaiseksi lukea tätä vanhassa lafissa,
olen järkyttynyt saamattomuudestani O__O'' Mutta asia on korjattavasissa ja voin vain kiitellä sinua, sillä pelastit
kuumeisen päiväni! kuumaa mehua + peitto + loistava ficci = 100% parannuskeino
Silmät vain hiukan punottaa, mutta pikku vika.
Sinulla on ihana kirjoitustyyli. Kuvailet jotenkin niin jännän eritavalla (älä luule että osaan kertoa tarkemmin xD)
Teksti on vain "rentoa" luettavaa, i like :}

Kuvailet ihanasti hahmot ja näiden tunnetilatkin! ;;__;;
Arvaa käykö sääliksi Kaita! Saat kyllä luvan korjata asiat, mur~ Ei sitä voi jättää ypöyksin ;;__;;
Ja Uruha on oma valloittava persoonansa <3 Miten se voikaan olla noin söpö!
Aoi tekisi mieli halata, ihan vain säälistä xD Ei kyllä ole hajuakaan, että mistä se sääli tulee... Ehkä pitäisi sääliä Reitaa ennemminkin. Mutta jos jollain se kyrpä on otsassa niin Rukilla, voe luoja. Miten se onkaan noin ärsyttävä, eihän Urskikaan ole tehnyt sille mitään pahaa! ;;__;;

Muuten, bongasin yhden jutskusen :'D

Luku 6, loppu osassa
”Tarvitseekohan arisut kolmatta kitaristia”, hän mumisi Kain tullessa auttamaan hänet pystyyn. Uruha ei ollut suostunut rumpalia siinä hommassa autttamaan, vaan kantoi nyt tämän lautaa ja toisen kitaristin suksia, näiden kävellessä mäkeä alas.

jos nappaisi yhden pelistä pois :]
Ja se toinen pikku virhe livisti piiloon enkä löydä sitä enään -.-'' ärsyttävää. Nooh, jos se joskus kävelee vastaan niin vinkkaan sinulle siitä :'D

Mutta kiitos ihanasta ficistä :] Jään kytsimään jatkoa! <3

Avatar
Lyra
Roudari
 
Viestit: 61
Liittynyt: Su Elo 17, 2008 6:27 pm

Seuraava

Paluu K-15

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron