Rentun ruusu (Die/Kyo, angst, 2/5 9.8.)

[Amor]

Otsikko: Rentun ruusu
Kirjoittaja: Amor
Oikolukija: En koe tarvitsevani (Microsoft Word 2007)
Genret: Tää on aika suuresti angstia, viinankäyttöä ja typeriä ajatuksia. Osaksi oman ahdistuksen ja vitutuksen poistamista, mut en oikein tiedä et näkyykö se tekstistä.
Paritus: Die/Kyo
Ikäraja: K-15
Osat: 2/5
Summary: Dien olisi kai pitänyt tuntea huonoa omaatuntoa siitä, mutta hän ei tuntenut – enemmän häntä ahdisti Kyon selkään puoli vuotta sitten tumppaamansa tupakka ja se, miten Kyon kasvoilla oli vihlonut särky liian kauan. ’Ikuisen ystävyyden vala, tiedäthän, Die?’
Disclaimer: Omistan ainoastaan tekstin, mutta sen tarkoitus ei ole loukata ketään, enkä saa tämän kirjoittamisesta rahaa. Henkilöt kuuluvat ihan itselleen, enkä väitä, että näin olisi koskaan käynyt, tai että henkilöiden ajatusmaailma olisi samanlainen kuin tekstissä. Otsikko on napattu Irwin Goodmanin samannimisestä biisistä (tai itse asiassa Ezekiel Mäkboin ja Intressin (toivottavasti) läpällä tehdystä cover-versiosta). Osien nimet on Skandaalin Hautajaismusiikki-nimisestä biisistä.

A/N: Siitä on… suurin piirtein kaks vuotta, kun mä viimeks olen kirjoittanut Dir en greystä jatkoficciä.
Löysin yks päivä tän ficin alun ja lopun vihkoon kirjoitettuna. Ne on kirjotettu joskus helmikuussa, joten mä en enää muista mikä mun alkuperäinen idea tähän ficciin oli, mut nyt tästä tuli tällainen. Tästä varmaan (ainakin osaksi) näkee, että mulla on kamala blocki päällä, mut toisaalta tätä on jotenkin hirveen helppo kirjottaa.

Mä en oikein osaa päättää, että kuvaako tää ficin nimi tätä ficciä, mut tuo on ollut tän ficin työnimenäkin, joten… mä muutan sen sitten joskus ehkä, jos keksin jonkun paremman.
Paritus on yksi ihanimmista, musta vaan tuntuu, ettei täällä oikein ole Die/Kyon kannattajia. :D Noh, ei se mitään. Kommenttia saa – ja täytyy – heittää, vaikka sitten haukkuisittekin tän ihan pystyyn.
Jännittää. :(


Osa 1. - Ku muil on tutkielmii, mul on muistelmii ja mustelmii, toinen toistaan mustempii, mun vihos musteel kii.


Die heitti kylmää vettä kasvoilleen, ennen kuin sulki kraanan, ja vilkaisi nopeasti peiliin. Punaiset silmät ja tummat silmänaluset kielivät unettomista öistä ja liiasta viinasta, muttei mies tiennyt enää miten muutenkaan saada pää pysymään kasassa. Ei sillä, että se nytkään olisi pysynyt – ryyppäämiselle vain piti löytyä jokin edes melkein totuutta läheltä liippaava syy. Harmi, ettei elämä ollut huora, eikä sitä voinut juoda kauniiksi.

Punatukkainen kitaristi kuuli Kyon äänen seinän takana – vokalisti oli puhunut Kaorun kanssa puhelimessa jo kohta toista tuntia tulevista keikoista. Dieta ei sellainen olisi voinut kiinnostaa sillä hetkellä pätkääkään, sillä keikkailusta oli mennyt maku, ja musiikkikin alkoi tuntua pakkopullalta. Vaikkei Die sitä olisi halunnut myöntääkään, oli vika Kyossa ja hänessä itsessään ja siinä, miten he eivät voineet käyttäytyä ihmisiksi ja elää enää niin kuin ennen.

Kyon ääni viereisessä huoneessa hiljeni niin pitkäksi aikaa, että vanhempi päätteli tämän lopettaneen jo puhelun. Pian Kyon ääni kuuluikin kylpyhuoneen oven toiselta puolelta.

”Die? Aiotko pitää itseäsi lukittuna sinne vielä kauankin? Haluaisin käydä vessassa ja mennä sitten nukkumaan.” Die pystyi erottamaan varovaisuuden Kyon äänessä, eikä olisi halunnut sen olevan niin. Kyo asui Dien luona hyvää hyvyyttään, ja silti kakkoskitaristi kohteli häntä kuin kengänpohjaan juuttunutta purukumia. Die kyllä välitti Kyosta – välitti enemmän kuin mistään muusta – mutta vokalistin typerät syytökset saivat hänen päässään kiehumaan ja jo entuudestaan huonon olon vielä pahemmaksi.
Kylpyhuoneen lukko naksahti, kun Die avasi oven ja siirtyi pienestä, laatoitetusta huoneesta hämärään käytävään. Jos Kyo ei asuisi siellä, olisi lattia varmasti täynnä likaisia vaatteita, pornolehtiä ja mainoksia. Kyon läsnäolo kuitenkin sai Dien siistimmäksi ja muutenkin vaikutus oli positiivinen, vaikka hän niin usein nuoremmalle huusi ja raivosikin.


Neonvalot loistivat ikkunalasin läpi muuten hämärään makuuhuoneeseen. Kyo oli vaihtanut petivaatteet, Die huomasi, ja hymy kohosi hänen kasvoilleen tietämättä kuitenkaan syytä siihen. Ja niin lääkepurkki pyöri jälleen hänen sormiensa välissä, muttei hän uskaltanut kuitenkaan noukkia yhtä ja heittää suuhunsa. Kuka helvetti oli keksinyt unettomuuden, ja kuka tollo oli keksinyt siihen lääkkeet, jotka vaikuttivat Dieen niin negatiivisesti? Lääkkeiden ’nyt lähtee jalat alta’ –vaikutus ei olisi haitannut niin paljon, jos Die olisi lääkkeiden vaikutuksen alaisena muistanut oman nimensä ja herätessään ei joutuisi oksentamaan ja kärsimään huimauksesta.

Die vihasi sitä. Hän ei halunnut olla lääkkeiden ohjailtavissa, varsinkaan vain sen takia, että joku paskiainen joskus kauan sitten oli satuttanut häntä. Hän ei halunnut satuttaa Kyota huutamalla ja haukkumalla ja kiduttamalla tätä henkisesti, sillä kyseinen mies tuntui tällä hetkellä olevan tasan ainoa, jota kiinnosti Dien kuulumiset, mutta Die ei osannut tehdä mitään muutakaan. Hän ei päästäisi ketään liian lähelle enää, ei ikinä, ja sitähän Kyo juuri yrittikin. Päästä lähelle.
Die ei rakastuisi, vaikka välittikin Kyosta paljon, eikä hän luottaisi. Ikinä.

Kakkoskitaristi pujahti puhtaiden lakanoiden väliin ja laski lääkepurkin takaisin pöydälle. Ei hän jaksaisi pahaa oloa ja huimausta nyt, ehkä sitten huomenna.

Ei kulunut kauaa, ennen kuin Kyokin palasi kylpyhuoneesta, sammutti valon ja asettui makaamaan sängylle (liian lähelle Dieta). Hänen ’minä rakastan sinua’ –tunnustuksensa jäi kellumaan hämärään ilmaan, muttei Die vastannut mitään.

Miksi olisi? Valehtelu oli sopimatonta.


Die laski punaisen digitaalikellon numeroista, että meni kaksikymmentäkolme minuuttia ennen kuin Kyo nukahti. Vanhempi käänsi katseensa kellon näytöstä vierellään raskaasti hengittävään mieheen, ja erotti hämärässä vaalenneita arpia hänen rintakehällään.
Kyllähän Die tiesi, miksi jäljet pujottelivat Kyon iholla katkonaisina virtoina. Rakkaus oli niin typerä käsite, liian laaja ja sisälsi liikaa tunnetta. Tunnetta, jota Kyo ei osannut kontrolloida, ja koska itseään kuitenkin saattoi kontrolloida, oli pakko kontrolloida edes sitä vähää. Se oli vähän niin kuin suojamuuri – sen raoista saattoi päästä sisään, mutta pikku hiljaa se valmistui, ja…

Dien ajatus katkesi. Hän oli kliseinen. Kyo ei saisi koskaan rakennettua itsensä ympärille muuria, ikinä, sillä hän rakasti liikaa. Dien olisi kai pitänyt tuntea huonoa omaatuntoa siitä, mutta hän ei tuntenut – enemmän häntä ahdisti Kyon selkään puoli vuotta sitten tumppaamansa tupakka ja se, miten Kyon kasvoilla oli vihlonut särky liian kauan. ’Ikuisen ystävyyden vala, tiedäthän, Die?’

Kyo oli heikko. Kyo oli niin saatanan heikko ja typerä.

Ja silti, kaiken sen jälkeenkin, Kyo oli ainoa ihminen, joka osasi pitää Dien pään pinnalla. Se oli säälittävää – aikuinen ihminen ei osannut pitää huolta itsestään – mutta punatukkainen kitaristi ei jaksanut taistella vastaankaan. Sitä paitsi, Kyo tarvitsi sitä. Kyo tarvitsi häntä.

Meni hetki, ja Die hätkähti. Hän vilkaisi nopeasti kelloon ja tajusi sen olevan vasta kahta minuuttia enemmän kuin äsken. Kaksi minuuttia. Enkö oikeasti voisi nukkua edes hetkeä pidempään kerrallaan?

Kyo siirtyi lähemmäs Dien kylkeä, hänen lämmin hengityksensä osui vanhemman kaulaan ja solisluille, ja lantiolle kiertyvät kädet tuntuivat lohdullisilta. Die ei oikeastaan – jos täysin rehellisiä oltiin, siis – tiennyt, miten he olivat päätyneet tähän. Tai no, tiesihän hän; Kyo oli ilmoittanut rakastavansa häntä ja loppujen lopuksi hän oli viettänyt enemmän öitä Diellä kuin kotonaan. Sitä Die ei kuitenkaan ymmärtänyt, miksi Kyo oli ryhtynyt siihen. Molemmat heistä kuitenkin tiesivät, ettei siitä tulisi mitään. Ikinä.


Kyo oli yrittänyt saada sitä yhtä nuottia kurkustaan varmaan viimeiset kolme varttia, mutta se ei vain onnistunut. Dien olisi tehnyt mieli ottaa Shinyan rumpukapula ja kalauttaa sillä Kyota päähän – toisaalta taas hän olisi vain tahtonut kietoa kätensä vokalistin ympärille ja kuiskata, että ’kyllä se siitä’. Kaikkihan näkivät, miten pettynyt ja vihainen Kyo oli itseensä, ja kakkoskitaristi saattoi jo nähdä sielunsa silmin, miten illalla Kyon rintakehällä vilistäisi vain enemmän punaisia virtoja, eikä se tällä kertaa edes johtuisi rakkaudesta Dieta kohtaan.

Die ei vain ollut sellainen ihminen, joka osasi lohduttaa. Hän ei osannut keksiä oikeita sanoja, hän lähinnä oli se, joka ärsytti ja sai kaikki vain pahemmalle tuulelle.

”Yritä vielä”, Kaoru kehotti, vaikka hänen äänestään saattoi kuulla syvän epätoivon ja väsymyksen. Bändin johtaja oli muutenkin ollut viime päivät tavallista väsyneempi ja kärttyisempi, eikä Die oikein ollut uskaltanut olla lähellä ykköskitaristia enempää mitä oli pakko. Kyllähän miehestä näki, että häntä painoi jokin, muttei ollut Dien tehtävä ottaa selvää mitä se ’jokin’ oli. Toshiya voisi ihan hyvin tehdä sen, hän tuli muutenkin kaikkien kanssa paljon paremmin toimeen kuin Die.

Ja niin punatukkainen alkoi taas miettiä, miksei hänestä koskaan ollut mihinkään ja miksi hän oli sosiaalisesti niin kyvytön. Miksei hän koskaan osannut sanoa oikeita sanoja, ja miksei kukaan koskaan halunnut keskustella hänen kanssaan? Kaikki kyllä olivat valmiita vitsailemaan ja juoruilemaan, mutta kun Die sattui puolellakin sanalla mainitsemaan jotain oikeista ajatuksistaan, ei kukaan ottanut häntä tosissaan.

Paitsi Kyo. Se kuitenkin oli eri asia, sillä Die halusi muitakin ystäviä. Toisaalta se oli aika typerä toive, sillä eihän hän koskaan tulisi löytämään ystäviä. Hän oli liian kyvytön, liian typerä, ärsytti liikaa, eikä tajunnut koskaan mistään mitään.

”Ei onnistu”, Kyo sanoi surkeana. Vaikka Die miten paljon olisi halunnut lohduttaa toista – hän tiesi, että oli ihan hirveästi vokalistille velkaa kaikesta – ei hän keksinyt yhtäkään lohduttavaa sanaa (ja nekin mitä hän keksi, tuntuivat typeriltä hänen suuhunsa).


Harjoitukset saatiin päätökseen (Kaoru oli liian väsynyt, Kyo ei saanut korkeita nuotteja ulos kurkustaan, Toshiya halusi elokuviin, Shinyalla oli perhetapaaminen, Diellä ei mitään) ja aika treenikämpän ovelta kotitalon hissiin tuntui kuluvan kuin unessa, ainakin Dien mielestä. Kyo vain oli hiljaa ja surkeana hänen vierellään koko matkan, eikä edes ottanut Dien tarjoamaa tupakkaa vastaan.

’Kyllä se siitä’ –sanat jäivät jälleen Dien kurkkuun, joten hän päätti vain tarttua lyhyempää vasemman käden sormista ja hymyillä rohkaisevasti.
Toisinaan Die toivoi, että jonkun eleet olisivat voineet vaikuttaa häneenkin niin piristävästi.


Die potki valkoiseen pussilakanaan puetun untuvapeittonsa sängyn jalkopäähän ja painoi käsiään korvilleen. Kyo itki kylpyhuoneessa, itki niin paljon, ja Die saattoi kuulla, miten Kyo haukkoi henkeään ja huusi ”mene pois, mene pois minun elämästäni, minä en tarvitse sinua, minä en jaksa rakastaa sinua”, ja paha olo vyöryi hänen ylitseen, muttei hän osannut tehdä mitään. Oliko se Dien vika, että Kyo rakasti häntä? Toisaalta jotkut saattoivat ajatella sen olevan, mutta mitä Die sille mukamas mahtoi? Ei hän halunnut olla Kyolle ilkeäkään, vaikka se ehkä olisi auttanut Kyota unohtamaan.

Kyo huusi, haukkoi henkeään ja löi päätään kylpyhuoneen kaakeloituihin seiniin. Die ei olisi halunnut kuulla, mutta hän kuuli silti.
Miksei Kyo vain voisi mennä kotiinsa? Hän ei kuulunut tänne, he eivät kuuluneet yhteen.

[Amor]

A/N: Nää osat on kieltämättä säälittävän lyhyitä, mut ei se varmaan haittaa, kun ei tätä kukaan edes lue. :D Haluan kuitenkin saada tän valmiiksi ja postattua kokonaisena tänne, vaikka kukaan ei sit lukiskaan.
Lyriikat on Kaija Koon Vapaa -biisistä. Ja niin, ois ihan ok, jos joku edes kertois lukevansa. Aika masentavaa tää.

Osa 2. – Koska loppujen lopuks sydämeen mahtuu vaan yks ämmä

Mä rakennan kotini yksin,
mä parannan minäni yksin
ja pakotan pitämään itseni koossa

En ole se surkea rätti,
jonka sydän on imetty kuiviin,
en rakenna sille kotiini huonetta.


Die avasi kolmannentoista kaljansa ja huokaisi syvään. Harjoitukset olivat menneet jälleen päin persettä, eikä hänen oloaan helpottanut syksyn ensimmäinen rankkasade, joka oli häätänyt jalankulkijat pois kaduilta ja sai viemärit tukkoon. Ukkonen jyrisi, ja harmaanmusta taivas välähteli hetkittäin.

Missähän Kyo oli?

Die ei oikeastaan pitänyt kaljasta, ei koskaan ollut pitänytkään, vaikka niin väittikin. Se vain oli tarpeeksi halpaa, ja mikä tärkeintä – siinä oli alkoholia.


Mitä lähempänä filtteriä tulipää paloi, sitä kuumempana tupakansavu suussa tuntui. Ei Die pitänyt tupakastakaan, mutta siitä oli tullut typerä tapa (ja pakkomielle). Kyo oli saapunut takaisin hiljaisena ja väsyneenä ja vaikka hän ei ollutkaan tullut Dien seuraksi keittiöön, oli Dien silti pakko päästä ulos.

”Die…” Kyo kutsui ja sai puhutellun säpsähtämään. Hän ei ollut kuullut raolleen jätetyn parvekkeen oven narinaa rankan sateen läpi.
”Mm?” punatukkainen mutisi, vaikkei olisi tahtonutkaan keskustella. Kyon äänensävy oli juuri niin paljon varovainen, että tämä selvästi halusi kertoa jotakin.
”Minä… Tulethan nukkumaan pian?” hän kysyi, vaikka olisi selvästi tahtonut sanoa jotakin muuta. Die olisi ehkä halunnut kysyä mitä Kyo oikeasti yritti sanoa, muttei osannut painostaa.
”Tulen kai”, pidempi vastasi hiljaa, vaikka hänellä olikin ollut suunnitelmissa tuijotella niitä Tokion happosateita koko yö ja ehkä seuraava aamukin, jos taivas jaksaisi itkeä niin pitkälle.
”Kaoru käski sanoa, ettei huomenna ole treenejä”, Kyo mumisi. Dien olisi tehnyt mieli käskeä toista puhumaan kovempaa, mutiseminen oli lapsellista ja typerää.
”Miksei?” Die kysyi ja tumppasi tupakkansa sadepisaroiden kastelemaan kaiteeseen.
”Hän ei jaksa meitä enää.”

Kyon sanat ottivat sydämen pohjasta. Kyon sanat eivät Kyon sanomana kuulostaneet tylyiltä, vaikka ne juuri sitä olivatkin.

”Tulethan nukkumaan?” Kyo kysyi hiljaa, hän keikkui parvekkeen oven kynnyksellä paljain jaloin ja kädet kananlihalla.
”Tulen.”


Sateet jatkuivat ja jatkuivat ja jatkuivat aamuun, eikä Die jaksanut nousta. Kyo toisella puolen sänkyä hengitti raskaasti aina kello puoli seitsemään asti, kunnes kahtakymmentäneljää minuuttia vaille seitsemän siirtyi Dien kylkeen.

Kakkoskitaristi ei pitänyt heidän suhteestaan. Se sai hänet ahdistumaan ja miettimään liikaa, vaikka hän olisi vain halunnut elää rauhassa. Silti hän ei hennonnut sanoa toiselle ei, hän ei halunnut enempää harmia, ja toisinaan Kyon seura oli jopa helpottavaa.
Mutta se oli vain toisinaan, eli hyvin harvoin.

Kyo säpsähti ja hänen hengityksensä oli hetken sekavaa ennen kuin siitä tuli pinnallista. Die ei vilkaissutkaan häneen – katto oli liian mielenkiintoinen – mutta tunsi silti lyhyemmän unisen tuijotuksen kasvoillaan ja kaulallaan.

”Huomenta”, Kyo sanoi hiljaa, hänen aamukäheä äänensä oli Dien mielestä kaunis, muttei punatukkainen ymmärtänyt, miksi Kyo yritti hänen suhteensa niin paljon. Eihän Die halunnut olla mikään typerä ja leikkiä vaikeasti tavoiteltavaa, vaan hän ei vaan osannut, halunnut, pystynyt, viitsinyt ryhtyä mihinkään parisuhteeseen tai muuhunkaan yhtä typerään.
”Huomenta”, Die vastasi vain kohteliaisuudesta. Hänen äänensä oli vain säälittävää pihinää.

Kyo suuteli hänen olkapäätänsä hiljaa, rohtuneilla huulillaan, ja silitteli Dien käsivartta sormenpäillään. Die piti hänen kosketuksestaan ja antoi hänen jopa tehdä niin sillä tiesi, ettei koskaan jäisi koukkuun.

Kyo ei ollut häntä varten.

Vokalistin suudelmat siirtyivät olkapäältä kaulalle ja siitä suupieleen, ja Die käänsi katseensa kohti Kyota. Lyhyemmän ruskeat silmät olivat surulliset, mutta hukkuivat vaaleiden silmäluomien taakse Kyon painaessa huulensa Dien huulille ja silmänsä kiinni.


Die tuijotti sateeseen ja lämmitteli sormiaan riisikupin ympärillä. Ehkä Kaoru oli oikeasti väsynyt heihin ja halusi pitää taukoa, mutta se sai silti onton tunteen kasvamaan Dien sisällä. Musiikki oli se, mikä sai hänet pysymään pinnalla, eikä hän halunnut menettää sitä. Dir en grey oli liian suuri menetettäväksi.

”Miksei sinulle enää voi puhua niin kuin ennen?” Kyon painavat sanat halkoivat ilmaa ja saivat Dien melkein sijoiltaan.
”… Miten niin?”

Die hytisi harmaan t-paitansa sisällä, kylmästä ilmasta ja kylmistä sanoista. Miksi Kyon piti pitkittää hiljaisuutta niin paljon?

”Sinä et enää ole se ihminen, johon minä tutustuin joskus aikanaan. Sinä olet hiljainen, sulkeutunut, et nuku, etkä välitä mistään muusta kuin musiikista. Miksi sinä muutuit, Die?”

Hän ei osannut vastata. Miksi sinä muutuit, Die? Eihän Kyon kuuluisi kysellä tuollaisia. Miksi sinä muutuit, Die? Kyo oli aina ennenkin ollut hiljainen sopeutuja heidän suhteessaan, joten mistä nyt tuuli? Miksi sinä muutuit, Die?

”Sinäkin olet muuttunut.”

Kakkoskitaristi tunsi itsensä typeräksi, kun ei osannut sanoa muutakaan. Kyo istui parvekkeen betonisella lattialla aamutossuissaan ja tupakka sormiensa välissä.

”Sinun kanssasi on pakko.”

Miksei Kyo voisi olla vain hiljaa? Aivan varmasti hän näki, ettei Die halunnut kuunnella.

Miksi sinä muutuit, Die?

[nazogi]

minä kerron lukeneeni nämä. en edes muista, milloin olisin lukenut ficin parituksella die/kyo, jonka takia ihan vain vaihtelun ja parituksen vuoksi aukaisin ( sekä luotan kirjoituksiisi ), vaikka pakko myöntää, ettei paritus niinkään kuulu lemppareihin. he ovat vain ne, joiden suhde on jo alkujaan todettu huonoksi ja epäonnistuneeksi. siksi kai se onkin niin kiehtova.

osaan kuivtella dien tällaisena henkilönä kuin olet sen tässä kuvannut, se lähentelee jollakin asteella omaani. mutta mikä siinä särähtää hieman on se, että mielestäni se on hieman liian välinpitämätön, hengetön ... tuollainen. mietin vain, mikä sai sen ajautumaan tuohon olotilaan, milloin elämä alkoi maistua puulta - eihän hänellä ole enää kuin musiikki, mikä tosin kuulostaa hyvältä sinällään ( jtn sille on tapahtunut, pettymyksiä, epäonistumisia ? ). kaipaisin kuitenkin ehkä hieman syvyyttä diehen. ficissä on kyllä paljon tunnetta, sitä en kiellä. väistämättä sitä tuntee pientä ahdistusta kyon takia dien takia niiden takia ja toivoisi, että die alkaisi antamaan kyollekin jotakin takaisin pikku hiljaa. ei vaan olisi ja joisi ja möllöttäisi.

kyo taas ... en ole itseasiassa tottunut lukemaan sitä noin heikkona ja pienenä. siitä puuttuu se kovuus, mihin oon tottunut ( tai just se perus suojamuuri sen kaiken tunteen edessä plah, mitä kaikkee sitä nyt onkaan ). mutta jollain tapaa sitä kaipaa tähän. on kivaa lukea erilaisesta kyosta, mutta tässä se on mielestäni ehkä liiankin säälittävä, se takertuu liikaa diehen ja säälittää sen puolesta, miten se heittäytyy tuohon kaikkeen ja satuttaa sillä vai itseään.

kirjoitustyylistäsi pidän edelleen, se itseasiassa pelastaa koko ficin. onnistut luomaan tunnelmaa tähän ja ajatusmaailmallisesti syvyyttä, tuntee sen ahdistuksen ja turhautumisen, mikä vangitsee itseasiassa koko bändiä. miten mikään ei tunnu oikeastaan menevän oikein, kaikki ovat väsyneitä ja valmiita pistämään hanskat tiskille. varsinkin die. tyyppi on ihan rappiolla ja sitä toivoo, että jossakin vaiheessa se antaisi kyon ravistella itseensä vähän elämän iloa eikä heittäisi heitä oiko päätä roskikseen. uskallan toivoa edes jonkin asteista onnellista loppua, die vaan huijjaa itseään sanomalla, ettei niillä oo tulevaisuutta - totta kai niillä on, muuten se on ihan tyhmä mies.

kaikesta pienistä ristiriidoista huolimatta pidän tästä ficistä. olen utelias, mihin lopulta kaikki ajautuu ja miten. kiitos, diruficit tuntuvat muutenkin käyvän vähiin : )

[Tyler]

Huhuu, tuleepa nostalgiset fiilikset tästä ficistä! Muistan ne ajat kun en lukenut paljoa mitään muuta kun Deg-angstailua, ja ihan hauska nyt taas vanhojen aikojen kunniaks lukea taas samantyyppistä tekstiä.

Mä tykkään sun kirjoitustavastas tosi paljon. Se on sujuvaa, hyviä kuvailuja ja välillä esiintyvä kiroilu jopa sopii tekstiin sillä aika usein mun mielestä kiroilu tuntuu joissain ficeissä teennäiseltä ja turhan korostuneelta.

Harmi, ettei elämä ollut huora, eikä sitä voinut juoda kauniiksi.

Tästä kohdasta mä erityisesti pidin, se kiinnitti heti mun huomion. Saattaa olla että tää on joku ihan yleisesti käytetty kielikuva, mutta jos ei oo niin onnittelen sua koska tää oli mun mielestä hienosti oivallettu!
Muutenkin sun kirjotuksesta tuntee sen synkkyyden mitä sä oot varmaan halunnutkin tähän ficciin.

Hahmot taas on vähän heikommalla puolella. Munkin mielestä Die on vähän turhan välinpitämätön ja kylmä, ja haluisin tosissani tietää että mistä tämän mielentila johtuu. Onko Die vaan pikkuhiljaa alkanut kyllästyä maailmaan vai johtuuko asia mystisestä henkilöstä joka satutti häntä niinkuin unilääke-kohdassa mainittiin. Mä toivo että Dien hahmo kehittyy tässä jotenkin, koska saattais olla tylsää lukea viis osaa vaan pelkkää masistelua ja haluun tietää kehittyykö Dien ja Kyon suhde. Mulle on myös suht avoin että mikä tän ficin juoni on. Nythän ei oo paljoa tapahtunut mitään, tästä tulee enemmän mieleen joku yhdestä tunnetilasta kertova oneshot.

Se on jännä miten Kyosta tehdään joko (ainakin jokunen vuosi sitten) semmonen ihmeellinen yliaktiivinen chibi tai sitten kuten tässä haavoittuva, toisista riippuvainen ja se suhteen heikompi osapuoli. Mä tykkään enemmän kyllä jälkimmäisestä vaihtoehdosta, mutta silti mun mielestä myös tässäkin Kyon riippuvuutta ihmisistä on liioiteltu vähän turhan paljon. Kyo tuntuu liian varovaiselta ja suvaitsevaiselta Dien touhuihin enkä mä uskokkaan että melkeen kukaan jaksaisi kituuttaa noin yksipuolisessa suhteessa.

Mä ymmärrän että tää on osittain oman ahdistuksen ja vitutuksen poistamista, mutta silti mä kaipaisin tähän vähän muitakin ulottuvuuksia. Silti odotan kiinostuneena että saako tää jotain käänteitä ja että mihin tää lopulta päätyy.

[altesse]

Bongasin tämän fictin jo silloin kun ensimmäinen osa ilmestyi. Harmikseni en silloin jostakin syystä kommentuinut ja sitten ilmestyikin jo toinen osa ja loppujen lopuksi olen vasta nyt kommentoimassa tähän.

Die/Kyo ei kuulu lempiparituksiini, mutta se on silti jokseekin kiehtova. Eikä tällä parituksella muutenkaan niin kamalasti kirjoitera joten tämä oli mukavaa vaihtelua senkin puolesta. Muutenkin olen tykästynyt ficteihisi joten loppupeleissä lähdin tätä lukemaan ihan vain kirjoittajan takia.

Mitäs sitten tästä sanoisi? Dir en grey ja angst, jo liian tutuksi tullut yhdistelmä. Miksi kukaan ei voi kirjoittaa tällä fandomilla mitää muuta kun agstia? Kyllä tästä porukasta saisi muutakin irti. Okei toi oli tuollainen offi ja avautuminen, mutta kuitenkin.

Tykkään sun kirjoitustyylistä. Tekstisi on helppoja ja kevyttä luettavaa. Kun sanon, että tekstisi on kevyttä luettavaa niin tarkoitan sillä sitä, että lauserakenteet eivät ole liian monimutkaisia joitten kanssa lukijan pitäisi miettiä ja pähkäillä tovi ennen kun ne avautuvat. Kuvailusi hapuilee vielä keskivertaisesta hyvää. Jotenkin ei koskaan oikein tiedä kuinka hyvin olet paneutunut siihen vai oletko ollenkaan. Tässä tämä kuvailu nyt oli keskivertaista. Yksittäisiin asioihin oltaisiin voitu paneutua enemmän vaikka kokonaiskuva olikin hyvä.

Hahmojen luonteen piirteistä... ne eivät vain oikein tahtoneet iskeä. Dunno why, mutta kuitekin näin tuntui käyvän tällä kertaan. Dien kylmyys ja jonkin asteinen viha tuntui yliampuvalta. Eikä sitten Kyon jokseenkin ruikuttuva ja takertuva luonne parantaneet asioita. Olisin mielummin nähnyt Dien ja Kyon tasavertaisina henkilöinä tässä heidän suhteessa jota kuvaat fictissä. Nykyään kun pääsen, joudun lukemaan Kyon suhteen heikompana osapuolena se saa minussa jonkin inhotus vaiheen yleosesti ottaen päälle. Ihmiset kun tuntuvat vetävän nykyään nämä semeuke asetelmat yli.

Jatkoa odotellessa.