Ja maailma on mun (Original, novelli)

Alue originaaliteksteille, eli novelleille ym. fiktiivisille teksteille ja lyriikalle.

Ja maailma on mun (Original, novelli)

ViestiKirjoittaja Secu-chan » To Joulu 27, 2012 1:20 am

Title: Ja maailma on mun
Author: Secu-chan
Beta: avoimen yliopiston luovan kirjoittamisen kurssin vetäjämme
Rating: S
Genre: Original
Summary: ”Joskus on käytävä pohjalla päästäkseen huipulle. Joskus on myös heittäydyttävä, mentävä virran mukana, annettava tuulien kuljettaa, jotta elämä on elämisen arvoista.”
A/N: Tämä novelli oli tosiaan ay:n luovan kirjoittamisen kurssin lopputyö. Meitä ohjeistettiin kirjoittamaan kaipauksesta, mutta emme saaneet käyttää kaipaus-sanaa. Osa ryhmäläisistäni ymmärsi tämän novellin ja osa ei ymmärtänyt tästä juuri mitään, joten tän novellin julkaisu täällä on kohtuullisen pelottavaa, varsinkin, kun tä on mun eka julkaisemani teksti täällä :D Joten älkää syökö mua, okei? ;__;
Huomauttaisin vielä, että en kirjoita novelleja oikeastaan ikinä, olen tätä ennen tehnyt tasan yhden novellin ja sekin oli 5 vuotta sitten, kirjoitan siis vain rope-tyylisesti (jos esseitä, kolumneja yms. ei lasketa ay:n tehtävinä) eli tä novelli oli todella suuri kokeilu ja myös kokemus. Katsotaan, mitä tykkäätte^^

Ai niin ja tä novelli sai hienoisia vaikutteita Shunshunin ficistä nimeltä Tahdon nähdä sinut, kauniina ja Minnakon Matkalaukkuun mahtuvat unelmat -ficistä :3 Parissa lauseessa on samankaltaisuutta heidän ficceihinsä (tajusin sen työni palauttamisen jälkeen >.<), mutta kaiken muun olen pyöritellyt omassa päässäni jo kuukausia sitten :3 (joten mua ei toivottavasti nyt haasteta oikeuteen? :<)
Huom! Novellini nimellä ei ole minkäänlaista tekemistä Shunshunin It's not me, it's you -ficin kanssa, jossa esiintyy "Ja maailma on sun" -lause, päätin novellini nimen kuukausi sitten ja satuin näkemään tuon ficin tänään. Novellini nimi on eräästä agentti-ropestani tempaistu :3

Kommentit on kivoja, mutta en vaadi niitä. Minkä pituinen vain palaute kelpaa, jos aikaa sellaisen antamiseen löytyy 8D

Nyt: nauttikaa^^

***

Makaan sängyssäni, suljen silmät. Kohotan käteni arasti ylös jonkinlaiseen halaukseen. Kuvittelen sinut käsieni väliin. Mumiset ihania sanoja, ja tunnistan yhden kolmikon. Kuka on määrännyt, että siinä lauseessa on oltava minun kielessäni juuri kolme sanaa? Minä rakastan sinua. Miksei käytännössä kahta ja vain periaatteessa kolmea, kuten ranskan Je t’aimessa. Kunpa olisinkin ranskalainen, elämäni olisi yhden sanan verran helpompaa. Nyt en pysty sanomaan sitä. Suukottelet olkapäätäni, ja huomaan miettiväni, millaista toisen ihmisen suuteleminen on, koska en ole ikinä kokeillut.
”Elämä on liian lyhyt epäröintiin”, sanot korvaani vasten ja tunnen suupieltesi asennosta, että hymyilet rohkaisevasti. En erota kasvojasi, koska olet haudannut ne hiuksiini, mutta vartalosi ja varsinkin mielesi ovat vahvoja ja kadehdin sinua. Et viivy luonani pitkään, vaan lähdet mielikuvistani yhtä nopeasti kuin olet tullutkin, jotta voisin nukahtaa rauhassa. Pian leijailen toiseen maailmaan kaikessa hiljaisuudessa.

Katselen bussin ikkunasta, kuinka maisemat juoksevat karkuun vastakkaiseen suuntaan. En kai koskaan saa niitä kiinni, vaikka tekisi mieli ottaa kuva kauniista pellosta tai kaupungin pilvenpiirtäjästä, joka kohoaa silmieni edessä ylväänä ja lasiseinäisenä. Istun joka kerralla tässä samassa 1992-linjan bussissa. Numerosarja muistuttaa minua vuodesta, jolloin vielä pidin itsestäni – jolloin vielä uskalsin. Bussi on keltainen ja täynnä mainoksia rock-tapahtumista, alennusmyynneistä, ravintoloiden tarjouksista ja uusimmista elokuvista, mutta en käy tutustumassa mihinkään. En ole edes varma missä olen ja se ahdistaa minua. Silti bussissa istuu muitakin ihmisiä, eivätkä he näytä lainkaan huolestuneilta. He lukevat rentoutuneesti kirjaa, kuuntelevat musiikkia tai katsovat tv-ohjelmia. Eräs äiti syöttää esikoistaan tuttipullosta, vanha mies torkkuu paksu takki peittonaan. Olisipa minullakin pieni tytär, mutta esikoisen vanhempana oleminen pelottaa, joten en ole edes yrittänyt.

Vilkaisen ikkunasta korkealle sillalle, josta rapautunut musta maali alkaa lohkeilla. Huomaan sinut sillan kaiteella, tasapainottelet käsilläsi kuin nuorallatanssija ja minua hirvittää, vaikka naurat kuolemalle ja putoamisvaaralle. Linnut lentelevät ympärilläsi kuin olisit Jumala.
”Elämä on liian lyhyt pelkoon”, kuulen sinun huutavan, mutta en näe kasvojasi, koska olet selin.

Säpsähdän nukkaantuneella istuimellani, kun käytävällä vessasta paikalleen palaava pikkupoika kompastuu omiin jalkoihinsa ja kaatuu. Pojan isä tulee paikalle ja kysyy:
”Miksi me kaadumme?”
”Jotta voisimme nousta takaisin ylös”, poika vastaa ja tekee juuri niin, itkemättä tai häpeämättä.
”Joskus on käytävä pohjalla päästäkseen huipulle. Joskus on myös heittäydyttävä, mentävä virran mukana, annettava tuulien kuljettaa, jotta elämä on elämisen arvoista.”
”Mitä tuo tarkoitti, isä?” poika kysyy ruskeat kauriinsilmät hämmästyksestä suurina.
”Se oli vain sanonta, ymmärrät, kun olet vanhempi”, mies vastaa ja ottaa poikaansa kädestä johdattaen tämän istuimelleen.

Ehkä se on vain sanonta, ajattelen, mutta ne sanat toivat valoa pimeyteeni. Olen liian kauan jäänyt paitsi omasta elämästäni. Kun muut muistelisivat kokemusrikkaita vuosiaan, puhuisivat hyvästä elämästä kuolinvuoteella, minä voisin vain todeta, ettei minulla ole muisteltavaa, koska en ole lähtenyt, kokenut tai tuntenut. En ole seisonut jyrkänteen reunalla ja ottanut uskon loikkaa tuntemattomaan. Minun täytyisi uskaltaa, pystyä ja tahtoa. Ottaa elämäni takaisin, jotta minun ei tarvitsisi kuolinvuoteella itkeä sen keskeneräisyyttä. Ensimmäistä kertaa vuosiin välitän siitä, mitä syntymäni ja kuolemani välissä on, haluan kohdata loppuni tyytyväisenä elämääni. Elämä itsessään on suurin lahja, jonka voimme ilman rahaa saada, ja tahdon osoittaa kiitollisuuteni. Tästä hetkestä eteenpäin käyttäisin lahjaani hyvin, ansaitsisin paikkani ja olemassaoloni. Olisin oman elämäni suurin tähti, enkä ikinä milloinkaan enää päästäisi itseäni sammumaan vain siksi, että olen vähäpätöisesti vain yksi tähti yli viidestä miljardista. Pienikin on ainutlaatuista ja tärkeää. Nimenomaan pieni ja muille merkityksetön lause oli minulle suurin mahdollinen valaistumisen edellytys.

Joskus kaikki on niin vähästä kiinni, ajattelen ja minua miltei hymyilyttää, miten ironisesti nuo ajatukset negatiivisessa valokiilassa kerran painoivat minut upoksiin, syvään kuiluun. En muista, miltä hymyilyni näyttää, mutta en välitä siitä, mitä mieltä muut ovat, kunhan vain minusta tuntuu hyvältä. Haluan näyttää itseni ja hyvän oloni sinulle tismalleen tällaisena, jotta osaisit korjata minut loppuun – jotta minusta tulisi sinunlaisesi.

Nousen, otan matkalaukkuni. Siinä matkalaukussa ovat unelmani, joihin en ole uskonut aikoihin. Ehkä joudun pian hankkimaan isomman ja tilavamman matkalaukun. En kuitenkaan aio päästää unelmiani vapaaksi, saattaisin kadottaa ja unohtaa ne taas, eikä minulla ole enää varaa harhailla pimeydessä vailla päämääriä, tavoitteita ja haaveita.

Bussissa istuvat ihmiset katsovat, kun kävelen heidän ohitseen. He supisevat siitä, miten olen ennen ollut vain mykkä, tyhjä kuori, jonka sisus on rapistunut, kuten hiekkalinnat aaltojen paineessa. Silmäni ovat muistuttaneet kuollutta kalaa – ei liikettä, ei pilkettä. Mielessäni olen räpiköinyt joka suuntaan pääsemättä mihinkään. Mutta nyt säteilen kuin tuhat aurinkoa. Olen helmi, jollaisia kalastajat etsivät aamutuimaan sukeltamalla. Olen muuri, josta on irtoillut tiiliä, laastia ja ruusuköynnöksen terälehtiä, mutta seison yhä paikoillani, minulla vain on pieniä, haaleita arpia muistona taantumasta. Ne muistuttavat minua siitä, millaiseksi en enää halua palata. Olen kutsunut parempaa huomista ikuisuudelta tuntuvan ajan eri kielillä ja vihdoin kutsuuni on vastattu. Vihdoin on toivoa.

Seisahdun kuskin viereen, katson hänen kanssaan samaan suuntaan, tuntuu kuin näkisin maiseman ensimmäistä kertaa, kuin kaikki olisi uutta.
”Anteeksi, milloin tämä bussi on perillä?”
”Haluatteko perille, aivan varmasti?” kuski kysyy ja hänen kasvonsa peittyvät suuren konduktööri-lakin alle.
”Haluan, varmasti”, vastaan, enkä tällä kerralla epäröi.
”Niin sitä pitää. Elämä on katsokaas liian lyhyt...”
”Tiedän, tiedän nyt.”

Herään ja sydämeni hakkaa rinnassa. En katso kelloa, minulla ei ole aikaa siihen, nousen vain rivakasti ylös. Juoksen keittiöön ja näen tiskaamattomat tiskit lavuaarissa, ne saisivat nyt jäädä. Sisimmässäni tiedän, että olet tuolla jossain samassa maailmankaikkeudessa odottamassa minua ja minä löydän sinut, ehkä juuri tänä uuden elämäni ensimmäisenä päivänä. En pese hampaitani, en harjaa hiuksiani, laitan sellaiset vaatteet päälleni, joissa viihdyn. Olen varma, että kelpaan sinulle tällaisena kuin olen. Sitten pysähdyn. Puinen ulko-ovi näyttää isolta, raskaalta ja pelottavalta. Metallinen kahva on niin korkealla, että joudun taivuttamaan niskaani nähdäkseni sen. Kurkotan, mutta en yletä. Lopulta hyppään pienillä jaloillani ja tarraudun kahvaan hiestä nihkeillä sormillani. En salli itseni vajota, tahdon pinnalle, pysyä siellä. Ovi aukeaa ja auringonvalon kirkkaus häikäisee silmiäni. Sininen, äärettömän valtava taivas syleilee minua. Kuulen punarastaan pehmeän soinnin. Otan askelen. Ei mitään, ei ketään, uskalsinpas. Toinen askel. Voitin. Kolmas. Vapauduin. Pian hypähdän tasajalkaa eteenpäin, enkä horjahda pihatien laatoituksella. Nauran. Vedän keuhkoni täyteen ilmaa ja päästän sen ulos euforiansekaisena huudahduksena: ”Nyt minä tulen, oletko valmis?”

Lähden etsimään sinua. Ja löydän itseni.

// En ole tottunut jakamaan kappaleita näin, vaan 3 välilyönnillä, ja olisin mieluummin jättänyt tekstini niin, mutta muidenkin tekstit tuntuvat olevan näin, joten koitan totutella X3 Asiasta saa huomauttaa, jos kappalejaossani on vikaa/tuo asettelu on hassu :3
Hito wa ittai... doko kara kita
Doko e ikun darou
Taisetsu na yasashi hito
Kimi dake ga inai

- Gackt: Saikai ~Story~

Avatar
Secu-chan
Bändäri
 
Viestit: 25
Liittynyt: Su Elo 05, 2012 12:15 pm

Paluu Muu fiction (originaalit)

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron