Kari Petri Pieksämäki (original, novelli)

Alue originaaliteksteille, eli novelleille ym. fiktiivisille teksteille ja lyriikalle.

Kari Petri Pieksämäki (original, novelli)

ViestiKirjoittaja Fanyare » To Joulu 20, 2012 2:31 am

Title: Kari Petri Pieksämäki
Author: Fanyare
Rating: G
Genre: Original
Summary: Sitten repesin nauruun, kaaduin selälleni lattialle, pitelin jalkaani ja nauroin kyyneleet silmissä, tai ainakin haluan ajatella että nauroin. Jossain vaiheessa väsyin nauramaan. Kömmin sänkyyn ja nukuin aamuun asti.
A/N: Aaa tsajajajajajajai. Julkaiseminen ensimmäistä kertaa kahdeksaan kuukauteen (... O____O) tuntuu järjettömän pelottavalta, mutta mulla on suurensuuri tarve tehdä se. Viime ficcini jälkeen olen kärsinyt sisuksia syövästä writer's blockista: aloituksia on paljon mutta mikään ei oikein edisty, uuden pidemmän tarinan olen aloittanut varmaan viisi kertaa. Tämänkin novellin sain aikaan vain koska oli pakko: eräällä kirjallisuuden kurssilla, joka suoritettiin kirjoittamalla novelli. Novelli on itselleni hankala laji sinänsä, että olen tottunut pitkiin projekteihin. En oikein tiedä mitä ajatella tästä, olen tähän sinänsä ihan tyytyväinen. Kaikki palaute, lyhyt, erikoislyhyt, pitkä tai keskimittainen on erittäin tervetullutta.

Novellin nimen inspiroi Woody Allenin elokuva Vicky Cristina Barcelona : D Niin ja minulla ei sitten ole mitään helsinkiläisiä vastaan eikä tarinan Meri liity Amberuun.

---

Se tapahtui kesäkuun puolivälissä. Aurinko oli korkealla vaikka kellon viisarit kulkivat iltakymmenessä, raksahdellen eteenpäin kuin bisnesmiehet salkkujen kanssa, kiireisenä eteenpäin, ei väliä minne kunhan eteenpäin. Lineaarisuus oli aina tuntunut minulle vastenmieliseltä. Kun Niilo rannettaan käännettyään päätti lähteä kotiin koska kello oli niin paljon, minä tuhahdin ja sanoin että mene vaan. Mene pois, minä jään tänne. En tiedä tarkalleen, miksi jäin, meno Rosendahlissa ei ollut enää minkäänlainen. Niilon lisäksi sinne jäisi Matti, joka iltaa myöten magneetin lailla johdattaisi porukkaan kaikki ne, jotka säästivät rahaa juomalla kotipolttoista, joiden henki haisi kotipolttoiselta ja joista yhtä ilmeisesti epäiltiin jonkin muun kuin kotipolttoisen polttamisesta: Meriä joka oli hauska ja nauravainen tyttö, mutta jonka psyykkeestä puuttui tärkeä pala. Se oli sellainen pala, jonka sijainnista kukaan ei tiennyt, se oli raivostuttavan pieni ja kokonaan vaaleansininen taivaspala tuhannen palan palapelistä, pala joka tuntui liian pieneltä ollakseen tärkeä mutta joka muuten valmiissa palapelissä tuntuisi tarpeelliselta. Juuri sellainen Meri oli: muutamassa tunnissa hänessä ei ehtinyt nähdä mitään vikaa, mutta kun hänen seurassaan oli viettänyt koko illan, tiesi jonkin olevan vialla. Muutkin tiesivät mutta eivät välittäneet, pontikan vuoksi luultavasti.

Aurinko alkoi laskea, sen kuva suli aalloiksi veteen ja se kurkisti keltaisena silmänä puiden välistä kuin vahtia pitäen. Istuimme Matin kanssa kaksin pehmeällä viltillä, eikä kestänyt varttiakaan ennen kuin kanssamme istui kaksi hänen ystäväänsä. Heidän silmänsä seisoivat, heidän puheensa kuulosti valaiden laululta ja he näyttivät kutakuinkin Mötley Cruen jäseniltä rasvaämpärissä uittamisen jälkeen. Matti nauroi heille ja toisteli "te ootte kyllä kännissä", ja ne rasvatukat vastasivat hörähtäen "niinhän me ollaan" tai "joo on tossa tullu kuppia kallistettua", ja vaikka en tuntenut paikan päältä ketään muuta, pomppasin viltiltä ylös ja kävelin kohti rantaa. Alamäessä jotkut liukastelivat vaikka ruoho oli kuivaa, ja he nostivat toisiaan räkättäen ylös, kaatuen itsekin jos toveri oli yllättävän painava.
Kun pääsin rantaan, katsoin hetken järveä, jolle oranssi aurinko levittyi kultaisena vanana. Kauempana menevästä soutuveneestä vilkutettiin rantaan päin, ja joku 13-vuotiaan pikkusiskoni kokoinen nosti vaaleanpunaisen paitansa legginssien päälle niin että ne juuri ja juuri peittivät takamuksen. Sitten, kun katsoin kulmat kurtussa sitä tyttöparkaa jonka lapsuus oli keskeytynyt puolivälissä, tunsin koputuksen olallani. Ja tiesin, kuka se oli. Tiesin jo ennen kuin olin kääntynyt.

Käännyin.

"Ei perkele", hän nauroi ja veti minut halaukseen ennen kuin olin edes ehtinyt rekisteröidä hänen kasvojaan, ja huomasin heti että r-kirjain ei enää korostunut perkeleessä yhtä koomisesti kuin ennen, Helsinki oli sulattanut sen pehmeäksi. Halasin Karia hämmentyneenä takaisin, ja "mitä helvettiä" purkautui huuliltani ilman että olisin suunnitellut sitä.

Hän vetäytyi, läimäisi minua olalle ja kysyi puoliksi huokaisten "mitä mies?" ja minä tuijotin häntä hölmistyneenä, kunnes tunsin miten suupieleni levisivät.

"Ei tässä kummempia. Töitä ja siinä se kai sitten onkin. Mitäs sulle?"
"Töitä täälläkin", Kari huokaisi. "Mitäs meinaisit viikonloppuna?"
"Pidän varmaan Naruto-maratonin ja tapan itteni sen jälkeen."

Hän repesi siihen nauruun, josta hänet tunsin, nauruun joka pakotti hänet kumaraan ja nosti veden hänen silmiinsä. Kun kohtaus oli loppunut, hän pudisti päätään, ähkäisi ja läimäisi minua olalle.

"Tai..."

"Käy."

Karin kulmat kohosivat ja huulille nousi virne.

"Ai käy?"
"Käy. Koska?"
"Nyt."
"Missä vaiheessa haluat tietää, mihin oot suostunu?"
"Junassa."
"Me lennetään sinne."
"Aha?"
"No ei todellakaan, ei mulla sellasia rahoja oo."
"Junalla siis?"
"Junalla!" hän nauroi ja pudisti päätään. "Hemmetti, Petri, sä oot paras."

Kyseessä oli Pieksämäki. Menimme sinne, koska kumpikaan ei vielä ollut ollut siellä. Junan ravintolavaunussa joimme oluet ja muistelimme menneitä. Istuimme vastakkain ja nauroimme, sille että olimme menossa Pieksämäelle ja sille että aika oli kulunut ja kutoutunut ympyräksi joka toi meidät tilanteeseen kuin mistä olimme viimeksi vuosiksi eronneet; hetkeen ennen sitä kun Helsinkiin menevä Intercity-juna kuulutettiin, ennen kuin Petri nosti matkalakkunsa maasta ja lähti kättään heilauttaen eteenpäin ja minä lähdin taaksepäin, enkä katsonut taakseni, koska "me kyllä pitäisimme yhteyttä" ja koska "soitellaan" muka tarkoitti jotain.

Kolme vuotta oli syventänyt hymyryppyjä Karin silmien vieressä ja piirtänyt leukaan yhden muutaman sentin mittaisen arven josta tiesin pian kuulevani, ja kolme vuotta oli vienyt hänen hiuksistaan viisitoista senttiä. Niin, ja viikset.

"Ne vaan lähti. Jotenkin mua vaan tuijotettiin hirveesti niissä. Ei Tampereella ikinä. Täällä saa mennä lähikauppaan verkkareissa ilman että piti jakaa sitä mitä mulkkaat -ilmettä niille prinsseille ja prinsessoille jotka ei ihme kyllä ollut ottanut lasikaapistaan kultasta kruunuaan ja laittanut sitäkin päähänsä. Mä ostin juustoo! Ja leipää! Olis pitäny varmaan tilata torvisoittokuntakin Alepan oville kertoon siitä että nyt tulee Tampereen poika ostamaan täältä Oltermannia ja Vaasan paahtoa. Se torvensoittaja lukis sen sota-asennossa keltaselta pergamentilta."
"Ne nappiverkkarit?"
"Jep."
"No sitten mä oon niiden hesalaisten puolella. Eikö sun pitäny heittää ne pois?"
"No piti joo", Kari myönsi. "Niissä oli liikaa muistoja."
"Ei jumalauta, en mäkään oo mitään nappiverkkareita säilyttänyt!"
"No onhan ne hirveet mutta hemmetin mukavat."

Huokaisin syvään mutta suupieleni levisivät hymyyn. Osoitin arpea hänen leuassaan ja kohotin kysyvästi kulmiani. Kari katsoi minua ensin kysyvänä, hipaisi sitten arpeaan ja sanoi:
"Mä ajoin parran."

Illasta en muista kovin paljoa. Aamulla ensimmäinen muistikuva oli kymmenet toisiaan vasten läimäytyvät kämmenet kun joku lauloi taustalla "jos emme koskaan näkisi merta, niin jäätkö silloin vierellein mun, jos emme koskaan näkisi merta, niin loppuun asti mä aina oon sun", ja vasta hetken päästä ajatukseni kirkastuivat sen verran että muistin sen laulajan olevan Kari. Seuraavaksi muistin hänen tanssineen ripaskaa ja seuraavaksi hän piti kättään olallani tupakkahuoneessa ja kertoi olevansa iloinen siitä että olen hänen ystävänsä, ja joka sanan kohdalla tupakan savua tuprusi hänen suustaan kasvoilleni. Muistin puoliksi yskineeni ja puoliksi huutaneeni hänelle vastauksen, koska edes tupakkahuoneessa toisen puhetta ei voinut havaita kuin näköaistilla. Siinä kohtaa pätkäisi. Tupakoinnin jälkeen yökerhon keiju oli nostanut minut ja kuljettanut minut taivasta pitkin hotellin sänkyyn. Se ei joutunut tekemään sitä usein, mutta aina, aina silloin kun olin Karin kanssa. Kun samana päivänä puhuin Karille, kävi ilmi että sama keiju oli noutanut hänetkin. Teoria kuitenkin kumoutui, kun Kari kesken aamiaispaahtoleipänsä jähmettyi, pudotti leivän lautaselle, painoi kätensä poskilleen ja huokaisi:

"Mä vedin jotain tyyppiä turpaan. Mä oon varma siitä."

Samassa löytyi selitys poskipäideni alapuolella hiljalleen punertavanvioletiksi muuttuvalle mustelmalle. Kari nosti kauhun täyttämän katseensa siihen mutta ei ehtinyt esittää pahoittelujaan ennen kuin olin räjähtänyt nauruun. Nauru tarttui häneenkin. Aloimme miettiä syytä tappelulle, mutta nyrkiniskua edeltävä osio muistissa oli molemmilla niin pimeä että päätimme unohtaa asian. Lähdimme takaisin Tampereelle kahdelta iltapäivällä. Olimme hiljaa ja katsoimme maisemia. Pieniä pikkupaikkakunnan asemia, koivumetsiä joiden puut näyttivät nopeasti ohi kiitäessään impressionistin maalauksilta, valkoisia siveltimenvetoja, mustia siveltimenvetoja, vihreitä siveltimenvetoja; pikkupaikkakuntien valloittavia käytöstä poistuneita rautatieasemia, joihin nuorisoporukat olivat jättäneet jälkensä neonvihreillä voimasanoilla tai punaisilla rauhansymboleilla, joiden maali rapistui, mutta jotka silti näyttivät minulle viehättävämmiltä kuin oma 33-neliöinen yksiöni. Ihmisiä tuli kyytiin, ihmisiä joita en näkisi enää koskaan, ja minä pidin sitä, samoin kuin pidin siitä etten näkisi niitä asemiakaan ehkä enää koskaan. Aloin ajatella sen ehkä tarkoittavan sitä että minussa oli jotain vikana, mutta en ehtinyt keskittyä siihen enempää kun Kari tökkäsi minua kylkeen ja esitteli virnistäen käsivarttaan, jossa oli sinisellä tussilla kirjoitettu puhelinnumero. Hän kaivoi kännykkänsä esiin, tuijotti numeroa vielä hetken ja laittoi kännykän takaisin taskuunsa.

Sitten kaikki jatkui normaalisti. Rautatieaseman jälkeen minä lähdin risteyksestä vasemmalle ja hän jatkoi eteenpäin. Kävelin kotiin ja päätäni särki. Avattuani oven nostin ilmaisjakelulehdet syliini, kävelin keittiöön ja laskin ne pöydälle edellisten mainosten päälle. Säädin sälekaihtimet niin että sisään tuli valoa ja käännyin kohti keittiön työtasoa jolla oli muovipussissa pikkuhiljaa mustiksi muuttuvia banaaneja. Tiskialtaassa oli astioita viikon ajalta.

Vedin tuolin irti keittiön pöydästä, istuin sille ja katsoin ulos likaisesta ikkunasta. Verhotkin olivat likaiset, eikä minulla ollut mitään tietoa miten se oli tapahtunut. En muistanut milloin olin viimeksi siivonnut, ja pölypallot ikkunalaudalla parin puoliksi kuihtuneen tulilatvan vieressä nyökyttelivät myöntyvästi. Katsoin niitä hetken vaiti ja käänsin sitten pääni pois. Nousin tuolilta ja kävelin olohuoneen puolelle, istuin sohvan käsinojalle ja tuijotin television mykkää ruutua, joka myös oli täynnä pölyä. En halunnut siivota, joten kaivoin kännykän taskustani.

Soitin Matille. Jostain syystä minusta tuntui etten voisi soittaa Karille, en vielä. Päädyin Matin juhliin, jotka etenivät täysin normaalilla tavalla: siellä oli kiljua, siellä olivat Matin ystävät, siellä oli Meri ja siellä oli vesipiippu, jonka hiilen Meri ehdottomasti halusi sytyttää. Kun hän kaivoi taskustaan tulitikut, lähdin parvekkeelta ja istuin olohuoneessa Jussin ja Annan kanssa. He keskustelivat maailmanlopusta, miettien minkä kappaleen haluaisivat kuulla ennen viimeistä hetkeä. "Live and let die", sanoi Anna ja nyökkäsi valintansa vahvikkeeksi. Jussi katsoi pitkään eteensä ja sanoi sitten kappaleen, jota en enää edes muista mutta joka sai minut tärisemään sekoitetusta yskä- ja naurukohtauksesta. Joku kesähitti se taisi olla, ja jostain syystä ensimmäinen veikkaukseni oli Tean "Tytöt tykkää", mutta en usko että sitä edes Jussi olisi halunnut laulaa mukana kolminkertaiseksi kasvaneen auringon polttaessa kalsareita. Ehkä se oli sittenkin se Mamban renkutus.
Kun kysyin Jussilta, oliko hän todellakin tosissaan, Jussi katsoi minua haastavasti ja kysyi, minkä kappaleen itse valitsisin. Pääni löi tyhjää, mutta lupasin miettiä asiaa.

Kun kello alkoi lähentyä kahta, poljin kotiin ja kotona tiskasin tiskit. Sitten rojahdin sängylleni, tuijotin pyörivää kattoa ja mietin aivojeni alkoholipeiton alla, mikä hemmetti luulin olevani.

Käännyin vatsalleni ja löin tyynyä nyrkillä, koska jossain joskus oli lukenut että se helpotti oloa. Ei helpottanut. Höyhenistä ei ollut vastusta, joten iskin nyrkkini seinään. Huudahdin niin kovaan ääneen että kuulin kuinka naapuri seinän toisella puolella hätkähti henkäisten hereille.

Nousin sängystä, marssin kiroillen keittiöön, tartuin verhoihin ja revin niitä kaksin käsin niin pitkään että ne irtosivat koukuista. Potkaisin tuolin kumoon koska se muistutti sillä hetkellä eniten ihmistä. Rauhoituin heti sen jälkeen ja nostin tuolin paikoilleen, mutta tasattuani hetken hengitystäni oma rauhoittumiseni alkoi raivostuttaa minua niin paljon että potkaisin tuolin uudestaan kumoon niin lujaa että parkaisin uudestaan kun jalkani osui sen kulmaan. Sitten repesin nauruun, kaaduin selälleni lattialle, pitelin jalkaani ja nauroin kyyneleet silmissä, tai ainakin haluan ajatella että nauroin. Jossain vaiheessa väsyin nauramaan. Kömmin sänkyyn ja nukuin aamuun asti.

Työpäivä alkoi heti kahvikupin jälkeen. Ajoin autolla aamuruuhkassa, riisuin takkini pukuhuoneessa, nostelin laatikoita ja halusin tauolla soittaa Karille mutta puoli minuuttia hänen numeroaan tuijotettuaan en vain pystynyt. En tiedä miksi.

Kuukaudet vierivät, vierittivät vihreän pois lehdistä ja jatkoivat vierimistä kehässään vain palatakseen toukokuussa. Se kuu oli yhtä tapahtumaa lukuunottamatta aivan normaali. Kun erään työpäivän jälkeen käynnistin auton, puhelin soi. Karin nimi näytöllä sai minut miettimään, miksen ollut ennen sitä hetkeä kuullut hänestä henkäystäkään.

"Moi! Mitä kuuluu?"
"Kari, hitto! Susta ei oo taas kuulunut mitään."
"Kiirettä on pitänyt. Haluaisitko lähtee taas tutkimusmatkalle vieraan kaupungin lähiöbaareihin?"
"Huomenna kolmelta rautatieasemalla?"
"Hemmetti, jätkä, hemmetti sä oot paras!"

Olimme valinneet tietoisesti pikajunan, koska me emme olleet niitä joita tärisevä juna ja oranssit verhot ärsyttivät. Etsimme paikkamme ja lysähdimme huokaisten penkkeihimme.
"Matka alkakoon", Kari hymyili. "Mitäköhän tästäkin on tulossa."
"Sut tuntien ei mitään hyvää", virnistin. "Miten sulla muuten menee? Silleen yleisesti. Elämässä."
"Ei tässä mitään kummallista. Mitäs sulla?"
"Sama vika."

Juna lähti. Emme puhuneet mitään. Päädyimme jyväskyläläiseen yökerhoon. Ilta katosi taas, mutta aamulla herätessäni ja suuni raikkauden maistaessani päättelin, että viimeisimpänä listalla oli absintti. Minulla oli myös taas uusi mustelma, jonka johdosta Kari tarjosi minulle paluumatkan. Tampereella lähdimme eri suuntiin ja kaikki oli taas samalla lailla. Kaikki oli lineaarista valtatietä, suoria viivoja, menin töihin kahdeksaksi ja pääsin sieltä neljältä enkä ikinä mennyt eri reittiä sinne. Kesällä sovin Portugalin-reissusta kahden työkaverin kanssa, mutta sitten yhden auto meni lunastukseen ja reissu kaatui kuin kolmaskymmenes dominopala viidestäkymmenestä, hitaasti mutta varmasti, ja lähtöpäivänä lentokoneessa istumisen sijaan etsin Googlesta kuvia haulla "Portugal at night" ja poltin tupakan ensimmäistä kertaa sisätiloissa, koska sillä hetkellä millään ei tuntunut olevan väliä. Siinä mielentilassa otin kännykän, etsin Karin numeron ja soitin siihen.

"Moi!"
"No moi! Mitäs Petri?"
"Eipä tässä kummempaa. Reissu peruuntui ja mua vituttaa."
"Mikä reissu?"
"Portugaliin oltiin lähdössä."
"No hemmetti, olis varmaan ollut hieno mesta."
"Mietin vaan, että olisitko halunnut lähteä yksille."

Karin päässä oli hetken hiljaisuus. Sitten hän vastasi myöntävästi. Hämmennyin ensin hänen vastauksestaan ja seuraavaksi omasta hämmennyksestäni.

Heitin takkini niskaan, astuin kenkiini ja pyöräilin O'Connelsille. Sitten alkoi sataa, ja viisi minuuttia saapumiseni jälkeen läpimärän Karin hahmo alkoi häämöttää. Hän piti käsiään taskuissaan, puoliksi nauraen ja puoliksi hymyillen minut nähdessään. Matkan peruuntumisen johdosta hän tarjosi ensimmäiset. Istuimme ikkunan vieressä olevaan vapaaseen pöytään ja puhuimme matkoistamme. Kun hiljaisuus tuli, jompikumpi virnisti ja kysyi "muistatko sen, kun...", ja nauroimme sille ja uusi hiljaisuus oli aina hieman edellistä pidempi. Matkoista puhuttiin vielä kahden oluen ja yhden salmiakkishotin ajan, ja shotin jälkeen kysyin Karilta, mikä on pitänyt hänet niin kiireisenä. "Elämä", hän sanoi. Kun pyysin häntä nauraen tarkentamaan, hän katsoi pöytää, sitten minua, sitten taas pöytää ja alkoi sitten puhua.

Hänen suunsa liikkui ja ääni huulten välistä tuli hiljaisena, ja minä ymmärsin heti että hänellä ei ollut kaikki hyvin, enkä tiennyt oliko hänellä ollut aiemminkaan vai huomasinko asian vasta nyt, kaupungissa jossa oma elämä sykki kellon viisareiden tahdissa ympärillä niin että sitä ei päässyt pakoon. Baari ympärillä kuhisi, televisiossa näytettiin myöhäisillan actionelokuvaa ja pyöreässä pöydässä vieressämme joku sanoi "helvetin helvetti" kun joutui juomapelikierroksen hävittyään juomaan kaikkien tovereidensa juomista koostetun kuvottavan kaljasiideritequilacocktailin, ja takana olevassa pöydässä joku sanoi "se katto sua, mä näin, se katto sua, älä käänny, se huomaa sut", ja Kari tuijotti pöytää ja kaljaansa puhuessaan hiljaa alistuvia lauseita, kuten "vihaanhan mä tota työtä, mutta jostain sitä rahaa on saatava", ja minä kysyin miksei hän ollut jäänyt Helsinkiin jos Tampereella ei odottanut mitään parempaa, ja hän kohautti olkiaan mutta minä tiesin äkkiä, miksi.
"Sä et halua tehdä kotia mihinkään", sanoin ja tiesin olevani oikeassa, ja lause jatkui päässäni, mutta kun suuni avautui uudestaan salmiakkishotin voimasta, painoin huuleni tietoisesti vasten toisiaan. Jos olisin jatkanut, olisin sanonut "siksi sä et ikinä soita, siksi sä haluat musta vaan matkaseuraa". Mutta en sanonut. Kari nyökkäsi, ja minusta tuntui kuin hän olisi nyökännyt myös niille lauseille jotka eivät ollut päässeet huulilleni asti.

Seuraavana päivänä Kari soitti ja kysyi, olisinko halunnut lähteä Kauhavalle.

Halusin kieltäytyä.

Mutta palkka oli juuri tullut. Ja minä hemmetti vieköön halusin mennä junalla Kauhavalle.

Neljä tuntia myöhemmin katsoin ikkunasta seipäiden lailla viilettäviä puita ja laajoja peltoaukeita, ja rakastin niitä. En siksi että pidin erityisesti puista tai pelloista vaan siksi että en näkisi niitä enää koskaan, ja tiesin sen tarkoittavan sitä että minussa oli jotain vialla, eikä se vika ollut pieni, se ei ollut vaaleansininen taivaspala tuhatpalaisesta palapelistä vaan se pala josta tulee kuuta ulvovan suden kuono, pala jota ilman sen voisi luulla vain istuvan ja katselevan kuuta tyytyväisenä. Se oli vääristävä pala, jonka etsiminen tuntui vastenmieliseltä siinä hetkessä kun aurinko juoksi junamme perässä, kun konduktööri toivotti hymyillen hyvää matkaa, kun Karin pää retkahti taaksepäin ja hän nauroi kasvot kohti kattoa jollekin jonka saisin pian selville. Kun matka oli puolivälissä, Kari hyräili huomaamattaan jotain. Lähetin Jussille viestin jossa luki "Beach Boys: Wouldn't it be nice".
Viimeksi muokannut Fanyare päivämäärä To Joulu 27, 2012 12:35 am, muokattu yhteensä 1 kerran
Come to me
just in a dream
Come on and resque me

    1 tykkää.
Avatar
Fanyare
Taustalaulaja
 
Viestit: 332
Liittynyt: To Elo 14, 2008 5:59 pm
Paikkakunta: Tampere

Re: Kari Petri Pieksämäki (original, novelli)

ViestiKirjoittaja minnako » Ke Joulu 26, 2012 9:15 pm

Moikka! Tästä tulee varmaan ehdottomasti lyhyin kommentti jonka oon ikinä kirjoittanut, mutta sanoit, että sulle kelpaa kaikki, joten! Mä oon tässä parin viime viikon ajan lukenut muutamia novellikokoelmia ja tätä lukiessani mulle tuli fiilis, että tää on yksi niistä. Ei ehkä niinkään tyylillisesti, vaan ehkä lähinnä siksi, että tää oli niin valmis ja niin loistava ja niin hyvä.

Oon iloinen, että luin tän, koska tää oli todella realistinen ja tosi elämänmakuinen. Henkilöt tässä oli loistavia ja vaikka novellit onkin aika lyhyitä, huomasin saavani henkilöistä ja hieman niiden luonteistaankin kiinni. Ja en tiedä johtuks se vaan musta, mutta jotenkin mulle tuli tästä hieman surullinen fiilis, vaikka miljööt ja tapahtumat ja henkilöt olikin aika... iloisia. :D

(Voin myöntää, että edelleen ajattelen Kari Petri Pieksämäen olevan vaan jonkun koko nimi, mutta. :D)

Kiitos tästä, oikeasti. Sun tekstit on niin hyvää ja niin valmista, etten edes tiedä mitä enää sanoa. Yleensä kun kommentoin, kirjoitan asioista jotka korostuu tai jotka on paremmin kuin muut asiat tai yritän auttaa kirjoittajaa kehittymään, mut sun tekstit on niin hyviä, että olisin ihan tyytyväinen jos kirjoittaisit samanlaista tekstiä koko ajan. :D Oot paras. <3
提心吊胆和闷

    2 tykkää.
Avatar
minnako
Mao Zedong
 
Viestit: 2220
Liittynyt: To Elo 14, 2008 5:52 pm
Paikkakunta: BJ

Re: Kari Petri Pieksämäki (original, novelli)

ViestiKirjoittaja Fanyare » Ke Tammi 09, 2013 9:40 pm

minnako: ... <3 Olin jo ehtinyt henkisesti valmistautua siihen, etten välttämättä saa tästä palautetta koskaan, joten tää sun kommentti oli mahtava yllätys. On aika mahtavaa kuulla, että tää on sun mielestä tosi valmis novelli, koska mulla oli tän kanssa hirveesti epävarmuuksia. Novelli yleensäkin on lajina sellainen johon en ole käytännön kautta hirveästi tutustunut, koska olen kirjoittanut vain pidempiä ficcejä. Hyvä kuitenkin jos tämä toimi ja sait henkilöistäkin paljon irti.

Loistavaa jos tästä myös välittyi se hakemani surullinen fiilis. Pääpointti novellissa taitaakin olla se, että pohjimmiltaan surulliset ja tyhjyyttä tuntevat ihmiset hakevat elämäänsä jotain merkityksellistä, joka kuitenkin kestää aina vain vähän aikaa. Jajoo, novellin nimi voi kyllä olla vähän hämmentävä :D

Kiitos ihanasta kommentista ja kauniista sanoista, Minna, tätä mä just tarvin <3 :3
Come to me
just in a dream
Come on and resque me

    2 tykkää.
Avatar
Fanyare
Taustalaulaja
 
Viestit: 332
Liittynyt: To Elo 14, 2008 5:59 pm
Paikkakunta: Tampere


Paluu Muu fiction (originaalit)

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron