893 [K-18, drama/action]

Alue originaaliteksteille, eli novelleille ym. fiktiivisille teksteille ja lyriikalle.

893 [K-18, drama/action]

ViestiKirjoittaja Ninjin » Su Kesä 17, 2012 11:41 pm

vol. 1, p. 1/2 - 2/2


Nimi: Nobu
Ikäraja: K-18
Genre: drama, action, rikos
Varoitukset: väkivalta, kiroilu, seksi, huumeet
Disclaimer: Faktapohja nolla miinus. Murakawa-kai ei edusta mitään olemassaolevaa tai -olematonta yakuzaklaania, vaikka jakaakin nimensä lähes varmuudella jonkun kanssa. Kaikki henkilöt ovat fiktiivisiä. Rikollisuus ei kannata/rikollisuus vahingoittaa sivullisia. Yakuza ei ole hieno asia, päähenkilöni on kusipää eikä tarkoitukseni ole esittää yhteiskunnalle haitallisia ilmiöitä ihailtavina tai muutoinkaan hyvässä valossa. Termistöni on kökkö ja viitteet puutteellisia. Novelli on tuotettu viihdetarkoitukseen allekirjoittaneen opiskelun tehostamiseksi.

A/N: ... hävettää. :D Yksi syy siihen, miksen julkaise originaalinovellejani juuri koskaan (lue: koskaan, ainoana poikkeuksena Vaarna, joka olennaisesti poikkeaa tyylistäni ja on lähes täysin flowtuote), on se, että mielentuotosteni julkaiseminen on oikeasti vähän sama, kuin istuttaisi itsensä alasti valokeilaan kaiken maailman arvosteltavaksi. Lisäksi olen jatkuvasti harvinaisen tietoinen kliseistäni, virheistäni ja kerronnallisista puutteistani. Tämän novellin kohdalla lisättäköön listalle vielä muutama asia: ensimmäiseksi, olen kahden informaatio-opuksen ja ties kuinka monen kevyemmän kirjan ja itsenäisten havaintojen jälkeenkin vielä täysin kykenemätön kuvaamaan ilmiötä, josta yritän kirjoittaa. Alunperin hahmot ja tilanteet, joita tässä novellissa käydään läpi, olivat olemassa ainoastaan tuodakseen näppituntumaa lukemaani tietoon, jotta saisin sille kontekstin ja ymmärtäisin ja muistaisin paremmin. Kuten hahmoilla, tilanteilla ja tapahtumilla on tapana, homma karkasi käsistä, ja tuloksena on astetta pidempi "lyhyt novelli", jota haluaisin vetää turpaan tai jonka päällä haluaisin hyppiä - ensimmäinen niistä monista, jotka haluan vielä kirjoittaa.

Lyhyt sanasto, koska muuten kukaan ei tajua:
yakuza: Japanin mafia. Puolilaillinen, monista eri klaaneista (ja klaanien sisäisistä klaaneista) koostuva alamaailmaa hallitseva ja valvova joukko, jonka toiminta ulottuu niin huumekauppaan, paritukseen kuin pörsseihin ja rakennusalaankin.
oyabun: Kirjaimellisesti "isä", "isähahmo", klaanin päämies, vastaa perinteisen mafian kummisetää.
kobun: Kirjaimellisesti "lapsi", klaanin jäsen ja oyabunin alainen.
-kai, -gumi jne.: Klaanien nimiin lisättävä ryhmää tarkoittava liite.
chi(m/n)pira: Idiootti/kunniaton/kuriton/nuori-ja-tyhmä. Lyhyesti... mulkku, myös kirjaimelliselta merkitykseltään. Yakuzan piirissä erityisen loukkaava ilmaisu alempiarvoisesta jäsenestä.
"Chinpira are basically low-ranking yakuza who are rather unintelligent and often don’t uphold the institutional rules: no theft, no robbery (mugging), no sexual crimes, no dealing in drugs." - Adelstein
love hotel: Semmonen kiva hotelli mihin mennään kiksauttamaan kumppaneita.

~*~ ~*~ ~*~

Keskikesän auringon kuumuus sai asfaltin pinnan aaltoilemaan. Kazuo pyyhkäisi otsaansa kämmenselällään niin pikaisesti kuin kykeni, katse vain pienen hetken verran harhautuen tiestä. Auton kurssi pysyi täsmällisenä, ylinopeuttakin oli vain puolet tavallisesta.
Varovaisuus oli miehelle epätyypillistä, mutta siihen oli syynsä, joista vain yksi koski hellettä. Hänen ajatuksensa harhailivat viileässä ja nihkeäilmaisessa toimistossa ja sanoissa, jotka vihjasivat enemmän kuin kertoivat suoraan. Tärkeintä oli kuulostaa siltä, että tilanne oli hallussa. Viis siitä, että kuolemantapauksia ei tavallisesti tullut tavallisella keikalla kolmea illassa tai kuutta kuukaudessa. Kaikki tiesivät, missä mentiin, mutta tavalliseen tapaan kukaan ei sanonut sitä suoraan, olisihan se tarkoittanut sekä tilanteen hyväksymistä että asioiden etenemistä, ja eteneminen tarkoitti nyt luultavammin kuin koskaan suoranaista sotaa, johon heillä ei ollut varaa.

Hiki kirveli silmissä vaikka auton lämpötila oli kaikesta päätellen hiljalleen laskemassa nollan alle. Sillä ei ollut merkitystä, kun aurinko porotti suoraan tuulilasista sisään. Millään muulla ei ollut merkitystä. Alikulkusiltojen ohittaminen tuntui samalta kuin kylmän veden heittäminen kasvoille.

Mies kirosi. Hän vei kätensä auton tuuletuksen säätimille ja todettuaan jo kolmannen kerran saman matkan aikana kääntäneensä ne jo kauan sitten täydelle teholle hän löi kämmenensä vasten tuliselta raudalta tuntuvaa paneelia. Se räsähti huolestuttavasti mutta vilkaisu sitä kohti kertoi, ettei se merkinnyt mitään. Kämmentä sen sijaan kihelmöi.
Kazuo nojasi märän selkänsä nahkapenkkiin.
Saatanan nahkapenkit.
Hän veti henkeä ja puhalsi sen hitaasti ulos jarruttaessaan ongelmitta liikennevaloihin. Sormet naputtivat ratin sivuja, kun hän veti uudelleen syvään henkeä, pidätti, ja huokaisi syvään. Pulssi rauhoittui, adrenaliinin tilalle tuli huimaus, lihakset rentoutuivat ja keho upposi syvemmälle kuumaan nahkaverhoiltuun istuimeen.
Jalka kaasulle.

Renkaista nousi pölyä, mikä oli itsessään saavutus asfaltoidulla kaupunkikadulla. Musta auto jätti pilven taaksensa nopeammin kuin vierustoverinsa, kuski varmaan hidasteli tahallaan. Hänen ei olisi tarvinnut pysähtyä valoihin. Pelkästään tämänkaltaisen kalliin mustan mersun näkeminen sai kenen tahansa jalan vaistomaisesti jarrulle. Aluksi vapautus liikennessäännöistä oli tuntunut samalta kuin jumalaksi julistautuminen, mutta siinä oli huonotkin puolensa, joista pienimpiin ei kuulunut tietoisuus vapauden vuorenhuipun täydellisestä eristyksestä muusta yhteiskunnasta. Jos oli kiire johonkin ja joku, jonka kanssa jakaa edestä kompuroiva väkijoukko, sillä ei ollut merkitystä. Tosiasia kuitenkin oli, että suurimman osan aikaa vuorella vain tuulee. Siten liikennevaloihin pysähtyminen kunnon ihmisen tapaan tarjosi hetkellistä suojaa viimalta.

Vasemman käden sormet lipsahtivat ratilta ja etsiytyivät vaihdekepin tuolle puolen. Jopa siellä musta muovipinta oli kuumaa, ja käsi väisti vaistomaisesti lakatut puukoristukset. Kurkkupastillit olivat sulaneet toisiinsa kiinni ja mies kirosi taas ujuttaessaan sormiaan tahmaiseen massaan saadakseen siitä edes jotakin irti.
Viedessään pastillin huulilleen hän muistutti itseään hengittämisestä ja kaasun hölläämisestä.

Ja puolisen sekuntia myöhemmin hän oli onnellinen siitä, että oli päästänyt polkimesta irti, sillä tien sivusta kerrostalon varjosta lennähti autoa päin suuri raskas jokin.
Kääntäessään autonsa vaistomaisesti vastakkaiselle kaistalle jarrua painaen hän näki koko tilanteen kuin hidastettuna, eikä sitä parantanut lainkaan se, että yllättävä dramaattinen hidastus onnistui ainoastaan korostamaan sitä, mitä kaikkea hän teki väärin.
Ensimmäinen ongelma löytyi siitä, mitä hän päästi suustaan, sillä se epämääräinen matala urahdus jäi soimaan korviin ja liittyi jarrujen ulinaan. Valo tuntui jättävän jälkeensä varjokuvia itsestään ja auton sijasta maailma oli hetken ajan vain epäselvää tuulilasista näkyvää tietä ja vauhdilla ympäri pyörähtäviä rakennuksia, jotka olivat sekä kaukana että aivan lähellä samalla hetkellä. Toinen ongelma koski sitä, mitä avoimesta ikkunasta kuului.

”Voi vittu. Voi vittu. Kazuo. Voi vittu.

Kolmas ongelma oli, että kun maailma huojahti ja jalkautui jälleen oikein päin, Kazuo löi otsansa lujaa päin rattia ja huomasi kivun seasta ajattelevansa ainoastaan sitä, että oli juuri onnistuneesti pysäköinyt autonsa keskellä keskikaistaa.
Viis siitä.

”Kuka?”
Toisen pojan ääni oli häkeltynyt ja kuului selvemmin nyt kun auto ei enää liikkunut.

”Murakawan sylikoira, voi saatana.”

Yhä hieman pyörryksissä mies kiskaisi itsensä irti penkistä ja ulos autosta, astui kolme ja puoli pitkää askelta, tarttui pitkää laihaa poikaa rinnuksista ja löi tätä nyrkillä johonkin kasvojen tienoille niin kovaa kuin tähtäämättä ja harkitsematta kykeni – tarpeeksi kovaa halkaisemaan huulen ja runnomaan nenän ruston. Poika putosi polvilleen maahan, muttei päästänyt ääntäkään. Toinen astui askelen taakse päin terävän hengenvedon saattelemana.
Ärtyneesti iskusta särkevää kättään pudistellen hän sylkäisi kasvojaan pitelevän pojan jalkoihin, vilkaisi murhaavasti toista ja huomasi sivusilmällä kolmannen, joka ylsi hädin tuskin kahta edellistä rintaan saakka.

”Murakawan sylikoira?” hän sihahti lähes huvittuneeseen sävyyn ja tukahdutti halun potkaista kakaraa vielä vatsaankin.
Yhdessä kylmän sodan palaverissa ja äskeisessä jännitysmomentissa oli jo ollut tarpeeksi yhdelle päivälle. Hän ei tarvinnut kuolevaa pentua pieleen menneiden asioiden listalle.
”Äijän syli ei riitä dobermannille. Nouse ylös. NOUSE YLÖS. Tiedätkö paljonko tuo auto maksaa? Etkö? Enemmän kuin sinusta saisi vaikka myisin sinut sadalle miehelle huoraksi joka yö seuraavan kolmen vuoden ajan.”

Vilkaisu tielle riitti kertomaan, että suuri raskas jokin oli ollut koululaukku, luultavasti sen pienimmän pojan, joka nyt kyyristeli kahden isomman selkien takana. Tällä oli pitkän nilkin tavoin huuli halki ja iho kuin valkea lakana, mutta ilme oli uhmakkaan sijasta kauhistunut kuin pahoinpidellyllä koiralla. Viha haihtui, tilalle tuli sekoitus sääliä ja inhoa.
Kazuo nosti katseensa ja antoi sen pysähtyä vanhimman pojan silmiin. Hän tunsi heistä molemmat. Pidempi oli paikallisen jengin johtohahmoja, väkivaltainen nuorisorikollinen joka yritti käytöksellään tehdä vaikutuksen kehen tahansa, jolla oli valtaa tehdä hänestä täysiverinen yakuza – vanhempi oli toisen klaanilaisen poika. Kazuo oli nähnyt hänet, mutta kaikesta päätellen hän ei ollut koskaan nähnyt Kazuota.

”Kerrot isällesi, tai joku muu kertoo.”

Poika kalpeni entisestään ja näytti hetken nuoremmalta kuin oli. Hän ei sanonut mitään, pudisti vain vaistomaisesti päätään ja hätkähti sitten rajusti, kun Kazuo kohotti kätensä pyyhkimään kasvoilleen karanneet hiukset takaisin paikalleen. Juuri tästä syystä hän lakkasi hiuksensa taakse. Tänään siihen ei ollut vielä riittänyt aikaa.

”Ala mennä. Muista mitä sanoin. Joku muu kertoo, ellet sinä kerro.”
Mies käänsi katseensa pitkään poikaan ja näki sivusilmällä, kuinka joku tielle kääntyvä jarrutti muutaman kymmenen metrin päässä ja käänsi autonsa ympäri.
Tässä oli taas yksi tilanne, jossa vuorenhuipun viimassa oli hyvä seistä. Tööttiä hakkaavat idiootit olivat viimeinen asia, mitä mies kaipasi, mutta hän itse oli yksi vihoviimeisistä, joita tööttiä hakkaavat idiootit kaipasivat. Sen tiedostaminen solmi heidän välillensä sanattoman sopimuksen, jossa vain toiset kuskit joustivat. Hänellä oli yakuzan oikeus parkkeerata autonsa poikittain keskelle tietä niin kauan, kun tie ei ollut vilkasliikenteinen. Niin se vain oli.

Pojan silmät välähtivät, kun hän kohotti katseensa ja otti uhmakkaasti katsekontaktin.
Viha kuohahti jossakin miehen sisässä, mutta se oli kuin raskas aalto, joka ei jättänyt jälkeensä kuin valkean vaahdon. Kazuo naurahti. Hän oli puoli päätä nilkkiä lyhyempi, mutta molemmat heistä tiesivät tarkalleen, kumpi tilanteessa oli vahvoilla.

”Tahdotko yhä liittyä meihin?” hän kysyi kuivalla äänellä, ja kysymyksen sävy oli selkeästi retorinen.
Hän tiesi vastauksen. Koko pojan luiseva olemus huusi sitä. Hän kysyi silti.
Pojalla oli otsaa olla vastaamatta, mutta hän käänsi alentuvasti katseensa maahan ja näytti epävarmalta tavalla, joka kieli suuttumuksesta ja hämmennyksestä.

”Ennen kuin kukaan vilkaiseekaan sinunlaistasi pohjasakkaa, sinun on tultava mieheksi ja opeteltava ottamaan turpaan paremmaltasi. Tulet tekemään sitä paljon tulevina vuosina. Yakuzat eivät hakkaa kuusivuotiaita lounasrahojen toivossa. Sinä et ole mitään. Pahinta on, että sinä luulet olevasi. Painu helvettiin.”

Poika sai itsensä kiinni puolivälissä äkkinäistä liikettä, joka koostui puolittain uuden katsekontaktin pakottamisesta ja puolittain käden kohottamisesta lyöntiin. Hänen ryhtinsä romahti. Hänen pitkät, kellertävät sormensa tarttuivat vaaleanpunaisen hihattoman paidan rinnuksiin ja nostivat sen vertavuotavaa huulta vasten. Hän oli tarpeeksi viisas totellakseen.
Pojan kääntyessä ympäri Kazuon katse osui viimein pienimpään poikaan. Hän ei selvästi ollut kuuden vanha muttei yli kahtatoistakaan. Hänen lähes väritön alahuulensa vuosi edelleen verta pitkin hänen kasvojaan ja kaulaansa ja tahrasi koulupuvun kauluspaitaa ja takin rinnusta.

”Ala tulla”, mies murahti ja viittasi pojan mukaansa.
Poika ei liikahtanut, mutta ei Kazuo ollut niin odottanutkaan. Hän poimi pölyisen laukun maasta parin metrin päästä siitä, missä hänen autonsa renkaat olivat jättäneet maahan mustat raidat, nosti sen ja vei sen autolleen. Hän avasi takapenkin oven heittääkseen laukun siitä sisään, sulki sen taas ja käveli avonaiselle ovelle, istui sisään, paukautti oven kiinni ja ajoi auton pojan eteen.

”Ala tulla”, hän toisti ja viittasi kohti ovea, josta oli heittänyt pojan laukun sisään.
Tällä kertaa poika tuli. Hänellä ei ollut vaihtoehtoja. Hän oli vasta lapsi, hänen laukkunsa oli jo sisällä ja käskijä oli aikuinen tatuoitu mies, joka oli juuri saanut häntä hakanneet nuoret luikkimaan pakoon häntä koipien välissä, toinen verta vuotaen ja toinen vain läpeensä häväistynä.
Hän tuskin hengitti istuessaan takapenkille ja vetäessään turvavyönsä kiinni.

”Mikä sinun nimesi on?” Kazuo kysyi, koettaen etsiä äänensävyä, joka ei kuulostaisi siltä, että hän oli pojalle vihainen.
Suoraan sanoen hänellä ei ollut aavistustakaan, kuinka lasten kanssa toimittiin. Hän ei tiennyt edes, mitä aikoi seuraavaksi tehdä, joskin suunnitelmaan kuului jääpalojen hankkiminen ja pojan siistiminen. Jo tämän suunnitelman läpikäyminen sai hänet epätavallisen tietoiseksi siitä, ettei päivä voisi enää parantua, ainoastaan huonontua entisestään. Todennäköisesti se myös huononisi siitä ankarasti.
Mutta eihän sitä koskaan tiennyt – ehkä kävisi ilmi, että pojan isä olisi rikas ja tyhmä ja maksaisi siitä, että tuntematon alamaailman kansalainen esimerkillisesti toimittaisi hänen hakatun lapsensa kotiovelle. Luultavasti ei. Luultavasti hän olisi pieni hikoileva toimistotyöntekijä, jonka ikä tai vaimo oli jo ajat sitten kastroinut. Kazuosta tuntui usein, että miehistä suurin osa oli täsmälleen sellaisia.
Jos sen sijaan otti huomioon sen, miten päivä tähän saakka oli kulunut, oli todennäköistä että pojan isä oli maailmasta erkaantunut veteraanipoliisi, jonka elämä ja ura olivat katkeroittaneet ja joka tekisi kaikkensa rangaistakseen Kazuota siitä, että tämä oli hengittänytkään poikansa lähistöllä.

Mies vilkaisi pojan valkeita kasvoja taustapeilistä.

”Nobu”, poika vastasi kauhistuneena.
Hän oli painanut polvensa yhteen ja katseensa polviin eikä näyttänyt vieläkään hengittävän.

”Nobu. Kuule...”
Kuule mitä? Mitä pennuille puhuttiin? Kuinka kakaralle selitettiin yhtään mitään?
”Onko sinulla puhelinta?”

”On...”

”Soita kotiin ja kerro, että olet myöhässä ja tulet pian.”

Nobu nyökkäsi ja niiskahti. Vilkaistessaan uudelleen taustapeiliin Kazuo näki, että lapsen naurettavan pienen nenänpään alle oli valumassa veripisara. Irvistäen hän kaivoi nenäliinan samasta syvennyksestä, jossa hänen yhteen liimautuneet kurkkupastillinsa olivat, ja ojensi sen olkansa yli pojalle. Hän sai pitää kätensä roikkumassa penkin ylitse varsin pitkän tovin ennen kuin poika viimein keräsi rohkeutensa ja tarttui siihen. Kazuo melkein tunsi, kuinka tämän katse viipyi hetken silvotussa pikkurillintyngässä ennen kuin hän veti sen pois ja palautti molemmat kätensä kuumalle ratille.
Tutussa kulmauksessa oli pikaruokaravintola, jonka muistaminen antoi miehelle idean.

”Pysy autossa”, hän sanoi kaartaessaan parkkipaikalle, pysäköi auton kahden ruudun väliin ja hypähti ovesta ulos heti, kun sai auton sammutettua.
Hän harppoi pitkin askelin ravintolan ovelle ja siitä sisään. Tiskin edessä seisoi yksi kaunis, hyvin pukeutunut noin 25-vuotias nainen, joka katsahti lähestyvää miestä ensin vain ohimennen, sitten hyvin äkisti uudelleen ennen kuin astui sivuun niin kuin ei olisi jonossa seissytkään.
Kazuo väläytti hänelle ärtyneen, sarkastisen hymyn.
”Lähdetkö mukaan?” hän kysyi ja nainen painoi päänsä, astui toisen askelen sivuun ja mutisi jotakin, joka oli luultavasti kieltävä 'kyllä kiitos'.

Keittiöstä tuli käsiään pyyhkeeseen kuivaava nainen, jonka hymy horjahti uhkaavasti, kun hän näki, ketä joutuisi palvelemaan.
Jumalauta, en minä näin pelottavalta näytä, mikä teitä vaivaa? Kazuo mietti ja huoahti turhautuneena kaivaessaan vasemman kätensä peukalon mustien housujensa karkeaan taskuun.

”Tarvitsen jäitä. Laita ne tavalliseen mukiin”, hän tokaisi karkeasti naisen puettua ylleen uuden, entistä leveämmän, hymyn ja lopetettua tervehdyksensä.
Puhuessaan hän kaivoi taskunpohjalta kolikoita ja jätti ne pöydälle maksuksi, jota kukaan ei olisi häneltä pyytänyt. Kolikoilla olisi saanut vesipullon – oletettavasti niillä siis voisi korvata menetetyt jäät. Tilalle hän otti muutaman servetin telineestä.

”Tarvitsetko kannen?”

”Kiitos.”

Tilanteessa oli kummallinen epätodellinen vivahde. Kazuo ojensi kätensä vastaanottamaan pahvimukin täynnä jäitä, kumarsi päätään jäykästi ja palasi ulos. Hän tunsi olonsa huojentuneeksi päästessään ulos, sillä raikas ilma tuntui pyyhkivän jännitteen pois ja palauttavan sen sisälle muiden riesaksi.
Vielä enemmän häntä huojensi huomata, ettei poika ollut karannut autosta.

Hän saavutti auton kepein askelin, heittäytyi etupenkille ja ojensi pojalle ensin servetit, sitten jääpaloilla täytetyn mukin.
”Kääri niitä paperiin ja paina huulta vasten. Laskee turvotusta ja puhdistaa haavan, usko pois. Soititko vanhemmillesi?”

Nobu nyökkäsi. Hän oli taas painanut kasvonsa alas, mutta avasi haparoivin sormin mukin kantta ja teki kuten Kazuo oli opastanut. Kun hän hetken kuluttua piteli paperiin käärittyä jääpalaa vasten turvonnutta veristä huultaan, hän alkoi hitaasti nostaa katsettaan Kazuoon, joka yhä katseli häntä etupenkiltä.
Kazuo veti toisen polvensa rintaansa vasten ja nojasi painonsa sille. Hän istui sivuttain kuskin paikalla kenkä vaihdekepin juureen laskettuna, toinen syvennyksessä poljinten luona. Syvennyksessä pysyttelevä jalka oli taipunut polvesta hieman epämukavaan asentoon, mutta tila ei juuri sallinut sen parempaa asentoa.
Hän mietti hetken poikaa katsellen – heidän katseensa olivat viimein kohdanneet, eikä tilanteessa ollut aiempaa kireyttä. Poika tutki häntä yhä arasti mutta nyt uteliaammin kuin aiemmin, ja hän tutkaili poikaa kuin erityisen kiinnostavaa eläintä eläintarhassa.
Näin lähellä lasta hän oli ollut viimeksi ollessaan itse polvenkorkuinen.

”Asutko kaukana?”

Poika nyökkäsi.
”Kuljen metrolla”, hän sanoi arastellen.

Kazuo hymähti.
”Voisit aiheuttaa hämmennystä metrossa tuonnäköisenä”, hän tokaisi lämpimällä äänellä, joka ei lainkaan kuulostanut hänen tavalliselta ääneltään, ”joten ajan sinut kotiin, jos odotat sen aikaa, että siistiydyn kotonani.”

Pojan kasvoilla käväisi ilme, joka ei ollut hymy, mutta hyvin lähellä sellaista. Hänen kasvonsa olivat sen jälkeen vakavat, ja kun hän siirsi jääpalaa ylemmäs hiljaa tuhahtaen hän muistutti hetken enemmän aikuista kuin pientä poikaa.
Veristä vettä putoili hänen ennen valkealle paidallensa muun lian sekaan.

”Odotan”, hän sanoi viimein.

”Hyvä”, Kazuo vastasi pirteästi ja kääntyi ympäri penkillään, jonka nahkapäällyste narahti ankeasti vastalauseeksi.

*

Peili oli suihkun jäljiltä huurussa. Kazuo suihkutti lakkaa kosteisiin hiuksiinsa ja kampasi ne taakse, suihkutti uudelleen ja kampasi taas. Sitten hän laski kamman takaisin peilitasolle ja pyyhki kosteuden lasista nähdäkseen, miltä näytti. Hän tarttui taas kampaan ja silotteli viimeisetkin suortuvat paikoilleen, tasasi kammanvetojen jäljet ja totesi viimein olevansa tyytyväinen lopputulokseen. Hän venytteli hartioitaan hetken ennen kuin napitti kiinni valkoisen kauluspaitansa jättäen ylimmät ja alimmat napit auki. Myös hihansuut repsottivat – niitä hän ei laittanut kiinni koskaan, sillä tiiviisti ranteen ympärille kääntyvät hihansuut saivat hänen olonsa selittämättömällä tavalla kireäksi ja keskittymiskyvyttömäksi. Tapa, jolla kova kankaanreuna jatkuvasti hipaisi ihoa ellei kättä pitänyt täysin paikoillaan ajoi hänet hitaasti hulluuden partaalle.
Kaikki näytti suunnilleen siltä kuin pitikin, vaikkei sillä mitään merkitystä ollutkaan.

Mies astui ovesta takaisin käytävään ja paikansi pojan pian olohuoneen sohvalta. Tällä oli käsissään manga, joka oli lojunut pöydälle kolmen päivän verran. Tarpeeksi lapsiystävällinen, ettei miehen tarvinnut hävetä sitä.

”Lähdetään”, hän kehotti ja kääntyi palatakseen ovelle.
Hän työnsi jalkansa kuluneisiin mutta hyvin lakattuihin nahkakenkiinsä ja avasi oven tehdäkseen tilaa eteiseen, johon poika jäi sitomaan koulukenkiään.

Hissi vei heidät rakennuksen pääaulaan hitaasti hiljaisuuden vallitessa.
”Muistatko osoitteesi?”

Nobu nyökkäsi. Hän istui tällä kertaa etupenkille ja nosti laukun syliinsä. Pikaisen pesun jälkeen hänen paitansa näytti vähemmän siltä, että sen päällä oli teurastettu vuohi, ja jääpalat olivat laskeneet kasvojen turvotusta niin paljon, ettei poika näyttänyt kovinkaan ruhjotulta.
Kazuo kaivoi esiin navigaattorinsa, avasi sen ja ynähti viimein merkiksi siitä, että oli valmis vastaanottamaan osoitteen. Nobu katsoi toiseen suuntaan luetellessaan sen.

Kazuo asetti navigaattorin kiinni kannattimeensa ja käynnisti auton radion. Laitteessa roikkui yhä iPod valkeassa johdossaan.
Kaartaessaan parkkipaikalta takaisin tielle hän muistutti itseään siitä, ettei ajaisi autoa enää ainakaan kolmeen päivään eikä enää koskaan ottaisi mukaansa hakattuja koululaisia, ei vaikka hakkaaja olisi hänen omia miehiään.
Kello lähestyi seitsemää illalla – kaikkeen ylimääräiseen oli kulunut nelisenkymmentä minuuttia siitä hetkestä laskien, kun laukku oli lentänyt hänen tiellensä ja pakottanut hänet pysähtymään keskelle tietä.
Ne neljäkymmentä minuuttia olivat totisesti tuntuneet ainakin kolmesti itsensä mittaisilta.

Liikenne oli tapansa mukaan monimuotoista – ikävä kyllä tästä ei seurannut mitään muuta kuin se tosiasia, ettei yksikään auto liikahtanut minnekään, vaan jokaisissa valoissa joutui pysähtymään yhdeksi tai kahdeksi ikuisuudeksi.
Jopa pikkuteillä tuntui olevan ruuhkaa.

Hitaasti maisema vaihtui ja numero navigaattorin ruudulla pieneni. Nobu oli painanut päänsä vasten virheettömän puhdasta lasia ja jätti siihen parhaillaan rasvaista läikkää, jonka Kazuo joutuisi pesemään pois ennen kuin pääsisi eroon päivän tehtävälistasta. Olettaen tietenkin, ettei se pitenisi enää, mikä tässä vaiheessa vaikutti pelkältä toiveajattelulta.
Muutamaa minuuttia myöhemmin Kazuo pysäytti auton tiensivuun yhden kerrostalon eteen. Rakennus oli halvemmalla alueella, paikassa jossa odottaisikin törmäävänsä lapsiperheisiin. Mies vei kätensä pojan hartialle ja ravisti tätä hieman.

”Päätepysäkki”, hän hymähti kun Nobu heräsi hitaasti ja katseli ympärilleen hetken verran ennen kuin tunnisti alueen.
Poika nyökkäsi ja veti alas valahtaneen laukunhihnansa takaisin olalleen. Hän avasi auton oven, kumarsi syvään mutta erittäin nopeasti ja juoksi sitten kovaa pihan poikki kadoten hetkeä myöhemmin yksistä ovista sisään.

Kazuo veti oven kiinni hänen perässään ja antoi kehonsa rentoutua ja valahtaa takaisin penkkiä vasten.
Taivaalle oli kerääntynyt pilviä ja aurinko oli jo painunut mailleen. Sen viimeiset säteet värjäsivät hitaasti paikalle lipuvien pilvien alapinnat rusertavanpunaisiksi. Taivas ja kaupunki pimenisivät pian kokonaan.

Laiskalla liikkeellä Kazuo kaivoi puhelimen taskustaan, valitsi numeron ja painoi lasinäytön vasten korvaansa. Hän mietti ohimennen hälytysääntä kuunnellessaan, kenen idea oli ollut laittaa näyttö siihen, missä se varmasti rasvoittui. Korppi lehahti alas puhelinlinjalta ja pudottautui puolesta metristä maahan. Se nappasi jotakin nokkaansa, katsoi suoraan kohti Kazuota ja lehahti taas pois. Sen pikimusta hahmo katosi pian näkyvistä.

”Ehm”, puhelimesta kuului rapinan jälkeen.

”Lähdetkö juomaan?” Kazuo kysyi poimien tupakan askista.
Hän ojentui kohti iPodia – Zipon paikka oli sen takana syvennyksessä.

”Tissibaariin. Muuten en. Vittuun juominen. Vittuun kaikki. Saatanan chimpirat, tappaisivat toisensa.”

Liekki välähti.
Se sihahti hieman osuessaan tupakan kärkeen ja sytyttäessään siihen rubiininpunaisen hehkun. Savukiehkurat ajautuivat hiljaa kohti raotettua ikkunaa.

”Kitagawa?”

”Niin?”

Kazuo huomasi hymyilevänsä. Ulkona hämärtyi.
”Hyvällä tuurilla ne saatanan chimpirat tappavatkin toisensa. Hyvin pian.”
Hän imi keuhkonsa täyteen tupakan kyllästämää ilmaa ja päästi sen hitaasti ulos. Hetkeksi se häivytti kaiken muun sisäänsä.
”Huonolla tuurilla ne tappavat meidät siinä sivussa.”

”Soturin kuolema.”

”Paskanvitut Kitagawa. Paskanvitut.”

Vanhempi mies nauroi. Hänen naurunsa oli karhea ja hengästynyt ja sairaankuuloinen, mutta niin oli hänen puheäänensäkin. Kazuo oli tottunut siihen. Hänestä tuntui, kuin hän ei olisi koskaan tuntenutkaan Kitagawaa silloin, kun tämän kurkkuputki oli vielä ollut yhtenä kappaleena.
Eikä siitä kuitenkaan ollut vielä niin kauaa, kun...

”Nähdään Kabukicholla. Puoli tuntia, tunti tästä? Benin baarin edustalla. Ei perkele jäädä siihen räkälään, mutta saan ilmaisen drinkin kun odottelen.”

Kazuo tuhahti. Sieraimista pöllähti savua. Hetken aikaa hän kuvitteli, millaista olisi olla lohikäärme. Oli tavallaan hyvin kuvaavaa, että aasialainen lohikäärme yhdistettiin veteen ja länsimainen tuleen - eikä vain siksi, että veden ja tulen kohdatessa lopputulos oli varma.

”Tunti tästä. Kaiva Benjirosta pullo mineraalivettä.”

”Puhdasta?”

”Puhdasta.”

*

Kabukichon kadut kylpivät rumassa valossa. Kazuo nyki paitaansa suoremmaksi. Hän oli ajanut vielä kerran kotiinsa ennen kuin oli lähtenyt yöksi ulos, vaihtanut housunsa kireämpiin mustiin farkkuihin niistä suorista sekakuituhousuista joita oli pitänyt päivän yllään ja madellut metrolle. Tapansa mukaan hän oli puolisen tuntia myöhässä. Kitagawa oli tuntenut hänet tarpeeksi kauan odottaakseen häntä vasta nyt. Kävellessään tutun kulman ympäri Kazuo kääri hihansa ylös kyynärpäihin saakka paljastaen tatuoidut käsivartensa. Kabukichon parhaita puolia oli, ettei ketään kiinnostanut.

”Veteni?” hän tervehti Kitagawan selkää.
Mies käännähti ympäri, päästi karkean naurahduksen ja läimäisi Kazuota tuttavallisesti selän ja hartian välimaastoon. Ojentaessaan pullon nuoremmalle hän kääntyi takaisin kohti rotevaa lihaksikasta miestä, jonka kanssa oli puhunut.

”Sinuna en odottaisi häntä enää takaisin. Ei niillä veloilla. Jos hän on hengissä ja todella tahdot hänet takaisin, neuvottele niiden kanssa. Minä en voi alkaa välikappaleeksi ja sinä tiedät sen, oyabun nylkisi minut riidan haastamisesta. Sen sijaan minä voin järjestää ne rahat, mikäli olet uhrautuvaisella päällä”, hän sanoi hieman vaivaantuneena ja astui lyhyen askelen sivulle ilmaistakseen aikeensa lähteä.
Toinen mies näytti tuskastuneelta. Kazuo ei kyennyt lukemaan, oliko tuskastuksen takana enemmän ärtymystä kuin epätoivoa, mutta selvää oli, että mies harkitsi ehdotusta.

”Kun osaat päättää, soita toimistolle. Kerro Benjirolle, että kaikesta voidaan keskustella, mutta sillä on hintansa ja hinnasta en päätä minä, joten suhteista ei nyt ole hyötyä. Minun on kuunneltava mitä ylhäältä käsketään”, Kitagawa murahti ja laski kätensä Kazuon hartialle.
”Mennään.”

Kun hän kolmisen askelta myöhemmin päästi irti, käden lämpö haihtui saman tien jättäen tilalleen kylmän tilan.

”Ketä he etsivät?”

”Jotakin tyttöä taas. Korviaan myöten kusessa eikä tietä ulos. Joko hinta revittiin nahasta tai sitten likka on syvällä maan alla, heidän puolestaan kumpi tahansa voi olla totta, elleivät he maksa. Suoraan sanoen on paljon helpompaa olla itse velkoja kuin antaa töitä jollekin, joka voi ajaa itsensä näin syvälle, ja he tajuavat sen kyllä pian itsekin. Orjat tanssivat huonommin mutteivät maksa penniäkään. Ei kissatytöt kiinnostaisi?”

Kazuo pärskähti.
”Ei kiitos.”
Hän väänsi pullon auki ja kostutti kuivan suunsa kuplivalla vedellä. Se nipisteli kieltä mennessään. Thaityttö perääntyi varjoihin heidän kävellessään ohi. Paikasta päätellen hän ei luultavasti ollut nainen syntyjään.

”Saatana kun väsyttää aina olla muiden juoksupoikana. Tässä iässä istuisi mieluiten rikkaana miehenä auton takapenkillä eikä kävelisi ovelta ovelle kyselemässä typeriä kysymyksiä”, Kitagawa murahti katse neonkylteissä.

Kazuo ynähti, vaikkei ääni mihinkään kantanutkaan. Hän kieritti korkin takaisin pullonsuulle ja laski kätensä takaisin sivuilleen.

”Vaikka pientähän nämä minun hommani ovat verrattuna omiisi”, Kitagawa jatkoi ja nauroi taas, ”Sinä et taida muuta tehdäkään kuin kävellä ovelta ovelle kuin joku helvetin kerjäläinen. Juttelemassa mukavia. Tuolla naamalla ja sillä duunilla ei uskoisi, että sinulla on aivotkin.”

”Sinä saat pienistä hommistasi kolminkertaista palkkaakin verrattuna siihen, millä itse elän,” Kazuo vastasi eleettömästi, ”Sinulla on isompi asunto ja isompi auto. Minulla on parempi ase.”

”Olisi isompi asunto jos en olisi pelannut itseäni kuseen pari vuotta sitten.”

”Se oli oma mokasi.”

”Kazuo hei.”

Kazuo pysähtyi kun Kitagawakin pysähtyi. Vanhemman miehen silmät tuikkivat ilkikurisesti kun hän katsoi lyhyemmän kasvoja.
”Minä tiedän meille hyvän paikan.”

”Jos siellä on naisia, kaikki kelpaa.”

”Siellä on naisia. Vitun hyviä naisia.”

”No helvetti. Antaa mennä sitten.”

Pieniä pisaroita putoili talojen välistä kadulle ja miesten lakattuihin hiuksiin. Kazuo seurasi pidemmän laiskoja askelia koettaen mukauttaa omat harppauksensa niihin. Kitagawa oli häntä vain muutaman sentin pidempi, mutta Kazuo näytti aina häntä pidemmältä pitkien jalkojensa ansiosta. Ihonmyötäiset housut vain korostivat illuusiota siitä, että nuorempi oli saanut ne sentit reittä ja säärtä, jotka Kitagawalta oli unohdettu. Kun hänellä ei ollut kiirettä mihinkään, Kazuon oli lähes mahdotonta pysyä edes hänen rinnallaan jo pelkästään siksi, että se vaati sipsuttelua, johon mies oli mielellään alentunut.
Paikka, johon vanhempi heidät ohjasi, sai virneen Kazuon kasvoille.
Uhkapelejä.

*

Amfetamiinilla oli hyvät puolensa.
Niin usein kuin mies vannoikin pysyvänsä siitä erossa, viimeistään tällainen ilta sai hänet takaisin vanhoille urille. Toisaalta maailmassa ei ollut mitään parempaa kuin seksi pilvessä.
Tyttö oli iältään ehkä 23 tai ainakaan hänestä ei olisi muuta uskonut, eivätkä huumeet olleet vielä tuhonneet hänen kehonsa jäntevää, nuorta kauneutta kuten väistämättä tulisi tapahtumaan. Nyt hänessä oli vielä jäljellä tiettyä hohtoa, jollaista oli vaikea löytää niistä, jotka olivat käyttäneet jo vuosia.

Hävittyään kolmasosan kuukausituloistaan Kazuo oli todennut saaneensa tarpeeksi yhdelle illalle, tarttunut tyttöä kädestä ja kiskonut hänet ulos perässään. Oikeastaan hänessä ei ollut juurikaan ollut kiskomista. Hän tuli perässä yhtä innokkaasti kuin Kazuo oli lähdössä.
Häviäminen ei ollut juuri voittamista kummoisempaa, mutta jännitteessä oli jotakin sellaista, joka sai miehen kiihottumaan, eikä sitä painetta kestä kovinkaan montaa peliä. Kitagawa oli sopivasti kadonnut jonnekin toisen erän puolessa välissä eikä Kazuota kiinnostanut, minne hän oli mennyt – häntä kiinnostaisi vasta, jos vanhempi ei koskaan palaisi takaisin, ja sen huomaamiseen voisi kulua useampi päivä. Oli kuitenkin helpompaa livahtaa pois pelipöydästä kun Kitagawa ei ollut paikalla pitelemässä häntä muodon vuoksi ja siksi hänen katoamisensa oli tällä kertaa enemmän kuin tervetullut.

Hän oli suunnannut tytön kanssa love hoteliin ja valinnut sokkona huoneen, jonne he olivat rämpineet mukanaan pussi kallista amfetamiinia ja tarpeet sen käyttämiseen. Kun tiesi, keneltä tavaraa hakea, sen sai nopeasti ja vaivattomasti käsiinsä silloin, kun sille tuli tarvetta, eikä Kazuolta puuttunut tietoa.

Mies tunsi olevansa kateellinen siitä, kuinka vastaanottavainen tytön keho oli aineelle. Tyttö kirkui ja kikatti ja voihki lähes saman tien saatuaan aineen vereensä, ja hän kiemurteli ja ryömi perässä kun Kazuo astui kauemmas ottamaan oman annoksensa. Hänen oma kehonsa lähestyi jo immuniteetin rajaa ja vaati järjettömiä annoksia kyetäkseen minkäänlaiseen nousuun, tosiseikka jonka hän oli joutunut hyväksymään jo vuosia sitten. Tänä yönä hän oli kuitenkin onnekas, sillä ostetut aineet olivat laadukkaita eikä olo ollut samalla tavalla turtunut kuin usein tätä nykyä tuntui, vaikka vaikutukset olisivatkin voineet olla vielä paljon, paljon voimakkaammat.

Hän kumartui tytön ylle ja sulki tämän vasemman nännin huultensa väliin, katse suunnattuna tämän kasvoihin ja niiden ilmeeseen, kun hän ohjasi elimensä kuumien häpyhuulten väliin ja niiden välistä sisään tytön lämpimään syleilyyn. Tytön selkä kaartui nautinnosta ja ääni pysähtyi johonkin hänen kurkkuunsa, ulos tuli vain pitkä, tukahtunut huokaus. Hänen lantionsa löi rajusti vastaan ja kerjäsi ensimmäistä, toista, viidettätoista työntöä sisäänsä yhä nopeammin ja nopeammin.
Ajantajusta ei ollut jälkeäkään. Digitaalikellon numerot vaihtuivat joka silmäyksellä, niiden merkitys jäi hämäräksi ja tunteja olisi voinut kulua kuinka monta tahansa, kun Kazuo viimein löysi itsensä suihkusta.

Hänen sydämensä rytmi oli yhä nopea ja todellisuudessa sävy, jota hän ei tunnistanut, kun hän astui ovesta takaisin valojen ja varjojen sekaan. Ilma tuntui kylmältä märissä hiuksissa.
Muutaman oven päässä näkyi tuttu syvennys, jonka luokse hän suuntasi. Vixen oli varmaan yhä töissä, hänen olisi parempi olla. Vixenillä oli auto.
”Vixen?”

Ovella tupakkaa polttava mies katsoi häntä hetken ja osoitti sitten sisään.
”Kohta lähdössä”, tämä tokaisi ja vei tupakan takaisin huultensa väliin.
Hänen mustat silmänsä katsoivat Kazuota rävähtämättä, kun tupakan pää muuttui kirkuvanpunaiseksi ja hiipui taas. Kazuo astui sisään niska kihelmöiden.

*

”I heard you guys are in some deep shit”, Vixen sanoi.
Hänen punaiset hiuksensa valuivat silkkisinä paljaille harteille ja sivuille kammatut etuhiukset taipuivat vasten valkeita rintoja. Hän ei ollut oikea punapää, mutta hän oli oikea kettu tai ainakin näytteli osansa hyvin. Kazuo oli nähnyt hänet liian monta kertaa kiinnostuakseen. Vixen ei koskaan pitänyt tarpeeksi vaatteita päällään.

”Yeah, figure”, mies vastasi poissaolevana.

”You know what has always amazed me?” Vixen heitti vastaan ja hänen äänestään kuului, että hän oli vaihtanut puheenaihetta.

Kazuo katsoi häntä tylsänä ennen kuin käänsi katseensa takaisin kadulle. He seisoivat liikennevaloissa jo kolmatta kertaa lyhyen ajan sisällä. Vain yksissä ei ollut ollut ruuhkaa.

”The fact that you pronounciation is actually understandable while you're high, much unlike when you're sober. So, tell me, Kazuo... Planning to die this time?”

”Nope.”

”Your group stands no chance if you get to that point though.”

”Still nope.”


Nainen huokaisi ja venytteli niskojaan.
”Brave man”, hän sanoi hiljaa.
Kaupungin värit heijastuivat hänen kirkkaista sinisistä silmistään. Hän oli alunperin jostakin päin Eurooppaa, idästä, jostakin köyhästä paikasta. Se, kuinka hän oli päätynyt Japaniin, oli Kazuolle mysteeri samoin kuin hänen oikea nimensäkin. Hän oli lähes kymmenen senttiä miestä pidempi ja kokonaisuutena kaunis nainen, jonka hymyssä oli jotakin samanlaista salaperäisyyttä kuin Mona Lisan hymyssä, mutta huomattavasti riettaammalla tavalla. Hän toimi seuralaisena siinä baarissa, josta Kazuo oli hänet nytkin löytänyt. He olivat alunperin tavanneet velallisen asiakkaan kautta – oli ollut Kazuon hommia hoitaa hänestä rahat ulos keinolla millä hyvänsä, ja sen päätteeksi he olivat yhdessä Vixenin kanssa seisseet kylmällä kujalla virtsanhajuisessa seisovassa ilmassa tupakalla kuin kaksi jotakin mullistavaa yhdessä kokenutta veteraania, joilla ei ollut kiire minnekään.
Lopulta he olivat alkaneet kommunikoida kömpelösti kielimuurinsa ylitse ja huomanneet myöhemmin uudelleen tavatessaan tulevansa hyvin toimeen. Vixen oli opettanut Kazuolle englantia neljän vuoden ajan silloin, kun heidän aikataulunsa kohtasivat, eikä Kazuo olisi ilman häntä koskaan päässyt niin pitkälle, että olisi kyennyt vaivattomasti ymmärtämään ja tuottamaan sujuvaa englantia.
Oli hän naiselle muustakin velkaa, muttei mielellään ajatellut niitä asioita. Tässä suhteessa vain toista heistä sitoi kunniavelkakäsite, Vixen ei siitä piitannut. Siksi Kazuo yritti irtaantua siitä itsekin tämän seurassa. Yksipuolisessa velkaantumisessa pahinta oli kenties se, ettei Vixeniä lainkaan haitannut käyttää sitä hyväkseen aina, kun siihen oli tilaisuus. Oli ironista, että ulkomaalainen entinen prostituoitu opetti yakuzaa pitämään puoliaan, mutta ehkä Kazuo oli ansainnut sen.

”By gods, man, speed isn't supposed to make you all grumpy and emo. Brighten up for fuck's sake”, Vixen nauroi ja töytäisi vaihdetta vaihtaessaan Kazuota kyynärpäällään.

Kazuo irvisti.
”It's not that”, hän vastasi, ”It's just fucking hard to concentrate with all these... lights around. It's like we're moving at a light's speed through the universe.”

”You sure you're not on LSD, man?”

”En... en ole.”

”Varma vai tripillä?”

”Kumpaakaan.”

”En kestä sinua”, nainen huokaisi ja löi otsansa teatraalisesti rattiin.
Valo vaihtui keltaiseksi, mutta Kazuosta näytti siltä kuin myös punainen olisi jäänyt päälle – ja viimein kaikki valot paloivat samaan aikaan.

*

Aamun valo siivilöityi usvaharson lävitse ikkunasta sisään. Kazuo käänsi kylkeään ja tavoitteli puhelinta jostakin futoninsa viereltä. Ei mitään.
Hän oli taas jättänyt sen housujensa taskuun.

Päätä jomotti ja vatsassa kiersi mutta ainakin hän oli yhä hengissä. Kellokaan ei voinut olla paljoa, vaikka ilta oli venynyt myöhäiseksi. Ikävää siinä oli ainoastaan se, ettei hän ollut nukkunut vielä kovinkaan pitkään, ehkä kolmisen tuntia. Se, kuinka hän oli päätynyt nukkumaan, oli hänelle mysteeri, varsinkin ottaen huomioon, ettei amfetamiini suinkaan ollut unilääke. Hän tunnusteli tuttuja merkkejä kehostaan mutta vaikutti siltä, ettei noususta ollut jäljellä mitään. Olisi ehkä parempi tarkastaa aineen alkuperä tilaisuuden tullessa, mutta juuri sillä hetkellä se ei ollut prioriteettina kovinkaan korkealla.

Vapisevin liikkein mies kokosi itsensä patjalta. Hän nojasi kyynärpäänsä polveensa ja tuijotti silmät turvoksissa ulos koleanharmaaseen pilviverhoon. Se sataisi päivän mittaan alas, pilvet olivat liian tiiviitä ja liian alhaalla pysyäkseen sellaisina loputtomiin.
Tieto piristi miestä jokseenkin. Hän piti sateesta, varsinkin krapulassa. Toisin kuin aurinko, sadekeli ei koskaan sattunut silmiin.

Hitaasti hän sai toisenkin jalan allensa ja kiskaisi itsensä ylös sängystä. Hän heitti nuhjuisen t-paidan yltään kyseenalaistamatta sen alkuperää ja löysi itsensä pian keittiöstään vesilasi kädessään. Mitä hän ei odottanut oli se, mitä käveli sisään hänen perässään.
Kitagawa.

Vanhempi mies silmäsi häntä vakavana ja huokaisi.
”Oli vähällä etten luovuttanut ja vienyt sinua sairaalaan”, hän murahti ja laski kätensä Kazuon hartialle.
Kazuo katsoi häntä hieman tyhmänä, vesilasin reuna huultensa väliin unohtuneena. Kitagawa naurahti kuivasti.
”Sinulla ei taida olla mitään käsitystä siitä, mikä päivä tänään on?” hän huokaisi, puristi hetkisen miehen olkapäätä ja päästi sitten irti.

Hän istahti raskaasti tuolille, käänsi sanomalehden ympäri ja napautti terävästi sivun reunaan printattua päivämäärää. Kazuo yritti muistaa, mikä päivä olisi pitänyt olla.

”Kaksi päivää, Mori. Kaksi vitun päivää taju kankaalla. Sitä kutsutaan koomaksi.”

Nuorempi räväytti silmiään. Aivot eivät osanneet käsitellä tietoa.

”Kaksi päivää?” hän pärskähti ja huuhteli tiedon vedellä alas.
Hän täytti lasinsa uudelleen ja tunsi sanojen imeytyvän tajuntaansa.

”Olit hereillä ehkä kolmesti sinä aikana, ainoa syy siihen miksi et ole osastolla. Vixen istui täällä ensimmäisen yön ja soitti vuoronsa alussa minulle. Likka oli hieman nolona puolestasi, tiesi että joko minä tai Murakawa pieksee sinut. Olisin piessyt jos olisit saatana ollut hereillä sitä varten, muttet ollut, ainakaan tarpeeksi kauaa kerralla. Jätän sen Murakawalle. Äijä varmaan tappaa sinut.”

Kazuo kohotti kulmiaan tyhjentäessään toista lasillista. Hän ei tiennyt mitä sanoa.
Hän ei tiennyt edes kumpi tieto häntä järkytti enemmän – se, että hän oli onnistunut ottamaan yliannostuksen vai se, että Kitagawalla oli pehmeä puolensa, joka suostui istumaan päivätolkulla tajuttoman veljen vierellä.
”Jaa”, hän sanoi viimein ja raapi päätään typeränä.

Kitagawa tuhahti. Äänestä ei voinut selvästi päätellä, oliko se huvittunut vai turhautunut ele.
”Älä tee sitä uudestaan”, mies huokaisi ja käänsi katseensa takaisin Kazuoon, ”Jätä aineet ennen kuin ne tappavat sinut. Olisi helvetin turhauttavaa joutua hakemaan joku tilallesi tietäen, mikä sinut lahtasi. Äläkä odota oyabunilta tällaista kohtelua. Murakawa on raivona.”

Kazuo kohautti harteitaan. Hänen vatsaansa kivisti, ehkä nälästä, ehkä jostakin muusta syystä. Hän ei oikeastaan edes ollut syystä kiinnostunut. Pahempaakin kipua oli tullut koettua.
Kun hän viimein vastasi Kitagawan katseeseen, miehen ilme oli kammottavalla tavalla huolestunut ja isällinen.
”Lopeta”, nuorempi älähti ja tunsi kylmän aallon kulkevan läpi kehonsa.
Kitagawa virnisti.

”Selviätkö? Minulla on helvetisti tekemistä ja kiitos sinun, kaikki sillä listalla on kiireellistä.”

Kazuo nyökkäsi.
”Junichi?” hän ynähti ja käänsi katseensa takaisin lattiaan.
Kitagawa liikahti.
”Anteeksi.”
Kitagawa liikahti uudelleen. Sitten hän nousi ja epätyypillisessä tunnepuuskassa vetäisi nuoremman lyhyeen halaukseen.

”Pysy hengissä, Kazuo. Soitan sinulle illalla.”

Kazuo nyökkäsi. Hän ei tiennyt, mitä sellaisessa tilanteessa piti sanoa, joten hän ei sanonut mitään. Hän ei liikahtanutkaan ennen kuin Kitagawa sulki asunnon oven perässään. Kun hän viimein laski lasin käsistään takaisin pöydälle hän huomasi ihonsa polttelevan niistä kohdista, joihin toinen oli koskenut. Hänellä oli kuumeinen ja hatara olo, lihaksiin koski ja päänsärky tuntui yltyvän. Kaiken sen keskellä pahimmalta tuntui hikinen ja likainen iho ja rasvaiset hiukset, joiden vanhaan lakkaan oli kasautunut pölyn lisäksi hikeä ja nukkaa.

Ainoa järkevä asia, mitä siinä tilassa saattoi tehdä, oli suihkuun hakeutuminen. Niinpä Kazuo irrotti itsensä keittiötasosta ja kulki olohuoneen poikki pesuhuoneen ovelle. Riisuessaan t-paitansa ja bokserinsa hän havaitsi myös, ettei hänen selkänsä tahtonut taipua eikä liiemmin niskakaan.
Kipuja tuntui ilmestyvän jatkuvasti lisää sitä mukaa, kun hänen kehonsa palasi jälleen elävien kirjoihin. Hän ei ollut varma, oliko se hyvä merkki.

Seisominen tuntui jokseenkin vaikealta, joten hän suoritti peseytimisen lattialla istuen. Sadannetta kertaa asunnossa asumisensa aikana hän tunsi itsensä kiitolliseksi siitä, että vesi kuului vuokraan. Hän olisi voinut nukahtaa lämpimän vesivirran alle eikä edes vararikon uhka olisi saanut häntä sieltä nousemaan, mutta oli silti mukava tietää, ettei hän itse asiassa tulisi näkemään tätä henkiinheräämisrituaaliaan numerona seuraavassa laskussa.

Mutta vaikkei vesilasku olisikaan saanut häntä nousemaan, summeri totisesti sai.

*

Poika epäröi. Niin epäröi Kazuokin. Hän ei ollut odottanut näkevänsä kakaraa enää koskaan, mutta siinä se räkänokka silti seisoi hänen eteisessään uskaltamatta ottaa kenkiään pois. Kazuo ei tiennyt, pitikö kakaraa kutsua sisään. Hän ei tiennyt, oliko noin pieni edes ihminen, koskivatko sosiaaliset säännöt hänenlaistaan toukkaa vielä vuosiin. Mitä helvettiä hän edes teki siellä?
Viimein mies luovutti. Hän nosti hätäisesti ylleen kiskomansa housut ylemmäs lantiolta kääntyessään ympäri ja eksyessään omaan puolentoista metrin mittaiseen suoraan käytäväänsä.
Sitten hän kääntyi uudelleen ja kutsui pojan sisään.

Tämä veti kengät jalastaan jättäen valkeat sukkansa niiden sisään ja asteli tahmaisilta kuulostavilla jaloillaan Kazuon perässä olohuoneeseen. Kazuo huomasi jättävänsä omista jaloistaa märkiä länttejä lattiaan. Vesi valui hänen huomattavasti entistä puhtaammista hiuksistaan niskaa pitkin tatuoitujen harteiden kautta ääriviivoitettuun selkään.

Hän ei muistanut koskaan eläessään tunteneensa tällaista sosiaalista kyvyttömyyttä. Niinpä hän tarttui kaukosäätimeen ja painoi televisionsa päälle. Sen meteli peitti hämmentävän hiljaisuuden alleen. Näytön poikki käveli norsu – se nostatti suurista lättäjaloistaan pölypilviä Afrikan tasangoille.
Kazuo yskähti.

”Haluatko jotakin?” hän kysyi väkivarmalla äänellä.

”Äiti sanoo, että sinä olet rikollinen”, lapsi vastasi.

Kazuo kohotti kulmiaan, kääntyi harteitaan kohauttaen ympäri ja käväisi keittiössä toteamassa, ettei hänen jääkaappinsa oikeastaan sisältänyt mitään, mitä olisi voinut tarjota pikkupojille.
Hän tuli takaisin käsissään kannullinen vettä, kaksi lasia ja kurkkupastilleja. Hän istui tyynylle matalan pöydän toiselle puolelle ja katseli sohvalla istuvan pojan pyöreitä kasvoja kykenemättä päättämään, mitä ajatella hänestä. Poika katseli häntä takaisin ja näytti totiselta. Huulen haava oli rupeutunut ja näytti tavalliselta kolhulta.

”Sinunlaisia käy yhdessä rakennuksessa minun koulumatkalla”, hän jatkoi hetken päästä.

Kazuon poskia kuumotti. Toisin kuin poika, hän ei vieläkään ollut selvinnyt sosiaalisesta muuristaan yli eikä hänellä edelleenkään ollut mitään käsitystä siitä, miten toimia tilanteessa tai mitä helvettiä lapsille piti vastata. Hänen teki mieli kaivaa puhelimensa esiin ja soittaa Kitagawalle ja kysyä, mitä piti tehdä. Niin hän yleensä teki. Kitagawa olisi tosin tukehtunut itseensä jos olisi kuullut tilanteesta, joten Kazuon oli parempi pitää se omana tietonaan ja keksiä äkkiä, kuinka selvitä siitä.

”Mutta sinä autoit minua. Äiti ei kuunnellut. Sain tukkapöllyn kun en totellut, koska minua on kielletty menemästä vieraiden autoihin ja puhumasta kenellekään, kenellä on tatuointeja.”

Kazuo pärskähti. Hän painoi kättä suunsa eteen ja pysyi hetken hengittämättä.
Päänsärky tuntui helpottaneen, hän huomasi ojentaessaan kättään kohti kannua ja kaataessaan siitä vettä lasiin.
”En tainnut antaa sinulle vaihtoehtoja”, hän totesi ja huomasi puhuessaan avanneensa padon sisältään.
Lämpö valui takaisin jäseniin ja hengitys kulki vapaasti.

”Et niin.”

Poika ojentui poimimaan rasiasta kurkkupastillin ja työnsi sen suuhunsa. Sitten hän hätkähti ja katsahti Kazuota.
”Saako ottaa?” hän kysyi puolisen minuuttia liian myöhään.
Kazuo nyökkäsi ja katsoi televisiota päästäkseen eroon vastuusta, johon olisi muutoin saattanut joutua. Hänellä ei ollut aikomustakaan kasvattaa tuota pentua. Hänen puolestaan poika sai tehdä mitä tahansa.

”Onko tuo oikea miekka?”

”On.”

”Onko sillä tapettu ihmisiä?”

”Ei.”

”Miksi sinulla on miekka?”

Kazuo puri huultaan katsoessaan, kun leijonanaaras kierähti selälleen ja hankasi selkäänsä maahan. Hänellä oli ikävä tunne, että ele johtaisi paritteluun, joten hän vaihtoi kanavaa. Seuraavalla näytettiin uutisia.

”Se näyttää hyvältä seinällä”, hän vastasi laskien kaukosäätimen takaisin pöydälle.
”Miksi sinä olet täällä?”

”Minun isä on sairaalassa”, poika sanoi ja mutristi huuliaan, ”enkä uskalla mennä kotiin koska äiti itkee.”

'Awkward moment' olisi ollut se termi, jota Vixen olisi käyttänyt tässä tilanteessa.

”Tiedän tunteen”, Kazuo sanoi huolettomasti ja raaputti niskaansa hämillään.

”Se on pelottavaa”, poika jatkoi ja veti jalkansa ristiin sohvalle, ”eikä minulla ollut mitään muuta paikkaa, mihin mennä. Minulla ei ole kerhoja tänään enkä tiennyt, mitä tehdä koululla, joten lähdin pois ja sitten jotenkin päädyin tänne.”

”Se ei ehkä ollut kovin viisasta.”

”No joo. Mutta olen täällä hetken, okei?”

Kazuo hymähti.
”Siitä vaan.”

Nobu katsoi häntä ja sitten televisiota.
Pörssit tuskin kiinnostivat häntä, Kazuo tajusi ja vaihtoi taas kanavaa. He istuivat hiljaisuudessa katsellen lyhyitä lastenohjelmia ehkä puolisen tuntia, jonka aikana Nobu kaatoi itselleen vettä ja söi kolme kurkkupastillia lisää.

”Onko sinun isä kuollut?” lapsi kysyi pitkän hiljaisuuden päätteeksi.
Kazuo veti polvet rintaansa vasten ja keskittyi mainoksen värimaailmaan niin ankarasti, että tunsi sen palavan verkkokalvoilleen.
”En tiedä”, hän sanoi, ”en tuntenut häntä.”

”Miten sinä et tuntenut isääsi?”

”En ikinä tavannut häntä. Äiti ei kai koskaan... yrittänyt etsiä häntä.”

”Hän katosi?”

”Jotain sellaista.”

”Outoa.”

”Jep.”

”Olisitko silti surullinen jos saisit tietää, että hän on kuollut?”

”En kai”, Kazuo vastasi, ja hänen äänensävynsä mietteliäisyys yllätti hänet.

Nobu puristi housunlahjettaan sormenpäät valkoisina.
”Minä en usko, että olen surullinen, kun isä kuolee”, hän huokaisi vihdoin kauhistuneelta kuulostaen, ”minusta hän on pelottava eikä hän ole ikinä kotona, se on ihan sama kuin joku vieras kuolisi. Onko minussa jotain vikaa?”

Kazuo katsoi häntä ja huomasi kyynelet hänen silmissään.
”Ei. Sinä olet täysin tavallinen poika”, hän sanoi ja katsoi takaisin televisioon sen vaihtuvaa kuvaa näkemättä.
"I'm an angel, you ass. I don't have a soul to sell."

    1 tykkää.
Avatar
Ninjin
Pääesiintyjä
 
Viestit: 763
Liittynyt: La Elo 16, 2008 1:57 pm
Paikkakunta: Hyvinkää

Re: 893 [K-18, drama/action]

ViestiKirjoittaja Ninjin » Su Kesä 17, 2012 11:43 pm

Nobu: Blog
Kappale: Lil' Wayne ft. Bruno Mars - Mirror


”Mirror on the wall, here we are again
Through my rise and fall
You've been my only friend

You told me that they can understand the man I am
So why are we here
Talking to each other again?”



Voisin kertoa siitä, miltä tuntui maata tajuttomana kaksi päivää, sillä kaiken järjen mukaan se on tällä hetkellä elämässäni kaikkein kiinnostavin aihe, josta kirjoittaa. En kuitenkaan kerro siitä. Koska olen joka tapauksessa tässä vaiheessa kiinnittänyt jokaisen lukijan huomion siihen aiheeseen, käyn sen nopeasti läpi.
Kävimme Kabukicholla, vedin speediä, alku oli hyvä mutta loppu ei niinkään. Selvisin hengissä ja ilman selkkausta viranomaisten kanssa. Harkitsen lopettamista. Monesko kerta tämä on? Kahdeksastoista?

Mutta se siitä.
Sen sijaan että puhuisin amfetamiinista tai valistaisin ketään sen haittapuolista, haluan puhua siitä, mitä ajatuksia eräs lapsi minussa herätti. En luojan kiitos puhu omasta äpärästäni, vaikka niitäkin on ehkä siunaantunut (montako kristillistä kielikuvaa voi käyttää yhdessä lauseessa?), vaan jonkun toisen lapsesta, joka muistuttaa minua itsestäni.

En halua selittää, kuinka jouduin tähän tilanteeseen. Riittää kun joudun häpeämään sitä yksin. Tapahtumat johtivat kuitenkin siihen, että istuin tänään olohuoneessani itkevän kymmenvuotiaan kanssa ja ajattelin omaa elämääni.
En ole koskaan puhunut siitä täällä. Olen ohimennen koskettanut sitä, kuinka päädyin nykyiseen toimeeni (mutten sitä, mitä se sisältää, ja kyllä, aion vielä joskus valaista tätäkin puolta elämästäni). En ole kuitenkaan kertonut sitä, millaiset olosuhteet minut tänne ajoivat.

En kiellä omaa vastuutani. Kuinka voisin, kun minulla on isoveli, joka on käynyt kaiken saman läpi ja silti ansaitsee saman verran rahaa vuodessa kuin Junichi? Hän näyttää enemmän korealaiselta kuin minä olen koskaan näyttänyt ja se vaikeuttaa hänen elämäänsä yhä tänäänkin, vaikka hän on osoittanut ansaitsevansa paikkansa yhteiskunnassa. Hänellä on japanilainen vaimo ja kaksi japanilaista lasta. He kaikki kärsivät siitä, kuka meidän isämme oli, mutta he kärsivät hiljaa eikä heistä kukaan anna periksi. He ovat todellisia japanilaisia siinä missä minä en.
Kerron tämän vain korostaakseni omaa osaani ja valintaani, sillä jos veljeni pystyi rakentamaan itselleen elämän, on turha sanoa, ettei minulla ollut vaihtoehtoja. Totta kai minulla oli. Mutten kiellä sitäkään, etteikö yhteiskunta olisi tehnyt valintaani helpoksi.

”Looking at me now, I can see my past
Damn, I look just like my fucking Dad
Light it up, that's smoke in mirrors
I even look good in a broken mirror”


En tiedä isästäni paljoakaan. Äitini ei puhunut hänestä, muut kyllä puhuivat. Veljeni tunsi hänet elämänsä ensimmäiset kaksi vuotta, mutta kusipää häipyi jonkun toisen kanssa sillä välin, kun äitini odotti minua. He eivät koskaan menneet naimisiin – kiitos tästäkin ylimääräisestä – ja kun hän oli mennyt, hän oli todellakin poissa. Äitini sai minut ja vihasi minua, koska sen lisäksi että olin koliikkivauva ja hyödytön vaippaiästä mieheksi saakka, olin myös sen miehen äpärä. Jokainen asia minussa muistutti äitiäni hänestä. Mainitsin aiemmin, että veljeni näyttää enemmän korealaiselta kuin minä näytän, mutta minä näytän silti enemmän isältäni. Kuulin tämän opettajaltani sen jälkeen, kun tämä oli lyönyt kasvoni verille jostakin pikkurikkeestä, jota en enää muista. ”Samat kasvot, sama veri, sama häpeä.”
Kaiken kuulemani perusteella on ehkä surullista, että valitsin tämän elämän. On selvää, että isäni oli yakuza. Vihasin häntä ja silti kasvoin hänenlaisekseen. Hän oli peluri niin sanan perinteisessä merkityksessä kuin naistenkin puolesta, ja niin olen minäkin. Hän oli myös väkivaltainen – tämä kohta perimässäni on ehkä kyseenalainen. On totta, että olen ollut mukana tarpeeksi monessa kahakassa saadakseni leiman otsaani, ja on yhtä totta, ettei kovin moni rauhaa rakastava kunnon kansalainen ole koskaan puukottanut ketään. Kyseenalaistus on paikallaan vasta, kun sanon, etten ole koskaan satuttanut ketään vain siksi, että tuntui siltä. Jokainen niistä, jotka ovat saaneet minulta turpaansa, ovat tavalla tai toisella ansainneet sen. Niin typerältä kuin se kuulostaakin, puukotus oli itsepuolustusta. Puukottamani mies oli kyllä näennäisesti aseeton, mutta tässä kohtaa on otettava huomioon oma pieni kokoni ja se, että kyseessä oli mustan vyön karateka. Minulla oli yksi tilaisuus selvitä siitä hengissä ja käytin sen hyväkseni.
Tietysti kunnon buddhalainen olisi vain hyväksynyt kuolemansa, mutta minä en ole koskaan väittänyt olevani erityisen hyvä buddhalainen, enkä ainakaan ollut sitä kymmenen vuotta sitten.

Lapsi, joka sai minut ajattelemaan menneisyyttäni ja isääni, on kuolevan miehen poika. Hän ei tunne isäänsä sen enempää kuin minäkään tunsin omaani, vaikka kaikesta päätellen hänen isänsä on minun isääni parempi ihminen.
Poika kysyi minulta, surisinko jos saisin tietää isäni kuolleen, sillä hän ei itse sure isäänsä.
En ole koskaan ajatellut asiaa.

Nyt kun ajattelen, en näe ainoatakaan syytä siihen, miksi minun pitäisi surra häntä. En ole saanut häneltä mitään hyvää, jopa ulkokuoreni miellyttävyydestä voidaan olla montaa mieltä. Perin häneltä vihan ja ulkopuolisuuden. Hän ei, jumalille kiitos, jättänyt minulle nimeä, jota saisin hävetä, mutta hän jätti minulle osani tässä yhteiskunnassa.
Vereni vuoksi sillä ei koskaan ollut merkitystä, että toin koulusta kotiin vain hyviä numeroita enkä koskaan myöhästynyt ennen kuin täytin 15. Toisin kuin veljeni, minä väsyin lyönteihin ja kylmiin sanoihin ja äänettömään pilkkaan ja siihen, että olin aina huonompi kuin kukaan muu riippumatta siitä, keitä muut olivat. Veljeni taisteli tiensä läpi siitä paskasta, johon me synnyimme. Minä en tiedä, miten hän sen teki. Itse en nähnyt tietä ulos ja siksi jäin tänne ja tein oloni kotoisaksi.

On totta, etten kadu valintaani. En tekisi toisin vaikka voisin elää koko elämäni uudelleen (mietin tätä seuraavan kerran sitten, kun synnyn raatokärpäseksi) enkä koe menettäneeni mitään, sillä minulla ei alunperinkään ollut mitään menetettävää. Se ei estä minua olemasta katkera kun katson niitä, jotka karsastavat sitä etuoikeutta jonka ovat syntymässään saaneet ja jotka tieten tahtoen astuvat valosta varjoon ja laskeutuvat lopulta tähän paskaojaan johon minä synnyin vailla järkevää tietä ulos.

En tiedä muista, mutta minä en tänäänkään koe olevani yhteiskunnan yläpuolella vaan varsin syvällä sen alapuolella. Kannan taakkana entisaikojen sankariroistojen ylevyyttä ja tiedän paikkani tässä maailmassa. En ole koskaan kysynyt keneltäkään, kuinka he näkevät itsensä ja sijaintinsa arvoasteikolla. On täysin selvää, ettei oyabun koe olevansa sen alempana kuin jonkin kunnollisen yhtiön johtohenkilökään, enkä odota sitä häneltä. Suoraan sanoen elämäni olisi saatanasti nykyistä masentavampaa jos joutuisin työntämään naamanikin mutaan, mikä tietysti olisi seuraava askel tästä alaspäin ja luonnollinen seuraus siitä, että ylempäni laskisi kiiltävät kenkänsä tähän lokaan. Puolestani äijä saa pysyä pilvenreunallaan vastaisuudessakin.
Junichista en ole niinkään varma. Hänessä on herrasmiesainesta ja hänen jalkansa ovat aina olleet niin tukevasti maankamaralla etten yllättyisi, vaikka hän todellisuudessa tiedostaisi asemansa yhtä selkeästi kuin minäkin.

Olen jo aikaa sitten unohtanut, mistä olin oikeasti puhumassa, ja teksti alkaa näyttää itsesäälissä vellomiselta alkuperäisen aiheensa sijaan. Ei ole tapaa kertoa ajatuksiani paremmin kuin lopettamalla tähän.

”I see that guilt beneat the shame
I see your soul through your window pane
I see the scars that remain.”
"I'm an angel, you ass. I don't have a soul to sell."

    1 tykkää.
Avatar
Ninjin
Pääesiintyjä
 
Viestit: 763
Liittynyt: La Elo 16, 2008 1:57 pm
Paikkakunta: Hyvinkää

Re: 893 [K-18, drama/action]

ViestiKirjoittaja Ninjin » Pe Heinä 06, 2012 9:48 pm

vol. 2, p. 1/2 - 2/2

Nimi: Inu
Ikäraja: K-18
Varoitukset: väkivalta, kiroilu
Disclaimer: Faktapohja nolla miinus.

A/N: ... mulla ei itse asiassa ole mitään sanottavaa. Jatkan rikoshomoilua? :D

Lyhyt sanasto:
yubitsume: rituaali, jossa suorittaja leikkaa irti osan pikkusormeaan nivelen kohdalta osoittaakseen katumusta.

~*~ ~*~ ~*~

Kazuo painoi sormenpäänsä vasten hiestä märkiä kämmeniään ja hengitti hitaasti ja ääneti rauhoittaakseen sydäntään, jonka rytmi sai rinnan särkemään.
Edes huoneen kylmyys ei helpottanut hikoilua, se vain tuntui jäädyttävän iholle kohoavan kosteuden saman tien. Murakawa nojasi seinään ja katsoi kattoa. Hänen äänensä oli raivostunut. Nuorempi yritti sanoa jotain, ja varoittamatta vanhemman ääni kohosi huudoksi ja hän löi nyrkkinsä pöytään niin, että kahvikupit helähtivät. Kazuo yritti olla voimatta pahoin.

Hän istui paikallaan selkä suorana, katse vastapäisessä seinässä ja niin hiljaa, että olisi yhtä hyvin voinut olla olematta paikalla. Nuori mies yritti epätoivoisesti tavoittaa hänen katsettaan, mutta hän ei vastannut siihen – vastaaminen olisi luultavasti saanut hänet vetämään aseen Murakawan vierestä ja ampumaan nuorimman hengiltä, eikä linnakeikka kuulostanut hyvältä idealta, vaikkakin se olisi luultavasti säästänyt heidät paljolta. Murakawalla ei kuitenkaan ollut varaa menettää häntä nyt. Siksi hän istui paikallaan eikä murhannut alaistaan, vaikka kuvittelikin tekevänsä sen jo viidettä kertaa.

Mies yritti puhua taas, ja Murakawa teki liikkeen kohti asettaan.
Kazuo nousi, pyyhkäisi aseen sivuun ja työnsi sen vyölleen.
Murakawa katsoi häntä ilmeellä, josta saattoi päätellä vaivatta sen, kuinka kuollut hän olisi nyt, jos Murakawa olisi ylettynyt aseeseen. Sitten miehen ilme pehmeni. Vihan tilalle tuli jotakin paljon pelottavampaa; hymy.

”No, Mori.”

Kazuo painoi päänsä.

”Haluatko antaa hänelle tilaisuuden puhua?”

”En”, Kazuo vastasi rauhallisesti, vaikka hänen rintansa tuntui halkeavan, ”Minä en halua kuulla hänen suustaan ainoatakaan sanaa. Missä Kitagawa on?”

Murakawan käsi liikahti refleksinomaisesti. Hän työnsi sormensa housujensa taskuihin ja murahti.
”Selvittelemässä tätä saatanan soppaa, johon tämä sinun idioottisi on meidät järjestänyt.”

Kazuo ynähti ja nyökkäsi. Hän hillitsi kätensä ennen kuin katsoi tärisevää nuorimmaista. Ase oli liian lähellä varomattomuuteen.
”Sinun päähänpistosi on tuonut minulle häpeää”, hän sanoi yhtä rauhallisen hillitysti kuin oli puhunut Murakawallekin, ”Etkä sinä voi korjata sitä, mitä olet tieten tahtoen rikkonut.”

Nuorimmainen nousi tuolistaan ja vajosi polvilleen, sitten täyteen kumarrukseen. Kazuon teki mieli ampua häntä niskaan.
”Nouse ylös”, hän ärähti sen sijaan ja kääntyi kohti Murakawaa, ”Milloin Kitagawa lähti?”

”Puolisen tuntia sitten”, vanhempi vastasi harteitaan ärtyneenä kohauttaen, ”Mitä vitun väliä sillä on?”

”Lähden perään. Tämä on minun vastuullani. Oyabun... säästä hänet.”
Kazuo ojensi aseen takaisin miehelle. Nuorimmainen sävähti ja näytti kutistuvan. Murakawa kohotti asetta kämmenellään ja naurahti hiljaa. Hän näytti punnitsevan sitä, kun hänen katseensa käväisi laiskasti kyyristelevässä miehessä. Kazuo odotti.

”Äh”, vanhimmainen murahti viimein, ”Vie hänet. Katson, että hän on eturivissä, kun alkaa räiskyä.”

*

Okano painoi päänsä ja seurasi Kazuota ääneti. Hän ei kysynyt mitään, kun he suuntasivat hissin sijasta portaisiin. Kazuo tunsi olonsa tasaisemmaksi. Pulssi oli alkanut asettua siitä hetkestä alkaen, kun hän oli ottanut aseen Murakawalta, varsinkin kun hän ei ollut saanut siitä hyvästä turpaansa – tai tullut ammutuksi. Hän kieltäytyi ajattelemasta, mitä oli lähes väistämättä edessä. Sen sijaan hän keskittyi puhelimeensa ja seinistä huokuvaan kylmyyteen.

Kitagawa tuskin oli vielä perillä. Hän saisi odottaa. Anteeksipyyntölistalle mahtui vielä yksi myöhästyminen – tarkemmin ottaen Kazuon anteeksipyydettävien asioiden listalle, ei niinkään Kitagawan, jonka lista oli todennäköisesti vielä täysin moitteeton.

”Okano.”

”Niin, Mori-sama?”

”Ei enää koskaan.”

”Ei, Mori-sama.”

Kazuo kääntyi takaisin – Okano seisoi toisiksi alimmaisella portaalla ja näytti ikäistään nuoremmalta. Vanhempi huokaisi, työnsi puhelimen taskuunsa ja katsoi toista tiukasti, vaikkei toinen mies katsonut häneen päinkään. Hän tiesi, että senkaltainen katse poltti iholla. Kontaktia ei tarvittu.

”Sinä tiedät, mitä olet saanut aikaan. Sinä tiesit sen jo pääpiirteittäin silloin, kun tapoit sen miehen. Mitä vittua sinun päässäsi liikkui?”

Okano värähti.
Hän epäröi, se näkyi hänen koko ruumiinkielestään, mutta vain hetken. Sitten hän suoristi selkänsä ja vastasi katseeseen.
”Iemochi tiesi riskit. Hän myi alueellamme eikä maksanut suojelusta tai oikeudesta bisnekseensä. Hän järjesti Kurosawan vankilaan. Kun hän kävi päälleni, en ajatellut asiaa pidemmälle. Tapoin hänet, jotta saisin istua tuomioni ja palata takaisin täysiverisenä jäsenenä.”

Kazuo tuijotti häntä hetken. Okanon hyviin puoliin oli aina kuulunut asenne, josta puuttui useimpien uusien tulokkaiden piittaamattomuus perinteistä ja halu ajaa omaa etuaan kaiken muun edellä, jopa oman klaaninsa. Hän oli kuitenkin nuori ja ennen kaikkea tilannesokea ja harkitsematon. Hänen paras ja huonoin puolensa oli se järkkymätön kunnianhimo, joka ajoi häntä eteenpäin.
He olisivat voineet olla verisukulaisia.

”Istu sitten tuomiosi, idiootti”, vanhempi ärähti viimein ja kääntyi seuraavaan portaikkoon.
Hän tunsi puhelimen värähtävän taskussaan muttei uhrannut sille ajatustakaan. Sen aika tulisi pian.
”Ja katsokin että istut sen hyvin. Murakawa ei pilaile, kun hän lupasi tehdä sinusta ihmiskilven. Hän tekee sen. Hänelle sinä et ole mitään muuta kuin yksi vaaratekijä muiden joukossa, heikko lenkki, virhearvio. Sinun pitää istua niin kauan, että hän unohtaa, tai tilanne muuttuu.”

Seuraavalla tasanteella hän kutsui hissin.
”Etkä mene kotiisi.”

Okano katsoi häntä. Pimeässä rappukäytävässä hänen silmissään näkyi lähes kuumeinen kiilto. Tosiasiassa se oli järkytyksen, helpotuksen ja ymmärryksen tuoman kyynelnesteen aiheuttama heijastuspinta edellisen tasanteen ikkunasta heijastuvalle valolle. Mies onnistui pidättelemään, mutta vain vaivoin. Kazuo antoi sen hänelle anteeksi. Hän teeskenteli, ettei nähnyt mitään.

”Menen asemalle”, Okano sanoi varovasti, ”ja kerron, mitä olen tehnyt.”

”Niin sinä teet. Ja nyt sinä käytät portaita. Opettele ajattelemaan kahdesti ennen kuin teet päätöksen, josta riippuu paljon muutakin kuin oma henkesi. Vain siten sinä voit koskaan olla meille hyödyksi.”

*

Kitagawa nappasi Kazuon asemalta autoonsa. Hän ei puhunut mitään, murahteli vain ajaessaan itsekseen. Kazuo ei ollut sen puheliaammalla tuulella. Hänen katseensa oli jäätynyt yhteen pisteeseen, ajatukset pyörivät samoilla urillaan. Hänen kättään särki. Reaktiolla ei ollut mitään fyysistä syytä, sen kaikki juuret juonsivat hänen ajatuksiinsa ja voimakkaaseen tietoisuuteen velvollisuudesta, jota hän ei halunnut suorittaa.
”Vittu”, hän ähkäisi ja löi päänsä kylmään lasiin.

Kitagawa vilkaisi häntä sivusilmällä ja murahti taas.
Matka jatkui.
Viitisentoista minuuttia myöhemmin vanhempi huokaisi ja ajoi autonsa tien sivuun.
”Kazuo.”

Nuorempi kohotti katseensa, muttei Kitagawaa kohti vaan suoraan eteenpäin.

”En usko, että se auttaa mitään”, toinen totesi koleasti, ”mutta minusta päätöksesi on silti kunnioitettava.”

Kazuo pudisti päätään.
”Olen vastuussa alaisistani.”

”Niin”, Kitagawa huokaisi ja pyyhkäisi kädellä kovaksi lakattuja hiuksiaan näyttäen vain hetken kasvoillaan sen, kuinka inhottavalta tahmaisen lakan koskettaminen tuntui, ”niinhän sinä olet. Kuten minä olen vastuussa sinusta. Puolestasi sanottakoon sen verran, että olet yksi niistä harvoista, joita ei joudu häpeämään kovin usein. Pidä kiinni siitä.”

Kazuo nyökkäsi. Hän yritti taas olla voimatta pahoin, mutta vielä enemmän virnistämättä Kitagawan pyyhkiessä kättään nenäliinaan.
”Hoidetaanko tämä paska alta?” hän huoahti viimein rasittuneeseen sävyyn ja odottamatta vastausta astui autosta ulos viileäksi muuttuneeseen iltaan.

Hän kuuli vanhemman astuvan perässä. Auton lukot napsahtivat ja Kitagawa rykäisi, ehkä kiinnittääkseen Kazuon huomion tai ehkä ei. He astelivat jäykin askelin kadun poikki.
Kazuo vilkaisi vanhempaa, kun he nousivat portaat toiseen kerrokseen ja löysivät itsensä etsimänsä toimiston ovelta. Kitagawa vastasi katseeseen. Hänen ilmeettömillä kasvoillaan hohti päättäväisyys, jonka Kazuo tulkitsi rohkaisuksi.

*

Toimiston ilma oli huonompi kuin heidän omassaan. Kazuo istui penkillään tuntien jokaisen kosteutta puskevan ihohuokosensa yksitellen, eikä tunne varsinaisesti yhdessä sormien ja jalkapohjien kihelmöinnin kanssa edistänyt hänen keskittymistään millään tavalla. Hän istui nuorempaa yakuzaa vastapäätä – miehen pistävänmustat silmät seurasivat hänen jokaista liikettään. Hänen kasvonpiirteensä olivat epätyypillisen keijukaismaiset, mutta hänen hiuksensa olivat tavalliseen tapaan kammattu taakse ja hän oli pukeutunut valkeaan kauluspaitaan ja mustaan kravattiin ja puvunhousuihin. Hänen takkinsa roikkui huolimattomasti penkin selkänojalla.
Vanhempi yakuza puolestaan oli kaikkea muuta kuin tavanomainen.
Toisen tavoin hän oli nuori, alle kolmenkymmenen, eikä häntä olisi uskonut vanhemmaksi ellei hän olisi ollut arvojärjestyksessä ylempänä. Hänen hiuksensa olivat sähkönsiniset päälaelta otsan vasemmalle puolelle ulottuvaa räikeänpinkkiä osaa lukuunottamatta. Hänellä oli päällään ihonmyötäinen t-paita ja rikkinäiset farkut.
Kazuo vihasi häntä, eikä kukaan ollut vielä ehtinyt sanoa sanaakaan. Kaikkein eniten häntä vaivasi tietoisuus siitä, että ylempiarvoisen jäsenen puutteessa hän joutuisi osoittamaan anteeksipyyntönsä tuolle... kakaralle.

”En haluaisi ottaa tätä esille, mutta tilanteen vakavuuden huomioiden olisimme odottaneet jotakuta ylempiarvoista paikalle”, Kitagawa murahti.
Murahdus ei luultavasti ollut se äänensävy, johon hän oli tähdännyt, mutta se oli usein ainoa ääni, jonka hän kykeni tuottamaan kurkku kuivana. Hän katsoi sateenkaarenkirjavaa miestä ilme kylmänä. Kazuo näki sen läpi – miehen ulkonäkö motivoi Kitagawaa anteeksipyyntöön yhtä paljon kuin rutto läheisyyteen.

”Oyabun on kiireinen”, Sateenkaari sanoi ja hymyili tavalla, joka sai Kazuon niskakarvat pystyyn.

Kitagawa hymyili takaisin, ja tottumattomalle hänen hymynsä oli paljon karmaisevampi kuin Sateenkaaren.
”Se on sääli”, hän sanoi pehmeimmällä äänellään, joka kaikesta huolimatta oli varsin karkea, ”Olen pettynyt siihen, etteivät klaaniemme väliset suhteet merkitse hänelle sen enempää. Saanko edes nimesi?”

”Inoue.”

”Inu se on”, hiljaa pysytellyt nuorempi mies murahti.

”Turpa kiinni, Kala”, Inu ärähti ja heitti nuorempaa rätillä, jota oli siihen saakka pidellyt kädessään.
Kala – jonka paidanrinnukseen kiinnitetyssä lapussa luki Ueshima Yoshi – risti kätensä polvilleen ja tirskahti. Inu ei välittänyt hänestä.
”En tarvitse korttiasi. Ei pahalla, siis, mutta oyabun tietää hyvin, kuka sinä olet. Niin tiedän minäkin. Enkä minä aio puhua sinulle. Tuolle minun piti puhua. Haluan vain pyytää, että pysyt sivussa.”

Kitagawa irvisti. Hänen sormensa painuivat kalliin puvuntakin lävitse vyölle aseen vierelle ja jäivät siihen. Kazuo huokaisi ja nousi seisomaan. Hän ei epäröinyt katsoessaan Inun silmiin ja ainoa asia, jota hän kykeni ajattelemaan oli, ettei luonnollinen silmienväri sopinut yhteen shokkivärjättyjen hiusten kanssa.

”Mori Kazuo”, Inu hymähti ja kumarsi hieman.

Kazuo tunsi jotakin kuolevan sisällään jo pelkästä ajatuksesta siitä, että hän joutuisi kumartamaan takaisin, mutta hän teki sen joka tapauksessa. Viimeinen asia jota hän kaipasi olisi tietoisuus siitä, että hän itse olisi syyllinen tilanteen huononemiseen.
Ikävä kyllä hän aavisti, ettei hänen teoillaan juuri ollut merkitystä. Kun toinen klaani lähetti kaksi selvästi arvotonta miestä ottamaan vastaan kahta johtoasemassa olevaa, viestiin ei jäänyt kovinkaan paljoa tulkinnanvaraa. Oshima-kaita ei kiinnostanut heidän anteeksipyyntönsä.

”Elin siinä uskossa, että tulitte pyytämään meiltä anteeksi. Että sinä”, Inu nyökkäsi kohti Kazuota ja vilkaisi epäluuloisena Kitagawan vyöllä lepäävää kättä, ”tulit pyytämään anteeksi sitä, että alaisesi tappoi meille arvokkaan miehen. En näe sinulla minkäänlaista, hm, anteeksipyyntöä.”

Kazuo nielaisi irvistyksensä ja pakotti niskansa taipumaan hieman. Se oli koomisen jäykkä kumarruksentapainen liikahdus, joka sai Kitagawan puuskahtamaan. Kukaan ei kiinnittänyt häneen huomiota.
”En ole saanut tilaisuutta”, Kazuo vastasi leuka yhtä jäykkänä kuin kumarruksensa, ”Enkä tiedä, onko sinulla valtaa vastaanottaa -”

Minä”, Inu sähähti, ”olen täällä korkea-arvoisin Oshima-kain jäsen. Sinun kannattaisi muistaa oma asemasi.”

Kazuo suoristi selkänsä. Hänen kurkunpäällään istui kuorittu sitruuna, jonka kirpeys sai hänen suupielensä nykimään. Hän katsoi miestä ja huomasi tämän olevan paitsi surkean laiha myös, yllättävää kyllä, häntä itseään lyhyempi. Kaksi askelta ja hän olisi voinut tappaa tuon nilkin.
Vain kunnia esti häntä tekemästä niin. Kunnia ja tietoisuus aseesta, jota Kala piteli käsissään. Kitagawa oli työntänyt takkinsa syrjään ja hiveli oman aseensa perää. Hän katsoi Inun ja Kazuon ohi Kalaa silmiin. Kazuo ei halunnut tietää, riippuiko hänen henkensä siitä, kuinka paljon Kala rakasti omaansa.

”Hyvä on”, hän sai viimein sanottua.
”Hyvä on.”

Hänen jalkansa tuntuivat tunnottomilta, kun hän istui takaisin alas. Jännite huoneessa laski hieman – kaikkien katseet kerääntyivät häneen.
”Kitagawa, voisitko?”

Kitagawa äännähti ja katsoi Kazuota epäluuloisena. Kazuo vastasi katseeseen ja hetken verran heidän välillään vallitsi hiljainen väittely siitä, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Viimein Kitagawa pudisti päätään, veti veitsen vyöltään käsiaseensa toiselta puolen ja ojensi sen Kazuolle. Inun kasvoilla oli ilme, joka tuntui lähes yhtä karmivalta kuin se hymy, jonka tämä oli aiemmin suunnannut Kitagawalle.

Kazuon sydän hakkasi. Hän yritti hillitä sitä ja hengitystään, saada mielensä edes hataraan transsiin tai tyhjentää sen kaikesta melusta, jota hänen kaaostilassa toisiinsa törmäilevät ajatuksensa aiheuttivat.
Hitaasti hän pääsi siihen tilaan, jota oli hakenut. Hän katsoi ilmeettä veitsen terää ja hengitti hitaasti sisään ja sitten ulos. Kala ojensi häntä kohti pöydän ylitse liinan ja pyyhkeen, joita ei selvästi ollut tarkoitettu tähän, mutta joista Kazuo oli kiitollinen siitä huolimatta. Hänen virneensä horjahteli. Poika taisi pelätä enemmän kuin Kazuo – ehkä verta tai ehkä Kitagawan asetta.
Kazuo katsoi häntä pitkään ja tunsi olonsa humalaiseksi. Hänen korvissaan kohisi, kun hän otti liinan ja nyökkäsi Kalalle.

Inu nojasi seinään ja risti kädet rinnalleen. Osa Kazuosta oli hämmästynyt siitä, ettei hänellä seissyt, sillä hänen kiinnostuksensa tilannetta kohtaan oli kaikkea muuta kuin passiivista. Siinä oli häiritsevää himoa. Mies näytti kaikin puolin Kalan vastakohdalta, eikä se johtunut ainoastaan siitä, kuinka hän pukeutui.
Ponnettomasti Kazuo käänsi katseensa takaisin pöytään, levitti liinan eteensä ja laski kätensä sen päälle. Hän katsahti viimeisen kerran Kitagawaa, joka vältti katsekontaktin, ja kääntyessään takaisin veti jälleen hitaasti henkeä.
Hän tiesi yhtä hyvin kuin Kitagawakin, ettei tämä auttaisi mitään. Hän tiesi senkin, että Kitagawa olisi mieluummin aloittanut sodan saman tien ampumalla molemmilta kakaroilta aivot seinälle. Itse asiassa hänkin olisi mieluummin tehnyt niin. Mutta toisin kuin useimmat, hän tiesi vastuunsa, ja hän tiesi, että hän oli velkaa paitsi Oshima-kaille myös Okanolle, Murakawalle ja itselleen.

Itsetuhoinen kunniantunto oli katoava luonnonvara, hän mietti mieli kohmeessa asettaessaan veitsenterän pikkurillinsä toiselle nivelelle. Ensimmäistä ei ollut enää, ja nyt menisi toinenkin – hänen ajatuksensa harhautuivat hetkeksi siihen, kuinka turhauttavaa vamman parantamisesta tulisi. Hän tunsi terän rikkovan ihonsa jo pelkästä kosketuksesta ja kiitti mielessään Kitagawaa siitä, että tämä osasi pitää huolta välineistään. Hänen oma veitsensä, se joka istui hänen asunnossaan samassa telineessä miekan kanssa, oli luultavasti tylsä kuin terä, jolla oli hiottu kallionlohkaretta.
Hänen silmänsä painuivat umpeen.
Hän hengitti ulos sen hengenvedon, jonka oli ottanut ikuisuuksia aiemmin.

Kaikkein pahinta oli kuulla, kuinka veitsi rikkoi nivelen ja halkoi luusta säleitä mennessään.

*

Miehen hengitys oli sarja katkonaisia huokauksia. Hänen oli hankala hengittää sisään – ainoa tapa saada henkeä oli vetää ilmaa sisään kesken uloshengityksen.
Kipu säteili käsivarteen ja käsivarresta hartiaan ja hartiasta rintaan ja selkäytimeen. Sen kaiku tuntui lantiossa, kantapäissä ja sykki jokaisessa rystysessä ja nivelessä, jonka menettämistä hänen kehonsa pelkäsi. Hänen mielensä oli täynnä usvaa. Hän ei nähnyt mitään ojentaessaan liinaan käärittyä sormenpäätään eteen miehelle, jota ei halunnutkaan nähdä.

Hänellä ei ollut aavistustakaan mitä tapahtui, kun hän nousi ylös.
Hänellä ei ollut aavistustakaan kuka puhui, mitä hän sanoi, ja miksi Kitagawa laukaisi aseensa.

Hänellä ei ollut pienintäkään muistikuvaa siitä, kuinka hän päätyi autoon.
Miksi hän istui siellä, kuka ajoi, tai kuinka kauan hän oli ollut siellä.
Hiljalleen maailma kuitenkin selkeni.

”Kitagawa...?”

Kitagawa murahti.
Hän pyyhki nenänpäänsä kämmenselkäänsä ja nojasi kyynärpäänsä rattiin. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, mutta kun hän katsoi Kazuota kohti, hän naurahti.
”Voi paska”, hän sanoi ja naurahti uudestaan, ”Ei mennyt ihan niin kuin piti.”

Kazuo katsoi tietä. Häntä huimasi. Hän huomasi puristavansa kätensä ympärille käärittyä pyyhettä ja vuotavansa silti verta pitkin housujaan.
”Vien sinut sairaalaan ja käyn sitten ampumassa itseäni otsaan jossakin perämetsässä mistä ruumistani ei löydetä koskaan. Vittu kun pitikin hermostua.”

”Hyvä idea”, Kazuo sanoi ja huomasi äänestään puuttuvan sen sarkasmin, jota oli siihen tarkoittanut.
Itse asiassa hän onnistui kuulostamaan vain ja ainoastaan siltä, että oli vetänyt muutaman marisätkän liikaa.
”Kumman sinä ammuit?”

”Osuin siihen, jolla oli ase. Lähdin ennen kuin ammuin toistakin. Kompuroit hienosti perässä, portaatkin pääsit alas jaloillasi. Miltä tuntuu?”

”Haluatko tietää?”

Kitagawa naurahti. Hän nojasi taakse penkissään, painoi kaasua ja kaivoi vapaalla kädellään tupakan askista, jota piti reisiensä välissä. Kazuo katsoi häntä ja tunsi ajan pysähtyvän hetkeksi. Kitagawa ojensi hänelle tupakan – hänen katseensa oli tiessä, käsi Kazuon puolella, toinen matkalla taskuun kaivamaan hopeista Zippoa.
Kazuota kiinnosti yllättävän vähän se, että hän istui kiihdyttävässä autossa, jota ei ohjannut kukaan. Hänen koko horjuva mielenkiintonsa oli keskittynyt tykyttävään kipuun kädessään ja siihen varsin erikoiseen tuntemukseen, että hänen elämänsä valui hänestä norona ulos ja imeytyi läpimärkään pyyhkeeseen. Jonkinlainen naru olisi ollut paikallaan. Hän ajatteli kenkiään muttei tuntunut muistavan, kuinka kumarrutaan.

”Yritä nyt helvetti edes puristaa”, vanhempi murahti palauttaessaan zipollisen kätensä ratille, ”sitä kättä jollain.”

”Minä puristan. Helvetti.”

”Millä? Ajatuksillasi?”

”No millä vitun muulla?”

Kitagawa katsahti Kazuota säälivästi hidastaessaan valoihin ja tarjosi tulta.
”Sinulla on pyyhe. Idiootin on varmaan hankala toimia, mutta yrittäisit nyt edes.”

Kazuo tuijotti märkää pyyhettään puolisen minuuttia tupakka löyhästi huultensa välissä ennen kuin tajusi, mitä Kitagawa tarkoitti.

*

Aamu valkeni harmaana ja sumuisena. Raotetusta ikkunasta valui sisään kosteaa, lämmintä ilmaa ja sumua, joka tiivistyi ikkunalasiin ja sai vuodevaatteet tuntumaan märiltä. Kazuo käänsi kylkeä ja toivoi, että kuvottava tunne menisi ohi. Aamuruuhka tukki kadut parin kulman takana. Hänen ikkunansa avautui seuraavalle pikkukadulle, jolle autot eivät pakkautuneet, ja niiden moottorien ja torvien sijasta sieltä kuului koululaisten ääniä.

Kello ei voinut olla paljoakaan.

Hitaasti mies kohottautui terveen kätensä varassa istumaan. Hän ei muistanut, paljonko kello oli ollut, kun hän oli viimein kaatunut sänkyynsä ja nukkunut, eikä hän siten tiennyt myöskään sitä, kauanko oli saanut levättyä. Oli mahdollista, että siitä oli hyvän yöunen verran aikaa, sillä kello ei ollut vielä ollut paljoakaan silloin, kun hän oli astunut Kitagawan autoon. Sen sijaan sairaalassa hän oli saattanut hyvinkin viettää puolen yötä – ikävä kyllä hänellä ei ollut siitä sen suurempia muistikuvia kuin nukkumaanmenostaankaan. Hän muisti vain sen, kuinka hänen sormentynkänsä oli ommeltu umpeen sen jälkeen, kun häneltä oli ensin viidesti kysytty, eikö sen loppuosa mahdollisesti ollut hänen hallussaan ja eikö hän halunnut, että se siirrettäisiin takaisin paikoilleen. Hänellä oli myös hataria muistikuvia sen suhteen, kuinka kohteliaasti hän oli vaatinut taksia kotiin. Kevyesti ilmaistuna muisto ei ollut järin mieltäylentävä.

Kazuo irvisti.
Hän haparoi käsiinsä pussin, jonka oli heittänyt sänkynsä juureen ja tunsi helpotusta nähdessään, kuinka vahvoja särkylääkkeitä se sisälsi. Hän kampesi itsensä polvilleen ja sitten pystyyn miettien, minkä ihmeen takia hän oli niin herkkä kivulle ja verenhukalle, kun muut näyttivät selviytyvän siitä käytännössä katsoen ongelmitta. Siihen oli oltava jokin muukin syy kuin se, että hän oli heikko eikä kyennyt hallitsemaan itseään. Hän ei ollut ainoa yakuza, joka oli menettänyt sormensa ilman kiristyssiteitä. Siihen ei kuollut.
Mutta hän olisi voinut kuolla, tai ainakin hänestä oli molemmilla kerroilla tuntunut juuri siltä. Ainakin hän menetti huomattavasti enemmän verta kuin useimmat.

Ehkä se johtui siitä, että hän oli idiootti eikä osannut kietoa pyyhettä oikein estämään verenvuotoa, kuten Kitagawa sanoi.

Kitagawa oli sanonut muutakin. Jotakin huolestuttavaa. Jotakin itsensä ampumisesta.

”Vittu.”
Kazuo painoi kahvinkeittimen päälle, tyhjensi lasillisen vettä särkylääkkeensä päälle ja haparoi asuntonsa lävitse puhelintaan etsien.
”Voi vitun vittu. Typerä äijä. Ole elossa. Ole nyt saatana elossa.”

Särkylääke tuskin auttaisi siihen huimaukseen, jota mies yhä tunsi valitessaan numeron puhelimestaan. Hänen ajatuksensa karkasivat viime kertaan, kun hän oli herännyt pää yhtä jumissa aikaisin aamulla juomaan vettä keittiössään. Kitagawa oli silloin ollut paikalla. Hän oli Kitagawalle henkensä velkaa – eikä vain kerran, vaan ehkä lähemmäs neljä kertaa.
Jos Kitagawan oli kuoltava, hänen oli oltava paikalla.

Vastaaja.
Kazuo valitsi numeron uudelleen ja odotti.
”Vitun vanha hyödytön paska, vastaa... Vastaa. Vastaa. Vas... taa.”
Hän painoi otsansa vasten seinää ja sulki silmänsä.
”Vastaavastaavastaavastaavastaavastaanytjohelvetti.”

Linjalta kuului rapinaa.
”Kazuo, kello on seitsemän.”

”Tiedän”, Kazuo sanoi ja hänen äänensävynsä kertoi kaiken tarvittavan.
Kitagawan naurahdus kuulosti vanhan koiran haukulta.

”Älä huoli, et herättänyt minua. Istuin puolen yötä toimistolla ja nyt sairaalalla. Sanotaanko vaikka, että olen yhtä kusessa kuin sinäkin, ja yhtä saatanan kipeä. Miten tynkäsi jaksaa?”

”Paskasti. Murakawalla oli huono päivä eilen - otan osaa.”

”Murakawan päivät sen kuin paranee. Oshima on toimistolla. Tuli kolmen aikaan yöllä enkä tiedä mitä vittua ne ovat siellä keskustelleet, mutta pahalta näyttää. Arvelin, että kohta joudun antamaan toisenkin sormen, mutta eipä kukaan ole vielä vaatinut. Jos vaativat niin toivon, että saan leikata sen irti täällä, ettei tarvitse enää ajaa edestakaisin.”

Kazuo kääntyi ympäri ja valui seinää pitkin lattialle istumaan. Hän kurottautui kohti kaukosäädintä ja ylettyi kuin ylettyikin siihen. Hän avasi musiikkikanavan ja yritti ajatella selvemmin.
”Kitagawa.”

”Niin?”

”Onko meillä aseita?”

”Sotaan?”

”Niin.”

”Eeh, on meillä varastoa. Mutta riittääkö se, sitä en tiedä. Ehkä sitä ei tarvitse miettiä. Tai... paskat. Ei tästä mitenkään muuten selvitä. Olisi pitänyt ostaa se saatanan lasti kranaatteja kun siihen oli mahdollisuus. Eipä tullut mieleen, että joku pentu kusisi kaiken puolen vuoden päästä.”

Lattialla oli pölyä. Keittiöstä kajastava auringonvalo korosti jokaista pientä hiukkasta luomalla sille pitkän varjon. Kazuo toivoi, että särkylääke alkaisi vaikuttaa nyt eikä viidentoista minuutin kuluttua.
Hän lakosi maahan makaamaan ja huomasi, että siitä kulmasta jokainen pölyhiukkanen myös kimmelsi kuin sokeri tai yksittäiset lumihiutaleet.

”Tuota, Kazuo. Murakawa soittaa. Puhutaan myöhemmin.”

”Pidä äijä hengissä.”

”Se on työni”, Kitagawa murahti ja hetken kuluttua puhelu katkesi.

Kazuo laski puhelimen kädestään lattialle ja ojensi molemmat kädet eteensä. Pöly pyyhkiytyi laminaatilta hänen käsivarsiinsa ja niiden ympärille. Siivoaminen olisi tullut tarpeeseen, mutta juuri nyt se saisi jäädä. Juuri nyt... hän ei tiennyt, mitä tehdä. Niinpä hän teki kuten useimpina muinakin aamuina. Oli mahdollista, että toimistolla olisi tarvetta käsipuolelle soturille.
Hän haki keittiöstä muovipussin, teippasi sen sidotun kätensä ympärille ja kävi suihkussa, irrotti pussin ja ajoi partansa, joi vielä yhden lasillisen vettä, kampasi kuivuvat hiuksensa taakse ja veti viimein ylleen valkean t-paidan ja kuluneet farkut. Hän työnsi puhelimen laukkuunsa särkylääkkeiden ja avainten seuraksi, työnsi jalkansa lähimpiin kenkiin joita ei tarvinnut sitoa ja ovea avatessaan toivoi, että tilanne toimistolla olisi rauhallinen, kun hän pääsisi perille.

Rappukäytävässä haisi laastipöly. Joku oli jättänyt porrastikkaat keskelle porrastasannetta. Kazuo ohitti ne uhraamatta niille ajatustakaan. Odottaessaan hissiä hän valmistautui jo henkisesti ottamaan metron, autoa kun oli hieman hankala ajaa telotun käden kanssa.
Hän hieraisi hermostuneena takaraivoaan ja katsahti hitaasti vaihtuvia numeroita kerroksia laskevalla näytöllä. Kitagawa oli puhelimessa kuulostanut lähes normaalilta – hieman tavallista voipuneemmalta, mutta mitä muutakaan olisi voinut odottaa? Vanhempi oli maksanut virheestään saman hinnan kuin hän itse Okanon virheestä, ja sen tiedostaminen vahvisti Kazuon tunnetta siitä, että hän kärsi amputaatiosta huomattavasti muita enemmän. Silläkin hetkellä hänen otsalleen kohosi aalloittain kylmää hikeä ja kättä tykytti ja poltti kuin liekin korventamana. Pilleristä huolimatta särky tunkeutui käsivarren ja hartian luihin ja lihaksiin ja häntä huimasi vain hieman vähemmän kuin heti heräämisen jälkeen.
Pahoinvointi oli lievää mutta se oli itsepintainen seuralainen, ja nopeat liikkeet saivat sen nostamaan päätään huimauksen yllyttämänä. Näkyikö se hänestä? Näkivätkö ja kuulivatko muut sen? Peittikö hän ne tarpeeksi hyvin?

Astuessaan ulos kadulle hän tiedosti olevansa kuiviin vuotava eläin, joka ei näyttänyt vammojaan kenellekään. Todennäköisesti muut olivat samanlaisia. He kaikki peittivät oireensa näyttääkseen vahvoilta.

*

Shuji nojasi seinään toimiston oven vierellä. Hän silmäsi Kazuota ja tervehti häntä nyökkäyksellä. Shuji oli Kitagawan luottomiehiä - hän oli noin kolmenkymmenenkahdeksan ikäinen ja hänen kasvojaan koristi pitkä punerva arpi; toinen vaaleanruskeista silmistä oli lasia.
Kazuo kumarsi miehelle lyhyesti ennen kuin avasi suutaan. Käytännössä häneltä ei vaadittu mitään, Shuji oli arvoasteikolla alempana, mutta Kazuo kunnioitti häntä liikaa esittääkseen olevansa häntä parempi. Tosiasiassa Shuji olisi kevyesti katkaissut häneltä selän, jos siihen olisi tullut tarvetta, mutta juuri siitä syystä Kazuo ei toiminut henkivartijana ja Shuji taas toimi.
Sisällä joku huusi.

”Kuulostaa siltä, että he edistyvät”, Kazuo irvisti ja nojasi vastapäiseen seinään.
Shuji hymähti.
”He ovat jatkaneet tuota kolme tuntia”, hän huokaisi ja risti kädet rinnalleen.

Hänen äänensä oli miellyttävän pehmeä ja hiljainen, matala ääni, jota käytettiin harvoin ja harkiten.

Kazuon katse kääntyi oven ikkunaan, joka oli toiselta puolelta peitetty vaalealla läpinäkymättömällä verholla. Hän katsoi sitä pitkään ääneti yrittäen saada selvää äänistä, jotka kantautuivat ulkopuolelle. Viimein hän luovutti ja katsoi taas Shujia.
”Ketkä ovat sisällä?”

”Kitagawa tuli takaisin puoli tuntia sitten – hänen lisäkseen meillä on Shinozaki, Ito ja Hashimoto. Oshimalla on kaksi jätkää mukanaan, sen näköisiä molemmat etten haluaisi ottaa yhteen.”

”Eipä heistä silti taida vastusta olla”, Kazuo hymähti.
Oven takana seisominen stressasi häntä, mutta vaihtoehdot näyttivät olevan vähissä.

”Ei tälle joukolle, ei. Mutta rumaa jälkeä siitä tulisi silti.”

Kazuo nyökkäsi. He vaipuivat taas hiljaisuuteen.
Shuji käänsi päätään kohti ovea. Hän kuunteli yhtä tarkasti kuin Kazuokin eikä enää vaivautunut peittelemään sitä, sillä oli selvää, että he molemmat halusivat tilannekatsausta yhtä palavasti. Huoneistosta ei kuitenkaan enää kuulunut mitään hyödyllistä. He kuulivat Murakawan ja Kitagawan hiljaiset äänet, joita aina hetkittäin katkoivat Kazuolle tuntemattomat, joskus pidemmäksikin aikaa.
Shuji rypisti otsaansa.

”No”, hän murahti, ”nyt he kai edistyvät.”
Hän katsahti Kazuota ja tämän kättä ja näytti hetken mietteliäältä.
”Tarvitsetko vettä?” hän kysyi viimein ja väläytti virnistyksen.

Kazuo siirsi painoa jalalta toiselle ja hieroi poissaolevana särkevää käsivarttaan. Hän harkitsi ehdotusta, jonka Shuji oli laukaissut rivien välistä.
Kyllä, hän tarvitsi vettä. Mutta oliko se tarpeeksi hyvä syy rikkoa neuvottelurauha?

Käytävän pöly tunki kurkkuun. Hieraistessaan silmiään Kazuo oli jo tehnyt päätöksensä.
”Anteeksi, Shuji”, hän hymähti ja laski hetkeksi käden miehen hartialle astuessaan ovesta tämän ohi sisään toimistoon.

Kaikki käänsivät katseensa häneen.
Murakawa näytti siltä, että olisi mielellään käskenyt hänen painua vittuun, muttei voinut sanoa sitä ääneen näyttämättä siltä, ettei hallinnut alaisiaan. Se ei tietenkään ollut totta, Kazuo olisi hänen käskystään hypännyt alas rakennuksen katolta tai maalannut lattian omalla verellään, mutta oli hetkiä, jolloin hän käytti omaa asemaansa väärin, eikä kukaan vieraasta klaanista tiennyt, että hänellä oli oikeus tulla ja mennä mielensä mukaan. Hän ei ollut neuvonpidossa – heille hän siis saattoi olla kuka tahansa, ja oli todennäköisesti joku, jolla ei ollut merkitystä. Kazuo kumarsi ovensuusta ja suoristi selkänsä vasta, kun ketään ei enää kiinnostanut.
Muiden puheäänet laskivat entisestään, kun hän asteli seinänviertä vaatekomeron kokoiseen keittiöön hakemaan vesipullon kylmäkaapista. Kun hän kääntyi, toinen Oshiman miehistä seisoi ovenkarmiin nojaten vahtimassa ilmeisesti sitä, ettei hän seuraavaksi ampunut miehen oyabunia selkään.

Kazuo nojasi ristiselkänsä työtasoon kahvinkeittimen eteen ja katsoi miestä haastavasti. Tämä oli rujonnäköinen, paksunpuoleinen ja hyvinpukeutunut, mutta arvoasemaa hänestä ei kyennyt lukemaan kirjaimellisestikaan, sillä hänessä ei ollut tunnistuslaattaa eikä mitään muutakaan hyödyllistä klaanipinssiä lukuunottamatta.

He tuijottivat toisiaan sillä välin, kun neuvottelu toimiston puolella jatkui.
Joku kysyi hänestä ohimennen ja lyhyt selonteko sai katseet kääntymään jälleen häneen, mutta vain hetkeksi. Siksi Kazuo hätkähti, kun viiden minuutin kuluttua Murakawa pyysi hänet takaisin huoneeseen.

Oshima mittaili häntä katseellaan, kun he seisoivat vastakkain. Mies oli ruma kuin mikä, kymmenisen vuotta vanhempi kuin Murakawa ja senoloinen, ettei eläke olisi tehnyt pahaa. Yhtä kaikki hänellä oli tietynlainen aura, joka sai Kazuon tuntemaan olonsa paitsi erityisen epämiellyttäväksi myös harvinaisen taipuvaiseksi. Hänestä tuntui, että miehen hermostuttaminen johtaisi todennäköisemmin kuolemaan kuin myrkkykäärmeen suuteleminen.
Vanha mies yskähti ja näytti rentoutuvan. Hän katsoi taas Murakawaa.

”Eiköhän ole aika lopettaa. Olen pahoillani alaiseni käytöksestä edusmiestäsi kohtaan, mutta katson, että ykkösmiehesi – hm, käytös – omaa edusmiestäni kohtaan on verroin huomattavasti epäedullisempaa väleillemme. Toivoisin, että otatte tämän huomioon tulevissa neuvotteluissa. Olemmehan päässeet yhteisymmärrykseen tällä kerralla sovituista pelisäännöistä?” hän kysyi lauhkeasti ja viittasi Kazuota yhä mulkoilevan alaisensa oikealle puolelleen.

Murakawa nyökkäsi niin vähäeleisesti, että näytti lähinnä hetkeksi menettäneen kontrollin niskalihaksiinsa.
”Korvausmaksu saapunee huomenissa. Järjestän loput niin pian kuin pystyn. Voinen odottaa samaa teiltä?” hän vahvisti.

”Varmasti. No... Pitemmittä puheitta.”

Hyvästely sujui nopeasti – oli ilmiselvää, ettei kukaan halunnut jutella turhia tai pitkittää rituaalia yhdelläkään korueleellä. Kun huoneessa oli jäljellä enää Murakawan alaisia (myös Shuji liittyi heidän seuraansa samalla ovenavauksella joilla vieraan klaanin jäsenet poistuivat), puolet miehistä lakosi saman tien takaisin tuoleihinsa.
Murakawa ei.
Hän loi murhaavan silmäyksen Kazuoon ja käveli ikkunan eteen katsomaan, kun musta auto peruutti pois parkista ja ajoi tiehensä.

”Saatanan kallis rauha”, hän ärähti katse yhä ulkona avautuvassa maisemassa, ”mutta rauha se on sekin, vaikkakin pelkurin rauha ja häpeän rauha. Kitagawa – haluan, että vahvistat linjaukset miesten kanssa jo tänään.”

”Teen sen mielelläni, oyabun.”

”Etkä tee. Älä valehtele minulle. Ja Mori... minulla on sinulle tehtävä. Saamme sen rakkikoiran, jota Kitagawa ei ampunut. Oshima ehkä tarkoitti, että antaisimme Kitagawalle uuden mahdollisuuden ampua hänet, mutta ottaen huomioon, että koko selkkaus on perua sinun alaiseltasi, minusta olisi sopivan ironista sälyttää hänen henkensä sinun kontollesi. Sitä paitsi... onhan aina mahdollista, että hän oppii jotakin siinä missä sinä opit vahtimaan niitä, joista olet vastuussa.”
Murakawan silmät välähtivät häiritsevästi hänen katsoessaan Kazuota.
”Kuulemani perusteella hänessä jos kenessä on, hmm, vahtimista.”

Kazuo toljotti.
”Se sateenkaari?”

Kitagawa katsoi häntä ja murahti.

”Voi vittu”, Kazuo ähkäisi, ”Oyabun, mitä – mitä?”

Ensimmäistä kertaa päiväkausiin Murakawa nauroi.
”Otan loppupäivän vapaata sen kunniaksi, ettei kukaan oletettavasti ammu minua niskaan kun sammun. Shinozaki, Ito... liittykää seuraan. Jätetään herrasmiehet hoitamaan omat sotkunsa.”

Hashimoto huokaisi lannistuneena, kun hänen nimeään ei mainittu. Kaikki neljä huoneeseen jäänyttä seurasivat katseellaan, kun Murakawa, Shinozaki ja Ito poistuivat ja sulkivat oven perässään.
”Koji, kahvia”, Kitagawa ärähti.

Hashimoto näytti kompastuvan itseensä lähtiessään liikkeelle.

*

Sateenkaari seisoi aseman edessä ja näytti niin erilaiselta kuin saman ihmisen oli mahdollista näyttää muuttamatta ulkonäköään tipan vertaa. Hänellä oli yhä sama ruma shokkivärjätty pehko, t-paita oli vaihtanut väriä pastellinvihreään mutta oli muutoin suunnilleen samannäköinen kuin edellinenkin, farkut olivat asteen vaaleammat mutta yhtä kaikki rikki revityt ja paljastivat altaan parin tennareita, joiden kärjet olivat kuluneet. Muutos oli miehen asenteessa, asennossa, ilmeessä ja aurassa, jota hän kantoi. Kaikki sadistinen itseriittoisuus ja ylemmyydentunto oli karissut hänestä. Kazuo huomasi ensimmäistä kertaa, että hänen käsivartensa olivat täynnä valkeita ja punaisen- ja purppuransävyisiä paksuja arpia. Hänestä oli uskomatonta, ettei hän ollut huomannut niitä ensinäkemällä, sillä ne olivat jopa hiuksia silmiinpistävämmännäköisiä ja vetivät katseen puoleensa kuin magneetit.
Mies näytti eksyneeltä pojalta, jonka joku oli kastanut viiteen eri maaliin.

Kazuota ei liiemmin kiinnostanut astua esiin väkijoukosta, johon oli soluttautunut. Hän olisi kaikkein mieluiten kääntynyt ympäri ja väittänyt Murakawalle, ettei Inu ollut koskaan saapunut paikalle. Ongelmana oli vain suunnitelman toinen vaihe – Murakawalla oli paha tapa nähdä valheiden läpi, ja vaikka hän uskoisikin Kazuota, se vain viivästyttäisi sitä, minkä oli pakko tapahtua.
Niinpä mies veti syvään henkeä, työnsi kädet taskuihinsa (tai ainakin oikean kätensä, sillä puolet vasemmasta jäi kivun välttämiseksi taskun ulkopuolelle siteineen keräämään huomiota) ja käveli nuoremman luokse.

Kukaan ei näyttänyt kertoneen Inouelle, ettei luovutus merkinnyt kuolemantuomiota. Hän oli klaaninsa myymä mies ei-kenenkään maalla odottamassa teloitustaan, kuolevaisuutensa kohdannut vanki jolla ei ollut pakotietä. Kazuo kunnioitti vain yhtä asiaa; sitä, ettei hän juossut.

Hän ei tiennyt missä vaiheessa Inu huomasi hänet, vai oliko hän nähnyt hänet koko ajan. Kun hän seisoi nuoremman edessä, tämä käänsi katseensa pois tuomatta sitä hetkeksikään Kazuon suuntaan, aivan kuin hänelle olisi riittänyt lähestymisen kuuleminen tai jokin muu viesti kertomaan tulijasta kaiken tarvittavan.
”Ala tulla”, Kazuo murahti ja kääntyi kannoillaan.

Hän toivoi, ettei Inoue seuraisi häntä, mutta kuuli kaiken aikaa tämän kenkien kevyet askelet takanaan. He kulkivat aseman läpi ja kadunvälin verran eteenpäin paikkaan, johon Kazuo oli jättänyt autonsa. Hän osoitti etupenkkiä, avasi lukot ja asettui itse ratin taakse, käynnisti auton ja sammutti radion. Inu istui hänelle osoitettuun paikkaan ja painoi katseensa polviinsa.
Hän vaikutti niin erilaiselta että Kazuo mietti, oliko hänet vaihdettu matkalla. Ehkä heitä oli kaksi – tämä hiljainen, lihaveitsellä muotoiltu versio, ja se toinen, jolla oli päässä vikaa mutta jonka käsivarret eivät olleet tiikerinraidoilla.

”Oyabun antoi minulle ohjeet. Hänellä on sinulle vaihtoehdot; joko kuolet tilien tasaamiseksi”, Kazuo puhui tylsällä monotonisella äänellä kuin olisi lukenut lauseet paperista, mutta seurasi tarkkana Inouen jokaista reaktiota.
Ihme kyllä sellaista ei näkynyt.
”... tai palvelet meitä koeajalla minun alaisuudessani.”

Nuorempi hätkähti. Hän käänsi katseensa Kazuoon, säikähti ja katsoi vastakkaiseen suuntaan ovensa ikkunasta ulos. Hänen kätensä tärisivät ja hän puristi huuliaan yhteen – hänen jo luonnostaan pyöreät silmänsä näyttivät entistä pyöreämmiltä.
Kazuo tunsi olonsa tympääntyneeksi. Hän siveli rattia terveellä kädellään ja mietti, miksi hänen piti tehdä tämä juuri kolmantena päivänä yubitsumen jälkeen, kun särky oli pahimmillaan. Laiska tykytys tuntui enää käsivarren puoleenväliin saakka, mutta kuumotus ja lakkaamaton hakkaava kipu tekivät tilanteesta pahemman kuin silloin, kun vamma oli ollut tuore.

”Liittyisin mielelläni... klaaniinne.”

”Sinua ei ole virallisesti karkotettu, joten se on mahdollista”, Kazuo sanoi kyllästyneenä, ”eivätkä sinua varmaan kiinnosta paskan vertaa kunnia tai bushidon opit kuolemasta, niin etten edes viitsi mainita niistä tämän syvällisemmin.”

”Olet oikeassa.”

”Saatana.”

Inu hymyili hieman.
”Vaikutat...”

”Vittuuntuneelta? Tämä on minun rangaistukseni. Voisin tappaa sinut ja väittää, että valitsit toisin, ellen itse välittäisi kunniasta tai tietäisi, ettei kukaan uskoisi minua. Se olisi aivan liian sopivaa. Minulla on sinulle yksi käsky, chimpira. Pidä turpasi kiinni äläkä tee mitään, mitä ei erikseen käsketä.”

Nuorempi painoi päänsä. Kazuo ei tiennyt, oliko se myöntävä vastaus vai kumarrus, mutta joka tapauksessa se noudatti käskyä, mikä piristi häntä hieman.
”Kysymyksiä?”

”Minulla ei ole paikkaa, mihin mennä”, Inoue sanoi ja katsoi taas ulos ikkunasta, ”Oshima järjesti asuntoni.”

Kazuo tunsi suupielensä nykivän turhautumisesta ja puri huultaan pysäyttääkseen sen. Hän hengitti syvään ja painoi käden otsalleen.
”Oyabun mainitsi, että näin saattaa olla. Sinä...”
Sisäänhengitys, tuhahdus.
”... saat paikan lattialtani siihen saakka, että tilanne muuttuu.”

Inu värähti eikä sanonut mitään.
Sen oli pakko olla myöntymisen merkki.
Kazuo painoi jalan kaasulle ja keskittyi unohtamaan, mitä oli juuri sanonut. Ehkä mies häviäisi, jos häntä ajattelisi tarpeeksi vähän.
"I'm an angel, you ass. I don't have a soul to sell."

    1 tykkää.
Avatar
Ninjin
Pääesiintyjä
 
Viestit: 763
Liittynyt: La Elo 16, 2008 1:57 pm
Paikkakunta: Hyvinkää

Re: 893 [K-18, drama/action]

ViestiKirjoittaja Ninjin » Pe Heinä 06, 2012 9:50 pm

Inu: Blog

Tänään on hiljainen päivä.

Tarkoitukseni oli alunperin puhua jostakin muusta, mutta viimepäivinä olen miettinyt niin paljon klaaniani, etten edes yritä kääntää ajatuksiani siitä pois ennen kuin olen saanut käytyä ne lävitse. (Olen huomannut, etteivät suunnitelmani toimi. Aiheenvaihdokset ovat lievin muoto, jossa ongelma ilmenee.)

Meitä on vähän – jos puolikkaat lasketaan, 19. Jos puolikkaita ei lasketa, 15. Pieni koko on tietoinen valinta, suurempi ei hyödytä meitä nykyisessä muodossamme lainkaan, mutta on selvää, että tilanne muuttuu hiljalleen ja niin muuttuu myös kokomme. Siitä on helvetin pitkä aika, kun meitä oli alle kymmenen, mutta osa hierarkiasta on yhä peräisin siltä ajalta. Henkilökohtaisesti katson sen parhaiksi puoliksemme. Siinä missä nykyään on hankala luottaa kehenkään, en ole vielä koskaan joutunut pettymään omiini. Tämä on erittäin epätavallista, sillä nykyajan uraputket tällä alalla näyttävät koostuvan pääosin petoksesta ja petoksen välttämisestä, veljet puukottavat toisiaan selkään koska se on ajan tapa, eikä ole enää juurikaan eroa tavallisen killattoman rikollisen ja yakuzan välillä. Oyabun on tehnyt valintansa hyvin. En tunne ainoatakaan, joka ei kunnioittaisi häntä ja kuuntelisi häntä kyseenalaistamatta (hmm, ehkä poikkean itse viimeisestä), mutta samalla hän on välttänyt erkaantumasta alaisistaan ja pysyy yhä tunnollisesti kartalla kaikesta, mitä yksittäisille jäsenille tapahtuu.
Klaanimme on siis ainakin tältä erää varsin perinteinen. Me olemme dysfunktionaalinen suurperhe, jossa jokainen kobun pitää yhtä keskenään – vanhemmat katsovat nuorempiensa perään ja kantavat vastuun virheistä, joiden antoivat tapahtua, ja nuoremmat oppivat vanhemmiltaan ja tekevät kun käsketään. Ainakin useimmiten.
Oyabunille jää varsin vähän tehtävää klaanin sisällä, mutta hänen sanansa on laki.

On totta, ettemme ole monessakaan mittakaavassa vanhoillisesti oikeaoppinen klaani. Siitä kertoo paljon jo se, että koko työmme on kietoutunut huumebisneksen ympärille, ja kuten jokainen yakuzan etikettiin tutustunut tietää, huumeet eivät varsinaisesti kuulu kunniakkaiden töiden listalle. Oikeastaan ne ovat listalla asioista, joihin oikea yakuza ei koskaan kajoa. Ironista sikäli, että suurin osa isojen klaanien tuloista on riippuvainen huumeista ja siitä, mitä oma pikku kerhoni tekee työajallaan. Jokainen klaani, joka väittää, ettei ole koskaan hyötynyt huumerahoista, valehtelee tai on häviävän pieni ja merkityksetön.
Toisekseen kolme meistä on itse käyttäjiä. Yhden te ehkä tiedättekin. Vanhojen oppien mukaan rikoksemme on anteeksiantamaton. Oyabun kuitenkin katsoo sitä sormiensa läpi niin kauan, kun siitä ei ole suoraa haittaa klaanillemme. Saatan itse kulkea rajamaastossa, ainakin jos Isoveljeltäni kysytään.
On meillä muitakin huonoja hetkiä, mutta jätettäköön ne mainitsematta. Täydellisyyden illuusio on säilyttämisen arvoinen.

Viikossa on tapahtunut paljon. Edellisen tekstini jälkeen olin suurin piirtein varma, että nyt edessäni olisi rennompi jakso, jonka aikana voisin lähinnä maata hostclubin upottavalla sohvalla ja ryystää drinkkejä puoleen hintaan pari päivää putkeen muusta välittämättä. Ei toivoakaan.
Onnistuin kusemaan velvollisuuteni isoveljenä ja oyabunin alaisena – tilanteen voi ehkä tiivistää yhteen murhaan, joka minun olisi pitänyt estää, mutta josta en tiennyt ennen kuin se oli tapahtunut – ja nyt pikkuiseni on vaihdettu hulluun koiraan, koska olen todistanut olevani huono kasvattaja, jolle ei tule uskoa kennelvahdin työtä suurempaa vastuuta.
Se lähetettiin tänne lopetettavaksi, mutta kunnioitetun oyabunin mielestä olisi ilmeisesti sopivaa ja hauskaa katsoa, miten pärjään sen kanssa. Motivaationi sen korjaamiseen, kouluttamiseen ja ylläpitoon on nollan alapuolella, en väitä muuta. Mutta ehkä tämä on velvollisuuteni.

Jätän sen toimistolle ennen töitä. Imekööt vaikutteita. Puolet vaikutusvallastani sulaa käsiin, jos perässäni seuraa shoujoanimesta Maahan pudonnut sateenkaarenvärinen rakki.
"I'm an angel, you ass. I don't have a soul to sell."

    1 tykkää.
Avatar
Ninjin
Pääesiintyjä
 
Viestit: 763
Liittynyt: La Elo 16, 2008 1:57 pm
Paikkakunta: Hyvinkää


Paluu Muu fiction (originaalit)

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron