Vaarna [K-13]

Alue originaaliteksteille, eli novelleille ym. fiktiivisille teksteille ja lyriikalle.

Vaarna [K-13]

ViestiKirjoittaja Ninjin » Ke Maalis 14, 2012 8:34 am

Otsikko: Vaarna
Kirjoittanut: Ninjaporkkana
Beta: Mmmikä oli. Emmä myönnä tarvitsevani.
Genre: Slice of life, angst, romance, fluff
Varoitukset: Maininta seksistä ja joku voimasana. Heteroita.
A/N: Ohops, olen luonut hahmon, josta pidän. Lisäksi kirjoitin monisivuisen ORIGINAALInovellin SUOMEKSI ja SUOMEEN. Tänään on tapahtunut ihmeitä, siis!

~*~ ~*~ ~*~

Mun nimi on Vaarna. Mä en tiedä mitä mä teen täällä.
Mulla on oma universumi. Sen nimi on Orolga. Mun nimi siellä on oikeasti Vaarna. Täällä mä oon vaan Mikael.

On kylmä. Tiellä on lunta ja jäätä, niin kuin täällä aina on, tai siltä musta on tuntunut jo vuosia. Kesät on unia, jotka nukkuu nopeasti herätäkseen talveen, joka ei oikeasti ole koskaan väistynyt. On aivan sama oonko mä kuusi vai kuusitoista, kesät jatkuu aina tasan sen hetken ja talvet ikuisesti. Mä mietin joskus, millaista olis olla samanlainen kuin nää muut mun ympärillä. Mä en vaan sovi joukkoon. Niiden luureissa on meteliä, vihaisia sanoja, seksismiä ja rasismia. Mun kuulokkeet on täynnä klassista, ja sitten on se yksi discobiisi, joka muistuttaa Laurasta.

Koulun pihalta näkyy keskustaan, kauppojen pihoihin ja siihen liikenneympyrään, missä kesäunen aikaan kasvaa keltaisia ja sinisiä ja valkoisia kukkia. Mä nojaan aitaan, mun käsiä palelee ja kun hengitän nenän kautta, sieraimet takertuu kiinni sisäpuolelta, niin kylmä täällä on. Taivas on liian kirkas, sellainen kuulas sininen, talvinen, jolta aurinko paistaa ihan suoraan. Mutta mä en ole täällä.
Mä olen Orolgassa, Maranin metsässä. Mun pitää saada se peura kiinni.

Mä tunnen lämpimän sammalen mun jalkojeni alla, kun mä heittäydyn henkeä pidättäen puun taakse. Ilmassa leijuu pölyä, itiöitä ja siitepölyä ja pelkkää tomua maasta, osa niistä mun jalkojeni nostattamasta pilvestä. Se on ihan lähellä. Mä tunnen sen. Mä kuulen sen. Mä melkein haistan sen, mutta ihan niin lähellä se ei sentään ole.
Mutta melkein kuitenkin.
Sen sorkat osuu aukean kovaan maahan, siinä ei kasva sammalta. Se kumartuu nyhtämään jäkälää kiven pinnasta ja mä ojennan käteni selkäni taa, otan kiinni yhdestä nuolesta ja vedän sen ulos viinestä. Jousen jänteestä kuuluu pieni, korkea narina, kun mä jännitän nuolen sille. Mun lihaksiin sattuu – mä tiedän, että sillä ei ole väliä, että mä en saa kiinnittää siihen huomiota, mutta sattuu silti. Hiljaa mä liikautan mun jalan parempaan kohtaan ja sitten, nopealla liikkeellä, pyörähdän takaisin esiin ja tähtään peuraa.
Se kaatuu mun nuolestani ja mä huokaisen helpotuksesta. Kivistys hauiksessa loppuu. Mun on taas helppo hengittää.

*

”Mikael.”

Näppäimistö pitää ääntä enkä mä edes kuule, kun mua kutsutaan. Mä vaan näppäilen kirjain kirjaimelta lisää ja revin alahuulestani hampailla nahkaa huomaamattani.
”Mikael!” se ääni kutsuu uudestaan.

”Joo”, mä vastaan, mun ääni on poissaoleva.
Sormet vaan jatkaa välittämättä siitä, mitä täällä tapahtuu. Mun sormet on ihan aina Orolgassa, mä vannon että on. Kun mä teen kokeita tai kirjoitan esseevastausta, tai kun mä allekirjoitan jotain, mä teen sen Orolgasta käsin. Jotenkin on vaan helpompi sanoa mitä pitää, kun on kotonaan.

”Sun pitää käydä kaupassa, meiltä on maito loppu, tuotko samalla Alisalle uudet tussit?”

”Joo”, mä vastaan taas, ja mun kädet on edelleen näppäimistöllä.
Mä mietin Alisan tusseja ja mun mielessä jossain häälyy kuva maitopurkista, mutta sen pidemmälle mä en vielä pääse. Mä kirjoitan sen mitä mä näin koulun pihalla, sen mikä piirtyi jäisellä tiellä kiertävään lumeen. Vaarnan metsällä.
Vaarna, tai mä, on velhon oppipoika. Ei mitenkään originellia sinänsä, mutta kyllä se mulle kelpaa. En mä kaipaa mitään suurta, kirjajulkaisua tai muutakaan, mä haluan vaan kertoa Vaarnan tarinan. Tää on ainoa tapa jolla mä ymmärrän Orolgaa, jolla se pysyy mun muistissa ja jolla mä pystyn palaamaan juttuihin, joita mun mieli ei jaksa tallentaa. Sen pienen rasahduksen, kun Vaarnan jalka osuu oksalle, kun se kumartuu peuran ruhon ylle irrottamaan nuolta, jonka sulat on kiiltävät ja sojottaa vähän joka suuntaan, koska nuoli on vanha. Tai sitten sen, miten pisarat ropisee jolanlehdille, sellaisille suurille kiiltäville pensaille, joita Maranin alueella kasvaa joka paikassa. Mun on vaikea muistaa sellaisia juttuja myöhemmin, ellen kirjoita niitä johonkin. Ja sitä varten mulla on tietokone.
Kyllä mä netissäkin käyn.

”Mikael, tuu nyt jo alas.”

”Joo.”

*

Laura on mun elämän rakkaus. On typerää sanoa sellaista kun on 16, mutta se on totta. Mä haluaisin kihlata sen, mutten uskalla kysyä. Sekin tuntuu typerältä. Mä oon vasta 16. Laura on 17, se haluaa opiskella englantia ja muuttaa Kanadaan. Sillä on pari vuotta vanha järkkäri, jolla se ottaa kuvia luonnosta. Niiden kuvien perusteella voisi luulla, että se vähintään asuu kettujen ja rusakoiden kanssa, koska se pääsee niitä niin lähelle. Sen kuvista näkee luontoa sellaisena kuin se on.
Sillä on koira, sekoitus saksanpaimenta ja jotakin sellaista rotua mistä mä en ole ikinä kuullutkaan, se näyttää vähän sudelta lammaspuvussa sillä lailla kirjaimellisesti, että sen turkki on tummanruskea villainen mutta muoto sellainen susimainen. Sen nimi on Jore. Alisalle, mun 8-vuotiaalle siskolle, ostettiin pentu toissavuonna. Sen nimi on Kamilla tai tuttavallisemmin vaan Milla, se on rodultaan kultainennoutaja, koska isän mielestä se on ainoa oikea koira pikkutytölle. Vaikka se on oikeasti Alisan, me tullaan Millan kanssa parhaiten toimeen, ja mähän sen olen kasvattanutkin. Kun äiti sanoo sille ”istu”, sen häntä vaan vipattaa ja joskus se näyttää kieltä, mutta kun mä sanon istu, se istuu vaikka viikon.

Me käydään Lauran, Joren ja Millan kanssa aika usein lenkillä. Lauralla on sen kamera aina mukana, sellaisessa olalle ripustettavassa laukussa se sitä säilyttää, vihreässä. Se kuvaa Jorea ja Millaa kun ne vetää pitkin poikin umpihankisia peltoja tai jäisiä ryteiköitä, ja me kävellään aika verkkaisesti perässä, jutellaan tavallisista asioista, koulusta ja perheestä ja kavereista ja kirjoittamisesta. Laura runoilee ja kirjoittaa lyhyitä tarinoita. Mä olen meistä se kirjailija, Laura on taiteilija. Laura piirtää, maalaa, kuvaa, kirjoittaa, laulaa, soittaa pianoa ja viulua. Mä rakastan Lauraa. Lauran hiukset ulottuu sen lapaluille ja kun me rakastellaan, sen hiukset melkein peittää sen rinnat, muttei ihan, mikä on varmaan kauneinta koko naisessa. Ne on syvänruskeat ja kiiltävät ja paksut ja suorat hiukset, tasaisiksi leikatut ja aina kammatut, paitsi kun ollaan ryvetty helvetin kauan metsässä tai maattu yhdessä. Jopa aamuisin ne on aina paremmassa kunnossa kuin mun omat, jotka sentään ulottuu vaan niskaan. Tai ehkä se juttu onkin siinä, että mun hiukset on liian lyhyet. Mä en tiedä hiuksista mitään, paitsi Lauran hiuksista, koska mä rakastan niitä melkein yhtä paljon kuin Lauraa.
Sillä on vihreät silmät, sellaiset mistä olis joutunut roviolle noitavainojen aikaan, ja vaalean ruusunpunaiset huulet. Aika pieni suu. Keijunterävä leuka, mutta sellainen ulospäintyöntyvä ja pyöreä eikä luiseva. Sillä on isompi aataminomena kuin mulla, mikä kuitenkin ehkä kertoo enemmän mun kaulasta kuin sen kaulasta.

Täällä pari kilometriä mun perheen kaksikerroksisesta keltaisesta omakotitalosta pohjoiseen lumi ylettyy kevyesti mun 175-senttisen kroppani polviin, kun me kahlataan pelloilla. Milla on kaatanut Joren johonkin keskelle valkoista, me ei nähdä sinne saakka. Taivaalle kerääntyy pilviä ja mä pidän Lauraa kädestä, kun me kävellään.

Yhtäkkiä se pysähtyy, ja Joren pääkin nousee Millan etujalkojen välistä. Meillä on varmaan kaikilla korvat pystyssä, kaikki tapitetaan samaan suuntaan. Vaan Lauran kamera näkee oikeasti, mitä siellä on.
Täällä on ainakin miljoona rusakkoa per neliökilometri, ja Lauran kuva näyttää taas siltä, että se istuu sen elukan vieressä ja tuntee sen jokaisen ajatuksen.
Mä huomaan miettiväni, mitä rusakot ajattelee, kun mun sormet käy läpi Lauran hiusten ja se rypistää sen naamaa zoomaillessaan kuvaa edestakaisin ihan kuin mua ei oliskaan.

*

Televisiossa mainostetaan Fairya, kun Alisa työntää paperin vasten mun naamaa. Mä työnnän sen pois otsasta pitäen mutta otan toisella kädellä kuitenkin paperista kiinni, koska sitähän se tuli näyttämään.
Siinä on tikku-ukko ruskea ämpärimäinen asia päässä ja miekka kädessä, se on kaatanut karhun, ja karhusta tulee pari pisaraa verta, eli se on varmaan kuollut.

”Tossa on Vaarna”, Alisa sanoo ja osoittaa tikku-ukkoa.

Mulla on maailman paras pikkusisko.
"I'm an angel, you ass. I don't have a soul to sell."

    5 tykkää.
Avatar
Ninjin
Pääesiintyjä
 
Viestit: 763
Liittynyt: La Elo 16, 2008 1:57 pm
Paikkakunta: Hyvinkää

Re: Vaarna [K-13]

ViestiKirjoittaja minnako » To Maalis 15, 2012 1:01 am

No koska yritän olla aktiivinen lafilainen ensimmäistä kertaa koko vuonna eiku ja tykkään sun teksteistä, tulin kommentoimaan yay!

Oikeastaan mulla on traumoja originaaliteksteistä, koska... No, niin. :D Mut taas kerran osasit kirjoittaa jotain sellaista mistä pidin, vaikken muuten lukisi eiku. ): Tykkäsin tästä erityisen paljon siksi, että tää vaikutti ~oikean kirjailijan~ tekstiltä, lauseet oli vahvoja ja nättejä ja koko tarina pysyi kauniisti kasassa, eikä mulla oo noin tyylillisesti minkäänlaista valittamista - päinvastoin.

Jotenkin en voi myöntää, että olisin täysin ymmärtänyt tätä. Tai no, niin, jotenkin taas ymmärsin täysin, mistä oli kyse, mutten voi olla varma (enkä siksi halua kertoa tässä yhtään mitään mun arvailuista hohhoh). Vaikka tilanne ei ollut tuttu, vaikka Orolga ei ole ajatuksenakaan tuttu, jotenkin tää silti tuntui kuvastavan öö, about kaikkea sitä, mitä ajattelen kirjoittamisesta.

Lopussa olin ihan varma, etten tajunnut. :DDD

Tunnelmasta pidin ihan sikana, kuten aina, se oli nuorekas ja jotenkin viaton - mutta siinä oli silti sellaista jännää syvyyttä jossain rivien välissä. Vaarna on hassu tyyppi, sen pikkusiskon myös, ja jotenkin mulle tuli tästä vaan sellainen fiilis, että haluan lukea lisää - joko itse tarinaa tai sitten pelkästään henkilöistä. En osaa ajatella, että tuossa oli jo loppu. ):

Mut kiitos, hurrdurr on ihana lukee sulta jotain muutakin kuin diruja eiku ja tää oli jälleen kerran ihan loistavaa tekstiä ja haluan sit sun kirjan KUN se ilmestyy ok :-------3
Oot ihq<3
提心吊胆和闷

    3 tykkää.
Avatar
minnako
Mao Zedong
 
Viestit: 2220
Liittynyt: To Elo 14, 2008 5:52 pm
Paikkakunta: BJ

Re: Vaarna [K-13]

ViestiKirjoittaja Amber » Su Syys 08, 2013 1:38 pm

Mulla on aika vähän sellaista sanottavaa, mitä minnako ei jo olisi tuonut esiin, mutta kirjoitanpa silti tähänkin pienen kommentin. Multa on mennyt tämä ficci jotenkin täysin ohi silmien; en tiennyt, että sulla on tällainen. Nyt kuitenkin ihan mielenkiinnosta halusin vilkaista tätä. Mullakin on jonkinasteisia ennakkoluuloja näitä originaaleja kohtaan, ja viime aikoina nuortenkirjallisuus ja -elokuva on jotenkin kuvottanut mua suunnattomasti. Lähtötilanne oli siis aika huono. :DD

Mulla oli tätä lukiessa hiukan sellainen olo, että en ole kohderyhmää, vaan hieman liian vanha lukemaan tätä. Toisaalta tää on sellainen teksti, jota ihan mielelläni luetuttaisin yläkouluikäisille oppilailleni. Ainakin kokeeksi. Saanko sun luvan käyttää tätä opetusmateriaalina, jos saan lähiaikoina siihen sopivia harkkatunteja? Tästä saisi nimittäin tehtyä hyviä luku- ja kirjoitustehtäviä. (Käytännössä kysyn sulta nyt mm. saako sun teoksesta kirjoittaa fanfictionia. :p)

Tässä tarinassa on mun mielestä kiehtovaa se, miten hyvin tää kuvaa yhdenlaista nuoruuden kokemusta. Tässä Mikael elää kahdessa maailmassa, joista toiseen esimerkiksi vanhemmilla ei ole pääsyä, ja jossa hän saattaa elää enemmän ja täydemmin kuin niinsanotussa reaalimaailmassa. Maailmat myös risteävät: pikkusisko ja tyttöystävä ymmärtävät ja ovat osa molempia maailmoja. Tarina on täynnä lapsuuden viattomuutta ja toisaalta muista erillistä, vahvistuvaa omaa identiteettiä. Se kuvaa myös kirjoittajan elämää ja rakkautta taiteeseen - hetkittäin tuntuu melkein siltä, että Laura on estetiikan ruumiillistuma. Ihan oikea muusa.

(Tajusin muuten, että tässä on päähenkilöinä tyypit, joilla on mun ja mun veljen toiset nimet. Lol.)

Sun kannattais ehdottomasti harkita nuortenromaanin tai -novellikokoelman kirjoittamista. Olisin todella hämmentynyt, jos kukaan ei kustantaisi sitä!

Eipä tällä kertaa muuta. Tulevaa tuotantoa odotellessa.
Sateen jälkeen hiekkatiellä kauneus hehkuu ja kumartaa syvään.

"I think that giving up is a harder road. Walk a road that wouldn’t leave you any regrets."
- Kaoru, Dir en grey

Avatar by Ninjin.

    1 tykkää.
Avatar
Amber
Vuoden beta
 
Viestit: 1282
Liittynyt: Pe Elo 08, 2008 8:58 pm
Paikkakunta: Tampere


Paluu Muu fiction (originaalit)

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron