Dir en grey

Tänne bänditopicit A:sta G:hen, lisäksi numerot ja erikoismerkit.

Re: Dir en grey

ViestiKirjoittaja gnrbu » To Kesä 27, 2013 10:26 pm

Nyt ei ole aikaa pidemmille turinoille, mutta jos Dum spiro speroon tykästyit, kannattaa alkaa kuunnella tuotantoa käänteisessä järjestyksessä.

Uroboros (2008) on teoksena aivan upea, myös livenä/dvd:llä. Siinä on mielestäni samoja elementtejä kuin Dum spiro sperossa, muttei aivan yhtä pitkälle vietynä. Itse pidän Uroboroksesta enemmän, yleinen mielipide Uroboroksen ja Dum spiro speron välillä on aika tasan. Albumilla on vahva teema, mutta biisejä pystyy kuuntelemaan yksittäinkin. Suosittelen ehdottomasti kuuntelemaan sen seuraavaksi. Erityisesti Vinushka räjäyttää varmasti maailmasi.

The Marrow of a Bone (2007) on yleisen mielipiteen mukaan Dirun heikoin albumi. Metallimättöä, joka toimii livenä ihan hyvin, mutta joka on hieman liian suoraviivaista viihdyttääkseen useita satoja soittokertoja.

Withering to death. (2005) on oma suosikkini. Kokonaisuutena ei kovin raskas, mutta metallisoundi kuuluu kyllä. Kyo laulaa (vrt. Dum spiro spero, jolla saattaa olla enemmän örinää/kiljuntaa/eläintarhaimitaatiota kuin puhdasta laulua), mutta käyttää ääntään upean monipuolisesti. Biisejä löytyy laidasta laitaan, eikä albumilla ole kovin selvää teemaa. Mielestäni levy toimii, koska biisit ovat itsessään niin vahvoja.

Vulgar (2003) on Dirun ensimmäinen metallialbumi. Tänään kuunneltuna, Dum spiro speroon ja The Marrow of a Boneen verrattuna se ei kuulosta enää kovin raskaalta, mutta ilmestyessään se jakoi fanien mielipiteitä kovasti. Vulgar on loistava sekä albumina että livenä. Pelkkiin sinkkubiiseihin tutustumista en suosittele, vaan se pitää kuulla kokonaan. Kannattaa tutustua myös tämän aikakauden dvd:ihin.

six Ugly (2002) on minialbumi, jolla kuultiin ensimmäiset jenkkivaikutteet. Ihan mukava pläjäys hard rockia, ja erityisesti avausraita Mr.NEWSMAN on hieno biisi, mutta minun maailmaani se ei ole koskaan räjäyttänyt.

Kisou (2002) on mielestäni Uroboroksen edeltäjä. Siitä puuttuu metallisuus, mutta siinä on vahva tunnelma, erityisesti kokonaan kuunneltuna. Mitään Dirun levyä ei voi sanoa onnelliseksi, mutta Kisou tuntuu minusta erityisen surulliselta (on tosin mainittava, ettei kukaan ole vielä ollut samaa mieltä kanssani).

Macabre (2000) on levyistä se, joihin itselläni on jostain syystä kaikkein heikoin suhde... Biisit ovat parempia kuin Gauzella, mutta kuuntelen niitä useammin yksittäin kuin kokonaisena levynä. Macabrella ei vielä ole varsinaista teemaa, vaan biisejä löytyy laidasta laitaan. Joskus aikoinaan se tuntui tosi hyvältä levyltä, mutta nyt kuunnellessa tajuaa, että bändi oli vasta etsimässä itseään eikä löytyminen ollut lähelläkään.

Gauze (1999) on Dirun parhaiten myynyt levy. Siitä tuli naurettavan suosittu, varmaan lähinnä shokkiarvonsa takia. Se on minulle ja monelle muulle niin nostalginen levy, etten voi sanoa siitä pahaa sanaa, mutta se on niin eri maailmassa uudemman tuotannon kanssa, etten yhtään ihmettele, jos uudemmat fanit eivät tajua sitä. Uskallan väittää, että niin biisien aiheiden kuin esityksenkin päällimmäinen tarkoitus on järkyttää, minkä takia levy ei ole musiikillisesti vahvin, mutta jää kyllä varmasti mieleen.

Missa (1997) on ensimmäinen minialbumi, joka tosifanien on tietysti tunnettava, mutta ei siinä musiikillisesti mitään erityisen hienoa ole.

Kertokaa muutkin omat mielipiteenne. Tiedän, että haluatte! :D

    5 tykkää.
Avatar
gnrbu
Vuoden Kaoru
 
Viestit: 2497
Liittynyt: Ti Maalis 24, 2009 12:05 am

Re: Dir en grey

ViestiKirjoittaja tycho » Pe Kesä 28, 2013 5:49 pm

grnbulla on sen verran hyviä ja mielenkiintoisia pointteja sekä selkeästi ja osuvasti tehty tiivistys, että otan itse täysvapaan pohdinnan sijasta linjakseni keskustelun.

Käänteinen kuuntelu todellakin on paras, kun on päätynyt aloittamaan uusimmasta kokopitkästä (DSS:n jälkeenhän on nyttemmin tullut myös minialbumi), sillä tyyli ja kaoottisuus ovat muuttuneet melkoisesti reilussa 15 vuodessa, samoin kuin Kyon ääni. (Kaikki nämä mielestäni sekä hyvässä että huonossa.) Takaperin ilmestysmisjärjestyksessä kuuntelu takaa tietyn portaittaisuuden ja onnistuu välttämään pahimmat, pitkän kehityskaaren aiheuttamat shokkitekijät.

gnrbu kirjoitti:Uroboros (2008) on teoksena aivan upea, myös livenä/dvd:llä. Siinä on mielestäni samoja elementtejä kuin Dum spiro sperossa, muttei aivan yhtä pitkälle vietynä. Itse pidän Uroboroksesta enemmän, yleinen mielipide Uroboroksen ja Dum spiro speron välillä on aika tasan. Albumilla on vahva teema, mutta biisejä pystyy kuuntelemaan yksittäinkin. Suosittelen ehdottomasti kuuntelemaan sen seuraavaksi. Erityisesti Vinushka räjäyttää varmasti maailmasi.

UROBOROS ja DUM SPIRO SPERO todellakin ovat melko yhteneväisiä teoksia musikaalisen maailmansa puolesta - mielestäni jopa ehkä Dirun keskenään samankaltaisimmat levyt, mikä on tavallaan melko rajusti sanottu, kun Dir en greyllä on kuitenkin alusta asti enemmän tai vähemmän ollut maine yhtyeenä, jonka jokainen levy on erilainen ja jonka uudelta tuotannolta ei voi odottaa mitään entisenlaista, sillä yleensä julkaisut ovat olleet yllättäviä -, ja itsekin pidän Uroboroksesta enemmän. Mielestäni DSS:ää vaivaa vähän sama kuin THE MARROW OF A BONEa: se on miksattu liian täyteen. THE MARROW OF A BONE on tasaista perusmetallimättöä, johon on vaikea saada syvyyttä levyltä, mutta jonka parhaat puolet nousevat keikalla nopeasti esiin. (TMOAB myös toimii mielestäni paremmin yksittäisinä kappaleina kuin levynä.) DSS on taiteellisempaa metallityylien sekoittelua (ns. "art metallia"), mutta siinä on piirun liikaa kaikkea pientä kolistelua ja kilistelyä, jota ei ole eroteltu kunnolla (paras poikkeus levyltä on sinkkunakin julkaistu LOTUS, joka on muihin albumin kappaleisiin verrattuna melko selkeä ja riisuttu). UROBOROS on pitkälti tyylillisesti samaa settiä kuin DSS, mutta samaan aikaan kevyempi ja syvempi. (Harvempi? Eri syvyyksiä ja tunnelmia on helpompi erottaa.) Imo Uroboroksella kuuluu myös DSS:ää enemmän TMOAB:in aikaan yhtyeellä olleen perusmetalli-vaiheen aallon harja.

gnrbu kirjoitti: The Marrow of a Bone (2007) on yleisen mielipiteen mukaan Dirun heikoin albumi. Metallimättöä, joka toimii livenä ihan hyvin, mutta joka on hieman liian suoraviivaista viihdyttääkseen useita satoja soittokertoja.

Kuten tässäkin on todettu, levy on todella suoraviivainen (etenkin heikommin toistettuna), ja sanoisin, että albumin todellinen avautuminen vaatii satoja soittokertoja, mutta niistä jokaisella se ei jaksa viihdyttää. Tämän vuoksi kappaleet toimivat ja aukeavat paremmin yksittäin ja pienempinä annoksina. Itse kuulisin levyn mieluusti vaikka kokonaisuudessaan livenä, sillä silloin TMOAB on parhaimmillaan; keikalla suoraviivaisuuteen ja ehkä monotoniseenkin raivoon päätyy lähes tahtomattaankin mukaan koko negatiivisella tunneskaalallaan, ja kaikkea muuta kuin huonolla tavalla. (Parhaita keikkabiisejä TMOABilta ovat mm. AGITATED SCREAMS OF MAGGOTS ja GRIEF, herkempään maailmantuskaan THE PLEDGE ja NAMAMEKASHIKI ANSOKU, TAMERAI NI HOHOEMI, ja muuten mainitsemisenarvoisena helmenä mainitsen metallibiisinä toimivan ja jollain kierolla tavalla hauskan DISABLED COMPLEXESin.) On myös mainittava, että TMOABista voi saada elähdyttävän kokemuksen siinä missä muistakin Dirun uudemmista albumeista, kunhan sen vain kuuntelee tarpeeksi hyvistä kuulokkeista ja tutustuu biisin yhtydessä kappaleen lyriikoihin. Tasapaksuhkoksi tykitykseksi naamioitu albumi om todellisuudessa aika tiukka kokonaisuus.

gnrbu kirjoitti: Withering to death. (2005) on oma suosikkini. Kokonaisuutena ei kovin raskas, mutta metallisoundi kuuluu kyllä. Kyo laulaa (vrt. Dum spiro spero, jolla saattaa olla enemmän örinää/kiljuntaa/eläintarhaimitaatiota kuin puhdasta laulua), mutta käyttää ääntään upean monipuolisesti. Biisejä löytyy laidasta laitaan, eikä albumilla ole kovin selvää teemaa. Mielestäni levy toimii, koska biisit ovat itsessään niin vahvoja.

Wtd. tuntuu olevan omituisella tavalla lähes koko länsimaisen fanikannan lempilapsi. (Paitsi ehkä viimeisimpien levyjen mukana tulleiden metallipartojen, joita ei bändin aasialainen tausta liikuta.) Nykyää tuntuu, että Wtd. on todella kevyt ja kuunneltavana helppo levy - toisin kuin gnrbu sanoi, minusta tunnelma on VULGARilla jollain tapaa raskaampi. Wtd. on edeltäjäänsä verrattuna hyvin siisti ja suittu metallitapailu aiempaa ammattimaisemmalla ja vähemmän kokeilevalla otteella, kun taas VULGARilla minua puhuttelee punkahtava, kapinallinen ja vaihdellen rämistelevä meno. Wtd.:n suosikkiasema on sinänsä ehdottomasti ansaittu, että se toimii ehdottomasti niin eheänä kokonaisuutena kuin yksittäisinä kappaleina - levy onkin poikinut monia ikisuosikkeja ja aiemmin jokaisella keikalla soitettuja vakioita, joihin lukeutuvat mm. voittajakaksikko THE FINAL ja KODOU sekä -saku- ja dead tree. Omiin ykkösiini noiden lisäksi kuuluu Merciless Cult.

gnrbu kirjoitti: Vulgar (2003) on Dirun ensimmäinen metallialbumi. Tänään kuunneltuna, Dum spiro speroon ja The Marrow of a Boneen verrattuna se ei kuulosta enää kovin raskaalta, mutta ilmestyessään se jakoi fanien mielipiteitä kovasti. Vulgar on loistava sekä albumina että livenä. Pelkkiin sinkkubiiseihin tutustumista en suosittele, vaan se pitää kuulla kokonaan. Kannattaa tutustua myös tämän aikakauden dvd:ihin.

VULGAR on hyvin monipuolinen ja ehkä epätasainenkin levy. Itse pidän sen poukkoillen ja rämistellen kulkevasta tunnelmasta, ja VULGAR on koko bändin tuotannosta yksi suosikeistani, mutta tiedän etteivät kaikki arvosta levyä kokonaisuutena. Sinkkubiiseillä kuitenkin on yleensä vähintään nostalgista arvoa. Yksi suurimmista itselleni tärkeistä tekijöistä levyllä on se, että VULGAR on monipuolisuudestaan huolimatta hyvin itselleen tyypillisen ja ainutkertaisen kuuloinen teos. Mielestäni se ei kuulosta miltään toiselta Dir en greyn albumilta.
Livepuolelta tältä aikakaudelta löytyvät parhaat aarteet: esiintyminen oli omiaan luomaan hämmentävää kulttimainetta (verrattu mm. Marilyn Mansoniin), biisejä soitettiin koko uran mitalta, bändi oli nuori, hölmö, eloisa ja kontaktissa yleisöön, keikoilla oli bändille tyypillistä ja uniikihkoa leimaa (mm. BLITZ 5DAYSin viisipäiväinen putki sekä The Manipulated Lifen eri tavoin rajoitetut keikat). En osaa päättää pidänkö enemmän uusista keikkataltioinneista (v. 2008 THE ROSE TRIMS AGAIN →) vai vuosilta 2003-2004 kuvatuista DVD:istä. Uusilla vakuuttaa tekninen osaaminen ja ammattimaisuus, vanhemmilla menon omaleimaisuus.

gnrbu kirjoitti: six Ugly (2002) on minialbumi, jolla kuultiin ensimmäiset jenkkivaikutteet. Ihan mukava pläjäys hard rockia, ja erityisesti avausraita Mr.NEWSMAN on hieno biisi, mutta minun maailmaani se ei ole koskaan räjäyttänyt.

Ja TMOABia sanotaan tasapaksuksi ja Dirun heikoimmaksi levyksi... six Ugly on tylsä ja tukkoinen. Periaatteessa nostan hattua sille, että levyllä on oma, muista bändin levyistä eroava soundi ja selvästi järkyttävä suunnanvaihdos Kisouhun nähden, mutta sama soundi on syy sille, etten pidä levystä. six Uglylta päällimäiseksi ja ainoana puhtaasti positiivisena mieleen on jäänyt umbrella, joka toimii niin livenä kuin levyllä ja jonka suoraviivaiseen tykitykseen loikkaa mielellään mukaan. Toinen suosikkikappaleeni ko. levyltä on rumpali Shinyan säveltämä Ugly, johon tarttuu mielellään oikeassa mielentilassa. Levy on muutenkin melko rumpuvetoinen.


Mun oli tarkotus kommentoida kaikkia aiempia albumeita meepun tapaan, mutta pakko nyt todeta, että mun on kuunneltava vanhemmat levyt ennen tiivistämistä : D Niin kuin sanottu, niiltä kuuluu bändin itsensä etsiminen ja ne ovat uudempiin lättyihin verrattuna sen verran hajanaisia, ettei ulkomuistista päällimmäisten fiilisten latominen yksinkertaisesti onnistu.
It disappears without even being able to let out a word / Was it freedom that we won?
Feeling the body temperature of my dream and I pray / Everything gets twisted


Sade hakkaa tätä maata eikä lopeta
Se vain hakkaa maata

    2 tykkää.
Avatar
tycho
Vuoden moderaattori
 
Viestit: 697
Liittynyt: Ma Elo 25, 2008 12:49 am
Paikkakunta: Vantaa

Re: Dir en grey

ViestiKirjoittaja gnrbu » Su Heinä 21, 2013 10:18 am

Allekirjoitan erityisesti tychon kommentit Uroboroksen ja Dum spiro speron eroista ja Vulgarista.

tycho kirjoitti:Wtd. tuntuu olevan omituisella tavalla lähes koko länsimaisen fanikannan lempilapsi.

Uskon tämän johtuvan siitä, että Withering to death. oli Dirun uusin levy länsimaiden valloituksen alkaessa. Suuri osa nykyisistä faneista hyppäsi mukaan juuri vuosina 2005-2007 Withering to death.in ja The Marrow of a Bonen välimaastossa. Ensimmäisillä Suomen keikoilla 2007 soitettiin molempien levyjen biisejä, ja ensimmäisillä Euroopan keikoilla 2005 ja 2006 lähinnä Withering to death.ia. Eivätköhän ensimmäinen koskaan kuultu levy/biisi ja ensimmäinen livenä kuultu levy/biisi saa aina erityisen paikan fanin sydämestä.

    1 tykkää.
Avatar
gnrbu
Vuoden Kaoru
 
Viestit: 2497
Liittynyt: Ti Maalis 24, 2009 12:05 am

Re: Dir en grey

ViestiKirjoittaja Adolfiina » Su Huhti 27, 2014 11:08 pm

Kauanko tästä jo on? Vuosi melkein, kun Spirosperoon tykästyneenä tulin tänne keskustelua availemaan. Kiitokset yllä kirjoittaneille mielipiteistään!

Olen nyt aika onnellisesti haalinut hyllyyni kaikki studioalbumit väliltä Kisou-Dum spiro spero sekä liudan kivoja DVD:itä. Tämän lyhykäisen yhteiselon aikana on Dir en grey onnistunut sulattamaan sydämeni ja tulemaan yhdeksi itselleni inspiroivimmista ja tärkeimmistä yhtyeistä. On ne vaan taianomaisia.

Alla levy levyltä -tarinani siinä järjestyksessä kuin ne olen hankkinut, olkaa hyvä. Ihan vain siksi, koska tällä lailla on äärimmäisen mukavaa jäsennellä ajatuksiaan.

Samaan aikaan maaliviivan levyhyllyyni ylittivät Uroboros ja The Marrow of a Bone, joista ensinnä mainittu sai päätyä kronologisella logiikalla ensin kuunteluun. Saatan muistaa, kuinka levy Conceived Sorrow:n hyytävästä aloituksesta Lie Buried With Vengeancen aloittamaan myllytykseen vei heti muassaan. Ihan ensikuulemasta asti TMOAB oli minulle yksinkertaisesti ilmaistuna ihan pirun kova levy. Minulle ei missään vaiheessa ollut vähäisintäkään hankaluutta löytää sen armottoman brutaalia tiukkuutta, jota kuitenkin sekaan ripotellut melodisemmat ja polveilevammat biisit upeasti tasoittavat ja pitävät mielenkiintoisena. Tiedä sitten johtuuko siitä, että menneisyydessä on tullut vähän vastaavantyylistä amerikanheviä kuunneltua enemmänkin. Levykokonaisuutena Bone pesee kyllä helposti amerikkalaiset "esikuvansa" monipuolisuudellaan.

Uroboros on tietysti levytys lähestulkoon toiselta planeetalta, ja sen avautuminen saattaa vaatia ikuisuuden. Sillä lailla, että joka kerta se vain jaksaa viihdyttää ja tarjota vahvoja tunnelmia. Viimeistään saatuani myös albumin live-DVD:n käsiini aloin yhdessä vaiheessa kuunnella sitä kovinkin tehokkaasti, jolloin välillemme muodostui erottamaton yhteys. Vinushka tosiaan on maailmat räjäyttävä kappale, ja niin ovat myös Red Soil, Reiketsu nariseba, Glass Skin ja lyhyemmin ehkä lueteltuna kaikki, koko albumi, syviä tunteita herättävä kokonaisuus. Hyvinkin selkeä vedenjakaja Dirujen uralla, ja varmaan taiteellisena kokonaisuutena bändin tähän asti pisimmälle viety levy.

Seuraavana löytyi puolivahingossa Kisou, joka toikin kaivattua kontrastia uudempaan materiaaliin nähden. Tietyllä tapaa levy tosiaan on astetta isompana ja jotenkin ennen kaikkea kokonaisuutena avautuvana teoksena jonkinmoinen Uroboroksen edeltäjä, kuten gnrbu yllä veisteli. Kisouhun tykästyin vain paljon nopeammin. Uroborokseen verrattuna Kisoun sekopäisyys ja eksperimentaalisuus ovat yksinkertaisesti vain todella paljon raaemmin ja epäkypsemmin toteutettu, mikä ei välttämättä huononna albumia yhtään. Kisou on erittäin viihdyttävä eepos, joka taitaa melkein sisältää Dirujen viimeiset albumiraidoiksi päätyneet ihan kunnolliset kikkailuista ja rähinöistä vapaat seesteiset, akustiset balladit, jotka ovatkin erittäin nautinnollista kuunneltavaa. Aivan omaa luokkaansa oleva ja kuulijan vahvasti haastava kokonaisuus.

Withering To Death ja Vulgar niin ikään saapuivat yhdessä. Minulle nämä albumit ovat melkeinpä tuntemuksellani Dirujen kaksi marjaa, ja tietyllä tapaa jopa jollain tapaa pientä musiikillista taantumusta edustavia levytyksiä. Vulgar on edeltäjäänsä verrattuna hyvinkin tasapainoinen ja musiikillisesti Kisouhun verrattuna hyvinkin yhtenäinen. Sävellykset ja sovitukset ovat jokseenkin yksinkertaisia, eikä albumilta löydy oikein mitään tosi lennokasta tai ufo-outoa, joka herättäisi suuren kiinnostuksen. Hirviömäinen määrä sillä on biisejä ja kyllä joukosta selkeät huippubiisitkin erottuvat. Omina suosikkeina loistavat Audience Killer Loop ja Obscure. Taisivatkin olla juuri ne suurimmat hitit, kerranpa tämäkin sattuu, että edustavat levynsä huippua.

WTD:n näen Vulgarin taiteellisemmaksi jalostettuna isosisarena. Kiehtovaa kokeellisuutta löytyy enemmän ja biisimateriaalissa on enemmän vaihtelevuutta. Tietyllä tapaa WTD kuulostaa myös Dirujen siihen astisista levyistä selkeästi aikuisimmalta, ja siltä, että bändi todella tällä levyllä kasvoi jonkinlaisen askeleen eteen päin. Huolimatta siitä, ettei meno ole ihan yhtä villiä kuin Kisoulla, oli Withering To Death yllättävänkin vaikeasti avautuva kokonaisuus. Se pysyi pitkään minulle hämäränä ja vähän väliinputoajamaisena albumina, mutta pitkällisen tutustumisen jälkeen opin löytämään sen pohjimmaisen nerokkuuden. Kappaleiden tyyli ei juurikaan vaihtele, mutta silti hienoja slovareita ja armotonta rähinää on sekoitettu semmoisissa suhteissa, että biisit erottuvat toisistaan ja huippuhetketkin löytyvät.

Dum spiro speron olen vasta viimeisimpänä saanut käsiini, eikä se ole menettänyt kierää nerokkuuttaan vähääkään ensikuunteluista. Vaikka levyllä soittaakin jo kokenut ja yhteen hioutunut Dir en grey, on DSS silti mielestäni ehkä bändin kaoottisin ja sekopäisin levytys. Varmasti tässä vaikuttaa oma mieltymykseni kyseenomaiseen kaotiikkaan. Klassisten death-metal-elementtien yhdistäminen Kyon upeaan melodiatajuun ja kaikkeen muuhun bambuiluun mitä levyltä löytyy, ei vain lakkaa viehättämästä. Tiedän monista yhtyeistä, että tämmöistä musiikkia voisi tehdä huonostikin. Dum spiro speron ansio on se, että biiseistä lähinnä varmaan niihin yhdistetyn vahvan melodisuuden ansiosta todella jää käteen kuuntelun jälkeen muutakin kuin pelkkä "Mitä mä just kuulin" -tunne. Minä en osaa nähdä Uroborosta ja Speroa mitenkään kahtena samanlaisena tai keskenään kilvoittelevana albumina. DSS:illä on hyvin vahva oma tyyli, jota se seuraa aika tarkkaan, kun Uroboros taas on huomattavasti poukkoilevampi ja progressiivisempi. Mainitsin ylempänä, että Uroborokseen tutustuminen vei minulta todella kauan, samoin kuin senkin, että Dum spiro spero räjäytti tajunnan heti ensikuulemalta. Oman subjektiivisen eroni näiden albumien välillä näen tässä kokemuksessa.

Voisin vielä ihkutella loppuun vaikka mitä Dir en greyn loputtomasta ihanuudesta. Ehken tee sitä loputtomiin. Aivan selvästi kyseessä on kuitenkin yhtye, johon on päätynyt juuri oikeat viisi palasta luomaan jotakuinkin täydellisen kokonaisuuden. Adjöö ja kiitos ihanasta musiikista Diru-veikkosille.

Odotellaanhan me kaikki jo tulevaa albumia sillä lailla niinkuin ihan hulluna ja kieli pitkänä, eikö?
The clocks on the wall are driving us crazy but we don't know how to stop them.
-Derek Noy

    4 tykkää.
Avatar
Adolfiina
Vuoden outolintu
 
Viestit: 46
Liittynyt: Ma Touko 06, 2013 8:00 am

Re: Dir en grey

ViestiKirjoittaja Amber » Ma Huhti 28, 2014 9:40 am

Kiitos topicin elvyttämisestä. :D Ainakin allekirjoittanut pitää Dirua edelleenkin maailman parhaana ja hienoimpana bändinä, joten kyllä, kieli on kurottelemassa jo uutta levyä ahmittavaksi, hohoo!

Sukekiyon seuraaminen on kyllä vienyt hieman huomiota Dirulta, mutta ketään tuskin on haitannut Kyon päätyminen aika monen japanilaisen musalehden kansikuvapojaksi uuden yhtyeen saaman huomion siivittämänä?
Sateen jälkeen hiekkatiellä kauneus hehkuu ja kumartaa syvään.

"I think that giving up is a harder road. Walk a road that wouldn’t leave you any regrets."
- Kaoru, Dir en grey

Avatar by Ninjin.

    1 tykkää.
Avatar
Amber
Vuoden beta
 
Viestit: 1282
Liittynyt: Pe Elo 08, 2008 8:58 pm
Paikkakunta: Tampere

Edellinen

Paluu Bändit # A - G

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron