Beauty and the Beast | K-18, UruhaxAoi, 2/7, AU | 29.9

Voi sisältää erityisen selkeää alastomuutta ja seksikuvausta, raakaa väkivaltaa, voimakkaita huumausainekuvauksia ja erityisen rankkaa kielenkäyttöä. Sisältö ei sovi lapsille.

Beauty and the Beast | K-18, UruhaxAoi, 2/7, AU | 29.9

ViestiKirjoittaja Kaerimichi » Ti Joulu 09, 2014 2:08 pm

KESKEYTETTY.

Title: Beauty and the Beast
Author: Kaerimichi
Rating: S → K-18
Pairing: UruhaxAoi (ReitaxAoi)
Genre: AU, supernatural, slash, humor, romance
Fandom: the GazettE
Chapters: 2/7 + prologi ja epilogi
Beta: Hoidan homman itse.
Warnings: sisältää seksiä myöhemmissä luvuissa.
Summary: Mutta kuka voisi rakastaa hirviötä?

A/N: Katsottiin pitkästä aikaa Disney:n Kaunotar ja Hirviö paremman puoliskoni kanssa ja tämä idea vaati kirjoittamista. Yritän saada ensimmäisen luvun valmiiksi viimeistään tammikuussa, kun saan kaksi one-shottia ensin pois alta.

Prologi


Hän oli kuolleen ruhtinaspariskunnan ainoa lapsi ja hän oli tottunut saamaan kaiken, mitä hän halusi. Hän oli tottunut siihen, että kaikki tekivät viipyilemättä mitä hän milloinkin käski ja hän oli tottunut siihen, että hän sai päättää asioista.
Siispä ei ollut yllätys, että kun hän eräänä joulukuisena iltana kuuli koputuksen oveltaan hän tuhahti. Hän harppoi hallin poikki aulaan ja raotti ovea sen verran, että saattoi kurkistaa sen takana olevaa hahmoa. Kerjäläiseukko ojensi hänelle ruusua vastineeksi yösijasta. Kukaan palvelijoista ei ollut hämmentynyt, kun heidän nuori prinssinsä käski eukon painua hiiteen ja oli lyömässä oven kiinni. Ennen kuin hän ehti tehdä niin, eukko muuttui kauniiksi nuoreksi naiseksi, joka totesi, ettei prinssin sydämessä ollut rakkautta. Niin linna, tilukset kuin palvelijatkin kirottiin ja prinssistä tuli kaikkea muuta kuin se kaunis maalaus, mikä hänestä oli hänen makuuhuoneensa seinällä. Sinä iltana hän lopetti yhteydenpidon ulkomaailmaan ja linnottautui huoneeseensa piiloon karulta todellisuudelta.
Viimeksi muokannut Kaerimichi päivämäärä Ke Huhti 06, 2016 4:46 pm, muokattu yhteensä 4 kertaa
The D I S O R D E R in my BRAIN.

Avatar made by: greenmoon666

    4 tykkää.
Avatar
Kaerimichi
Teknikko
 
Viestit: 170
Liittynyt: To Elo 14, 2008 9:27 pm
Paikkakunta: Kauhajoki

Re: Beauty and the Beast | K-18, UruhaxAoi, 0/7, AU

ViestiKirjoittaja Kaerimichi » To Joulu 25, 2014 7:13 pm

1. luku

Aoi kuului niihin ihmisiin, jotka saattoivat viettää kirjastossa useammankin tunnin ilman, että hieman tunkkainen ilma alkoi ärsyttää hengitysteitä. Hän saattoi uppoutua sankareiden ja sankarattierien matkoihin täysin ja unohtaa ajankulumisen siinä sivussa. Se oli tapa etsiä sisältöä elämään ja unohtaa arjen monet murheet ja paineet. Joskus hän saattoi tunkea kuulokkeensa korviinsa ja samaistua myös laulujen lyriikoihin.

”Aoi?” Kai, hänen veljensä, kurkkasi huoneeseen ja nielaisi huokauksen, kun Aoin katse ei noussut tekstistä eikä jalka lakannut hakkaamasta patjaa vasten. Kai astui sisälle siistiin huoneeseen ja muutaman askeleen otettuaan nykäisi kuulokkeen veljensä vasemmasta korvasta. Aoi ynähti hieman häiriintyneenä ja kohotti katseensa. ”Mitä?”
”Minun täytyy lähteä viiden minuutin päästä. Jääkaapissa on kanakeittoa, voit lämmittää sitä mikrossa. Kai sinä pärjäät?”
Aoi tuhahti. ”Olen aikuinen mies, pärjään kyllä ne neljä tuntia, jotka olet poissa.”
Kai naurahti kevyesti. ”Niin varmasti.” Aoin veli ei sanonut muuta, sen sijaan tuo kääntyi kannoillaan ja katosi Aoin huoneesta. Vanhempi veljistä pyöräytti silmiään, työnsi kuulokkeen takaisin korvaansa ja jatkoi lukemista siihen asti, kunnes päätti tarvitsevansa raitista ilmaa. Hän päätti, että nikotiinikääryleen sijaan hän voisi lähteä pienelle kävelylle kylään ja käydä pienessä lähikaupassa ostamassa lisää yrttiteetä ja hunajaa. Hän asteli eteisiin, puki ylleen villakangastakin ja kengät ja varmisti, että avaimet ja lompakko löytyivät taskuista edelleen. Hän työnsi vielä savukeaskin ja sytyttimen mustien farkkujensa sivutaskuihin ennen kuin avasi oven kirpeään talvi-ilmaan. Hän värähti, sytytti savukkeen ja puki lapasen vasempaan käteensä, ennen kuin suunnisti kohti pientä kauppaa. Tuntui hyvältä hengittää raikasta ilmaa ja vetää nikotiinia keuhkoihin, ennen kuin hän puhalsi sen ulos. Lumi narskui kengänpohjien alla, monen kodin ikkunoihin oli sytytetty kynttilöitä ja ihmiset suorittivat jouluostoksiaan kiirehtien paikasta toiseen kevyessä lumisateessa. Aoi pysähtyi kirjakaupan eteen tutkimaan näyteikkunaa. Yleensä hän osti kirjoja isommista kaupungeista, sillä niissä oli yksinkertaisesti parempi tarjonta. Joskus hän saattoi kuitenkin törmätä helmiin, joita ei isommista kaupungeista löytynyt. Nyt Aoilla ei käynyt tuuri, vaan hän päätti jatkaa matkaansa kohti seuraavaa määränpäätä.

”Aoi!” Hän pysähtyi ja kääntyi katsomaan takanaan olevaa miestä. Siinä missä tuon asukokonaisuus saattoi muuten olla järkevä, niin tuon nenää peitti vaalea kangassuikale. Aoille ei ollut koskaan selvinnyt, miksi Reita käytti kyseistä rättiä hengityselimiensa päällä, mutta ei hän ollut kehdannut kysyäkään. Hän ei kokenut olevansa niin läheinen toisen miehen kanssa. Tästä huolimatta Reita tuntui elävän siinä harhatodellisuudessa, missä tuolla oli oikeus tuppautua Aoin henkilökohtaiseen tilaan. Aoi oli sitä tyyppiä, joka yritti olla kohtelias muille, mutta joskus hänenkin rajansa ylitettiin ja hänen nappejaan paineltiin niin, että hänen itsehillintänsä yksinkertaisesti petti. Nyt Aoilla ei ollut sellaista tunnetta, että hän olisi jaksanut toista miestä lähellään.
”Hei, Reita”, hän totesi hiljaa.
”Lähtisitkö kanssani kahville?” Joskus Aoi mietti, oliko Reita yksinkertaisesti tyhmä vai eikö tuo halunnut hyväksyä sitä, ettei Aoi ollut kiinnostunut.
”Anteeksi, mutta minulla on muita kiireitä.” Kuten musiikin kuuntelu ja kirjahyllyn teosten lukeminen.
”Edes puoli tuntia?” Jos Reita olisi voinut, tuo olisi heiluttanut häntäänsä ja näyttänyt kerjäävältä, Aoi saattoi mennä siitä takuuseen.
”Ei, olen pahoillani.” Aoi kääntyi ympäri jatkaakseen matkaa ja hän todellakin toivoi, että Reita ymmärtäisi ja sisäistäisi kieltävän vastauksen. Silti Aoi ei ollut kovin luottavainen asian suhteen. Muiden mielestä Reita saattoi olla komea ja mielenkiintoinen, mutta Aoi ei vain pitänyt niistä ihmisistä, jotka toivat itseään esiin koko ajan. Hän ei itse viihtynyt huomion keskipisteenä eikä hän voinut tajuta ihmisiä, jotka halusivat toisten jakamattoman huomion.

”Et tiedä, mitä menetät”, Reita vielä huusi hänen peräänsä, mutta Aoi ei olisi voinut vähempää välittää. Hän halusi vain nauttia siitä talvipäivästä ja palata sitten kotiin takkatulen, viltin, kaakaon ja kirjan pariin. Hänkö ei tiennyt mitä menetti? Luultavasti pitkästyttävän ja vaivaantuneen hiljaisuuden kahvikuppien äärellä.

***

Matka metsän halki isompaan kaupunkiin tuntui kestävän ikuisuuden. Oksien naksahtelut, lintujen äänet, tuulen valitus ja tummat varjot saivat väreet juoksemaan pitkin Kain selkärankaa. Hän oli erittäin tietoinen siitä, että hän olisi voinut ottaa alleen auton tai polkupyörän, mutta sen sijaan hän oli päättänyt kävellä metsän halki ja harrastaa hieman hyötyliikuntaa samalla, kun hankkisi happimyrkytyksen. Nyt hän katui päätöstään todella paljon ja jos hän ei olisi kulkenut jo niin pitkään, hän olisi kääntynyt ympäri ja palannut kotiin hakemaan auton. Hänestä tuntui, että jokin tai jotkin seurasivat hänen jokaista liikettään puiden luomista varjoista ja hänestä tuntui, että silmät olivat jatkuvasti nauliutuneina hänen selkäänsä. Kai nielaisi raskaasti ja hieman vapisevin sormin kaivoi tupakka-askin housujensa takataskusta, asetteli savukkeen huulilleen ja sytytti sen. Hän kuuli toisen napsahduksen, jonka katkeava oksa aiheutti ja hetken hän jo pohti sitä, pitäisikö hänen pistää juoksuksi. Hän pysähtyi tieristeykseen, yritti muistaa kumpaan suuntaan tuli lähteä. Turhaan. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, kumpi tie veisi hänet oikeaan paikkaan. Kai huokaisi, sulki silmänsä, veti keuhkonsa täyteen ilmaa ja puhalsi hitaasti ulos. Lopulta hän päätyi arpomaan kumpaan suuntaan lähtisi ja pian hän kääntyi vasemmalle haarautuvalle tielle. Hänestä tuntui edelleen, että jokin seurasi häntä ja vaikka hän ei nähnyt mitään tai ketään, hän saattoi vannoa, että varjoissa väijyi jokin. Kailla ei ollut aavistustakaan mikä se jokin oli, mutta hänestä tuntui, ettei hän todellakaan halunnut ottaa asiasta selvää. Siksi hän tihensi askeleitaan miltei juoksuksi ja yritti kovasti olla vilkuilematta taakseen.

Hän tiesi, ettei tie ollut oikea. Se ei veisi häntä kaupunkiin, mutta jotenkin Kaista tuntui, ettei hänellä ollut voimia jatkaa määränpäähänsä. Hän katsoisi minne tämä tie veisi, löytäisi ehkä jonkin vieraanvaraisen paikan, missä voisi juoda mukillisen lämmintä, levätä hetken ja jatkaa sitten matkaa. Ehkä myös se jokin kyllästyisi leikkiin ja jättäisi hänet rauhaan. Tämän tajuttuaan Kai rentoutui hieman, mutta se tunne katosi heti, kun hän näki mitä tien päässä kohosi.

Kartanon tornit nousivat synkkää metsää vasten. Pihaa ja sitä reunustavaa puutarhaa ei oltu hoidettu vähään aikaan, ja kartanon tammioville johtava portti oli ruosteessa ja hieman raollaan. Aurinko ei heijastunut ikkunoiden pinnoista, sillä laseja ei oltu pesty vähään aikaan. Paikka näytti luotaantyöntävältä ja hetken Kai oikeasti mietti, kääntyisikö ympäri ja palaisi takaisin vai ottaisiko riskin ja pujahtaisi portista sisälle. Lopulta hän tuli siihen johtopäätökseen, ettei hän halunnut palata metsään ja siksi hän astui sisään porteista. Hän ei huomannut, kun nenäliina putosi hänen rintataskustaan maahan.

Askeleet kopisivat vasten pihakivetystä ja Kailla oli taas se sama vainoharhainen tunne siitä, että häntä tarkkailtiin. Ikkunoiden takana oli jotakin pahansuopaa, mikä ei halunnut hänen jatkavan matkaansa pidemmälle. Se jokin halusi, että hän kääntyisi kannoillaan ja menisi takaisin sinne, mistä oli tullutkin. Jotenkin Kai halusi kuitenkin uhmata sitä jotain ja pyytää kupillisen kahvia, minkä jälkeen hän voisi hyvinkin palata takaisin siihen tienhaaraan. Kai joutui käyttämään voimaa, että sai työnnettyä puisen parioven auki. Aulassa ei palanut minkäänlaista valoa, ja hetken Kai jo uskoi, ettei kartanossa asunut ketään. Pöly peitti alleen pitkät raput, kattokruunun, taulut sekä lattian. Katsoessaan ylös Kai saattoi nähdä kattomaalauksen, joka oli peittynyt osittain hämähäkin seittien alle. Se, joka kartanossa mahdollisesti asui, ei ilmeisesti pitänyt pahemmin huolta kodistaan tai sen tiluksista. Kai näykkäsi alahuultaan ja otti yhden epäröivän askeleen kohti vastapäätä olevaa ovea. ”Onko täällä ketään?” hän huhuili saamatta vastausta. Kai tunsi, kuinka hänen olkapäänsä olivat jännittyneessä tilassa ja jalkoja piti pakottaa ottamaan lisää askelia. Hän pujahti sisälle seuraavaan huoneeseen, joka osottautui joksikin kirjaston tapaiseksi. Kirjahyllyt peittivät seinät taakseen ja siinäkin huoneessa Kai saattoi haistaa tomun ja lian. Huoneen nurkassa oli avara tila, jossa oli pieni takka, sohvaryhmä, jalkalamppu sekä jalkarahi. Kai näykkäisi alahuultaan ja astui sisemmälle huoneeseen. ”Onko täällä ketään?” hän kokeili uudestaan hieman voimakkaammalla äänellä saamatta vieläkään vastausta. Hän huokaisi raskaasti ja asettui sohvalle aikeenaan levätä edes pieni hetki, ennen kuin hän palaisi takaisin metsään ja polulle. Hän antoi lihastensa rentoutua ja sulki silmänsä, eikä siis nähnyt pitkää miestä, joka astui sisälle huoneeseen, katseli hetken ympärilleen kulmat kurtussa ja lähestyi sitten Kaita.

”Mitä teet täällä?”
Kai säpsähti kuullessaan ankaran, ärsyyntyneen äänen. Avatessaan silmänsä hän saattoi nähdä pitkän miehen, joka ei kuitenkaan näyttänyt aivan tavalliselta. Suoraan sanottuna tuo ei näyttänyt lainkaan tavalliselta. Tuon mustista höyhenistä koostuvat siivet olivat supussa kylkiä vasten. Vaaleiden, lapaluihin asti yltävien hiusten lomasta puski esiin pari käyriä sarvia ja tuon kymmenen senttiä pitkät kynnet eivät voineet olla mitenkään käytännölliset. Aoin kirjoja lukiessaan Kai oli törmännyt ties minkälaisiin hirviöihin ja demoneihin, mutta edes villeimmissä kuvitelmissaan hän ei ollut pitänyt niitä todellisina. Nyt hän ei tiennyt, miten hänen tulisi reagoida. Hän vain tuijotti kauemmin, kuin olisi ollut hyvien tapojen mukaista. Synkkä virnistys levisi olennon kasvoille. ”Mitä tuijotat? Etkö ole ennen nähnyt hirviötä?”
”E-en minä sillä...”
”Vaan millä? Kai tiedät, etten voi päästää sinua lähtemään? Kerrot minusta kuitenkin kyläsi ihmisille eikä minulla ole sen jälkeen hetkenkään rauhaa. Minusta tehdään näytöseläin eläintarhaan.”
”En minä kerro kenellekään...”
”Niin, et tietenkään. Haluat vain päästä täältä pois ja lupauksesi ovat yhtä tyhjän kanssa. Tule mukaani.”
”Ole kiltti...”
”Tule mukaani”, olento murahti ja tarttui Kain paidan etumukseen. Kai tunsi jalkojensa pettävän altaan ja hän olisi varmasti päästänyt alleen, jos hänen rakossaan olisi ollut jotakin. Olento tuntui aistivan hänen pelkonsa, sillä tuon kasvoille levisi yhä synkempi virnistys. ”Pelkäät minua”, tuo totesi matalalla äänellä. Kai miltei kirosi ääneen. ”Näen ensimmäistä kertaa jotain kaltaistasi ja aiot ilmeisesti ottaa minut vangiksesi, joten pelolleni on aihetta.”
Olento tuhahti. Tuo raahasi Kain ulos kirjastosta, raput ylös ja paiskasi hänet yhteen monista, käytävällä olevista huoneista. Kai kuuli avaimen kääntyvän lukossa ja hänen oli turha edes yrittää avata ovea, sillä hän tiesi täydellä varmuudella, ettei hän pääsisi ulos.

***

Aoilla oli jotenkin rauhaton olo. Hän ei pystynyt keskittymään kirjoihinsa, tv-sarjoihin tai ystävien kanssa chattailuun. Hänellä oli tunne siitä, että jokin oli pielessä mutta hänellä ei ollut mitään käsitystä siitä, mitä se jokin oli. Kai oli ollut poissa jo useamman tunnin ja jotenkin Aoi oli ajatellut, että tuo lähettäisi hänelle tekstiviestin, kun olisi päässyt perille. Sitä viestiä ei kuitenkaan koskaan kuulunut. Jotenkin hänestä tuntui, ettei hänen veljellään ollut kaikki hyvin. Hän tiesi, että varsinkin kaksosten oli helppoa aistia, kun toisella puoliskolla ei ollut kaikki hyvin, mutta he eivät olleet kaksosia. Silti Aoista alkoi koko ajan tuntua enemmän siltä, että hänen piti lähteä toisen perään varmistamaan, että tuolla oli varmasti kaikki hyvin. Hän tiesi, ettei hän saisi rauhaa, ennen kuin oli varmistanut asian. Siksi hän nappasi savukeaskin, sytyttimen, kännykän ja kodin avaimet mukaansa, heitti takin niskaansa ja puki kengät jalkaansa ennen kuin astui ulos kotinsa turvallisuudesta. Kylän pieni keskusta oli täynnä ihmisiä, mutta kukaan ei ollut nähnyt hänen veljeään. Tuuli vihelsi puissa ja Aoi katsoi kohti kylän takana kohoavaa metsää. Hän tiesi, että hänen pitäisi suunnata sinne, jos hän aikoi löytää veljensä. Jalat ottivat epäröiviä askeleita kohti määränpäätään ja Aoi nielaisi työläästi. Metsässä tuuli yltyi ja puut vaikeroivat toisiaan vasten. Oksat, kivet ja juuret puskivat esiin polusta ja Aoi irvisti. Hän antoi askeliensa johtaa tienhaaraan, ennen kuin hän pysähtyi miettimään seuraavaa siirtoa. Jos hän kääntyisi oikealle, hän päätyisi kaupunkiin, mistä Kain etsiminen olisi samanlaista, kuin jos hän olisi yrittänyt löytää sitä kuuluisaa neulaa heinäsuovasta. Aoi päätyi siis vasempaan tiehen ja hän toivoi, ettei tuo tie olisi kovin pitkä.

Askeleet veivät eteenpäin, vaikka mieli vastusti. Lopulta hän päätyi rautaporttien eteen ja alkoi epäröidä enemmän. Hän tunsi halua kääntyä ympäri ja palata sinne, mistä oli tullutkin, mutta sitten hän näki kangasnenäliinan maassa. Sen kulmaan oli kultaisella kirjailulla ommeltu K ja siinä oli hieman harmaita täpliä sen jäjiltä, kun turkoosi sävy oli haalistunut. Aoi tiesi, että se oli hänen veljensä nenäliina ja lähinnä sen takia hän keräsi rohkeutensa ja astui sisälle. Koko piha huusi häntä kääntymään takaisin ja uskomaan siihen, että hänen veljensä oli myös kääntynyt ympäri, unohtanut nenäliinansa ja palannut kaupunkiin. Silti Aoi tiesi, että hänen veljensä oli tuskin tehnyt niin. Hän huokaisi, puhalsi ilman ulos ja asteli oville työntäen ne auki. Aula oli yhtä synkkä kuin piha ja puutarhakin. Aoi irvisti.

”Haloo? Etsin veljeäni.” Ja lähden sitten pois mitä pikinmiten.
Ei vastausta, eipä tietenkään. Aoi huokaisi ja astui peremmälle. Hän asteli raput ylös ja toivoi todella, että löytäisi veljensä nopeasti. Hän puraisi huultaan ja yritti olla vilkuilematta ympärilleen, sillä seinillä olevat maalaukset karmivat hänen selkäpiitään. Aoi astui käytävälle ja alkoi koputtaa rystysiään ovia vasten. Perimmäisen oven takaa kuului vastaus: ”Kuka siellä?”
”Kai, oletko se sinä?”
”Aoi? Mitä teet täällä?”
”Tulin hakemaan sinut kotiin.”
”Aoi, sinun täytyy lähteä, täällä ei ole turvallista.”
”Mitä tarkoitat?”
”Täällä on -”
Aoi ei tiennyt heti, miksi Kai keskeytti lauseensa. Sitten hän kuuli lähestyviä askelia. Hän katsoi varjoihin ja näki pimeässä kiiluvat silmät. Hän näykkäisi alahuultaan ja vetäytyi hieman kauemmas ovesta.
”Kuka siellä?”
”Kartanon herra.”
”Tulin hakemaan veljeni.”
”En voi antaa teidän poistua.”
”Ole kiltti ja anna veljeni mennä, hän on sairas.” Aoi yritti olla rohkea, sillä jos hän antaisi pelolle vallan, hän ei pystyisi olemaan yhtä järkevä.
”Olette nähneet minut, en voi antaa teidän mennä.”
”Lupaan, ettemme kerro kenellekään. Anna edes veljeni mennä.”
”Ja sinä jäät hänen sijastaan?” Aoi ei tiennyt mikä se tunne oli, jonka hän kuuli olennon äänestä. Toivoa? Aoi nielaisi raskaasti. ”Hyvä on.”

Olento ei sanonut enempää, mutta Aoi näki pienen epävarmuuden tuon kasvoilla. Tuo kuitenkin avasi oven, tarttui Kaihin ja veti tuon ulos. Aoi ei ehtinyt sanoa enempää, kun hänet työnnettiin sisälle huoneeseen ja ovi lukittiin taas. Hän kuuli askelien kaikkoavan ja sitten hiljaisuus nielaisi kaiken. Aoi puraisi huultaan taas ja istahti sängylle.

Helvetti.
___

Anteeksi lyhyestä luvusta, lupaan, että seuraava luku on pitempi. :) Ja jos joku haluaa tietää mitä olen käyttänyt tämän ficin inspiraationa, niin mm. tätä.
The D I S O R D E R in my BRAIN.

Avatar made by: greenmoon666

Avatar
Kaerimichi
Teknikko
 
Viestit: 170
Liittynyt: To Elo 14, 2008 9:27 pm
Paikkakunta: Kauhajoki

Re: Beauty and the Beast | K-18, UruhaxAoi, 1/7, AU | 25.12

ViestiKirjoittaja Kaerimichi » Ti Syys 29, 2015 2:07 pm

2.luku


”Oletko koskaan miettinyt, miten äkkipikainen herramme on?” Karyu kysyi Rukilta, kun he olivat kokoontuneet kartanon keittiöön valvomaan päivällisen valmistusta. Ruki pyöräytti silmiään katse keittiötytössä, joka nosti lusikan huulilleen maistaakseen lihapataa. ”Nytkö sinä sen vasta huomaat? Hän oli hemmoteltu jo alaikäisenä ja tämän... tiedät kyllä minkä myötä, hän on vain mennyt pahemmaksi. Sulkeutuu omiin oloihinsa, ei poistu linnasta edes kävelylle metsään tai puutarhaan. Raikkaan ilman puute tekee paskamaisia asioita ihmisen aivoille.”
”Mitä häneltä voi toisaalta odottaa? Tiedät hyvin, miltä hän näyttää. Ei sellaisena ole helppo lähestyä ihmisiä, vaikkemme eläkään enää 1700-luvulla.”
”Ja sinä tiedät, ettei tämä kirous murru, ennen kuin hän löytyy jonkun, joka rakastaa häntä. Ja tuolla käytöksellä sellaisen ihmisen löytäminen on aika mahdotonta.”
”Tai sitten pysymme tällaisina loppuikämme, jos ruusun viimeinen terälehti ehtii pudota.”
”Älä edes mainitse asiaa.” Ruki huokaisi ja nyökkäsi kokille, joka oli toimittanut lihamurekkeen hänelle maistettavaksi. Samalla hetkellä sisään paukkasi erittäin järkyttyneen ja hengästyneen oloinen Zero. ”Hän vangitsi jonkun.”
”Mitä?!”
”Poikarukka on eteläisessä siivessä, lukittuna yhteen huoneista. Mitä hittoa Uruhan päässä liikkuu?”
”Tuskin ainakaan kukkasia, sateenkaaria ja lintuja.”
”Hän todellakin tarvitsee uuden harrastuksen.”
”Kuka helvetti edes astuu sisälle tämän näköiseen paikkaan? Jo piha huutaa, että älä nyt hullu ole, saatana.”
”Joku, jolla ei hirveästi ole itsesuojeluvaistoa.”
”Siltä vaikuttaa.”

Hiljaa mielessään Karyu päätti, että hän veisi myöhemmin pojalle ruokaa, vaikka se olisi kielletty rangaistuksen uhalla. Samalla hän voisi hieman selvittää vangin taustoja ja ehkä myös yrittää saada tuo vapaaksi. Mistä sen tiesi, vaikka kartanon kirous olisi ajan myötä alkanut myös vaikuttaa uuteen, viattomaan tulokkaaseen? Se siitä vielä puuttuisi.

***

Aoi ei voinut uskoa onneaan. Ensin hän oli törmännyt Reitaan kävelylenkillä, jonka tarkoitus oli olla rauhoittava. Sitten hän joutui etsimään veljeään oudon vaiston viitoittamana. Hän löysi Kain kartanosta, vapautti tuon ja joutui itse jäämään vangiksi toisen tilalle. Miksi? Siksikö, ettei Kai vain kertoisi näkemästään sen pelossa, että Aoille tapahtuisi jotain, jos kyläläiset tulisivat katsomaan kirjan olentoa omin silmin? Ei, hän ei voinut vain istua sängyllä pää käsien välissä yrittäen turhaan keksiä ulospääsyä tilanteesta. Hän nousi ylös ja käveli ovelle, yritti kahvaa vaikka tiesi tasan tarkkaan, ettei se tulisi liikahtamaan hiventäkään. Hän käveli ikkunalle. Lukossa sekin ja lisäksi pudotus oli sen verran korkea, ettei hän todellakaan pystyisi hyppäämään murtamatta luuta tai muutamaa. Ei pakomahdollisuutta. Aoi pysähtyi tuijottamaan ikkunasta ulos. Kunpa hänellä olisi edes kirjansa. Tai televisio. Helvetti, hän olisi antanut mitä tahansa edes seurasta, kunhan se ei olisi itse kartanon herra. Kai tuolla oli edes jonkinasteista palvelusväkeä ottaen huomioon kartanon koon. Aoi kirosi hiljaa, vaelsi valtavalle sängylle ja romahti sille. Kyse ei ollut siitä, että hän olisi suljettuna selliin. Hänellä oli mukava vuode, lämpimät ja pehmeät petivaatteet, kirjoituspöytä, vaatelipasto ja jos hän ei ollut väärässä, vasemmalla oleva ovi johti omaan kylpyhuoneeseen. Tuskin hän nälkääkään näkisi ja eiköhän joku lainaisi hänelle vaatteitakin. Häneltä vain puuttui se oleellinen asia, mitä hän arvosti ylitse lähes kaiken muun. Vapaus. Vapaus tehdä mitä huvittaa, mennä minne huvittaa. Hän tunsi olevansa liian pieneen häkkiin suljettu tiikeri.

Ovelta kuulunut koputus herätti hänet ajatuksistaan. Oliko tulija se outo siivekäs olento, joka osittain muistutti ihmistä mutta jolle ei oltu opetettu käytöstapoja? Aoi ei vastannut siinä toivossa, että tulija olisi ymmärtänyt vihjeen. Näin ei kuitenkaan vaikuttanut tapahtuvan, sillä pian hän saattoi kuulla avaimen kääntyvän lukossa, ennen kuin sisälle astui pitkä, vaaleahiuksinen mies. Tuon toinen käsi kannatteli hopeista tarjotinta, jolla oli lautanen täynnä höyryävää ja hyvältä tuoksuvaa keittoa. Lisäksi tarjottimella oli pari voileipää, kulhollinen jotain jogurtilta näyttävää, lasi appelsiinimehua ja muki, josta tulevasta tuoksusta Aoi saattoi päätellä siinä olevan minttuteetä. Hänen vatsansa kurnahti paljon puhuvasti ja Aoi halusi lyödä sitä nyrkillään rangaistukseksi. Tulija hymyili hieman surullisesti ja asteli hänen luokseen varovaisesti kuin olettaen, että Aoi hyökkäisi hänen kimppuunsa. Tuo laski tarjottimen sängyn vieressä olevalle yöpöydälle ja työnsi kädet revittyjen housujensa taskuihin. Tuo näytti hetken miettivän mitä sanoa, punnitsevansa sanojaan tarkkaan ja huolellisesti.

”Tiedän, ettet pidä tästä tilanteesta ja ymmärrän sinua. Sinun pitää kuitenkin tietää, etteivät kaikki täällä ole Uruhan kaltaisia. Lisäksi sinun pitäisi syödä, vaikkei sinulla luultavasti hirveästi ruokahalua olekaan.”

Mies näytti miettivän, mitä tehdä. Pitäisikö poistua vai jäädä. Lopulta tuo istahti kirjoituspöydän ääressä olevaan tuoliin, pyöräytti sen pari kertaa ympäri ja pysähtyi sitten katsomaan Aoita, joka oli ottanut mukin kylmiin käsiinsä. Aoi nuuhkaisi juomaa ja otti pienen kulauksen, sillä jotenkin hänestä tuntui, ettei tämä mies yrittäisi myrkyttää häntä. Hän ei tiennyt, mistä se tunne tuli, mutta se oli lähes käsinkosketeltava. Pitempi hymähti tyytyväisen oloisena. ”Olen Karyu. Olen jumissa täällä kuten sinäkin. Vanhempani palvelivat Uruhaa ja hänen perhettään, joten vähän kuin kasvoin täällä. En tiedä osaisinko lähteä vaikka voisinkin, sillä kaikki läheiseni asuvat tässä linnassa. Sinun täytyy kuitenkin tietää, etten hyväksy kohtelua, jota saat osaksesi Uruhalta.” Tuo veti syvään henkeä, mikä oli varmasti tarpeenkin, sillä tuo tuskin oli ehtinyt kunnolla hengittää selityksensä aikana. Aoi ei tiennyt, mitä mieltä olisi ollut. Hän olisi valehdellut, jos hän olisi sanonut ymmärtävänsä kartanon herraa nyt paremmin. Mikään ei oikeuttanut sitä käytöstä, mitä ensin hänen veljensä ja sitten hän itse olivat saaneet osakseen. Aoi halusi vain palata kotiin ja pitää huolen siitä, ettei yksikään, josta hän välitti enää eksyisi kartanoon johtavalle tielle edes vahingossa.

Karyu ilmeisesti huomasi, ettei tuo luultavasti saisi Aoista järkevää seuraa itselleen. Sitä tuo luultavasti oli odottanutkin, sillä kuka helvetissä olisi Aoin tilanteessa iloinen, ystävällinen ja avoin uusille tuttavuuksille? Pitempi mies nousi ylös ja suunnisti ovelle. Siellä tuo kuitenkin kääntyi vielä ympäri ja kiinnitti katseensa edelleen sängyllä istuvaan hahmoon. ”Haluan auttaa sinut ulos täältä, mutta siinä voi mennä aikaa. Yritän kuitenkin pitää huolen, ettei sinua kohdella täysin kaltoin.” Sitten tuo oli poissa ja ovi päästi taas äänen merkiksi lukittautumisestaan. Aoi laski tyhjän mukin pöydälle ja päätti syödä kaiken tarjottimella olevan. Nääntyminen ei olisi ratkaisu yhtään mihinkään.

***

”Miltä hän näyttää?” Zero kysyi, kun hän, Ruki ja Karyu olivat kokoontuneet takkahuoneeseen. Uruha oli mitä ilmeisemmin taas lukittautunut huoneeseensa, missä ei ollut mitään uutta. Oli ihme, että tuo poistui sieltä edes syödäkseen sen sijaan, että ruoka olisi pitänyt toimittaa tuolle sänkyyn. Karyu kohautti olkiaan istuessaan lähinnä takkaa olevassa nojatuolissa. ”Normaalilta. Tummat, olkapäille yltävät hiukset, tummat silmät, täyteläiset huulet, kasvojen kokoon sopiva nenä, korvatkin ovat normaalin kokoiset enkä usko, että hän osaa heiluttaa niitä. Pukeutunut bändipaitaan ja farkkuihin.” Kaikki tuli sellaisella äänensävyllä, kuin Karyu olisi kertonut seuraavan kolmen päivän sääennusteen. Zero pyöräytti silmiään. ”Näyttikö hän pelokkaalta?” Sitä ajoin takaa, helvetin idiootti. Karyu virnisti lammasmaisesti.
”Ei kovin paljoa. Lähinnä hän vaikutti miettivän mistä saisi tarpeeksi lakanoita, että voisi sitoa ne yhteen ja yrittää karkuun ikkunan kautta.”
”Ilmeisesti poika ei tiedä, että lakanamme ovat vanhoja eivätkä kestäisi edes lapsen painoa.” Ruki virnisti.
”Onko sinun pakko pojitella häntä? Hän on aikuinen emmekä mekään ole mitään yli 50-vuotiaita.”
”Elikkä hän ei ole alaikäinen ja neitsyt? Mikä Uruhaa nyt vaivaa.”
”Hyi helvetti, ei Uruha mikään pedofiili ole vaikka hän on hieman...”
”Jälkeenjäänyt?” Karyu ehdotti.
”Erakoitunut, piloille hemmoteltu kakara?” Ruki heitti väliin.
Zero loi paljon puhuvan katseen ystäviinsä. ”Voisitte edes yrittää ymmärtää häntä. Ennen onnettomuutta hänen vanhempansa olivat lähes aina poissa kotoa, milloin milläkin työmatkalla. Hän tottui saamaan heiltä rahaa kaikkeen mahdolliseen, koska he eivät oikein muullakaan tavalla voineet osoittaa välittämistään. Sitten tuli se onnettomuus, Uruha jäi 18-vuotiaana ilman vanhempia ja sai tämän kartanon taakakseen, koska ei tiedä mitä muutakaan elämällään tekisi. Sitten päälle se helvetin haltia ja tämä kirous eikä hänen nykyinen ulkomuotonsa oikein huuda ihmisille 'hei, tutustukaa minuun, olen oikeasti mukava, kun minut oppii tuntemaan'. Ei mikään ihme, että hän on tuollainen. Outoa olisi, jos hän juoksentelisi niityllä ja heittelisi kukkia ympäriinsä.”
”Milloin sinä opiskelit psykologiksi?”
”Minä, toisin kuin monet muut, osaan lukea ihmisiä ja ymmärrän heitä”, Zero totesi äänensävyllä, josta kuulsi selvä piikki.
”Johtuu siitä, ettei sinulla ole järkevämpääkään tekemistä”, Ruki totesi pitäen katseensa katossa. Zero vain läimäisi häntä käsivarrelle. Karyu, joka ei normaalisti jaksanut ottaa asioita liian vakavasti mutta joka nyt tilanteen huomioon ottaen joutui niin tekemään, huokaisi. ”Mitä me teemme hänen kanssaan?”
”Hyvä alku olisi se, että hän päästäisi sen pojan menemään.”
”Ruki.”
”Mitä? Emme tiedä hänen nimeään.”
”En minäkään voi kaikkea muistaa.”
”Niin, koska sinulle alkaa iskeä nuoruusiän dementia?”
”Luultavasti.”
”Pitääkö minun mennä puhumaan hänen kanssaan?” Ruki kohotti kulmiaan, kun kaksi muuta katsoivat häntä sen näköisinä kuin hän olisi vähintään todennut, että meteoriitti iskee kartanoon yöllä. ”Mitä? Osaan minäkin olla kohtelias.”
”Törkyturpa sinä olet.” Zero tuhahti.
”Kaikella rakkaudella ja kunnioituksella siis”, Karyu lisäsi.
Ruki pyöräytti silmiään. ”Minä menen.” Lähinnä siksi, että hänkin halusi nähdä sen ihmisen, jonka Uruha oli sitonut heidän kiroukseensa. Karyu kirosi mielessään. Hän saattoi vain toivoa, ettei heidän kääpiönsä onnistuisi kauhistuttamaan tai suututtamaan heidän tulokastaan enää yhtään enempää.

***

Aoi ei tiennyt, kuinka monta kertaa hän oli jo kokeillut ovea. Yhdelläkään kerralla hän ei ollut saanut minkäänlaista tukea mikä oli selvää, sillä hän oli edelleen niiden neljän seinän sisällä. Häkki tuntui kutistuvan sekunti sekunnilta ja Aoi tunsi, kuinka pakokauhun määrä lisääntyi koko ajan. Hän halusi ulos, ei, hänen täytyi päästä ulos. Jos hän ei pääsisi takaisin metsään, hänen täytyisi ainakin päästä avarampaan tilaan, muuten hän menettäisi sen vähänkin järkensä, mikä hänellä enää oli jäljellä.
Hän haroi tummia hiuksiaan. Huuto teki tuloaan kurkun perällä ja lihakset nykivät halusta tehdä edes jotain, lyödä rystyset joko seinään tai kylpyhuoneessa olevaan peiliin tai vaihtoehtoisesti potkaista pöydän jalkaa. Jopa tuolin paiskaaminen ikkunan läpi alkoi tuntua hiton hyvältä vaihtoehdolta, vaikka sitten hänellä olisi kaiken lisäksi vielä kylmäkin. Hän oli yrittänyt soittaa apua, mutta hänen huoneensa seinien rakenteissa oli ilmeisesti jokin, mikä piti signaalin niin heikkona, ettei hänen puhelunsa yhdistynyt mihinkään. Mitä hän oli odottanut? Että paosta tehtäisiin hänelle helppoa? Jep.

Avain kääntyi lukossa ja hetken Aoi mietti tuolin nappaamista, jotta hän voisi paukauttaa sen tulijan päähän ja juosta ulos. Sen sijaan hän pysyi sängyllä jostain tuntemattomasta syystä ja odotti. Sisälle astui toinen mies, jolla oli vaaleamustat, latvoista kihartuvat hiukset. Tuolla oli pistävä katse ja outo pukeutumistyyli. Aoi ei ollut varma, oliko tuolla tarpeeksi pituutta, että tuo olisi yltänyt häntä edes kainaloon. Silti tässä tapauksessa oli jotain melkein yhtä uhkaavaa kuin omistajassakin. Kääpiö ei sanonut mitään, asteli vain lähemmäs varmistuttuaan siitä, että ovi varmasti lukittui hänen jäljessään. Aoi odotti näkevänsä piiskan, teräaseen, tuliaseen tai jonkin vastaavan hetkellä millä hyvänsä. Mies istahti samaan tuoliin, jossa Karyu oli istunut. Sitten tuo vain tuijotti katseella, joka tuntui poraavan reikiä Aoin kalloon. Aoi olisi halunnut kysyä, mitä helvettiä tämä tapaus halusi, mutta itsesuojeluvaisto käski pitämään suun kiinni ja kiinnittämään erityistä huomiota kirjailtuun mattoon. Hän kuuli huokauksen kuin paksun usvan läpi. ”En minä satuta sinua. Kukaan täällä ei satuta sinua.”
”Mitä nyt lukitsette minut tänne.” Aoi toivoi, että hänen äänessään olisi ollut enemmän tulta ja tappuraa. Sen sijaan se oli väsynyt.
Tulija taputti. ”Ai, osaathan sinä puhua. Karyu sanoi ohimennen, että sinusta tuskin saa sanaakaan ulos.”
”Aukoisitko itse päätäsi tuntemattomille, joista yksi tuskin on edes ihminen?”
”Sinulla on pointti. Mikä on nimesi?”
”Mitä se sinulle kuuluu?” Aoi virnisti, johon toinen mies vastasi.
”Jos et halua, että sinua kutsutaan 'herra Auringonpaisteeksi' tai joksikin yhtä herkäksi, niin suosittelisin kertomaan nyt. Olen hyvä lempinimien kanssa.”
Sitä Aoi ei epäillyt hetkeäkään. ”Aoi.”
”Hauska tutustua, olen Ruki.”
”Ilo ei ole puolellani.”
”Touché. Uruha saattaa tulla käymään myöhemmin, joten suosittelisin harjoittamaan edes jonkinlaisia käytöstapoja häntä kohtaan. Lupasin, ettemme satuta sinua, mutta olemme vain hänen ystäviään ja palvelusväkeään. Emme siis voi luvata mitään, mitä häneen tulee.”
”Minä en alistu taistelematta.”
”Jotenkin sen huomaa.” Ruki hymähti miltei hellästi. Tuo nousi ylös tuolistaan ja suoristi housujensa kangasta. ”Voinko tehdä jotain hyväksesi?”
”Päästä minut ulos?”
”Valitettavasti se ei ole minun toimintavallassani. Jotain muuta?”
”Tuo minulle kirjoja. Televisio. Kannettava tietokone. Jotain tekemistä.”
”Katson, mitä voin tehdä. Nähdään.”
Ja tuo oli poissa.


Aoilla ei ollut käsitystä kellonajasta, mutta hämärästä päätellen ilta alkoi tehdä tuloaan. Hänen vatsansa alkoi pikkuhiljaa huutaa tyhjyyttään ja Aoi mietti, jäisikö aiempi ateria hänen ainoakseen sinä päivänä. Rukia ei ollut kuulunut takaisin ja tuon poistumisesta oli varmasti kulunut jo useampi tunti. Kukaan muukaan ei ollut työntänyt edes nenäänsä hänen huoneeseensa. Aoi ei tiennyt, oliko se helpotus vai ei, mutta sen hän tiesi, että hän alkoi todellakin tulla hulluksi. Kertoisiko Kai kenellekään, mitä oli tapahtunut vai yrittäisikö tuo yksin keksiä, millä tavalla Aoin saisi takaisin kotiin. Aoi ei tiennyt. Hän oli siirtynyt istumaan ikkunasyvennykseen ja tuijottamaan ulos. Pihaa ja puutarhaa ympäröimä muuri tuntui yltävän taivaaseen asti, joten sen yli ei ainakaan kiipeäisi. Portin yläreunassa oli piikkejä, joihin ei halunnut upottaa lihaansa. Sen yli ei siis kovin mielellään kiipeäisi. Muutakaan vaihtoehtoa tuskin oli, sillä eiköhän se ollut vielä kaiken muun hyvän lisäksi lukossakin. Miksei se ollut ollut lukossa silloin, kun Kai astui siitä sisään? Tai no, tuskin nämä odottivat kenenkään olevan tarpeeksi järjetön tai epätoivoinen etsiäkseen suojaa tällaisesta paikasta. Nuo eivät olleet tavanneet hänen veljeään, joka ei koskaan tuominnut ketään tai mitään ulkokuoren perusteella. Aoi oli käskenyt Kaita useasti olemaan varovaisempi, mutta tuo ei koskaan ottanut häntä kuuleviin korviinsa ja nyt hänen veljensä oli saanut hänet sellaiseen suohon, josta ei noin vain ylös ryömitty. Nyt jopa Reitan surkea flirtti olisi ollut tervetulleempaa.

Ovi läimäistiin auki niin lujaa, että se melkein kimposi takaisin seinästä ja Aoi ihmetteli, ettei se jättänyt lommoa jälkeensä. Tällä kertaa Aoi tiesi kuka tulija oli ilman, että hänen täytyi edes katsoa. Askeleet osuivat raskaina lattiaan eikä edes matto vaimentanut niiden kaikua kuulumattomiin. Aoi tunsi hengityksen päälaellaan ja näki saappaat, jotka eivät kumma kyllä loistaneet tarpeeksi sokaistaakseen hänet. Hän kurtisti kulmiaan ja piti suunsa toistaiseksi kiinni. Hän luotti Rukiin ja Karyuun, mutta tämä tapaus oli Äkkipikainen isolla Ä:llä. Eikä pään aukominen ainakaan vapauttaisi häntä, siitä hän saattoi mennä takuuseen.

”Katso minua.” Äänessä oli käskevä sävy, eikä Aoi halunnut totella. Hän piti kasvonsa alaspäin suunnattuina.
”Katso minua.” Ärtynyt sävy, eikä Aoi tehnyt vieläkään mitään. Hän tunsi, kuinka käsi tarttui hänen päälaellaan oleviin hiuksiin, tukisti hetken mutta hellitti sitten otettaan. Se jäi kuitenkin lepäämään hiusten lomaan yllättävän hellänä eikä Aoi yhtäkkiä tiennyt halusinko hän ravistaa sen pois vai ei.
”Katso minua.” Nyt tuli lempeys. ”Pyydän.” Ja anonta. Oliko tällä miehellä kenties kaksisuuntainen mielialahäiriö? Tai jakautunut persoonallisuus? Aoi kurtisti kulmiaan, muttei kohottanut katsettaan. Hän saattoi kuulla huokauksen ja sitten mies veti kätensä pois ja kyykistyi hänen eteensä. Aoi ei ehtinyt kääntää päätään, vaan hän kohtasi parin haalean ruskeita silmiä. Kummallista, sillä viimeksi kun hän katsoi noihin silmiin hän olisi voinut vannoa, että ne olivat olleet mustat tai punaiset. Pohjattomat. Nyt niissä näkyi jotain, mistä Aoi ei saanut selkoa. Se oli kuitenkin jotain sellaista, mikä vangitsi hänet ja esti häntä katsomasta muualle. Olennon suupieli nykäisi ylöspäin muutaman millin, kuin tuo olisi ollut aikeissa hymyillä. ”Noin. Olen Uruha. Olet Aoi, etkö?”
Nyökkäys.
”Tulisitko syömään kanssani?”
Toinen nyökkäys, ennen kuin Aoi ehti estää itseään.
”Hienoa. Lähetän jonkun hakemaan sinua.” Tuo lähti ja Aoi puhalsi ulos ilman, jota hän ei ollut huomannut pidättelevänsä.

***

Uruha ei itsekään ollut täysin perillä siitä, mitä hän ajatteli. Ajatteliko hän muutakin kuin kartanonsa, itsensä ja ystäviensä turvallisuutta ja hyvinvointia? Siksikö hän oli vanginnut Aoin? Vai siksi, että hän toivoi aiheuttavansa toiselle sen syndrooman, joka sai vangin rakastumaan vangitsijaansa? Ei hänellä ollut muutakaan toivoa, sillä ei hän oikein voinut mennä iskemään ihmisiä läheiseen kylään. Tuskin kukaan olisi jäänyt kuuntelemaan häntä. Nykypäivänä ihmiset olivat suvaitsevampia eivätkä luultavasti olisi tulleet koputtamaan ovelle talikoiden ja soihtujen kanssa, mutta Uruhan kaltaista tuskin oli ollut aiemmin. Hän pääsisi ainakin sirkukseen eikä hänellä ollut oikein haluja siihen uravalintaan. Joten hänen ainoa toivonsa oli siepata toinen niistä, jotka olivat koskaan eksyneet hänen mailleen ja toivoa, ettei hänen vankinsa läheinen lähettäisi apua. Kuka tuota edes uskoisi? Tuskin kukaan. Joten Uruhalla oli reilusti aikaa voittaa Aoin luottamus ja saada tuo kiintymään itseensä. Ikävä puoli oli vain se, ettei hänellä ollut oikein nimeksikään kokemusta asiasta. Lisäksi jos hän olisi ollut toisen miehen tilanteessa, hän olisi ollut kauhuissaan. Siksikö Aoi oli suostunut, ettei hän ryhtyisi väkivaltaiseksi tuota kohtaan? Helvetti, että asioiden piti olla monimutkaisia.

Uruha pysähtyi nähdessään Rukin, jolla oli syli täynnä kirjoja. Erilaisia kirjailijoita, erilaisia aiheita rikosromaaneista fantasiaan. Uruha kurtisti kulmiaan. ”Mitä teet?”
”Vien Aoille kirjoja.”
”Annoinko luvan?” Mitä väliä sillä muka oli? Mikä häntä vaivasi? Ruki ilmeisesti ajatteli samoin, sillä tuo vain tuhahti.
”Hän on ilmeisesti jäämässä, joten kai hänellä jotain ajanvietettä pitää olla. Etkä varmasti halua, että hän menettää järkensä sen takia, että hänet on suljettu häkkiin ja hänellä on tylsää?”
Niinpä niin. ”En.”
”Joten anna minun viedä nämä hänelle.”
”Hyvä on. Voitko tuoda hänet ruokasaliin sittemmin?”
”Voin.” Ja Ruki jatkoi matkaansa. Niin, ehkä Uruha oli tottunut saamaan mitä halusi. Ehkä hän oli käyttäytynyt julmasti, epäkohteliaasti ja julkeasti ystäviään kohtaan, mutta ei hän tiennyt mitä muiden kunnioittaminen tai muista välittäminen oli. Kyllä, häntä kunnioitettiin ja hänestä varmasti myös välitettiin, mutta miten antaa takaisin jotain, mitä oli vain tottunut saamaan? Miten hän osaisi olla hellä heidän vierastaan kohtaan jatkossakin, kun niin paljon helpompaa oli aina ollut pakottaa muut alistumaan tahtoonsa? Uruha kirosi ja jatkoi matkaansa huonettaan kohti. Hän voisi pyytää Tsuzukun paikalle, ehkä tuo saisi hänestä edes hieman edustavamman näköisen.

***

”Tässä nämä kirjat”, Ruki sanoi laskiessaan pinonsa pöydälle. Aoi näytti siltä, kuin tuo olisi saanut järkyttäviä uutisia. No, ehkä illalliskutsu Uruhan seurassa oli sellainen.
”Sinun pitäisi käydä suihkussa ja vaihtaa vaatteet.”
”Miksi? En ole menossa treffeille hänen kanssaan.”
Voi, tietämätön poloinen, Ruki ajatteli avatessaan oven kylpyhuoneeseen. Jos Aoi saisi tietää, miksi Uruha loppujen lopuksi oli päättänyt pitää tuota vankinaan, niin Aoi luultavasti vaikka hyppäisi ikkunasta. Lähinnä tämän takia Ruki ei alkanut korjata Aoin virheellisiä luuloja.
”Mitä jos kuitenkin kävisit pesulla ja vaihtaisit vaatteet? Sinulla olisi varmasti mukavampi olla.”
Aoi näytti siltä, että voisi väittää vielä vastaan, mutta lopulta tuo nousi ja meni kylpyhuoneeseen. Ovi sulkeutui tuon perässä ja muutaman minuutin päästä Ruki saattoi kuulla juoksevan veden kohinaa. Hitto, hänen olisi pitänyt antaa Aoille puhtaat vaatteet, ennen kuin tuo riisui edelliset. Luojan kiitos suihkukopin lasi oli sen verran paksua, että siitä ei kovin helposti näkisi läpi, varsinkin jos Aoi ottaisi tarpeeksi kuuman suihkun. Höyrystä olisi apua, eikä Ruki joutuisi ikävään välikäteen. Tämä toivomus hartaasti mielessään hän siirtyi tutkimaan kaapin tarjontaa. Lopulta hän löysi tummat housut, alushousut ja vaalean kauluspaidan. Aoi ei onneksi ollut mitenkään erityisen pitkä tai lyhyt, joten vaatteiden pitäisi olla sopivia. Ruki koputti varovasti kylpyhuoneen oveen, mutta kun hän ei saanut vastausta, hän astui sisälle ja varoi visusti katsomasta suihkukopin suuntaan. ”Toin sinulle puhtaita vaatteita.” Ja sitten hän poistui odottamatta merkkiä siitä, kuuliko Aoi. Hän istahti aiempaan tuoliin odottamaan, että Aoi saisi päälleen ja toivoi, että toinen huomaisi hiustenkuivaimen. Hän ei halunnut ajatella, että hän toimisi kuin vanginvartija saattaessaan Aoin ruokasaliin. Mitä hän edes voisi, jos Aoi päättäisi juosta? Ei hän ollut kovin nopea ja sitä paitsi Aoilla oli pitemmät jalat. Lisäksi pakokauhu ja varsinkin adrenaliini toivat runsaasti kestävyyttä. Hän voisi vain toivoa, että Aoi ei yrittäisi pakoon. Hän aikoi saattaa toisen ruokasaliin vain sen takia, ettei tuo eksyisi suuressa kartanossa.

Lopulta Aoi astui ulos nykien hieman paitansa kaulusta. Tuo ei ollut vaivautunut napittamaan vaatetta ylös asti, vaan neljä ylimmäistä nappia olivat auki paljastaen kaistaleen rintakehän vaaleaa ihoa. Ei Ruki voinut Aoita syyttää, sillä hän ei itsekään pitänyt tiukoista kauluksista, niillä oli tapana kuristaa. ”Oletko valmis?” Aoin nyökätessä Ruki nousi ylös. ”Seuraa sitten minua.”

***

Jollain oudolla tavalla Uruha tunsi itsensä hermostuneeksi. Hänen tarkoituksensa oli yrittää käyttäytyä parhaansa mukaan, mutta ei hän ollut koskaan edes yrittänyt tehdä vaikutusta keneenkään. Minkä hän myöskään voisi sille, jos Aoi ei antaisi hänelle edes mahdollisuutta? Jos hän itse olisi Aoin tilanteessa, ei hänkään varmasti olisi kovin yhteistyöhaluinen. Hän ei saisi suuttua, hän ei saisi menettää malttiaan. Painostava hiljaisuuskin olisi parempi kuin ilmiriita.
Uruha nousi seisomaan, kun ovi aukesi. Ruki päästi Aoin sisään, ennen kuin sulki itsensä ja muut ei-toivotut ulos ruokasalista. Uruha katseli, kuinka Aoi tarkkaili ympäristöön. Kattokruunua, punakultaista mattoa, mahonkista pöytää, pehmustettuja tuoleja, ruukkukasveja ja ikkunoita. Sitten vasta tuo katsoi ateriaa ja kynttilöitä. Ei Uruha ollut romantiikkaan halunnut panostaa, hän vain vihasi keinotekoista valoa. Se sattui silmiin ja sai pään särkemään.

”Ole hyvä ja istu alas”, hän lopulta sanoi hiljaa, kun Aoi jäi tuijottamaan paahtopaistia. Toinen oli niin kovin laiha, oliko tuolla edes varaa kunnon ruokaan kotonaan. Aoin istuuduttua, Uruha istui tuota vastapäätä. Aoi näytti siltä, kuin ei tietäisi saiko ruokaan koskea vai oliko sitä tarkoitus vain ihailla. Uruha ei uskonut hetkeäkään, että Aoi oli oikeasti arka ja pelokas. Ei, Aoin pinnan alla roihusi rovio, jota tuo yritti parhaansa mukaan hillitä. Jos Aoi jotain pelkäsi, se oli Uruhan epäinhimillinen olemus. Uruha pakotti itsensä hymyilemään ja yritti olla paljastamatta torahampaitaan. ”Syö.”
Aoita ei tarvinnut kahdesti kehottaa. Tuo alkoi lapata lautaselleen ruokaa niin paljon, kuin sille oli mahdollista saada mahtumaan. Uruha naurahti hiljaa ja seurasi esimerkkiä huomattavasti hillitymmin. Kului kymmenen minuuttia, kun he vain keskittyivät ruokaan. Sitten Uruhan oli pakko avata suunsa.
”Olet kotoisin kylästä, eikö niin?”
”Niin.” Aoin ääni ei ollut pelokas tai arka, se oli normaali.
”Ja se, jonka vangitsin aiemmin oli sinun..?”
”Veli.”
”Ai. Olen pahoillani tästä kaikesta.” Uruha huokaisi. Suoraan sanottuna hän ei tiennyt, tarkoittiko hän edes pahoitteluaan. Sitä Aoikin näytti epäilevän, sillä tuo tuhahti.
”Mikset sitten päästä minua menemään?”
”Sanotaan vaikka niin, että tarvitsen sinua.”
”Minua? En ole mitenkään... erityinen. Mihin sinä minua tarvitset?”
”Se on monimutkainen asia.”
”Minusta minulla on oikeus saada tietää. Enkä minä tietämättä oikein kykene auttamaan, tiedätkö?”
”Selitän sinulle sitten, kun sen aika tulee, lupaan. Nyt haluan vain, että pysyisit täällä. Saat kulkea vapaasti niin kauan, kun et yritä porteista ulos. Voit sanoa palvelusväelle, jos tarvitset jotain. Ole vain kiltti ja lupaa minulle, ettet yritä paeta.”

Aoi näytti pohtivan hetken, ennen kuin tuo huokaisi alistuneesti. ”En usko, että pääsisin sinua edes pakoon, et näytä oikein... ihmiseltä.”
Uruha ei vastannut. Mitä hän olisi voinut vastata? Että hänet ja kaikki muut kirottiin? Tuskin Aoi uskoi enää kirouksiin ja lumouksiin. Nyt elettiin nykyaikaa ja kiroukset ja lumoukset kuuluivat enää tarinoihin. Tuskin ne olivat koskaan mitään muuta olleetkaan. Uruha vajosi hiljaisuuteen eikä Aoikaan näyttänyt haluavan puhua. Sitä Uruha ei tiennyt, pystyisikö Aoi jäämään vai yrittäisikö tuo paeta heti, kun sopiva tilaisuus tulisi. Hän saattoi vain toivoa, ettei hänen täytyisi hakea Aoita takaisin metsästä ja lukita tuota uudestaan sisälle. Aoi ei ollut lemmikki.
The D I S O R D E R in my BRAIN.

Avatar made by: greenmoon666

Avatar
Kaerimichi
Teknikko
 
Viestit: 170
Liittynyt: To Elo 14, 2008 9:27 pm
Paikkakunta: Kauhajoki


Paluu K-18

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron