Creatura [D'espairsRay/Dir en grey, 5/? 27.6.]

Voi sisältää erityisen selkeää alastomuutta ja seksikuvausta, raakaa väkivaltaa, voimakkaita huumausainekuvauksia ja erityisen rankkaa kielenkäyttöä. Sisältö ei sovi lapsille.

Creatura [D'espairsRay/Dir en grey, 5/? 27.6.]

ViestiKirjoittaja Ujelo » Ma Syys 26, 2011 12:51 am

Kirjoittaja: Ujelo
Beta: en tunne tarvitsevani.
Ikäraja: K18
Genre: draama, jännitys, osa-AU/-fantasia, saattaa kääntyä hieman enemmänkin kauhuksi, yliluonnollisuutta
Fandom: D’espairsRay, Dir en grey (+ mainittu muitakin & 1. kappaleessa huomattavaa vinoilua Yoshikia kohtaan. 3. kappaleessa esiin astuu BUCK-TICKin Atsushi Sakurai.)
Paritus: Karyu / Die

Yhteenveto: Karyu nojasi kädellään kosteaan seinään ja haukkoi raakaa yöhappea keuhkoihinsa. Hänen päänsä tuntui tikittävän sadan kilometrin tuntinopeutta ja tuhansien desibelien voimalla.

Mitä hänelle oikein oli tapahtumassa?



A/N: Tavallaan olen ihan hirveän innostunut tästä parista, koska no, pitkät, kauniit ja kapeat miehet on jostain hemmetin syystä aina olleet mun makuuni. Ei se kyllä ole se painavin syy, vaan alkujaan ajattelin, että Karyun ja Dien luonteiden yhdistelmä olis varmaan hemmetin hurmaava ja raivostuttava…
Olen todella alkanut hurahtaa tämän ficin ideaan sitä enemmän, mitä enemmän tätä mietin.

Tämä saattaa olla aika hämärää ja omaperäistä, mutta toivon, että edes joku pitää, ja toivon, että kaikenlaisista mielipiteistä kommentoitaisiin! (Saa kertoa ajatuksensa myös bannerista, se on ensimmäinen itsenäinen photoshop elements -tuotokseni koskaan.) Kiitos!




Kuva





~*~




1





Karyu ei ollut koskaan tavannut oikeaa isäänsä.
Hän sai kuulla totuuden vasta, kun oli täyttänyt seitsemäntoista. Mies, johon hän oli koko ikänsä luottanut, olikin vuosia sitten vain ottanut siipiensä suojaan jätetyn naisen ja tämän pienen lapsen. Äiti ja uusi isä olivat yhdessä päättäneet, ettei pojalle kerrottaisi totuutta ennen kuin aika olisi kypsä.
Karyu oli pitkään katkera. Hän olisi omasta mielestään ollut riittävän kypsä jo palosammuttimen kokoisena. Lisää syvyyttä tuskaan tarjosi se, ettei hänen äitinsä osannut edes kertoa, mihin hänen oikea isänsä oli mennyt, mikä miehen nimi oli, missä tämä asui. Luultavasti hän ei edes tiennyt saaneensa pojan.
Vihastaan huolimatta Karyu ei voinut torjua isäpuolensa tarjoamaa rakkautta. Siihen hän kuitenkin oli nojannut suurimman osan elämästään.
Vähitellen pettyneisyys vaihtui hälvenevään jomotukseen sydämen pohjalla. Hänen isänsä oli vain kadonnut eikä ollut koskaan välittänyt Karyun äidistä yhtä epäonnista yötä enempää. Ei hän tarvinnut sellaista miestä elämäänsä.




Yoshikin juhlat olivat aina samanlaisia. Liikaa ihmisiä liian isossa talossa, oli se talo sitten Japanissa tai Yhdysvaltojen maaperällä. Pirskeitä, joissa tutustui väkisinkin eri bändien jäseniin – pippalot, joissa järjellä ei ollut mitään tekemistä toiminnan kanssa. Yoshikin budjetilla pöydät notkuivat juotavaa eikä se tuntunut loppuvan, vaikka kymmeniä rokkareita oli kaatokännissä. Sama musiikki soi useista eri huoneista valtavista kaiuttimista, joiden kappalehinta oli luultavasti suurempi kuin hyvätuloisen kansalaisen kuukauden asuntovuokra. Viinanhimoiset vokalistit onnistuivat aina löytämään karaokelaitteiston, ryyppäävät rumpalit etsivät lyöntipohjaa kaikesta mahdollisesta ja toisistaankin, sekä kuppia kaatavat kitaristit ja Bacardiin paneutuneet basistit heittivät huonoa läppää ja pitivät huolta siitä, ettei melu millään laskenut siedettävälle tasolle.
Ehdoton hyvä puoli Yoshikin kemuissa oli se, ettei kenenkään tarvinnut tuntea olevansa se kaikkein tyhmin ihminen paikan päällä, mutta se raukka, joka ei ollut lainkaan juhlatuulella, kärsi armottomasti.
Karyu oli sinä syksyisenä iltana juuri sellainen säälin kohde.
Tsukasa oli raahannut hänet puoliväkisin mukanaan bileisiin. Yleensä Karyua ei tarvinnut kahdesti käskeä, mutta viimeisen kuukauden aikana häntä ei ollut huvittanut mikään alkoholiin liittyvä toiminta laisinkaan. Häntä oli lähinnä vituttanut, väsyttänyt ja sattunut kaiken aikaa. Jotain pientä tekemistä saattoi olla niillä faktoilla, että hänen bändinsä oli hajonnut, hän oli liittynyt uuteen oikeastaan sitä todella haluamatta ja vuoden sisään hänen kaksi hyvää ystäväänsä oli kuollut. Siinä vaiheessa edes teletappi ei olisi jaksanut olla hymy perseessä koko illan ja yön kestäviä kestejä.
Tsukasa oli ollut sitä mieltä, että kunnon sekoilu vanhojen ja uusien ystävien kanssa takuulla piristäisi kitaristia. Jos Karyu olisi siinä vaiheessa sanonut karun totuuden päin Tsukasan naamaa, hän olisi ehkä säästynyt siltä höykytykseltä.

Nyt hän kuitenkin oli siellä. Discomusiikki soi niin, että hänen korvalehtensä lepattivat ääniaalloissa. MUCCun Tatsuro kirjaimellisesti viuhahti hänen ohitseen ja keittiöstä kuului varsin epäilyttävä rysähdys.
Karyu huokaisi syvään ja katsoi kädessään puristamaansa olutpulloa kuin odottaen, että se muuttuisi pakotieksi ulkomaailmaan. Vielä mieluisempaa olisi, jos se voisi toimittaa hänet suoraan kotiin.
Aikamoinen kaaos hänen kotinsakin oli. Karyu ei ollut jaksanut siivota, sillä sekasotku rauhoitti häntä, tuotti hänelle kummallista mielihyvää.
Jokin törmäsi häneen takaapäin niin, että hän horjahti kymmenen senttiä edemmäs. Se jokin paljastui pian D’espairsRayn entiseksi vokalistiksi, jonka näkeminen edes kunnon hiprakassa oli harvinaista. Nyt Hizumin silmät tuntuivat harottavan kaikkiin muihin suuntiin kuin eteenpäin.
”Karyu?”
”Jep.”
”Tunnistin pituudesta.” Hizumi virnisti lammasmaisesti ja nojautui ystävänsä olkavartta päin. ”Huimaa.”
”Miten monta lasillista on mennyt?”
Hizumi ymmärsi normaalista kommunikoinnista sen verran, että tajusi Karyun vittuilevan hänelle. ”Haista paska. Ota.”
Lyhyempi mies survaisi toisen käteen lasillisen jotain keskimääräistä juomaa paksumpaa, hieman violetin väristä boolinkaltaista seosta, jossa vaelteli muutama jääpalan jäänne. Sitten Hizumi lähti tutisevin jaloin ja seinästä tukea ottaen lähimmän kylpyhuoneen suuntaan.
Karyu pudisteli päätään, haistoi saamaansa lasia ja irvisti. Hän hylkäsi lahjan läheiselle pikkupöydälle Mozartin kipsirintakuvan viereen.

Oli virhe lähteä liikkeelle rauhallisesta käytävästä. Kaikissa muissa huoneissa tapahtui jotain, johon Karyu ei halunnut osalliseksi. Hänellä ei ollut mitään hinkua opetella käyttämään hänen ensimmäisen kunnon kämppänsä kokoisen keittiön laitteita. Karyulla ei ollut tahtoa osallistua karaokeen tai juomapeleihin. Hän ei halunnut tietää, mitä tapahtui kylpyhuoneessa, jonne Hizumi oli kadonnut muutamia minuutteja aiemmin.
Vaikka talo oli niin valtava, sieltä oli vaikea löytää riittävän hiljaista paikkaa, jossa ei olisi ollut muita ihmisiä. Karyu oli varma, että eksyisi pian, kun hän oli kiertänyt sokkeloisen rakennuksen pariinkin otteeseen, ja ilmestynyt aikaisempaan turvapaikkaansa käytävään neljästä eri ovesta. Hän kokeili avointa oviaukkoa, joka vei portaisiin ylempään kerrokseen.
Karyu päätyi hämyisesti valaistuun käytävään. Pian sen oikealla puolella avautui melkein pelkkää ikkunaa oleva huone, jonka keskellä oli kiillotetuin flyygeli, jonka hän oli koskaan nähnyt. Pienen hetken hän harkitsi soittamista, mutta totesi sitten, että yksikin kirkas ääni lisää aiheuttaisi hänelle migreenin. Nykyisellään hän hädintuskin huomasi koko ajan taustalla säilyvää pientä pääkipua, mutta ajoittain, erityisesti kaupungilla, se muuttui lähes sietämättömäksi kallon sisäiseksi moukaroinniksi. Ainoastaan aamuisin kunnon yöunien jälkeen hän oli vapaa säryistään.
Flyygelihuoneen jälkeen käytävä jatkui pitkälle. Sen molemmin puolin oli ovia, toiset kiinni, toisen avoinna.
Karyu hidasti entisestään askeliaan, kun hän tunsi kihelmöivän tunteen niskassaan. Vaikka hän ei kuullut mitään, se ei ollut vastaus mihinkään. Jytke alakerrasta oli varsin muhkea vielä ylempänäkin. Karyu sai äkisti välähdyksen silmiensä eteen miehestä, joka sukkuloi pitkin samaista taloa, seurasi kutakuinkin samaa reittiä kuin mitä Karyu oli kulkenut aiemmin. Hän ei nähnyt kasvoja, sillä mielikuva antoi hänelle perspektiivin miehen selän takaa.
Seuraavaksi Karyuun tulvahti hienovarainen, mutta selvästi aistittava kuuma aalto. Se oli kuin henki, joka riivasi häntä muutaman sekunnin ajan. Se sai hänet virnistämään vähän, katseen sävyn vaihtumaan, elekielen rentoutumaan. Sitten tunne oli poissa. Ärtymys ei kuitenkaan hyökännyt heti häntä vastaan, vaan vaikutti antavan hänelle hetken päättää, miten reagoida.
Käytävän päässä oli koristeellinen pari lasiovia. Karyu laski kätensä niiden kahvoille ja työnsi ne auki vain sen verran, että pääsi itse ongelmattomasti puoliympyrän muotoiselle parvekkeelle. Juhlien äänet vaimenivat aavistuksen, vaikka ne kaikuivat avattujen ikkunoiden takia pihallakin. Syysilma ei ollut liian kylmä, vaan viileänkostea ja raikas.
Karyu veti syvään henkeä ja kuuli nyt seuraajansa askeleet. Ne olivat kevyet ja pitkät, mutta rennot.

”Daisuke.”

Vaan ei se, jota hän oikeasti olisi kaivannut.
Dir en greyn kitaristi ilmaantui hänen vasemmalle puolelleen, kun hän nojasi parvekkeen leveään kaiteeseen.
”Mistä tiesit?”
”Kuudes aisti.” Karyu vilkaisi Dieta, jonka luonnollisen tummat hiukset olivat lyhentyneet huomattavasti sitten viime näkemän. Miehellä oli yllään istuvat, mustat farkut sekä samaa muotolinjaa noudattava valkoinen t-paita. He olivat suurin piirtein samanpituisia, mutta Die painoi varmasti paljon vähemmän. Jos Karyu olisi yhtään tuntenut toista, hän olisi mitä luultavimmin vinoillut asiasta. He olivat kuitenkin vain hyvänpäiväntuttuja, jos sitäkään. He olivat nähneet muutaman kerran erinäisissä juhlissa ja vaihtaneet korkeintaan pari sanaa, ehkä vain nimensä – Karyulla ei ollut kaikista kekkereistä niin kirkkaita muistikuvia.

He vajosivat hiljaisuuteen, joka oli oikeastaan melko mukava, vaikkakin harvinainen heille molemmille. Vai oliko juuri se rentoutumisen syy? Karyu tarjosi Dielle tupakkaa, mutta tuo kieltäytyi. Hän kohotti kulmiaan yllättyneenä, ja toinen naurahti.
”Mä lopetin aikoja sitten.”
Karyu virnisti savuke toisessa suupielessä. Hän tunsi enemmän tupakoivia kuin savuttomia japanilaisia, ja se kertoi jo jotain siitä, miten Diella ei luultavasti ollut kovin helppoa.
Karyu sytytti sätkänsä, tunki mustan, kaiverretun zipponsa takaisin taskuunsa ja suuntasi katseensa jonnekin kaukaisuuteen Yoshikin naurettavan laajalle pihamaalle. Silloin, kun puutarha oli täydessä kukoistuksessaan, siinä paikassa tuntui siltä, kuin joku olisi rysäyttänyt palan paratiisia Japaniin. Naurettavaa sinänsä, eikä se kokonaisuus sopinut mitenkään yhteen kotimaisen arkkitehtuurin kanssa. Ehkä siksi aluetta ympäröikin sellainen piha-aita, jonka yli ei helpolla päässyt.
Yoshiki oli sikamaisen rikas, Karyu huomasi ajattelevansa noin tuhannetta kertaa.
Karyu ei ensin tajunnut, että hän haistoi jotain tavallisesta poikkeavaa. Pian hän kuitenkin tajusi, ettei hänen tupakkansa todellakaan tuoksunut sellaiselta. Haju oli mausteinen ja syvä, huumaava suorastaan. Hän harkitsi hetken, olisiko Die voinut käyttää niinkin vahvaa hajustetta, mutta aromi oli liian aito ollakseen suoraan pullosta. Se toi hänen mieleensä…
Karyu hengitti syvään katsahtaen vaivihkaa Diehin.
…seksin.
Toinen kitaristi oli katsellut häntä, hän oli täysin varma siitä. Tapa, jolla tuo käänsi silmänräpäyksessä kasvonsa poispäin hänestä, kertoi kaiken.
Tuoksu vaikutti vain voimistuvan entisestään. Karyu alkoi tuntea olonsa levottomaksi. Hänen päänsärkynsäkin uhkasi pahentua.
”Haistatko säkin?”
”Minkä?”
Die katsoi Karyuun aidosti ymmällään. Vaaleahiuksinen ei voinut asialle mitään, vaan astui askeleen lähemmäs toista, sulki silmänsä ja oikeasti haisteli. Hän miltei hätkähti löydöstään. Tuoksu tuli Diesta, suorastaan leijui tuon ympärillä, kumpusi miehen iholta.
Die katsoi häntä kuin älyllisesti vajavaista.
Ja halusi häntä.
Karyu oli säpsähtää toistamiseen. Mistä hitosta hän sitä tiesi? Hänen hajuaistinsa oli ilmiselvästi päättänyt pilailla hänen kustannuksellaan, ja nyt hänen kykynsä järkiajatteluun oli mitä ilmeisimmin liittynyt samaan suunnitelmaan.
Ja sen lisäksi, että hänen olisi pitänyt selittää asia itselleen, hänen olisi pitänyt pystyä selittämään se Diellekin.
”Sä… joo, tuoksut hyvältä.”
Karyu halusi vajota maan alle, mutta Dieta ei ilmeisesti haitannut kehun ilmiselvä vaivaantuneisuus. Sen sijaan ilmaan välittyi voimakkaampi aalto samaista mystistä tuoksua. Aika hankalalta tummahiuksisenkin naurahdus silti kuulosti, kiitoksessa oli epävarma sävy.
Karyulla kävi mielessä, ettei se heitto välttämättä ollut kaikkein fiksuin veto, jos Die todella halusi häntä. Ei hän halunnut välittää toiselle vääriä viestejä, kun hän ei ollut… Tai mistä hän tiesi, oliko Diekaan, jos hänen päästään oli todella pudonnut useampi ruuvi…
Hitto soikoon.
Karyu veti raivokkaat henkoset tupakastaan, joka oli palanut jo säälittävän pieneksi hänen hämmennyksensä aikana. Olisi pakko polttaa toinenkin.
”Ikävä juttu se, mitä teidän bändille tapahtui.”
”Joo.”
Karyu onnistui pudottamaan savukeaskinsa parvekkeen lattialle. Hänen pitäisi ryhdistäytyä tasan nyt.
”Sähän liityit jo uuteen - ?”
”Angeloon.”
”Millaista - ?”
”Tällä hetkellä täyttä paskaa, mutta ehkä se siitä.”
Karyu tunsi vihaisten mahahappojen alkavan kiehua vatsansa pohjalla. Hänen päänsärkynsä yltyi ja Dien omaperäinen tuoksu tunkeutui väkisinkin hänen sieraimistaan sisälle.
Die ojensi kätensä ja oli laskemassa sen Karyun olalle. Hän käännähti ja tarttui toista ranteesta tupakasta vapaalla kädellään. Die olikin oikeasti hämmentävän lähellä.
”Älä viitsi. Mä elän kyllä.”
Hän päästi irti toisen ranteesta ja nojautui uudemman kerran parvekkeen kaiteeseen. Hänen olonsa ei todellakaan ollut kovin kehuttava, eikä Dien katse auttanut yhtään. Aivan kuin jokin olisi yrittänyt kuoriutua esiin Karyun sisältä, jokin aggressiivinen ja hallitsematon ja vitun ruma.
Dien ranne oli ollut hänen sormiensa sisällä säälittävän kapea ja luinen.
Karyu kirosi hiljaa ja survaisi vastasytytetyn tupakan vasten kaidetta. Edes niin luonnollisesta asiasta ei tullut yhtään mitään.
”Mä tiedän, että mä vaikutan helvetin sekopäiseltä, mutta ihan oikeasti, kyllä tää tästä.”
Avautuminen vieraille ihmisille olikin aina ollut hänen lempiharrastuksensa.
”Lisää viinaa?”
Karyun oli pakko nauraa Dien ehdotukselle. ”Kuulostaa hyvältä.”

Die alkoi hiljalleen puhua aivan muista asioista kuin siitä, mitä Karyun elämässä sillä hetkellä tapahtui. Vaalea oli käänteestä onnellinen, sillä varsin nopeasti hän huomasi oikeasti viihtyvänsä toisen seurassa, kun tuo käyttäytyi normaalisti, eikä yrittänyt väkisin olla ymmärtäväinen häntä kohtaan.
He pysähtyivät kuin yhteisestä sopimuksesta Yoshikin flyygelikammion edustalle. Sillä kertaa Karyu päätti toteuttaa mielitekonsa soittamisesta.
”Osaatko sä?”
”En mä muuten uskaltaisi koskea mihinkään Yoshikin soittimeen. Ne on varmaan asennettu räjähtämään, jos niitä yrittäisi käyttää osaamatta.”

Flyygelin koskettimet olivat hieman kuluneet ja ne painuivat pehmeästi alas. Soitinta oli selvästi käytetty paljon ja rakkaudella. Karyu halusi lyödä itseään, kun hän erehtyi miettimään Yoshikia rakastamassa flyygeliään – hänen aivoissaan todellakin oli jotain vialla – ja keskittyi nopeasti tuottamaan sointuja ja säveliä ajattelun sijaan.
Puhdas musiikki sai Karyun rauhoittumaan. Rauhoittuminen ei oikeastaan ollut paras ilmaisu kuvaamaan sitä, vaan hän enemmänkin sopeutui itseensä. Levottomuus, ärtyneisyys ja hermostuneisuus asettuivat aloilleen eivätkä olleet enää niin vieraita.
Die istui hänen viereensä matalalle penkille. Heidän neljä liian pitkää jalkaansa eivät tuntuneet millään sopivan samaan tilaan, vaikkei Yoshikikaan mikään lyhyt mies ollut, ja tuon mittasuhteiden mukaan se hiton flyygeli oli varmasti valmistettukin.

Die ei sanonut mitään, joten Karyu jatkoi soittamista viisitoista minuuttia. Sitten alakerrasta kantautui sen verran kovaa hurrausta, ettei siihen voinut olla kiinnittämättä huomiota. Kumpikaan ei ehtinyt edes henkäistä kysyvästi, kun he erottivat, mikä sana toistui muun merkityksettömän mölinän joukosta.
Jostain syystä kaikki kannustivat Hizumia.
Karyu ei edes keksinyt riittävän pahaa kirosanaa tilanteelle. Hänessä nousi korventava kiukku, joka ei voinut jäädä Dieltakaan huomaamatta. He nousivat samanaikaisesti penkiltä niin, että se melkein kaatui. Karyu oli jo menossa, kun toinen jäi vielä pelastamaan penkin ja lattian yhteentörmäykseltä.
Hän ehti portaiden ylätasanteelle ennen kuin Die oli jälleen tarttumassa häneen.
”Mitä pahaa tuossa on?”
”Ei Hizumi vittu osaa juoda. Se on varmasti tekemässä juuri nyt jotain, mitä se häpeää seuraavan vuoden. ”
Karyu nyki kättään vapaaksi. Häntä raivostutti sekin, miten Die luuli voivansa estää häntä, pysäyttää hänet, toisella ei ollut minkään valtakunnan oikeutta siihen.
Karyun pään halkaisi valkohohtoinen kipu, joka pimensi hetkeksi hänen näkökykynsä. Kun se palautui, hän oli edelleen paikoillaan.
Tai ainakin hän luuli olevansa.
Hänen edessään Die oli painettu vasten seinää, ja hän teki sen itse. Karyu kuuli kaksoisolentonsa murahtavan ennen kuin se painoi Dien kehollaan päin seinää, tarttui tumman niskahiuksiin ja suuteli toista niin, että sattui.
Karyu tunsi kaiken, vaikkei hän tehnyt mitään, seisoi vain paikoillaan. Hänen sormensa tiesivät, millaista oli kiskoa hiustukkoa repivässä otteessa, hänen huulensa tiesivät, miltä Dien omat maistuivat ja tuntuivat, vartalot lehahtivat yhtäkkiä polttelevan kuumiksi –
ja se tuoksu. Se oli niin vahva, ettei Karyu kyennyt enää kuulemaankaan mitään. Se imaisi hänet mukaansa, ja samanlaisella kipeällä välähdyksellä hän oli yhtäkkiä oikeasti Dieta vasten. Hän aikoi vetäytyä heti kauemmas, mutta toinen esti häntä, vei kätensä hänen ristiselälleen ja painoi häntä tiiviimmin lähemmäs.
Karyu rikkoi suudelman väkisin. Heidän katseensa kohtasivat. Dien oma oli ensin miltei musta, tiivis, mutta sitten se laajeni kuin säikähdyksestä. Hänestä tulvahti uudenlainen haju, jonka Karyun aivot tulkitsivat välittömästi:
pelko.
Se vapautti kaikki tunnetilat Karyun sisältä. Hän ei ajatellut, vaan toimi. Hän kääntyi vain aavistuksen, työnsi reitensä Dien haaroihin ja nautti saatanallisen paljon äänestä, jonka toinen piti. Karyu painoi lyhyet kyntensä Dien niskaan ja suuteli uudelleen vielä lujempaa. Hänen kielensä koski toisen suupieltä ja alahuulta, eikä sisäänpääsylupaan vaadittu enempää. Heidän kehonsa mukautuivat pieneen aaltoilevaan liikkeeseen, joka antoi vartaloiden tavata toisiaan, tutustua paremmin kuin paikoillaan ollessaan.
Karyua ajoi eteenpäin pakkomielle hallita. Die teki selvästi kaikkensa antaakseen vastuksen, joten yhdistelmä jätti heihin lyhytaikaisia mustelmia.
Vasta, kun Dien kädet livahtivat Karyun takamukselle, hän repäisi itsensä irti. Sillä kertaa toinen ei yrittänyt estellä. He tuijottivat toisiaan – Die edelleen jotenkin säikähtäneenä, mutta silti jo selvästi mielissään, ja Karyu lähinnä sydänjuuriaan myöten järkyttyneenä.
”Viinaa.”
Karyu todellakin tarvitsi sitä. Ja paljon. Hän ei taaskaan jäänyt odottelemaan, vaan harppoi alas portaita taakseen katsomatta.

Die ei seurannut Karyua heti. Tumma kitaristi istui alas ylimmälle portaalle ja tasaili hengitystään. Ei hän sen seisokinkaan kanssa voisi lähteä muiden eteen.
Diekin oli kyllä tiennyt, kuka Karyu oli, ei mitenkään yllättävää edes hänen muistillaan. Hänen iltansa oli ollut harvinaisen pitkäveteinen aiemmin. Hän oli vain nojaillut seinään, juonut ja heittänyt satunnaista läppää ohikulkevien ihmisten kanssa. Juhlat olivat tuntuneet liian tavanomaisilta, mutta Die ei todellakaan olisi arvannut, millaisen lisäpotkun hän saisi iltaansa.
Karyun seuraaminen oli ollut hetken mielijohde. Toinen oli harhaillut muiden seassa eksyneen ja vihaisen näköisenä. Die näki siinä itsellään tilaisuuden, sillä pakko hänen oli myöntää, että vaalea oli miellyttänyt hänen silmäänsä aiemminkin aivan erityisellä tavalla. Hän näki miehessä itselleen kunnon vastuksen niin pituudessa kuin luonteessakin. Die ei usein tavannut japanilaisia, jotka olisivat muistuttaneet häntä korkeudessa ja raivostuttavassa luonteessa yhtä paljon kuin Karyu. Se oli kiehtovaa, ja jostain tuntemattomasta syystä asia oli myös kiihottanut häntä. Lisäksi toisen poikkeava käytös oli herättänyt hänen uteliaisuutensa.
Mutta saatana, sellaista hän ei todellakaan ollut odottanut.
Die palasi mielessään ensimmäiseen kertaan, kun Karyu oli katkaissut heidän suudelmansa. (Helvetin hyvän sellaisen, hän tuumi ja joutui heti jatkamaan ajatteluaan, jotta hänen ongelmansa olisi poistunut edes joskus.)
Ei Die nyt niin humalassa ollut, että olisi nähnyt harhoja.
Hän oli ehdottoman varma, että Karyun silmät olivat vaihtaneet väriä.





~*~
Viimeksi muokannut Ujelo päivämäärä Ke Kesä 27, 2012 8:36 pm, muokattu yhteensä 1 kerran
I'm sure the answers will echo there

Vuoden NC liian monena vuonna

avatar credit to silentcarnival @ LJ

    6 tykkää.
Avatar
Ujelo
Taustalaulaja
 
Viestit: 359
Liittynyt: Pe Elo 08, 2008 12:02 pm
Paikkakunta: Tampere

Re: Creatura [D'espairsRay/Dir en grey, 1/?]

ViestiKirjoittaja jamie » Ma Syys 26, 2011 12:00 pm

Onko joku vähän jumala tai jotain?

Mä oon ihan surkea kommentoija, mut sun teksteissä on jotain aaaah-niin-ihanaa, niin on vähän hankala olla sanomatta mitään.

Sä osaat aivan mielettömän hienosti luoda tunnelman! Sellaisen tunnelman johon voi kuvitella itsensä, se tuntuu niin elokuvamaisen elävältä mielessä. Ja nuo aistimukset mitä Karyu koki, voi että miten kivasti kuvailtu! Tässä oli jotain mystisen jännää, melkein alkoi miettiä lukeeko tässä ehkä kuitenkin kaiken muun lisäksi jotain dekkarintapaista... :D

Tuo alun kursivoitu pätkä jäi tosin vielä aika irtonaiseks osaks mulle. En yhdistänyt sitä ainakaan vielä mihinkään, mutta en usko että se siinä muuten olisi ollut... Karyu oli hahmona mielenkiintoinen varsinkin noine aistimuksineen ja tuollaisella pomppivalla käytöksellä.
Die oli sellainen vetoavan miehekäs ja vähän hämmentyneen oloinen. Eka osa jätti vaan kauhean määrän kysymysmerkkejä, johon haluaa jotain selkeyttä. Pää antaa miljoona ja satayksi eri ehdotusta kaikelle.

Toi banneri on kans muuten tosi kiva! Haluaisin saada selvää kunnolla noista sanoista.
Ja musta on jännä kun tässä oli monia bändejä samoissa juhlissa. Koko se tunnelma oli yhtä lailla aistittavissa kuten Karyu aisti ja kuuli sen myös yläkerrassa ollessaan.

Laitan nyt vaikka muutaman lempparikohdan.

”Daisuke.”

Vaan ei se, jota hän oikeasti olisi kaivannut.
Dir en greyn kitaristi ilmaantui hänen vasemmalle puolelleen, kun hän nojasi parvekkeen leveään kaiteeseen.
”Mistä tiesit?”
”Kuudes aisti.”

Tää on vaan jotenkin... Tää on vaan niin hieno koko ficci. :D

Karyun seuraaminen oli ollut hetken mielijohde. Toinen oli harhaillut muiden seassa eksyneen ja vihaisen näköisenä. Die näki siinä itsellään tilaisuuden, sillä pakko hänen oli myöntää, että vaalea oli miellyttänyt hänen silmäänsä aiemminkin aivan erityisellä tavalla. Hän näki miehessä itselleen kunnon vastuksen niin pituudessa kuin luonteessakin. Die ei usein tavannut japanilaisia, jotka olisivat muistuttaneet häntä korkeudessa ja raivostuttavassa luonteessa yhtä paljon kuin Karyu. Se oli kiehtovaa, ja jostain tuntemattomasta syystä asia oli myös kiihottanut häntä. Lisäksi toisen poikkeava käytös oli herättänyt hänen uteliaisuutensa.
Mutta saatana, sellaista hän ei todellakaan ollut odottanut.

*o*

Kiitos tästä ja tulevista, mikäli en saa aikaiseksi kommentoida seuraavia osia...

:)

    2 tykkää.
Avatar
jamie
Teknikko
 
Viestit: 140
Liittynyt: La Syys 06, 2008 6:13 pm
Paikkakunta: Tampere

Re: Creatura [D'espairsRay/Dir en grey, 1/?]

ViestiKirjoittaja Ujelo » Ma Syys 26, 2011 12:39 pm

Huuhaahii kiitos kommentista Jamie, oon aika onnellinen kiemura nyt. :D Sitä aina hermostuttaa enemmän julkaista sellaisia ficcejä, joiden ideaan on itse niin kovin kiintynyt jo tässä vaiheessa.

Jumala en ole. Vielä. Orkristiksi Orkristin paikalle eiku- Etkä ole surkea kommentoija! Väitän tässä asiassa tiukasti vastaan.

Oot kyllä vähän oikeessa tossa dekkarimaisuudessa. Ehkä. En ole ihan varma siitä, miten tää ficci tarkalleen ottaen etenee, niin en voi olla tästäkään ihan kartalla. Mutta melkein voisin lisätä tuonne genreihin jonkun mysteerin tai muun vastaavan.

Karyu on jännä. Karyusta tulee vielä jännempi, sen voin luvata. Die tosiaan oli tässä osassa lähinnä hämmentynyt ja miehekäs (... ::D) mut siitä olikin verrattain vähän mitään yksityiskohtaista. Ensi luvussa sitten kenties enemmän häntä.
Äläkä huoli, tän ekan kappaleen kuuluikin vaan jättää miljoona kysymysmerkkiä jälkeensä, ja mielelläni kuulisin vaikka niissä seuraavissa kommenteissa (kyllä, vaadin niitä ;DD), että mitä kaikkia spekulointeja ihmisten päähän tuleekaan.

Kiitos myös bannerikehaisusta~ Siinä oli pikkuinen vääntö. Sanat on tahallaan upotettu taustaan niin, ettei niistä saa kunnolla selvää. Olenpa ovela.
Yoshikin juhlat on tunnetusti sellaisia, että "pienissä" on sata henkilöä, ja kun kaikki bändit tietää Yoshikin ja Yoshiki... niin. Yoshikin pienet juhlat on isoja ja siellä on kaikenlaista väkeä. Itselle henkilökohtaisesti on parhaiten jäänyt mieleen se, miten eräissä bändipippaloissa Yoshiki heitti ensin Tsukasan uima-altaaseen ja sitten kaikki muut hyppäs perästä (esim Merry ja MUCC ainakin oli Despan lisäks paikalla, en muista ketä muita...).
Kauniit mielikuvat.

Ole hyvä vain, jo etukäteen niistä tulevistakin, vaikka saisitkin kommentoitua niitäkin!
I'm sure the answers will echo there

Vuoden NC liian monena vuonna

avatar credit to silentcarnival @ LJ

    3 tykkää.
Avatar
Ujelo
Taustalaulaja
 
Viestit: 359
Liittynyt: Pe Elo 08, 2008 12:02 pm
Paikkakunta: Tampere

Re: Creatura [D'espairsRay/Dir en grey, 2/?]

ViestiKirjoittaja Ujelo » Ke Syys 28, 2011 2:43 am

Diipadaapa double post! Sekä uusi osa!

Uusi bannerikin!


~*~




Kuva




~*~







2





Karyu ei suuttunut usein. Hänet oli itse asiassa harvinaisen vaikea saada vihaiseksi. Hän oli pienestä pitäen osannut asenteen, jossa asioilla vain ei ollut niin suurta merkitystä, että hän olisi jaksanut käyttää energiaansa turhaan kiehumiseen.
Mutta silloin, kun hän raivostui kunnolla, jokaisen kannatti pysyä kaukana. Aina jälkeenpäin Karyu häpesi omaa käytöstään, jota ei ollut pystynyt estelemään lainkaan.
Kerran se tapahtui kesken D’espairsRayn keikan.
Karyu ei halunnut paljastella itsestään liikoja lavalla, ja Hizumi tiesi sen. Vaikka vokalisti itse saattoi veivata paitansa menemään jo parin ensimmäisen biisin jälkeen, kitaristi ei edes harkinnut sellaista.
Sinä iltana Hizumi tuli ja veti hänen paitaansa liikaa. Muutama fanityttö luultavasti pyörtyi eturivissä siitä hyvästä, että se näkivät suuren osan Karyun rintakehää, mutta helvetti,
se oli liikaa.
Vain hetkeä myöhemmin Karyu oli mennyt Hizumin luo, paiskannut lyhyemmän miehen päin rumpuja ja lähtenyt lavalta.



Karyun jalka tärähti jokaisella ilmankosteudesta märkään asvalttiin iskeytyvällä askeleella. Sää tuntui kalseammalta kuin aiemmin parvekkeella, vaikka hänellä oli nyt villakangastakkinsa yllään - se tosin retkotti avonaisena, sillä hänellä ei ollut ollut tarpeeksi kärsivällisyyttä edes laittaa takkiaan kiinni. Hänen oli vain pakko ollut päästä ulos Yoshikin kartanosta mahdollisimman nopeasti. Hän ei ollut edes tarkistanut, missä kunnossa Hizumi oli. Kai aikuinen mies nyt osasi pitää huolta itsestään. (Vain hetki sitten hän oli ollut aivan eri mieltä asiasta.)
Karyun keho alkoi viimein pikkuhiljaa rauhoittua. Hän pystyi jotenkin ajattelemaan Dien kanssa tapahtunutta ilman, että hänen aistinsa heittäytyivät syöksykierteeseen. Asiaan auttoi myös pieni pullo, jonka Karyu oli työntänyt povitaskuunsa ennen juhlista poistumistaan. Sen sisältö lämmittikin mukavasti.
Ja vei Dien maun pois.
Karyu ei ollut koskaan laskenut itseään miehiin päin kallistuvaksi, mutta ilmeisesti oli korkea aika tehdä se matemaattinen kaava uusiksi. Hän ei voinut kieltää reaktioita, joita hänessä oli syntynyt suudelmasta ja kosketuksista ja –
Karyu otti aikaisempia suuremman huikan.
Ei hän ollut koskaan ennen tuntenut sellaista vetoa miestä kohtaan. Ei ennen Dieta. Hän olisi muuten voinut hillitäkin itsensä, mutta kun toinen oli saanut hänet ärtymään…
Karyu ei ymmärtänyt, mitä sitten oli tapahtunut. Ei sellainen voinut olla totta. Eivät ihmiset jakaantuneet. Paitsi jakomielitautiset, mutta siinäkään ei Karyun tietojen mukaan ollut kyse siitä, että oma ruumis monistuisi. Tai jos hän oli vain kuvitellut kaiken, hän oli luultavasti sekoamassa tavalla, jota ei löytynyt tautiluokituksista.
Entä mikä hitto se hajukokemus oli ollut olevinaan? Oliko hänen mielikuvituksensa syyllinen siihenkin? Toisaalta se ei kyllä ollut ollut väärässä, sillä Die todella oli halunnut häntä. Halusi ehkä edelleen, mikäli sieti Karyun käytöstä, joka oli kuin naisella tiettyyn aikaan kuusta.
Ensimmäistä kertaa vähään aikaan Karyu jaksoi virnistää. Ehkä raikas ulkoilmakin auttoi, ja se, että hän sai olla yksin ajatustensa kanssa, eikä kukaan ollut sekoittamassa niitä.
Oli kaiketi parasta vain mennä kotiin ja nukkua päänsä selväksi. Aamut toivat aina helpotuksen.

Yoshikin residenssiltä oli parinkymmenen minuutin reipas kävelymatka lähimmälle metroasemalle. Siihen oli syynsä, miksi Yoshiki oli valinnut niin syrjäisen paikan palatsilleen: mistään muualta ei ollut löytynyt riittävän isoa, tyhjää maapalasta. Karyu epäili edelleen, että siltä alueelta oli silti pantu matalaksi jokin asuinkortteli.
Metro oli siihen aikaan yöstä poikkeuksellisen tyhjä. Muutamat matkaajat ja liikemiehet torkkuivat tyytyväisen näköisinä kerrankin vapailla penkeillä. Karyu ei jaksanut istua aloillaan, vaan hän jäi seisomaan lähelle ovia harmaasta metallitangosta kiinni pidellen. Kulkuvälineen hiljainen humina toimi häneen kuin kehtolaulu. Hän nojasi otsansa kiinni tankoon silmät suljettuina ja nautti sen viileydestä. Niin virikkeetön ympäristö oli suorastaan täydellinen.

Vaikka matka oli melko pitkä, Karyusta tuntui kuin hän olisi ollut vilauksessa perillä kotiasemallaan Toshimassa, aivan keskeisen Tokion pohjoispuolella. Nyt hänen olonsa tuntui suotuisalta jopa onnistuneeseen tupakointiin.
Karyu sytytti savukkeensa sellaiselle toiminnalle merkityllä paikalla aseman ulkopuolella ja melkein näki viimeisenkin päänsäryn hippunsa haihtuvan taivaalle myrkkyusvan mukana.
Kauempaa kuului lähestyvän ambulanssin ääni. Karyun epäonneksi auto suuntasi juuri hänen asuinaluettaan kohti.
Kunhan hänen kotinsa ei vain olisi tulessa…
Ajatus oli epärealistinen, mutta mies ei voinut sille mitään, että hän kiihdytti askeliaan koko ajan kävellessään lähemmäs asuntoaan.
Onneksi kyseessä ei ollut tulipalo. Sen sijaan vain yhden kadunvälin päässä hänen määräpaikastaan oli tapahtunut liikenneonnettomuus. Karyu ei edes tajunnut, miten oli mahdollista, että niin monta autoa oli rysähtänyt yhteen siihen vuorokaudenaikaan. Ilmeisesti nuorisolla ei niinä aikoina ollut sitäkään vähää järkeä, mitä ennen.
Kipu palasi hänen kalloonsa kuin salaman iskusta. Karyun polvet notkahtivat uhkaavasti, mutta hän onnistui pysymään pystyssä.
Uteliaita ihmisiä parveili onnettomuuspaikan ympärillä, vaikka pelastushenkilökunta miten yritti hätistää heitä pois. Karyu kuuli heidän käytökseensä sopivia, hätääntyneitä ja kiinnostuneita ja levottomia lauseita ensin kuin kuiskauksena, sitten koko ajan voimistuen, kunnes hänen päässään soi kimeä sanasotku. Hän harppoi paikan ohi niin pikaisesti kuin kykeni, mutta hänen pahoinvointinsa lisääntyi ennätyksellistä vauhtia. Kun Karyu alkoi haistaa bensiinin ja veren, hänen vatsansa oli kääntyä ylösalaisin.
Hän vain tiesi, ettei voisi pysähtyä siihen. Jos hän tekisi niin, tapahtuisi jotain peruuttamatonta.
Karyu kietoi kätensä ympärilleen, vetäytyi kasaan ja siirtyi lähemmäs rakennusten seinämää. Kukaan ei kiinnittänyt häneen huomiota.
Pelastusmiesten äänet kohosivat muiden yli. Jokin autoista saattaisi räjähtää hetkenä minä hyvänsä.
Karyu alkoi juosta, ja inhottava tuskanhiki liimasi paidan kiinni hänen selkäänsä.

Karyu pääsi juuri seuraavan kadunkulman taakse, kun korviahuumaava räjähdys halkaisi ilman. Hän paiskasi itse itsensä päin betoniseinää ja painoi kädet korvilleen. Ei se pamahdus, vaan sen jälkeiset, välittömästi alkaneet lähes eläimelliset ihmisäänet, jotka kertoivat kivusta, järkytyksestä ja paniikista. Ne kimpoilivat Karyun mielessä.
Ihmisiä ilmestyi lisää kaikkialta, kaikki olivat menossa kohti onnettomuutta. Tuntematon pysähtyi kysymään Karyulta, oliko hän kunnossa, mutta hän vain käänsi itsensä poispäin naisesta ja kyykistyi kasvot kohti seinää.
Sen jälkeen kukaan ei enää hidastanut hänen kohdallaan. Karyu epäili, että hän olisi voinut muuttua vaikka sarvikuonoksi, eikä ketään olisi silti kiinnostanut.
Kitaristia heikotti hetki hetkeltä enemmän, mutta hän ei voinut jäädä siihen. Hänen olisi päästävä turvaan, ja se turva olisi hänen kotinsa noin kolmensadan metrin päässä. Karyu keräsi kaikki voimansa, jotta hän sai itsensä uudelleen liikkeelle. Maisema keinui kuin hän olisi juonut kerralla koko eväspullonsa sisällön. Hänen jalkansa eivät suostuneet kävelemään suoraan.
Ohikulkijat katsoivat Karyua paheksuvasti. Hän ei kyennyt edes pyytämään anteeksi törmätessään vahingossa hitaasti köpöttelevään, yökyöpeliin vanhukseen.

Karyu pystyi pitämään itsensä kasassa aina tutulle kerrostalolle asti. Sitten hänen lävitseen kulki niin vahva ja iljettävä puistatus, että hän melkein kaatui kahden rakennuksen väliselle kujalle.
Hän nojasi kädellään kosteaan seinään ja haukkoi raakaa yöhappea keuhkoihinsa. Hänen päänsä tuntui tikittävän sadan kilometrin tuntinopeutta ja tuhansien desibelien voimalla.

Mitä hänelle oikein oli tapahtumassa?

Hän käpertyi kumarampaan asentoon, mutta vaikka häntä oksetti, mikään sellainen ei tuntunut kaipaavan ulos. Enemmänkin hänestä tuntui, kuin jokin elävä olisi yrittänyt pyrkiä hänen ihonsa läpi, esiin hänen silmistään ja eleistään ja hengityksestään. Karyu romahti polvilleen, kun hänen kehonsa päätti kouristua pahoinvoinnissaan. Miehen hiussuortuvat takertuivat kiinni hänen otsaansa. Hän taisteli automaattisesti vastaan, kun jokin muu yritti johdattaa hänen toimiaan.
Karyu oli niin kauhuissaan, ettei ymmärtänyt ajan kulua tai sitä, miten paljon voimia käytti itsensä suojelemiseen. Hän piti viimeiseen asti kiinni omasta tahdostaan pysyä itsensä hallinnassa.
Sitten hänen silmissään pimeni, ja hän pyörtyi sivukujalle.


”Ei se näytä rikkaalta.”
”Mut noi korut on kalliita, mä oon nähnyt niitä kauppojen ikkunoissa.”
Karyu ei halunnut herätä. Pienikin askel kohti valvetilaa ja häntä alkoi jomottaa joka puolelta.
”Koita nyt katsoo, onko sillä mitään.”
Kuului kevyttä askelten rahinaa, kun joku tuli lähemmäs. Karyu tunsi, miten joku siirsi hänen takkinsa liepeitä. Jostain mielen pohjalta kaivautui huvittuneisuus. Ei hän ollut edes ottanut lompakkoaan mukaan Yoshikin juhliin, mihin hän sellaista olisi siellä tarvinnut.
”Ei sillä rahaa oo – hei!”
Resuisesti pukeutuneen pojan käsi oli yrittänyt sukeltaa hänen povitaskuunsa, josta matkakokoinen viinapullo pilkotti. Karyu havahtui siinä vaiheessa täysin, avasi silmänsä ja nappasi kiinni lapsen kädestä.
”Se on minun.”
Neljän pojankoltiaisen joukkio näytti olevan shokissa. Oliko hän muka näyttänyt niin kuolleelta?
”Painukaa nyt vittuun siitä.”
Nuorimmainen veti kätensä irti ja lähti kolmen muun perässä hölkkäämään omille teilleen. Ilmeisesti Karyu oli tarpeeksi hurja vastus jopa niin huonossa jamassa. Kun kitaristi yritti päästä istumaan, hänen teki mielensä itkeä.
Etuovelle oli vain kymmenen metriä, vain kymmenen…
Hänen vaatteensa olivat nihkeitä ja hänen koko vartaloaan aristi kuin flunssan ensioireissa, palelusta puhumattakaan. Miten kauan hän edes oli maannut maassa? Valosta päätellen oli varhainen aamu.
Karyun oli pakko juoda ennen kuin hän pääsi edes paria askelta eteenpäin. Sen voimapiikin avulla hän kuitenkin raahautui asuntoonsa asti.


Kaksi päivää juhlien jälkeen Die tajusi olevansa huolestunut. Hän oli kyllä kuullut, ettei Karyu ollut niinä aikoina kovinkaan aktiivinen käyttämään internetin ihmemaailmaa, mutta pienoisen tiedustelun jälkeen hän sai selville, ettei kukaan ollut kuullut kitaristista mitään. Muut heidän yhteisistä tutuistaan eivät olleet järin huolestuneita. He eivät kuitenkaan olleet nähneet, millainen Karyu oli ollut tuona viikonloppuyönä ennen lähtöään kotiin. Die ei ollut ehtinyt estämään toisen lähtöä, eikä hän oikein tiennyt, olisiko siitä ollut mitään hyötyäkään. Karyu oli osoittanut voivansa paiskoa häntä mihin sattuu, joten fyysinen vastustaminen olisi varmasti ollut yhtä tyhjän kanssa.
…Miksi helvetissä se tieto sai pienen nykäisyn tapahtumaan Dien housujen sisäpuolella?
Hän löi itseään kevyesti ohimoon ja rullaili tietokoneensa hiirellä sähköpostisivuaan ylös alas. Jos hän pyytäisi Shinyalta, että tuo kysyisi Tsukasalta Karyun numeron?
Die ei ollut koskaan tuhlannut aikaa turhaan empimiseen.
Shinya lähetti hänelle numeron puolen tunnin kuluttua.

”Mrrhrmhph.”
”Karyu?”
”Mitä, Daisuke?”
”Ihan Die vaan sulle, kultaseni.”
Vihjaava hiljaisuus sai Dien vetämään henkeä ja aloittamaan puhtaalta pöydältä.
”Mitä kuuluu?”
”Flunssa.”
”Oikeesti?”
”No ei, kun ihan muuten vaan heitin. Krapula tässä jatkunut pari päivää.”
Die ei vieläkään tiennyt, mikä oli oikea syy Karyun hiljaiseloon, mutta päätti olla välittämättä epätietoisuudestaan. Hän paransi otettaan kännykästä, sillä jostain syystä hänen kämmenensä yrittivät hiota.
”Olisitko sä sen verran elossa, että voisit lähteä tänään johonkin?”
Die ei tiennyt sitäkään, oliko hän juuri pyytänyt Karyua treffeille, ja Karyu yritti linjan toisessa päässä miettiä aivan samaa.
”Mihin?”
”En mä tiedä, vaikka kahville.”
Molemmat vaikenivat ja kuuntelivat toistensa hengitystä.

Karyu ei ollut aivan varma, oliko hän juuri tehnyt suurimman virheensä vähään aikaan, vai olisiko Dien seuraan lyöttäytyminen vain hyvä keino saada itsensä heräämään henkiin. Hän tuijotti hetken sänkynsä patjalla pötköttävää puhelintaan ennen kuin huokaisi ja heitti peiton yltään.
Ei hän ollut Dielle valehdellut. Hänen olonsa oli todellakin ollut viime päivät kuin krapulan ja flunssan yhdistelmä. Karyu oli nähnyt sekavia unia, joista suurimman osan saattoi laskea painajaisten kategoriaan: kaikenlaisia onnettomuuksia, tapaturmaisia kuolemia ja murhia, parisuhdekriisejä, perheriitoja… Ne olivat niin todentuntuisia, että hän oli ollut nukkumisen jälkeen vain entistä väsyneempi. Vasta kuuden tunnin aamupäivätorkut ennen Dien soittoa olivat olleet unista vapaita.
Karyu oli luovuttanut yrityksensä käsittää, mitä hänelle oikein oli tapahtunut. Hän ei muistanut tapahtunutta kirkkaasti, eikä hän kyennyt selittämään mitään järjellä. Sellaisesta ei voinut puhua kenellekään muullekaan. Suurin osa ihmisistä olisi varmasti sanonut, että stressi sai hänen aivonsa tekemään kepposia.
Jos stressi oli syyllinen, Karyu ei todellakaan enää ihmettelisi, miksi sitä sanottiin yhdeksi nykyajan suurimmista ongelmista.
Oli syy mikä tahansa, hän ei kyennyt tekemään asialle sillä hetkellä mitään. Hänen olonsa oli sentään jo vähän parempi, eikä neljän seinän sisällä pysytteleminen pitäisi häntä mitenkään paremmassa kunnossa. Dien soitto oli tullut kuin tilauksesta – Karyu ei vain halunnut myöntää itselleen, että toisen seura houkutteli häntä.
Monessakin mielessä.
Karyu kampesi itsensä kylpyhuoneeseen. Hänellä oli kolme tuntia aikaa selviytyä puistoon, jossa he olivat sopineet näkevänsä. Die oli maininnut jonkun hyvän kahvilan, jonka nimen Karyu oli jo unohtanut. Hän olisi oikeastaan tyytyväisen millaiseen läävään tahansa niin kauan, kun he saisivat olla rauhassa. Hän ei ollut mikään pikku päivänsäde, joka jaksaisi paistatella ihmisten suosiossa.
Hän valutti rennot collegehousunsa ja harvinaisen löysän t-paidan kaakelilattialle. Ne olivat olleet hänen vaatteensa siitä lähtien, kun hän oli onnistunut vaihtamaan jotain muuta kuin juhlaillan vaatteet ylleen. Se ei todellakaan ollut tapahtunut heti hänen päästyään asuntonsa ulko-ovesta sisään.
Karyu sihahti kivusta, kun suihkun kuuma vesi osui hänen harteilleen odotettua suuremmalla paineella. Hänen ihostaan oli yhtäkkiä tullut älyttömän herkkä, eikä siksi ajatus peseytymisestä ollut aiemmin tuntunut lainkaan houkuttelevalta. Nyt hänen oli kuitenkin pakko, joten hän puri hampaansa yhteen ja kesti pistelyn kuin mies.


Karyu näytti väsyneeltä, mutta riittävän elävältä ollakseen Dien silmissä kunnossa. Hän hymyili toiselle tervehdykseksi ja viittasi sitten kädellään suuntaan, jonne halusi heidät viedä.
Karyu tahtoi vääntää nenänsä irti ja heittää sen menemään, kun hän haistoi jälleen heidän viime kohtaamiseltaan tutun, mausteisen tuoksun. Hän olisi mielellään myös kysynyt Dielta, tapahtuiko se heti, kun toinen näki hänet. Tarkemmin ajateltuna sellainen vaihtoehto ei tuntunut lainkaan pahalta, pikemminkin imarteli. Karyun oli vaikea pidätellä tietäväistä virnettään.
Luultavasti vielä enemmän häntä olisi huvittanut, jos hän olisi huomannut Dien vilkuilevan häntä sivusilmällä. Tummahiuksinen piti tavasta, jolla Karyu onnistui näyttämään niin helposti rennolta ja itsevarmalta.

Kahvila sijaitsi ostoskeskuksen toiseksi ylimmässä kerroksessa. Sen ikkunoista ei näkynyt kuin vastapäisten, korkeiden toimistorakennusten seinät, mutta Karyu arvostikin enemmän paikan sisäpuolta. Se oli pitkälti tummaa puuta, mustaa ja punaista, toi mieleen jonkun länsimaisen Hard Rock Cafén. Musiikkivalikoimakin oli sen mukaista, ja tiskiltä sai valita kahvinsa vaikuttavan kokoisesta listasta.
Karyu olisi halunnut omaansa pientä terästystä, mutta koska hän ei kehdannut pyytää sellaista keskellä päivää, hän tyytyi maitovaahtoon kofeiininsa koristeena.
He valitsivat lähellä peränurkkaa sijaitsevan loosin, johon muut eivät nähneet kunnolla kuin suoraan palvelutiskiltä.
”No?”
”Edelleen paskaa.”
Karyu nuolaisi kielenkärjellään pienen kolon valkeaan vaahtoon. Kahvin lämmin, mutta terävä tuoksu peitti hetkeksi kaiken muun.
”Mä haluaisin oikeasti auttaa, jos mä voisin.”
Vaaleahiuksinen kitaristi pudisteli päätään ja riisui aurinkolasinsa, joiden unohtaminen päähän oli jo enemmän tapa kuin vahinko. ”Sä autat jo, joten älä jaksa jossitella. Kukaan muu ei ole yrittänyt saada mua ulos neljän seinän sisältä.”
Die nyökkäsi ja painoi kätensä lähelle kuppinsa kylkiä lämmitelläkseen. ”Mitä niiden juhlien jälkeen tapahtui?”
Karyu vaihtoi asentoa epämukavana. ”Miten niin?”
”Sä lähdit kuin tuli perseen alla. Johtuiko se - ?” Tumma oli niin vaivautunut, huitaisi epämääräisesti kädellään ja irvisti. ” – musta?”
Karyu huokaisi syvään. ”Ei. Tai tavallaan. Ei sillä, että mä olisin suuttunut sulle tai mitään. Pisti vain vituttamaan, etten yhtään tajunnut, missä mun oma pääni meni.”
”Sä et siis yleensä..?”
”En.”
”Okei.” Die näytti samanaikaisesti niin helpottuneelta kuin siltäkin, että hänen päänsä yläpuolelle oli syttynyt pieni energiansäästölamppu. Hän kertasi puolivahingossa heidän tiiviin kanssakäymisensä yksityiskohtia ja muisti asian, jota oli säikähtänyt. Ennen kuin hän sen enempiä ehti harkita, hän puhui:
”Mä en ole ihan varma, näinkö mä oikein, mutta…”
”Mutta sä olit humalassa, joten se on aika todennäköistä.”
”Sä keskeytät mut koko ajan.”
”Mä tiedän.”
”Olisit nähnyt mut kerran Amerikassa, kun olin niin vitun kännissä, että mä kierin pitkin hotellin käytävää ja herätin jonkun ylhäisötädin, joka tuli paiskomaan mua hajustetuilla kylpykuulilla.”
Karyu tyrskähti naurusta niin, että oli puhaltaa puolet maitovaahdostaan pöytälevylle.
Ulkomailla kiertäminen oli turvallinen aihe. Heillä molemmilla oli siitä niin paljon muistoja, ettei Karyun tarvinnut edes nähdä vaivaa saadakseen Dien unohtamaan Yoshikin juhlista puhumisen. Keskustelu soljui sujuvasti tuttujen tyyppien toilailuista omiin nuoruusmuistoihin. Karyu tunsi olonsa sitä paremmaksi, mitä vähemmän hänen tarvitsi todella miettiä puheitaan. Dielle oli helppo heittää mitä sylki suuhun toi, sillä tuo ei vetänyt turhia johtopäätöksiä tai loukkaantunut mistään. Karyu ei ollut lainkaan osannut ajatella, miten samanlaisia he saattaisivat olla.

Yhteensä neljän erikoiskahvin ja kahden hetken mielijohteesta nautitun sakekupposen jälkeen he lähtivät hiljakseen valumaan kohti ostoskeskuksen katukerrosta. Die harrasti pitkissä rullaportaissa lintubongausta. Karyu ei ensin meinannut ymmärtää sanan merkitystä, ennen kuin hän tajusi toisen vilkaisevan jokaisen ohi rullaavan nuoren, nätin naishenkilön perään.
”Teet minut mustasukkaiseksi, kultaseni.”
Die kai naurahti, vaikka Karyu olisi voinut luokitella sen äänen röhkäisyksikin. ”Niin varmasti.”
”Etkö usko?”
Karyu kasvoille nousi ilme, jollaista ei takuulla ollut näkynyt hänen naamallaan koskaan ennen. Hänen hymynsä oli samanaikaisesti sekä vino että viettelevä, ja hän tunsi silmiensä välkähdyksen elävästi. Kaikki tämä oli kadonnut sekunnissa, mutta Die oli selvästi ehtinyt nähdä sen.
Tuoksu.
Karyu käänsi itsensä poispäin Diesta ja lähti kävelemään ostoskeskuksen ulko-ovien suuntaan. Samalla hän kuitenkin huomasi paikan työntekijän katoavan sisään ovesta, joka johti alaspäin viettäviin portaisiin.
Selvä, he olivat nyt henkilökuntaa.
Die ei ehtinyt kuin älähtää yllättyneenä, kun Karyu oli jo tarttunut häntä kädestä ja vetänyt hänet sisään samaisesta kulkuaukosta. Automaattisesti sammuvat valot napsahtivat juuri pois päältä. Karyu näki Dien ojentavan sormensa punaisena hohtavaa valonkatkaisijaa kohti. Hän esti toisen aikeet ja veti heidät syvemmälle käytävään. Hänelle reitti oli täysin selvä, mutta Die haparoi ja kirosi.
He pysähtyivät kulmien taakse suojaan, toiselle porrastasanteelle.
”Miten hitossa sä näet pilkkopimeässä?”
Dien hengitys oli pinnallista ja nopeaa. Karyu ei osannut vastata. Hänelle se sysipimeys näyttäytyi pelkkänä iltahämäränä.
”Karyu?” Nyt toisen äänessä oli jo kovempi, ärsyyntyneempi sävy. Karyun kurkusta purkautui kehräävä, vieras nauru. Hän tarttui Dieta takin etumuksesta ja kiskaisi toisen itseään vasten. Die ei selvästi osannut päättää, pitäisikö hänen vaatia enemmän vastauksia vaiko vain luovuttaa.
”Kerro –”
Karyu painoi oikean käden etusormensa toisen huulia vasten katkaisten jälleen tumman puheyritykset. Hetkessä hän aisti uuden tuoksun: uhkaavan, läpitunkevan ja pistävän. Dieta ilmeisesti suututti se, ettei hän taaskaan saanut sanoa asioitaan loppuun.
Karyun sisällä kupli sairaalloinen innostus. Se ei ollut hänen määräysvallassaan, vaan täysin itsenäinen tunnetila, joka ohjasi hänen ruumistaan.
Die veti yllättyneenä henkeä, kun hän veti toisen päätä hiuksista taemmas ja painoi huulensa toisen kaulalle. Toisen keho jännittyi ja värähti, kun hänen kielensä kulki pitkin lihaksen rajaa ja hyväili kohtaa, jossa tiheä pulssi tuntui elävimmin. Dien lantio liikahti eteenpäin, kun Karyu puri. Se ei ollut mikään hento näykkäisy, vaan hampaat upposivat ihoon ja jättivät jäljen, joka säilyisi ainakin vuorokauden.
Karyun päässä pyöri, kun Dien tunnetilojen tuoksut limittäytyivät toisiinsa ja yllyttivät häntä entisestään. Hän repi Dien takin auki ja veti toisen paidan kaula-aukkoa pois tieltä, suuteli voimalla toisen hartiaa. Tuo painautui viimein kunnolla Karyua vasten ja työnsi viileät kätensä hänen paitansa alle. Vaaleahiuksinen säpsähti kuin joku olisi lyönyt häntä, muttei lopettanut kuitenkaan.
Hänen oli pakko, aivan pakko jatkaa, saada Die armoilleen, hänen oli pakko vahingoittaa.
Karyun otteet muuttuivat entistä rajummiksi. Die kuulosti niin kauniilta, niin oikealta, kun pieniin äännähdyksiin ilmaantui aavistus kipua.

Yllättäen valot iskeytyivät päälle. Noin kymmenen portaan päässä heitä alempana seisoi nuori nainen, jolla oli erään vaateliikkeen nimikyltti sekä pino mainoslehtisiä kädessään. Hänen silmänsä olivat suuret kuin kaksi appelsiinia.
”Ette saisi olla täällä.”
”Kuka estää?”
Karyun ääni oli karhea ja metallinen, taas täysin tuntematon. Nainen oli hermostunut, vaikka yritti sen peittääkin.
”Tämä on henkilökunnan tilaa.”
Karyua vitutti. Hän sähähti hiljaa, ja hänen lävitseen syöksähti turhautunut, vellova aalto. Mitä tahansa se hänessä aiheuttikin, sen ansiosta myyjä muuttui kalpeammaksi kuin lakana. Hän hengähti ja katosi sinne, mistä oli portaiden alapäähän ilmestynytkin.
Die ei vaikuttanut huomanneen lainkaan, mitä oli tapahtunut. Tuon sormet yrittivät koukistua Karyun farkkujen vyötärön alle. Vaaleahiuksinen tunsi suunsa hymyilevän, vaikka hänen mielensä ei yhtynytkään sen petomaiseen sävyyn.
Se halusi saalistaa, vangita, omistaa.

Ajatukset olivat pakkomielteitä kuin hunaja kärpäselle, mutta Karyu ei voinut sietää niitä, ei voinut antaa niiden toiveiden tapahtua. Hän kirosi ponnekkaasti ja astui kauemmas, oli kompastua ensimmäiseen portaaseen takanaan.
”Voi helvetti, ei.”
Karyu puhui lähinnä itselleen, mutta Dielta hän sai vastauksen, ei omansa päänsä sisältä.
”Mitä ’ei’?”
Toinen tarttui häntä kyljistä ja yritti vetää takaisin. Karyu jarrutti.
”En mä voi tehdä sitä sulle.”
”Mitä? Karyu, mitä sun päässä oikein liikkuu?”
En ainakaan minä, olisi ollut hänen todenmukaisin vastauksensa, muttei hän voinut antaa sitä Dielle. Hän pudisteli uudemman kerran päätään ja peruutti jo pari askelmaa ylöspäin.
”Sori, mun pitää mennä.”
”Karyu…”
Edes se muriseva, kiihottumisesta epätoivoinen äänensävy ei onnistunut kääntämään hänen päätään. Hetkessä Karyu oli portaiden yläpäässä ja ulkona ovesta.

Päivänvalo satutti hänen silmiään kuin tikarin kärki. Kävellessään pikavauhtia eteenpäin Karyu hengitti katkonaisesti ja haparoi aurinkolasejaan taskustaan. Hän pysähtyi erään kampaamoliikkeen eteen saadakseen etsimänsä nopeammin käsiinsä.
Sitten hän sattui katsahtamaan näyteikkunassa olevaan peiliin.
Karyun silmien iirikset olivat kullanväriset. Kun hän astui lähemmäs ikkunalasia, ne tummuivat lisää, sävyttyivät punaiseksi.





~*~
I'm sure the answers will echo there

Vuoden NC liian monena vuonna

avatar credit to silentcarnival @ LJ

    9 tykkää.
Avatar
Ujelo
Taustalaulaja
 
Viestit: 359
Liittynyt: Pe Elo 08, 2008 12:02 pm
Paikkakunta: Tampere

Re: Creatura [D'espairsRay/Dir en grey, 3/? 30.9.]

ViestiKirjoittaja Ujelo » Pe Syys 30, 2011 12:25 am

Jaaaaa kolmas osa! Vierailevana tähtenä BUCK-TICKin Atsushi Sakurai, joskin vähän jonain muuna kuin vokalisti Sakuraina.

Visuaalinen yllätys tälläkin kertaa kylkiäisenä. ;D





~*~




3





Karyu piti rajusta seksistä.
Se oli hänelle salaisuus, jota hän ei helposti päästänyt päivänvaloon. Suurin osa ihmisistä kun ei jakanut hänen likaista mieltymystään. Naiset, joiden kanssa hän meni sänkyyn, eivät saaneet tietää, vaan hän kohteli heitä kiihkeästi, mutta huomaavaisesti. Keneenkään ei jäänyt jälkeäkään lukuun ottamatta raapaleita, jotka löytyivät usein kitaristin selästä.
Karyu ei yksinkertaisesti uskaltanut satuttaa niitä, jotka olivat niin heikkoja, eivätkä olleet todistettavasti mieltyneitä sänkypuuhiin, joiden jälkeen saattoi olla arkana useamman päivän.
Kerran Karyu oli miettinyt miehiin siirtymistä vain siksi, että nuo olivat vahvempia, kestivät enemmän.
Tämä uteliaisuus mielessään hän oli mennyt klubille, jonka sijainnin hän oli saanut tietää eräältä alan liikkeen myyjältä. Hän kävi siellä erittäin harvoin, vain silloin, kun ei enää vain osannut olla ilman.
Hänen ei tarvinnut kierrellä hämyisin valoin tunnelmoidussa oleskelutilassa kauaa, kun varsin pieniin nahkavaatteisiin pukeutunut naishenkilö tuli kysymään häneltä, tarvitsiko hän jotakin.
Karyu oli niellyt hermostuksensa ja kertonut haluavansa sillä kertaa miehen.
Se oli jäänyt ainoaksi kerraksi, mutta hän ei katunut. Ei voinut, ei niin hyvien orgasmien jälkeen.




Oli vaikea selittää, miten Karyu pääsi asunnolleen ilman, että hän hajotti matkallaan esineitä tai ihmisruumiin osia. Hän oli niin raivoissaan itselleen ja sille, ettei hän ymmärtänyt, mitä tapahtui. Viha hänessä tuntui kuitenkin vain ruokkivan hänen sisintään. Vaikka tunne oli itsessään niin negatiivinen, se vapautti hänessä outoa mielihyvää.
Karyun sydän hakkasi hysteerisen nopeasti vielä silloinkin, kun hän istui alas olohuoneensa sohvalle eikä missään ollut mitään, mikä olisi ärsyttänyt häntä.
Et saanut vieläkään Dieta edes koskettamaan kaluasi.
Hänen päänsä nytkähti ylöspäin, hän katseli huonetta, mutta ketään ei näkynyt missään.
Taitaa vituttaa. Ei hän pian enää sinua haluakaan, kun juokset aina karkuun.
Karyu painoi kasvonsa alas ja kätensä korvilleen – niin kuin se olisi voinut auttaa. Ääni oli hänessä itsessään.
Miehiinkö ajattelit vaihtaa? Mitäköhän kaikki muut ajattelevat, kun saavat selville. Die varmasti jakaa kokemuksensa jonkun kanssa.
Hän puristi silmänsä kiinni ja mutisi jotain, ihan mitä vain, yritti keskittyä. Ääni nauroi hänelle.
Et sinä voi minua sulkea pois. Minä olen sinä.
”Etkä ole!”
Vain hiljaisuus vastasi Karyun huutoon. Hän kuitenkin ehti nuolaista ennen kuin pisara todella tipahti. Äänet palasivat moninkertaisina. Vaikka Karyu ei enää saanut niistä kunnolla selvää, hän tiesi, että ne pilkkasivat häntä, mutta alkoivat iloita, kun hän suuttui enemmän.
Jos ne kerran sitä halusivat…
Karyu tarttui raskaaseen lasiin kehystettyyn vanhaan bändijulisteeseen ja heitti sen kaikin voimin lattialle. Räsähdys kuului varmasti hänen kaikille naapureilleen, mutta tuntemattomat ihmiset olivat viimeinen asia, josta hän jaksoi sillä hetkellä välittää. Karyu näki ympäriinsä sirottautuvissa lasinsiruissa itsensä. Hän oli hajoamassa moneen osaan.
Äkillinen voimanpurkaus sai Karyun jalat pettämään. Hän putosi polvilleen, ja ottaessaan käsillään vastaan niihin kaivautui useampia lasinpaloja. Karyulle ei jäänyt aikaa murehtia verta vuotavia kämmeniään, sillä eräältä aamuyöltä tutuksi tulleet kouristukset ottivat hänen vartalonsa jälleen valtaansa. Hänen selkänsä kupertui ja kädet vetäytyivät taaemmas pitkin lattiaa, jättivät siihen veriraitoja.
Vaikka Karyu oli sallinut itsensä raivota ja rikkoa, hän ei vain kyennyt antamaan periksi alitajunnassaan. Hänen elämänsä, hänen määräyksensä. Mitä enemmän hän pelkäsi ja tahtoi itse päättää tekonsa, sitä sinnikkäämmin hänen kehonsa vastusti. Se kaatoi hänet selälleen, kädet ja jalat vääntyivät epäluonnollisesti, ja Karyu tiesi huutavansa – hän ei vain itse käyttänyt ääntään siihen.


Diesta tuntui, kuin sade ja tuuli olisivat pyyhkineet hänen koko kehoaan lempeästi, vaikka hän makasi omassa sängyssään. Hän tiesi jonkun istuvan vierellään.
Joku nauroi. Die tunsi sen ja ei kuitenkaan – hän oli kuullut saman äänen Karyulta, mutta hän oli varma, ettei se ollut vaaleahiuksisen kitaristin oma.
Miehen käsi laskeutui hänen vatsalleen. Die avasi silmänsä ja näki ihmisen, mutta vain varjon. Toisen käsi oli pelkkää mustaa, hiljalleen liikahtelevaa myrskypilveä.
”Olet upottanut itsesi aikamoiseen sotkuun, Daisuke”, se sanoi naurunpoikanen lauseessaan.
Die nousi istumaan ja sen käsi upposi hänen vatsansa sisään, muttei tuntunut miltään. Olento ei edes vetänyt raajaansa pois, se vain katosi ja ilmestyi uuteen sijaintiinsa Dien reidellä.
”Mietit varmaankin, mikä minä olen.”
Sen ääni oli kiusoitteleva ja matala, vihjaileva suorastaan. Die huomasi nyökkäävänsä.
”Mene hänen luokseen, niin saat selville.”


Die heräsi sohvaltaan täysin rauhallisesti. Hän vain jatkoi horroksestaan valvetilaan kuin yhdellä askeleella, ja uni säilyi hänen mielessään kristallinkirkkaana.
Miten hän edes oli päätynyt sohvalleen nukkumaan? Die kurtisti kulmiaan, muttei kyennyt muistamaan. Ehkä hän oli sitten ollut niin väsynyt.
Karyun luokse…
Edellispäivänä Die oli jäänyt nojaamaan henkilökunnan tilojen porraskäytävän seinään kuin idiootti. (Karyu oli myös erityisen taitava tekemään hänelle sellaisen tilan, jota ei halunnut esitellä julkisilla paikoilla.) Nuori myyjä oli ilmaantunut taas portaisiin ja kiitänyt Dien ohi katse alhaalla. Ei kitaristista toisaalta olisikaan ollut mihinkään älykkääseen kommunikointiin. Hän ei osannut huolehtia edes siitä, olisiko nainen voinut tunnistaa hänet ja Karyun. Ainoa asia oli, jota hän oli sillä hetkellä pystynyt miettimään, oli ollut seksi. Mielellään helvetin pian ja intohimoisesti juuri sen vaaleahiuksisen miehen kanssa, joka oli raastanut ja purrut ja puristanut häntä ja sitten hylännyt hänet jo toistamiseen.
Kaikki ei vain ollut kohdallaan.
Die ei ollut koskaan ollut kovinkaan taikauskoinen, mutta Karyun käytös vihjasi hänelle monia asioita, joita suurin osa ihmisistä ei koskaan voisi pitää totena. Hän vain oli nähnyt niitä omin silmin jopa täydessä päivänvalossa ja vesiselvänä.
Se ilme rullaportaissa – silmien väri – puheääni – kuin napin painalluksesta kovakouraiseksi ja varsin himoitsevaksi muuttunut käytös.
Jos Die olisi ollut realisti henkeen ja vereen, hän olisi osannut selittää asiat parhain päin ja luultavasti kääntänyt ne ties minkä valaistuksen ja huonon akustiikan syyksi. Kaikki vain oli ollut liian todellista. Karyu ei tainnut itsekään ymmärtää, mikä hänessä oikein oli, niin sekaisin tuo oli ollut aina niiden erikoisten tilanteiden takia.
Die ei ollut yrittänyt soittaa toiselle samana päivänä, vaan oli antanut vaaleahiuksiselle aikaa toipua. Kun Karyu ei ollut vastannut hänen puheluihinsa seuraavanakaan päivänä, Die ei edelleenkään jaksanut murehtia. Ei hän ollut toiselle niin merkityksellinen.
Mutta vielä nytkään Karyu ei vastannut. Dieta vaivasi. Varsinkin sen unen jälkeen hän ei vain voinut olla rauhallinen. Entä jos Karyulle oli tapahtunut jotain, eikä kukaan ollut auttamassa? Dien järki yritti varoittaa häntä. Hän asettaisi itsensä vaaraan, jos hän niin vain menisi tuppautumaan toisen yksityiseen tilaan.
Ehkä hän ei ollut Karyulle (vielä) tärkeä, mutta hän voisi tehdä itsestään sellaisen. Die päätti, että toinen tarvitsi häntä, hitot tekemättömistä töistä, vaikka Kaoru saattaisikin antaa hänelle selkään seuraavana päivänä.


Vajaa kaksi vuorokautta sitten maatessaan lattialla viimein yksin Karyu päätti, ettei hän antaisi periksi. Vaikka se tekisi hänet miten sairaaksi, vaikka hänelle tapahtuisi mitä, hän ei luovuttaisi.
Seuraavat neljäkymmentä tuntia olivat yhtä helvettiä. Karyu kielsi sinä aikana itseltään tuhannen muun asian lisäksi parvekkeelta hyppäämisen, naapureiden murhaamisen ja noin kymmenen nuoren naisen raiskaamisen. Jokainen torjunta niille hulluille mielihaluille aiheutti hänessä sanoinkuvaamatonta kipua ja pahoinvointia.
Hän ei ollut nukkunut silmäystäkään ennen kuin hän toisen päivän aamuna torkahti keittiönpöydän ääreen. Siitä hän havahtui muutaman tunnin kuluttua selkä jumissa, mutta muuten varsin tyynenä. Karyu lähti liikkeelle varoen, kuin joku olisi voinut hyökätä hänen kimppuunsa hetkenä minä hyvänsä, mutta mitään ei kuulunut. Jos hän olisi jaksanut, hän olisi voinut tanssahdella ilosta. Ehkä hän nyt voisi pestä kuivuneen tuskanhien kerroksen iholtaan ja levätä. Karyu tiesi, että hänen olisi pitänyt soittaa Kiritolle ja ilmoittaa jokin syy, miksei hän ollut tehnyt useampaan päivään Angelon eteen yhtään mitään, mutta hän päätti tehdä sen vasta suihkun jälkeen.

Karyun aivot olivat täysin sumun peitossa, kun hän vaelsi kylpyhuoneeseen ja vasta puolen tunnin kuluttua sieltä pois. Asunto oli hiirenhiljainen, haisi tunkkaiselta ja olohuoneessa istui joku, kun hän maleksi makuuhuoneeseensa etsimään siedettävää vaatekertaa. Vasta pukiessaan farkkujaan jalkaan hän tajusi palata siihen, mitä hän oli huomannut.
Joku istui hänen olohuoneessaan?
Karyu lähetti pikaisen rukouksen jumalille pyytääkseen, ettei aikaisempi harharumba alkaisi ainakaan vielä uudelleen. Sydän tykyttäen hän meni ovelle ja kurkisti toiseen huoneeseen.
Joku todella istui hänen lempinojatuolissaan. Mies. Varsin elävän näköinen. Ehkä neljäkymmentävuotias, korkeintaan viisikymppinen, mustat hiukset, mustat vaatteet, täysin rentoutunut.
Saattoiko hän todella kuvitella jotain niin normaalia?
Karyu etsi läheltään jotain kättä pidempää, muttei olisi yltänyt muuhun kuin kitaraansa. Hän ei ollut valmis uhraamaan rakasta soitintaan tunkeilijoiden tainnuttamiseen.
”Et sinä siinä onnistuisi.”
Miehen ääni soi olohuoneen läpi Karyun korviin melodisena ja matalana. Karyu nielaisi ikävän tunteen kurkustaan.
”Kuka sä olet?”
”Sinun isäsi.”
Kitaristi ei voinut mitään naurulleen. Hänen isänsä? Helvetissäkö hänen oikea isänsä todella ilmestyisi kuin tyhjästä hänen kotiinsa juuri silloin, kun hän – hetkinen.
”Niinpä.”
”Tiedätkö, mitä – ”
”Ehkä.”
Karyu päätti uskoa, ettei tämä henkilö olisi hänelle hengenvaarallinen, vaikka hän olisi mennyt lähemmäskin. Kävellessään edemmäs hän näki viimein kokonaan toisen kasvot. Heillä ei ollut kasvoissaan juuri mitään samoja piirteitä.
”Miten sä tiesit, että mä olen olemassa? Tai missä mä asun?”
Mies virnisti, heilautti kädellään vähättelevästi. ”Olen aina tiennyt.”
Se ei tyynnyttänyt Karyua yhtään. ”Miten?”
”Minulla on tiedonlähteeni.”
”Mikä sun nimi on?”
”Atsushi.”
”Sukunimi.”
”Ei tule käytettyä.”
He tuijottivat toisiaan uhmakkaasti ja kilpailevasti, vaikkakin Karyu näytti olevan ainoa, joka oli tosissaan. Atsushia nauratti.
”Miksi sä ilmestyit nyt?”
”Ajattelin, että saatat kaivata vähän… selvennystä siihen, mitä sinulle tapahtuu.”
”Sä siis tiedät –”
”Niin.”
”Älä vastaa ennen kuin saan kysymyksen loppuun!”
”Minä en ole ihminen, Karyu.”
Karyu tunsi veren hyytyvän suonissaan itkunaurupurskahduksen jälkeen. Atsushin ilme ei värähtänytkään.
Vaaleahiuksinen veti vapisevasti henkeä ja keskittyi katsomaan. He eivät todellakaan näyttäneet toisiltaan, ja Atsushi olisi helposti voinut olla liian nuori hänen isäkseen. Tuon ympärillä oli jonkinlainen iättömyyden muuri.
Mitä kauemmin hän tuijotti vanhempaa miestä, sitä kummallisemmaksi hetki muuttui. Kun Atsushi äkkiä hymyili, hänen hampaansa näyttivät pidemmiltä, terävämmiltä, ja hänen silmiinsä ilmaantui ohut, punainen hohto.
Karyu kavahti askeleen taemmas. Hän olisi halunnut sulkea silmänsä, muttei kyennyt.
Atsushin korvat muuttivat muotoaan. Hän näytti yhtäkkiä liian suurelta siihen nojatuoliin, vaikkei hänen vartalonsa koko ollutkaan vaihtunut. Miehen käsien iho alkoi muuttua: se näytti luovan nahkansa silmänräpäyksissä, ja normaalin ihmispinnan alta ilmaantui tummanharmaana hohtavaa ihoa.
Karyun oli pakko nipistää silmänsä kiinni. ”En halua tietää.”
”Etkö? Minusta tämä on aina ollut melko viihdyttävää.” Atsushin äänikin oli erilainen, vaivalloisempi ja syvempi, kuin hänellä ei olisi ollut aivan samoja fyysisiä ominaisuuksia, joita ihmiset tarvitsivat puheen tuottamiseen.
Karyu vain pudisteli päätään tiukasti ja puristi kätensä nyrkkiin. Hän arveli näyttävänsä viisivuotiaalta, joka ei halunnut mennä lääkärin vastaanotolle.
”Hyvä on.”
Karyu uskalsi jälleen avata silmänsä. Atsushi näytti taas miltei normaalilta. Omituinen hohto toisen silmistä ja koko kehosta eivät olleet kadonneet, mutta muuten mies olisi voinut käydä tavallisesta ihmisestä.
”Mikä sinä olet?”
”Arvaa?”
Karyu murahti. ”Mä olen liian vitun väsynyt mihinkään arvausleikkeihin. ”
”Olet tosiaankin tainnut valvottaa itseäsi turhan paljon.”
”Ai ihan itseäni? Se ei kuule ole ollut mikään minä, joka on pitänyt mut kiireisenä.”
”Olet väärässä.”
”Sano sitten, mikä helvetti mua vaivaa!” Karyulla ei todellakaan ollut kärsivällisyyttä sellaiseen.
”Se, miksi en näytä sinulta, johtuu siitä, että annoin sinulle äitisi suvun piirteet. En halunnut, että joutuisit kärsimään ulkomuodostasi.”
Sentimentaalista paskaa, kitaristi ajatteli. Miten sitä paitsi kukaan voisi päättää oman lapsensa ulkonäön?
”Me voimme. Ei sillä, että se olisi mikään yleisesti käytetty taito, sillä emme yleensä onnistu lisääntymään ihmisnaisten kanssa.”
”Kuulostaa siltä, että todella rakastit äitiäni”, Karyu totesi sarkasmi äänestään tihkuen.
”Äitisi on hieno nainen. Ihmisen ja demonin liitosta ei vain pidemmän päälle tule mitään.”
Häneltä irtosi taas ääni, josta ei voinut sanoa, oliko se itkua vai naurua. ”Anteeksi minkä?”
”Demonin, Karyu.”
”Haista paska.”
”Helvetin syvimmissä osissa lemuaa paljon pahemmalta.”
He jäivät tuijottamaan toisiaan useammaksi minuutiksi. Karyu yritti päättää, näkikö hän unta, oliko se harhaa ja jutteliko hän pelkälle tyhjälle nojatuolille, vai yrittikö Atsushi kusettaa häntä jotenkin. Hän ei uskonut taivaaseen ja helvettiin, hän ei uskonut oikein mihinkään. Nytkö hänen olisi yhtäkkiä pitänyt myöntää, että hänen isänsä oli taruolento?
Kaikkein pahinta oli se, ettei hänen oikeasti ollut vaikea uskoa.
”Onko mullakin siis joku piilotettu, epämääräisen näköinen olomuoto?”
”Ei, sillä olet vain puolidemoni. Teidän kaltaisenne näyttävät aina ihmisiltä, sillä se periytyy äideiltänne. Jos demoni on varomaton, hän saattaa jättää vahingossa jälkikasvuunsa merkiksi esimerkiksi punaiset silmät.”
Karyu hieroi etusormillaan ohimoitaan. Jo niin pienessä määrässä informaatiota oli tarpeeksi kestämistä, koska se oli niin… uskomatonta.
”Onko se kaikille tällaista helvettiä? Miksen mä ole tajunnut mitään koskaan aikaisemmin? Miksi vasta nyt?”
”Se vaatii useimmille kaoottisen elämäntilanteen.”
Ja sellainen Karyulla todellakin oli.
”Suurin osa selviää kuoriutumisesta helpommin kuin sinä.”
”Miten vitussa?”
”He eivät pyristele vastaan.”
Hän nauroi pilkallisesti. ”Vihjaatko, että mun pitäisi vaan antautua niille äänille, jotka käskee mun tappaa ja raiskata?”
”En.”
Voi helvetti.
”Mutta sinun ei myöskään tulisi yrittää estää niiden sanoja. Sinun pitäisi kuunnella niitä, vaikket toimisikaan niiden mukaan.”
Karyu ei todellakaan tiennyt, miten hän pystyisi sellaiseen, eivätkä hänen seuralaisensa vaikuttaneet niin helposti käsiteltäviltä. Kun hän kerran oli antanut periksi ja rikkonut jotain oikein suuremmat kaavan mukaan – hän ei ollut vieläkään siivonnut sotkua lattialta – häntä oli riepoteltu vielä tavallista pahemmin.
”Tasapaino, Karyu.”
”Etkö sä voisi auttaa mua?”
Atsushi kohotti kulmiaan ja näytti hetken jopa hämmentyneeltä. ”Mitä tarkoitat?”
”Sä tiedät, miten tämä homma toimii. Etkö sä voisi vain… käskeä sen puolen tulla mussa esiin ilman tällaista siirtymisvaihekärsimystä? Laittaa sen vain asettumaan muhun?”
Demoni hymyili hymyä, joka oli samanaikaisesti sekä vaikuttunut että ivallinen. ”En usko, että kestäisit sitä.”
Jos Karyu olisi ollut paremmissa ruumiin ja sielun voimissa, hän olisi ajatellut asiaa kahdesti. Nyt hän ei vain yksinkertaisesti jaksanut tai kyennyt sellaiseen. Hän sekoaisi päästään, jos tilanne ei muuttuisi. Olisi hyvin todennäköistä, että hän jossakin vaiheessa päätyisi itsemurhaan, eikä hän halunnut harkita sitä vaihtoehtoa. Daisuken ja Isshin kuolemien jälkeen hän ei ollut kyennyt edes laskemaan leikkiä aiheesta entiseen tapaansa.
”Eihän sitä voi tietää kokeilematta.”
Karyu nosti ylpeänä leukaansa ja tuijotti itsepäisenä isäänsä, joka samalla sekä pudisteli päätään että hykerteli naurusta. Sitten Atsushi nousi keveällä liikkeellä tuolista.
”Jos kerran haluat.”
Hän asteli vaaleahiuksisen miehen, poikansa, eteen. Karyu oli ollut varma, että demoni olisi häntä lyhyempi, mutta heidän katseensa kohtasivatkin tismalleen samalla tasolla. Kusetusta, hän oli varma siitä.
”Minä en aio jäädä tänne katsomaan, että selviät. Olet omillasi.”
Karyu ei antanut pettymyksen ja pienen pelon näkyä kasvoiltaan. Mistä hän toisaalta tiesi, aistiko Atsushi ne vielä helpommin kuin hän oli haistanut tunteet Diesta. Hän vain kohtasi toisen katseen mahdollisimman vakaana.
Karyu olisi vasta siinä vaiheessa halunnut tietää kaiken: mitä hänelle tapahtuisi ensin, miten se vaikuttaisi hänen elämäänsä, miten vahva hänen epäluonnollinen puolensa oikein olisi? Sanat kuitenkin takertuivat hänen kurkkuunsa ennen kuin hän sai niitä ulos.
”No, jos sinulla ei ole muuta kysyttävää…”
Karyu avasi suunsa ja oli sekunnin päässä armottomasta kysymyksien sarjasta. Samalla hetkellä Atsushi painoi kätensä hänen rintakehälleen ja tuli lähemmäs, vei huulensa miltei kiinni Karyun korvaan ja alkoi puhua. Sanat eivät kuitenkaan olleet japania, vaan jotain tuntematonta ja vanhaa, kenties muinaista kieltä. Vaikka Karyu ei ymmärtänyt niiden merkitystä, ne selvästi osuivat suoraan hänen uuteen minäänsä.

Ensin kitaristin ihoa alkoi kihelmöidä - ei sillä tavalla, miltä puutunut jalka tuntuisi, vaan sillä, kuin olisi pyörinyt havunneulasten keskellä. Kun Atsushi henkäisi eri sanoja hänelle, eri puolilta hänen kehoaan kuului naksahduksia ja natinaa, kuin vanhoja ovia olisi avattu. Karyu huohotti jo kauhistuneena, mutta se oli vasta alkua. Hänen jalkansa olivat voimattomat, mutta oli kuin Atsushin kädet olisi liimattu hänen rintakehäänsä, ne pitelivät häntä sijoillaan, vaikka toinen ei tehnyt muuta kuin antoi kämmeniensä levätä.
Karyun vartaloa alkoi polttaa sisältäpäin. Ensimmäinen kivunäännähdys, jota varten hänen oli pakko avata suunsa, toi mukanaan muitakin ääniä, naurahduksen ja kaukaisen huudon. Karyun silmät laajenivat järkytyksestä, mutta hän ei kyennyt enää sulkemaankaan suutaan. Se oli nyt selvä avattu portti.
Seuraavan hän oli kokenut aiemminkin. Hänen sisältään lähti aaltomainen voima, joka nykäisi häneltä polvet alta, veti kädet ja pään taakse. Karyu ei silti kaatunut lattialle, vaan jähmettyi paikoilleen. Ainoa asia, johon hän kykeni, oli silmien sulkeminen. Silmäluomien takana kirvelsi.
Tuntematon painovoima väänsi häntä joka suunnalta. Karyun nilkat taipuivat, kun hänen painonsa nousi jalkaterien varaan, selkä kaartui luonnottoman paljon. Hänen päänsä retkotti kuin räsynukella.
Karyu ei enää tuntenut Atsushin läsnäoloa, vaikka tiedostikin sen etäisesti edelleen jatkuvasta puheesta. Hänen ihonsa tuntui kuplivan, kiemurtelevan, odottavan henkeään pidätellen. Huokosista alkoi erittyä mustaa, sumunkaltaista ainetta.

”… sillä hän on minun ainoa poikani, cambion.”


Huuto, joka kaikui porraskäytävässä asti, ei ollut inhimillinen. Die kuuli sen astuessaan sisään kerrostaloon. Seuraavan parin minuutin aikana hän kirosi saatanallisen hartaasti niin varatun hissin, oman kuntonsa kuin senkin, että Karyu asui seitsemännessä kerroksessa.
Die ei välittänyt muista rakennuksen eläjistä paskan vertaa, kun hän raiskasi Karyun ovikelloa vähintään minuutin ajan. Hän yritti saada lukitun oven auki paljain käsin, hän potkaisi sitä, huusi toisen nimeä postiluukusta.
Ei vastausta.
Die oli repiä hiuksensa päästään. Ei hän voisi soittaa mihinkään palokunnalle tai edes aina hitaille ja myöhästeleville talonmiehille, jos Karyun asunnossa oli tapahtunut… no, jotain, mitä Die ei osaisi edes kuvitella.
Hän potkaisi ovea viimeisen kerran ja sadatteli. Sitten hän istui ylimmälle portaalle ja mietti, mikseivät ihmeet ikinä voineet tapahtua hänelle.

Dien selän takana kilahti lukko. Joku naapuri tulisi ilmoittamaan soittaneensa poliisille hänen riehumisestaan. Tai mikä parempaa, se naapuri olisi itse poliisi.
Kun kukaan ei sitten sanonutkaan mitään, hän huokaisi syvään ja vilkaisi olkansa yli.
Karyun asunnon ovi oli raollaan. Dien sydän vajosi.
”Karyu?”
Ei mitään. Tummahiuksinen kohottautui jaloilleen, vilkuili ympärilleen ja nielaisi. Niin raivokkaasti kuin hän olikin yrittänyt päästä sisään, nyt hän epäili laskevansa alleen, jos jossakin rasahtaisi.
Dien ensimmäinen haaste kynnyksen yli pääsemisen jälkeen oli päättää, uskaltaisiko hän sulkea oven. Kukaan ei saisi tulla sisään, mutta jos hän ei pääsisikään riittävän nopeasti ulos… Hän jätti uksen aavistuksen raolleen.
Eteisessä ei ollut mitään kummallista. Karyun villakangastakki oli pudonnut – tai jätetty – kenkien päälle, joten hän poimi sen ja ripusti sen naulakkoon.
Liian hiljaista, aivan liian hiljaista. Dien teki mieli liikkua selkä seinää vasten, mutta se olisi näyttänyt naurettavalta 90-luvun toimintaelokuvalta. Hän kurkisti keittiöön, jossa oli vain pieni kasa tiskejä. Keittiönpöytä oli tyhjä ja vain toinen tuoleista oli vähänkin sijoiltaan, niin, että sitä oli käytetty.
Olohuone. Se oli asunnon avonaisin tila, mikä nosti Dien hermostuksen tason pilviin.
Jokainen askel vei häneltä kymmenen sekuntia.
Lasinsiruja.
Hajonnut kehys, sen puristuksesta karannut juliste.
Hän näki käden, joka pilkotti sohvan takaa. Se sai mieheen vauhtia. Raaja oli onneksi kiinni omistajassaan, joka makasi huonekalun edessä liikkumattomana, kalpeana. Die oli pian saman värinen. Hän kyykistyi ja pyrki tarkistamaan, tuntuiko toisen pulssi, kohoiliko rintakehä, mutta kaikki, johon Die todella kykeni, oli tuijottaminen. Karyun silmät olivat tuskin huomattavan aavistuksen verran raollaan, hänen huulensa olivat auki, värittömät. Vaaleahiuksisen asento näytti siltä, kuin hänet olisi vain paiskattu lattialle, mutta ranteissa ja nilkoissa oli jotakin kummallista. Ne olivat vääntyneet miltei sijoiltaan.
Vaikka Die kuinka yritti estellä, paniikki kasvoi häneen. Hän nousi seisomaan, peruutti pari askelta, jäi siihen, kääntyi, kirosi. Mitä hän oikein tekisi? Hänen oli jostain syystä vaikea edes koskea Karyuun, kun tuo näytti niin menetetyltä.
Dien kasvot kohottautuivat, kun hän kuuli kolahduksen. Joku oli juuri painanut etuoven kiinni. Ulkopuoleltako? Joku huomaavainen naapuri oli luullut, että Karyu oli vahingossa unohtanut ovensa auki?
(Heidän oli ollut pakko kuulla se huuto, pakko.)
Dien selän takaa kuului kahahdus, tömähdys. Naksahdus, naksahdus, naksahdus, naksahdus.
Hän oli varma, että hänen sydämensä pysähtyisi.

”Daisuke.”




~*~










~*~
I'm sure the answers will echo there

Vuoden NC liian monena vuonna

avatar credit to silentcarnival @ LJ

    3 tykkää.
Avatar
Ujelo
Taustalaulaja
 
Viestit: 359
Liittynyt: Pe Elo 08, 2008 12:02 pm
Paikkakunta: Tampere

Re: Creatura [D'espairsRay/Dir en grey, 3/? 30.9.]

ViestiKirjoittaja jamie » Pe Syys 30, 2011 12:53 pm

Aina kun huomaan tähän tulevan jatkoa hypin ainakin henkisesti riemusta! Tää on aivan mahtava ficci ja se on sikäli jännä, että loppujen lopuksi kiinnostun aika harvoin yliluonnollisista meiningeistä. Tunnen itseni aina kauhean "ulkopuoliseksi" lukiessa ficciä kun jutut ei välttämättä iske. Mutta tää tuntuu siltä, tää on kirjotettu niin hyvin että tällanen pöljäkin tajuaa ja pysyy mukana.

Tässä ficissä on niin paljon kaikkea mikä yleensä sotisi mun mieltymyksiä vastaan! Yleensä Karyu ei muhun kauheasti vetoa, saati Diekaan. Ja sitten vielä tää yliluonnollisuus ja kaikkea. Mutta vau, tää on mun tämän hetken lemppari ficci johon odotan jatkoa vaan kuin kuuta nousevaa ja luen tän ihan kikseissäni. :DD

Jotkut sanavalinnat ficissä oli myös sellaisia että sai mut röhähtämään (tämä johtuen siitä että mulla on keuhkokuume... XD) huvittuneena. Die oli kuvailtu aivan ihanasti, siitä sai sellaisen mukavan inhimillisen kuvan tuossa tilanteessa jossa se pelkäsi ja oli ihan kuin päätön kana. Ja mä voin niin kuvitella sen reaktion kun se kuulee nimensä sanottavan tuossa lopussa. :'''D

Sekin oli yllättävää, että jaksoin kuunnella tuon lopun biisin joka oli yllättävän hyvä! En ole Buck-Tickiä koskaan pahemmin kuunnellut mutta ainakin tuossa kuulosti hyvältä ja oli kyllä aika sopiva ficin tunnelmaankin. :) Ja tietysti lempparikohtia on nää miesten krhmm, kiihkeät hetket. On meinaan vallan hyvin ja mukaansatempaavasti kirjoitettu ja Die nousee kyllä tässä ficissä mun lempparihahmoksi.

Kiitos näistä ja lisää jatkoa odotellessa. 8D

    2 tykkää.
Avatar
jamie
Teknikko
 
Viestit: 140
Liittynyt: La Syys 06, 2008 6:13 pm
Paikkakunta: Tampere

Re: Creatura [D'espairsRay/Dir en grey, 3/? 30.9.]

ViestiKirjoittaja mayabi » Pe Syys 30, 2011 8:48 pm

Mä en tiedä mitä mä sanoisin. Muuta kun et mä tykkään.

Tästä parituksesta en ole ennen lukenut ja hieman epäilin, koska olen kaavoihini kangistunut die/shinya kannattaja, mutta ei tää ollutkaan niin paha kuin pelkäsin. Aina kun mä alan lukemaan ficcejä, joista mä saan kunnolla kiinni, ei aiemmin luetuilla ficeillä enää ole väliä, koska mä ... mikä se sana on, sulaudun. Samaistun, tai jotain. Mä uppoan.

Mä haluaisin saada tietää, mikä Karyu käytännössä on. Mulle nimittäin tuli tosta kolmannen luvun "naksnakstumph"- kohdasta mieleen Kauna, tai joku muu kauhuleffa. Karyu on... puolidemoni? Mitä se tekee Dielle? Mulle tuli lähinnä Karyun demoni-puolesta mieleen sellainen jakautunut persoona, hyväminä vs. pahaminä. Mutta mä luulen et mun arvaukset ja ajatukset on jostain ihan väärästä suunnasta, niin mä jätän arvailun sikseen :'D

Mä en oikeesti tiedä )-: Haluaisin sanoa jotain... järkevää, edes kunnon kehuja, tai jotain, mut mä en osaa. Mua jännittää liikaa, mitä tässä tulee tapahtumaan. Mä haluan tietää lisää Karyusta, sen ja Dien "suhteesta" tai tulevasta sellaisesta ja.. tuleeko Atsushia lisää vielä tämän ficin aikana? Mä muuten hämmennyin kun tajusin sen olevan Karyun isä - mua alkoi naurattaa, mikä sit taas olikin tosi hyvä juttu hiljaisessa atk-luokassa kun olisi pitänyt kuunnella jonkun esitelmää :-D Mä mielummin luin tätä.
Meinasin nimittäin kommentoida jo toisen luvun jälkeen, mutta sä ehditkin laittamaan kolmannen luvun ensin.. Mä pyydän anteeksi sisällötöntä kommenttia ja ... no odottelen jatkoa.
Why don't you brake the mirror just what you need now

    2 tykkää.
Avatar
mayabi
Roudari
 
Viestit: 72
Liittynyt: Ke Kesä 09, 2010 6:15 pm

Re: Creatura [D'espairsRay/Dir en grey, 4/? 8.10.]

ViestiKirjoittaja Ujelo » La Loka 08, 2011 11:42 am

jamie

Eehehee, aion aivopestä sut yliluonnolliseen. 8D En tiedä, johtuiskohan tuo mahdollisuus eläytymiseen ja mukana pysymiseen siitä, että tää ficci ei oo ainoostaan yliluonnollisen tapauksen näkökulmasta. Tässä on kuitenkin vahvasti mukana se tavallisen ihmisen hämmennys ja hätä, kun tapahtuu kummallisia asioita.

Karyu/Die = mun uus OTP. Oon hirveän rakastunut tähän paritukseen, ja putoan sitä syvemmälle siihen, mitä enemmän niistä kirjoitan. Mutta siis ihan mahtavaa kuulla, että oot noin kiintynyt tähän ficciin, olen oikein onnellinen~

Mäkin oon röhähdellyt (flunssa...) ties mille tässä ficissä, mutta vaikka miten yrittäisin, en koskaan pääse omasta hirsipuuhuumoristani täysin eroon. Se tulee väkisinkin edes epämääräisiin kuvailuihin, jos ei minnekään muualle. Dieta on ihana kirjoittaa, kun siitä saa tehdä yksinkertasesti niin inhimillisen. Karyu on isompi haaste.

En mäkään oo Bukkua koskaan kuunnellut erityisemmin, mutta eräs ystävä minulle linkitti tuon, kun valitin ihan alkuun ongelmia keksiä nimeä tälle ficille. Hullaannuin ihan, muma on mahtibiisi, ja sopii todellakin tän tunnelmiin.
Lisää kiihkeitä kohtauksia luvassa eikun!

Jatkoa tulloo! Ja kiitos!



mayabi

Se kertoo jo kaiken oleellisen, kun sanoo, että tykkää. :D Okei ehkä mä tykkään siitäkin, jos sanoo vähäsen enemmän.

Voin kertoa, että kangistuin mäkin joskus ton Die/Shinyan puoleen, mutta sitten aloin lukea ficcejä, joissa Dieta (ja Shinyaakin) paritettiin ties kelle, ja no... näin siinä on sitten käynyt. Mulle on paljon yleisempää kirjoittaa crossover-pareja kuin bändin sisäisiä pareja. Eli hyvä, jos uppoaminen onnistuu!

Karyu on käytännössä juurikin se, mitä Atsushi kertoi: puolidemoni. Äiti ihminen, isä demoni, joten jätkä näyttää ihmiseltä ja käyttäytyy pääasiassa kuin sellainen, mutta sitten sillä on isältä perittyjä jänniä, arvaamattomia ominaisuuksia. Seuraavasta kappaleesta selviää, mitä se Dielle tekeekään. ;) (Eli joo, on tää sen verran pitkälle yliluonnollinen ficci, että sellainen on mahdollista.)

Kyllä Atsushi saattaa tulla vielä piipahtamaan uudelleenkin, se on erittäin mahdollista. Millaisessa tilanteessa, se onkin sitten kysymys erikseen.
Ei sun kommentti mikään sisällötön ollut laisinkaan! Toivon, että jaksat kommentoida toistamiseenkin, ja kiitän tästä oikein suuresti.




~*~




A/N: Pahoitteluni siitä, että jatkossa vierähti hieman pidempi hetki kuin edellisissä. Olen ollut kiireinen ja kipeä ja niin pois päin, joten koneellaoloa ei ole ollut niin helppo saada sopimaan päivärytmiin. Lisäksi tää kappale oli huomattavasti hankalampi kirjoittaa kuin aiemmat.

Luvassa on siis sitä K18-tavaraa, josta alkuun varoituksen sana: sen ei ole tarkoituskaan olla sellaista normaalin kuumaa. Olisin erityisspesiaalin kiitollinen, jos saisin kuulla, mitä ajattelette tästä seuraavasta luvusta.




~*~










~*~







4






Die mietti, olisiko juoksemisesta hyötyä.
Tuskinpa.
Jos joku pystyi havahtumaan niin kuolleesta tilasta, sellaista tuskin voitettiin vikkelillä jaloilla. Muutenkin Die epäili kykyään liikkua nopeasti. Aivan kuin joku olisi valanut hänen kenkiinsä sementtiä.
Hän nielaisi.
”Lähdössä jonnekin?”
Toisen ääni oli sävyltään niin vieras, niin erilainen, mutta kuitenkin tunnistettavissa.
Die katsahti kattoon ja yritti vetää syvään henkeä. Hän ei voisi pakoilla näkemistä kovinkaan kauaa, joten miksi välttää sitä ollenkaan. Hyvin rauhallisesti, melkein kuin hidastetussa elokuvassa, hän kääntyi ympäri ja katsoi Karyuun.
Vaaleahiuksinen kitaristi seisoi hieman kumarassa asennossa, mutta nilkat ja ranteet näyttivät jälleen normaaleilta. Hänen ihonsa oli edelleen lumenkalpea, mutta huulet alkoivat saada väriä, ja jostain syystä Die kiinnitti huomionsa Karyun hampaisiin, kun toisen kasvoilla leikki pahaa enteilevä hymy. Nekin näyttivät jotenkin erilaisilta.
Oliko se edes Karyun hymy?
Hän rykäisi ääntään selvemmäksi ja toivoi, että se kantaisi. ”Ehkä? Näytät… voivan paremmin.”
Karyu otti yhden askeleen lähemmäs, ja Die yhden taemmas. Toinen nauroi tietäväistä, hieman ilkkuvaa, mutta avointa, matalaa naurua.
”Ei sun tarvitse.”
Kyllä, Dien mielestä oli kyse varsin pakottavasta tarpeesta. Karyu tuli yhä häntä kohti, ja hän peruutti, kunnes törmäsi seinään. Toisen katse kulki hänen vartalollaan päästä varpaisiin. Die tunsi täysin tilanteeseen sopimattoman värähdyksen selkäpiissään.
Karyu kallisti päätään. Hetkeksi häipynyt hymy käväisi jälleen hänen suupielessään, silmissä välkähti. Ne vaihtoivat ohilipuvan tutkiskelun tiiviiseen tuijotukseen aivan kuin hän olisi nähnyt läpi Dien vaatteista.

Dien vatsaa väänsi. Hän tajusi vasta nyt liiankin selvästi sen, ettei Karyulla ollut paitaa yllään. Hänen suonissaan virtasivat yhtä suuret annokset pelkoa ja halua.
”Mikä sä olet?”
”Vain se, mitä aina ennenkin.”
Karyu painoi peukalonsa solisluidensa väliseen kuoppaan, vei sitten sormensa alaspäin. Die seurasi sen kulkua kuin hypnotisoituna. Hän asetti hikiset kämmenensä vasten tapetoitua pintaa hillitäkseen itsensä.
Karyun käsi jatkoi matkaa yhä vain alemmas, ohi vatsan, lantiolle ja –
Die sihahti. Onneksi toisella oli farkut jalassaan, sillä muuten hän ei olisi pystynyt minkäänlaiseen järkiajatteluun. Silti totuus oli kankaankin peittämänä ilmiselvä: Karyu oli helvetin kovana. Dien huulet raottuivat, kun hengitys muuttui liian vaikeaksi normaaleimmalle ilmatielleen.
Karyun käsi nousi takaisin ylös. Hän nuolaisi sormiaan silmät puolisuljettuina samalla, kun vapaa vasen käsi avasi housujen napin ja vetoketjun.
Vaikka Die kirosi älyttömän räävittömästi päänsä sisällä, onnetarta ei ilmaantunut. Hän ei pystynyt ummistamaan silmiään miltään, mitä toinen teki.
Karyu työnsi oikean kätensä housuihinsa, mutta kiihottunut äännähdys kuului Dien kurkusta, ei hänen omastaan. Tummahiuksinen oli liikahtaa edemmäs, mutta esti itseään viime hetkellä.

Ei, Die ei tekisi sitä virhettä. Hänen oli pakko muistaa, pakko pitää mielessään se, mitä oli tapahtunut, millainen Karyu oli juuri äskettäin ollut.

Karyun sormet eivät mahtuneet liikkuneet hänen suosimissaan tiukoissa farkuissa, mutta hän ratkaisi ongelman toisen mielestä pahimmalla mahdollisella tavalla. Hän laski housujaan alemmas ja veti kovuutensa esiin, ja sormet saivat liukua nyt vapaasti.
Dien takaraivo kolahti hiljaa seinään, hän käänteli päätään ja huokaisi perin tuskaisesti, muttei silti saanut katsettaan pois Karyun jalkojen välistä. Hänellä alkoi olla ahdistavan kuuma.
”Riisu vain.”
Die ei edes tajunnut, mitä teki, ennen kuin hänen nahkatakkinsa jo valahti hänen jalkojensa taakse kasaan. Hänen ajatuksensa alkoivat muuttua raskaiksi ja tahmeiksi.
”Die, Die.”
Kitaristi värähti kummallakin kerralla, kun hänen nimensä tipahti henkäisynä Karyun huulilta. Toisen käsi liikkui erektiolla laiskasti, eikä Karyussa itsessään näkynyt juurikaan merkkejä nautinnosta, jota kosketuksen oli pakko tuottaa. Sen sijaan ne suorastaan loistivat Diesta, joka vaikutti puolittain huumaantuneelta ekstaasista.
Yhä edelleen suuri osa hänen lihaksistaan oli ylijännittyneessä tilassa epäluulosta ja pelosta.

Karyun liikkeet olivat entistäkin itsevarmempia, vaativia, samanlaisia kuin hänen kaikki eleensä. Niissä oli myös sulavuutta ja vaivattomuutta, jotka eivät kuuluneet kitaristille normaaleissa olosuhteissa. Hänen äänessään olivat etäinen kaiku ja karheus, silmissään sata syvyyttä ja sävyä enemmän – kovia, selvittämättömiä, synkkiä mustan värejä korpista onyksiin. Ja hampaat – terävämmät?

Karyu ojensi vapaan kätensä Dieta kohti. Die pudisteli päätään ja veti hankalasti henkeä, yritti saada näkökenttäänsä muutakin kuin toisen paljaat ruumiinosat.
Tule.
Se oli käsky, vaikka sen voimakkuus oli vain kuiskaus. Dien jalat nykäisivät hänet liikkeelle. Hän ojensi kättään kohtaamaan Karyun ojennetun, mutta se katosikin hänen ulottuviltaan ja syöksyi hänen hiuksiinsa. Toinen tuli hänen luokseen ja pakotti häntä alaspäin, polvilleen.
Die aisti tuoksun, joka toi hänelle mieleen maanalaisen kallioluolan - yhtä kylmä, raaka ja aito. Hän yritti olla haistamatta sitä, olla hengittämättä, mutta hänen oli pakko, ja se tunkeutui hänen nenäänsä entistä todellisempana. Ei Karyu, ei hänelle etäisesti tuttu ominaistuoksu.
Karyu kiskaisi häntä hiuksista. Dien ei tarvinnut edes vilkaista toista kasvoihin tietääkseen, mitä toinen toivoi, eikä hän uskaltanut vastustaa.
Sormenpäät olivat kylmät hänen päänahkaansa vasten, mutta elin, jonka hän otti suuhunsa, oli niiden vastakohta. Himoon jatkuvasti sekoittuva pieni kauhu alkoi miltei lisätä Dien puutetta. Ehkä syynä oli tunne kaikkein vaarallisimmasta pelistä, veitsenterällä kävelystä – kunhan hän ei tiedostanut sitä tosiasiaa, että Karyu voisi oikeasti tappaa hänet. Hän oli varma siitä.
Toinen maistui ihmiseltä enemmän kuin tuoksui. Dien piti keskittyä hetken, että hän tajusi, mitä oli tekemässä. Hän ei usein ollut tehnyt niin miehelle. Nyt virheestä voisi saada rangaistukseksi jotain paljon pahempaakin kuin läimäisyn kalloonsa.
Karyun kynnet hieroivat hitaasti Dien niskaa kuin palkintona, kun hän pyrki mahdollisimman huolellisesti tutustumaan kielellään ja suullaan toisen kovuuteen. Tummahiuksinen oppi nopeasti, että kynsien kaivautuminen hänen ihoonsa tarkoitti määräystä toimia rajummin. Dien sydän tikitti tiheään eikä hän tiennyt, mihin olisi kätensä laskenut. Hän laski ne reisilleen, ei yltänyt asennostaan lattiaankaan, ei halunnut koskea Karyuun ilman siihen ohjaavia sanoja.
Yläilmoista kuului lyhyt naurahdus.
”Selkäsi taakse.”
Die epäröi, mutta vei sitten kätensä taakseen ranteet ristissä. Jostain syystä se vaikutti hänen tasapainoonsa epäsuotuisasti, ja Dien oli paljon vaikeampi olla tukehtumatta. Karyun sormet palasivat puristamaan hänen hiuksiaan ja niiden voima ohjasi hänen päänsä liikettä. Jos Karyu halusi olla syvällä hänen suussaan, ote piti siitä huolen, vaikka Die ei olisi moneen pitkään sekuntiin saanut happea ollenkaan.

Die olisi halunnut vääntelehtiä, irrottautua Karyun hallinnasta, nousta ja tunkeutua itse omalla kielellään Karyun suuhun, mutta… vitut. Hänen farkkunsa tekivät kipeää ja hän olisi mielellään hieronut lantiotaan mihin tahansa (jos ylpeys olisi antanut myöten).
Oman tuskan miettiminen sai Dien keskittymiskyvyn herpaantumaan. Hänen hampaansa osuivat vahingossa Karyuun, ja toiselta kuului ensimmäinen äännähdys. Se sattui tosin olemaan ärtynyttä tyyppiä, mikä sai Dien kehon halvaantumaan ja niskakarvat nousemaan pystyyn.
Karyu veti voimiaan säästelemättä Dien pään kauemmas itsestään epämukavaan takakenoon. Hän ei saanut nielaistua ohutta voihkaisua ajoissa.
Kun hän avasi silmänsä, Karyu tuijotti häntä noin puoli metriä korkeammalta. Iirikset, jotka aiemmin olivat läikehtineet yötä, olivat muuttumassa. Niiden pinnalla oli pieniä väreitä, kuin syvältä nousevia aaltoja, jotka olivat veren ja sametin punaisia. Ne täyttivät hiljalleen renkaat rosoiseen, erittäin tummaan punertavaan sävyyn.
Die tiesi, ettei se ollut hyvä merkki.

Karyu tarttui häntä leuasta ja survaisi hänet taaksepäin, muttei seurannut itse perässä, kuten olisi voinut olettaa. Toinen ei puhunut, ei sanonut mitään, vain nappasi kiinni Dieta nilkoista. Die ei tunnistanut omaa yllättynyttä ääntään, kun Karyu nosti hänet lattialta ja iski päin seinää yhä pidellen lujaa otetta hänen nilkoistaan. Painovoima veti Dien paidan, hiukset ja voimattomat kädet alas, hänen kämmenselkänsä iskeytyivät lattiaan.
Die hengästyi silkasta pelosta. Mitä helvettiä? Ei kukaan ollut niin voimakas, ei kukaan… ihminen. Hän oli aina laskenut itsensä sen kokoiseksi, ettei kukaan voinut niin vain paiskoa häntä.
Karyu saattoi tehdä hänelle juuri niin kuin halusi, avuttoman.
Die sulki silmänsä ja toivoi, että se auttaisi jotenkin. Hän ei halunnut tuijottaa Karyun jalkoja, tilanne nöyryytti muutenkin tarpeeksi.

Pahinta oli muistaa, että hän oli kiinnostunut Karyusta juuri sen takia, että toisesta voisi olla vastusta hänelle, ainesta jopa satuttamaan häntä.
Ei hän aivan sitä ollut tarkoittanut.

”Karyu – ”
”Pidä.”
Die ymmärsi käskyn automaattisesti, kun Karyu yhtäkkiä päästi irti hänen toisesta jalastaan. Hänen selkä- ja jalkalihaksensa valittivat päätöksestä. Dien ei kauaa tarvinnut miettiä, miksi Karyu oli tehnyt niin. Hänellä ei ollut mitään ongelmia tuntea sormia housujensa napituksella. Se sai hänet reagoimaan harkitsemattomasti – hän kiemurteli, mumisi hätäistä ”ei”tä.
Karyun kynnet napsahtivat hänen jalkansa ihon läpi samalla, kun toinen käsi pääsi esteettä vaatekerroksien sisäpuolelle. Die pysähtyi värähdettyään voimakkaasti.
Häntä pyörrytti, veri alkoi pakkaantua hänen päähänsä, ja samalla viileät kosketukset kannustivat hänen kiihkoaan entistä selvempään nousuun. Hänen näkökenttänsä alkoi sumentua reunoilta.
Miten sairas hän oikein oli, kun hän kykeni siinäkin tilanteessa himoitsemaan?

Juuri, kun Dien mieli oli pimentymässä, Karyu laski häntä alemmas ja päästi irti. Veri hyökyi sitä kaivanneisiin ruumiinosiin tuoden pistelevän tunteen mukanaan. Die yritti välittömästi kohota jotenkin ryhdikkäämpään asentoon, vaikka häntä pyörrytti yhä.
Karyu oli tarttua tuntemattomasta syystä hänen olkaansa, mutta Die liikahti pois yrityksen reitiltä. Hän hakeutui istumaan ja nosti sitten vähän uhmakkaan katseensa Karyuun. Toinen näytti tyytyväiseltä uuteen asenteeseen, virnisti petomaisesti.
Seuraavaa otetta Die ei voinut väistää, vaan Karyu veti hänet seisomaan – liian lähelle, ja hän vältti toisen silmiä. Karyu vaikutti jo lämpimämmältä, mutta muuten hänen piirteensä eivät olleet palanneet normaalimmaksi, päinvastoin.
Toisenlaisella hetkellä Die olisi voinut jäädä suremaan paitansa perään, jonka Karyu repi hänen yltään vaivattomasti kuin paperiarkin. Enemmän Die silti hämmentyi, kun toinen veti hänet itseään vasten, ja älähti, kun hampaat osuivat hänen hartiaansa. Die oli varma, että iho rikkoutui, mutta ainakaan Karyun ei tainnut olla mikään vampyyrin kaltainen, koska toinen ei juonut niitä pisaroita, joita hänen rintakehälleen asti valui.
Tosin lohduttiko se Dieta oikeasti, hän ei ollut varma.
Karyu työnsi hänen housunsa ja bokserinsa nilkkoihin, eivätkä sileät sormet häpeilleet röyhkeyttään kulkea kaikkialla, missä oli paljasta. Die ei taaskaan luottanut jalkojensa kantavuuteen, mutta ainoa mahdollinen tuki oli Karyun kehossa.
Toinen sähähti Dien käsistä olkapäillään, muttei tehnyt elettäkään hätistääkseen niitä pois. Miten niukasti Karyu puhui, miten paljon vähemmän piti tavallisia ääniä… Yläselän lihakset kiristyivät ja rentoutuivat kosketuksen alla. Dien sydän löi kurkunpohjalla asti. Silti hän hiveli aavistuksen vapisevilla käsillään Karyun selkää alemmas, kyljille – ehkä, jos hän osoittaisi sellaista kiintyvää kiinnostusta, toinen päästäisi hänet helpommalla? Hän ei vain tuntenut sen olennon, joka Karyussa asui, logiikkaa. Hän ei tiennyt, milloin oli tekemässä virhettä, milloin valitsemassa oikein.
Karyu murahti, kun Dien peukalot osuivat toisen lantioluihin. Hän väisti täpärästi jähmettymisen ja tarttui Karyun vaatekerrosten reunoihin, veti niitä alemmas. Toinen potkaisi nilkkojensa ympärille laskeutuneet turhakkeet sivuun ja veti Dien sitten täysin itseään vasten. Dien hengitys katkesi lantiosta vasten toista samanlaista ja siitä, miten läheltä hän joutui kohtaamaan Karyun katseen. Vaalea ei räpäyttänyt silmiään kertaakaan. Die olisi antanut paljon, että olisi voinut peittää reaktionsa samalla tavalla, kun hän ei voinut mitään ynähdykselleen käsistä takamuksellaan.

Die sulki silmänsä neljäksi sekunniksi, ja kun hän avasi ne jälleen, hän tajusi jonkin törmäävän takareisiensä alaosaan. Hän kirosi, muttei saanut pysäytettyä kaatumistaan sohvalle sen käsinojan yli. Karyu veti häneltä kengät, sukat ja muut epäoleelliset vaatekappaleet lopullisesti pois.
Die ponnisti itsensä kyynärpäidensä varaan, mutta toinen kiskaisi häntä takaisin päin, sai hänet romahtamaan uudelleen. Kaikki tapahtui niin nopeasti, ettei Die uskonut olevansa ajan tasalla.
Karyu kumartui nuolaisemaan hänen vatsaansa. Hän seurasi tarkasti, vaikkakin melkein vastoin tahtoaan, oliko toisen kielikin muuttunut. Siinä ei onneksi näkynyt mitään erikoista, mikä kierolla tavalla rauhoitti häntä.
Ainakin siihen asti, kunnes toisen sormi livahti hänen pakaroidensa väliin ja painautui hänen sisäänkäyntiään vasten. Die yritti uiskennella pakoon kauemmas sohvalle, mutta Karyun toisen käden ote hänen reidestään oli liian vahva. Rentona pysymällä hän auttaisi itseään paljon, vaan miten mahdollista se todella oli? Hänen pitäisi lakata pelkäämästä.
Die luotti uudelleen näkönsä väliaikaiseen sulkemiseen. Mielikuvitus – aina poissa, kun sitä tarvittiin. Jos hän olisi voinut, hän olisi pannut muutkin aistinsa hetkeksi pois päältä. Mielellään muistinsakin. Vaikka hän saattoi kuvitella sormen jonkun toisen – tai täysin inhimillisen Karyun – omaksi, hän ei unohtanut, asiat elivät, palasivat, välähtelivät Dien mielessä sekavina. Huone oli täynnä hengityksen ja sydämen ääniä.
Karyu mumisi jotain, josta hän ei saanut selvää. Toinen siirsi oikean kätensä hänen alaselkänsä alle, nosti häntä hieman, vei seuraavan sormen hänen sisäänsä. Die kiristeli hampaitaan ja tyynnytti itsensä väkisin.
Oli turha jossitella, mutta osa Diesta toivoi, ettei hän olisi ajanut itseään siihen. Toinen puoli oli yhä vialla, halusi edelleen siitä jotakin, eikä Die halunnut tutkia sitä syvemmin. Karyun edetessä se osa hänestä kuitenkin asteli yhä selvemmin esiin.
Mikä helvetin masokisti, mikä.

Karyu veti Dieta taas lähemmäs itseään, tumman jalat kylkiensä viereen, Die etsi epätoivoisesti käsillään tukea karheakankaisesta sohvasta. Hän ei halunnut kokea toistamiseen huimausta siitä, miten hänen päänsä oli liikaa alempana kuin hänen alemmat raajansa.
Die huusi, kun Karyu työntyi hänen sisälleen hitaasti, äänestä häiriintymättömästi. Kipu raastoi häntä kahteen suuntaan niin toiveita täyttävällä kuin vastustettavallakin tavalla. Hän oli halunnut sen sattuvan, mutta oli olettanut Karyulla olevan kärsivällisyyttä. Nyt sen ilmeinen puute sai Dien toimimaan. Hän taisteli itsensä niin pitkälti istuvampaan asentoon käsinojalla kuin vain pystyi, tarttui kuristaen Karyua käsistä, repi happea, kohtasi toisen tuskaisena.
”Sänky.” Hänen äänensä oli repaleisen käheä, mutta tärkeintä oli, että se toimi.
Jostain syystä Karyu suostui. Toinen nosti Dien syliinsä muuttamatta sitä totuutta, että oli hänessä. Die hämmentyi Karyun kehon kuumuudesta, se hohkasi lämpöä, ja yllättäen sama valtasi hänetkin. Se levittäytyi hänen soluihinsa ja vaikutti kummallisesti tekevän heistä yksikön kahden erillisen elävän sijaan. Dien lihakset antoivat periksi ja päästivät Karyun syvemmälle tavalla, joka sai hänet etsimään uudestaan kykyä pidellä jostakin kiinni. Hän sai juuri ja juuri takerruttua toiseen niin, ettei pudonnut lattialle, vaikka tuskin Karyu olisi antanut sen tapahtua. Tasapaino vaati epämääräistä liikehdintää, mikä katkaisi toisen olemattomat hermot.
Ovenpieli kaivautui Dien lapaluiden väliin, kun Karyu työnsi hänet sitä vasten, vetäytyi ja löi itsensä takaisin, uudestaan, siirsi toisen kätensä painamaan Dien karmia vasten tiukemmin. Die olisi halunnut tukkia suunsa, josta karkasi varsin kovaäänistä ja häpeällisen tarvitsevaa sadattelua. Hän suoristi oikean jalkansa ja sai sen ottamaan oviaukon vastakkaisesta laidasta tukea.
Karyu kannatteli häntä kevyesti kuin viisikiloista. Die huomasi janoavansa niitä lyhyitä, rajoitettuja henkäisyjä, joita hän onnistui välillä kuulemaan.
Mustelmat selässä eivät häirinneet, mutta Die ei halunnut ihonsa kuluvan rikki. Se hankasi puuta vasten jokaisella liikahduksella, jotka tuntuivat täräyttävän häneen uusia väreitä. Hänen ei tarvinnut kuin ajatella sänkyä.

Karyun kynnet tekivät kymmenen raapaletta Dien ranteisiin, kun toinen piteli niistä kiinni, tuijotti alas häneen. Die katsoi takaisin ja seurasi ajoittain sumenevasti, miten punainen väri aaltoili, muuttui lähes mustaksi ja taas kirkkaammaksi. Hän ei löytänyt kitaristia ruosteenpunasta, vaan syövereitä, joita ei olisi pitänyt olla, joita ei ollut olemassa, jotka eivät olleet siitä maailmasta.
Dien jalat olivat liimaantuneet Karyun ympärille. Lantio oli kulmassa, jossa toisen liikettä ei estänyt mikään. Die ei enää edes yrittänyt hiljentää itseään, se oli niin turhaa, osumat herkkiin kohtiin liian lujia, ihot liian polttelevia. Hän olisi halunnut jo laueta, päästä pakoon Karyun hallitsevuutta ja vierautta, mutta oli kuin toinen olisi voinut lukita häneltä oikeuden siihenkin. Sillä hetkellä Karyu vangitsi hänet muullakin tavalla kuin fyysisesti, eikä ainoastaan Dien vartalo ollut arka ja avoin.

Karyun hengitys muuttui ohuemmaksi, tiheämmäksi. Liikkeet siirsivät Dieta sängyllä, uupuneena, epätoivoisena, hikipisara putosi tummahiuksisen rintakehälle ja hajosi sateenharmaiksi sadasosiksi.
Die ei uskaltanut kääntää huomiotaan sivulle, kun hän näki vilkaisulla Karyun käsivarsien vääristyvän graniitin väriin.
Silmät eivät päästäneet häntä karkaamaan. Niiden punaisuus syveni tuoreeseen vereen ja kaikki, mitä Karyu teki, teki hänelle kipeää. (Toinen olisi voinut tappaa sillä sekunnilla, hän tiesi sen.)
Iirikset räpistelivät ruskeaan ja takaisin niiden yliluonnolliseen muotoon nopeasti kuin siipien iskut, Karyu valitti, kupersi selkänsä, Die näki välähdyksiä hampaista ja sitten toinen puristi hänet niin lähelle itseään kuin kykeni, tuli niin syvälle kuin oli mahdollista. Orgasmi sai Karyun värähtelemään rajusti. Die tajusi toisen tyhjenevät silmät ennen kuin sai viimeinkin itse menettää otteensa – kämmen kurkullaan.


Die näki ensimmäisenä havahtuessaan Karyun yllään.
Sen, jonka hän tunsi.
Vaaleat, luonnonkiharat hiukset olivat kosteat, iho oli entisensä. Toinen kannatteli itseään hänen yllään, vaikka käsivarret tärisivät heikkoudesta.
Katse oli laajentunut, hämmentynyt, muttei mitään muuta kuin aidon kahvinruskea.
Die ymmärsi hitaasti, mutta varmasti, ettei Karyu tiennyt mitään. Toinen ei ollut niin jännittynyt siksi, että olisi ollut järkyttynyt kaikesta tapahtuneesta, vaan siksi, ettei muistanut sitä.
Sekunnit olivat vitun pitkiä.
Kun Karyu kiristyi kuin viritetty jousi, Die keräsi viimeiset voimansa ja käänsi toisen alleen. Karyu vastusteli, muttei kovinkaan ponnekkaasti. Luultavasti tuokin oli menettänyt suurimman osan energiastaan. Mies oli häpeissään ja vaivaantunut, ahdistunut.
Die ei tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt sanoa. Nyt, kun hän olisi saanut puheelleen kunnon kaikupohjan, mieleen juolahtavat jutut jäivät oleskelemaan kielen päälle ilman vakavasti otettavia aikeita tulla ulos.

Mitä hittoa oli tapahtunut?
Tai ehkä se ei ollut kysymys, jonka olisi pitänyt tulla Dielta. Karyu ei kuitenkaan vaikuttanut halukkaalta käyttämään puhekykyään yhtään mihinkään.
Miksi kaikki oli tapahtunut?
Se tuntui enemmän Dien omalta kysymykseltä, sillä hän todellakin halusi selityksen. Vaikkei Karyu tiennyt tarkkaan, mitä oli tehnyt, ehkä tuo kuitenkin osaisi kertoa, miksi oli toiminut niin.
Ja se kaikkein tärkein asia: mikä saatana Karyu oikein oli?

Karyu ei antanut heidän katseidensa kohdata, mutta Die tarkkaili hänen kasvojaan kuitenkin. Toinen näytti täysin uupuneelta, mutta liian huonosti voivalta nukahtamaan.
Die kuulosteli omaa oloaan. Häntä jomotti kaikkialta, väsytti, mutta pelko oli poissa. Hän tunsi olonsa turvalliseksi, miltei normaaliksi Karyun yllä. Ehkä hänen alitajuntansa oli liian tuudittautunut uskomaan, ettei toinen voisi niin voimattomana heittäytyä uudestaan tunnistamattomaksi olennoksi.
Niinpä Die teki asian, jota hän oli kaivannut aiemmin, muttei ollut voinut kuvitellakaan tekevänsä sitä.
Hän käänsi Karyun päätä ja suuteli toista. Vaaleahiuksinen maistui suolaiselta ja rautaiselta.




~*~
I'm sure the answers will echo there

Vuoden NC liian monena vuonna

avatar credit to silentcarnival @ LJ

    8 tykkää.
Avatar
Ujelo
Taustalaulaja
 
Viestit: 359
Liittynyt: Pe Elo 08, 2008 12:02 pm
Paikkakunta: Tampere

Re: Creatura [D'espairsRay/Dir en grey, 4/? 8.10.]

ViestiKirjoittaja mare » To Loka 13, 2011 12:58 am

no huhhuh. mun pää tyhjeni, tuli liikaa asioita lukiessa mieleen. :D pitäs oppia kirjottamaan kommentteja samalla ku lukee? hm.

eniveis, alottaapi nyt siitä että paritus huvittaa mua. dien ja zeron seikkailuja on kyllä päästy seuraamaan ficeissä, vaikkaki oon ollu jo pidempää sitä mieltä, että vaikka seki kuinka hyvä paritus on, nii die ja karyu, härregyyyd. kaverin kanssa joskus randomisti heitettiin se paritus ropeen ja siitä tuliki nii hyvä että oon ite kirjottamassa näistä ficciä kans, mikä tulee sitte tänne joskus jos vielä valmistuuki. kerkesit sitte eka kuitenki, oon huvittunut ja toivotan onnea. :D ne luonteet on nii vahvoja molemmat omalla tavallaan, etten suostu uskomaan, että niistä koskaan mitään tylsää sais aikaseksi edes kirjotettua.
vieläpä, kun on tämmönen aihe.

myönnän kyllä aluksi säikähtäneeni että tästä tulis taas yksi monista vampyyrificeistä (mitä vastaan mulla ei mitään kylläkään ole, päinvastoin, ei ollut vain lähinnä fiilistä) missä tulee se muutos ja kohta kaikki on kovin dramaattista, ja nyt oon ihan kiitollinen että jatkoin lukemista. vaikkei oma elämänkatsomus noiden demoneiden kanssa mene ihan samaan, niin tykkäsin lukea tuota mimmonen karyusta alkoi tulla ja lopulta sitten tuli. (siitä puheen ollen, tuleeko atsushia näkymään vielä myöhemminkin? son sen verran hieno mies että mielelläni lukisin lisääkin tässäkin. :D) dien käytös hämää välillä ja saa tosiaan sen vaikutelman että ei se karyu mikään heikkopoika enää oo, tuo seksikohtaus oli yksi hienoimmista, kun se oli niin jotenki rehellinen ja huoku sitä energiaa. toivon vaa että se daiska pistää jossain välissä vastaankin tai rupeaa jollain tapaa sentään osoittamaan mieltään, eikä vaan ala nysväilemään. :p

jatkoa odottelen innolla, vaikkakin pakko mainita, ettei puhekielen käyttö oo koskaan ollu mun mieleen nii paljoa, ellei sitten oo kirjotettu kokonaan puhekielellä. eiköhän tuohon totu taas, nyt vaan alussa tahtoo mennä ajatukset ristiin kun yhtäkkiä kuulostaakin nii eriltä.

en nyt tällä kertaa osaa väsätä mitään kovin järkevää tähän, mutten kuitenkaan myöhemmin muistaisi kommentoida. lisää odotellessa, kiitan ma~
Kuva
in fact anyone hates it.

    2 tykkää.
Avatar
mare
Bändäri
 
Viestit: 39
Liittynyt: To Elo 14, 2008 7:34 pm

Re: Creatura [D'espairsRay/Dir en grey, 4/? 8.10.]

ViestiKirjoittaja Avalyn » Su Kesä 24, 2012 11:11 pm

Tahdon jatkoa. Heti.

Kyllä, tiedän, ettei ole kohteliasta aloittaa kommenttia noin vaativilla sanoilla, mutta luettuani tänään uudelleen kaikki neljä tähän mennessä ilmestynyttä osaa muistin jälleen, kuinka järkyttävän kovasti janoan saada lukea, mitä Dielle ja puolidemoni!Karyulle seuraavaksi tapahtuu. Tämä ficci on ehdottomasti yksi parhaita viimeisen vuoden sisällä Lafiin ilmestyneitä jatkoficcejä - uskaltaisinkohan jopa ketään muuta ficcaajaa loukkaamatta nimittää tätä kaikkein parhaaksi? Ainakin kiusaus tehdä niin on suuri... Tässä ficissä on imua ja omaperäisyyttä ja laittoman vahva tunnelataus, jotka nostavat tämän teoksen reippaasti keskivertofanfictionin yläpuolelle. Tarina koukutti minut heti ensimmäisen luvun aikana niin, ettei siitä koukusta ole enää toivoakaan päästä irti. Jos tämä olisi oikea kirjakaupassa myytävä romaani, ostaisin tämän. Minä niin ostaisin tämän. Ja minä ostan hyvin harvoin kirjoja omakseni.

...Taidan kuulostaa hivenen fanaattiselta fanilta. :D Ehkä olisi pitänyt kommentoida tätä lukematta ensin koko tarinaa uudelleen, koska silloin en olisi muistanut niin selvästi, kuinka pahasti olen tähän ficciin koukussa. Toisaalta nyt tuli todistettua, että tämä ficci kestää erinomaisesti useita lukukertoja. Sen sijaan, että uusintalukukerta himmentäisi tarinan hohtoa, se kirkastaa sitä ja saa tajuamaan, etteivät vaillinaiset muistikuvat ole tehneet oikeutta tälle ficille. Erityisesti ficin voimakas tunnelma tuli melkein kuin uutena asiana toisella (vai olikohan tämä jo kolmas...?) lukukerralla... Ei hemmetti, nainen, minkä latauksen olet onnistunut tähän ficciin loihtimaan! Olin koko ajan melkein yhtä täpinöissäni kuin Die, vaikka olin turvallisesti ruudun toisella puolella, sillä ilmassa oli jatkuvasti niin paljon jännitystä, seksiä, pelkoa, kiukkua, turhautumista ja muita voimakkaita, alkukantaisia tunteita. Onnistuit välittämään sekä Karyun että Dien tuntemukset ja mietteet niin hyvin, että kehoni unohti useampaankin otteeseen, etten minä ole lähellä yhtäkään puolidemonia, ja päätti pumpata suoniini adrenaalinia sen verran runsaasti, että paikoillaan pysytteleminen meinasi käydä vaikeaksi. Onneksi tarinan vetovoima on niin vahva, ettei tietokoneen edestä lähteminen ollut vaihtoehtojen joukossa. ^^

En ainakaan äkkipäätä muista aiemmin lukeneeni Karyu/Dietä, mutta olin jo ennen ensimmäisen luvun loppua totaalisen myyty tälle paritukselle. Karyu ja Die vaikuttavat niin vahvoilta ja ennen kaikkea toistensa kaltaisilta luonteilta, että yhteenottoja on takuulla luvassa jossain vaiheessa, mutta eihän rakkauden kuulu helppoa ollakaan. Henkilökohtaisesti luen kaikkein mieluiten vaikeista parituksista ja suhteista, joissa kaikki ei mene kuin päiväunessa, ja Karyu/Die totisesti vaikuttaa tarpeeksi kompleksiselta makuuni. Karyun demoninen luonto tulee epäilemättä aiheuttamaan ongelmia, mutta uskon, että osa ongelmista kumpuaa myös Diestä ja Karyun tavallisesta puolesta. Ei sitä paitsi sovi unohtaa, että Karyu piti ennen Diestä lumoutumistaan itseään heterona, joten suhteen rakentaminen Dien kanssa tulee todennäköisesti olemaan sikälikin monimutkaista...

Karyu/Diestä on myös sanottava, että se on äärimmäisen seksuaalinen paritus. Heti Karyun ja Dien ensikohtaamisesta lähtien läsnä oli epätavallisen voimakas seksuaalinen aspekti, joka on sittemmin meinannut viedä allekirjoittaneelta jalat alta ja mielenterveyden päästä moneen otteeseen. Siis oikeasti, tiedän, että olet yksi Lafin ehdottomasti parhaista NC-tason kirjoittajista, mutta tämä on jo naurettavaa! Miten sinä oikein teet sen? Miten luot tunnelman, joka on niin täynnä puhdasta himoa, että lukijan silmät menevät ristiin ekstaasista? En ymmärrä... Mutta nautin. Nautin hyvin paljon.

Nyt kun aloin puhua seksistä, voisin saman tien sanoa jotain viimeisimmän luvun seksikohtauksesta, kun kerran pyysit siitä palautetta. En tosin taida saada mitään kovin järkevää kaivettua ulos itsestäni, koska äsfgrjhrbg, tuo seksikohtaus oli niin kuuma, että aivoni sulivat. Pidän kaikkein eniten seksistä, jossa toinen osapuoli on selvästi dominoiva ja toinen selvästi alistuva, ja tässä tapauksessa asetelma oli juuri tuollainen, ja selvästi olikin. Karyun henkinen ja fyysinen ylivoima, rajuus ja demonisuus yhdistettynä Dien pelon sekaiseen himoon, masokismiin ja vastentahtoiseen nautintoon oli jotain niin tajunnanräjäyttävää, etten voi kuin hartaasti toivoa, että kirjoitat jatkossa lisää samantapaisia kohtauksia. Yhtään liioittelematta parasta ficciseksiä aikoihin. (Anteeksi, en ole vieläkään oppinut kommentoimaan seksikohtauksia järkevästi tai analyyttisesti.)

Nyt voisin palata vähän taaksepäin ja todeta, että onnistuit erinomaisesti pitämään salassa sen, mikä Karyusta oli tulossa. Kahden ensimmäisen luvun ajan veikkasin vahvasti, että hänestä tulisi vampyyri, mutta tietenkin sinä yllätit ja heitit kehiin ainakin jiirufanfictionissa ennestään tuntemattoman olennon. Ei todellakaan käynyt pienessä mielessäni, että Karyusta tulisi demoni, enkä edes tajunnut, että asialla olisi jotain tekemistä Karyun oikean isän kanssa, vaikka näin jälkikäteen ajateltuna minun olisi kyllä pitänyt hoksata se. Niin tai näin, demoni on ihastuttavan omaperäinen keksintö. Toivoisin melkein, että tässä ficissä tavattaisiin muitakin demoneja kuin Atsushi ja saataisiin kuulla lisää helvetistä. Olisi hauskaa saada tietää, onko helvetti tämän ficin maailmassa sellainen kuin Danten Jumalaisessa näytelmässä vai kenties jotain ihan muuta... Toisaalta taas Karyun ja Dien suhde on sen verran mielenkiintoinen, ettei tämä ficci välttämättä tarvitse kovin paljon muuta kuin sen lukijan mielenkiinnon säilyttämiseksi.

Mutta niin, se Karyun muutos. Oli hyvä taktiikka vihjata ensin vähän, että Karyulla ei ollut kaikki kunnossa, ja antaa hänen tilansa sitten vähä vähältä pahentua. Dien toimiminen triggerinä tarjosi paljon nautinnollisia hetkiä sekä loi Dien ja Karyun välille erityistä suhdetta. Nyt, kun Die tietää Karyun olevan jotain epäinhimillistä ja on omakohtaisesti kokenut Karyun demonisen puolen, kaksikko tuskin pystyy enää palaamaan hyvänpäiväntutuiksi... Kuvailit Karyun muutosoireita sen verran elävästi ja vahvasti, että minua hieman creeppasi, mutta niin oli varmasti tarkoituskin. Erityisesti kolmannen luvun loppu sain sykkeeni kohoamaan pilviin, sen verran pelottava tilanne oli naksahduksineen kaikkineen. *puistattelee* Kauhuelementtejäkään ei siis tästä ficistä puutu.

Pidän paljon kolmen ensimmäisen luvun alussa olleesta kursivoidusta osasta, jossa paljastetaan palanen Karyusta ja tämän elämästä. Nuo palaset auttavat ymmärtämään Karyuta paremmin ja tarjoavat lukijalle tilaisuuden päästä lähemmäksi hänen maailmaansa. Toivottavasti käytät tuollaisia kursivoituja osioita myös tulevien lukujen yhteydessä. ^^ Voisi myös olla mielenkiintoista saada lukea vastaavanlaisia pieniä paljastuksia Diestä ja tämän taustoista. Vaikka Die onkin Karyun verrattuna Se Tavallinen, olen varma, että hänelläkin on takanaan vaikka mitä mielenkiintoista. Kenties Die on havainnut jo joskus aiemmin masokistisia taipumuksia itsessään, aivan kuten Karyu oli havainnut haluavansa toisinaan seksiä, joka on niin rajua, että siitä jää jäljet. En ainakaan olisi kamalan yllättynyt, jos niin olisi asioiden laita...

Molemmista bannereista olen tykännyt, samoin nimestä, joka on taattua Ujelo-laatua. ^^ Creatura~ En tiedä, onko se oikea sana vai ei, mutta selvä yhteys englannin sanaan creature tekee sen ymmärrettäväksi. Jostakin syystä minulle tulee sanasta creatura hieman mieleen latina... Lisäksi creatura kuulostaa vanhalta ja jotenkin alkuvoimaiselta sanalta, mikä sopii tietysti erinomaisesti tämän ficin sisältöön. Creaturassa on myös vähän jotain kristillistä, niin että saatan kuvitella löytäväni sen jostakin vanhasta kirkollisesta tekstistä... Et haluaisi paljastaa, mistä tai miten keksit tämän ficin nimen?

Alun perin minun oli tarkoitus vähän kitistä puhekielen käytöstä tässä ficissä, koska en tykkää lukea puhekieltä moniosaisissa ficeissä (oneshoteissa se yleensä menee), mutta nyt olen jo sen verran tottunut siihen, että taidan jättää kitinän tämän maininnan tasolle. En kyllä silti luovu siitä mielipiteestä, että moniosaisissa ficeissä myös replat olisi parempi kirjoittaa kirjakielellä. :P Mutta niin, kun nyt repliikkeihin pääsin, niin voisin saman tien kehaista vähän dialogiakin. Se on ihastuttavan ytimekästä, kahden miehen suuhun sopivaa, kaikkine keskeytyksineen aidonoloista ja omalla arkisella tavallaan latautunutta. Erityisesti pidän siitä, että käytät dialogia säästeliäästi, niin että kun repliikkejä tulee, niillä tietää olevan merkitystä. Ylipäätään tässä ficissä dialogi, kuvailu ja toiminta ovat ihailtavan hyvässä suhteessa toisiinsa.

Tuntuu vähän omituiselta koettaa kehua kaltaisesi kokeneen kirjoittajan kirjoitustyyliä, koska se tuntuu niin luontevalta osalta kokonaisuutta, että en usko sinun joutuvan kamppailemaan sen kanssa vähemmän kokeneiden kirjoittajien tavoin. Tyyli taitaa tulla sinulla jo pitkälti selkärangasta? Ainakin sinun ficeissäsi on jo vuosia ollut samantapainen, varsin helposti tunnistettava ominaislaatu, mikä tekee uusiin ficceihisi tutustumisen miellyttäväksi, kun jotain tuttua on aina läsnä juonien ja aiheiden erilaisuudesta huolimatta. Mutta niin, pidän hurjasti tyylistäsi myös tässä ficissä. Virkkeiden pituuden vaihtelu pitää tekstin eloisana, vertaukset ovat omaperäisiä ja kuvailu on erinomaisen ilmaisuvoimaista. Niin paikat, tapahtumat, ajatukset kuin tunteetkin välittyvät elävinä ruudun toiselle puolelle, niin että ficin maailmaan on vaivatonta upota ja unohtaa hetkeksi oikea elämä. Tämän ficin kohdalla voisin vielä erityishuomiona nostaa esiin onnistuneen kirosanojen ja suorasukaisten ilmausten käytön, joka luo omalta osaltaan miehistä, hivenen rajua ilmapiiriä.

Nyt taidan kipittää katsomaan Supernaturalia, eli yliluonnollisissa tunnelmissa jatketaan. Kiitos tähänastisista osista ja postaa pian jatkoa! ♥
Jossain ollessaan on jostain poissa.

    2 tykkää.
Avatar
Avalyn
Vuoden trouble
 
Viestit: 589
Liittynyt: Ma Helmi 16, 2009 10:13 pm

Re: Creatura [D'espairsRay/Dir en grey, 5/? 27.6.]

ViestiKirjoittaja Ujelo » Ke Kesä 27, 2012 8:35 pm

Kiitos kommenteista, ja anteeksi kun vastaan näin myöhään~

mare

Mäkin olen huomannut, että aivan randomisti heitetyt (ropeparituksetkin) saattaa osoittautua varsinaisiksi kultakimpaleiksi. :D En itse nyt pysty muistamaan, miten päädyin ottamaan Karyun ja Dien tähän ficciin, vaikka se ficin nykyisten tapahtumien valossa alkaa tuntua yhä loogisemmalta, mutta... Niin! Hienoa, että on muitakin tähän pariin mieltyneitä, muakin kiinnostaisi lukea enemmän tällä parituksella. (En tiedä olenkohan koskaan lukenut tällä parilla ficciä...)
Mulla ei ole kyllä ollut minkäänlaisia ongelmia näiden kahden luonteiden sovittamisessa. ::D Tai siis että toisilleenhan ne enemmän ongelmia aiheuttaa kuin mulle, heh. Ja koska en koskaan ainakaan myönnä edes yrittäväni kirjoittaa hahmoa IC:nä (eli ei VR:n junana vaan in characterissa eli "aidon luonteen kera"), voin toki väännellä ja käännellä luonteenpiirteitä suuntaan jos toiseenkin!

Ei vampyyreja, ei, mutta dramaattista muutosta kyllä. Voinen sanoa, että kannattaa olla helpottunut, jos ei oma elämänkatsomus mene demonien kanssa yhteen. Karyun muutosvaihekaan ei ole läheskään lopuillaan, vaan kyllä tässä vielä varmasti keksitään yhtä sun toista mutkaa matkaan. (Atsushi tulee varmasti piipahtamaan myöhemminkin!)
Dien käytös on tosiaan melko hämäävää, mutta omasta mielestäni se alkaa selittyä yhä enemmän tulevissa kappaleissa. Toivottavasti lukijatkin hokaa asiat samalla tavalla kuin mie. n__n'' Alan viimein myös uskoa, ettei toi seksikohtaus ollut ihan alisuoritus, kiitos kehuista! Ja no niin, kattellaan, haluaako se Die edes pistää vastaan... Tämä oli vihje eiku. Mutta en mä koskaan Diesta mitään nysväilijää tekisi, voi vaan olla, että jos vastapuolella on yliluonnolliset voimat ja aimo annos murhanhimoa, kukaan vähänkään järkevä ei ala sille polkemaan ihan liikoja jalkaansa.

Tää on hassu juttu tää puhekielisyys, kun noissa puheenvuoroissa se ilmenee lähinnä vain "mä"- ja "sä"-sanojen käyttönä ja siksi, että mun mielestä se tuo enemmän esiin sitä nykyaikaisuutta ja rentoutta ja nuorta meininkiä, joka oleellisesti kuuluu molempien miekkosten ominaisuuksiin. : D Itse pääasiallisesti inhoan ficcejä, joissa on kirjoitettu puhe kokonaan puhekielellä, koska se eroaa jo niin radikaalisti kaikesta muusta tekstistä. Välillä kyllä aina unohtelen, että käytän tässä ficissä erilaisia persoonapronomineja, ja meinaan sitten heittäytyä ihan kirjakieliseksi, mutta jatkan nyt sillä linjalla millä lähdin liikkeelle viime syksynä.


Avalyn

Apua ja herranjestas mikä kommentti ja näin yhtäkkiä! Toimi ihan potkuna takamukselle, kiitoksia.

Ja jos sun onkin vaikea kommentoida mun kirjoitustyyliä, mun on vaikea kommentoida tällaisia kehuja, voi apua sentään uudestaan. Menen ihan hämilleni. Vuoden sisällä kaikkein parhaaksi? Tämähän nousee vielä päähän! :D Katsotaan sitten, jos joskus saan oikeasti sen kirjan kirjoitetuksi, olisiko se ostamisen arvoinen.

Fanaattiselta fanilta kuulostaminen ei ole lainkaan pahitteeksi tässä kohtaa, kun yritän päästä taas takaisin kiinni kirjoittamiseen ja julkaisemiseenkin. On vallan mainiota rohkaisua kuulla, että oma tarina kestää kulutusta. Tunnelmaa ja latausta olen kyllä tähän ficciin sinnikkäästi yrittänyt saadakin, ja pyrin siihen jatkossakin. Musiikki on auttanut erinomaisen paljon kyseisessä tavoitteessa. Seuraava kappale on tapahtumiltaan rauhallisempi, mutta olen yrittänyt pitää kiinni eri tunnetiloista ja tietynlaisesta latauksesta kaiken aikaa. Kuvailemasi voimakkaat, alkukantaiset tunteet jotenkin vain sopivat niin hyvin tähän demoniseen meininkiin. (Enkä ole varmaan missään ficissä käyttänyt niin paljon kirosanoja kuin tässä, mutta mielestäni en kuitenkaan liikaa. :D Toivottavasti...)

Voi vain toivoa, että joku muukin hoksaisi vielä Karyu/Dien hienouden! Ja totta, parisuhteessa pitää olla oma problematiikkansa, että se tuntuu joltain. Pelkkä ruusunlehdillä pyöriskely on loppujenlopuksi lukiessa varsin tylsää ja mautonta. Tässä parituksessa niitä komplekseja tosiaan on vaikka muille jaettavaksi, kun Karyullakin on oma erikoisuutensa, mutta ihan varmasti molempien sinnikkyys ja itsevarmuus ja itsetietoisuus ja monet muut normaalit piirteet saavat miekkoset vielä napit vastakkain. Ja ehkä tosiaan Karyulla on vähän sulattelemista yhtäkkisen miessuhteensa kanssa.
Mulle oli jotenkin alusta alkaen selvää, että demonisesta hahmosta voi tehdä ihan yhtä seksuaalisen, ellei jopa seksuaalisemman hahmon kuin esimerkiksi vampyyrista, jollaista nyt usein hehkutellaan sinä kaikkein seksikkäimpänä yliluonnollisena olentona. Itse kun elelen omassa pienessä päässäni siinä oletuksessa, että vampyyreilla seksissä on paljon kyse verestä, sen saamisesta, eikä niinkään seksistä itsestään - sitäpaitsi kun lähdetään pohdiskelemaan näitä verenkiertoasioita... Okei, ei lähdetä, koska muuten voi mennä fiilikset tulevista vampyyriseikkailuista, mutta kumminkin - demonit ovat niitä elossa olevia, kuumaverisiä ja varsin halukkaita manipuloimaan ja pyörittämään ihmismieltä sormensa ympärille ja ottamaan ilon irti himon synnistä. Ja vieläpä kykeneviä lisääntymään, ohhoh. Ja kun on vielä erikseen niitä demoneja, jotka menevät ja panevat minkä ehtivät, niin tässähän sitä seksuaalisuutta saadaan mukaan oikein olan takaa.
Oon kyllä sitäkin mieltä, että Karyu ja Die ihan parituksena ja omina itseinään, ilman ensin mainitun demonihörhöilyä, on melkoisen seksuaalista. (En tiedä johtuuko se fiilis siitä, että itseltäni menee jalat hyytelöksi tuollaisista pitkistä hyvännäköisistä miehistä...)
On edelleen täysi mysteeri, miten ihmeessä mä saan NC:tä kirjoitettua hyvin. ::D En ole tietääkseni opiskellut (...anteeksi mitä) sitä sen enempää kuin muutkaan ficcaajat tai lukenut hurjan paljon enempää K18-materiaalia kuin kukaan muukaan. Siksi en kauhean usein ala vaivaamaan päätäni asialla, vaan annan vain mennä ja katson, mitä lopputuloksena onkaan. Ja nautin siitä, että saan ihmiset nauttimaan sen lukemisesta.

Pitää myöntää, että tykkäsin varsin paljon kirjoittaakin tuota kohtausta. Vaikka oma mieltymykseni lukiessani on aika vaihteleva, tykkään jostakin syystä eniten kirjoittaa sellaisia tilanteita, joissa on selvä arvoasetelma osapuolien välillä. Ja niin kauan kun tätä ficciä jatkan, voi olla varma, että seksikohtauksia tähän tulee, ja koska Karyu on mitä on eikä Diekaan ihan heti muutu, niin... Melkein voisin luvata jotain samantapaista. (Olen aika rlöherhyiajugaåh kehuista taas, mutta pyrin vaikuttamaan fiksulta ja filmaattiselta!)

Alussa kai vähän tein töitäkin sen eteen, että Karyun piileskelevä minä pysyisi mysteerinä ainakin osalle lukijoista, joten otan tästä(...kin?) vähän pisteitä itselleni. :'D Itse olen ehkä kerran lukenut englanninkielisen jiiruficin, jossa oli demoneita, mutta varsin eri tavalla kuin tässä. Uuden keksiminen on virkistävää niin kirjoittajalle kuin lukijallekin, väittäisin.
Kieltämättä voisin ryhtyä luomaan ihan omaa demonien maailmaa ja helvettinäkemystä tämän ficin kautta, mutta enpä ole aivan varma minäkään, miksen voisi vain tyytyä käsittelemään Dieta ja Karyua, kun siinäkin on jo muutama pulma ratkottavana. Atsushi ainakin tulee tervehtimään vielä useammankin kerran, ja myönnettäköön, että on minulla pientä ideanpoikasta ollut muistakin demoneista... Nähtäväksi jää, miten isoon osaan ne pääsevätkään.

Oikeastaan tämä on tainnut olla eka kerta, kun olen kirjoittanut kunnollista yliluonnollista kauhua - Malade Mentale kun on sitä (valitettavasti) realistisempaa laatua. Olen siis oikein helpottunut, jos ainakin sinuun tehosi tuo kolmannen luvun loppu. Ei näiden demonienkaan kun ole tarkoitus olla mitään ihan pehmoisia, mutta se on varmaan tullut jo melkoisen selväksi. :----D

Alkuun kun kirjoittelin noita kursivoituja kappaleenalkuja, en rehellisesti sanottuna ollut ihan varma, mitä olin tekemässä, mutta se tuntui hyvältä ajatukselta! Näin myöhemmin olen alkanut pitää niistä ja niiden antamista vihjeistä ja selonteoista entistä enemmän, ja seuraavassa luvussa tosiaan tuleekin sellainen. Ja oot kuule nyt aika tarkkaan Dien elämän tapahtumien jäljillä...

Epäröin aika pitkään tuon nimen kanssa, mutta kerran siihen törmättyäni en enää millään pystynyt sitä vaihtamaankaan. Aika hyvin nuo sinun fiiliksesi ko. sanasta osuvat yksiin sen kanssa, mitä mun päässäni pyöri aiemmin. Creatura on kuin onkin latinaa ja sen merkitys käännettynä on suoraan tuo englannin miltei samanlainen vastine creature. Ja jos vilkaistaan sanaselityksiä, niin creaturesta löytyy suoraan tämä: (chiefly a non-human animal or being). Tuo taas heittää meidät aika hyvin nimittämään demoneitakin olennoiksi. Demonit ovat vanhoille teksteille (eli taikauskoisempien aikakausien kirjoituksille) ja Raamatullekin varsin tuttuja olentoja, joita melko varmaksi on myös creature- tai creatura-nimellä nimitetty. Demonien manaamisessakin pitää saada selville demonilta itseltään tämän oikea erisnimi, sitä ennen sitä voidaan kutsua vain erilaisilla yleisnimillä. Ja manaaminen taas on ollut aika tuttua tavaraa entisaikojen kristillisissä menoissa, joten kyllä tästä monta aasinsiltaa löytyy sun ajatuksiisi. :D
Miten taas keksinkään tämän nimen... Jostain syystä halusin ehdottomasti lähinnä yhden sanan mittaisen nimen tälle ficille. Koska oon käyttänyt ennenkin paljon eri kielisiä nimiä, ajattelin, ettei se välttämättä olisi huono ajatus tälläkään kerralla, ja lisäksi liitin automaattisesti tähän demoniaihepiiriin kaikenlaisen mystiikan ja vanhanaikaisuuden ja myytit sun muut, joten latina tuntui luonnolliselta kieleltä. Selailin ensin latinankielisiä sanontoja, joissa sitten taisin törmätä ekan kerran Creaturaan, ja sitten tein vähän nettisanakirjahakuja erilaisilla suomenkielisillä sanoilla, jotka tuntuivat liittyvän tämän ficin teemaan. Creatura tuli sieltäkin vastaan, ja siinä vaiheessa kaiketi päätin, että se näytti, tuntui ja kuulosti hyvältä, vaikkei olekaan merkityksellisesti mitenkään maailmaa mullistava.

Puhekielisyysasian selostin tuossa marelle jo ylempänä tiivistetysti, mutta ymmärrän kyllä, miksei se toisten korvaan istu niin hyvin. Itse oon jo surullisen tottunut tohon. :D Hyvä, jos se ei kuitenkaan merkittävästi häiritse kenenkään lukunautintoa. Voi kyllä olla, että se osittainen puhekielisyys on yksi syy, miksi olen saanut henkilöiden kommunikoinnista sellaista kuin se on - se vain omassa mielessäni jotenkin istuu parhaiten tämän ficin tyyliin. Koskaan en ole ollut kovin dialogivoittoinen kirjoittaja, ja kaikki muu tulee kai luonnostaan? :'D

Tyyli on jo juurtunut selkärankaan ja kallonpintaan ja sormenpäihin niin kuin se vain voi. Toki saan koko ajan uusia vaikutteita, mutta niinhän me kaikki, eikä mulla tosiaan ole erityisiä ongelmia tietynlaisen kirjoitussävyn kanssa. Oon kirjoittanut jo niin kovin kauan, että on tässä sitten ollut aikaakin omaksua se, mikä tuntuu omalta. Silti on hassua, että vaikka miten tiedostaisi sen tosiasian, että jokaisella kirjoittajalla on oma tyylinsä, ei niitä oman tyylin tunnuspiirteitä tajua sitten millään. Siksi tuntuukin niin mukavalta lukea näin kuin esimerkiksi sun kommentista, mikä siinä tyylissä on iskevää. (Ja juu, kirosanat todellakin varsin luonnostaan mukaan tähän, sen verran rajujen kokemusten äärellä ollaan, että niitä pääsee väkisinkin hahmojen päästä ja suusta ulos.)

Oi, Supernatural, se on mainiota viihdettä. Ole oikein hyvä ja kiitos vielä kerran ihan mahtavasta kommentista! Sun ja toivottavasti jonkun muunkin iloksi jatkoa tulee tasan nyt!


~*~


A/N: Tadaa! Niin pitkän ajan jälkeen! En ole unohtanut teitä tai tätä ficciä, ehen, siitä on todiste alla. Viime kappaleen vauhdikkaiden vaiheiden jälkeen tämä luku on rauhallisempi, mutta kuitenkin varsin oleellinen eikä - toivon mukaan ::D - tylsä. Nauttikaa ja kommentoikaa, jos siltä tuntuu~




~*~




Kuva




~*~





5





Daisuke Andou oli ensimmäistä kertaa miehen kanssa 19-vuotiaana. Hän ei kertonut kenellekään, muttei liioin sen jälkeen kieltänyt sitä tosiasiaa, että oli mitä varmimmin bi-seksuaali. Kaksilahkeiset jäivät kuitenkin hameväkeä vähemmälle, sillä Die ei ollut mieltynyt itseään fyysisesti heikompiin miehiin. Lihaksikkaita kyllä löytyi, mutta se, että olisi voittanut 185-senttisen miehen pituudessa, oli Japanissa jopa naurettavan harvinaista. Vasta vuosia myöhemmin Die myönsi itselleen, että yksi syy hänen ajoittain jopa vaarallisille rajoille laskeneeseen painoonsa oli hänen aikomuksensa heikentää itseään.
Kuusi vuotta myöhemmin Die tapasi yhdessä suosikkibaareistaan itseään pidemmän eurooppalaismiehen, joka oli liikematkalla Japanissa. Mies osasi maan kieltä jonkin verran, ja oli ihme kyllä mielissään niinkin erilaisen henkilön kiinnostuksesta itseään kohtaan. Ehkä liekehtivän punaiset hiukset eivät tuntuneet yhtä radikaaleilta länsimaalaisen silmin.
Heidän välilleen syntyi tarpeeksi luottamusta siihen, että noin kahta tuntia ja monta drinkkiä myöhemmin Die paiskattiin sisään hotellihuoneen ovesta ja painettiin kasvot edellä seinään. Miehen kädet livahtivat avaamaan kitaristin housut ja koskivat rajusti, miltei kovakouraisesti. Opitut vieraan kielen sanat eivät riittäneet välittämään kaikkia heidän toiveitaan, mutta ilmeet ja eleet kertoivat tarpeeksi. Tiukalle kiristetty nahkavyö hankasi Dien ranteisiin kipeät jäljet.
Sen yön jälkeen hän innostui aivan uudella tavalla englannin oppimisesta.


Kun Die heräsi, hän ajatteli lähtemistä tyylikkäästi, töykeästi tai salakavalasti. Liikahdettuaan pari senttiä hän päätti, että Karyun sänky oli sittenkin liian mukava sijainti.
Häneen sattui aivan helvetisti. Nilkkoja, reisiä, lanteita, ranteita, kurkkua, niskaa, vähän kaikkea mahdollista jomotti, eikä Die halunnut tietää, miten paljon hän näyttäisi joltain groteskilta nykytaidemuotokuvalta, jos hän yrittäisi istua. Eikä se lohduttanut, ettei hän uskonut edes pääsevänsä istuvaan asentoon kaiken muun kivun takia.
”Tuonko särkylääkettä?”
Jos Die ei olisi juuri todistanut omaa kyvyttömyyttään heilauttaa edes pikkusormeaan ja kieriskellyt mitä suurenmoisimmassa itsesäälissä, hän olisi luultavasti kierähtänyt alas sängyltä säikähdyksestä. Karyu istui vuoteen toisella laidalla ja katseli häntä olkansa yli. Pikaisen tarkistuksen jälkeen Die rentoutui, kun toinen ei näyttänyt mitenkään… vääristyneeltä.
”Joo.”
Karyu oli ilmeisen tietoinen alastomasta tilastaan, sillä tuo kietoi muitta mutkitta peiton ympärilleen ennen kuin lähti vaellukselle kohti keittiötä. Vaaleahiuksinenkin taisi kaivata oman annoksensa aspiriinia, niin jäykästi toinen käveli.
Diesta tuntui idioottimaiselta maata kaikessa komeudessaankin keskellä sänkyä ilman peittoa, vain kaksi tyynyä seuranaan. Kääntyminen vatsalleen oli yksinkertaisesti mahdoton ajatus, joten hän yritti valehdella itselleen, ettei hän ollut mitään, mitä Karyu ei olisi jo nähnyt.
Die kuunteli lasin kilahdusta, jääkaapin avautumista ja sulkeutumista, lorinaa, kaapin avautumista, lääkepurkin rapinaa. Jos hänkään ei olisi muistanut mitään menneistä tunneista, hän olisi voinut uskotella järjelleen, että kyse oli krapulasta. Ei olisi ollut aivan uusi tilanne herätä puolivieraan miehen vierestä syntymäasussaan ja kaikin puolin arkana.
Karyu tuli takaisin, laski juomalasin ja pari pilleriä yöpöydälle ja jatkoi matkaansa komerolle, josta hän kaivoi kömpelön yksikätisesti Dielle toisen peiton. Diesta tuntui oudolta nähdä toinen niin hermostuneena. Karyu vältteli katsomasta häneen ja hypisteli ympärilleen asettelemaansa peittoa silloinkin, kun istui hänen puoleiselle reunalle vuodetta.
Die puri hampaansa yhteen ja yritti urheasti päästä sellaiseen asentoon, josta hän kykenisi lääkitsemään itsensä, mutta mikään ruumiinosa ei halunnut tehdä hänen kanssaan yhteistyötä. Hän ei pyytänyt apua, eikä Karyu tarjonnut sitä ääneen. Pian toinen oli kuitenkin painamassa lääkettä vasten hänen huuliaan ja pitelemässä lasia, kun Die onnistui jotenkin kohottamaan itseään juodakseen.
Dir en greyn kitaristi oli sitä mieltä, että nöyryytys alkoi pikkuhiljaa olla täydellinen. Kenties heille molemmille.
Kun Die vajosi takaisin vasten tyynyjä, Karyu etsi sanoja, joilla aloittaa.
”Mä en muista mitään. Jotain välähdyksiä, mutta…”
”Mä tiedän.”
Karyua hävetti ja vaivasi niin paljon, että hänen oli vaikea pysytellä sijoillaan.
”Ja oon ihan vitun pahoillani.”
Hän silmäili läpi toisen sillä hetkellä näkyvät vammat – mustelmia ranteissa, käsivarsissa ja kaulalla, hartiassa ruma puremajälki ja siitä valunutta, kuivunutta verta rintakehällä.
”Tämän takia mä pakenin aikaisemmin niitä tilanteita. Mä en halunnut tehdä sulle mitään tällaista.”
Die räpytteli silmiään. ”Tiesitkö sä jo silloin, mitä – ”
Karyu pudisteli terävästi päätään, irvisti. ”En helvetissä. Jos olisin, mä en olisi lähtenyt neljän seinän sisältä yhtään minnekään.”
”Entä nyt?”
Hän liikahteli hankalana paikoillaan, vilkaisi Dieta, äännähti ja kumartui edemmäs, painoi päänsä.
”Se on liian hullua, sä et usko kuitenkaan.”
”Mä uskon vaikka mitä sen jälkeen, kun olen nähnyt sun heräävän kuolleista ja sun silmien ja ihon muuttuvan. Eikä nyt unohdeta sitäkään, että sä roikotit mua pää alaspäin kuin nyljettyä nautaa ja paiskoit mua muutenkin kuin pikkulasta.”
Siinä oli selvästi informaatiota, jota Karyu ei ollut tiennyt, jos mitään saattoi päätellä toisen kalpenevista kasvoista. Die teki mielessään muistiinpanon siitä, että ilmaisisi asiat vastedes hienovaraisemmin. Hän antoi toiselle hetken aikaa kiroilla itsekseen.
Hiljaisuus venyi. Karyu hengitti liian syvään ja katkonaisesti.
Die tunsi syyllisyyden piston.
”En mä syytä sua. Mä tiedän, ettet sä ollut vastuussa siitä, mitä teit, joten… kerro mulle.” Hän ennemmin juurtuisi kiinni Karyun patjaan ennen kuin lähtisi minnekään tietämättä, mitä kaiken takana oikein piileskeli.
Sanat olivat silti ilmeisen vaikeita toiselle.
”Puolidemoni.”
Die joutui sulattelemaan hetken, että edes ymmärsi, mitä Karyu oli sanonut. Demoni? Eivätkö ne yleensä olleet ihmisiä riivaavia, täysin pahoja olentoja?
”Mä näytän ihmiseltä siksi, että olen vain puolikas, mutta se demonipuoli ilmeisesti saattaa tulla näkyviinkin.”
”Miksi juuri nyt?
Karyu muisteli, mitä Atsushi olikaan sanonut. Hänen isänsä oli kyllä aihe, jota hän ei aikonut jakaa toisen kanssa. ”Tarpeeksi kamala elämäntilanne. Demonit pitävät kaaoksesta.”
”Mitä…” Die keskeytti ja yritti muotoilla kysymyksen esitettävään muotoon. ”Mitä sun päässäsi on tapahtunut? Tai – ” Vaivaantunut naurahdus. ” – muistatko yleensäkään mitään niistä hetkistä, kun… se puoli on ollut vallassa?” Vaikka hän miten yritti, hän ei kyennyt ottamaan asiaa täysin vakavasti. Kun siitä puhui ääneen, se tuntui niin paljon älyttömämmältä.
Karyu nyökkäsi epäröiden. ”Kaikenlaisia häiritseviä ajatuksia. Tappamisesta, raiskaamisesta…” Hän värähti inhosta. ”Niiden vastustaminen on ollut rankkaa.”
”Mitä muuta?”
Dien kysymys oli niin ympäripyöreä, että hän päätti vastata siihen samalla tavalla. ”Hajotin sen taulunkin vain, koska se pyysi sitä. Ajattelin, että olo helpottaisi, mutta se vain pahensi asiaa. Ja kun osuin liian lähelle liikenneonnettomuutta, jossa ihmisiä kuoli… Ei helvetti.”
Die yritti parhaansa, kun näki Karyun ilmeisen tuskan, mutta hän ei voinut sille mitään, että hänen epäluulonsa alkoivat kasvaa. Miten hitossa hän voisi auttaa, jos hän ei kuitenkaan syvimmällä sisimmässään uskoisi? Ehkä jonkinlainen yhteinen harha, jos hän olikin tajuamattaan vetänyt jotain aineita –
Dien ajatukset katkesivat, kun hänen silmänsä löysivät kordinaatit huoneen oviaukolta. Kynnyksellä seisoi mustahiuksinen mies, joka tuijotti Karyua vieno hymy huulillaan. Tuntematon, joka oli noin vain täysin äänettä ilmaantunut paikalle. Die räpytteli silmiään – oikeasti, miten hän olisi tietämättään voinut olla pilvessä tai muussa huumausaineessa, oliko sen pakko olla totta? - yhä, kun miehen katse kääntyi häneen, ja sitten tuo oli poissa.
Karyu ei ilmiselvästi ollut huomannut mitään. Hän näperteli rypistynyttä lakanaa hiukset puoliksi kasvojen edessä. Die päätti unohtaa näkynsä vaikka väkisin, sillä hänen sietokykynsä oli äärirajoillaan.

Jos Die ei ollutkaan aivan varma siitä, uskoiko hän kaikkea, minkä Karyu oli kertonut, yhteen asiaan hän luotti täysin – vaaleahiuksinen oli pulassa ilman kunnollista apua keneltäkään. Dielta ei myöskään vaatinut liikoja ymmärtää, että hän oli ainoa, joka saattoi tehdä tilanteessa jotain. Hän oli – luultavasti – ainoa, joka oli todistanut kaikkia niitä hulluja tilanteita. Ja mitä enemmän hän pohti asiaa, sitä varmempi hän oli siitä, ettei hän ollut ollut sellaisessa tilassa, joka olisi estänyt realistisen havainnoinnin.
Mutta halusiko hän todella olla jatkuvasti vaarassa? Pitää niin paljon huolta jostakusta, jota hän ei edes tuntenut niin hyvin? Hän laiminlöisi työnsä ja elämänsä, jos Karyun päivistä tulisi hänen omiaan. Miten hän voisi auttaa?
(Oliko hän sairaalloisen koukussa siihen likaiseen läheisyyteen, joka oli siihen mennessä vain vahingoittanut häntä, mutta tuottanut kummallisen sisäisen rauhan? Kestäisikö hänen kehonsa Karyun rajut otteet? Voisiko hän oppia hallitsemaan sitä?)
Välittikö Die?

”Älä kerro kenellekään.”
Karyu oli punninnut kauan niitä sanoja. Sillä hetkellä jokainen lause oli kuin aina jokaista aikaisempaa korkeampi porras, hän väsyi jokaisen myötä enemmän. Kaikki oli sekavaa, ja Die oli ainoa, ainoa, eikä hän silti saanut olettaa toiselta mitään. Hän oli pahoinpidellyt monin tavoin ja liikaa.
Karyu kuuli miten Die hengitti niin syvään kuin vain pystyi. Senkin täytyi tehdä kipeää. Tumma pudisti päätään ja alkoi kääntyä kyljelleen kovin vaivalloisen oloisesti, kirosi kerran ja toisenkin ennen kuin oli perille ja ylsi tarttumaan Karyu ranteesta kiinni. Karyu katsoi häneen ihmetellen.
”En kerro. Mä aion auttaa sua.”
Olisiko Karyun ensireaktio ollut itku vai nauru, sitä heistä kumpikaan ei saanut tietää, sillä yhtäkkiä ovikello soi. Kitaristit säpsähtivät identtisesti.
Postimies, ärtynyt naapuri, talonmies, kauppias, kerjäläinen?
”Ei sinun tarvitse avata”, Die tuhahti ja yritti saada kirkkaasta soivasta äänestä hajalleen lepattaneet ajatuksensa takaisin järjestykseen. Karyu hymähti myöntävästi ja avasi suunsa jatkaakseen – turhaan. Ovikelloa soitettiin uudelleen ja uudelleen. Sitten postiluukku kolahti auki.
”Karyu, me tiedämme, että olet siellä.”
Karyu näytti siltä kuin olisi nielaissut kitaransa kaulan. Die ei tarvinnut montaa aivosolua ymmärtääkseen, ketkä olivat rappukäytävässä. Hän myöskin tiesi omien työtoveriensa ansiosta, ettei heidän kaltaistensa itsepintaisuutta ollut hyväksi aliarvioida.
Hän toivoi, että särkylääkkeessä oli ollut ainakin gramma vaikuttavaa ainetta. ”Minä menen.”
Karyu kakoi halvaustaan pois ylävartalostaan. ”Et helvetissä-- Die, Die saatana!”

Die ei todellakaan tiennyt, missä hänen vaatteensa olivat aikaisempien hetkien jäljiltä, mutta kevyt peitto sai luvan käydä huumorilla otettavasta toogasta. Karyu seurasi hänen kannoillaan samankaltaisesti kääriytyneenä, mutta ilmeisesti kaikki se riehuminen oli valuttanut Karyun normaalitkin uhkaavat puolet, sillä vaikka Die lähes tutisi joka puolella tykyttävästä särystä, häntä vain nauratti toisen kieltävä ähkiminen ja kiroilu.
”Die, vitun kusipää, sä et avaa sitä ovea.” Karyu iski ahterinsa kiinni asuntonsa ulko-oveen ennen kuin Die ehti kurkottaa sen kahvaan. He tuijottivat toisiaan intensiivisen itsepintaisina silmiin, ennen kuin jostakin Karyun reisien tienoilta kuului ääniä.
”...Karyu, ihan sama kuka sen oven avaa, kunhan joku.”
”Hän siis on siellä!”
”Tietysti, missä muuallakaan?”
Karyu tönäisi Dieta jalallaan sääreen. ”Mene piiloon.”
”Miksi? He tietävät jo mun olevan täällä.”
”Kenen?”

Karyu halusi kuolla. Todellakin halusi. Toisaalta oli sittenkin hyvä, ettei hänen maaginen demoni-isänsä vain ilmaantunut Dien vierelle ja viiltänyt pojaltaan kurkkua auki. Elämä vain ei olisi voinut olla epäreilumpi. Pitikö häntä kiduttaa vielä sellaisella surkuhupaisuudellakin?
”Mene nyt.”
Die tapitti Karyua vielä hetken, ennen kuin vaikutti viimein tajuavan esimerkiksi sen, että hänen rintakehänsä oli edelleen puhdistusta ja paikkailua vaativassa kunnossa. Se ei ollut asia, jota kannatti esitellä ihmisille heti ulko-oven kynnyksellä. Tumma kitaristi katosi kulman taakse ja askelista päätellen kylpyhuoneeseen, jolloin Karyu kykeni rauhoittumaan. Hän hengitti erittäin syvään, sulki silmänsä hetkeksi ja avasi sitten oven tietoisena siitä, että oli edelleen kääriytynyt pelkkään peittoon.
Rappukäytävässä seisoivat Kirito, Hizumi ja Tsukasa, joista viimeiseksi mainittu suoristi juuri hätäisen näköisenä selkäänsä. Karyu kohotti toista kulmaansa ja nojasi ovenkarmiin.
”Oliko teillä jotain tärkeää asiaa?”
Kolme muuta vilkaisivat toisiinsa.
”…Susta ei ole kuulunut mitään moneen päivään”, rumpali totesi ensimmäisenä.
”Eikä sua ole näkynyt studiolla”, Kirito jatkoi astetta moittivammin.
”Olimme huolissamme”, Hizumi tiivisti yrittäen selvästi kuulostaa sovittelevammalta kuin kaksi muuta.
Karyu pyöritti täkkiään parempaan asentoon yllään ja mietti taktiikkaansa. Pitäisikö hänen keksiä tuhat ja yksi tekosyytä, vai käyttää vain muutamaa niistä ja kertoa osatotuuksia masentumisesta ja Diesta hänen seuranaan… Vaan millaisena seurana? Hizumi ja Tsukasa tiesivät Karyun ajoittaisista miesharrasteista – oikeastaan ne olivat enemmän sääntö kuin poikkeus. Kiritolla sen sijaan ei ollut aavistustakaan. Ainakaan Karyu ei ollut koskaan kertonut hänelle. Toisaalta häntä ei yhtään huvittanut keskustella kolmikon kanssa itsestään ja tekojensa syistä, hän ei halunnut liittää yhtään enempää ihmisiä ongelmiinsa.
Joten mikä oikeastaan olisi parempi keino hätistää toiset menemään kuin Die? Vailla kunnon tietoisuutta teoistaan Karyu laski hetkeksi katseensa ja sulki silmänsä antaen ajatustensa vaeltaa Dien perään. Hän aisti toisen läsnäolon makuuhuoneessa, tavoitti tuon mielen ja istutti toiveen siitä, että toinen ilmestyisi takaisin eteiseen.
Karyu kuunteli puolella korvalla Kiriton moraalisaarnaa, Tsukasan utelua ja Hizumin vaativaa tapitusta, mutta nosti katseensa, kun vieraat vaikenivat. Hän tunsi lämmön perusteella ihmisen takanaan hetkeä ennen kuin Die laski kätensä hänen peitetylle vyötärölleen. Toisella oli yllään t-paitansa ja tummat Calvin Kleinit, keskisormessa paksu kaiverrettu titaanisormus.
”Olen pahoillani, olen tainnut pitää Karyun vähän liian kiireisenä.”
”Daisuke on yrittänyt vähän nostaa mun… mielialaa.”
Kirito nielaisi tyhjää. Hizumia ja Tsukasaa huvitti silminnähden. Ensin mainittu tuskin selvisi asian sulattelusta, kun hän jo pudisteli päätään kuin päättääkseen jotakin.
”Okei. Hyvä, että oot kunnossa, mutta saisit silti raahata itsesi töihinkin jossain vaiheessa.”
Karyu teki parhaansa vaikuttaakseen huolettomalta, hän heilautti kevyesti kättään. ”Jossain vaiheessa, joo.”
Kirito olisi selvästi halunnut vielä sanoa pari tarkkaan valikoitua sanaa Karyun työmoraalista, mutta Tsukasa tökkäsi Angelon vokalistia kyynärpäällä kylkeen.
”Me tästä sitten poistummekin. Soitellaan?”
Tsukasa heilautti kättään ja pökki vastahakoisen Kiriton portaisiin. Hizumi oli vielä paikoillaan kuin pohtien jotakin, mutta pyöräytti sitten vain silmiään ja hymyili vähän.
”Älä eristäydy kokonaan.”
Karyu mumisi jotakin epäselvää vastaukseksi. Hizumi heilautti rumpalin tavoin kättään heille molemmille ennen kuin seurasi kahta muuta.

Karyu ei aikaillut tönäistessään Dien kauemmas itsestään ja pamauttaessaan asuntonsa ulko-oven kiinni. Sisäoven hän sulki hieman maltillisemmin.
”Olit oikea päivänpaiste.”
Paha mulkaisu sulki tummahiuksisen suun heti kättelyssä. Hän ei sattuneista syistä halunnut koetella onneaan Karyun temperamentin kanssa. Hieman vaivaantuneen hiljaisuuden aikana vaalea ehti kiskoa hermostuneesti hiuksiaan, sadatella äänettömästi ja hieroa ohimoitaan - sitten hänen vatsansa murisi kovaäänisesti. Molemmat miehet jämähtivät tuijottamaan Karyun keskivartaloa.
”Onko sulla jonkun paikallisen ravintolan numeroita jossain?”
”Keittiössä.”
”Mä soitan meille ruokaa, sä menet suihkuun. Sitten voidaan ajatella uudestaan, onko okei?”
Karyu olisi voinut kehittää tuhat ja yksi tekosyytä, miksei se käynyt, mutta yhtäkkiä hänellä ei ollutkaan lainkaan voimia sellaiseen. Hän nyökkäsi, kekosi peittoa hankalasti ympärilleen ja laahusti makuuhuoneen kautta kylpyhuoneeseen.

Die etsi kännykkänsä lattialla hylättynä maanneen takkinsa taskusta. Hän löysi listan Karyun suosimista noutoruokapaikoista keittiön hyllyltä, jossa paperi törrötti sulassa sovussa laskujen ja musiikkilehtien välissä. Nuorempi kitaristi oli selvästi ottanut huomioon sen, jos pöperön tilaaja ei ollut aivan perillä aikeistaan, sillä hän oli merkinnyt listaansa jokaisen puhelinnumeron vierelle niiden aterioiden nimiä, josta piti eniten. Die sai varsin kivuttomasti tilattua heille mahdollisimman epäterveelliset ja lihapitoiset annokset samaan aikaan, kun suihkusta alkoi kuulua kohinaa.
Seuraavaksi Die meni olohuoneeseen kookkaiden stereoiden luokse ja valitsi mahdollisimman neutraalia taustamusiikkia. Jos Karyu toimi yhtään samalla tavalla kuin hän, musiikki saisi toisen tuntemaan olonsa paljon inhimillisemmäksi. Vanhempi irvisti mielensä sanavalinnalle ja korjasi sen ’toimintakykyisellä’.

Viiden minuutin kuluttua kylpyhuone vaimeni. Die kuunteli pieniä ääniä, jotka lähtivät Karyun jalkojen ja kostean lattian kohtaamisesta.
”Die, tuo mulle pyyhe. Makuuhuone, oikeanpuoleisin kaapinovi.”
Tavallisesti hän naljaili sellaisesta käskyttämisestä vastaan, mutta nyt hän ei sanonut mitään, nousi vain ja haki, mitä toinen oli pyytänyt. Hän koputti kylpyhuoneen oveen.
”Se on auki.”
Die epäröi hetken, mutta totesi sitten, ettei nolosteluun ollut enää mitään syytä.
Karyu istui vessanpöntön suljetun kannen päällä pää käsissään. Pieni huone oli täynnä vesihöyryä, varsin huono tila hengittää vapaasti.
”Alkoi heittää päästä.”
Die ei ihmetellyt. Koska toinen oli viimeksi edes syönyt jotain normaalisti? Hän jätti oven selälleen ja seisahtui pyyhe vapaana käsissään Karyun eteen.
”Yritä nousta. Mä otan kopin, jos meinaat heittäytyä vaaka-asentoon.”
Kesti hetken, ennen kuin toinen kokeili onneaan, mutta pysyikin onneksi ainakin hetken omin voimin jaloillaan. Die piti katseensa epäeroottisissa ruumiinosissa (oliko Karyulla sellaisia?) astuessaan aivan Karyuun kiinni ja kietaistessaan jättikokoisen pyyhkeen tuon ympärille. Toinen tarttui häntä olkapäistä kiinni nihkeillä käsillään, kun uusi huimauksen aalto kävi kehon lävitse. Die halusi huokaista syvään tuon itsepintaisuudelle, mutta sen sijaan hän kietaisi kätensä Karyun ympärille ja syleili toista kunnolla. Kohdevartalo jännittyi ensin, vavahti sitten ja lopulta rentoutui vähitellen. Die ei edes huomannut silittävänsä ihoa Karyun selkänikamien päältä ennen kuin vaaleahiuksinen uhkasi jäykistyä uudelleen.
Ilmeisesti Karyu ei liiemmin välittänyt miestenvälisistä hellyydenosoituksista.
Vai oliko kyse vain Dien tarjoamista?
Mitä jos Karyun demonipuoli oli ainoa, joka tunsi vetoa häntä kohtaan? Jos Karyu itse ei edes laskenut olevansa kiinnostunut miehistä? Oliko Karyu koskaan ollut miehen kanssa edes sängyssä ennen häntä, parisuhteesta puhumattakaan?
Se jos mikä tuntui uudelta akuutilta ongelmalta. Toisaalta Die ei itsekään ollut varma, mitä hän tarkalleen ottaen halusi Karyulta. Seksiä, se nyt oli selvä – pitkästä aikaa joku oli kyennyt antamaan hänelle riittävän rajua rakkautta. Ei hän silti voinut kieltää, etteikö toisella olisi ollut monia muitakin ominaisuuksia, joista hän piti paljon.
Olisiko silkka itsemurha antaa itsensä kiintyä puolidemoniin?
”Onko yhtään parempi olo?”
”Mun täytyy ehkä juoda ja päästä makuuasentoon, kysy sitten.”

Die auttoi Karyun sohvalle ja täytti tuolle puolen litran olutlasin jääkaapista löytämällään virvoitusjuomalla. Hetken pohdittuaan hän päätyi kaatamaan itselleenkin samanlaisen annoksen. Olohuoneessa hän siirsi sohvapöytää, jotta he saivat laskettua lasinsa sille. Sitten hän nosti Karyun koipia ja istui niiden alle sohvan toiseen päähän.
”Mä tunnen oloni ihan sairaaksi.”
”Kuvainnollisesti vai kirjaimellisesti?”
Karyu virnisti aavistuksen. ”Molempia. Sä olet ällöttävän hellä hoitaja.”
Die hymähti hienoisen huvittuneena. Kysymykset pommittivat häntä loppumattomasti – oliko Karyu nyt aivan normaali, vai vaaniko vaara jossakin pinnan lähistöllä? Kuinka usein olento pyrkisi luomaan nahkansa kitaristin kustannuksella? Kykenisikö Karyu elämään normaalia elämää? Pystyisikö tämänkaltaisen demonin jotenkin poistamaan ihmisestä?
Mistä hitosta sellaisiin kysymyksiin saisi todenmukaisia vastauksia, kun suurin osa ihmisistä räjähtäisi nauruun, kun heille edes kertoisi ongelmasta?
”Koska sä aiot lähteä?”
Die vilkaisi kelloa kuin kysymyksessä tai tilanteessa ei olisi ollut mitään kummallista. ”Mulla on vasta huomenna töitä.”
”…Sä et asu täällä.”
Hän virnisti urheasti. ”En, mutta musta tuntuu, että sä saattaisit kaivata seuraa.”
Karyu tuijotti suoraan ylös kattoon eikä vilkaissutkaan Diehin päin. ”Sä olet vaarassa koko ajan.”
”Mutta sä tarvitset nyt apua. Jos mä autan sua, sun ei tarvitse kertoa kenellekään muulle tästä, ennen kuin tähän tulee jokin ratkaisu.”
Karyu naurahti tai nyyhkäisi, Die ei ollut aivan varma. ”Takiainen.”
”Itsepäinen.”
”Koska se ruoka tulee?”




~*~
I'm sure the answers will echo there

Vuoden NC liian monena vuonna

avatar credit to silentcarnival @ LJ

    5 tykkää.
Avatar
Ujelo
Taustalaulaja
 
Viestit: 359
Liittynyt: Pe Elo 08, 2008 12:02 pm
Paikkakunta: Tampere

Re: Creatura [D'espairsRay/Dir en grey, 5/? 27.6.]

ViestiKirjoittaja Avalyn » Su Heinä 29, 2012 5:11 pm

Ensin minä kerjään uutta osaa, ja sitten kun se tulee, menee yli kuukausi, ennen kuin saan aikaiseksi kirjoittaa siihen kommentin. Me so much fail. -.-

Voisin aloittaa kommentoinnin tuosta uuden osan alun kursivoidusta osasta. Oli ihana yllätys, että se oli tällä kertaa viime kommentissa toivomani paljastus Dien menneisyydestä eikä Karyun, sillä vaikka janoankin tietää lisää Karyun taustoista, niin tuntui, että oli jo aika saada tietää jotain Dienkin menneisyydestä, kun hänestä ei ole vielä kerrottu juuri mitään. Mikä parasta, sain nyt vastauksen kysymykseeni Dien seksuaalisuudesta ja aiemmista kokemuksista miesten kanssa. Oli hyvin hienoa havaita, että aavistukseni Dien masokistisista taipumuksista ei ollutkaan ihan tuulesta temmattu. Tunsin oloni kovin fiksuksi lukijaksi. :D Ja no, lienee edellisen kommenttini perusteella sanomattakin selvä, että rakastan masokistista, rajusta seksistä pitävää Dietä. <3

Pidän kovasti alun kursivoidussa osuudessa myös sen intensiivisestä tunnelmasta, joka on erinomaisesta linjassa tämän ficin yleistunnelman kanssa. Ihailen edelleen lahjaasi luoda eroottinen ilmapiiri. Muutamien virkkeiden mittainen kuvaus Dien ja länsimaisen miehen kohtaamisesta sai sydämeni pomppimaan innokkaammin kuin joidenkin toisten kirjoittajien monen kappaleen mittainen smutti. Osaat kertoa juuri sopivasti ja juuri oikeat asiat, niin että lukija ei voi kuin antautua tekstisi seksuaalisuuden edessä. Toinen hyvä esimerkki hienovaraisesta seksuaalisen jännitteen luomisesta - tunnelmaltaan vähän toisenlaisesta mutta kuitenkin - löytyy uuden luvun loppupuolen kylpyhuonekohtauksesta, jossa ei tapahdu mitään toisen alastoman selän silittämistä "ihmeellisempää" mutta joka silti saa lukijan hengityksen auttamatta hieman tihentymään. (You're such a tease, woman!)

Olen melko varma, että kaksi kappaletta alun kursivoidusta osuudesta on vähintäänkin riittävästi, mutta yksi asia minun täytyy päästä vielä siitä sanomaan. Sait nimittäin sydämeni sykähtämään, kun mainitsit Dien vaarallisille rajoille laihduttamisen. Olen joskus aiemminkin lukenut ficcejä, joissa kommentoidaan tavalla tai toisella Dien ajoittaista laihduttamista, mutta silti mainintasi asiasta tuli miellyttävänä yllätyksenä. En itse ole Diru-fani, joten en tiedä tosielämän Dien laihtumisesta sen enempää, mutta kun asia on kerran otettu useammassakin ficissä esiin, taustalla lienee muutakin kuin fanficcaajien mielikuvitusta. (Et haluaisi valaista tietämätöntä tarkemmin?) Joka tapauksessa minusta on hienoa, että joku ottaa ficeissään esiin japsimuusikoiden laihduttamisen ja/tai laihuuden, sillä vaikka melkein kaikki vk-muusikot ovat länsimaisiin silmiin hyvin laihoja, on selvää, että osa heistä on jopa japanilaisin standardein tarkasteltuina liian laihoja. Sinä et vetänyt mukaan kuvaan visual kein asettamia ulkonäkövaatimuksia tai yleisemmin nuoriin japanilaismiehiin kohdistuvia ulkonäköpaineita, mutta yhtä kaikki maininta Dien ajoittain epäterveellisen alas laskeneesta painosta sykähdytti sydäntäni. Vaarallinen laihduttaminen ja sen syyt kiinnostavat minua kovasta, vähän niin kuin esimerkiksi prostituutio ja hostit.

Mutta nyt kursivoidun osuuden jälkeisiin asioihin~

Luvun alun "kiihkeää seksiä seuraavana aamuna" -tyyppinen kohtaus toimi mielestäni hyvin. Olit saanut sen raikkaaksi ja omannäköisekseen, niin ettei se tuntunut kymmenien aikaisemmin lukemieni vastaavien kohtausten toisinnolta. Iso kiitos kohtauksen onnistuneisuudesta mennee Dielle ja Karyulle, joiden persoonallisuudet tuntuvat muovaavan jokaisen tämän ficin kohtauksista ainutlaatuisen ja ennen lukemattoman oloiseksi. Karyun välttelevä ja häpeävä asenne oli uskottava, samoin Dien vähän huolettomampi asennoituminen, joka piti kiusallisuuden määrän siedettävissä lukemissa. Dialogi oli sekin jälleen kerran aidontuntuista. Ainoa, mitä jäin miettimään, oli Dien huono kunto, sillä vaikka hän kieltämättä saikin edellisessä kappaleessa kyytiä, niin se, ettei hän kyennyt mielestään liikauttamaan pikkusormeaankaan, kuulosti hieman liialliselta. Toisaalta kyseessä oli kyllä vain Dien oma (hivenen itsesäälinen?) tulkinta olotilastaan, joten ehkäpä Dien kunto ei objektiivisesta katsottuna ollut ihan niin kurja. Ja no, en ole koskaan itse tullut paiskotuksi päin seinää, joten ehkäpä minun pitäisi pitää pienempää suuta siitä, millainen olo sen jälkeen on. :D

Karyun isän hetkellinen ilmestyminen tuli aika yllättäen, mutta koska hän oli ilmeisesti vastuussa myös ulko-oven avautumisesta Dielle kolmannen osan lopussa, on oikeastaan aika loogista, että hän häärää yhä kuvioissa. Atsushi tuntuu syystä tai toisesta kiinnostuneen Diestä... Olisiko syynä se, että hän haluaa tämän poikansa elämään? Mutta mikä tuollaisen halun taustalla on, sitä on vaikeaa vielä tässä vaiheessa arvailla. En jaksa uskoa mihinkään isälliseen vaistoon, joten olen taipuvainen uskomaan, että Atsushilla on jokin suunnitelma, joka ei todennäköisesti tiedä hyvää Dielle. Kenties Atsushi haluaa Karyun käyttävän demonisia kykyjään tai jopa muuttuvan täysiveriseksi demoniksi. Karyu on sentään Atsushin ainoa poika, joten ehkä demoniherra tarvitsee perillisen tai jonkin vastaavan.

Tässä välissä voisin ottaa esiin pari bongaamaani virhettä, ennen kuin unohdan ne.

Tumma pudisti päätään ja alkoi kääntyä kyljelleen kovin vaivalloisen oloisesti, kirosi kerran ja toisenkin ennen kuin oli perille ja ylsi tarttumaan Karyu ranteesta kiinni.


Karyuta ranteesta kiinni?

Hän nyökkäsi, kekosi peittoa hankalasti ympärilleen ja laahusti makuuhuoneen kautta kylpyhuoneeseen.


kokosi?

Mitä tulee Hizumin, Tsukasan ja Kiriton vierailuun, se ei jostain syystä tuntunut ihan yhtä uskottavalta kuin tämä ficci yleisesti. En epäile sitä, etteivät Karyun entiset ja nykyiset bänditoverit huolestuisi hänestä, mutta jotenkin tuo vierailu ei kuitenkaan jotenkin tuntunut sellaiselta, että se voisi tapahtua. En usko, että Hizumilla tai Tsukasalla on Kiriton puhelinnumeroa... Saattoivathan he kyllä tavata rappukäytävässäkin, mutta he käyttäytyivät mielestäni kuin tuntisivat toisensa vähän paremminkin. Lisäksi minun oli jotenkin vaikeaa saada otetta Hizumin, Tsukasan ja Kiriton persoonallisuuksista. Se voi kyllä hyvin johtua kohtauksen lyhyydestäkin, mutta silti herroista jäi hieman OOC vaikutelma. Erityisesti jäin miettimään sitä, että olen kuullut Kiritolla olevan aika paha temperamentti, joten "pelkkä" saarna työnteon laiminlyömisestä tuntui jotenkin liian vähäiseltä reaktiolta Karyun harjoituksista pinnaamiseen. (Toisaalta on kyllä hyvin mahdollista, että minulla on kohtuuttoman huono käsitys Kiritosta. :<)

Hizumin, Tsukasan ja Kiriton vierailuun liittyen minua myös hämmensi hieman, miksi Die halusi mennä avaamaan oven. Miksei hän vain patistanut Karyuta tekemään sen, jos uskoi oven avaamisen ylipäätään olevan kannattavaa? Luulisi, ettei Die kaikkine vammoineen olisi halunnut pahemmin liikkua sängystä tai esitellä keholleen koitunutta vahinkoa Karyun bändikavereille... Tekikö Die sen siksi, että tiesi, ettei Karyu itse avaisi ovea, jolloin Karyun bänditoverit vainoaisivat heitä ainakin seuraavan tunnin oven takaa? Vai halusiko Die vain puhtaasti vähän kiusata Karyuta, kun tämä ei selvästi halunnut raottaa oveaan tulijoille? Tuntuu, että minulta meni jotain olennaista tästä kohtauksesta ihan ohi. :/

Hizumi ja Tsukasa tiesivät Karyun ajoittaisista miesharrasteista – oikeastaan ne olivat enemmän sääntö kuin poikkeus.


Onko tämä virke ristiriidassa aiemmin sanotun kanssa vai ymmärsinkö jotain ihan väärin? Olin käsittävinäni 3. luvun alun kursivoidusta osuudesta, että Karyun oli ollut ennen Dietä miehen kanssa sängyssä vain yhden ainokaisen kerran. Siinä kun sanottiin näin: "Karyu oli niellyt hermostuksensa ja kertonut haluavansa sillä kertaa miehen. Se oli jäänyt ainoaksi kerraksi, mutta hän ei katunut."

Nyt kun olen saanut rantata kaikesta turhasta, voisin palata kehujen puoleen, koska usko pois, minä pidin kovasti tästäkin luvusta, vaikka seksuaalinen jännite olikin aiempiin lukuihin verrattuna melko minimaalista eivätkä tapahtumatkaan olleet niin dramaattisia. Tämä luku toimi hyvin eräänlaisena välilukuna, jossa sekä lukija että henkilöhahmot saivat vähän sulatella kaikkea tähän mennessä tapahtunutta ja pohtia, mitä tulevaisuus mahtaakaan pitää sisällään. Väläyttelit potentiaalisia ongelmia (Karyun kokemattomuus miesten kanssa, Karyun demonisen puolen hallitsemattomuus, Atsushi ja tämän aikeet) juuri sopivasti, niin että ne eivät pilanneet aikaisempiin lukuihin verrattuna hieman kevyempää ja arkisempaa tunnelmaa mutta herättivät mielenkiinnon tulevia osia kohtaan. Olen varma, että tulevat luvut tulevat olemaan täynnä jännitystä ja dramatiikkaa, yllättäviä juonenkäänteitä ja vahvoja tunteita - sekä tietenkin tajunnanräjäyttävää seksiä. ;D

Tykkäsin tämän luvun osalta myös humoristisesta pohjavireestä sekä loppupuolen kotoisesta tunnelmasta. Die on juuri oikea ihminen huolehtimaan Karyusta. ^^ Olenkin erittäin iloinen, että Die päätti auttaa epäilyksistään huolimatta Karyuta - en kyllä olisi odottanutkaan vähempää häneltä! Tulevat luvut saavat näyttää, mitä Dien päätös merkitsee paitsi hänelle itselleen myös Karyulle. Toivottavasti Die ei juodu ihan kauhean usein katumaan ratkaisuaan... Olen kuitenkin tällä hetkellä varsin optimistisella mielellä. Uusimman luvun jälkeen minulla on sellainen olo, että vaikka Karyun ja Dien tuleva tie tulee olemaan kivinen, he tulevat selviämään kaikista vaikeuksista tavalla tai toisella voittajina. Toivotaan, että aavistukseni pitää paikkansa, sillä rakastan onnellisia loppuja kaikissa muissa ficeissä paitsi omissani. :D

Kiitos viidennestä luvusta ja tarjoilehan mahdollisimman pian lisää tätä ihanuutta, jookos? <3
Jossain ollessaan on jostain poissa.

Avatar
Avalyn
Vuoden trouble
 
Viestit: 589
Liittynyt: Ma Helmi 16, 2009 10:13 pm

Re: Creatura [D'espairsRay/Dir en grey, 5/? 27.6.]

ViestiKirjoittaja tikraw » To Heinä 25, 2013 8:10 pm

No moi :D Viikonloppuna kun satuit mainitsemaan tämän ficin, olin vaan et joo se ficci tuttu on nimi. Sit jossain vaiheessa aloin miettimään et niin, mitähän siinä ficissä tapahtui? Ja hetken tsekkailun jälkeen tajusin et piru vie, mähän en ole lukenut tätä, joten päätin eilen kertaistumalta korjata tämän vääryydeen ja tässä sitä ollaan.

Odotin hyvin pitkään vampyyreita, koska au + kauhu = vampyyreita noin 99 % tapauksia. Monet tekijät tuntuivat myös viittaavan niihin. Oli kuitenkin iloinen yllätys, kun kyseessä oli tällä kertaa vaihtelua, jotain vähän omaperäisempää ja erilaista (vaikkei vampyyreissakaan mitään vikaa ole, päinvastoin :P eräiden villitysten myötä niitä vaan tuntuu nykyään tulvivan ihan ikkunoista ja ovista sisään (…ei niin miellyttävä ajatus)). Odotan innolla kaikkia yksityiskohtia siitä, mihin nämä demonit pystyvät ja mitä kaikkea niistä vielä paljastuukaan!

Parasta tähän asti on olleet peittotoogat, Mozartin rintakuva ja Atsushi. Jälkimmäinen on vaan niin jäätävä ja itsevarma kaveri, ettei siitä voi olla pitämättä. Toivon että mies näkyy vielä myöhemminkin ficissä, toivottavasti paikoin myös pysyvämmin ja monisanaisemmin kuin vain vakoillen poikansa makuuhuonetta :’DD Myös muut hahmot on jees, Die on herkkä kun se välillä ajattelee niin loogisesti/fiksusti (joo kyllä tässä nyt mun kannattaa auttaa ettei tää juttu leviä) ja on sit taas välillä melkein toista ääripäätä (siis tykkääköhän se musta edes :((((( ).

Kauhussa tämä ficci ei ainakaan mun kohdalla ole vielä yltänyt Malade Mentalen mahtaviin tuskastuttaviin mittoihin, mutta huumori sen sijaan on ollut tässäkin äärimmäisen onnistunutta. Sitä on sopivissa kohdissa ja sopivissa määrin: juuri niin, ettei se vie uskottavuutta muulta vakavuudelta ja jännitykseltä ja tunnelmalta, vaan tuo vaan lisäsyvyyttä. Kivasti ja ovelasti olet sen piilottanut ja sekaan sotkenut.

Musta myös tuntuu, että ekan ja viimesimmän luvun välillä oli tasoeroa, et olet kehittynyt yllättävän paljon paremmaksi kirjoittajaksi niiden välillä (yllättävän siksi, ettei sitä aikaa kuitenkaan niin kamalan paljon ole noiden osien välillä kulunut). Mitä myöhempiin osiin tultiin, niin sitä… emt soljuvampaa? teksti oli lukea. Mun lukeminen oli jotenkin huomaamattomampaa, et käytännössä mitään asioita ei tarvinnut lukea kahteen kertaan vaan asiat tajusi kerrasta yms. ja mihinkään sanaan ei takertunut hetkeksi silleen ”ai tällanen valinta tässä”. Ei sillä, et nää olisi olleet mitenkään ongelmia ensimmäisissäkään osissa, mistä kertoo ehkä se, et kun nyt yritän etsiä esimerkkiä, en yhtäkään löydä XD Mut et... lukukokemus parani loppua kohden, sitä tässä varmaan yritän sanoa!

Mut nyt kun en enää itsekään osaa taas tulkita aivotuksiani on hyvä sauma lopettaa. Pidän tästä, ja odotan mielenkiinnolla, mitä tässä vielä tapahtuukaan! Jään odottelemaan sitä eräässä sivulauseessa vihjaamaasi jatkoa ;) ♥
Just smile, it confuses people.

    2 tykkää.
Avatar
tikraw
Pääesiintyjä
 
Viestit: 1846
Liittynyt: Su Maalis 01, 2009 7:23 pm

Re: Creatura [D'espairsRay/Dir en grey, 5/? 27.6.]

ViestiKirjoittaja paradoXal » La Marras 09, 2013 7:15 pm

Ei mulla muuta kuin se, että toivon hartaasti jatkavasi tätä ficciä joskus <3 Olet niin käsittämättömän upea kirjoittaja, sääli jos näin upea ficci jää näin kesken!

Kiitos ja kumarrus, toivottavasti löydät vielä joskus inspiraatiota tämän jatkamiseen!

Avatar
paradoXal
Fani
 
Viestit: 5
Liittynyt: Ti Syys 23, 2008 7:27 am

Re: Creatura [D'espairsRay/Dir en grey, 5/? 27.6.]

ViestiKirjoittaja AMAZE » Su Syys 14, 2014 6:39 pm

Ensinnäkin tahdon sanoa, että tosi kiva idea liittää banneri ficin alkuun! Siitä tulee heti omanlaisensa fiilis ja ainakin itselle tuli tästä kyseisestä bannerista se tunne, että se kertoo omalla tavallaan myös ficistä - sen tunnelmista, miljööstä sekä henkilöistä. Samoin toisen osan banneri vahvisti sitä, mistä ykkösosa vihjaili - siitä, ettei Karyu olekaan aivan vain yksi ja sama persoona.

Suoraan sanottuna ficin todenperäisyys yllätti - että puhuttiin Despan hajoamisesta, Angelosta, Isshin ja Daisuken kuolemasta... (Ensimmäisessä osassa Karyun kaipuu Daisukea kohtaan sai huuleni mutrulle. Raasu. Söpö yksityiskohta.) Jotenkin olin aina olettanut (eli kauan), että tämä ficci olisi puhtaasti AU. Hassua. Heti muuttaa väkisinkin jotain mielikuvia ja ennakko-odotuksia, mitä en tiennyt omaavani.

Vaikka Despan hajoamisesta ei paljoa puhuttukaan, mieleeni painui eräs yksityiskohta. Nimittäin Karyun yksinkertainen "joo" Dien mainitessa Despan hajonneen. Tuntui, että niinkin lyhyessä ja pienessä sanassa voi olla niin paljon tunnetta. Alkoi ehkä jopa ahdistamaan. Pystyin kuvittelemaan Karyun ilmeen, sen tunteen sisällä - ei oikein tiedä miten asiasta puhua hieman tuntemattomamman ihmisen kanssa, koska se sattuu. Ei ehkä halua avata itseään muille niin paljon. "Joo." Vau.

Aika mielenkiintoista valita demoni. Niitä kun ei ole tainnut kovin monissa muissa ficeissä esiintyä. Kieltämättä pari ensimmäistä lukua, etenkin toisessa luvussa, tuli tietyllä tapaa vähän turhautunut olo, kun Karyu vaikutti niin sekavalta eivätkä "oireet" viitanneet mihinkään, mihin ne itse osaisin yhdistää - vampyyrista kun ei tuntunut olevan kyse, mielenterveyshäiriökään ei tuntunut loogiselta... Veikkaan, että on vaikeampaa tutustuttaa lukija johonkin sellaiseen, josta hänellä ei välttämättä ole mitään perustavaa käsitystä. Tai ainakin itsellä oli vähän eksynyt olo, kun ei siltikään tiennyt mitään tulevasta demonielämästä, vaikka Karyun mainittiinkin olevan puolidemoni. En tiedä ymmärrätkö mitä tarkoitan, mutta esimerkiksi jos Karyu olisi ollut vampyyri, lukijan olisi ehkä helpompi ollut aavistaa miten Karyu tulisi jatkossa käyttäytymään. Mutta kuten kappaleen alussa sanoin, todellakin mielenkiintoista, omaperäistä. Ja nykyään kun ficcejä on netti pullollaan, omaperäisyys on sitä jotain.

Jokin tässä ficissä ahdistaa minua tietyllä tapaa. Enkä välttämättä sano, että se ahdistus on pahasta. Mutta tässä ficissä on jotenkin todella raskas tunnelma. Erityisesti mielestäni tuossa seksikohtauksessa. Melkein hiki pukkasi päälle. Tuli sellainen painostava ja tunkkainen olo, vähän kuin ennen ukkosta. En voi sanoa seksikohtauksen olevan lemppareitani, sillä se vaati jotenkin tosi paljon keskittymiskykyä. (Ja minua häiritsi liukasteen puute. Nimittäin auts.) Mutta pidin kohtauksen intohimoisuudesta ja siitä, että jotenkin... se vain tapahtui. Rajusti ja nopeasti. Jään odottamaan mielenkiinnolla tulevia seksikohtauksia. Tuollainen yllättäen intohimolle antautuminen on kivaa ja kutkuttavaa (puhun edelleen ficistä...). Mutta koko kohtauksen kruunasi mielestäni sen loppu - kun Karyu on taas Karyu ja Die tajuaa sen. Ja etenkin se, kun Die kohottautuu ja suutelee Karyua. Näen sen silmissäni. Se oli oikein oivallinen tapa lopettaa kyseinen luku. Viides luku taas oli varmaan tähän mennessä ilmestyneistä lemppareitani, sitä oli kiva ja kevyt lukea ja pidin letkautuksista, joita he toisilleen aina välillä heittelivät. Pidin myös siitä miten tunnelma oli toisaalta vaivaantunut mutta toisaalta taas aika rauhallinen.

Pidän tästä parituksesta, mutta samaan aikaan se hämmentää minua. Tämäkin liittyy siihen, millainen ennakkokäsitys minulla ficistä oli. Jotenkin ajattelin Karyun ja Dien olevan tasavertaisia. Dominoiva Karyu ja alistuva Die tuli yllätyksenä. Varsinkin, kun olisin kuvitellut, että Die olisi se dominoivampi (jos Karyun demonisuutta ei oteta huomioon). Minulla on kuitenkin kutina ja hiljaa mielessäni toivon, että Die toisi vähän tasoitusta Karyuun - ehkä sitten, kun tilanteen faktat ovat tarkemmin tiedossa ja hän tuntee Karyun paremmin. Kun Die lakkaa pelkäämästä. Mutta odotan mielenkiinnolla (kuinkahan monta kertaa olen tätäkin sanaa tämän kommentin aikana käyttänyt) tämän parivaljakon kehittymistä, niin omilla tahoillaan kuin yhdessäkin.

Tämä ficci ei ole suosikkejani sinulta, mutta edelleenkin korostan sitä, miten mahtavaa minusta on, että saat tuotua jokaisen ficciisi aina jotain uutta. Eikä välttämättä pelkästään uutta vain itsellesi, vaan ylipäätään suurimmalle osalle ficeistä - kuten demonit tässä ficissä. Jään odottamaan yhtä innolla tämän (kuten muidenkin ficciesi) jatkoa, sillä olet niitä harvoja ficcareita (yhden käden sormissakin on jo liikaa), joiden ficcien oikeasti toivon jatkuvan ja jaksan vielä tarkastella jatkoa ja ylipäätään olet saanut mielenkiintoni pidettyä yllä. En ole kommentoinut mitään vuosiin, kuten en ole lukenutkaan, joten kommenttini tuntuu ainakin itselleni vähän sekavalta, mutta toivottavasti saat siitä jotain irti! Palaillaan!

Ps. Wordin mukaan tässä kommentissa on 666 sanaa. Heh.
Kehdossasi keinahtelee nätti prostituoitu.

    2 tykkää.
Avatar
AMAZE
Bändäri
 
Viestit: 31
Liittynyt: Ma Huhti 30, 2012 5:14 pm
Paikkakunta: Seinäjoki

Re: Creatura [D'espairsRay/Dir en grey, 5/? 27.6.]

ViestiKirjoittaja Ujelo » Ti Syys 16, 2014 7:56 pm

Kertokaa mulle, miksen ole vastannut näihin kommentteihin?
No niin, yksi syy on se, että mulla on pieni kriisi tämän ficin ideoinnin kanssa, enkä ole oikein varma, mihin suuntaan lähtisin tätä viemään. On mulla esimerkiksi ensi kappaleen suunnitelmat kutakuinkin kasassa ja olen kirjoittanutkin jatkoa, muuuuutta.
AION KYLLÄ SIIS JATKAA. Tätäkin ficciä.


Avalyn

U not so much fail as me, dear.

Saattoipa sinun toiveesi auttaa minua tuota viime kappaleen alkua ideoimaankin! Lukijoilta tulee aika usein harkitsemisen arvoisia ideoita ficceihin, sekin on yksi syy, miksi olen kovin kiitollinen kommenteista. Ja nauttiakseen edes jossain määrin seksikokemuksesta demoni!Karyun kanssa, pitää väkisinkin olla vähän masokistinen... Olet eri fiksu, kyllä. :'D

My fics are all about teasing wait what. Kaimma olen koettanut kehittää tätä osaa kirjoittamisessani siksi, että minua seksipainotteisissa kohtauksissa kiinnostaa hyvin paljon se kiusoittelu, pirullisuus, härnääminen, piinaaminen, jännite ja sen kehittyminen jne. Kuulostankohan nyt jotenkin todella vinksahtaneelta? Täysin suoraviivaiset seksikohtaukset taas ovat mielestäni aika tylsiä, joten siksikin kehittelen kaikenlaisia erikoisuuksia aiheeseen liittyen. Ja pyrin tartuttamaan fiiliksen lukijoihin, luonnollisesti!

(Prostituutio ja hostit on kyllä erittäin jees.) Siis niin, kuten mainitsin tuolla toisen ficin kommenttivastauksessani, tykkään erittäin paljon käyttää jotain faktapohjaisia yksityiskohtia taustoittamaan omaa kirjoittamistani. Olen useammankin Diruttajan kanssa keskustellut siitä, että Dien fyysinen olemus on vaihdellut erittäin paljon vuosien varrella. Kun kyseessä on yli 180-senttinen mies, laihuuteen kiinnittää jotenkin vielä enemmän huomiota. Se on jopa pelottavaa, kun ihmisestä tulee sellainen lipputanko, ja kun kyseessä on bändi, josta todella välittää, ei jotenkin voi olla huolestumattakin. Ero kun on välillä ollut ihan ilmiselvä - joskus Die on ollut ihan tikku, lihaksikas kyllä, mutta ihan liian tikku, ja välillä taas jätkällä on ollut ihan kunnon lihaksia - sellaiset hauikset, jotka on saaneet mun sydämen tykyttämään, ja joskus muistaakseni jopa ihan kaljamahankin alkua (mikä saattaa liittyä kiertueihin ulkomailla, hahah). Ja kun Die ei ole ollut todella laiha vain silloin Dirun alkuaikoina, kun ne oli visuaalisempia ja varmaan nuoruuskin vielä saattoi tehdä ihmisestä sellaisen heinänkorsimaisemman, vaan ihan... sanotaanko kypsällä aikuisiälläkin.
Tätä aihetta on kyllä minustakin mielenkiintoista miettiä, sillä toisinaan japanilaiset muusikot voivat olla todella, todella pieniä. Erityisesti siihen tulee kiinnittäneeksi huomiota, jos henkilöt keikaroivat ilman paitaa - siinä sitä helpoiten näkee, kenellä on lihasta ja jotain elopainoa ja kuka on vain luuta ja nahkaa. Ei erityisemmin tullut mieleeni korostaa enempää Dien painoa tässä ficissä, koska en ajattele, että Die tämän ficin nykytilanteessa olisi erityisen alipainoinen, mutta joskus voisin kyllä todellakin pohtia asiaa enemmän. Kaikenlaiset syömishäiriöt ja ulkonäköpaineet ovat sen verran lähellä omiakin kokemuksia ja tuttuja, että se on aiheena tärkeä mulle.

Die taisi tuossa aamulla olla itsesäälin ja lihasjumien ja järkytyksen ja kaiken muun vallassa jonkin aikaa, ennen kuin alkoi oikeasti havahtua, mutta kyllä sieltä vähintäänkin mustelmia ja ruhjeita varmasti löytyy. Ehkä valittaminen tuottaa Dielle jonkinlaista masokistin iloa... Ja kuten sanoitkin, Dien asennoituminenkin on aika kepeä, joten tyypin ajatuksetkin saattavat olla välillä aika huumorilla otettavissa.

Atsushilla on... ajatuksia. Ja syynsä. Ne paljastuvat sitten tulevaisuudessa. ::D Toki on ihan demonille luonteistakin piinata ja häiritä muita ihan omaksi ilokseen. Atsushista on hauska sekaantua muiden asioihin.

Kiitos virheiden osoittamisesta!

Pitää myöntää, ettei minulla ole mitään käsitystä Kiritosta, koska en liiemmin välitä Angelosta / Kiriton muista projekteista. Lähinnä tuo kohtaus oli aikalailla täytekohtaus, kun joku lukijataho taisi mulle pohtia sitä, miten Karyu selviää bändiasioistaan. Toisaalta tämä on ficci ja kohtaus oli lyhyt, joten OOC on mielestäni ihan ok sivuhahmoissa. Päättelin jotenkin näin, että kun Despat ovat kuitenkin yhä yhteydessä toisiinsa ja Kirito on Karyulle eri läheinen, niin ehkä Kirito olisi tutustunut Hizumiin ja Tsukasaankin enemmän.
Dien motiivit taisivat olla juurikin sillä kannalla, ettei pimputtajista pääse eroon, ellei mene asialle jotain tekemään. Lisäksi jätkä ei ajattele asioita oikein koskaan ihan loppuun asti. Pahoittelen epäselvyyksiä!

Tämä Karyun miespainotteisuus oli ihan hyvä huomio. Lähinnä tuossa 3.luvussa viittasin siihen, ettei Karyu mennyt tilailemaan myöhemmin miehiä, mutta muut, tällaisen tilaamispalvelun ulkoiset miessuhteet olivat kyllä ihan mahdollisia. Lisäksi Karyulla on myös ollut vähän sellainen raja, ettei ole halunnut tehdä niin paljon asioita miesten kanssa, että se on ollut lähinnä sellaisen käteenvedon ja/tai suihinoton hujakoilla.

Mielestäni väliluvut ovat myös ihan oleellisia, ne antavat hengähdystä ja apua kirjoittajalle. Plus ovat ihan kivoja luettavia kaiken toiminnan lomassa. Kyllä sitä vauhtia ja vaarallisia tilanteita tulee sitten taas jatkossa. Toivotaan Dielle ja Karyulle sellaista siedettävän kivistä tietä!
Yritän kyllä jatkaa, anteeksi ihan liian pitkän ajan kulumisesta taas ja ole hyvä. <3


tikraw

Tuntuupa oudolta vastata sulle, kun ollaan juteltu aika monta kertaa sen jälkeen, kun oot kirjoittanut tän kommentin YLI VUOSI SITTEN ARGH alkaa hävettää. Juteltiinkohan me tästä sun lukukokemuksesta jo muutenkin? En pysty muistamaan, en pysty.

Kimmeltävää Karyua ei onneksi tunkeutunut ikkunasta sisään... Kyllä mulle riittää jo sitä lajia noissa aikaisemmissa ficeissä. Ja lupaan, etten koskaan tee Twilighteja tekstini kanssa. Demoneiden kanssa pääsee kivasti leikkimään, kun niihin ei erityisesti kohdistu niin paljon ennakko-oletuksia.

Atsushista tuskin päästään eroon kovin nopeasti... Se on sekä huono että hyvä asia omasta mielestäni, koska joskus jopa omat hahmot ottaa päähän. XD Mutta pääasiallisesti tykkään Atsushista ja siitä kirjoittamisesta. Se on hyvällä tavalla sekä karmiva että koominen (kuten mun ficitkin eiku).
Mun suosikkipersoonani Dielle on nimenomaan sellainen, että välillä se voi oikeesti loistaa ja olla tosi fiksu, ja välillä se on ihan avuton ja pässi.

On totta, etten oo antanut kauhun paukkua tässä ficissä samalla tavalla kuin Maladessa, kun Malade on enemmän sellaista hiipivää piinaa ja kylmiä väreitä, kun taas Creatura menee sellaisen toiminnallisemman karmimisen kannalle.
Elämä on aina vähän koomista.

Ilmankos sitä tasoeroa tulee, kun osien välillä voi olla jopa vuosia...... Yhyy hävettää taas ihan kamalasti. Mutta niin, on se kiva, että sitä kasvaa kirjoittajana lyhyempienkin aikojen sisällä! Kiitos siis. Ehkä se auttaa, että MeriAmber on pitämässä kielioppisääntöjä ynnä muuta tuoreempana mun muistissa.

Toivottavasti et joudu odottaan kauheen pitkään enää... Voisit saada luettavaa vaikka ihan siellä Jaappanissa ollessasi! Kiitoskiitoskiitos jne. kommentista.


paradoXal

Aion kyllä jatkaa, kiitos ja anteeksi! :'DD


AMAZE

On aina jotenkin yhtä shokki saada kommentti pitkän ajan jälkeen. Toisaalta se on hyvä, koska sitten ficci todella palautuu mieleen ja alkaa taas himottaa kirjoittaminen uudella tavalla, toisaalta alkaa heti hävettää nämä mun julkaisujen aikavälit. ^^''

Creatura oli tosiaan eka ficci, johon tein mitään kuvakäsittelyn tapaista, tai liitin erityisemmin noita muita inspiraationi lähteitä. Siitä on aina ilo saada positiivista palautetta~ Sait aika hyvin itsellesi ne vibat noista bannereista, joita tavoittelinkin.

On hauskaa leikkiä AU-elementeille realististen tilanteiden kanssa. Kai tämä on myös osa mun prosessia käsitellä Despan hajoamista, vaikka se onkin tullut kovin pienenä tässä esiin. Siinä kuitenkin välittyvät mun fiilikseni asiaan myös. Käsitykseni kun on, että se todella teki kipeää bändin jäsenillekin, eikä siitä varmasti ole ollut äärettömän helppoa puhua.

Kerta toisensa jälkeen oon itseeni tyytyväinen siitä, että demonivalinta on yllättänyt ihmiset. Ja oikeastaan pyrinkin siihen, etteivät lukijat tiedä, mitä odottaa. Se antaa mulle vapauksia ja omasta mielestäni on kiva lukea sellaista, josta ei ole helppo tehdä ennakko-oletuksia. Omaperäisyyskin on varsin vaikeaa, joten pitää kirjoittajana osata vähintään tehdä kliseistä uudempia ja itsensä näköisiä. :D

Raskastunnelmaisuus on myös jotain, johon pyrin tässä! Seksin ei kuulunut olla mukavaa eikä välttämättä lukijalle nautittavaa - riippuu ihan lukijasta. Siinä oli erityisesti tarkoitus tulla esiin myös demonipuolen kammottavuus, miten asiat voivat vain rajulla tahdilla tapahtua, eikä kohteella ole paljoakaan sananvaltaa.
Liukasteen puute - tietoinen valinta, Dien masokistisuus plus Karyun demonipuolella ei tainnut paljoa liukasteet liikkua mielessä. XD

Die ei ole munkaan mielessä erityisen alistuva, mutta se on juurikin tuo tuntemattoman demonipuolen uhkaavuus, jolle Die alistuu, ei Karyulle itselleen. Toivon, että pystyn tuomaan sitä esiin paremmin tulevaisuudessa. Itsekin odotan sitä, että pääsen kehittelemään heitä parivaljakkona.

Olen eri onnellinen siitä, että kuulun harvoihin ja valittuihin sun luku- ja kommentointivalinnoissa. Kommenttisi oli eri kivaa luettavaa ja toivon, että jaksat vastaisuudessakin kommentoida, jos tekstini tuntuvat sen arvoisilta! Kiitos paljon!
( Heh, sopii teemaan tämä demonisuus! )
I'm sure the answers will echo there

Vuoden NC liian monena vuonna

avatar credit to silentcarnival @ LJ

Avatar
Ujelo
Taustalaulaja
 
Viestit: 359
Liittynyt: Pe Elo 08, 2008 12:02 pm
Paikkakunta: Tampere


Paluu K-18

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron