Immortal Blood (Nero/Jui, multifandom, K18, AU, pro+7/12

Voi sisältää erityisen selkeää alastomuutta ja seksikuvausta, raakaa väkivaltaa, voimakkaita huumausainekuvauksia ja erityisen rankkaa kielenkäyttöä. Sisältö ei sovi lapsille.

Re: Immortal Blood (Nero/Jui, multifandom, K-18, AU, pro+4/1

ViestiKirjoittaja Avalyn » Su Marras 06, 2011 4:02 pm

Koska shaikulla on paljon kiireitä, sovimme, että minä vastaan poikkeuksellisesti neljännenkin luvun jälkeen tulleisiin kommentteihin. Koettakaa kestää. :D


shunshun:

Täytyy sanoa, että kommenttisi tuli melkoisena yllätyksenä. Tiesin, ettei Yuugi lue tätä ficciä, joten oletin automaattisesti, ettet sinäkään lukisi. Ei selvästi pitäisi tehdä epämääräisiä oletuksia huonoin perustein... Anyway, hienoa, että tulit nyt ficcisodan takia tunnustautuneeksi IB:n lukijaksi. ^^ Tällä ficillä on aivan liian pieni lukijakunta. (Toisaalta milloinpa lukijakunta muka olisi tarpeeksi iso?)

Luulen, että kliinisyyden vaikutelma johtui etupäässä alkukankeudesta. Prologi ja ensimmäinen luku menivät meiltä vielä aika lailla hahmoihin ja tarinaan tuntumaa ottaen, mikä saattaa hyvinkin näkyä tekstissä. Onneksi kuitenkin annoit alkukankeudesta huolimatta ficillemme tilaisuuden todistaa, että se on lukemisen arvoinen. Kiitos luottamuksesta. :3

On ihan ok verrata Neroa ihmiseen. :D Nykyisestä verenhimoisesta luonnostaan huolimatta hän oli aikoinaan ihminen ja on yhä pohjimmiltaan inhimillisimmästä päästä vampyyriemme joukossa.

Pahoittelen huonoja sana/ilmaisuvalintoja, jotka kiinnittivät huomiotasi. Koetamme kiinnittää jatkossa enemmän huomiota siihen, ettei sanallinen ilmaisu rikkoisi tunnelmaa ja häiritsisi lukunautintoa.

Haha, olen pahoillani, että Ren ja KO-JI olivat mukana vain kuolemassa traagisesti. XD Myönnän, että Juista on vaikeaa kirjoittaa niin, että hän olisi mielestäni IC mutta silti kiinnostava ja lukijalle helppo kohde lähestyä ja samaistua. Mutta no, AU-ficci antaa vähän enemmän vapauksia, ja siinä tarinalla on tavallaan hahmoihin verrattuna enemmän merkitystä kiinnostavuuden kannalta. On hienoa, että olet onnistunut näkemään tarinan mielenkiintoisuuteen hahmojen yli etkä ole jättänyt lukematta ficciämme siksi, ettei siinä ole yhtään lempijiiruasi. Minua oikeasti harmittaa, että niin monet ihmiset syyllistyvät siihen. Pienistä fandomeista ficcaavilla olisi enemmän lukijoita, jos ihmiset eivät tuijottaisi niin sokeasti fandomia vaan lukisivat mielenkiintoisen tarinan välittämättä siitä, ovatko siinä seikkailevat jiirut heille ennestään tuttuja vai eivät.

Minä en kyllä jaksa uskoa, että Kisaki olisi tajunnut omaa typeryyttään, vaikka Jui olisi lausunut ajatuksensa ääneen. :< Tämän ficin Kisaki on niitä ihmisiä, joille on ihan turha yrittää puhua järkeä. Ei hän kuuntele kenenkään muun mielipiteitä, kaikkein vähiten shiranain, jonka intresseissä on päästä pois koekaniinin roolista.

KO-JI sai mennä ennen Rikua, koska Rikun piti välttämättä jäädä Juin kanssa kahdestaan. Se, että Ren on lempparihahmosi, on oikeasti vähän surullista ottaen huomioon sen, että hän kuoli jo ennen ficin tapahtumien alkua. :D Silti on mukavaa kuulla, että olemme onnistuneet yhden sivuhahmon kanssa niin hyvin, että haluat hänestä sequelin. (Pahoin pelkään, että sinulla on myös keinosi saada se...) Ja joo, hirttäytyminen Kissun kattokruunuun oli tosiaan aikamoista vittuilua. XD Minua naurattaa yhä, kun muistelen tuota kohtaa... Tämän ficin sisältämä huumori on paikoitellen huolestuttavan mustaa.

Tukholman syndrooma on meidän mielissämme pääasiallinen syy Rikun mielenmuutokseen. On kyllä myös hyvin mahdollista, että Kissu selitteli Rikulle kaikenmaailman valheita, mutta Riku tuskin olisi uskonut niitä, jos hänen päässään olisi ollut kaikki ihan paikoillaan. Oletettavasti Jui nimittäin kuuli nuo samat valheet mutta ei silti sortunut uskomaan niitä.

Yes, shiranait ovat kuolemattomia. Tuo "ellei mitään satu, shiranai on kuolematon" on kohtalaisen hyvä summary shiranaiden kuolemattomuuden luonteesta. Jos olet lukenut fantasiakirjoja, niin niissä haltioiden kuolemattomuus on yleensä samanlaista. Mikään ei ole täydellistä, miksi siis kuolemattomuuskaan? Sitä paitsi jos shiranaista ei voisi päästä millään keinolla eroon, niin nehän kansoittaisivat koko maapallon.

Eli joo, shiranait siis kuolevat lääkkeisiin, hapenpuutteeseen, auton alle jäämiseen, myrkkyihin, voimakkaisiin sähköiskuihin, ampumiseen, puukottamiseen... Siis kaikkeen muuhun paitsi vanhuuteen ja sairauksiin (eli ei, shiranai ei voi sairastua syöpään). Miksi shiranait eivät sitten sairastu? Pääasiassa kyse on synnynnäisestä immuniteetista, osittain myös elimistön nopeasta uusiintumiskyvystä, joka mahdollistaa tehokkaan taudinaiheuttajien nujertamisen ja johon kuolemattomuuskin perustuu. (Ihmisten elimistön uusiintumiskyky vähenee iän myötä, jolloin vanhenemme, mutta shiranailla uusiintumiskyky säilyy koko elämän ajan samalla, ihmisiä korkeammalla tasolla.) Lääkkeet puolestaan toimivat siksi, etteivät ne sisällä immuunipuolustuksen tuhoamisen piiriin kuuluvia eläviä organismeja, jollaisia taudinaiheuttajat aka virukset ja bakteerit ovat, vaan rinnastuvat myrkkyihin. Eli joo, jos shiranai on tarpeeksi tyhmä mennäkseen syömään valkokärpässienen, se kuolee. Shiranai voi myös saada esim. alkoholimyrkytyksen, vaikka shiranain maksa pilkkookin haitallisia aineita nopeammin kuin ihmisen.

En ole ihan varma, tyydyttikö tämä selitys sinut täysin, mutta jos ei, niin kannattaa muistaa, että kyse on kuitenkin olennoista, joita ei ole olemassakaan. Jos kaikki niihin liittyvä ei ole aivan järkeenkäypää, se ei siis ole suurikaan ihme. :D (Aina voit myös laittaa fantasiakirjailijoille sähköpostia ja kysyä, miksi haltioiden kuolemattomuus ei ole täydellistä, sillä juuri fantasiakirjoja lukemalla minä olen muodostanut käsitykseni kuolemattomuudesta.)

Hyvä, että etenemisvauhti miellyttää. Yritämme jatkossakin pysytellä nopeusrajoitusten puitteissa. XD

Mahtavaa, että huomasit Neron ja Juin välillä syntyvän yhteyden kakkososan alussa! Vaikuttaa siltä, että olet onnistunut pääsemään nopeasti Neron pään sisään. ^^

Kuten ehdin sinulle jo sanoakin, minusta oli yllättävää kuulla, ettet sinäkään erota, kumpi meistä on kirjoittanut jonkin kohdan. Minun silmiini kirjoitustyyliemme erot näyttävät paikoitellen sen verran suurilta, että olin hieman huolissani siitä, että lukijatkin pistäisivät ne merkille. Onneksi niin ei mitä ilmeisimmin ole käynyt, kun kerran useampikin tämän ficin lukija on sanonut, ettei tiedä, kumman käsialaa jokin kohtaus on.

(Btw, suosittelen lämpimästi tutustumista shaikunkin ficceihin. Hänen mielikuvituksensa on jotain sellaista, mitä en lakkaa hämmästelemästä. Lukuisat sellaiset asiat, joita kehuit kommentissasi, ovat nimenomaan shaikun keksintöjä ja/tai käsialaa. ^^)

Mm, takaisin Neroon, joka on taitava mies. Nero on kiero, viettelijä, uskottavasti hyväntahtoinen, vaikka todellisuus onkin jollain tasolla aivan muuta.


Olen aistivinani, että pidät Nerosta. ^-^ Se ei kyllä ole mikään ihme. Nero on minun ja shaikunkin suosikkihahmoja tästä ficistä. Hän on ristiriitainen ja yhtä aikaa niin montaa eri asiaa, että hän herättää melkein pakostakin mielenkiinnon. Kaiken muun hyvän lisäksi hän on myös superseksikäs. ;D

Älä huoli, et ole ainoa, jonka sydän kävi ylikierroksilla Neron ja Juin paon aikana. :D Ja se ripaus kauhua oli ihan oikein aistittu, sillä olemme ihan tarkoituksella kirjoittaneet mukaan pientä horroria, kuten alkutiedotkin lupasivat. Tai no, pientä ja pientä, en meinannut yhden yöllisen kirjoitussession päätteeksi uskaltaa mennä nukkumaan. XD Olen oikeasti aika nolo kauhukirjoittaja, kun säikyn itse melkein mitä tahansa...

Toisaalta Kisakin sanat Juin sinisilmäisyydestä osuivat kohdilleen. Jui oli naiivi, vaikkakin syystä. Jos joku tulee hakemaan sut surmanloukosta, niin luotat. Mutta Jui on helppo vietellä, se on totta. Vaikkakin Kisakin uskomus Juin paluusta oli juuri sellainen "Öö, Kissu, kuvitteletko ollees Juille kauheen kivakin kaveri" :DDD


Kyllä, Jui on aika uskomattoman sinisilmäinen tässä ficissä. Mutta no, rotu, kasvatus ja erityisesti nykyinen tilanne selittävät sen kohtalaisen hyvin. Jui oli valmis luottamaan ihan mihin tahansa oljenkorteen päästäkseen pois Kissun luota. Sitä paitsi Nero osaa halutessaan vaikuttaa melkoisen hyväntahtoiselta.

Mitä Kissuun tulee, niin hänen ajattelunsa ei muutenkaan ole kauhean realistista. :D Eli ei ole mikään ihme, että hän kuvittelee Juin haluavan kaikkien kauheiden kokeidenkin jälkeen palata hänen luokseen. Sitä paitsi Kissu itse vihaa vampyyreitä, joten ajatus siitä, että joku valitsisi mieluummin vampyyrin seuran kuin hänen koekaniininaan olon, on hänelle täysin käsittämätön.

Kolmososan alussa koin taas tän "Voi jessus, Jui... Kuinka joku voi olla noin sinisilmäinen. Ei toki ole epäilyttävää, että tuntematon muukalainen pelastaa sut sattumalta ja sitten lupaa suojella sua henkensä uhalla..."-fiiliksen :DD Teki mieli läpsiä Juita ja huutaa: herää pahvi.


Jos se yhtään lohduttaa, niin minun teki mieli tehdä samoin. XD Juilla on vielä paljon opittavaa maailman pahuudesta... Toisaalta en kuitenkaan haluaisi hänen kadottavan täysin uskoaan hyvyyteen ja oikeudenmukaisuuden toteutumiseen, koska tuo usko on jollain tapaa hyvin kaunis asia.

Pakko myöntää, että virke, jonka lainasit osoittaaksesi mitä tarkoittavat särähtävillä reploilla, oli tosiaan vähän turhan dramaattinen ja siksi epärealistisen kuuloinen. Ymmärrän täysin, mitä tarkoitat, kun sanot, ettet voi kuvitella ketään oikeasti sanomassa sitä. Eli ei, vika ei ole sinussa vaan teatraaliseksi sortuneessa kirjoittajassa. Joskus sitä tulee innostuttua vähän liikaa. -.-

Älä huoli, puremakohtauksessa oli minunkin mielestäni eroottinen pohjavire. Veri ja pureminen ovat molemmat seksuaalisia elementtejä, eikä niiden latausta riitä täysin kumoamaan edes se, että Jui on kaikkea muuta kuin kiihottunut tuossa tilanteessa. Sitä paitsi onhan verenhimokin yhdenlaista himoa... *naur*

En osannut oikein edes sääliä Juita, koska Jui oli niin hyväuskoinen ja... Miksi tunnen enemmän samastuvani Neroon :DD


Et ole ensimmäinen. :D

Kisaki ja Aoi ovat meistäkin hauska parivaljakko. Sen sijaan en ole enää niin varma, että he ovat kovinkaan varteenotettavia pahiksia. XD Tunaroiva tiedemies ei kuulosta kovin pelottavalta, ja Aoinkin käytös menee välillä koomisen puolelle. Mutta no, täytyyhän tässä ficissä olla myös kevennyksiä. :D (Olisikohan oikeasti pitänyt laittaa alkutietoihin myös humour...)

Tulemme kyllä kertomaan, kuka Kaunisääninen lapsi on. Itse asiassa jo heti seuraavassa osassa. ^^

Pidin myös Kisakin aseesta :3 ja siitä, että Kissu on ollut kunnon experiment-tyyppi ja kokeillut ties millä otuksilla ties ja mitä.


Olen varma, että shaikku ilahtui sanoistasi. Redeemer on nimittäin kokonaan hänen luomuksensa. ^^

Juin "pahapäisyys" johtuu ihan vain siitä, että Neron luokse joutuminen edustaa ikään kuin uutta alkua. Jui rupesi käymään läpi samaa prosessia kuin aikanaan Kisakin luona. Lisäksi pettymys on hyvää polttoainetta vihamieliselle käytökselle.

Sen sijaan ymmärrän, miksi Nero suuttuu helposti, etenkin, kun Jui sätti häntä. Se, että Nero tarvitsisi Juita, on vain noloa myöntää, samoin se, ettei Nero onnistunut antamaan kunnon ylläpitoa toiselle ja vastaamaan tuon tarpeisiin.


Ymmärrät Neroa hämmentävän hyvin... On ihanaa lukea luonnehdintaasi hänen luonteestaan, koska osut niin nappiin. Olet Neron pään sisällä melkein paremmin kuin me kirjoittajat. :D

Kun olen nirputtanut reploista, niin miksi saatte Aoin kaikista reploista hyviä :D siis niissä ei ole kerrassaan mitään vikaa - ei sitä tunnetta, jonka ajoittain tunsin aiemmin.


Ihanaa kuulla, että Aoin replat miellyttävät!

Kylpyhetki paljasti oikeastaan sen, kuinka paljolti Juin vihamielinen käytös Neroa kohtaan on vain kamppailua luovuttamista vastaan. Jui tietää, että on nyt ihan yhtä toivottomassa tilanteessa kuin Kisakin luona, mutta yrittää parhaansa mukaan olla päästämästä tuota tietoa ajatuksiinsa tai uskomasta sitä todeksi. Toisin sanoen hän haluaa uskoa toivoon, mutta ei syvällä sisimmässään kuitenkaan usko.

Kukaan ei oikeasti tainnut uskoa Juin pakoyrityksen onnistuvan, ei edes shiranai itse. :< Kiva kuitenkin kuulla, että sinäkin koit Juin kujanjuoksusta lukiessasi adrenaliinipiikin. :3

Havaitsin myös... Jotain Nerossa, en sanoisi sitä pelkäksi omistushaluksi... Mutta myös siksi, ehkä sen lisäksi siinä on jotain outoa viehtymystä shiranaita kohtaan - vaikka Juista onkin melkein enemmän haittaa kuin hyötyä. Toisaalta Jui on jotain, olento, jonka kanssa Nero voi ajoittain kokea tuntevansa ymmärrystä kaikkea - lähinnä olemista ja maailmaa - kohtaan. Mutta Juin ihmismäisyys myös tuntuu olevan ikävä muistutus asioista, jotka Nero on unohtanut jo kauan sitten. Se voi olla osin arkakin paikka niinä hetkinä, kun Nero tietää olleensa liian kauan vampyyri. Sellaiset asiat saavat helposti puolustuskannalle...
Lisäksi Neron taustat yleisesti ovat mielenkiintoiset, koska hän taisi aikanaan menettää uskonsa kuten Juikin, ehkä eri tavoin, mutta menetti kuitenkin. Sitten Nero kieltäytyy tunnistamasta itsestään niitä samankaltaisia asioita...


En oikeasti tajua, miten ymmärrät Neroa noin hyvin... Analyysiäsi lukiessani en voi kuin nyökytellä, että joo, juuri noinhan se on.

Jos yrittäisin väittää, että Ayukawasta on seuraamassa jotain hyvää, se ei luultavasti menisi läpi. :D Voinen siis myöntää, että joo, Ayukawa tulee aiheuttamaan runsaasti harmia.

Toivon, että Ayukawa päätyy maistamaan Juita. Onko väärin pitää edelleen vampyyrien ruokailuhetkiä eroottisina... Onko väärin ajatella, että on kaksin verroin eroottisempaa, jos Neron lisäksi joku muu/jotkut muut pääsevät syömään Juista. Se ei voi olla väärin, koska ajatus on niin herkullinen - kirjaimellisesti.


Sinulla on kummallisia toiveita. :D Vampyyrien ruokailuhetkien pitäminen eroottisina on minun mielestäni täysin ymmärrettävää, mutta en aivan käsitä, miksi olisi tuplasti eroottista, jos joku toinenkin pääsisi ruokailemaan Juista. Tai siis, ei kai ole eroottista, jos joku muu suutelee ihastustasi? Okei, vähän huono vertaus, mutta ehkä tajusit pointtini... En kuitenkaan kiellä sinua ajattelemasta niin. Kaikin mokomin. :D

Mukava kuulla, että olemme onnistuneet parantamaan matkan varrella. ^^ Toivottavasti tie johtaa ylöspäin jatkossakin. (...Okei, nyt rupesin ajattelemaan taivasta ja enkeleitä. Olen selvästi lukenut liikaa Supernatural-fanfictionia viime päivinä. -.-)
Yhtä lailla ilahduttavaa on kuulla, että olemme onnistuneet pitämään tarinan sen verran salaperäisenä, ettet kykene arvaamaan, mitä tulee tapahtumaan. Kuten taidat tietääkin, minulla on välillä ollut taipumusta tehdä omien ficcieni juonesta liian läpinäkyvä, niin että loppuratkaisu ja siihen johtava tie on ollut mahdollista nähdä jo matkan päästä. Siksi onkin mahtavaa huomata, ettei samaa ole käynyt tämän ficin kohdalla.

Nero on silti melkein yhtä kiva kuin Ren. Hän on tyhmä, unohtanut asioita, katkera, symppis, ilkeä, sarkastinen ja vitun vamo muutenkin, eli aivan ihana :D


Joka kerta, kun luen tämän luonnehdintasi Nerosta, minua alkaa naurattaa, koska olet kuvaillut vampyyriherraamme niin kutkuttavan herkullisesti. "Vitun vamo" ja siksi "aivan ihana"... Logiikkasi on suuresti mieleeni. XD

En tiedä, miten muka olisit voinut olla tarkempi kommentissasi, koska minusta onnistuit paneutumaan varsin pieniinkin yksityiskohtiin oivaltavasti. Oli ihanaa, että sota sai sinut inspiroitumaan kirjoittamaan meille näin ihastuttavan kommentin. (Ehkä näemme vielä toisenkin kerran? ^^)

Suurkiitos sekä lukemisesta että kommentoinnista! ♥


Cherries_:

Ehdimmekin jo kaivata sinua. ^^ Tervetuloa takaisin! <3

Älä huoli, et sinä jauha joka kommentissa samaa, vaikka jatkoficcien kohdalla sellainen tunne saattaakin toisinaan tulla kommenttia rustatessa. Mitä tulee siihen, että jokaisen uuden luvun myötä tarina tuntuu vasta oikeastaan alkavan, minä tavallaan ymmärrän sen. Jokainen tähänastinen osa on tuonut jonkin uuden käänteen, jonka kohdalla on luonnollista ajatella, että "hei, nyt se tarina lähtee kunnolla käyntiin". Ja voihan toki olla niinkin, että kerronnan tahti on jonkin verran kiihtynytkin.

Ihanaa kuulla, että uusin luku oli mieleesi. ^^ Neron ja Juin yhteiselo on tosiaan aika rosoista, kun Jui on katkera vampyyrille ja Nero puolestaan ei tiedä, miten suhtautuisi shiranai-vieraaseensa. Tiivis yhdessä oleminen tuonee kuitenkin väistämättä jonkinlaisen muutoksen mukanaan...

Et ole ainoa lukijamme, joka on lämmennyt Nerolle. Vampyyriherrallamme tuntuu olevan karismaa. ;D

Nero on ollut niin kauan vampyyri, että inhimilliset tarpeet (ruoka, lepo, peseytyminen, lämpö) ovat päässeet jo kohtalaisen pahasti unohduksiin. Jui toki muistuttaa Neroa jossakin määrin siitä, millaista oli olla ihminen, mutta silti Nero ei ainakaan toistaiseksi ole kunnolla sisäistänyt sitä, että shiranai tosiaan tarvitsee kaikenlaista sellaista mitä hän itse ei. Periaatteessa Nero kyllä tietää, että ihmiset syövät monta kertaa päivässä, mutta hän ei kuitenkaan todella käsitä, kuinka tärkeää säännöllinen ravinnonsaanti on, tai muista, kuinka inhottavaa on olla koko päivä ilman ruokaa. (Olipas harvinaisen selkeästi selitetty...)
Toisaalta tietämättömyyden syyksi ei voi pistää ihan kaikkea. Osaksi Neron käytöksen taustalla on myös välinpitämättömyys Juita kohtaan. Vaikka Nero näkee, että Juilla on nälkä tai muuten paha olla, hän ei tee asialle mitään, vaikka voisi. Kuten Jui viimeisimmän osan kylpykohtauksessa arveli, Neron käytöksen taustalla on siis sekä tietämättömyys että piittaamattomuus. Mutta hyvä kysymys. :3

Voi voi, Jui-paralla tuntuu olevan paljon pienempi fanikunta kuin Nerolla. :< Toisaalta se oli ihan odotettavissa. Juille lankesi heikon pelastettavan rooli siinä missä Nero nappasi herkullisen pahispelastajan roolin. Mutta ehkäpä tulevat osat saavat sinut pitämään Juistakin enemmän kuin tähän asti... Tulossa on vielä monta käännettä. ^^

Ayukawan yksinpuhelu saattoi tosiaan olla aluksi hieman hämmentävää. (Hän rakastaa vähän liikaa omaa ääntään. :D) Onneksi teksti oli kuitenkin muuten mieleesi. ^^

Minkälaisen kuvan me oikein olemme antaneet itsestämme, kun pelkäät meidän räjähtävän liioista kehuista? Me olemme pieniä ja söpöjä ja rakastamme jokaista lukijaa ja kommenttia emmekä koskaan kyllästy kuulemaan sitä, että ficistämme pidetään. *insert huge anime eyes here* Älä siis turhaan hermoile meille kommentoimisesta, ethän? :3

Kiitos jälleen kommentistasi! Vakiokommentoijat ovat meidän molempien suuri rakkaus. ♥
Jossain ollessaan on jostain poissa.

    1 tykkää.
Avatar
Avalyn
Vuoden trouble
 
Viestit: 589
Liittynyt: Ma Helmi 16, 2009 10:13 pm

Re: Immortal Blood (Nero/Jui, multifandom, K-18, AU, pro+4/1

ViestiKirjoittaja Avalyn » Su Marras 20, 2011 3:24 pm

Ava-note: 4. luvun julkaisusta näyttää päässeen kulumaan melkein kaksi kuukautta, joten lienee korkea aika tarjoilla jatkoa. ^^ Kommentteihin tulee tällä kertaa vastaamaan shaikku, jotta saatte vähän taukoa minusta. :D



5. luku


So that you would know what to scream





Jui seisoi likaisen ikkunan ääressä ja katseli, kuinka yö valtasi hiljalleen maailman omakseen vain menettääkseen sen jälleen päivälle jokusen tunnin kuluttua. Olisi voinut kuvitella, että shiranai, joka oli elämänsä aikana nähnyt tuhansia ja taas tuhansia auringonnousuja ja -laskuja, ei olisi enää jaksanut kiinnostua vuorokaudenaikojen loputtomasta vaihtelusta. Juita päivän ja yön ikiaikainen taistelu ei kuitenkaan ollut ikinä lakannut kiehtomasta. Toisinaan hän pohti, päättyisikö kamppailu koskaan, ja jos päättyisi, kumpi osapuoli voittaisi. Sisimmässään hän toivoi, että voittaja olisi päivä, joka puhdistaisi ihmisten sydämet kaikesta siitä pimeydestä, joka niissä asusti. Valitettavasti vaikutti kovin epätodennäköiseltä, että niin tapahtuisi koskaan.

Valo ulkona kävi hetki hetkeltä vähäisemmäksi, mutta Jui pysyi hievahtamatta ikkunan luona. Hän tahtoi ottaa kaiken irti harvinaisesta tilaisuudesta katsella ulkomaailmaa. Kisakin vankina ollessaan hän ei ollut nähnyt kertaakaan edes ohikiitävää vilahdusta auringosta, sillä shiranaiden huone, varjoisat käytävät ja sokaisevan valkoinen laboratorio olivat täysin ikkunattomia. Nero puolestaan piti kotona ollessaan useimmiten huolta siitä, että verhot oli vedetty ikkunoiden eteen. Jui ei ollut varma, miksi toinen menetteli niin, mutta hän arveli syyksi vampyyrien luontaista viehtymystä pimeyteen. Tai ehkäpä Nero ajatteli, että vapauteen tuijottaminen vahvistaisi vangin pakohaluja.

Toisaalta luulisi toisen jo huomanneen, että hän oli alistunut kohtaloonsa. Muutaman päivän takaisen pakoyrityksen jälkeen Jui oli hiljalleen vajonnut yhä syvemmälle liiankin tutuksi tulleeseen toivottomuuteen. Hän yritti kyllä pakottaa itsensä uskomaan, että uusi tilaisuus karkaamiseen tulisi vielä, mutta ei jaksanut enää sydämestään haaveilla siitä. Oli käynyt hyvin selväksi, että Neron yliluonnolliset kyvyt tekivät pakenemisen mahdottomaksi. Vaikka vaaleahiuksisen olisi jollain keinolla onnistunut livahtaa pois vankilaksi muodostuneesta kerrostaloasunnosta, vampyyri olisi löytänyt hänet vaivatta veriauran perusteella.

Kun Nero oli aiemmin tänään ilmoittanut, että oli taas lääkkeen nauttimisen aika, Jui ei ollut enää jaksanut vastustella vaan oli vain sanaakaan sanomatta taivuttanut päätään sivulle ja paljastanut kaulansa. Hän ei oikeastaan ihmetellyt, miksi oli hyväksynyt kohtalonsa niin nopeasti. Hänhän oli käynyt samat psykologiset vaiheet jo kertaalleen läpi Kisakin vankina ollessaan ja tunsi ne siksi hyvin. Se, mikä alkoi pelolla, epäuskolla ja tosiasioiden kieltämisellä, muuttui jonkin ajan kuluttua katkeruudeksi, inhoksi ja kapinahengeksi, kunnes epätoivo teki niistä selvän ja jäljelle jäivät vain alistuneisuus, suru ja kaikennielevä toivottomuus. Niin se vääjäämättä meni, ja ainoa asia, mihin uhri saattoi yrittää vaikuttaa, oli prosessin kesto. Miksi siis pitkittää väistämätöntä?

Jui huokaisi hiljaa ja riisti vihdoin katseensa tahraisen lasin takaisesta yöstä, jota valaisivat vain muutamat kituliaat katulamput sekä hieman kauempana ikkunat, joiden takana harjoitettiin enemmän tai vähemmän rikollista liiketoimintaa. Cryptic Tokyota ei ollut tarkoitettu hänen kaltaisilleen. Petolliset kujat kuuluivat narkomaaneille, murhaajille, katutappelijoille, juopoille ja halpahintaisille huorille – ylipäätään kaikille sellaisille, joiden elämä oli ajelehtinut suuntaan, josta oli miltei mahdotonta palata takaisin seesteisille vesille. Jui olisi toivonut, ettei niin olisi ollut, mutta hän ei pystynyt muuttamaan tosiasioita. Kaikille ei yksinkertaisesti ollut varattu onnellista loppua tässä elämässä. Mutta ehkä sitten seuraavassa…

Alakuloisena shiranai vaelsi ikkunan äärestä sohvan luokse, istuutui alas ja poimi käteensä olohuoneeseen tuomansa Milan Kunderan Olemisen sietämättömän keveyden. Hän oli lueskellut sitä makuuhuoneessa, ennen kuin Nero oli jokin aika sitten lähtenyt omille retkilleen ja hänelle oli tarjoutunut tilaisuus avata verhot ja katsella yön laskeutumista. Jui oli lukenut Kunderan romaanin useita kertoja aiemminkin, sillä hänellä oli ollut se pienessä asunnossaan Fukuokassa ennen Kisakin koekaniiniksi joutumista. Silti hän tahtoi lukea tarinan vielä kerran uudelleen, vaikka onnellinen loppuratkaisu maistuisi nyt varmasti kirpeämmältä kuin koskaan ennen. Ehkäpä kirjailijan viisaat sanat elämän ja onnen olemuksesta onnistuisivat kaikesta huolimatta yhä tuomaan lohtua hänelle.

Jui oli kuitenkin hädin tuskin ehtinyt avata romaanin oikeasta kohdasta, kun hän kuuli keveitä askelia asunnon ulkopuolisesta käytävästä. Shiranai huokaisi äänettömästi itsekseen ja sulki kirjan uudelleen. Tänään ei ollut Neron ruokailupäivä, mutta vampyyrillä voisi hyvinkin olla jotakin sanottavaa hänelle. Sitä paitsi vaikka tummahiuksinen olisi vaiti, tämän ollessa läsnä oli vaikeaa keskittyä lukemiseen. Sen takia Jui vietti yleensä yksin aikaansa makuuhuoneessa.

Askeleet pysähtyivät ulko-oven taakse, ja kuului vaimeita metallin kilahduksia, kun tulija yritti päästä yhteisymmärrykseen lukon kanssa. Lukko taisi olla tänään poikkeuksellisen jäykkä, sillä yleensä Nerolla ei kestänyt noin kauaa saada ovi auki. No, samapa tuo, eihän Juilla ollut polttavaa hinkua tavata vampyyriä. Toinen tuli muutenkin poikkeuksellisen pian takaisin. Lähdöstä oli ehtinyt kulua vasta puolisen tuntia, vaikka yleensä Nero viipyi kerrallaan poissa useita tunteja.

Vielä hetken aikaa lukon kanssa kamppailtuaan tulija sai ruosteiset metallikappaleet taipumaan tahtoonsa. Juin herkät korvat tavoittivat vaimean loksahduksen, ja sitten ovi raottui tuttuun tapaan itsekseen muutamien senttien verran sisäänpäin kuin äänettömänä tervetulotoivotuksena. Vaaleahiuksinen valmistautui henkisesti kestämään jälleen kerran vangitsijansa pilkan ja verenhimoiset vihjailut.

Sisään astunut henkilö ei kuitenkaan ollut Nero.

Jui jähmettyi tuijottamaan tuntematonta miestä. Tulijalla oli yllään kokomustat vaatteet, jotka koostuivat röyhelökauluksisesta paidasta, yksinkertaisista suorista puuvillahousuista, pitkävartisista kiiltonahkasaappaista ja avonaisesta samettitakista, jossa oli kullanväriset napit ja tavattoman korkea kaulus. Koko vaateparsi näytti siltä kuin se olisi varastettu vanhan ajan aatelismuotia esittelevästä museosta. Miehen iho puolestaan oli luonnottoman valkoinen, mikä paljasti, ettei tämä ollut nähnyt aurinkoa vuosikausiin. Hiukset olivat sekoitus hehkuvanpunaisia ja pikimustia suortuvia, jotka ulottuivat paikoitellen koskettamaan hartioita. Syvän tummanruskeissa silmissä välkkyi jotakin viekasta ja vaarallista, mille löytyi luonnollinen selitys heti, kun Juin katse tavoitti miehen uhkaavasti raollaan olevan suun. Huulten välistä pilkisti nimittäin esiin kaksi pitkää, tikarinterävää kulmahammasta.

”No? Etkö aio tervehtiä minua?” tuntematon mies kysyi vinosti hymyillen. Jui ei osannut muuta kuin tuijottaa vampyyriä pelon mykistämänä, joten tämä jatkoi moittivaan, miltei loukkaantuneeseen sävyyn: ”Nero olisi kovin pettynyt käytöstapojen puutteeseesi. Jättää nyt tuolla lailla tervehtimättä hänen lajitoveriaan!” Mies pudisti teennäisen murheellisena päätään sanojensa painoksi.

”Onneksi edes minä hallitsen hyvät tavat. Tiedän jo valmiiksi, että sinun nimesi on Jui, joten ehkäpä selviämme sittenkin käytösmuodollisuuksista kunnialla. Minä olen Ayukawa.” Mustapukuinen kumarsi liioitellun kohteliaasti melkein pölyiseen lattiaan saakka. Sitten tämä totesi huolettomasti: ”Sinun olisi hyvä pistää nimeni mieleesi. Ihan vain jotta tietäisit, mitä huutaa, kun juon sinut viimeistä hopeanhohtoista veripisaraa myöten kuiviin.” Viimeiset sanat tulivat ulos peittelemättömän nautiskelevina.

Puhe veren juomisesta sai Juin jäykistymään hetkeksi aivan liikkumattomaksi, mutta sitten hän ponnahti hätäisesti jaloilleen ja säntäsi liikkeelle aikeenaan pysytellä mahdollisimman kaukana verenhimoisesta seuralaisesta. Hän oli kuitenkin unohtanut, kuinka nopeita yön saalistajat ja näiden refleksit oikeastaan olivatkaan, joten heti seuraavassa hetkessä hän löysi itsensä selkä seinää vasten. Ayukawan huvittuneet kasvot häälyivät nyt aivan hänen edessään.

”Et kai sinä vain yritä pakoon?” vampyyri tiedusteli herttaiseen sävyyn. ”Vastahan me tutustuimme, joten et sinä voi millään olla vielä kyllästynyt seuraani. Sitä paitsi sinun on otettava huomioon, kuinka kamalasti vaivaa näin päästäkseni tapaamaan sinua. Jouduin jopa liikkumaan kaduilla päiväsaikaan, jotta tietäisin, milloin olet yksin, vaikka jokaisen kunnon vampyyrin kuuluu viettää valoisa aika oman rakkaan arkkunsa suojissa. Voisit siis yrittää kohdella minua hieman ystävällisemmin.”

”Minä en ole sinulle mitään velkaa”, Jui tiuskaisi puolipaniikissa samalla, kun yritti kuumeisesti keksiä, miten pääsisi pois altavastaajan asemasta.
”Noh noh, eipäs nyt olla noin epäkohteliaita. Eihän sellainen sovi yhteen noin sievien kasvojen kanssa. Siitä puheen ollen: mikä ihme sinä oikein olet lajiltasi?”
Jui sivuutti kysymyksen ja päätti sen sijaan yrittää uhkailla: ”Nero ei anna sinun vahingoittaa minua. Hän kuolee ilman vertani.”
”Voi, enpä usko, että olet ihan niin korvaamaton hänelle”, Ayukawa kuittasi.
”Olen minä. Hänellä on HIV, johon hän olisi pian kuollut, ellei olisi löytänyt minua. Minun vereni on ainoa parannuskeino.”
”Noinkohan on?” punamustahiuksinen vampyyri pohdiskeli edelleen huolettomana ääneen.
”On. Joten sinun on parasta poistua heti, jos haluat säilyttää henkesi. Nero tulee aivan kohta takaisin. Hän sanoi viipyvänsä poissa vain hetken”, Jui lasketteli. Hän ei tiennyt, mistä sanat ilmestyivät hänen suuhunsa, sillä tavallisesti shiranai ei olisi kyennyt uhkailemaan hiirenpoikastakaan. Kenties itsesuojeluvaisto oli päättänyt puuttua peliin.

Ayukawa oli hetken vaiti. Jui toivoi kovasti, että oli onnistunut säikäyttämään miehen sanoillaan niin pahasti, että tämä näkisi parhaaksi jättää hänet rauhaan ja luikkia karkuun. Se osoittautui kuitenkin turhaksi toivoksi, sillä pian vampyyrin huulille kohosi jälleen pilkallinen hymy. ”Hyvä yritys. Tuo ei kuitenkaan riitä pelottamaan minua pois. Tiedän, ettei Nero ole tulossa takaisin vielä pitkään aikaan. Ja kun hän viimein palaa, sinä olet enää veretön ruumis ja minä turvallisen välimatkan päässä tästä loukosta.”

Sen sanottuaan Ayukawa kohotti toisen kalpeista käsistään ja alkoi kuljettaa sen sormia hitaasti pitkin Juin kaulaa. Vampyyrin kynnet olivat niin pitkät ja terävät, että vaaleahiuksinen pelkäsi niiden rikkovan ihon pinnan, vaikka kosketus oli hyvin kevyt. Hän koetti hengittää mahdollisimman pinnallisesti, vaikka sydän hakkasi kolibrin siipien lailla rintakehässä ja yritti vaatia tavallista syvempiä hengenvetoja.

”Sinä varmaan tahtoisit minun tappavan sinut mahdollisimman nopeasti ja kivuttomasti. Valitettavasti minä satun pitämään uhreillani leikkimisestä. Ruoasta pitää nautiskella hotkimisen sijaan, sanotaan”, Ayukawa totesi lähes opettavaiseen sävyyn. Silmien peittelemättömän pirullinen pilke riitti kuitenkin paljastamaan, ettei punamustahiuksisen mieltymyksillä ollut todellisuudessa mitään tekemistä käytöstapojen kanssa.

Jui tunsi vampyyrin kynsien painuvan tiiviimmin ihoonsa kiinni. Hän yritti olla mahdollisimman liikkumatta, mutta siitä huolimatta paine kaulalla kasvoi, kunnes etusormen kynsi viimein onnistui puhkaisemaan ihon. Kauhukseen shiranai tunsi pienen veripisaran lähtevän valumaan alaspäin, mitä seurasi tietenkin innostunut henkäisy Ayukawan puolelta. Kun vampyyri kumartui lähemmäksi hänen suojatonta kurkkuaan, Jui sulki peloissaan silmänsä. Toinen ei kuitenkaan tehnyt muuta kuin nuolaisi veripisaran kielenkärjellään suuhunsa, ennen kuin vetäytyi takaisin alkuperäiselle paikalleen.

”No no, ei ole syytä panikoida tuolla lailla. Kuten juuri sanoin, minä nautiskelen ruokani mieluiten kaikessa rauhassa. Nyt, kun minulla sattuu olemaan tiedossa niin poikkeuksellisen herkullinen ateria kuin sinä, aion vieläpä nautiskella tavallista pidemmän kaavan mukaan. Katuhuoriin ja heidän saastaiseen vereensä verrattuna sinä olet kuin taidolla kypsytetty punaviini”, Ayukawa lausahti, ennen kuin jatkoi hänen kaulansa hyväilyä pitkillä kynsillään. Kynnet jättivät epämiellyttävän, kihelmöivän tunteen shiranain iholle, vaikka niiden kosketus oli palautunut höyhenenkevyeksi.

”Miksi sinä teet tämän minulle?” Jui kuiskasi hädin tuskin kuuluvasti.

Kysymys oli ollut lähinnä retorinen, mutta punamustahiuksinen vastasi siihen silti: ”Koska minä olen saalistaja ja sinä saalis. Tunnethan viidakon lait? Tokio ei tietenkään ole viidakko sanan täydessä merkityksessä, mutta samat lait täälläkin vallitsevat. Vahvat selviävät, heikot kuolevat, niin se kaikessa yksinkertaisuudessaan menee.”

Sen sanottuaan Ayukawa kumartui uudemman kerran saaliinsa suojattoman kaulan ylle. Jui tunsi vampyyrin lämpimän hengityksen kurkkuaan vasten ja onnistui vain hädin tuskin estämään puistatusta käymästä koko vartalonsa lävitse. Kun kostea kieli rupesi piirtelemään syljellä kuvioita hänen ihonsa pintaan, hän ei enää kyennyt kätkemään tuntemuksiaan vaan inahti tukahtuneesti. Säälittävä ääni sai toisen vetäytymään jälleen kauemmaksi.

Ayukawa katseli hetken avoimen huvittuneena hänen pelosta vapisevaa olemustaan, ennen kuin naurahti matalasti ja totesi: ”Turha innostua liikaa vielä tässä vaiheessa. Leikkihän on vasta aivan alussa.”

Itsekseen hykerrellen vampyyri palasi hänen kaulansa pariin eikä tällä kertaa tyytynyt pelkkään kieleen tai kynsiin vaan alkoi sen sijaan kuljettaa kulmahampaitaan hitaasti ylhäältä alaspäin. Sentti sentiltä hampaiden kosketus muuttui raskaammaksi. Oli enää vain ajan kysymys, milloin vampyyrin terävät hampaat läpäisisivät ohuen ihon.

Jui sulki tiukasti silmänsä ja valmistautui tuskalliseen kuolemaan.

~*~

Ayukawa oli jo upottamaisillaan hampaansa lopullisesti shiranain houkuttelevaan kaulaan, kun hän tunsi äkkiä potkaisun kylkeään vasten. Yllättävä isku teki kipeää ja sai vampyyrin kaatumaan lattialle. Kiusaaja ei saanut haukkoa edes henkeä, ennen kuin hän jo tunsi uuden, vatsaansa kohdistetun potkun. Ayukawa huudahti kivusta ja yritti keskittää katseensa hyökkääjään mutta näki ympäristönsä vain hämärästi. Hemmetin verenhimo, jonka piti aina sumentaa näkö kesken kaiken! Kädet hapuilivat takaisin Juin suuntaan, mutta shiranai oli paennut hänen ulottuviltaan. Ainoa asia, minkä Ayukawa tavoitti, olivat tuntemattoman hyökkääjän jakelemat iskut. Nuorempi vampyyri ei kyennyt puolustautumaan keuhkojen lyödessä tyhjää ja kivun lamauttaessa vartalon.

”Mitä helvettiä sinä kuvittelit tekeväsi täällä, senkin iilimato?” tutulta kuulostava ääni ärähti Ayukawan yläpuolelta. Punamustahiuksinen käänsi päätään sen verran, että näki kurittajansa kasvot. Silmät alkoivat taas nähdä kunnolla veren hajun laimentuessa toisen vampyyrin läsnä ollessa. Hämärät hahmot saivat jälleen muotonsa, jolloin Ayukawa näki Neron seisovan aivan hänen vieressään. Nuorempi verenimijä nielaisi kuuluvasti mutta sai siitä hyvästä vain tyyriin kengän naamaansa vasten.

”Minä kysyin sinulta jotain, paskiainen”, Nero sanoi painaen samalla jalkaansa kovemmin toisen kasvoja vasten. Kun yllätetty vampyyri ei saanut sanaakaan suustaan, Nero kumartui nostamaan tämän ylös lattialta. Tietenkin juuri niin, että hän nappasi Ayukawaa paidasta ja kiskoi miehen mahdollisimman kovakouraisesti ylös. Nuorempi vampyyri oli hyvin tarkka vaatteistaan, mutta Nero vähät välitti siitä retuuttaessaan tunkeilijaa otteessaan paidan kankaan kärsiessä. Ayukawa ei kyennyt peloltaan puhumaan kunnolla vaan vain sopertamaan epämääräisiä sanoja. Vanhempi rusensi hänen kasvojaan ankaralla otteella. Neron tuima katse porautui silmälasien läpi syvälle Ayukawan pelokkaisiin silmiin.

”Et tiedäkään, kuinka paljon tahtoisin mustata silmäsi nyrkeilläni”, Nero murahti. ”Kuinka paljon haluaisin pyyhkiä tuon virneen kasvoiltasi-”
”Sen sinä itse asiassa jo teit”, Ayukawa huomautti näennäisen kohteliaasti.
”Ai, niinpäs teinkin. No, voin sen lisäksi polttaa kielesi karrelle”, toinen hymyili pirullisesti. ”Tuskinpa sinua haittaa, että kostan sinulle siitä hyvästä, että tunkeuduit kotiini ja yritit tappaa arvovieraani?”
”E-en minä yrittänyt tappaa häntä”, nuorempi älähti hädissään. Hän vilkuili sivuilleen ja näki Juin istuvan lattialla seinää vasten nojaten. Kaunokainen katsoi vampyyriä inhon ja pelon sekaisella katseella mutta yhtä hiljaisena kuin muutkin. Hetkeen koko asunnossa ei kuulunut yhtäkään sanaa, sillä katseet sotivat toisiaan vastaan sanojen sijaan.
”Mitä sinä sitten yritit tehdä?” Nero kysyi viimein. ”Yrititkö kenties tehdä häneen kanssaan tuttavuutta omalla oudolla tavallasi vai...?”

Vanhempi vampyyri väänsi nuoremman kättä tyyni ilme kasvoillaan. Kovakourainen ote vaati toista kättä taipumaan tahtonsa alla. Se teki kipeää jopa kovaluontoisen vampyyrin mittapuulla.
”Hyvä on, hyvä on! Yritin juoda hänen vertaan!” Ayukawa parahti. ”Hiivin asuntoosi ja yritin juoda tuon tyypin verta! Siinä koko totuus.”
”Onkohan näin...?”
”On, todellakin on! Älä vain tapa minua, Nero. Anna anteeksi!”
Tunkeilija rukoili, että Nero olisi katsonut hänen suuntaansa, mutta vampyyri oli kysynyt viimeisimmän kysymyksensä enemmän Juilta. Nero katsoi kysyvästi vaaleahiuksista miestä, jonka sydämen paniikinomaisen sykkeen verenimijät saattoivat kuulla selkeästi.

Jui ei saanut sanaakaan suustaan, ennen kuin Nero kysyi tältä uudemman kerran: ”Jui, vastaa minulle. Oliko Ayukawa ilkeä sinulle?”
Jui nyökkäsi hermostuneesti.
”Yrittikö hän tappaa sinut?”
Vampyyrin ääni oli lähes lumoava, kun Nero kyseli tapahtumista rauhallisesti. Jui nyökkäsi uudemman kerran muttei kyennyt sanomaan mitään. Siniset silmät kuitenkin kertoivat enemmän kuin tuhat sanaa, sillä shiranai tuijotti Ayukawaa peloissaan. Nero kääntyi taas katsomaan nuorempaa verenimijää, joka vinkaisi pienesti.
”Anna olla viimeinen kerta, kun astut tielleni, Ayukawa”, vanhempi vampyyri sihahti toiselle hampaidensa välistä. ”Minun puolestani saat tehdä mitä ikinä haluat, kunhan minun ei tarvitse nähdä sinua missään päin tätä kaupunkia. Vai voisinko puhua peräti koko maailmasta? Voisitko tehdä minulle sellaisen palveluksen, ettemme enää koskaan näkisi toisiamme?”
Neron sanat vaikuttivat enteilevän jotain pahaa, vaikka hänen tiukka otteensa Ayukawasta hölleni. Punamustatukkainen yritti ottaa askelen taaksepäin, mutta samalla hetkellä toisen ote kiristyi uudemman kerran. Turhamainen keikari pelkäsi Neron repivän hänet kappaleiksi, joten hän jähmettyi taas niille sijoilleen ja alistui vahvemman tahtoon.

”Lupaan, etten enää ikinä astu jalallanikaan tähän läävään”, ahdisteltu vannoi saaden ääneensä taas enemmän vahvuutta. Neron edessä matelu ei kuulunut hänen harrastuksiinsa: sellainen nöyristely oli Ayukawasta typerää käytöstä. Ihan sama, vaikka Nero olisi kuinka arvostettu muiden keskuudessa, hänellä ei ollut oikeutta ruhjoa lajitovereitaan sairaalakuntoon.

Harmi vain, ettei keikari tajunnut sanoneensa jotain väärin, ennen kuin tunsi Neron oikean käden nyrkin silmäänsä vasten.

Paha sai todellakin palkkansa, tässä tapauksessa Ayukawa sai maistaa Neron nyrkkiä pirullisesti hymyilevän vanhemman vampyyrin iskiessä häntä silmään. Nuorempi vampyyri näki ohikiitävän hetken ajan, kuinka Jui katsoi heitä hämmästynyt ilme kasvoillaan. Siniset silmät olivat suuret ja kauniit, pelosta ja pelastuksesta hämillään. Shiranain hopeinen veri välkkyi vielä hetken verran Ayukawan silmissä, kunnes tajuttomuuden pakollinen mustuus kaappasi hänet mukaansa. Kenties hän pyörtyi silkasta helpotuksesta, kun Nero ei tappanutkaan häntä. Punamustahiuksinen verenimijä saattoi maistaa Juin veren kielellään, mutta se kaikki oli ohi hänen osaltaan. Nero oli onnistunut peittoamaan hänet ja lyömään häntä toruvasti käsille ahnaan vampyyrin himoitessa kuolematonta shiranaita.

”Olen pahoillani, mutta minun kotiani ei kutsuta lääväksi”, Nero sanoi tajuttomalle Ayukawalle, jonka hän päästi viimein otteestaan. ”Virheellinen sanavalinta, valitan.”
Toinen vampyyri ei tietenkään vastannut vaan retkahti vain velttona puhujan otteesta lattialle. Siinä tämä makasi kalliit vaatteet pölystä likaisina. Toisen silmän ympärys alkoi mustua violetein vivahtein. Mustatukkainen tunsi päästäneensä uhrinsa liian helpolla, sillä Ayukawa oli kerjännyt verta nenästään oikein toden teolla uhmatessaan vanhempaa vampyyriä. Ja jos Nerolta kysyttiin, hän olisi mielellään muokannut toisen nenän täysin uuteen uskoon.

Nero hillitsi kuitenkin tahtonsa tehdä Ayukawalle lisää pahaa. Hänellä oli nimittäin yleisöä: Jui katsoi edelleen häntä ymmärtämätön ilme kasvoillaan. Vampyyristä tuntui typerältä alkaa perustella tekojaan toiselle. Se olisi täyttä turhuutta. Olihan shiranai nähnyt hänet ennenkin väkivaltaisiksi äityneissä puuhissa, joten miksi Neron olisi nyt sanottava yhtään mitään. Kaiken lisäksi Ayukawa ärsytti häntä, joten tämän tapahtuman varjolla vanhempi oli päässyt huvittelemaan nuoremman vampyyrin kanssa edes hetkisen verran.

”Et sinä ymmärtäisi, vaikka kuinka perustelisin tekojani”, Nero tuhahti Juille auttaessaan tämän ylös lattialta. ”Pääasia, että olet hiljaa ja seuraat sivusta. Minä teen likaiset tehtävät, pysy sinä erossa tappeluista.”
”Hyvä on…” toinen sai sanotuksi. Hänen korvissaan kaikui edelleen Neron lempeämpi äänensävy. Sellainen ääni miehellä olisi pitänyt olla aina tuon tylyyden sijaan. Jui ei kuitenkaan kyennyt kiittämään toista pelastuksesta, vaikka muisto rauhallisesta äänestä pyöri mielessä.
”Pystytkö kävelemään?” Nero kysyi katsomatta Juita silmiin. Vampyyrin katse harhaili jossain eteisen suunnassa, kun hän pohti, miten menetellä nyt, kun Ayukawa oli päässyt tunkeutumaan hänen kotiinsa.
”Pystyn”, shiranai vastasi. ”En minä ole loukkaantunut. Toverisi yritti vain juoda vertani…”
”Ensinnäkin, hän ei ole toverini”, Nero korjasi. ”Toiseksi, hyvä. En viitsisi kanniskella sinua ympäri Tokiota. Herättäisimme vain liikaa huomiota.”
Vampyyri sai tuskin lausettaan loppuun, kun hän jo nappasi shiranaita lujasti käsivarresta. Jui älähti äkillisestä liikkeestä ja yritti riuhtaista itsensä irti – tuloksetta. Neron ote pureutui häneen nopeasti, vampyyrin voiman alla taipui vahvinkin oksa.
”Mitä sinä teet?” vaaleampi mies kysyi. ”Päästä irti minusta!”
”Ei ole aikaa”, toinen vastasi nasevasti, kunnes selvensi aikomuksiaan Juille. ”Meidän täytyy lähteä pois täältä. Ayukawa tuskin saa pidettyä turpaansa kiinni. Jos haluat, etteivät muut vampyyrit hyökkää kimppuusi, meidän on löydettävä toinen piilopaikka.”

Ajatus muista vampyyreista ei viehättänyt Neroakaan. Vastausta odottamatta vampyyri lähti raahaamaan Juita pois asunnostaan, jota oli äskettäin kutsuttu lääväksi. Kieltämättä paikka muuttui hetkessä autioksi lääväksi, kun viimeisetkin asukkaat lähtivät pois rakennuksen suojista jättäen jälkeensä vain kasan kirjoja, muutaman huonekalun ja tajuttomana makaavan Ayukawan. Kerrostalossa vallitsi täydellinen hiljaisuus, kun Nero ja Jui olivat kadonneet äänettömin askelin hämärään rappukäytävään.

~*~

Kaikki lapset eivät olleet kilttejä. Oli olemassa myös tuhmia lapsia, jotka eivät pysyneet hiljaa. Kiltit lapset näkyivät mutta eivät kuuluneet. Tuhmat lapset sen sijaan huusivat, jos joku vain koskikin heihin. Heillä oli pakottava tarve osoittaa, että he olivat elossa. Vaaran uhatessa tosin jokainen kilttikin lapsi kirkui niin lujaa kuin keuhkoista lähti siinä toivossa, että joku kuulisi heidät. Sono ei siis oikein tiennyt, oliko hän ollut kiltti vai tuhma lapsi.

Sono oli kuitenkin vampyyri, joten tokiolaisäitien kahtiajako näiden omien enkeleiden ja katujen pirulaisten välillä oli nykyisin hyvin selvä. Vampyyri ei enää koskaan voisi olla kiltti lapsi yhdenkään äidin silmissä. Eikä Sono enää edes muistanut, kuka oli synnyttänyt hänet tähän maailmaan tai ketä hän voisi kutsua äidikseen näinä iltoina. Oliko hänen äitinsä se, joka puri häntä, vai se, joka saattoi hänet tähän maailmaan? Kuolevaisesta syntymästä oli jo melkein sata vuotta, purenta-ajankohta saatiin vähentämällä siitä vain 20.

Molemmat tapahtumat olivat sattuneet aikoja sitten, eikä nuorukainen enää muistanut mitään menneisyydestään, mikä oli outoa vampyyripiireissä. Kaikkihan muistivat syntymänsä ja uudelleensyntymänsä. Sono vain ei joko tahtonut tai kyennyt muistamaan. Hänellä oli vain muiden kertomat palaset, joista koota oma tarinansa eteensä. Sonolla oli ollut oma ihmisäiti, hänen kantajansa ja synnyttäjänsä, narkomaani, jonka luota vampyyri oli sitten hakenut hänet parempaan turvaan. Oli kuulemma ihme, että Sono oli ylipäätään ollut hengissä. Vampyyrinainen kertoi tehneensä sieppauksen silkasta hyvyydestä ja kiintymyksestä kauniiseen lapseen. Se oli naisen mielestä ollut oikein, sillä tämä oli tiennyt voivansa tarjota lapselle paremman elämän.

Mutta oliko se todella ollut oikein?

Kumpikin omalla tavallaan äidiksi pyrkinyt nainen oli jäänyt Sonolle täysin tuntemattomaksi, sillä naisvampyyrikin oli 24 vuotta myöhemmin tapettu kidnappauksesta syytettynä. Silloin vampyyriksi muutettu Sono oli jo ollut tarpeeksi vahva selviytymään ilman vampyyriäitiään. Nuorukainen turvautui Tetsuun, jota oli tottunut kunnioittamaan pienestä pitäen. Vanhempi vampyyri suostui lopulta opastamaan nuorempaa uuden elämän alussa, kun vampyyrinainen oli kuollut. Vuosien saatossa kaksikon välille muodostui kummallinen, lähes rakastava yhteys. Tetsu ei myöntänyt mitään hänen ja nuorukaisen suhteen syvyydestä. Hän oli jopa satuttanut toista kertomalla totuuden tämän menneisyydestä. Siitä illasta lähtien tyhjyys oli nakertanut Sonon sisimpää pala kerrallaan. Ja siitä oli jo monen monta vuotta...

Sisäisestä kriisistä huolimatta Sonolla oli kaikki suhteellisen hyvin. Tummatukkainen vampyyri oli nykyään arvostettu Tokion vampyyriyhteisössä. Silti hänen sisintään vaivasi ikävä kaipuu. Kuka rakastaisi huutavaa vampyyrilasta, joka kutsui vanhempaansa takaisin luokseen? Tuhmaa lasta, joka imi veret lohduttajista ja jonka huuto kantautui niin kauas, että paikalle saattoi syöksyä kymmeniä vampyyrejä ruoan toivossa. Juuri tuon kyvyn vuoksi Sono oli niin kunnioitettu. Hänen äänensä oli niin kirkas ja kuuluva, että se kantautui useiden kilometrien päähän ja kutsui vampyyrit suurina laumoina hänen luokseen. Se oli musiikkia korville, laulu tuota ääntä rakastaville sieluille. Hän oli arvokas yhteisölleen, oikea aarre, jota ei saanut menettää. Kaikki sanoivat Sonon olevan kiltti, kun hän kutsui koko lauman paikalle löydettyään sopivan uhrin.

Se ei ollut Sonon mielestä oikea vastaus. Hän ei edelleenkään tiennyt, oliko hän kiltti vai tuhma lapsi. Kun kysymyksen tuoma levottomuus oli kerran kasvanut hyvin suureksi, hän oli joutunut yhteisön johtajan puhuteltavaksi. Tämä oli lyhyen kuuntelun jälkeen kehottanut häntä unohtamaan moiset lapselliset ajatukset. Eihän aikuisen vampyyrin tarvinnut ajatella tuollaista, kun koko elämä oli hänen itsensä päätettävissä. Mutta Sono ei tuntenut itseään aikuiseksi, vaikka hänen äänensä oli miehen ja laulua muistuttava huuto havahdutti jokaisen vampyyrin hereille verenhimoisesta horroksesta.

Kunpa joku joskus rakastaisi minua jossakin, kokonaan mustiin vaatteisiin verhoutunut Sono ajatteli tälläkin hetkellä, kun hän harhaili Tokion iltahämärän peittämillä kaduilla. Katulamput valaisivat hänen päämäärätöntä tietään, kurkkua kuivasi. Mieli tuntui raskaammalta, kun tummahiuksinen ajatteli tragediaa, joka varjosti hänen kuolematonta elämäänsä. Kunpa joku olisi joskus sanonut minua kiltiksi lapseksi, minuakin! Kunpa joku näkisi silmieni lävitse sen surevan lapsen, joka jäi yksin leikkikentälle muiden lasten jättäessä hänet leikkiensä ulkopuolelle.
Lapset ovat julmia, vampyyrilapset vain vähän julmempia...

Verenpunaiset silmät nousivat mustasta maasta kohtaamaan kaukaiset, kylmät valot, joita Tokiossa riitti melkein joka kadulle ja kauas kaupungin rajojen tuolle puolen. Huppupäinen vampyyri katsoi kummastuneena noita valoja, jotka hylkivät häntä, ikään kuin ne olisivat valuneet metallisilta korokkeiltaan alas tummaan maahan. Ne valuivat pois säteidensä piireistä. Sono huomasi kyyneleiden kihonneen hänen silmiinsä. Kipeiden asioiden muistelu kirvoitti aina muutaman kyyneleen vampyyrin silmäkulmaan, mikä oli ennenkuulumatonta karaistuneiden vampyyrien piirissä.

Äkkiä vampyyri vaistosi, että joku seurasi häntä. Outo haju tunkeutui hänen alakulonsa piirin sisäpuolelle ja puhkaisi melankolisen kuplan yksinäisen kulkijan ympäriltä. Sono haistoi ihmisen tuoksun seuraavan hänen jälkiään, mutta jokin tuossa tuoksussa oli kamalaa. Ihminen haisi niin vahvasti kuolemalta, että vampyyrikin kavahti. Sono ei ollut koskaan ennen vaistonnut kalmaa yhtä voimakkaana – ja se tavallaan herätti hänessä suunnatonta inhoa.

Hassua, miten paljon minä inhoan tuota hajua, vampyyri naurahti hermostuneesti tunteilleen. Minä, kuolematon vampyyri, inhoan ihmisen yllä leijuvaa vahvaa kuoleman tuoksua enemmän kuin omia tappajanvaistojani.

Mutta Sono oli hyvin tietoinen siitä, että tuon seuraajan tuoksu oli paljon arveluttavampi kuin yhdenkään toisen hänen kohtaamansa ihmisen. Veren tumma juova leijui kaukana katsojansa yläpuolella, kieppui kuin viehkeä nauha ja laskeutui alemmas. Veriryhmän ominaistuoksu erottui toisesta hajusta vain heikosti, mutta se toinen tuoksu... siinä oli jotain hyvin pahaa. Juova kietoutui vampyyrin ympärille kuin se olisi sitonut verenimijän tiukasti kiinni itseensä. Tavallaan se miellyttikin Sonoa, sillä kyseessä oli kaikesta huolimatta veren viekoitteleva tuoksu. Silmissä vilkkui vain tumman veren häilyvä viiva, kun hän asteli syvemmälle pimeille kujille johdattaen tulevan uhrinsa pois kaupungin valojen joukosta.

Tummatukkainen vampyyri ei kuitenkaan aavistanut, kuka häntä seurasi noilla pimeiksi käyneillä kujilla.

Valot jäivät yhä kauemmaksi, tuttu pimeys tuuditti askeleita. Aluksi hän yritti vain karistaa toisen kannoiltaan, mutta huomasi pian tuntemattoman hahmon jatkavan seuraamista aina vain. Valot katosivat pian Sonon ympäriltä, mikä oli merkki siitä, että turva oli kadonnut kauas heidän taakseen. Silti nuo kuoleman askeleet kopisivat hänen takanaan kuin pyöveli olisi lähestynyt vampyyriä uhkaavasti. Sonoa alkoi epäilyttää, oliko hänen vakoojansa sittenkään aivan täysissä järjissään. Kenties kyse oli taas jostain itsemurhaajasta, joka oli valmis tulemaan vampyyrien tappamaksi päästäkseen eroon kurjuudestaan. Vampyyri sääli noita ihmisiä niin syvästi, ettei hänen sydämensä osannut löytää tunteelle pohjaa. Kuka kumma tahtoi päättää elämänsä vampyyrin kulmahampaiden kautta?

Samapa tuo, Sono ei hänen vertaan imisi. Joku muu saisi hoitaa sen osuuden, sillä nuoren vampyyrin tehtävänä oli vain kutsua muut paikalle ja antaa lajitovereilleen saaliita. Tappajaksi nuorukainen ei ollut koskaan itseään kokenut. Hän tunsi itsensä pikemminkin metsästäjäksi, jos hänen olisi täytynyt kuvata itseään jollain tavoin. Joten, todistaakseen kuvailunsa taas oikeaksi, Sono kääntyi kohdatakseen ahdistelijansa silmästä silmään.

Punaisten silmien uhkaavan katseen olisi pitänyt pelottaa ihmistä, joten tummatukkainen vampyyri hämmästyi suuresti, kun hänen uhrinsa ei liikauttanut edes kulmakarvaansa nähdessään hänen kuolemattoman katseensa. Päinvastoin! Mustatukkainen mies hymyili maireasti, kun näki vampyyrin ensin pysähtyvän ja sitten kääntyvän hitaasti nähdäkseen seuraajansa. Pitkä, laiha mies oli suorastaan nauramaisillaan nähdessään nuoren vampyyrin suloiset kasvot, vaikka niistä huokui petollinen hehku.

”Oletpa sinä nuori”, Aoi naurahti ääneen, kun hän oli hetken aikaa tuijottanut ikinuoreksi tuomittua nuorukaista. ”Kuinka vanha sinä oikeastaan oletkaan?”
”Se ei kuulu sinulle”, Sono vastasi viskaten samalla hupun pois varjostamasta kasvojaan. Hänen kalpeat kätensä puristuivat nyrkkiin, kun hän haistoi kalman hajun entistä voimakkaampana mustahiuksisen vaatteista. Tuo mies suorastaan löyhkäsi kuolemalta, jonka tahrat eivät todennäköisesti katoaisi tämän käsistä koskaan.

Sono ei vieläkään ymmärtänyt paeta.

”Ollaanpas sitä lapsellisia”, vampyyrille tuntematon mies jatkoi keskustelua esittelemättä itseään. ”Kuka sinut on opettanut tuollaisille tavoille? Äitisikö on käskenyt sinua olemaan noin epäkohtelias?”

Aoi nappasi taskulampun takkinsa taskusta, napsautti sen päälle ja suuntasi kirkkaan keinovalon etovan hohteen vampyyriä päin. Sono ei kuitenkaan edes siristänyt silmiään loisteessa vaan tuijotti ilmeenkään värähtämättä puhujaa. Hän antoi toisen tutkia hänet valolla, joka tuntui ilkeältä mustien vaatteiden imiessä sitä puoleensa.
”Minulla ei ole äitiä”, punaisia silmiään väläyttänyt nuorukainen tokaisi. ”Olen kasvanut ilman vanhempia.”
”Kerrotko sitten, mitä tiedät heistä muista?” toinen kysyi. ”Voisitko kertoa, keiden luona olet varttunut? Oliko isäsi kenties Nero-niminen vampyyri?”
”Minä en kavalla omaa heimoani sinulle, senkin saasta”, Sono sylkäisi suustaan.

Totta puhuen hän ei tiennyt Nerosta juuri mitään, sillä tämä oli lähtenyt melko pian Sonon tultua yhteisöön. Tetsun sanojen mukaan Nero tahtoi olla erakko, muista erossa yksinäisyyttä pelkäämättä. Muutaman kerran Sono oli toki tuon sangen kuuluisan herran nähnyt, mutta nuorukaisella ei ollut minkäänlaista tunnesidettä Neroa kohtaan. Siksi hän ihmetteli, miksi tuo toinen mies mainitsi juuri Neron nimen.

”En ymmärrä, miksi tahtoisit tietää meistä jotain.”
”Minä niin palavasti haluaisin löytää tuon Neron käsiini”, Aoi kertoi välittämättä siitä, mitä Sono kuulisi häneltä. ”Sillä miehellä on jotain, mikä ei kuulu hänelle.”
”Vaikka tietäisinkin hänestä jotain, en kertoisi sitä sinulle.”
”Valehtelet!” Aoi letkautti ykskaks, kun kaksi voimakasta persoonaa oli tuijottanut toisiaan hetken aikaa tekemättä yhtäkään elettä liikkuakseen suuntaan tai toiseen. Sono irvisti niin, että hänen terävät kulmahampaansa näkyivät myös salamurhaajalle.
”Mitä sinä haluat meistä?” vampyyri sähähti hampaidensa välistä.
”Tjaa-a, enpä mitään erikoista. Haluan vain omani takaisin”, toinen vastasi. ”Mutta älä toki vaivaa sillä päätäsi, sillä minulla on sinulle muuta-”

Samalla hetkellä, kun Aoi oli aikeissa jatkaa puheitaan, Sono aukaisi jälleen suunsa. Hän ei tahtonut toisen jatkavan enää vaan päätti lopettaa keskustelun alkuunsa. Nuorukainen ei halunnut saada tietää, kuinka tuo muukalainen oli saanut tietoonsa kaikki häntä koskevat asiat. Asiat, joista hän itse mieluummin vaikeni ikihyviksi. Tummatukkainen vampyyri vetäisi henkeä niin syvään kuin jaksoi ja alkoi sitten yllättäen huutaa. Hän huusi keskellä hämärää sivukujaa, huusi sydämensä kyllyydestä, kunnes ääni muuttui hiljalleen voimakkaammaksi ja vahvemmaksi. Tuo huuto oli oikealle kuulijalle kuin kaunista laulua.

Aoin korvia kuitenkin särki kuulla tuota sydäntä raastavaa huutoa, joka täytti kujan jokaisen sopen ja lamautti elolliset kuulijat. Hänen korvakäytäviinsä sattui pirullisesti, eikä Sono tuntunut edes vetävän henkeä. Ei, vampyyri huusi täyttä kurkkua sellaisella äänenvoimakkuudella, ettei se olisi voinut jäädä yhdeltäkään lähistön vampyyriltä huomioimatta.

Nyt Aoi ymmärsi, miksi tuota kuolematonta nuorukaista kutsuttiin Kaunisääniseksi lapseksi näillä synkillä kujilla. Hän hymyili ivallisesti, kun toinen jatkoi huutoaan kenenkään saapumatta vielä paikalle. Mies oli onnistunut saattelemaan Sonon niin kauas, ettei huuto saavuttaisi muita vielä vähään aikaan volyymistaan huolimatta. Sanaakaan sanomatta Aoi vei kätensä takkinsa sisälle ja hapuili käteensä Redeemerin. Taskulamppu putosi kolisten maahan, mikä havahdutti vampyyrin huudostaan kuin REM-unesta. Hetken aikaa verenimijä näytti olevan hyvin eksynyt havaitessaan olevansa yhä yksin palkkamurhaajan armoilla synkeällä sivukujalla. Punasilmäinen katse kohtasi maassa lojuvan taskulampun, jonka valokiila osoitti suoraan hänen jalkoihinsa. Vampyyri kuuli, kuinka toinen mies latasi aseensa. Ilmassa tuoksahti vaara, kun Redeemerin metallinen, koristeltu piippu kohdistui Sonoon päin.

Kuului laukaus.

Sonon onnistui väistää ensimmäistä luotia viime hetkellä, vaikka hän oli vielä hieman tokkurassa huutonsa jäljiltä. Mustat vaatteet kahahtivat, kun pakenija etsi nopeasti piilopaikkaa itselleen. Huutaminen vaati voimavaroja enemmän kuin muut vampyyrit luulivat. Sono oli välillä aivan poikki huudettuaan niin paljon keuhkojensa pohjasta, mutta nyt hänen vampyyrinvaistonsa, hänen kulmahampaitakin terävämmät refleksinsä, heräsivät. Vaaran hetkellä ne ottivat vallan itselleen ja ohjasivat omistajansa pois luotien tieltä. Niiden tehtävänä oli pitää vampyyri hengissä silloin, kun muut vaistot eivät tahtoneet toimia. Nyt oli refleksien vuoro yrittää pelastaa Sono. Viivytystaistelu riittäisi siihen asti, että ensimmäiset vampyyrit tulisivat paikalle.

Ja Sono toivoi hartaasti, että muut tulisivat pian ja tappaisivat tuon hullun, joka tahtoi selvästi surmata hänet ilman mitään syytä. Ensimmäistä kertaa elämässään Sono joutui kohtaamaan sen, että joku tahtoi riistää häneltä hengen aivan oikeasti. Hän oli selvinnyt kuoleman kynsistä niin monta kertaa ennenkin, mutta nyt... nyt hänestä tuntui, että tässä taistelussa oli kyseessä koko hänen elämänsä.
Kuului toinen laukaus, mutta sekin meni ohi. Sono kiiruhti piiloutumaan uuteen varjopaikkaan, pois toisen miehen näköpiiristä.

”Et sinä karkuun pääse!” Aoi huusi kuin jostain kaukaa, kun vampyyri yritti paeta paikalta piiloutumalla turhaan varjoihin. Taskulampun valo tuntui tunkeutuvan piiloon yhä uudelleen ja uudelleen. Sono alkoi tuntea olonsa entistä uhatummaksi ja turvattomammaksi, kun kolmaskin luoti sinkoutui hiuksenhienosti hänen olkapäänsä ylitse.
”Minä lunastan henkesi ja saatan sinut oikean äitisi luokse, senkin ylikasvanut lapsi! Annan sinun kirotulle sielullesi viimeinkin rauhan ja päästän sinut päiviltä, joille et ole nähnyt loppua. Ole nyt kiltti poika ja tottele minua!” palkkionmetsästäjä raivosi suunnatessaan valoaan taas uuteen paikkaan. Hän ei tällä kertaa nähnyt, missä vampyyri oikein piileskeli kujan muutamissa piilopaikoissa, varjoissa, mutta hän ei antaisi periksi. Elävänä täältä lähtisi vain hän, ei Sono.

Kun Sono kuuli Aoin viimeisimmän lauseen, hänen sisällään kuohahti. Kuolemattomasta tuntui kuin hänen sisällään olisi raivonnut pieni meri, kun hän huohotti piilossaan kaukaisimmassa varjossa, jonka oli pakoilunsa tuoksinassa löytänyt. Miten kummassa tuo mies saattoi tietää hänestä niin paljon? Mikseivät muut jo tulleet pelastamaan häntä?

Miksi tuo tuntematon hullu tahtoi tappaa hänet? Oliko hän ollut niin tuhma lapsi aikoinaan, että nyt olisi aika lunastaa tuhmuus? Pitäisikö Sonon palata takaisin viattomaan aikaan, joka häneltä oli riistetty aikoja sitten? Vampyyrin mieli oli kysymyksiä täynnä, ja niiden tulva laski hänen suojauksensa tasoa. Refleksien voimavarat tuntuivat nyt valuvan epätoivoisten ja vastauksia vailla olevien kysymysten syvään virtaan.

”Minulla ei ole äitiä!” Sono huusi ja puristi kätensä uudelleen nyrkkiin. Hän nousi ylös sekavan raivon ja sokean epätietoisuuden vallassa ja kohtasi valon, joka kohdistui hänen huutonsa suuntaan. Vampyyri seisoi aivan keskellä sivukujaa ja katsoi silmät vihasta leimuten Aoita. ”Sinä et saa tietää meistä vampyyreista yhtään mitään-”
Mutta vampyyri ei ollut kuullut uutta laukausta, joka lähti Redeemerista. Valkoinen luoti välähti taskulampun valossa, kiisi ilman halki kuin pieni nuoli.

Nopeasti.

Nopeammin.

Tähtien himmeä valo ei vetänyt vertoja luodin valkeudelle, kun se löysi tiensä hämäryydessä huutavan vampyyrin luokse ja porautui Sonon kalpeaan kaulaan. Vampyyrin sanat jäivät sille tielleen, kun luoti vei ne mukanaan ja mykisti puhujan sillä tavoin. Koska valkoinen tappoväline iskeytyi verenimijään valtavalla nopeudella, se lävisti hänen kurkkunsa ja antoi tummanpunaisen veren virrata valtoimenaan. Kaikki tuntui pysähtyvän: elämä, aika, valot. Ne kaikki seisahtuivat hetkeksi seuraamaan järkyttyneinä yhden elämän päättymistä.

Sonon punaiset silmät revähtivät kokonaan auki, kun hän tunsi kivun kurkussaan. Ääni tuntui särkyvän kuin lasi samalla hetkellä, kun kipu vyöryi maanjäristyksen lailla hänen kaulansa seudulla. Vampyyrin teki mieli yskiä, sitten hän jo kakoi ja yski verta. Jokainen hengenveto oli tuskaa. Polttavan kivun jälkeen jäätävä tuska alkoi hyytää hänen sisimpäänsä, oman veren näkeminen sai kuolemattoman nuorukaisen kavahtamaan kauhuissaan.

Ei, hän sai ajatelluksi vielä, vaikka elimistö alkoi tehdä kuolemaa. En minä voi kuolla. Minä en voi menettää ääntäni. Muut tarvitsevat minua... En minä voi kuolla näin... Äiti... Sano, etten minä kuole vielä... Sano, että minä elän... vielä...

Veripisarat tipahtelivat maahan kuin vampyyri olisi itkenyt verta. Koko hänen ruumiinsa vapisi kuin hypotermiassa, kun Redeemerin luoti teki hänen elimistössään kuolettavaa tehtäväänsä. Veri alkoi hyytyä, ja ruumiinlämpötila laski vauhdilla. Elimistö alkoi hitaasti mutta varmasti alistua tappavan myrkyn tahtoon. Silmistä alkoi kadota näkö, kuin Sonosta olisi tulossa sokea. Lopulta heikotus pakotti uhrinsa kaatumaan maahan selälleen. Asfaltti tuntui kovalta hänen selkärankansa alla. Mikään ei kuitenkaan satuttanut häntä yhtä paljon kuin jää, joka tappoi häntä hitaasti kiduttaen sisältäpäin.

Ja katse, joka seurasi kuolevaa vampyyriä.

Aoi katseli ilmeettömänä, kun vampyyri teki kuolemaa. Redeemer lepäsi hänen kädessään kuin arvokas jalokivi. Sono tunsi jäätyvänsä kirjaimellisesti, kun hänen sydämensä syke sitten viimein hidastui. Hän yritti nykäistä päänsä ylös maasta kohdatakseen tappajansa katseen vielä kerran ja kirotakseen toisen alimpaan helvettiin. Sen matkan Aoi tuntui ansaitsevan enemmän kuin hän, yön kaunisääninen lapsi. Lapsi, joka tahtoi vain tietää, oliko tehnyt elämässään yhtään mitään oikein.

Et sinä pysty tappamaan meitä kaikkia... Sono ajatteli, kun hänen sydämensä sykki viimeisiä kertoja. Et voi mitenkään... Löytää meitä... häntä...

Mutta sitten hänen sielunsa vapautui kirotun ruumiin kahleista ja siirtyi ajasta ikuisuuteen joutumatta uuteen sielunvaellukseen. Hän ei huutanut tuskasta, ei itkenyt, ei sanonut yhtikäs mitään. Koko kuolema tapahtui hiljaisuuden vallassa, kunnes jäsenet lakkasivat tuntemasta kylmyyttä. Sonosta jäi jäljelle vain kaunis kuori, joka virui maassa veren tahrimana ja sen ympäröimänä. Näytti melkein siltä kuin Sono olisi vain nukahtanut – paitsi että miehen silmät olivat auki. Punaisina hehkuneista silmistä oli kadonnut eloisa hehku, joka syntyi verenjanosta. Vaaleaa kaulaa rumensi kurkun kohdalla ammottava aukko. Vampyyri lepäsi asfaltilla veriruusujen terälehtien ympäröimänä, liikkumatta, ääneti. Kuolleena kuin yön hauras perhonen. Sono näytti kuollessaankin kauniilta – liian kauniilta kuolemaan tällaisena hetkenä.

~*~

Muut vampyyrit, Tetsu heidän joukossaan, löysivät kutsuhuudon osoittamalle paikalle vasta tunnin päästä ja järkyttyivät syvästi nähdessään Sonon ruumiin. Vampyyrit tutkivat kauhuissaan, kuinka kaunokaisen keho oli jäätynyt sisältä päin, veri suonissa pysähtyneenä ja sydän sykkimättömänä. He kyselivät toisiltaan, miksi niin kauniin ja suloisen vampyyrin oli pitänyt kuolla? Miksi niin hauraan elämän oli pitänyt tuhoutua näin rumalla tavalla?

Kukaan ei kuitenkaan tiennyt vastausta edes siihen, kuka oli tappanut Sonon. Muutamat paikkaa tutkineet vampyyrit löysivät luoteja. He koskivat niihin inhosta irvistäen, ottivat käsiinsä tyhjiksi tummuneet metallikappaleet ja tutkivat niitä oudoksuen. Luodit vaikuttivat aivan uudenlaisilta, sellaisia he eivät olleet ennen kaduilla nähneet – ja noissa luodeissa oli pelottavan, valkoisen kuoleman haju. Siihen tosin oli sekoittunut Sonon verta, joka tahrasi viattomuudellaan tappavan myrkyn pikkuiset säiliöt.

Vampyyrit vannoivat Tetsun johdolla kostoa käsi sydämellä, raivo silmissä hehkuen. Syyllinen ei jäisi kokematta vampyyrien kostonhimoa lajitoverin kuoltua näin hämärissä olosuhteissa jonkun toisen elävän olennon käden kautta.
”Lepää sinä vihdoin rauhassa, Sono”, Tetsu kuiskasi hyvin hiljaa nostaessaan kuolleen vampyyrin käsivarsilleen. ”Sen sinä ansaitset.”

Herrasmiesvampyyri painoi kuolleen silmät hellästi kiinni, niin että Sono näytti vain nukkuvan levollista unta. Kenties se riittäisi todistamaan muille, että nuorukainen oli saavuttanut edes jonkinlaisen rauhan itsensä kanssa. Vampyyrien sureva joukko lähti kulkemaan varuillaan pois kujalta vartioiden samalla Sonoa kantavaa pitkänhuiskeaa Tetsua, joka kulki silinterihattu katseen ylle nojautuneena. Kantaja korjasi kuolleen kaunokaisen riippuvan käden takaisin kangistuneeseen syliin ja painoi toisen tiukemmin itseään vasten.

Ja kun kukaan ei katsonut kunnioitettua vampyyriä, tämä hautasi kasvonsa Sonon tummaan tukkaan ja itki muutaman kyyneleen. Sonon sydän ei enää sykkinyt hänen omaansa vasten, hentoiset kädet eivät kurottautuneet pyyhkimään noita surun murusia pois ylevän miehen kasvoilta. Hän olisi niin tahtonut auttaa toista nähtyään ahdistuksen ja epätietoisuuden risteävän yhä useammin nuoremman vampyyrin kasvoilla. Apu oli kuitenkin tullut liian myöhään, ja nyt Sono, kaikista kaunein, oli poissa. Lentänyt kuin lintu yötaivaalle Tetsun käsistä sanomatta edes hyvästejä.

Oi, miksi sinä luojani annat tällaisen murhateon tapahtua? Tällä tavoinko sinä rankaiset meitä ja lunastat sielumme, jotka pimeydessä vaeltavat? Anna rauha edes minun rakkaalle Sonolleni, joka ei enää ole täällä.

~*~

Aoi oli jättänyt Sonon jäätyneen ruumiin sivukujan pimentoihin aikoja sitten hymisten mielissään siitä, että oli saanut jo yhden vampyyrin tapetuksi. Ja millaista riemua se hänessä herättikään! Tietojen keruu oli osoittanut paljon hyödyllisiä johtolankoja, joiden avulla hän oli päässyt Sonon jäljille melkein liian helposti. Moni alamaailman ihminen osasi kuvailla vampyyriä edes jonkin verran. Kaiken lisäksi yksi huorista, jotka Aoi oli tavannut aiemmin, oli halunnut nähdä miehen uudestaan. Maksua vastaan nainen oli ojentanut metsästäjälle kasan papereita, jotka kuollut ilotyttö oli piirtänyt. Ne olivat sotkuisia töherryksiä vampyyreistä, jotka olivat vainonneet naista unissa ja todellisuudessa, ajaneet ilolinnun kuoleman porteille. Palkkamurhaaja sai kuitenkin piirroksista sen verran selkoa, että ne auttoivat häntä tutkimustöissä.

Oli vain kuljettava öisin, löydettävä kuvia vastaavat henkilöt ja koottava heidän pakotetulla avullaan Neron ja Juin olinpaikan palapeli. Sillä tavoin mies tulisi jatkamaan lunastusten polkua, joka johdattaisi hänet uusien vampyyreiden ja, mikä parasta, Neron ja Juin luokse. Sono ja hänen tappamisensa olivat olleet vasta alkusoittoa tälle hurmeiselle oopperalle, jonka lopussa nähtäisiin, kuka jäisi henkiin.

Nyt pitäisi vain löytää uusi uhri, jolta liikenisi enemmän tietoja Nerosta ja tämän olinpaikasta Cryptic Tokyossa…
Jossain ollessaan on jostain poissa.

    4 tykkää.
Avatar
Avalyn
Vuoden trouble
 
Viestit: 589
Liittynyt: Ma Helmi 16, 2009 10:13 pm

Re: Immortal Blood (Nero/Jui, multifandom, K18, AU, pro+5/12

ViestiKirjoittaja Aysha » Ti Marras 29, 2011 10:36 pm

*putoaa ties kuinka monennetta kertaa helvettiin ja kipuaa uudelleen ylös*
Oliko jo ikävä?

Näistä helvetti-vierailuista, vaikka saatana ei olekaan juttutuulella, alkaa tulla joku harrastus *ojentaa tuliaiseksi muutamia laavakiviä*

Yritys on ollut kova pienin kommenttien heittämisessä, vaikka vierailut alakerrassa ovatkin vieneet vähäistä aikaani, kuten varmaan olette huomanneet (jarda, hankkikaa koiranpentu - siinä on enemmän rakastettavaa XP).
Totesimme muuten kaverini kanssa, että aika on yhteistyökyvytön ja elämä helvetinmoinen bitch - meillä on aika paskat mahkset säilyä hengissä XD

Njah, minähän vain pidän huolta, että kasvatte kunnon aikuisiksi. Vanha kasvatusmetodi nimeltä “uhkailu - kiristys - lahjonta” toimii tässäkin kohdassa XD

Jotenkin VK piirit tuntuvat pyörivän joko Kisakin tai Manan tai Yoshikin ympärillä. Herrat tarvitsevat tätä menoa uudet kuviot.
Jaa, vai että kuka parittaa? Joku, joka haluaa väkisin saada parituksen toimimaan? Joku, jolla on pakkomielle parittaa Syndromen sisällä Kisaki vokalistille? Joku, joka haluaa kunnon angstia ja väkivaltaa? Ole hyvä, valitse siitä mieleinen ratkaisu (johon en päätyisi koskaan).

Näillä näkymin sanoisin, että elämä on todella häijy, inhottava bitch, joka luulee voivansa niin vain tulla ja lyödä ihmiset maahan (siis kuvaannollisesti - ei minusta niin helpolla päästä).

Vai aiotte pitää minusta kynsin ja hampain kiinni? Sepäs mielenkiintoinen ajatus *virn* Mutta siinä tapauksessa suosittelen teroittamaan kyntenne, koska vastassanne on iso paha ajattomuus, että pitäkää hauskaa nahistellessanne.

Kyllä, minusta tuo oli lyhyt ja epäselvä. Jälkimmäistä saatte luvan odottaa myös tässä kommentissa, mutta ehkä tästä tulee hiukan pidempi kommentti kuin edellisestä, koska tällähän kertaa minä kommentoin kahta lukua yhden sijasta. Mutta menen siihen kommenttiin aivan hetken päästä, nyt löpisen turhia liittyen edelliseen vastaukseen.

No, sanotaanko näin, että selitykset olivat nerokkaita, tai olitte harvinaisen onnekkaita, koska hyväksyin selitykset XD No joo, tässä on niin paljon kuitenkin asiaa, että on hyvin ymmärrettävää, jos sinne tänne jää muutama epäkohta tai pikku virhe. Ei se kuitenkaan maailmaa kaada^^

Voitte kyllä odottaa minun spekuloivan kaikenlaista tässä lukujen myötä, sekä pohtivan kaikkea tarinaan liittyvää ja vähän ylimääräistäkin X)
Mitä taas tulee tuohon heitettyyn spin-offiin kivasta Kisakista ja hänen menneisyydestään, kantani on…

KANNATAN!

Ymmärsittekö? Hyvä, ehdin pelätä jo muuta XD

Mutta nyt sitten voisinkin mennä kommentoiman itse lukuja. Enköhän minä keksi niistä kummastakin jotain sanottavaa - muutenhan minulta menisi maine!
Voi olla, että kommentoin tällä kertaa niitä lyhyemmin, juuri ensimmäisessä kommentissani olleissa pointeissa ja siksi, että lukuja on tällä kertaa kommentoitavana kaksi kappaletta.

Aloitetaan tästä vanhemmasta, eli neljännestä luvusta.
Olin siis lukenut tämän luvun aikaisemmin, jaksoittain/pätkän aina eri päivinä, kun se julkaistiin. Jouduin kuitenkin lukemaan luvun uudelleen (jälleen pätkissä yhteistyökyvyttömän ajan takia) - sen takia kerron hiukan sekä ensimmäisen lukukerran tunteista kuin uudelleen lukiessani.

Tällä kertaa en löytänyt yhtään epäloogisia kohtia, tai mitään, mikä olisi saanut kohottelemaan kulmiani, että “hetkonen, mikä tässä ei täsmää aiempaan?”. Olette siis siinä kohdassa parantaneet tapojanne, vaikka edellisissä luvuissa olleet pienet epäloogisuudet ovat ihan ymmärrettäviä, kun miettii tekstimääriä ja sitä, että kirjoittajia on kaksi (eli näitte esim. Juin vankilan erinäköisinä).

Tarina eteni jälleen hyvää vauhtia. Tässä luvussa riitti tapahtumia kerrakseen, enemmän kuin olisin alusta osannut arvata. Odotin alun perusteella, että tässä käsiteltäisiin vain jotain yksinkertaista pätkää, mutta sitten tulikin niitä asioita, mitä kaipasinkin, vaikken sitä ollut lukua aloittaessani vielä tietoinen. Teillä on selvästi vitosvaihde päällä, mutta se on vain hyvä - ette ole ainakaan vielä edenneet liian nopeasti.

Ja kuten shunshun sanoikin (kyllä, vilkaisin sitä ohimennen, koska pakkohan oli katsoa, kuka muukin kirjoitti tähän hiukan pidemmän kommentin^^), kuvailu ja tarina ovat muuttuneet ensimmäisistä luvuista. Kuvailuahan on yhtä runsaasti kuin aikaisemmin, välillä hyvin suoraviivaista, hyvin selkeätä, toisella kertaa taas lauseen sisällä ole, jokseenkin huomaamatonta, kuten Aoin kohdalla viittaus kylmiin käsiin tai Juin mielenliikkeisiin. Se on se, mistä pidän tässä tarinassa, kuten olen sanonut ennenkin. Tässä on runsaasti kuvailua eikä lukijaa jätetä yksin miettimään, että “siis mikäs se tilanne nyt olikaan/siis millä tavalla tuo toinen suhtautui tämän tyypin sanomiseen/millaisessa paikassa nyt ollaan”. Tietenkin jossain kohdassa olitte valinneet kerronnan kuin paikan kuvailun, vaikka olisin ehkä kaivannut sitä kuvailua lisää, mutta se olisi voinut tehdä lukemisesta vaikeampaa ja raskaampaa. En tiedä, ei lukeminen ole ainakaan vielä ollut raskasta tekstin puolesta, vaikka ollaankin liikuttu synkemmissä aiheissa.
Olen tarinan edetessä olen huomannut saman kuin shunshun. Tarina on muuttunut. Jos miettii nyt aiempia lukuja, ne olivat ehkä näihin uusimpiin verrattuina jäykempiä. Alkuhan on aina vaikeata, mutta nyt olette päässeet vauhtiin ja hyvältä näyttää. Jokainen luku on tähän mennessä ollut edellistä parempi, vaikka olisikin ollut kohtia, jotka eivät aina olisi olleet täysin mieleeni. Jatkakaa siis samaa rataa^^

Minusta oli mukavan valaisevaa, että alussa kerrottiin lukijalle hiukan Neron menneisyydestä - tai siitä vampyyriksi muuttumisesta. Jännä, ettei hän ollut ilmeisesti ihan perillä siitä, mitä oli tapahtumassa, kun mietti, miksi himoitsi verta - vai tiesikö hän, mutta oli niin sekaisin muutoksesta, ettei osannut ajatella selvästi?
No, joka tapauksessa, pidin siitä, että info tuli tuollaisessa valveunen muodossa ja tässä vaiheessa tarinaa. Se selittää joitakin asioita, kuten sitä miten Nero tunsi inhoa Kisakin paikassa. Sanotaanko näin, että pätkä menneisyydestä avasi mielestäni Neron hahmoa huomattavasti enemmän ja sai huomaamaan, että hänessä ja Juissa on oikeastaan enemmän samaa, kuin kumpikaan sitä tajuaa. Toisenlaisessa tilanteessa he voisivat olla jopa toistensa lohduntuojat - Nero olisi Juille se vahva turva, Jui taas se, joka omalla lempeydellään voisi osoittaa, ettei maailma välttämättä olekaan niin paska paikka.
Sitten siinä oli myös sitä, mitä olin jäänyt miettimään. Olen miettinyt, että mitä oikeastaan tapahtuu, kun saa “muutoksenpureman”. Olisi tavallaan liian kliseistä, jos kaikki kokisivat muutoksen pimennossa. Pakkohan siinä paikalla on olla joku ja pakkohan jonkun on yritettävä estää muutosta toteutumasta. Oma veikkaukseni on kyllä, että tässä ajassa ammutaan lähes suoraan kulmakarvojen väliin, ennen kuin muutos ehtii etenemään loppuun.

Ei Juin ja Neron yhteiselo tosiaan ole saumaton *naur* sen kyllä kaikki arvaisivat, mutta minua tuo sanailu lähinnä huvitti. Ehkä asennoiduin enemmän tuossa kohdassa Neroon, koska minusta Juin kiusaaminen oli vain lystikästä XD Joo, olen häijy ihminen.
Vai Nero sitten keksi nimen verisäilö? Suosin enemmän antibioottikuuria mutta ei se mitään. Hyvä, ettei Juikaan nyt täysin alistunut ollut ja olinhan minä tyytyväinen siihen, vaan hän sentään yritti pistää Nerolle vastaan, vaikka Kisakin nimi olikin liian kova isku. Olihan tämä tavallaan hyvä korvaus siitä menetyksestä, jonka koin, kun jännittävä kissa ja hiirileikki päättyi, mutta en kyllä tämän yhden luvun perusteella ole vielä tyytyväinen - saatte tehdä enemmän töitä sen eteen XP

Tässä sen näkee, miten vaikeata kahden erilaisen persoonan on asustaa yhdessä. Nero on vampyyri, metsästäjä, Jui taas toisen metsästyksen takia saalis, muussa tapauksessa kuin hyeena, jota muut mulkoilevat pahasti ja yrittävät pitää poissa omilta apajiltaan, vaikkei yksi pieni hyeena mitään tekisi. Siis heissä on kyllä samaakin, tai pikemminkin heillä on samoja kokemuksia, mutta kumpikaan ei ole valmis omista syistään (olivat ne perusteltuja tai perusteettomia) keskustelemaan, kommunikoimaan, jotta se kävisi kummallekin ilmi. Juilla tosin on ehkä paremmat syyt, miksi ei halua keskustella Neron kanssa. Häntä en voi syyttää siitä, etteivät he keskustele - toisaalta taas tajuan Neroakin tässä kohdassa. Onpas heidän elämänsä hankalaa, kun toinen mököttää ja pakenee makuuhuoneeseen, toinen pakenee kaduille - ja minähän sadistina nautin heidän vaikeuksistaan XD

Pakko muuten sanoa, että huomaan Avalynin päässeen tässä luvussa vauhtiin. Olivatko nuo kaikki kirjat neidin lukulistalla? Yhtään noista en kyllä ole lukenut, mutta sillä ei tässä kohdassa ole merkitystä enkä usko, että aiotte pistää minun sivistystasoa koetukselle.

Tätä lukua lukiessa huomasin myös, että Nero tuntee selvästi kunnon vetoa Juihin - tai ainakin suurta omistamishalua. Tiedä sitten, johtuuko se Juin enkelimäisestä olemuksesta tai siitä, että Nero tavallaan tietää Juin kokeneen samaa kuin hän - siis toinen, erilainen kuolematon, joka voisi kuitenkin ehkä ymmärtää paremmin kuin toinen vampyyri. Toisaalta, mietin myös erästä toista syndroomaa tai vastaavaa - siis jotain, joka liittyy pelastajaan ja pelastettavaan.
Huomaatte varmasti, etten usko Neron ihastuneen/rakastuneen ensisilmäyksellä Juihin, tai edes kunnolla kiintyneen. Minä näen hänen viehättyneen Juista, siitä mitä hän on ja ei ole. Siitä, että tämä on shiranai eikä vampyyri tai ihminen - jotain puhtaampaa, jotain mitä Nerolla ei ole koskaan ollut tai tämä on menettänyt. Ehkä Jui on Nerolle avain takaisin ihmisyyteen.

Ihmisyydestä tuli pari muuta asiaa mieleen, jota olen viime aikoina pohtinut hiukan enemmän. Shiranain veri parantaa ja Nero tunsi olonsakin paremmaksi kuin aikaisemmin, eli se tosiaan auttaa. Veri on kuitenkin otettu vastentahtoisesti, eli se täyttyi kuitenkin adrenaliinista (tai no, mistä minä tiedän, kun biologian tunneista on aikaa ja nekin joko nukuin tai luin mangaa). Mietin, että onko tällaisilla pienillä seikoilla vaikutusta verenlaatuun ja sitä myöten vaikutukseen? Olisiko Juin veri toisenlaista, jos hän olisi paremmassa kunnossa? Siis olisi saanut pidemmän aikaa kunnon ruokaa, riittävästi unta ja aurinkoa etc.? Tai olisiko sillä vaikutusta, jos Jui itse antaisi oikeasti vapaa-ehtoisesti vertaan? Toisaalta, uskon spekuloivani ja pohtivani liikaa eikä tuolla ole oikeastaan mitään vaikutusta Juin vereen.
Nyt se toinen asia, mitä olen miettinyt. Shiranain veri pystyy parantamaan (melkein) minkä tahansa taudin. Voisiko käydä niin, että Nero saattaa “muuttua takaisin” ihmiseksi, kun on juonut riittävästi? Toisaalta, vampyrismi ei ole teillä varsinaisesti tauti vaan rotu, eli sitä ei pitäisi pystyä niin paljoa muuttamaan. Ihmiset toisaalta pitävät sitä tautina/kirouksena, samoin muut vampyyrit eikä Nero kuitenkaan “syntynyt” vampyyriksi, vaan hänet muutettiin (mikäli vampyyrit edes pystyvät hankkimaan tässä tarinassa omia lapsia ilman puremista ja jonkun muuttamista kaltaisekseen).

Yhdestä asiasta en tässä luvussa pitänyt enkä toisenkaan lukukerran jälkeen ole muuttunut sitä kohtaan suopeammaksi. Arvaatte varmaan, mikä?

Rotta.

Olette kumpikin nähneet kasvoni (jollei muuta, muistuttakaa itseänne galleriassa). Kuvitelkaa kulmieni laskeutuvan reippaasti alaspäin ja silmieni kapenevan kapeiksi viiruiksi kasvojeni näyttäessä epäuskoisilta (ja sanoin oikeasti ääneen “Baka!”). Siinä oli ilmeeni, kun ensimmäisen kerran luin Neron rotta-ajatuksen. Ymmärsin kyllä pointtinne siitä, että Nero oli vähän toivoton, eikä tiennyt, mitä olisi pitänyt tehdä. Voi olla, että haitte sillä hupia lukijoille, mutta itse en voi sanoa sen tehneen mitään tuollaista minuun. Nero on vampyyri, metsästäjä - sen on pakko pysyä hereillä ihmisten toimista/ajatusmaailmasta, koska nehän ovat saalista, hänen on pysyttävä askeleen saaliinsa edellä, koska muuten koettaa nälkiintynyt loppu.
Toisella lukukerralla taisin hymähtää huvittuneena kohdalle. En suoranaisesti vihaa sitä, mutta en rakastakaan. Rotta meni hiukan liian pitkälle minun makuuni eikä vastannut huumorintajuani - valitan, olen vähän kummallinen.
(ja mitä siellä kaupassa oikein tapahtui? Aysha haluaa kuulla!)

Mutta nopeasti sain mukavan “lohdukkeen” äskeiselle tyrmistykselle^^
Aoi <3 Aoiaoiaoiaoiaoiaoiaoi!
Kyllä, nyt puhumme toisesta tähän mennessä ilmestyneistä lempihahmoista ja ehdottomasti yksi helpoimmin lähestyttävistä/samaistuttavista tyypeistä, joista olen tässä lukenut. Onko siis ihme, että minä täällä hihkaisin ilosta? Nope^^
Olin tyytyväinen, ettei Aoi heti löytänyt Juita ja Neroa. Olisin ollut hyvin pettynyt, jos olisin kuullut hänestä jo nyt ja niin, että palkkamurhaaja olisi päätynyt kaksikkomme oven taakse. Halusin, että tässä oli haastetta, jopa vaarallisempaa kissa ja hiiri-leikkiä (tai pitäisikö sanoa kissa ja koira-leikki?). Olin siis tyytyväinen, kun päädyittekö kertomaan siitä, että Aoi meni juttelemaan huorille kerätäkseen tietoja vampyyreistä. Ihmettelin tosin, että jos Aoi kerran liikkuu ulkona kaduilla, on hämärämiesten kanssa tekemisissä ja sanoi Kisakille tietävänsä/tuntevansa pari vampyyriä/vampyyritapausta, että hän olisi itse osannut vähintään arvata vampyyrien majailevan Cryptic Tokyossa. Voihan tuo olla se, että te tarvitsette Aoille syyn kysellä ja saada viitettä vampyyrien hyökkäyksestä (ja minä veikkaan sen herrasmiesvampyyrin olleen Tetsu *virn*).

Mielestäni teillä oli varsin viisas pointti, että Aoi lähti kysymään huorilta tietoja. Nämä tosiaan tietävät paljon, koska ovat alituisesti kaduilla sekä kuulevat juoruja kaikesta mahdollisesta. Huora siis oli mielestäni hyvä vaihtoehto - parempi kuin joku lehtimyyjä. Toisena tai kolmantena hyvänä vaihtoehtona olisin pitänyt baarimikkoa tai huumediileriä/jotain Aoin synkkätaustaista tuttavaa, mutta näillä kahdella ei ole samoja etuja kuin huorilla (sama kyllä myös toisinpäin. Oli myös hyvä, että hän käytti rahaa houkuttimena.
Ja niin, en oikein tiedä, miten olisin suhtautunut Aoin tapaan puhua huorille. En hämmästynyt sitä, että hän leperteli/puheli mukavia huorille saadakseen nämä avautumaan. Jollain tapaa tuollainen oli kyllä sopivaa ja ovelan fiksusti tehty, siis se sopi Aoin hahmoon, mutta häneen olisi sopinut myös kunnon kovistelu. Huoria kuitenkin kohdellaan välillä aika huonosti, eli siinä ei olisi ollut mitään ihmeellistä, vaikka tällä tavalla tulikin “vaivattomammin” tietoa. Ehkä juuri sen takia, että huorien kovistelu olisi sopinut Aoille teki sen, että en ole varma, menikö tuo liehakointi hiukan liian pitkälle.

Juin kylpyhetki ja sitä seurannut pako olivat lähinnä Juin tunteiden sekä ajatusten kuvailua. Sinänsä hyvä vastapaino sille, miten paljon tässä tarinassa on keskitytty Neroon ja siihen, mitä vampyyrimme ajattelee elämästä toisenlaisen kuolemattoman kanssa. Kaunista, hyvin herkkää tekstiä, sen myönnän, mutta itse en saanut kosketusta häneen. Ehkä Jui on liian “puhtoinen” minun makuuni, jossain määrin myös heikkoja luovuttanut, että se vain sai minut ravistamaan päätään, että pitäisi shiranaissakin olla enemmän taistelutahtoa. Kyllähän minä sen käsitän, ettei mielenlujuutta juuri ole, kun on ensin joutunut toisen hirmumiehen käsistä toisen huulille, mutta minä olen aina pitänyt hiukan enemmän sisukkuutta.
Voitaisiin sanoa, että koin tässä kohdassa Juin mielenkiintoisemmaksi - tai ehkä näen hänet nyt suopeammin, kun hän yritti päästä karkuun. Itsekin olin miettinyt, että Neron yskäkohtaukset voisivat olla oikeat hetket yrittää pakoon, mutta en tiennyt, huomaisiko Jui sitä. En tosin uskonut, että hän pääsisi karkuun, koska vastassahan oli vampyyri ja vielä Nero - se olisi ollut ristiriidassa muun kerronnan kanssa, jos Jui olisi pääsyt karkuun. En siis yllättynyt mitenkään, mutta olin tyytyväinen, kun Jui sisuuntui ja taisteli. Hän yritti ja siitä olen kiitollinen. Olen hyvin iloinen siitä, että annoitte Juille hiukan enemmän voimaa ja tahtoa, ettekä vain pistäneet jatkuvasti itkemään nurkassa.

Sitten pääsemmekin uusimpaan hahmoon nimeltä Ayukawa. Aluksi tuijotin kulmat kurtussa kyseistä nimeä ja jouduin selaamaan itseni hahmot listalle, jotta tietäisin, kuka nyt oli kyseessä. Nimi on minulle nimittäin täysin tuntematon.
Joka tapauksessa, pienet pirun sarvet kohosivat otsastani, kun luin Ayukawasta. Hän on häijy, pirullinen ja tuo selvästi enemmän tai vähemmän ongelmia mielitekojensa ja halujensa takia - siksi minä pidänkin hänestä, vaikka vielä vierastankin häntä XD Ettehän te paljoa hänestä kertoneet, paitsi muista lajitovereistaan eroavista mielipiteistä (miksi hänen mielestään vampyyrin muuten nukkua arkussa?), mutta minä aistin hänessä ongelmia! And I like it! *-*
Jotenkin veikkaan, että Ayukawa saattaisi aiheuttaa pientä mustasukkaisuutta ja mikäs sen herkullisempaa X)

Sittenpä lainauksia, ennen seuraavaa lukua!

”On sinun oma valintasi lähteä täältä kuolleena ihmisenä tai elävänä vampyyrinä, Nero…”

Ensimmäisellä lukukerralla jäin oikeasti ihmettelemään, sanoiko Nero niin itselleen, vai joku muu huoneessa olijoista. Sitten lukemisen ulkopuolella jäin miettimään asiaa tarkemmin ja toisella lukukerralla tulin siihen tulokseen, ettei se ollut Nero, vaan joku muu, koska kaikki sanotut lauseet olivat tulleet jonkun muun kuin Neron suusta, mutta yksikään lääkäri tuskin tuollaista sanoisi. Miten minulla on vahva tunne siitä, että tuon lausuja olisi voinut olla Tetsu. Voisiko se olla? Lause sopisi Tetsulle ihanasti *-*

”Helposti”, Nero oli vastannut tyynesti. ”Menen johonkin toiseen rakennukseen, jossa vettä on. Ei siinä sen ihmeellisempää.”
”Sinä siis pummit joltakulta pesuvetesi?”
”Herran tähden en! En minä mikään kerjäläismunkki ole.”
”Varas ainakin.”
”Enkä ole.”

No, Nero, sitten olet pummi - kuulostaakos se paremmalta? XP
Mutta niin, olihan tuon sanailun lukeminen hauskaa. En tosin nauranut ääneen, mutta kyllähän minä hymähtelin huvittuneena. On tämä mukavampaa lukemista kuin Juin jatkuvan niiskutuksen^^

”Minä niin pidän siitä, kuinka kiukkuinen sinä osaat olla minua kohtaan”, Nero vastasi hymyillen kirjansa takaa. ”Se saa veresi adrenaliinitason nousemaan kivasti ja lisää veresi makua varsin ihanasti.”

Eli tavallisesti Juin veri olisi omenamehua, mutta kiukkuisena se on kuin omenalimua? Hiilihapollisempaa (koettakaa kestää absolutistin heittoja).

Naisvampyyri olisi varmasti ollut parempi seuralainen Juille. Nainen olisi osannut lohduttaa ja kuunnella sekä ymmärtänyt toisen tunteita paremmin kuin erakkona viihtynyt miesvampyyri, joka ei piitannut muista kuin itsestään.


Nykyihmisethän heittävät pois niin paljon hyvää, koskematonta ruokaa

Shaikku varmaan tietääkin tämän, sinusta Avalyn en tietä, mutta tuo pitää paikkansa. Näkisittepä, miten paljon syömäkelpoista ruokaa heitetään minun työpaikallani pois -.- Onneksi on se joku ihme säätiö, joka käy hakemassa vähäosaisille ruokaa.

”Kaiken lisäksi tämän kiinniottamiseen meni aika kauan, niin ovela yksilö se oli...”

En edelleenkään pitänyt tästä rotta-jutusta, mutta pakko sanoa, että tämä lause teki Neron toiminnasta ja Nerosta itsestään söpön.

Aoi hymyili pirulliseksi vääntynyttä hymyään, sillä ihmease hänen takkinsa uumenissa tuntui niin todelliselta. Hän todella oli saanut väliaikaisesti omistuksiinsa maailman ihmeellisimmän aseen, jonka luodeissa lepäsi koko tulevaisuus. Tulevaisuus, joka olisi vapaa vampyyreistä ja jossa ihmisten veri ei olisi riistaa. Redeemer tulisi lunastamaan kaikki ne lupaukset, joiden toteen käymistä ihmiset olivat odottaneet jo monien vuosien ajan. Aoi toimisi lupausten toteuttajana, Redeemer ylväästi oikeassa kädessään.

Tämä oli kummallinen kohta. Tästä tuli mieleen, kuin Aoi haluaisi ihmiskunnan sankariksi, vaikka ei aikaisemmin ollut välittänyt yhtään kenestäkään muusta kuin itsestään ja siitä, että saisi määriteltyä itsensä jotenkin tekojensa myötä. Tässä hän tuntuu välittävän muista ihmisistä.
Todennäköisesti Aoikin inhoaa/pelkää vampyyrejä, mutta en kuitenkaan usko hänen haluavan ihmiskunnan pelastajaksi. Tietenkin on eri asia, jos hän näkee sen vain yhtenä keinona todistaa kykynsä itselleen ja muille, sekä määritellä itseään lisää, mutta tämä ei oikein vastaa sitä.

”Sinä olet minun omaisuuttani. Puremani sitoo sinut minuun ainiaaksi, etkä sinä voi sille asialle yhtään mitään. Ja koska kuulut minulle, saan tehdä sinulle, mitä ikinä mieleni tekee.”

Eikös se purema sido vain silloin, jos muuttaa toisen kaltaisekseen? Mutta niin, tuo ei ollut pointtini. Lähdin miettimään sitä, että olisiko joku sanonut nuo sanat Nerolle. Jokin tuossa kohdassa toi minulle mieleen sen, että Nero sanoo saman asian, mitä on saanut itse kuulla.

”Kas kas, Nero, sinullahan on melkoinen aarre hallussasi! Noin tavattoman herkullista verta tekisi minunkin kernaasti mieli maistaa. Et tosin taida olla kovin halukas jakamaan saalistasi kanssani. Onneksi en missään vaiheessa ollut aikeissa kysyä mielipidettäsi.”

Ja minäkään en kysy kenenkään mielipidettä, kun sanon tämän saavan minut virnistelemään X)

Sittenpä menen viimeisimpään lukuun, eli osa nro 5!

Tästä minä löysinkin pienen virheen:
Nuorempi verenimijä nielaisi kuuluvasti mutta sai siitä hyvästä vain tyyriin kengän naamaansa vasten.

Tuolta välistä taitaapa puuttua pilkku.

En nyt sano tätä epäkohdaksi vaan asiaksi, jota jäin miettimään. Luvussa neljä Ayukawasta kertonut pätkät viittasivat siihen, että he eivät tunteneet toisiaan Neron kanssa, vaan Ayukawa tiesi Neron vain puheiden ja etäältä katsomisen perusteella. Mistä Nero tiesi Ayukawan? Vai jättivätkö väsyneet silmäni jotain huomaamatta?

Mitäs muuta sanoisin…?

Tämä luku oli ehkä jollain tapaa kaikista koskettavin luku, mitä tähän mennessä on tullut. Olihan kertomus Juin menneisyydestäkin koskettava, mutta jokin tässä tuntui sulattavan olemattoman sydämen *katsoo tyhjää kohtaa rinnassaan* jotain märkää siellä näyttäisi olevan - ainakin kolon seinämät ovat märät…
Tässä oli nimittäin sellaisia asioita ja tapahtumia, jotka koskettivat hellävaraisesti eivätkä saaneet miettimään asioita liikaa, vaan pelkästään katsomaan tilannetta sellaisena, kuin se oli. Kyllä, puhun nyt Sonosta, hänen tarinastaan, kuolemastaan ja siitä, miten muut vampyyrit ottivat sen. Siinä oli jotain, mitä on vaikea selittää. Ehkä teidän kerrontatapanne sekä kuvailu, tai kenties se tarina olivat ne, jotka jollain tapaa sitoivat minut tuoliin kylmin kahlein eivätkä antaneet minulle mahdollisuutta keskeyttää lukemista (joo, ainoa kohta, jossa sain lukea rauhassa). Palaan tähän tarkemmin sitten myöhemmin, menen ensin muihin asioihin.

Minusta tässä tarinassa oli useita tarinan kannalta odotettuja, jopa tarvittavia juonenkäänteitä tai sitten tärkeiden tapahtumien alkuja. Eli tarina eteni jälleen hyvää vauhtia mutta ei liian nopeasti, ehkä juuri siksi, että joukossa oli myös tärkeiden tapahtumien alkua/uhkakuvaa, mutta myös niitä asioita, joita itse jo odottelin, kuten tuon Ayukawan hyökkäystä Juita vastaan. Odottelin sitä, koska aavistin, että sen oli pakko tapahtua tässä luvussa, koska siihen vihjailtiin edellisessä.

Huomasin, että olitte laittaneet tässä kohdassa hiukan enemmänkin ihmisille “ajattelemisen arvoista”. Juin ajatukset päivästä ja yöstä sekä niiden vertauskuvaksellisesta taistosta ihmisten sieluista ja sitten Sonon sisäinen taistelu ja kysymykset siitä, onko hän hyvä vai paha (tai itse sanoisin, että hän mietti, onko minkään arvoinen, koska se tunnutaan määrittelevän juuri hyvyydellä). Kyllähän ne olivat syvällisen kuuloisia, mahdollisesti hiukan ajatuksia nostattava, mutta Juin kohdalla alan ehkä hiukan väsyä hänen “jatkuvaan hyvyyteensä”. Siis ei Jui ole täydellinen ja varmasti hän haluaa, että jotkut saisivat ansionsa mukaan (kuten Kisaki), mutta sitten jatkuva hyvän toivominen ja muu… En tiedä, ehkä minä vain pännivät hyvikset XD Siksi jollain tapaa luin alun “koomassa”.
Sono taas… Hänen pohdintansa hyvistä/kilteistä ja tuhmista/pahoista lapsista oli sinänsä jännä. Se sai minut hiukan hereillä ja miettimään koko kysymystä, tai pikemminkin määritystä. Noinhan se tunnutaan määrittelevän - kiltit lapset näkyvät, eivät kuulu, etc. Samalla tuli mieleen, kuinka tuttavaperheen poika (alle kouluikäinen/ekaluokkalainen) oli tehnyt tuhmuuksia ja häneltä kysyttiin, mitä hittoa tämä oli ajatellut. Vastauksena poika oli hetken hiljaisuuden jälkeen sanonut, ettei häntä muuten huomata, jos hän ei ole tuhma. Totuushan kuuluu usein lasten suusta^^ Joo, meni ehkä hiukan ohi aiheesta, mutta siis käsittäkää se näin, että pohdin lasten kohdalla kiltteyttä ja tuhmuutta (tullen samalla siihen tulokseen, kuten aina, että lapset ovat julmureita).

Mitähän muuta sanoisin, mitä en sanonut aikaisemmin?
No, voisin sanoa jotain kahdesta uudesta hahmosta eli Ayukawasta ja Sonosta.
Tiesin jo neljännessä luvussa, että Ayukawasta tulisi harmia ja niinhän siinä kävi. Nero vain ehti tulemaan paikalle ennen Juin verellä leikkimistä, mutta en usko, että se jää siihen. Ayukawa todennäköisesti kantelee tästä ja levittää tietoa Neron erikoisesta kunniavieraasta. Mutta niin, itse hahmo taas oli hyvä lisä tarinaan. Ayukawa oli sillä tavalla erilainen verrattuna muihin hahmoihin - ei sillä tavalla dramaattinen tai hänen mahdollisesta erikoisesta menneisyydestä ei kerrottu eikä se viitannut hänen toimintoihinsa, toisin kuin Neron, Juin, Aoin ja Kisakin kohdalla. Hän oli vähän niin kuin “tässä ilman minkäänlaista naamiota”. Jollain tapaa hän vastaa enemmän sitä perinteistä vampyyriä, mitä muissa tarinoissa on, eli voitaisiin sanoa hänen olevan stereotypinen, mutta sekin on mielestäni tarpeen aina välillä. Hänen erilaisuutensa muihin hahmoihin ei tehnyt hänestä niin pahaa kliseevampyyriä. Sanoisin hänen olevan aika itserakas, sitä myöten myös itsevarma ja omapäinen - ei halua tai kykene kunnioittamaan itseään vanhempia/vahvempia, vaan on pakko päästä näyttämään, mistä se kuuluisa kana pissii - ellei se toinen seiso suoraan nenän edessä. Hänen ihailunsa kuitenkin näiden tarinoiden ja kenties tässä tarinassa menneiden aikojen vampyyreitä kohtaan on kuitenkin hassua, koska silloin voisi luulla, ettei Ayukawa olisi uskaltanut uhmata Neroa, mutta toisaalta, menneen ihannointi voi liittyä taas joko “roolileikkiin” tai vanhojen vampyyrien karismaan. Ainakin minusta menneen ajan herrasmiesvampyyri on ihailtavampi kuin punkkarivampyyri - näin rankempi vertaus XD
Mutta siis, odotan, että kuulemme Ayukawasta lisää - ja uskon hänen tuovan ongelmia suoraan tai epäsuorasti.

Sono, pieni suloinen Sono, joka vietiin minulta liian nopeasti. Jokin hänessä sai minut pitämään hänestä. Ehkä hänessä ollut toisenlainen viattomuus kuin Juissa. Ehkä se lapsenomainen puoli, joka ei ollut täydellinen, mutta siksi niin lähestyttävä ja herkkä. En voi kuitenkaan sanoa Sonoa puhtaaksi, koska hän on vampyyri, kutsunut kyvyllään (joka yllätti minut kieltämättä kunnolla, loistava keksintö/kyky^^) kaltaisiaan aterioimaan ja toiminut vähintään välikappaleena monille pahoille asioille. Hänessä kuitenkin oli sellaista lapsekkuutta, ettei häntä voinut pitää täysin pahana tai edes syypäänä asioihin.
Oli hyvä, että päästitte lukemaan Sonon menneisyydestä, koska se selvensi hänen sisäistä kamppailuaan ja no, selitti, miksi Aoi onnistui tappamaan hänet niin helposti (mietin kyllä, että minkä ikäinen Sono sitten oli, kun vampyyri haki hänet pois oikealta äidiltään? Vampyyriksi hänet muutettiin parikymppisenä, mutta milloinkas erikoinen huostaanotto tapahtui?). Samalla se näytti hiukan toisenlaisen puolenkin vampyyrien elämästä. Sen näki, että Sono oli epätavallinen vampyyri muiden joukossa, jotenkin eksynyt, mutta toisella tavalla kuin Nero. Nero on “eksynyt” kaltaistensa takia, siitä mitä muut ovat ja hän ei, Sono oli eksyksissä itsensä kanssa ja haki vastauksia, joihin oikeastaan ei ole - tai no, ehkei ollut ketään oikeata ihmistä/vampyyriä/shiranaita kertomassa niitä.
Pakko sanoa, etten ihan heti odottanut, että Sono kuolee heti ilmestyttyään, mutta kun alettiin puhua varjostuksesta, tiesin sen olevan hahmon menoa. Voi olla, että tavallaan osasin odottaa sitä, mutta toivon voimakkaasti, että Sono ennemmin näkisi Neron ja Juin lähdön. Kaikkea ei voi saada, mutta myönnän olevani haikea, että Sono lähti pois. Minä pidin hänestä, vaikka herra esiintyikin vain tässä luvussa. Sono nostatti minussa pienen suojeluhalun - jos olisin tarinassa oleva vampyyri, olisin varmasti yrittänyt ottaa hänet jollain tapaa siipieni suojaan tai sitten sanoa sen, mitä Sono ehkä halusi/tarvitsi kuulla eli “sinä olet sekä hyvä/kiltti että paha/tuhma - se on ollut osasi siitä lähtien kun ihmiseksi synnyit. Nyt voit olla vampyyrinä sitä, mitä haluat ja jos vielä haluat tietää, mitä sinä olet, voimme ottaa sen selville - yhdessä”. Sonon kuolemakin kosketti, sai minut haikeaksi, ehkä jopa surulliseksi. Olen todella pahoillani siitä, että hänen piti mennä tuolla tavalla niin nopeasti, mutta toisaalta se oli ihan hyvä - ette saaneet minua inhoamaan häntä.

Sittenpä voisin käydä lukua muuten läpi ja poimia mielestäni tärkeimpiä pointteja, joista haluaisin sanoa. Olette jo varmaan oppineet kommentoimiseni “kaavan” XP

Alku oli pohdiskeleva, mutta kun käännyttiin puhumaan Juin mielialasta ja sen laskusta sekä muusta luovuttamista, teki minun kovasti mieli mennä läpsimään Juihin järkeä (mikä hinku minulla on kaikissa ficeissä mennä läpsimään tai muuten iskemään paistinpannulla Juita?). Onhan se ymmärrettävää, että nopeasti hänen taistelutahtonsa laski, kun ensin oli Kisakin vankina, pääsee karkuun ja sitten joutuukin heti toisen vangiksi, kokee epäonnistuneen pakoyrityksen ja istuu jälleen “vankilassaan”. Eihän Jui ehtinyt juuri toipumaan Kisakin jäljiltä, että taistelutahdon hetkellinen nousu ja sitä nopeampi lasku ja luovuttaminen olivat aika odotettavia, jopa realistisia.
Arvasin, että Ayukawa ilmestyisi paikalle, kun viitattiin lukon aukeamisessa kestäneen pidempään. Ayukawan jutustelu oli huvittavaa, mutta en kyllä ymmärrä, miksi Jui meni sillä tavalla puhumaan Neron sairaudesta - itse olisin sanonut Neron tarvitsevan minua enemmän kuin toinen käsittää, tosin, minä istunkin mukavasti sänkyni päällä enkä juttele pehmoisia vampyyrille.

Vaikka Ayukawan leikkiminen olikin aika perinteistä vampyyrileikkiä, oli se silti varsin viihdyttävää luettavaa. Odotin kyllä sitä, koska se Nero tulee - alitajunta puhui herkullisesta mustasukkaisuudesta *naur*
Pianhan se Nero tuli paikalle eikä Ayukawa saanut kuin pisaran verta (joka varmaan saa hänet lähtemään Juin perään - ties vaikka shiranaiden veri olisi huumetta vampyyreille). Olen aika varma, että vaikka tapahtumia olikin kuvattu enemmän ulkopuolisen silmistä, että Nero tunsi pientä mustasukkaisuutta, kun Juin kimpussa oli joku toinen. Pidin siitä, että Nero oli julma, mutta ei kuitenkaan voinut tappaa toista kaltaistaan, vaikka hiukan hakkasi ja potki - mitäs toinen ei tiennyt, missä paikkansa oli.

Olin muuten näkevinäni tässä yhden tarinassa tapahtuneista käänteistä/käänteiden aluista. Nero puhui ensimmäistä kertaa oikeasti huolehtivaan, jopa välittävään sävyyn Juille ja sen Juikin huomasi sen, vaikka hämmentyikin siitä ihan kunnolla. Kisakin luona Nero oli lähinnä ollut mielin kielin, houkutellut ja sitten myöhemmin piruillut Juille, mutta tällä kertaa hän kysyi jotain tosissaan, oikeasti uteliaana, mitä Juille oli tapahtumassa. Aikaisemminhan on ollut sitä, että Nero on tuntenut jonkinlaista vetoa Juihin ymmärtämättä sitä, mutta nyt Juillekin annettiin “mahdollisuus” tuntea jotain muuta pelon ja inhon sijasta Neroa kohtaan. Uskoisin, että tämä alkaa olla lähentymisen alkua pääparituksen puolesta, kun Juikin huomasi jotain erityistä Nerossa, vaikkei ihan heti varmasti ala mitään “oh my goddess, taidan olla rakastunut“. Ehkä he alkavat vain enemmän kiinnittää toisiinsa toisenlaista huomiota, tai kenties kommunikoimaan paremmin.

Toinen, tällä kertaa mielestäni ihan käänne, oli Neron ilmoitus piiloutumista. Eiväthän he voineet todellakaan jäädä sinne, “muutto” oli vain ajan kysymys, joka koitti nyt. Voisin siis sanoa, että metsästys on päässyt alkuun, tai pikemminkin taisteluun varustautuminen, kuten seuraavat pätkät meille kertoivatkin.

Sono, voisin löpistä hänestä lisää, mutta taidan nyt yrittää keskittyä luvun tapahtumiin. Hänestä selvisi paljon tietoa, niin hahmosta kuin muusta. Ilmeisesti oli pientä viitettä Tetsu/Sonoon? Sinänsä, olisihan kiva lisäinfo sekä Sonosta, että häntä purreesta vampyyristä sekä Tetsun ja Sonon suhteesta (olivat he kunnon rakastavaisia tai ei) lisää infoa.
Kun ensimmäisen kerran mainittiin yksinäinen mies, joka lähti seuraamaan Sonoa, arvasin heti, että kyseessä oli Aoi. Sen vain tiesi. Omalla tavallaan olin asiasta tyytyväinen - myönnän, että olisin nostanut pienen metelin ja pettynyt, jos Aoi olisi heti löytänyt tiensä Neron kotiovelle, eli ihan hyvä näin. Mutta kun pieni Sono… Kaunisääninen lapsi… Kun luin tuon Sonon “nimen”, piti käydä ihan tarkistamassa tuo yksi luku, että kuvittelinko väärin, mutta ei - muistin oikein, kerrankin X)

Olen tyytyväinen, ettei Sono suostunut sillä tavalla kertomaan mitään kaltaisistaan, vaan yritti taistellakin - tai kutsua muita kaltaisiaan apuun, mutta muut olivat liian laiskoja liikkuakseen nopeammin. Tosin, teki mieli mennä siinäkin vaiheessa läpsimään, kun tuolla tavalla suunsoitosta suuttui ja tuli esiin, mutta se on aika tyypillistä, kun oikeat sanat sanotaan. Aoilla kuitenkin oli jo aika vankat tiedot, tai ainakin tuntemukset huhupuheista. Sonon kuolema oli surullinen - voisi sanoa lyhyesti, että koko Sonoa käsittelevä osa oli surullinen.

Tetsun ja muiden vampyyrien paikalle tuleva kohtaus aiheutti minussa ristiriitaiset tunteet enkä tarkoita sitä, että olisin ollut näiden hitaudesta vihainen. Siis, olin hyvin tyytyväinen vähäpuheiseen, yksinkertaiseen kuvailuun, jossa ei rönsyilty liikaa, vaan pysyttiin haikeissa tunnelmissa. Sisälläni ollut pieni lapsonen kuitenkin jossain tapaa olisi halunnut jotain enemmän - enemmän ääneen ihmettelyä, keskustelua, vähemmän eleganttia, surullisen vähäeleistä kerrontaa. On tämä nyt vaikeata, kun olin tyytyväinen ja toiselta kantilta en ollut - perhana, naiset, kirjoittakaa helpommin mielipiteitä aiheuttavia tekstejä! >.<

Mutta niin, Tetsun vähäeleisyys ja teot kuitenkin sopivat paremmin ehkä tuohon vähäeleiseen, minimaalisen kuvailevaan kerrontaan, kun ei kerrottu liikaa siitä, miltä ympärillä oli tai mitä sanottiin, vaan lyhyesti, mikä kukakin teki ja sitten keskityttiin pienillä yksityiskohdilla Tetsun mielenliikkeisiin. Tetsu-parka! Tulin entistä surullisemmaksi siitä, kun Sono kuoli, mutta en voi teille oikein karjua tästä asiasta - olisin muuten tekopyhä.

Mitä tulee Aoihin ja häneen olevaan loppukohtaan, uskon muutaman muunkin vampyyrin menettävän henkensä, ennen kuin hän törmää Juihin ja Neroon (ei kai vain minun Mikaruni ja Tetsu o.o). Sinänsä minulla ei ole muuta sanottavaa.

Kokonaisuudessaan tämä luku oli jollain tapaa lempilukuni tähän asti ilmestyneistä. Oli toimintaa, syvällistäkin asiaa ja ennen kaikkea sellaista, jonka tunsin todella koskettavan. Eli ehdottomasti, hyvää työtä O(^^)o

Eli tutut quotet käyttöön^^

Juita päivän ja yön ikiaikainen taistelu ei kuitenkaan ollut ikinä lakannut kiehtomasta. Toisinaan hän pohti, päättyisikö kamppailu koskaan, ja jos päättyisi, kumpi osapuoli voittaisi. Sisimmässään hän toivoi, että voittaja olisi päivä, joka puhdistaisi ihmisten sydämet kaikesta siitä pimeydestä, joka niissä asusti. Valitettavasti vaikutti kovin epätodennäköiseltä, että niin tapahtuisi koskaan.

Siinä todennäköisesti käy niin, että ensin valo syö maailman, kun aurinko sammuu, mutta lopulta pimeys nousee sen ylle, tukahduttaa valin ja jäljelle jää pimeys. Pimeys siis voittaa - ja mitä tulee ihmisiin, olemme läpimätejä paskiaisia, hyväksy se jo, Jui.

Tulijalla oli yllään kokomustat vaatteet, jotka koostuivat röyhelökauluksisesta paidasta, yksinkertaisista suorista puuvillahousuista, pitkävartisista kiiltonahkasaappaista ja avonaisesta samettitakista, jossa oli kullanväriset napit ja tavattoman korkea kaulus. Koko vaateparsi näytti siltä kuin se olisi varastettu vanhan ajan aatelismuotia esittelevästä museosta.
--
Hiukset olivat sekoitus hehkuvanpunaisia ja pikimustia suortuvia, jotka ulottuivat paikoitellen koskettamaan hartioita.

Sinänsä tälle vähän kohottelin kulmiani. Siis todennäköisesti Ayukawalla oli tuollaiset hiukset, kun häntä purtiin, mutta hassu tuo hänen mieltymyksensä historiallisiin vaatteisiin ja tyyliin - ristiriidassa hänen itsensä kanssa useallakin tavalla. Toisaalta, eräs tuttavani pukeutuu aristoon ja hänellä on (sähkön)siniset hiukset, eli toisaalta ei pitäisi ihmetellä.

”Et sinä ymmärtäisi, vaikka kuinka perustelisin tekojani”, Nero tuhahti Juille auttaessaan tämän ylös lattialta. ”Pääasia, että olet hiljaa ja seuraat sivusta. Minä teen likaiset tehtävät, pysy sinä erossa tappeluista.”

Uuu, kovis vai? *naur* Minusta kyllä tuntuu, että Nero itse ei taida ymmärtää tekojensa kaikkia syitä, vaikka kuinka yrittäisi perustella niitä.

Tetsu ei myöntänyt mitään hänen ja nuorukaisen suhteen syvyydestä. Hän oli jopa satuttanut toista kertomalla totuuden tämän menneisyydestä. Siitä illasta lähtien tyhjyys oli nakertanut Sonon sisimpää pala kerrallaan.

Nyt on sitten pakko sanoa tämä: Tetsu, sinä idiootti! Jos olisit hiukan miettinyt, mitä sanot tai edes, että millä tavalla! Sono voisi olla nyt hengissä! Onko tiettyjen asioiden myöntäminen muka noin pirun vaikeata???
BAKA!

Tummatukkainen vampyyri oli nykyään arvostettu Tokion vampyyriyhteisössä.

Tässä kohdassa oikeasti pysähdyin hetkeksi ja jouduin katsomaan Sonon kuvaa (onneksi se on siellä). Minun on vaikea nähdä häntä tummatukkaisena. Jotenkin päähäni on iskostunut kuva enemmän vaaleanpuoleisista, hiukan hopean harmaista hiuksista. Tosin, paremmalta hän näyttää tummatukkaisena kuin lettipäisenä.

Ihminen haisi niin vahvasti kuolemalta, että vampyyrikin kavahti.

Koska tuo tyyppi on kuolema, Sono, vaikka ei kannakaan viikatetta kädessään tai pukeudu mustaan munkinkaapuun.

Lapsi, joka tahtoi vain tietää, oliko tehnyt elämässään yhtään mitään oikein.

Tuo taitaa olla se kysymys, jota me kaikki mietimme kuollessamme. Tämä oli oikeasti pysähdyttävä ja hyvä esimerkki siitä, mitä oikeastaan koko Sono-pätkä oli.
Ja niin, myönnän (kai se on reilua teitä kohtaan), että toinen silmäkulmani kostui, mutta en kuitenkaan itkenyt tai muuten herkistynyt.

Ja kun kukaan ei katsonut kunnioitettua vampyyriä, tämä hautasi kasvonsa Sonon tummaan tukkaan ja itki muutaman kyyneleen. Sonon sydän ei enää sykkinyt hänen omaansa vasten, hentoiset kädet eivät kurottautuneet pyyhkimään noita surun murusia pois ylevän miehen kasvoilta. Hän olisi niin tahtonut auttaa toista nähtyään ahdistuksen ja epätietoisuuden risteävän yhä useammin nuoremman vampyyrin kasvoilla. Apu oli kuitenkin tullut liian myöhään, ja nyt Sono, kaikista kaunein, oli poissa. Lentänyt kuin lintu yötaivaalle Tetsun käsistä sanomatta edes hyvästejä.

Oi, miksi sinä luojani annat tällaisen murhateon tapahtua? Tällä tavoinko sinä rankaiset meitä ja lunastat sielumme, jotka pimeydessä vaeltavat? Anna rauha edes minun rakkaalle Sonolleni, joka ei enää ole täällä.

Tämä on kohta, josta en oikein pääse selville. Tosin, eri tavalla kuin ehkä uskotte. Tämä on se kohta juuri, jonka takia en ole varma, olisinko oikeasti halunnut enemmän kuvailua ja muuta tuohon kappaleeseen, vai oliko tämä oikeasti täydellinen. Uskon kuitenkin, etten ehkä olisi tuntenut näin suurta ikävää siitä, että Sono kuoli. Hänen kuolemansa kosketti Tetsua, varmasti enemmän kuin monen muun ja se teki Sonon kohtalosta vielä ikävämmän. Tämä oli myös eräänlainen osoitus, jopa Nerolle jos tämä olisi ollut paikalla, ettei Tetsu aivan tunteeton tappaja ole, vaan yhä tunteva, rakastava olento, joka ei aina kiellä omaa pimeyttään.

Sono ja hänen tappamisensa olivat olleet vasta alkusoittoa tälle hurmeiselle oopperalle, jonka lopussa nähtäisiin, kuka jäisi henkiin.

Kamalaa sanoa tätä, mutta jäi huvittamaan tuo, kun samassa lauseessa on Sono ja ooppera XD Se nyt ei ollut pointtini. Mielestäni tämä vain kehysti se, mitä sanoin viime kommentissani - vasta lopussa näemme, kuka jää henkiin.

No niin, lähestyn nyt sekavan kommenttini loppua. Pitkähän tästä tuli, mutta kaksi lukua oli kuitenkin kommentoitavana - tulikohan tästä pidempi kuin yhdestäkään aikaisemmastani tähän ficciin? Mitä tulee sekavuuteen, myönnän, etten ole jaksanut käydä tätä läpi, kun sain sen valmiiksi. Olen vähän liian väsynyt siihen.

No, pysyn yhä vanhassa kannassani siinä, että uskon Neron, Aoin ja Kisakin ainakin kuolevan, mahdollisesti Juin ja Tetsun jäävän henkiin. Näillä näkymin uskoni siihen, että Jui tavallaan tulee laittamaan Neron ja Tetsun vastakkain, vahvistui entisestään. Tetsu tuskin pitää siitä, kuten muutkaan vampyyrit, että Nero pisti heidät ongelmiin ja omalla tavallaan aiheutti Sonon kuoleman pelkkää itsekkyyttään (ja selviämishaluaan).
Seuraavat luvut ovat teidän mahdollisuutenne saada minut epäröimään päätelmiäni XD

Mutta niin, kiitos näistä kummastakin luvusta^^

Perhana, tähän kommenttiin meni melkein viikko, kun tein sitä aina iltaisin jonkin aikaa, kun en ehtinyt kirjoittamaan kaikkea kerralla! *miettii, ketä voi viskoa laavakivellä*

//edit: tuonne alas, Cherries_ (jos edes huomaat tätä), älä turhaan mieti sitä, jos kommenttisi on lyhyempi kuin omani. Minä nimittäin kommentoin kahta lukua, että siitä tämä pituus suurimmalta osalta johtuu. Minä ainakin olen tyytyväinen, että tulit kommentoimaan tätä hienoa ficciä välittämättä siitä, mitä minä, ylisuorittaja kuten jotkut kutsuvat, sanon *naur*
Viimeksi muokannut Aysha päivämäärä Ke Marras 30, 2011 7:30 pm, muokattu yhteensä 1 kerran
いつからか夢の中でしか眠れない
Itsukaraka yume no naka de shika nemurenai
Dream because dreams should be cherished.

Birth - words & music: ASAGI

    2 tykkää.
Avatar
Aysha
Multisex Lafi
 
Viestit: 365
Liittynyt: To Elo 14, 2008 6:29 pm
Paikkakunta: in your mind, where your deebest sins live

Re: Immortal Blood (Nero/Jui, multifandom, K18, AU, pro+5/12

ViestiKirjoittaja Cherries_ » Ke Marras 30, 2011 4:01 pm

Kyllä se on ihastuttavaa tulla ulkoa pakkasesta ja huomata että uusi luku on tullut, varsinkin kun saa jauhaa pipareita lukiessa :D

Mutta niin, ajattelin minäkin tulla sanomaan sanasen tähän lukuun, vaikkakin se että Aysha kommentoi tuossa edellä saa mut tuntemaan kovin pieneltä ja mitättömältä kovin laajan sana-arkkuni kanssa.

Mulla ei vain ole hajuakaan mistä aloittaisin ja pelkään selittäväni tähän jotain sen tapaista kun, miksi maapallo voi räjähtää ja murot eivät vanhene yhtä nopeasti kuin leipä. Mutta kuitenkin jos lähtisin vaikka siitä kuinka paljon pidin tästä? Sillä niin, tämä on oikeasti ficci, joka saa mut jopa kommentoimaan, joten sekin varmaan kertoo jo jotain?

Mä pidän edelleen todella paljon tavasta, jolla kirjotatte. Se on vaan jotain niin upeaa ja siihen on todella helppo samaistua. Pidän myös sanavalinnoista, sillä ne on todella monipuolisia ja osuvia :D

Mitä uutta nyt huomasin, niin luvut alkavat aina hyvin samantapaisesti. Vähän kuin hissukseen, johdattaen syvemmälle. Oikeastaan tämä ei ole paha asia ollenkaan, mutta välillä hermoja raastavaa, kun odottaa tarinan pääsevän vauhtiin. Vaihtelukin virkistää.
Tämä on ehkä syy siihen, että musta tuntuu kuin joka luvun kohdalla ficci vasta alkaisi (niin kuin edellisessä kommentissa sanoin), mutta sen tekeekin kai tuo tapa jolla yleensä aloitatte.
Se on oikeastaan helppo ja hyvä tapa aloittaakkin, mutta kun odottaa jonkinlaista toimintaa, siihen olisi hauskempi päästä jopa nopeammin.

Sitten toisekseen, tää oli mun mielestä todella onnistunut luku. Ayukawa sai mut lähinnä nauramaan, hyvässä mielessä, sillä jotkut sen kommentit olivat aivan upeita. Toisaalta mietin sitä että miksi Nero suuttui kotinsa haukkumisesta, jos ei sen eteen itsekkään näe paljoa vaivaa? :D

Mitä vielä? Musta tuo kaunisääninen lapsi oli aivan ihana. Todella koskettava, jopa tuo nimikin. Mutta se sai miettimään, miksi henkilöstä, joka kuoli kerrottiin niinkin paljon taustaa, jollei sitten Sonoa mainita tulevaisuudessa? Oikeastaan mä haluaisin kuulla siitä jopa lisää :D

Nyt täytyy lopettaa, sillä pitäisi lähteä soittotunnille, mutta kuitenkin jatkoa jään odottelemaan ^-^

~Cherries~
All love and sadness melt in my heart~

    3 tykkää.
Avatar
Cherries_
Bändäri
 
Viestit: 35
Liittynyt: Pe Touko 27, 2011 1:47 pm

Re: Immortal Blood (Nero/Jui, multifandom, K18, AU, pro+5/12

ViestiKirjoittaja illusionchiu » To Joulu 08, 2011 11:08 am

Huomenta,

Uskallan nyt vasta tulla kommentoimaan sulle tägän ficciin. Löysin tämän jo vähän aikaa sitten mutta en silloin vielä ollut täällä nii en voonut kommenoida. ;< Ja mun pitää kiittää sua siitä että tämän ficin ansiosta oon oppinut kuuntelemaan Merryä ja tykästyin HETI Neroon. ♥ XD
Ja sitten itse ficciin, tää on tosi hyvä, tykkään ihan hitosti tän ficin juonesta ja siitä että taphtunut tapahtuukin tulevaisuudessa, eikä nyky ajassa tai sitten menneisyydessä. ^__^ Se onki just tän ficin vetonaula. ;3 Kiitos siitä kovasti. :)

Ficistä ei kyllä myöskään puutu yhtään kuvailua, sitä on juuri sopivasti, osaat ottaa hyvin mukaan kaikki tekijät, myös ympäristön, ainaskin luvussa 1 oli sellasta mistä tykkäsin oikeen kovasti.

*menee ettimään esimerkkiä luvusta 1*

Syksyisessä pimeydessä tuo kaupunki, Tokio, näytti aivan siltä, kuin sen keskusta olisi ollut sykkivä sydän. Verisuonia muistuttavat autotiet olivat täynnä solujen asemassa olleita autoja ja ihmisiä, koko kaupungin keskusta toimi järjestelmällisesti kuin elimistö. Äänet ja valot saivat kaupungin tuntumaan kodilta, kunnes yöllä turvattomuus ja epävarmuus valtasivat kadut sen varjomaailman ottaessa kaikkeuden hallintaansa.

Tämä vaikka. ♥ Tässä on juuri sitä mitä ^ylhäällä kerroin.

O___o suurin kysymys mulle(kkin) on tässä näin miten ihmeessä vampyyrillä voi olla HIV?! Ja saako Nero koskaan selville sen miksi ja mistä edes sai koko kiusankappaleen? Toivottavasti me saadaan selvyys tähän tämän ficin aikana.

Ja sitten hahmoista hiukkasen:

Nero: Tykkään Neron hahmosta tässä oikeen kovasti, siinä vampyyrissä on jotain sellasta mikä vetää mua kovasti puoleensa. Niin salaperäinen HIV-potilas... ;)

Jui: Jui on taas ihana! ♥ Vaikka en Vidollia kuuntele, mutta tässä ficissä se sulatti mun sydämen totaallisesti ainaskin siinä kun Nero haki sen pois:

”Tulitko sinä hakemaan… minua?” shiranai sai vihdoin lausuttua polttavan kysymyksen, joka kärvensi hänen sisintään enemmän kuin ne kipeät kokeet, joita hänelle oli tänäänkin tehty.

*sokerina lattialla* Tämä juuri tekee Juista ihanan, kiitos.

Muista en osaa oikeen sanoa mitään, mutta jokainen vaikuttaa salaperäiselle & pelottavalle. XDDD

Eipä mulla oo muuta, toivottavsti saat pian jatkoa! ♥

HoneyBlade
Life is not about waiting for the strom pass,
it is about learning to dance in the rain.

    1 tykkää.
Avatar
illusionchiu
Taustalaulaja
 
Viestit: 284
Liittynyt: Ti Joulu 06, 2011 5:20 pm
Paikkakunta: Turku

Re: Immortal Blood (Nero/Jui, multifandom, K18, AU, pro+5/12

ViestiKirjoittaja shy-rebel » Ti Tammi 03, 2012 11:37 pm

Voi herranjestas, kuinkahan kauan siitä on, kun olen viimeksi ollut vastausvuorossa? :”D En edes itse muista, milloin olen viimeksi tullut vastailemaan kommentteihinne. Gomen nasai, syksyni on ollut aivan tajuttoman kiireinen japanin opiskelujeni, kriitikkona olon kuin myös cossiasun tekemisen takia – tälläkin hetkellä näyttäisi olevan kivasti läksyä ja muutakin tehtävää, mutta haluan vastata välillä näihin kommentteihinkin. x) Mikäli enää edes muistan, miten kommenttiin vastataan asiallisesti. :”D

Noh, jospa saisin nyt vihdoinkin vastattua, niin Lafi täyttyisi minunkin viesteistäni välillä! : )


Aysha:
Oli ikävä! <3 Pakko nostaa hattua, miten pitkän kommentin olet jaksanut kirjoittaa. :D Ja kivaa, laavakiviä tuliaisiksi! \o/ Oliko se tämä kasvatuksemme lahjonta-osio? :”D

Niin, Kisaki ja Mana sekä Yosse-setä tuntuvat olevan aika lailla sellaisia keskushahmoja VK-piireissä. Tiedä sitten, mikä muu heissä vetää puoleensa ulkonäön, kokemuksen ja ihailun lisäksi...? Mutta ainakin jos heille halutaan parittaa joku, niin kyllä heidän piireistään joku löytyy aina. ;D Kisaki/Mana olisi aika hurja paritus, nee? XD Noista vaihtoehdoista valitsisin siis varmaankin tuon toisen, että pakko saada hulluinkin paritus toimimaan ja kuulostamaan uskottavalta (jaa että harrastan sellaista? Heehee! :'D)

Mutta niin, aiomme pitää sinusta kiinni kynsin ja hampain~ ;) En tosin valitettavasti voi teroittaa kynsiäni, kun järsin niitä äsken nysemmiksi katsoessani keskitason trillerin. XD Kenties siellä ajattomuudessa on sitten aikaa kasvatella näitä taas-

*katsoo kynsiään*

Njää.

Mutta joo, siihen vastaukseen sitten saatuani sanottua alkulöpinäni. :”D Nimittäin voi ei, musta tuntuu että olen ihan ulalla, kun en saa nyt päähäni, mistä selityksistä puhutaan. XD Joko mulla on harvinaisen huono ja lyhyt muisti tai sitten muistini on muuttunut Tiger & Bunnyn armottoman fanituksen ansiosta kesäkeitoksi... ;/ Mutta hyvä kuulla, että selityksemme hyväksyttiin! XD

Avalyn muistaakseni mainitsi joskus aiemmin syksyllä tuon spin-offin Kisakista ja hänen menneisyydestään minullekin ja kannatin kyseistä hanketta ihan mielissäni, koska tykkään penkoa hahmojemme taustoja. >;) Kisakistakin saisi varmasti monta mehukasta juttua kaivettua esille, kun vähän rapsuttaa salaisuuksien ruostunutta arkkua – ja minähän ryhdyin vallan runolliseksi. :'D Myös spin-off Sonosta ja Terusta askarruttavat edelleen mieltäni, mutta katsoo nyt... Jospa aloittaisi kuitenkin siitä Kissusta ensin. XD

Ja sitten neljännän luvun kimppuun! :)

Hyvä homma, ettei neljännestä luvusta löytynyt epäloogisuuksia! (: Avalyn on ainakin pitänyt huolen siitä, että epäloogisuudet tulee lakaistua pois tekstistä – minä lakaisen ne enempi maton alle eikun- :'D No ei, kyllä myö molemmat ollaan katseltu, että luvuissa ei olisi noita epäloogisuuksia hirveästi. Hyvä siis, että tarkastelumme on tuottanut tulosta. ^^

Hienoa myöskin, että luku eteni mielestäsi hyvää vauhtia, vaikkakin meillä on se vitosvaihde päällä. : D Itse koen nelosluvun olevan enempi sellainen välikappale Juin pelastamisen ja todellisten tapahtumien välillä – ei nyt mikään suvanto, vaan sellainen rauhallisempikin välisoitto, vaikka vauhtiakin tässä riittää. Hyvä kuitenkin, että vauhtimme huumassa myös kuvailu ja tarina ovat muuttuneet alusta niin, ettei lukeminen ole kuitenkaan muuttunut raskaaksi. ^^ Itse olenkin hyvin ylpeä myös siitä, että kuvailu on mielestäsi ollut nelosluvussa runsasta eikä jättänyt asioita vajavaisiksi. Mitä tarinaan ja sen muutokseen taas tulee, alkuhan on aina hankalaa. ;) Nyt kun olemme itsekin päässeet kunnolla vauhtiin, on tarinallekin löytynyt lopullinen muotonsa. Mutta kiitos paljon kehuistasi tarinan paranemisen suhteen!

Neron menneisyyttä on ollut kiva kehitellä. ;) Tuossa neljännen luvun alussa oli vasta pintaraapaisu miehen menneisyyden todellisesta luonnosta, mutta älä huoli, saat kyllä vielä kuulla Neron koko tarinan. Tuossa kohtauksessa Nero ei ollut vielä itsekään kauhean selvillä, miten hänen oli käymässä, mutta tulet vielä kuulemaan asioiden todellisen laidan... myöhemmissä luvuissa. ;) Mukavaa, että pidit tuosta tavasta, jolla Neron menneisyydestä kerrottiin ja että se myös avasi lisää hahmoa ja hänen suhdettaan muihin ihmisiin hänen ympärillään! ^^ Muistankin hyvin, kuinka tuo valveuni kehiteltiin tuohon kohtaan sopivaksi, kun mietin, miten Nero voi nähdä unta vampyyrina. :'D

Kuten kommentissasi sanoitkin, niin kyllä, Nerossa ja Juissa on tavallaan samaakin. Itse hykertelin ajatukselle Nerosta Juin turvana ja Juista toisen lempeänä puolisona, kuten olit myöskin maininnut kommentissasi – ettet vain olisi nähnyt tulevaan tuossa kohdin? ;) Nero tosiaan tarvitsisi jonkun, joka sanoisi hänelle, ettei maailma ole niin huono mesta olla, vaikka tulisikin lokaa niskaan. (:

Muutoksen pureman... Onhan se vähän kliseistä, että muutoksen kokee yksin pimeässä toisin kuin keskellä kirkasta päivää ihmisvilinän keskellä – olisihan se vähän vaihtelua siihen, joten siksi sijoitin Neron muutoksen vampyyriksi enemmän ihmetyttämään lääketieteen ammattilaisia. : D Mutta sekin selviää myöhemmin, miten tuossa muutosprosessissa oikein kävi sivustaseuraajienkin osalta. ;)

Hyvin on saumaton yhteiselo Nerolla ja Juilla! XD Jui-parka, vai on sinustakin hauska kiusata shiranai-parkaa Neron kanssa? :”D Jui-reppana on joutunut ojasta allikkoon jouduttuaan Kisakin sijasta Neron vangiksi ja vielä niinkin hölmön vampyyrin huomaan. x) Avalynin keksintöä oli myös tuo verisäiliö-nimitys muistaakseni! : D Se oli vain niin hauska, että se piti lisätä ficciin kuvaamaan Neron ja Juin tämänhetkistä suhdetta – vaikkakin Jui on yrittänyt pistää hanttiin parhaansa mukaan ja alistumatta verisäiliöksi oikeasti.

Niin, Nero ja jui ovat kyllä vahvasti omanlaisensa persoonat, jotka eivät tule toimeen keskenään hyvin alkaneesta alusta huolimatta – kenties tähän tulee vielä muutos, mutta pidetään hauskaa vielä, kun tätä kärhämää kaksikon välillä on. XD Hajosin muuten mielikuvalle Nero-hyeenasta, joka räkättää Juin katsellessa vieressä. :””””D Mutta tosiaan, niinhän he eroavat toisistaan jo niin, että toinen metsästää ja toinen on saalis. Kuin leijona ja gaselli olisi pistetty samaan tarhaan etsimään ruokaa. Vaikka kumpikin olisi vankina, he molemmat eroavat toisistaan persoonina – mutta kenties he vielä tutustuvat toisiinsa paremmin ja puhuvatkin jostain muusta kuin Neron metsästyksestä ja Juin verisäiliönä olosta, jahka savannin pöly anteeksi kaupungin saasteet ovat hieman laskeneet tuolla Cryptic Tokyossa. ;) Hyvä kuitenkin, että saat tästä Neron ja Juin vaikeuksista hauskojakin lukuhetkiä! ;D

Juu, Avalyn on päässyt vauhtiin tässä kirjojen osalta! ;) Kirjojen ripottelu lukuun taisi lähteä muistaakseni siitä, että lisäsin Rikoksen ja rangaistuksen eräänlaisena vitsinä tarinaan – vähän niinkuin Evil Dead 2:ssa päähenkilö vangitsee irtokäden laittamalla sen päälle ämpärin ja ämpärin päälle vielä kirjan, jonka nimi on ironisesti Farewell to Arms. : DDDD Siitä siis juontaa hupsuttelumme kirjojen suhteen – Avalyn tosiaan tunsi kirjoja sen verran enemmän, että osasi lisätä oikeankuuloisia kirjoja Neron kirjahyllyyn. ;D

Mutta oi kyllä, Nero tuntee jo jonkinlaista vetoa Juihin! ;D Nimittäin juuri sitä omistamishalua, mitä tulee muihin tyyppeihin, jotka havittelevat Juita omakseen! XD Mutta hyvä siis, että tuosta heidän suhteestaan välittyi jo sekin, että Nero pitää Juita kaikesta huolimatta aika lailla samanlaisena, ovathan he kokeneet menneisyydessään pahuutta ja ovat molemmat kuolemattomia. Uskonpa itsekin, ettei kyse ole vielä ihastumisesta, koska välttelen niitä ficeissäni. Ja jos kaikki muut ovat tähän mennessä langenneet Juihin hetimmiten, niin totta kai Neron täytyy olla viimeiseen asti vastarannan kiiski! XD

Ja tosiaan, shiranain veri on auttanut Neroa hänen sairautensa kanssa. Uskonpa kuitenkin, ettei Juin adrenaliinilla ole sen pahempaa tekemistä Neron parantumisen suhteen – kenties se voisi vain nopeuttaa parantumista? XD Uskoisin Juin veren olevan puhdasta ainetta (kuulostaapas kemialta! :D), ettei siihen vaikuta mitkään haittatekijät – vähän niinkuin verta oleva Graalin malja tms.? : D Juin veri ei kuitenkaan pysty muuttamaan Neroa takaisin ihmiseksi, vaikka mies sitä kuinka paljon tahtoisi – veren vaikutus taitaa käydä enempi vain sairauksiin sen sijaan että muuttaisi veren käyttäjän olemusta.

Minun pitänee kysyä, että millainen ilmeesi oikein oli luettuasi sen rotta-kohtauksen? : D Voiko sitä verrata Juin kauhistukseen hänen nähdessä Neron ”jalon” teon? Toivoton mies, mutta silti jokseenkin hauska yritys kohentaa heidän välejään aiemman riidan suhteen. :”D Harmi, ettette pitäneet Neron eleestä Juin kanssa. XD (rotta voinee korvata sen, ettemme ole kertoneet Neron kauppareissusta enempää? : D se on nimittäin varsin toinen juttu se kaupassakäynti...)

Hyvä kuitenkin, että toivuit tuosta rotasta pikemmiten, kun Aoi astui jälleen ruutuun. ;) Ihana kuulla, että tykkäät Aoin hahmosta niin paljon, että hän on kohonnut yhdeksi lempihahmoksesi näiden lukujen aikana! ^^ Hauskaa myöskin kuulla, että hän on mielestäsi helposti lähestyttävä ja samaistuttava hahmo. : D Mutta tosiaan, emme tahtoneet hänen löytää kaksikkoamme saman tien, vaan annetaan Aoin tehdä ensin muutama harharetki, jonka jälkeen hän vasta pääsee jyvälle asioista – luodaan niin vähän jännitystä tarinaan. ;) Aoi tosiaan tarvitsi hieman tietoja Nerosta sen sijaan, että olisi syöksynyt suinpäin Cryptic Tokyoon. Mukavaa, että tykkäsit keksimistämme ratkaisuista, miten Aoi sai kerättyä tietonsa. Huorat olivat tosiaan parempi vaihtoehto kuin joku lehtikioskin mummo – huorathan saavta tietää kaikenlaisia juttuja ja naisethan ovat kovia juoruamaan senkin lisäksi, että he pitävät siitä, kun joku mies osoittaa heille huomiota ja puhuu lempeästi. Kukapa ei sulaisi aoin kaltaisen salskean miehen nähdessään, vaikka tämä olisikin pelottava palkkamurhaaja? ;) Ja rahahan ratkaisee alamaailmassa kaiken.

Ja kyllä, herrasmiesvampyyri oli Tetsu. :D

Ja mitä Juin kylpyhetkeen tulee, pitäähän hänenkin päästä vaihteeksi ääneen Neron viedessä show'n luvun alussa. ;) Pääsee samalla vähän tutkailemaan, mitä shiranain päässä oikein liikkuu, kun hän on päätynyt vampyyrin vangiksi. Mukavaa, että tykkäsit tuostakin kohtauksesta kauniin tekstinsä ansiosta, vaikka Jui tuntuikin liian puhtoiselta hahmolta. Mutta älä huoli, eiköhän Juistakin löydy vielä sitä taisteluhenkeä, kun oikein tosi tulee kyseeseen. ;) Hyvä kuitenkin, että koit Juin olevan tässä kohtauksessa mielenkiintoinenkin – paossahan oli sitä pientä sisukkuutta ja yritteliäisyyttä vastustaa Neron kaltaista pelottavaa vampyyria! : D

Ah, sitten Ayukawa, jolle on kiva sälyttää kaikki kliseisimmät vampyyrijutut! : D Ayukawa ei tosiaan ole jrockari kuten muut tarinamme hahmot, mutta kovasti vaikuttaa musiikkipiireissä pyytelemällä muusikoita poseeraamaan lehteensä – muistaakseni asia meni näin, mitä olen herrasta kuullut Avalynilta. : D Hauskaa siis, että tykkäät myöskin Ayukawan hahmosta ja hyvä niin, sillä hänen vierailunsa tarinassa ei jäänyt tähän tiettyyn yhteen tapaamiseen Neron ja Juin kanssa! ^^

Sitten noita lainauksia... Kyllä, ensimmäisessä lainauksessa puhuttaessa Neron menneisyydestä kyseessä on tosiaan toinen henkilö, joka sanoo lauseen Nerolle. Eli Nero ei itse kuule ääniä päässään, muistelee vain aiemmin kuulemaansa lausetta. : D Ja Tetsuhan se on jälleen kerran kyseessä. ;D

Nero-reppana, kai se sitten on pummi... XDDD Hyvä kuulla, että tuo huumorokohta upposi sinuunkin! (: Lisäksi hajosin mielikuvalle Nerosta juomassa punaista omenalimsaansa. XDDD Mutta juu, kyllä tuo teoria kuulostaisi hyvältä, että adrenaali tuo lisää makua Juin vereen... ;) Ja voi kyllä, sitä ruokaa menee niin paljon hukkaan ihan kummallisista syistä tietyissä työpaikoissa! D: Itken edelleen sen yhden syömäkelpoisen mozzarellan kohtaloa... </3

Hyvä myöskin, että rotasta huolimatta Neron toteamus rotan kiinnisaatiin sai sinusta hahmon vaikuttamaan söpöltä. ;) Kuvittele, kuinka vampyyri raukka on jahdannut sitä rottaa siellä Cryptic Tokyon kujilla hiki hatussa. x) Myöskin nuo sanat toisen omistamisesta... voisihan siinä olla jotain perää, että Nero olisi kuullut nämä sanat joskus itsekin ja antaa vahingon kiertää sanomalla niitä eteenpäin uhreilleen – tässä tapauksessa Juille.

Hmm, tuossa Aoin kohtauksessa taisi olla mukana ripaus ajatustamme siitä, että Aoilla ja vampyyreilla olisi jokin aiempikin yhteys palkkionmetsästäjän elämässä. Mutta ei, eipä aoi aio kuitekaan ryhtyä maailmanpelastajaksi, vaan kyse olisi varmaan enempi puhtaasti omasta kostosta tai vain tappamisen nautinnosta – mikä taasen johtaisi siihen, että hän oikeasti inhoaa vampyyreja. Varmasti siis heillä on jokin kana kynittävänä. ;)

Hienoa, että Ayukawan toilailut naurattavat! ;D

No niin, sitten siihen vitoslukuun! Täytyypi käydä siis tuo pilkku lisäämässä tuohon lainaamaasi kohtaan, kiitos huomautuksesta! ^^

Hmm, Neron ja Ayukawan välit... He eivät tunne toisiaan oman käsitykseni mukaan kauhean hyvin, vaikkakin ovat samassa laumassa. Nero on tainnut jättää lauman silloin kun Ayukawa on ollut vielä nuori ja siksipä Neron kaltainen suuruus on jäänyt hänelle etäiseksi toisin kuin Nero, joka taas vanhempana vampyyrina varmasti tuntee jokaisen vampyyrin Tokiossa edes nimeltä ja kasvonpiirteiltä. Niin minä selittäisin tuon kaksikon suhteen. : )

Ihana kuulla, että tämä luku oli mielestäsi koskettava monen asian ansiosta! ^^ Niin Juin menneisyyden kuin Sononkin kohtalosta. Sonon kohtauksen kirjoittajana voin ainakin huokaista helpotuksesta, että pidit kyseisestä kohtauksesta ja hahmosta ylipäänsä – ihastuin hahmoon niin paljon, että halusin hänestä mahdollisimman koskettavan. Hienoa kuulla siis, että kohtaus oli onnistunut hahmoa myöten. (:

Hyvä kuulla myöskin, että viidennenkin luvun vauhti oli mielestäsi sopiva ja että luvun aikana mukaan arttui paljon ajattelemisen arvoista tekstiäkin erityisesti Juin ja Sonon kohtauksien ansiosta. Olemme molemmat iloisia, että kirjoittamamme kohtaukset ovat olleet mieleesi monella tapaa, mm. Sonon pohdinta hyvyydestä ja pahuudesta (tässä on käytetty inspiraationa D. Gray-manin vampyyrihahmo Krorya) ja Juin hyvyyteen uskova tahto – Juista tosin paljastuu vielä asioita, jotka hieman aiheuttavat särä hänen täydelliseen pintaansa, joten just wait and see. ;)

Mutta niin, Sonon ajatukset hyvyydestä ja pahuudesta. Kehitimme hänen hahmostaan hieman lapsenomaisen, siksi hän vertaa itseään vielä lapseen – tai sitten se on vain lapsuuden trauma siitä, kun kukaan ihmislapsi ei ole tahtonut leikkiä hänen kanssaan Sonon ollessa paha vampyyri. Lapset pystyvät kyllä kaikenlaisiin julmuuksiin. :( Kenties Sonokin on siis ajatellut olevansa tuhma lapsi aiheuttaessaan hankaluuksia muille.

Hehehee, Ayukawasta on tosiaan ollut harmia. >: D Aiheuttanut Nerolle harmaita hiuksia ollessaan liiankin kiinnostunut Juista. XD Mutta niin, kuinkas sitten käykään, kun Ayukawa on toipunut Neron antamasta selkäsaunasta ja pääsee takaisin vampyyrien ilmoille...? ;) Hauskaa kuitenkin, että olet tykästynyt Ayukawan hahmoon! ^^ Hän on tosiaan erilainen hahmo, jollaiseksi tarkoitimmekin hänet; ärsyttäväksi vampyyriksi, jonka mielikuvat minuudesta leijuvat jossain siellä Twilightin kieppeillä. :'D Naamioimattomuus voisi kertoa myös enempi Ayukawan huolettomammasta, valoisammasta asenteesta elämää kohtaa ollessaan aika rebel muita kohtaan ja kulkiessaan aivan omia polkujaan? ;) Hyvä juttu kuitenkin, ettei hän ole kaikesta huolimatta liian kliseinen hahmo! : D

Punkkarivampyyri olisi ihana! XD <3 Kenties ayukawa onkin siis vähän uudempi tuulahdus Tetsun ja Neron kaltaisten vanhempien vampyyrien joukossa ollessaan niin rämäpäinen ja uhmakkaampi aristokraattisen itsehillinnän sijaan? ;) Mutta eipä siis Ayukawan metkut tähän jää!

Ja niin pääsemme takaisin Sonoon, josta olisin itsekin tahtonut kirjoittaa vielä enemmän. Siteeraan Rowlingia ja sanon, että näin sen kuului kuitenkin mennä ja Sonosta oli päästettävä irti näinkin pian. Mutta spin-offit mielessäin~ ;) Ihanaa, että pidit hänenkin hahmostaan! Kenties se tosiaan oli se epätäydellisyys, joka lumosi hänessä – itse ainakin pidin siitä, ettei Sono tuntenut itseään yhtä ehjäksi kuin muut vampyyrit. Hänen kykynsä oli mielestäni mielenkiintoinen – syytän tästä ideasta Matenroun videoita, joita katselin Sonon hahmoa varten hyvin paljon. XD Herran äänenkäyttö on vain niin ihanaa, että se piti saada jotenkin esille tässä ficissä. ;)

Sono oli myöskin hahmo, jonka menneisyys kirjoittautui kuin itsestään. Valmis menneisyys, joka täytyi vain siirtää ajatuksista paperille. Ja menneisyyttä tuli kerrottua siksikin, että hän oli kuitenkin sen verran merkittävä hahmo yhteisölleen oman kamppailunsa selventämisen lisäksi. Sonon on ollut mielestäni hyvin pieni lapsi jouduttuaan eroon biologisesta äidistään – kenties vielä sylivauva, joka on saanut vasta jälkikäteen kuulla oikeasta menneisyydestään. Se jos mikä on sitten pistänyt nuorukaisen pään pyörälle hänen kuultuaan asiasta myöhemmin. Siitä siis eksyneisyys, koska hän ei tuntenut kuuluvansa oikein kumpaakaan laumaan alkaen siitä, ettei hän tiennyt, kuka itsekään edes oli.

Aika lailla olimme alusta asti päättäneet, että Sono kuolee Neron ja Juin takia – tavallaan, vaikkei hän olekaan heitä nähnyt. Ikäväähän se on, että hahmon lähtö tapahtui näin pian ja olisi mukavaa antaa hänen olla vielä mukana tarinassa, mutta näin tällä kertaa. Herttaista kuitenkin, että hahmo nostatti sinussa suojeluhalua häntä kohtaan. Ihania sanoja Sonolle! <3 ^^ Kenties Sonolla olikin jo joku, johon hän saattoi tukeutua ahdistuksen vaivatessa häntä.

Mutta sitten muu luku käsittelyyn~

Älä läpsi Juita paistinpannulla, vaikka ymmärrän toki tunteesi. :”D Minulla oli sama fiilis, kun luin Weediä ja GB:n jänistely joka toisella sivulla sai minut iskemään päätäni junan ikkunaan – kuvaannollisesti. :'D Mutta niin, onhan se Juin kohdalla ymmärrettävää, että hänellä on vähän mielialan vaihteluja tilanteensa suhteen, kun ei ole myöskään tilaisuutta saada toipua Kissun ajoista rauhassa. : ) Ehkei Jui myöskään arvannut, miten paljon merkitystä Ayukawalle olisi Neron sairauden mainitsemista, joten siksi hän sanoi sen vahingossa ääneen toiselle vampyyrille. Hyvä kuitenkin, että pidit Ayukawna kohtausta viihdyttävänä! : D

Kyllä, Nero oli varmasti vähän mustis Juista – muttei niin julma, että olisi antanut Ayukawan kuolla hänen kädestään. ;) Ja kyllä, kenties Nero alkaakin jo olla vähän enemmän oikeasti huolissaan Juista saaden niin samalla vastakaikua siinä mielessä, että Juikin suhtautui häneen rauhallisemmin. Kenties tätä voisi siis jo pitää jonkinlaisena vetona heidän välillään tai sitten vasta vain ymmärryksenä toisiaan kohtaan. Vaikkei se ollutkaan heti sitä salamarakastumista, mitä emme olisi pitäneet niinkään realistisena vaihtoehtona. :”D

Ja tosiaan, metsästys on päässyt viimein alkuun ja toivon mukaan Neron ja Juin muutto vanhasta paikasta tuo mukanaan uusia, hurjempiakin käänteitä! ;)

Kuinka arvasit, että kyseessä on pieni vihjaus Tetsu/Sonoon! : D Itse olen haaveillut heistä kertovasta tarinasta jo jonkin aikaa, kiitos tämän ficin. x) Tetsu ja Sono vaikuttaisivat tämän tarinan perusteella ihanalta pariskunnalta, jonka suhteesta olisi kiva kirjoitella lisääkin – vaikkakin Aoi tuli ja turmeli tuon onnen kaksikolta nyt. Ja niin, Sono ei tosiaan olisi tahtonut paljastaa/kavaltaa kaltaisiaan Aoin kaltaiselle miehelle, josta huokui pahuutta ja julmuutta. Hienoa kuulla muuten myös, että pidit Sonon kohtausta surullisena! Se oli tarkoituskin, vaikkakin surulliseksi kohtauksen tekivät myös muiden vampyyrien vähäeleiseksi jäänyt kohtaus heidän tullessa Sonon ruumiin luokse. Ajattelin, ettei Sonon kuolemaa tarvitsisi niin rönsyilevästi kuvailla, vaan sen voisi näyttää muiden vampyyrien näkökulmasta vähäeleisempänä. (:

Tetsu-parka tosiaankin, kun yksin jäi! ;W;

Mutta niin, sitten vain odottelemaan, että kuka oikein onkaan Aoin seuraava uhri hänen partioidessa Cryptic Tokyon kaduilla etsimässä Neroa ja Juita. >;)

Ihana kuulla, että tämä viides luku oli lempilukusi tähän mennessä! : D Kiitos paljon kehuista! Ja ihana tuo hymiökin! ;D

Ja sitten lainauksiin~

Jui-parka, mutta hän haluaa uskoa meistä ihmisissä olevan jotain hyvääkin. :') Ja juu, Ayukawa on tosiaan oman tiensä kulkija, mitä tulee niin hänen hiustensa väriin kuin vaatetukseensakin. : D Halusimme luoda hänestä samalla kliseisen vampyyrin, mutta omanlaisekseen Ayukawaksi tunnistettavan hahmon. Siksi siis tuo hiusten väri. ;)

Ja Nero on vain niin kovis! XDDD Tetsu taasen oli vähän idiootti, mitä tulee hänen suhteeseensa Sonon kanssa. Ja olisiko noilla pitkään salatuilla sanoilla kenties sitten jotain varmuutta siitä, ettei Sono olisi kuollut vielä niin nuorena vampyyrina, kaukana hänestä... ;W; Baka mikä baka tuo meidän Tetsukin välillä...

Niin, Sonon hiusten väri. Herra kun vaihtelee tukkansa väriä aikas usein oikeastikin (ja mietin, miten ihmeessä Sonon tukka kestää värjäilyä niin tiuhaan tahtiin!), mutta tutun hopeanharmaan lisäksi hänellä on ollut myös tummanruskeat hiukset. Sonosta on muuten olemassa yksi ihan tajuttoman hieno kuva, missä on makaa ruusujen keskellä – ruskeatukkaisena. Hyvin inspiroiva kuva ollut tähänkin tarinaan, ikävä kyllä en löydä sitä kovin helposti voidakseni linkata sen tähän... ;( Mutta ne letit ovat ihan kamalat! :((((

Hienoa myöskin, että tykkäsit tuosta Sonon kohtauksen lauseesta, missä hän mietti oliko tehnyt elämässään mitään oikein. Hienoa, että pidit sitä pysähdyttävänä, sillä itse pelkäsin sen menevän jo jonnekin ylidramaattisuuden puolelle, kun tätä kirjoittelin. :'D

Ja kuten tosiaan sanoinkin jo tuosta Tetsun ja muiden vampyyrien kohtauksesta, tahdoin sen olla vähäeleisempi ja vähän sellainen... suorempi, niin voisi kaiketi sanoa. Että asiassa mentiin suoraan ytimeen toteamalla, että Sono on kuollut ja piste, ettei tässä ole enää toivoa saada häntä takaisin elävien kirjoihin. Kauheaa, kuulostan hirveän julmalta. :___D Mutta pääasia, että tuosta kohtauksesta välittyi se, että Sonon menetys vaikutti hyvin paljon Tetsuun – että hänelläkin oli se inhimillinen puoli, josta varmaan kovin moni Sonon ja Neron lisäksi ei tiedä. ;)

Pitihän se oopperakin mainita, koska Sono on Matenrou Operan laulaja, XDDD Ei vaineskaan, näyttävästi tullut ihan ajatuksissamme tuo ooppera tuonne – nyt kun itsekin luen tuota kohtaa niin se kuulostaa varsin hauskalle. XDDD Mutta tässä tosiaan näkee sen, että selviytymispeli vampyyrien ja Aoin välillä on alkanut ja vaatinut jo ensimmäisen uhrinsa. ;) Jäämme odottamaan, miten hahmojen käy.

Olemme otettuja, että tästä kommentistasi tuli näinkin pitkä! : D Ei tämä mielestäni ollut sekava, vaan minun on nostettava sinulle hattua, kuinka tarkkaan olet jaksanut pohtia jokaista asiaa näissä luvuissa ja vielä niin pitkästi jaksanut kommentoidakin asioita. ;) Tulemme kuitenkin sekoittamaan Avalynin kanssa tätä tarinan pakkaa, katsotaan, miten teorioidesi käy tulevien lukujen aikana. Aika oikeilla jäljillä tunnut kuitenkin olevan. ^^
Kiitos kommentistasi! <3


Cherries:
Heipäti hei! :) Mukava kuulla, että tämä luku ilahdutti sinut lenkkeilyn jälkeen! ^^ Missä muuten on pakkasta? Tämä talvi tuntuu olevan niin leuto ja loskainen ainakin täällä, että pakkasta on melkeinpä vähän ikävä. :'D Mutta älä ole turhaan huolissasi, sillä kommenttisi oli hyvä pienen ja mitättömän sijaan! ;) Arvostan sitä, että jaksat myöskin ahkerasti käydä kommentoimassa tätä ficciä! <3

Mitä, eivätkö murot vanhene yhtä nopeasti kuin leipä? :D Minä olen tainnut aina luulla niistä hiutaleista jotain muuta... XDDD Nooh, jospa sitten siirtyisin siihen varsinaiseen vastaukseen, selvästi tämä jouluisa tunnelma saa minut selittämään hassuja. :”D

Ihana siis kuulla, että tykkäät tästä ficistä todella paljon ja että tämä saa sinut kommentoimaan! ^^ Olemme Avalynin kanssa useaan otteeseen miettineet, jaksaako kukaan kommentoida meidän hehtaarilukuja, mutta näyttävästi muun muassa sinäkin jaksat! ;) Hyvä sie! \o/ Ja kiitos paljon kehuista niin kirjoitustyyliämme kuin sanavalintojammekin kohtaan. m(_ _)m

Hauska huomio muuten, että luvut alkavat mielestäsi aika lailla samalla tavalla! : D Itse en ole pistänyt tätä merkille, joten hauska kuulla tällaisia pieniä seikkoja jälkeenpäin lukijoilta. Jännää siis, että ficci tuntuu vasta alkavan jokaisen luvun alussa. : D Kenties kuitenkin tuo verkkaisesti alkava aloitus toimii enempi alustuksena luvun tapahtumille, siksi ne ovat vähän hitaammin alkavia. ;) Mutta pistän tämän korvan taakse seuraavien lukujen varalta, että toimintaan voisi edetä nopeamminkin. ;)

Hyvä homma, että tämä oli mielestäsi onnistunut lukukin! ^^ Ayukawan hahmon olemmekin tarkoittaneet hauskaksi hahmoksi – ainakin minulla oli tällainen muistikuva hahmosta, kun olemme tehneet pilaa Edward Cullenista Ayukawan kustannuksella Avalynin kanssa. :”D Avalynille voi myös osoittaa kehut Ayukawan lennokkaista lauseista! ;D

Hmm, Nero... on Nero, kyllä sitä loukkaa kun joku sanoo pahaa sen asunnosta – vaikka itsekin myöntää läävänsä olevan aikamoisessa kunnossa. XD

Ihana kuulla myöskin, että pidit kovasti tuosta Sonon kohtauksesta! :) Pidin tuota kohtaa varsinaisena Iisakin kirkkonani, koska näin sen kirjoittamisen eteen hyvin paljon vaivaa – jopa hioin sitä kohtausta jälkeenpäin ja kirjoittelin lukua aamuyöstä. XD Mukavaa, että tykkäsit myöskin Sonon ”koodinimestä” kaunisäänisenä lapsena. (: Tämä kirjoittaja myöskin myöntää kiintyneensä Sonon hahmoon niin paljon, että siksi hänestä on niin paljon kerrottu taustojakin. Minäkin haluan kuulla Sonosta lisää! XD

Toivottaisin hyvää soittotuntia, mutta siitä taitaa olla jo aikaa! :'D Cheers and thanks for your comment! <3 Toivottavasti tapaamme kommenttien merkeissä ensi vuonnakin tässä viestiketjussa! ;)


HoneyBlade:
Iltaa! :D Hauska tavata uusi kommentoija, mukavaa, että olet uskaltautunut kommentoimaan! :3

Heti aluksi on sanottava, että mahtava kuulla sinun oppineen kuuntelemaan Merryä tämän ficin ansiosta! 8D Hieno bändi on kyseessä ja Nero... Oi, siinä vasta mies! <3___<3 Hienoa myös kuulla, että tykkäät ficin sijoituspaikasta epävarmassa tulevaisuudessa ja että juonikin on ollut kovasti mieleesi. ;) Hyvä, että kuvailuakin on mielestäsi hyvin mukana tarinassa, kuten lainauksessasi annoitkin esimerkkiä! ^^

Niin, se meitäkin mietitytti ennen ficin aloittamista, että eikö vampyyri voisi saada HIV:ä, kun kyseinen olento kummiskin juo verta veriryhmään katsomatta. : D Tästä seikasta koko ficci oikeastaan on siis lähtenyt liikkeelle eikä tätä seikkaa ollakaan mielestäni pahemmin käytetty vampyyreja käsittelevässä kirjallisuudessa aiemmin. ;) Mutta kysymyksiisi on tulossa vielä vastauksia tarinan aikana... ;)

Ihanaa myöskin, että tykkäät noista molemmista päähenkilöistä! ^^ Jännää, että Nerossa on jotain, mikä vetää puoleensa – kenties herran salaperäisyys? ;) Ja Jui on tosiaan sellainen sydänten sulattaja tässä tarinassa, ties voiko Nerokaan vastustaa shiranaita! ;) Kiitos paljon kehuista hahmoja kohtaan, olemme iloisia, että armaat päähenkilömme ovat sinun mieleesi. ^^

Kiitos kommentistasi ja toivottavasti uskallat tulla kommentoimaan uudemmankin kerran! <3

(Emme pure Avalynin kanssa toisin kuin Nero ja muut vampyyrit. ;D)
また夢で思い出す, ここから君だけ消え去り...

Galileo Galilei - Oh, Oh

    1 tykkää.
Avatar
shy-rebel
Vuoden double
 
Viestit: 529
Liittynyt: Ma Syys 29, 2008 6:25 pm
Paikkakunta: far away from you

Re: Immortal Blood (Nero/Jui, multifandom, K18, AU, pro+6/12

ViestiKirjoittaja shy-rebel » Ma Helmi 20, 2012 6:18 pm

shy-note: Tervepä terve taas pitkästä aikaa kaikki vampyyrificcien ystävät ja erityisesti tämän ficin lukijat! o/ Viime luvusta on taas tullut jonkin verran aikaa vieritettyä eteenpäin (hmm, mikä sanavalinta sekin on...) ja elämässä on ennättänyt tapahtua kaikkea tässä välillä. ^^ Mutta! Joka tapauksessa pääsemme tätä menoa tarinan puoleen väliin, elikkä lukuun 6! :D Toivottavasti tämä palkitsee odotuksenne, sillä tiedossa on hahmojen menneisyyden selvittelyjä. ;) Minulla ei myöskään ole mitään ideaa, millainen japanilainen sairaala on ollut 1800-luvulla, mutta kuvitellaan sen olleen tuollainen, mikä luvussa esiintyy, jookos? xD

See you with comments!



6. luku


Everything looks better when the sun goes down



”Mikä paikka tämä oikein on?” Jui kysyi ja pysähtyi levottomana muutaman metrin päähän pitkänomaisen, matalan betonirakennuksen ammottavasta oviaukosta. Oviaukkoa joskus aiemmin peittänyt paksu teräsovi lojui maassa saranoiltaan revittynä ja ruosteisena. Ovesta olivat enää muistona vain aivan yhtä ruosteiset metallikarmit, jotka kehystivät kaikkea muuta kuin kutsuvaa sisäänkäyntiä.

Rakennus oli mitä ilmeisimmin ollut hylättynä jo useampia vuosikymmeniä. Juita mietitytti kuitenkin kovasti, mihin sitä oli aikoinaan käytetty. Kaltereille sekä metalliverkolla peitetyt ikkuna-aukot, teräksinen ovi ja rautalevyistä koottu katto, josta kohosi leveä, punatiilinen savupiippu, eivät olleet tavallinen näky Tokiossa. Rakennusta ei selvästikään ollut suunniteltu ainakaan asumiseen, sen verran luotaantyöntävä se oli ulkomuodoltaan.

”Krematorio”, Nero vastasi lyhyesti. Vampyyri seisoi kärsimättömän oloisena oviaukossa, odotti selvästi Juin astuvan edellään sisään. Koska he molemmat tiesivät pakoyritysten olevan ennalta tuhoon tuomittuja, Nero oli antanut hänen kulkea yöllisen taipaleen muutaman metrin päässä itsestään. Näköpiiristään tämä ei kuitenkaan aikonut häntä päästää.

Neron rakennuksesta käyttämä nimitys ei sanonut Juille yhtään mitään. Jostain määrittelemättömästi syystä se sai silti kylmät väreet kiitämään pitkin hänen selkärankaansa. Sanassa oli epämääräisen kammottava kaiku, joka vihjasi, ettei sana merkinnyt mitään miellyttävää.

”Mitä se tarkoittaa?” Jui pakottautui kysymään, vaikka ei ollut lainkaan varma, että tahtoi tietää vastauksen.
”Paikkaa, jossa poltetaan ruumiita.”
”Mitä?” Shiranain silmät levisivät kauhusta suuriksi. ”Tarkoitatko, että tänne tuotiin vainajia ja sitten heidät vain… poltettiin tuhkaksi?” Viimeiset kaksi sanaa suostuivat tulemaan ulos vasta nielaisun jälkeen. Vainajat kuului haudata, ei polttaa.

”En ole varma, mitä tarkoitat ilmaisulla ’vain poltettiin tuhkaksi’. Sisällä on uunit sitä varten, ei heitä, tai paremminkin niitä, millään nuotiolla käristetty. Mutta kyllä, periaatteessa juuri niin”, Nero vahvisti. Vampyyrin äänessä ei ollut tunteen häivääkään.

Jui otti askeleen taaksepäin. ”Minä en tuonne mene.”

Nero vain tuhahti.
”Viiden tähden hotelliako odotit? Saanen kertoa, ettei täällä Cryptic Tokyossa ole sellaisia tarjolla.”
”En suostu nukkumaan paikassa, jossa on poltettu kuolleita. Se on luonnotonta!” Jui tiuskaisi syvää inhoa äänessään. Hän ei voinut kuvitellakaan, että shiranait olisivat antaneet tulen ahmia rakkaidensa ruumiit. Sellainen oli pahinta mahdollista vainajan häpäisyä.

”Ruumiiden tuhkaaminen säästää tilaa hautausmailla”, Nero totesi ykskantaan.
”Mutta se ilmaisee kunnioituksen puutetta kuollutta kohtaan! Tehän poltatte sielun maallisen kodin!” Jui parkaisi.
”Tuskinpa sielu sitä enää siinä vaiheessa tarvitsee.”
”Ei kyse ole siitä, tarvitseeko sielu ruumista vai ei! Kyse on arvostuksesta sielun entistä asuinpaikkaa ja siten sielua itseään kohtaan!”

Nero liikahti terävästi, selvästi kyllästyneenä turhaan viivyttelyyn. ”Ihan miten vain. Minua ei kiinnosta ruveta kinaamaan kanssasi eri hautausvaihtoehtojen paremmuudesta. Minulle riittää, että raahaat kuolemattomat luusi sisään ja rupeat koisimaan, niin että saan hetken rauhan sinusta.”

Jui astui toisen askeleen taaksepäin. ”Minä en astu tuohon kuoleman temppeliin.”

Nero siristi silmiään ja otti uhkaavan harppauksen vankiaan kohti. ”Kyllä vain astut, joko vapaaehtoisesti tai sitten pakotettuna. Saat valita ihan vapaasti.” Vampyyrin ääni oli kylmä.

Jui perääntyi jälleen yhden askeleen ja pudisti päätään. ”En.” Hänen äänessään kuului alkava paniikki, ja hänen silmänsä vilkuilivat hermostuneina sivuille pakoreitin toivossa.

”Kuinka vain tahdot.”

Ennen kuin Jui ehti edes harkita säntäävänsä johonkin suuntaan, Nero oli jo hänen kimpussaan. Hetkeäkään epäröimättä tämä tarttui häntä vasemmasta käsivarresta tutuksi tulleella raudanlujalla pihtiotteella ja rupesi raahaamaan väkisin kohti krematorion pahaenteistä sisäänkäyntiä. Jui pisti vastaan niin hyvin kuin taisi, mutta siitä ei tälläkään kertaa ollut mitään apua. Vampyyri oli yksinkertaisesti monin verroin vahvempi kuin nälkiintynyt shiranai.

Saatuaan vankinsa raahattua oviaukon sisäpuolelle Nero tönäisi tätä voimalla selkään. Jui joutui kompuroimaan muutaman askeleen verran eteenpäin pysyäkseen pystyssä. Heti kun hän oli saanut tasapainonsa palautettua, hän käännähti katsomaan taakseen. Vampyyri oli asettunut seisomaan aivan oviaukon eteen, jottei hän saisi päähänsä yrittää sännätä ulos krematoriosta.

Kun Jui tajusi olevansa tuomittu viettämään yönsä paikassa, johon verrattuna Neron asunto oli ollut suorastaan luksussviitti, hänen kurkustaan karkasi vinkuva, tukahtunut äännähdys. Vilkaistuaan hätäisesti ympärilleen hän perääntyi pikaisin askelin, kunnes hänen selkänsä osui ovenpuoleiseen seinään, ja jäi silmät pelosta valtavina tuijottamaan vastapäisellä seinällä olevaa polttouunien rivistöä. Rautaiset luukut retkottivat apposen auki ja tarjosivat täydellisen näkymän pitkiin tiiliuuneihin, joiden seinät olivat kaikkien niissä poltettujen ruumiiden jäljiltä harmaan ja mustan kirjavat. Kunkin uunin nälkäisen näköisestä kidasta työntyivät ulos karkeatekoiset rautapaarit, joiden käyttötarkoitusta ei tarvinnut liiemmin arvailla.

Aivan vierestä kuului pehmeä tömähdys. Se sai Juin melkein hyppäämään ilmaan säikähdyksestä. Katsahdettuaan pelokkaasti jalkoihinsa hän huomasi kuitenkin helpotuksekseen, että kyseessä oli vain vuodevaatemytty. Nero oli ilmeisesti juuri kaivanut sen mukaan ottamastaan repusta ja heittänyt hänelle, jottei hän joutuisi nukkumaan paljaalla betonilattialla. Sellainen oli näemmä jopa kylmäverisen vampyyrin mielestä liian kovaa kohtelua.

Jui ei kuitenkaan kumartunut poimimaan myttyä vaan käänsi sinisten silmiensä katseen Neroon.
”Minä en halua jäädä tänne. Täällä on kammottavaa”, hän sanoi ja yritti parhaansa mukaan vedota suurisilmäisellä katseellaan vangitsijansa myötätuntoon.
”En muistaakseni kysynyt, haluatko jäädä tänne vai et. Levitä nyt vain se huopa siihen lattialle, kääriydy peiton sisään ja ala nukkua”, Nero vastasi tylysti.
”Minua pelottaa olla täällä. Tämä paikka haisee kauttaaltaan kuolemalta, enkä minä kestä sitä. Vie minut jonnekin muualle, ihan minne tahansa. Ole niin kiltti, Nero”, Jui aneli yhä epätoivoisempaan sävyyn. Hänen kätensä liikehtivät pakonomaisesti kapeaa rintakehää vasten.
Vampyyri vain tuhahti kyllästyneesti. ”Lakkaa jo ruikuttamasta tyhjän takia. Ei tämä ole sen kummempi paikka kuin mikään muukaan hylätty rakennus, eikä kuolema haise yhtään miltään. Kuvittelet vain omiasi. En aio viedä sinua minnekään enää tänä yönä, vaikka kuinka mankuisit, joten sinun on parasta pistää sievä suusi suppuun ja sopeutua tilanteeseen.”

Jui päästi peittelemättömän ahdistuneen äännähdyksen mutta vaikeni sitten lannistuneena. Hän oli oppinut tuntemaan vangitsijansa tarpeeksi hyvin tietääkseen, milloin kannatti luovuttaa. Oli liiankin selvää, ettei Nero antaisi periksi, vaikka hän kuinka itkisi ja rukoilisi. Vampyyri vaikutti olevan täysin immuuni kyynelille, tuskaiselle vääntelehdinnälle ja muille inhimillisen kärsimyksen merkeille. Toisinaan shiranai epäili, että Nerolla oli rintakehässään sydämen sijaan pelkkä tyhjä kolo.

Vielä hetken käsiään väänneltyään Jui kumartui ja levitti parhaat päivänsä nähneen huovan aivan seinän viereen, mahdollisimman kauas kammottavista polttouuneista. Sitten hän laskeutui makuulle, etsi mahdollisimman mukavan asennon ja kääriytyi tiukasti peittoon, jonka Nero oli viskannut hänelle huovan mukana. Ikkuna-aukoista karkasi sisään varhaisaamun auringon heikkoja säteitä, jotka maalasivat tomuiselle lattialle venytetyn näköisiä valokuvioita. Auringonnousu ei kuitenkaan lohduttanut Juita, sillä se, mitä hän pelkäsi, ei ollut pimeä. Hän näki silmillään melkein yhtä hyvin yöllä kuin päivällä, joten pimeässä ei ollut mitään pelättävää hänelle. Itse asiassa yöllä oli jopa turvallisempaa kuin päivällä, sillä pimeyden turvin hän oli aina saattanut liikkua kohtuullisen vaarattomasti ulkona.

Se, mikä Juita pelotti, oli tämä hylätty rakennus, jonka kammottavuutta edes nouseva päivä ei kyennyt vähentämään hänen silmissään. Kuten hän oli Nerolle sanonut, krematoriossa tuoksui kuolemalta. Haju oli etova sekoitus rasvaista tuhkaa, ruostuvaa metallia, kauan paikoillaan ollutta pölyä, pinttyneitä savutahroja ja kosteita tiiliä. Vielä hajuakin pahempaa oli katsella raudasta taottuja paareja ja kuvitella, kuinka niillä työnnettiin kalpeita, avuttomia vainajia suurikokoisiin uuneihin. Hän kykeni miltei kuulemaan liekkien ahnaan rätinän, kun ne tarttuivat vaatteisiin, hiuksiin, ihoon, lihaksiin, luihin…

Jui painoi kädet tiukasti korvilleen, mutta se ei auttanut. Äänet olivat hänen päässään, eivät hänen ympärillään. Hän sulki silmänsä ja vakuutti päättäväisesti itselleen, että kaikki oli vain mielikuvituksen tuotosta. Kului kuitenkin monta minuuttia, ennen kuin hän sai sairaalloisen elävät kuvitelmat työnnettyä mielensä perukoille.

Tahdon pois täältä.

Shiranai käpertyi sikiöasentoon ja yritti kaikin voimin unohtaa, missä parhaillaan oli. Unohtaminen oli kuitenkin vaikeaa, kun jokainen hengenveto sisäänpäin muistutti kuolemasta, joka tuntui nykyään vaanivan jatkuvasti aivan nurkan takana. Tilannetta ei helpottanut sekään, että huopa, jonka päällä hän makasi, oli aivan liian ohut estämään betonilattian kovuutta ja kylmyyttä tuntumasta.

Äkillinen rasahdus jossakin lähettyvillä sai Juin räväyttämään silmänsä auki. Hän nousi hätäisellä liikkeellä istuvaan asentoon ja tähyili pelokkaana ympärilleen saadakseen selville, mikä oli aiheuttanut äänen. Tavallisissa oloissa hän ei uskonut kummituksiin, aaveisiin tai mihinkään muihinkaan henkimaailman olentoihin, mutta tällaisessa paikassa hän oli melkein valmis myöntämään, että sellaisia saattoi olla olemassa. Ja jos sellaisia olioita vaelsi maan kamaralla, niin käytöstä poistunut krematorio olisi niille enemmän kuin sopiva majapaikka. Ties vaikka sielut olisivat raivostuneet siitä, että niiden maallinen asuinsija oli poltettu tuhkaksi, ja palanneet tuonpuoleisesta kostamaan kokemansa häväistyksen.

”Se oli vain hiiri tai rotta. Lakkaa jo säpsyilemästä. Ei sinua uhkaa täällä mikään muu kuin oma ylivilkas mielikuvituksesi.”

Jui kääntyi katsomaan Neroa siniset silmät kauhusta laajentuneina. Hänen säälittävä ilmeensä ei kuitenkaan herättänyt vanhemmassa kuolemattomassa minkäänlaista sympatiaa. Myötätunnon sijaan hän sai vain sanattoman kehotuksen palata makuuasentoon, minkä hän hetken epäröityään vastahakoisesti tekikin.

Ei kuitenkaan ehtinyt kulua kuin muutama minuutti, ennen kuin muutaman metrin päästä kuului toinen, ensimmäistä kovaäänisempi rasahdus. Jui ponnahti jälleen istuma-asentoon puristaen kouristuksenomaisesti peitteensä rispaantunutta reunaa. Hänen kehonsa oli niin täynnä adrenaliinia, ettei nukkumisesta tulisi pitkään aikaan yhtään mitään.

Nero taisi haistaa hänen veressään virtaavan stressihormonin, sillä tämä huokaisi raskaasti. ”Koittaisit nyt vain saada unen päästä kiinni.”
”En minä pysty. Minua pelottaa liikaa”, Jui uikutti ja jatkoi peittonsa reunan puristamista rystyset valkoisina.
Vampyyri pudisti päätään ja huokaisi toistamiseen. ”Olet sinäkin kyllä ihmeellinen olento. Kestät kaikenlaiset lääketieteelliset kokeet ja nuoren, verenhimoisen vampyyrin hyökkäyksen, mutta krematoriossa nukkuminen on sinulle liikaa.”
”En mahda sille mitään. En pidä paikoista, joissa kuolema on ollut läsnä. Minun kaltaisilleni kuolema ei ole samalla tavalla tuttu kuin ihmisille. Siksi sen haistaminen täällä on niin kammottavaa”, Jui vastasi surkeana.

Nero naurahti ilottomasti vastaukseksi. ”Minä puolestani olen tottunut kuolemaan jo ajat sitten. Niin olisi sinunkin parasta tehdä, varsinkin kun liikut minun seurassani.”
”En minä tahdo”, Jui vastusti pudistaen kiivaasti päätään.
”Ehkä et, mutta ei sitä voi välttää. Kuolema tulee vastaan enemmin tai myöhemmin, joko sinun omasi tai sitten jonkun toisen”, vampyyri tokaisi. ”Minua itse asiassa ihmetyttää, kuinka vaivattomasti sinä ja lajitoverisi olette päässeet livahtamaan sen sormista.”
”Mitä sinä oikein tarkoitat?”
”Sitä vain, että yleensä kuolemattomuus ei ole ilmaista. Me vampyyrit maksamme siitä muuttumisvaiheessa kivulla ja myöhemmin verenjanolla, joka ei koskaan lakkaa. Kaiken lisäksi ihmiset vainoavat meitä kuin emme olisi torakoita parempia. Te shiranait sen sijaan synnytte sinun omien sanojesi mukaan valmiiksi kuolemattomina. Teitä ei piinaa sairaalloinen himo verta tai mitään muutakaan asiaa kohtaan, ja te saatte pitää kauniit, ikinuoret kasvonne vuodesta toiseen. Vainoamisen sijaan ihmiset kunnioittivat teitä satojen ja taas satojen vuosien ajan, ja keisari suojeli teitä kuin omia lapsiaan.”

”Mutta tuo kaikki on enää menneisyyttä”, Jui vastasi hiljaa.
”Silti. Me vampyyrit emme ole koskaan kokeneet muuta kuin halveksuntaa. Kuoleman oli siis jo korkea aika tasoittaa tilit teidän kanssanne.”
”Tarkoitatko, että sinun mielestäsi on oikein, että minun kansani on teurastettu sukupuuton partaalle?” Jui kysyi. Hänen äänensävynsä oli sekoitus loukkaantumista ja epäuskoa.
”Tarkoitan, että mikään hyvä ei kestä ikuisesti tai ole ilmaista. Kaikesta on maksettava ennemmin tai myöhemmin.”
”Ovatko minun kärsimykseni siis sinun mielestäsi maksu kaikkien minua ennen eläneiden shiranaiden onnesta?”
”Aivan yhtä paljon kuin minun koettelemukseni ovat maksu kuolemattomuudesta, jota en itselleni pyytänyt.”

Jui kurtisti kulmiaan. ”En nyt oikein ymmärrä.”
”En odottanutkaan sinun ymmärtävän.”

Kaksikko vaipui hetkeksi hiljaisuuteen. Jui palautti mieleensä, mitä tiesi Nerosta ja tämän menneisyydestä, ja tajusi hätkähtäen, kuinka vähäiset hänen tietonsa olivat. Se oli kyllä varsin luonnollista ottaen huomioon heidän välillään vallitsevan valtasuhteen. Neron tuskin teki mieli kertoa asioistaan hänelle yhtään enempää kuin hänen teki mieli avautua omistaan vampyyrille. Pahimmassa tapauksessa toinen voisi käyttää saamiaan tietoja häikäilemättä hyväkseen.

Kaikesta huolimatta Jui huomasi äkisti haluavansa tietää enemmän Nerosta. Kuinka tummahiuksisesta miehestä oli tullut vampyyri? Kuinka kauan siitä oli? Millainen toisen ihmiselämä oli ollut? Mikä oli tehnyt Nerosta niin tylyn ja tunteettoman kuin tämä nyt oli? Mihin Nero oli viitannut äskeisillä sanoillaan?

Työntäen vaistomaiset epäilykset syrjään shiranai käänsi katseensa vampyyriin ja pyysi hiljaa mutta varmasti: ”Kerro minulle jotain menneisyydestäsi.”

~*~

Vampyyri ei ollut uskoa korviaan kuullessaan toisen sanat. Nero katsoi Juin suuntaan hämmästynyt ilme kasvoillaan ja korjasi silmälasiensa asentoa kuin olisi punninnut odottamatonta pyyntöä mielessään. Ja niin hän oikeastaan tekikin. Miehen ajatukset lähtivät heti liikkeelle kuin pienet sähköiskut. Nuo nopeat mietteet onnistuivat kaivamaan muistojen hautuumaalta esiin asioita, jotka Nero olisi mieluummin vain unohtanut. Silti jopa krematorio toi hänen mieleensä muistoja kaukaisista ajoista, jotka olivat enää vain tuhkaa ja pölyä. Koskettavimpia muistoja oli kuitenkin turha edes yrittää pakoilla, sillä ne löysivät aina tiensä takaisin hänen mieleensä.

”Sinä et ymmärrä, mitä pyydät minulta”, Nero mutisi päätään pudistellen. Hänen oli pakko ottaa silmälasit hetkeksi pois voidakseen hieroa ohimoitaan. Kieltämättä päätä alkoi särkeä kaikkien pahojen muistojen toistaessa kuvia, jotka olivat syöpyneet vampyyrin mieleen. ”Sinä pyydät minulta asiaa, joka satuttaa minua joka kerta, kun muistelen sitä.”

”Ei sinun ole pakko kertoa, ellet halua”, Jui vastasi saman tien. ”Ymmärrän kyllä, jos –.”
”Kyllä minä kerron, kun kerran aloimme puhua meidän kahden välisistä eroista ja katkeruuksista”, Nero keskeytti. Hän laittoi lasit takaisin paikoilleen. Otsalla risteilivät vakavista ajatuksista aiheutuneet rypyt, ja silmissä loisti hehku, joka kertoi tuskaisista muistikuvista.

Hetkeen Nero ei sanonut mitään, kunnes vihdoin tiesi, mistä tarinansa aloittaisi. Hän kertoisi kaiken juurta jaksain, aina uudelleensyntymisestään lähtien. Tarinan juuret olivat syvällä mullan alla, mutta mies oli valmis vetämään elämänsä alkuajat takaisin ylös mielensä sopukoista. Syvällä sisimmässään Nero jopa ajatteli Juin ymmärtävän häntä paremmin kuin kukaan muu… erilainen henkilö.

”En aio kertoa sinulle nyt koko tarinaani”, Nero aloitti. ”Sinun ei tarvitse tietää, kuinka minä synnyin ensimmäisen kerran tähän maailmaan. Sinun ei tarvitse kuulla perheeni tarinaa, sillä he kaikki ovat kuolleet jo aikoja sitten elettyään kunnolliset ihmiselämät. Minut sen sijaan riistettiin tuosta tavallisen ihmisen unelmasta, kun olin nuorukainen. Olin mies parhaassa iässä, vielä vapaa avioliitosta, valmistautumassa vastuuseen. Olin maalaisyhteisöni tavoiteltu poikamies. Elimme silloin 1800-luvun seitsemättä vuosikymmentä. Ymmärtänet ainakin sen seikan, että elämä oli vallan toisenlaista tuohon aikaan kuin nyt? Jos minulta kysytään, elämä oli silloin ihanan kevyttä. Jotenkin minun oli silloin helpompi hengittää...”

Nero vaikeni hetkeksi, pysähtyi muistelemaan huolettomia kesäpäiviä, jotka olivat nyt vain kullattuja muistoja. Hän muisti vielä etäisesti tutut naurut, iloiset kasvot ja äänet, jotka kutsuivat häntä tuttavallisesti. Nuo samat asiat tunkeutuivat joskus hänen valveuniinsakin. Maaseudun kirkkaista kesäpäivistä nähdyt valveunet olivat painajaismaisen suloisia, niistä ei millään meinannut kyetä heräämään.

”Mutta sitten tummat pilvet kerääntyivät taivaalle”, vampyyri jatkoi. Hän kuuli itsekin, kuinka hänen tarinoivaan äänensävyynsä sekoittui tietynlaista haikeutta, katkeruuttakin. ”Ihmiset olivat jo pitkän aikaa juorunneet hirvittävästä olennosta, joka yön turvin hyökkäsi pahaa aavistamattomien uhriensa kimppuun ja imi heidät kuiviin. Hirviö, jonka huhuttiin olevan suhteellisen ihmismäinen liikkeissään, ei ryöstänyt vaatteita, ei arvoesineitä, vain elintärkeän veren. Minunkin kotikylästäni oli jo kuollut kaksi ihmistä pedon käsissä. Suruamme lisäsi entisestään se kauhea seikka, että uhrin kaulasta löytyi aina sama jälki: kaksi pientä pistohaavaa, kuin joku tai jokin olisi purrut ihmisiä. Emme edes arvanneet, että kyseessä olisi ollut vampyyrin kaltainen taruolento.”

Nero piti pienen taidepaussin, ennen kuin jatkoi kertomustaan, joka lähestyi ensimmäistä taitekohtaansa. Jui kuunteli sanaakaan sanomatta jännityksen tykyttäessä sydämen tienoilla. Krematorion pimennot vaikuttivat yhtäkkiä paljon syvemmiltä ja pelottavammilta, vaikka Nero vaistosikin heidän olevan kaksin.

”Eräänä iltana olin tavallista myöhemmin liikkeellä. Olin viettänyt illan ystäväporukkani kanssa läheisessä kapakassa. Pääni oli täynnä saken makeutta, se oli ajatukset ja aistit sumentamaa hurmosta. Hoippuroin hitain askelin kotiani kohti hämärällä tiellä, jolla ei liikkunut muita kuin minä. Kunnes sitten huomasin, että pienellä mäellä, suuren kiven päällä, istui nuori neito. Kuun kirkkaassa valossa hänen punaisena hulmunnut tukkansa näytti lumoavalta, sivuprofiili oli mitä kaunein. Siellä hän istui liikkumattomana ja hiljaisena kuin patsas, mutta minut nähdessään hän käänsi katseensa minuun. Ja tiedätkö mitä? Sen tytön silmät hehkuivat punaisina kuin veri, kun hän laskeutui hymyillen kiven päältä kohdatakseen minut…”

”Oletko eksynyt, nuori neito?” humaltunut nuorukainen kysyi reippaalla äänellä.
”Oi, en suinkaan! Kunhan vain lepäilen vähän aikaa”, neito vastasi naurahtaen suloisesti kuin enkeli. ”Matka on niin raskas minun kaltaiselleni hennolle naiselle.”
”Minne sinä olet matkalla?” Nero kysyi tullessaan lähemmäs toista. Mies kapusi mäen päälle, vaikka askeleet tuntuivat äkkiä lyijyn raskailta. Hän meinasi astua tuon tuosta harhaan tai sotkeutua askeleissaan mutta marssi silti tytön luokse. Ties vaikka tältä olisi saanut suudelman kotimatkan piristykseksi. Tai sitten Nero voisi vaikka päästä saattamaan neidon kotiin.
”En oikeastaan minnekään”, tyttö vastasi pienen harkintatuokion jälkeen. ”Kunhan vain vaeltelen ympäriinsä, olen ollut sellainen luonne pienestä pitäen…”

Neito oli seurannut miehen lähestymistä ahnain silmin. Hän paloi jo halusta upottaa terävät kulmahampaansa tummatukkaisen miehen kaulaan voidakseen imeä veren, joka hehkui kauniin punaisena lankana uhrin ympärillä.

”Voin saattaa sinut lähimpään majataloon, jos vain haluat”, Nero tarjoutui herrasmiesmäisesti. ”Se sijaitsee tässä ihan vähän matkan päässä, kotimatkani varrella itse asiassa. En voi antaa noin nätin tytön olla yksin ulkona tähän aikaan vuorokaudesta.”

Mies tarjosi käsivartensa neidolle, joka tarttui vahvaan käteen epäröimättä hetkeäkään. Nero huomasi, ettei punatukkaisella muukalaisella ollut mukanaan lainkaan matkatavaroita. Siinä kohtaa hälytyskellojen olisi pitänyt jo soida miehen päässä, mutta tämä oli niin seireeninsä lumoissa, ettei aavistanut mitään.

”Sinä olet niin ystävällinen minulle”, tyttö kiitti kohteliaasti ja hymyili kaupan päälle. ”Monet miehet ovat vain kääntäneet minulle selkänsä ja jättäneet minut oman onneni nojaan.”
”Minä olen toista maata”, nuori Nero vastasi naurahtaen.
”Ja sellaisena minä toivonkin sinun pysyvän aina.”


”Emme ennättäneet kävellä kuin niin pitkälle, ettei kukaan kuullut huutoani hänen hyökätessään äkkiä kimppuuni”, Nero kertoi hämärien muistikuvien piirtyessä jälleen hänen mieleensä. ”Tyttö oli minua pienempi mutta jaksoi pitää näinkin vahvan miehen lujasti otteessaan vastusteluista huolimatta. Ja kyllä, minä pelkäsin kuolevani siihen paikkaan. Pelastuksekseni koitui kuitenkin alkoholipitoinen vereni, josta tyttö humaltui sen verran, että pystyin pyristelemään irti hänen otteestaan. Pakenin paikalta niin nopeasti kuin suinkin pääsin. Sydämeni pamppaili, hengitys tuntui polttavalta haukkoessani kiivaasti henkeä. Pelkäsin koko ajan, että vampyyri nappaisi minut. Tunsin oloni vainoharhaiseksi.”

Kertoja muisti, millainen tuo pakomatka oli ollut. Puut olivat olleet aavemaisia, sumu oli laskeutunut metsään, jonka suojiin hän oli paennut tytön luota. Mies oli kuullut vampyyrin pettyneen huudon uhrin päästessä karkuun, mutta sitten äänet olivat vaimenneet yhtä nopeasti kuin koko hyökkäysepisodi oli alkanut. Punatukkaista vampyyriä ei ollut näkynyt mailla eikä halmeilla, ja Nero oli selvinnyt kotiinsa asti.

”Vasta seuraavana aamuna huomasin, että minulla oli muistona tytöstä kaksi puremajälkeä kaulassani. Veri oli kuivunut kalvenneen ihoni pintaan. Pelkäsin, että minut tapettaisiin siitä hyvästä, joten yritin parhaani mukaan piilottaa jäljet. Kerroin vain, että minun kimppuuni oli käyty yöllä tullessani kotiin. Sen koommin en nähnyt sitä vampyyrityttöä, vaikka olen myöhemmin tavannut punatukkaisia vampyyrineitoja. Kukaan heistä ei kuitenkaan ole ollut se, joka teki minusta kaltaisensa. Kukaan ei tunnu tietävän purijastani mitään.”

”Mutta eihän hän varta vasten tehnyt sinusta vampyyriä”, Jui keskeytti toisen puheet. ”Hänhän tahtoi vain imeä sinut kuiviin, niin kuin vampyyrit yleensä tekevät.”
”Valitettavasti jokin meni hänen suunnitelmissaan pieleen”, vampyyri huomautti. ”Jokin korkeampi voima päätti tehdä minusta vampyyrin hänen hampaidensa kautta. Koska tyttö ei saanut tapettua minua, minä muutuin vampyyriksi. Olen jälkeenpäin miettinyt pääni puhki, miksi niin kävi, mutta kohtalolleen ei voi mitään. En halunnut elää ikuisesti mutta sain silti sellaisen lahjan. Minulle annettiin ikuisen nuoruuden ja verenjanon taakka, vaikken koskaan pyytänyt sitä. Millaista kohtalon ivaa! Miksi me, jotka tahtoisimme kuolla, olemme kuolemattomia?”

Neron ääni haipui taas hetkeksi. Hän puristi kätensä nyrkkiin pohtiessaan kysymystään yhä uudelleen ja uudelleen. Hän oli elänyt vuosisatoja ja osasi vastata iän tuoman viisauden turvin melkein mihin tahansa kysymykseen, mutta tämä… tähän kysymykseen hän ei osannut vastata millään tavoin. Se oli yhtä vaikea kysymys kuin se, miksi jotkut elämäniloiset ihmiset kuolivat niiden sijasta, jotka tahtoivat vain kuolla pois.

”Muutamaan päivään minulla ei ollut minkäänlaisia oireita, kunnes ne sitten iskivät minuun kuin tsunamin ensimmäinen aalto”, tummatukkainen jatkoi kertomustaan, joka tuntui muuttuvan murheellisemmaksi jokaisen puheenvuoron jälkeen. Juin oli pakko myöntää, että hänen kävi vähän sääliksi Neroa. Mitä muita kauheuksia toisen elämässä oli tapahtunut, jos jo vampyyriksi muuttuminen oli ollut epäreilu kohtalon temppu?

”Tätä sinä siis tarkoitit, kun puhuit maksamisesta”, Jui totesi puoliääneen Nerolle.

”Tätä? Tätäkö sinä luulet minun elämäni kauheimmaksi käänteeksi?” Nero hämmästyi, hänen äänessään oli lähes närkästynyt sävy. ”Shiranai-hyvä, tämä on vasta alkua minun surulliselle taipaleelleni! Nimittäin sen jälkeen, kun oireet alkoivat, muutkin alkoivat kiinnittää minuun yhä enemmän huomiota. Perheenjäseneni katsoivat minua kauhuissaan, kun yskin ja valitin, kuinka hampaani tuntuivat teräviltä. Veren näkeminen sai muut kavahtamaan, mutta minä katsoin silmät kiiluen veren punaista väriä. En ymmärtänyt itsekään, mitä minulle oli tapahtumassa, mutta muistan sen tuskan. Muistan, että vampyyriksi muuttuminen teki kipeää. En saanut lopulta enää untakaan öisin, mikä oli viimeinen pisara. Perheeni tuli siihen tulokseen, että olin menettänyt järkeni tytön hyökkäyksen myötä.”

”Mi-miten sinun sitten kävi?” shiranai kysyi ääni värähtäen. Hän tunsi, kuinka kylmät väreet hiipivät hänen selkäänsä pitkin kuin hämähäkit konsanaan. Neron tarina alkoi saada kauhistuttavia piirteitä, kun Jui kuvitteli oireilevan Neron, joka kouristeli tuskissaan kotonaan kenenkään tekemättä mitään. Hän ei kuitenkaan saanut sanotuksi, että oli hyvin pahoillaan toisen puolesta.

Nero loi shiranaihin lähes mulkaisevan silmäyksen, ennen kuin jatkoi tarinaansa:

”He lähettivät minut sairaalaan parannettavaksi. Perheeni antoi minut pois, hylkäsi minut vieraiden ihmisten käsiin. Heillä ei ollut aavistustakaan siitä, millaiseen kidutukseen he minut päästivät. Se laitos oli nimittäin silloin aikansa paras sairaala. Osaavimmat lääkärit ja hoitajat olivat kerääntyneet saman katon alle pelastaakseen niin monen japanilaisen hengen kuin mahdollista. Sairaala on tosin nyt jo lakkautettu epäinhimillisten hoitokeinojen tultua päivänvaloon. Enää potilaat eivät huuda sen käytävillä, lääkärit eivät juokse kengät kopisten eivätkä hoitajat etsi oikeita huoneita kulmat kurtussa…”

Taas mykistynyt hiljaisuus, jota sävyttivät muistikuvat menneiltä vuosikymmeniltä.

”Eräs lääkäri oli erityisen tunnettu siitä, että paransi kenet tahansa mistä tahansa taudista”, vampyyri jatkoi. ”Niinpä minut passitettiin hänen luoksensa, vaikka aavistin heti, ettei sen puoskarin hoteista ollut paluuta takaisin elävien kirjoihin. Hän käytti kamalia hoitokeinoja saadakseen taudin rusennettua ulos minusta. Se mies innostui kokeilemaan mitä hurjimpia temppuja, joilla ei tiettävästi koskaan ole parannettu eikä tulla parantamaan ketään.”

”Mitä sinulle oikein tehtiin?” Jui kuiskasi tuskin kuuluvasti. Häntä etoi kuulla tuollaisia asioita, sillä ne toivat hänen mieleensä Kisakin, jonka luona hän oli joutunut kestämään niin paljon. Hän ja Nero, he molemmat olivat joutuneet kahden hullun koekaniineiksi ja kärsineet siitä hyvästä entistä enemmän.

”En muista enää, sillä muistini on kummasti hämärtynyt niiltä ajoilta”, toinen pahoitteli päätään pudistellen. ”Muistan kaikki ne ruiskeet, joita ylilääkäri sekoitteli. Hän oli kovin innoissaan keksimistään yhdistelmistä, joita hän sitten mielellään iski minun verenkiertooni. Käsivarteni olivat yhdessä vaiheessa pahemmassa kunnossa kuin narkomaanilla. Kun hänelle valkeni, että minä olin muuttumassa vampyyriksi pidemmän kaavan kautta, hän valmisti erään seerumin. Sen oli tarkoitus lamauttaa muodonmuutos lopulta pysyvästi, mutta ei se aine voinut mitään minun sisälläni jyllänneelle voimalle, joka raastoi minua puoleen ja toiseen. Päivä päivän jälkeen minullekin valkeni, että tulisin lopulta muuttumaan verenhimoiseksi vampyyriksi. Ja sitten minä tapasin Tetsun.”

”Tetsun? Kuka hän on?”

”Tetsu oli samaan aikaan sairaalassa minun kanssani. Hän oli samasta syystä sen puoskarin potilaana, mutta hänen kehityksensä vampyyriksi oli jo paljon pidemmällä kuin minun. Meitä pidettiin häkeissä sairaalan salaisimmassa siivessä – usko pois, et halua tietää siitä paikasta sen enempää, me olimme henkilökunnan mielestä vain niin vaarallisia. Mutta Tetsu… siinä missä minä räyhäsin, huusin ja paiskoin tavaroita, hän oli täysin tyyni ja rauhallinen. Hän oli aivan toisenlainen silloin, kun olimme vielä nuoria vampyyrejä. Hänen läsnäolonsa rauhoitti ja ärsytti minua yhtä aikaa, sillä hän tuntui olevan niin alistunut kohtaloonsa.”

”Turhaan sinä riehut”, mustatukkainen, pitkänhuiskea nuorukainen mutisi viereisestä häkistä kuunneltuaan Neron riehumista tarpeeksi kauan. ”Tuo kalterien kalkuttaminen alkaa ärsyttää minua, lopeta tuo apinointi. Ei kukaan kuule sinua. Eivät he itse asiassa edes halua kuulla sinua.”
”Et sinä voi hitto vie tietää, mitä minulle tehdään! Pidä turpasi kiinni äläkä edes yritä ymmärtää minua”, Nero sähähti takaisin paljastaen samalla kulmahampaansa, jotka olivat taas hivenen terävämmät ruiskehoidosta huolimatta.
”Kauniit hampaat sinulla”, toinen sanoi. ”Varo vain, etteivät ne kasva liian pitkiksi.”
”Mitä silloin muka tapahtuisi? Purisin itseni irti lepositeistä ja tappaisin kaikki päästäkseni vapaaksi täältä.”
”Ellei tappovälineitäsi revitä sitä ennen irti suustasi.”

Nero jähmettyi niille sijoilleen. Toisen nuoren miehen kertoma juttu karmi häntä niin paljon, että käsi etsiytyi suun eteen. Vampyyriksi muuttuva mies toivoi ties kuinka monennetta kertaa, ettei hänestä tulisikaan hirviötä. Hampaiden olisi kuulunut olla lyhyemmät, hänen ei olisi kuulunut himoita verta niin suurella vimmalla. Tämä helvetti oli vain ja ainoastaan seurausta siitä, että hän oli joutunut vieraan tytön lumouksen uhriksi.
”Kyllä sinä totut olemaan vampyyri”, pidempi mies lohdutteli omasta sellimäisestä häkistään. ”Se vain vie aikaa, mutta usko pois, sen jälkeen tunnet olevasi kuin uudestisyntynyt.”
”Mistä sinä sen tiedät?”

Nero kääntyi katsomaan vankeustoveriaan kunnolla. Toinen oli suurin piirtein samanikäinen kuin hän, ja heillä oli samanlaiset kuluneet sairaalavaatteet yllään. Silti heidän välillään oli pieni eroavaisuus: tuo toinen mies oli paremmasta perheestä. Nero muisteli kuulleensa, kuinka kaksi hoitajaa oli päivitellyt niin vaikutusvaltaisen suvun vesan joutumista tänne. Tetsu oli kuin häkkiin teljetty arvonsa tunteva villieläin, joka vain odotti oikeaa hetkeä riistäytyäkseen vapaaksi vangitsijoidensa otteesta. Nero näki heti, että toisella oli ovela pilke silmäkulmassaan.

”Olen Tetsu”, pidempi esittäytyi vastaamatta hänelle esitettyyn kysymykseen sen ihmeellisemmin. ”Kuka sinä olet?”
”Minun nimeni on Nero.”
”Hauska tutustua. Kättelisin sinua, jos se vain olisi mahdollista.”
Tetsun hymy oli ystävällisin, minkä Nero oli nähnyt aikoihin. Orastavan terävät kulmahampaat välkkyivät hämärässä valossa. Tuon ovelan hymyn takana piili kiero suunnitelma siitä, kuinka he kaksi tulisivat pääsemään karkuun kiduttajiensa käsistä. Nerolla vain ei ollut vielä harmainta aavistustakaan tuosta suunnitelmasta, jota toinen punoi mielessään turruttavista ruiskeista huolimatta.

Ja joka yö majesteetillista valoaan hohkaava kuu kasvoi taivaalla.


”Kenties oli Tetsun ansiota, että minä selvisin hengissä siitä kiirastulesta”, Nero pohti ääneen. ”Hän totesi heti tutustuttuamme, että lähtisimme sairaalasta joko kuolleina ihmisinä tai elävinä vampyyreinä. Hän oikeastaan kannusti minua vastustamaan parantumista ja antautumaan vampyyriksi. Pääni täyttyi toiveilla ja lupauksilla olla ikuisesti nuori ja nähdä maailman kaikki ihmeet. Ajattelin, että voisin olla vapaa tekemään ihan mitä ikinä vain haluaisin... mutta sitten kuvioihin tuli mukaan munkki.”

”Miten munkki liittyy sinuun? Eiväthän munkit yleensä työskentele sairaalo-”

”Voisitko kuunnella tarinani loppuun saakka sen sijaan, että keskeytät minut koko ajan?”

Kuultuaan toisen ärähdyksen Jui mykistyi saman tien, katsoi vain anteeksipyytelevä ilme kasvoillaan toista. Tietenkin hän oli unohtanut käytöstavat kuunneltuaan tarinaa, johon hänen oli helppo samaistua. Shiranai muisti vielä hyvin kaikki ne piikit, joita Kisaki oli hänen käsivarsiinsa pistänyt. Vaaleatukkainen tunsi, kuinka jokin unohdettu muisto kouraisi häntä syvällä hänen sisimmässään.

”Munkki tuli kuvioihin siinä vaiheessa, kun minä oireilin pahemmin kuin koskaan ennen”, vampyyri jatkoi tarinaansa. ”Jos et satu tietämään, niin buddhalaismunkit siunaavat kuolevia sieluja sairaaloidenkin tiloissa. Kun minä oireilin, yksi sairaalan kieroimmista munkeista pyydettiin paikalle. Hän kavahti nähdessään minut mutta suostui mukaan salaiseen operaatioon, jonka tarkoituksena oli pelastaa pahuuden teille joutunut sielu. Tetsun suhteen he olivat jo luovuttaneet, henkilökunta vain odotti, milloin hän menettäisi järkensä lopullisesti. Minut pyhä mies otti kuitenkin silmätikukseen saman tien. Hän uskoi vakaasti voivansa pelastaa minut turmion tieltä, jolle olin tahtomattani joutunut. Ikävä kyllä olin siinä vaiheessa jo niin juopunut Tetsun kertomuksista, etten enää edes tahtonut olla tavallinen ihminen. Olin jo menettänyt järkeni vampyyrin kuolemattomalle sielulle, olin jo luopunut tavallisen ihmisen unelmista. Verenjano oli mielestäni pieni hinta siitä, että eläisin ikuisesti.”

Nero makasi vanhalla leikkauspöydällä. Hänet oli sidottu lepositeillä kiinni, niin ettei hän pääsisi karkuun tai satuttaisi auttajiaan. Hän murisi kuin villieläin uusimmalle parantajalleen, joka tuijotti häntä tutkivasti.
”Tiedätkö sinä enää mitään pyhyydestä?” munkki kysyi valkeita viiksihaituviaan sipaisten. ”Muistatko enää yhtäkään pyhää symbolia, joita vanhempasi opettivat sinulle aikoja sitten, kun olit vielä viaton lapsukainen?”

Nero ei ollut vastannut sanallakaan epäilyttävän miehen puheisiin, kun vanhus jo otti esille pelottavat tatuointi-instrumenttinsa. Terävän bambupiikin nähdessään potilas alkoi tehdä yhä enemmän vastarintaa. Hän ei halunnut, että tuo hullu mies tekisi hänelle yhtään mitään.
”Sielun pelastaminen sattuu vain vähän, hyvä ystäväni”, munkki jatkoi ystävällistä puhettaan, josta kuitenkin kaikuivat ilkeät aikeet. ”Minä pelastan sinut, ole huoleti. Kaikesta täytyy kuitenkin aina maksaa jokin hinta.”

Terävä piikki pureutui Neron vasempaan olkapäähän. Mies huusi, sillä kipu tuli aivan yllättäen ja paheni aina, kun hän edes liikahti johonkin suuntaan. Munkilla oli kuitenkin lepositeet puolellaan, ne pitivät Neron tiukasti leikkauspöydällä. Hän ei voinut muuta kuin katsoa, kun pyhää tehtäväänsä suorittava vanhempi mies alkoi piirtää hänen vasempaan olkapäähänsä kuviota.

”Kiinalaisissa uskomuksissa lohikäärmettä pidetään demonien karkottajana”, vanhus mutisi piirtäessään vakaalla kädellään kaunista kuvaa raivokkaasta taruolennosta. ”Pelastakoon se siis sinunkin sielusi vampyyrin verta janoavalta pahuudelta. Ikuista elämää ei voi saada niin, että riistää muilta ihmisiltä henkiä pysyäksesi itse elossa!”

Veren pistävä haju tunkeutui Neron hajuaistiin. Se oli hänen omaa vertaan. Ei tässä näin pitänyt käydä! Tuon vanhan ukonhan olisi kuulunut olla se, joka vuotaisi verta. Jos Nero vain olisi saanut tarpeeksi voimaa murtaakseen kahleensa ja hyökätäkseen toisen kimppuun… Viha, jota potilas tunsi sairaalan väkeä kohtaan, yltyi jokaisen munkin tekemän piirtojäljen myötä. Nero vihasi noita ihmisiä, jotka eivät antaneet hänen olla rauhassa.

”Tiibetin kielessä Buddha tunnetaan nimellä Sangye”, munkki puheli itsekseen piirtäessään oikeaankin olkapäähän kuviota. Kipu vain lisääntyi, kun tatuointien määrä Neron iholla kaksinkertaistui. Nyt hajuaistiin sekoittui vielä musteen tunkkainen, terävä haju. ”Sang-osalla tarkoitetaan tahroista täysin puhdistunutta ja gye-osalla heräämistä. Opastakoon Buddha sinut pois valheista, joiden seitteihin sinut on kiedottu. Ennen kuin huomaatkaan, tulet heräämään täysin uudistuneena ihmisenä, josta on kaiverrettu pois kaikki pahuus.”

Nero huusi tuskasta. Jossain kaukana soi musiikki, jota ylilääkäri kuunteli huoneessaan joka ilta. Se oli kuin hautajaisissa soitettu kaunis, haikea sävelmä.


Vampyyri naurahti äkkiä. Jui hämmästyi kovin kuullessaan pienen naurahduksen. Hetken aikaa hän jo uskoi Neron tulleen hulluksi kertomistaan asioista, jotka kirvelivät edelleen tämän mielessä. Toisen kolkko nauru oli vähän pelottavakin.

”Se ukko oli siinä mielessä oikeassa, että minä tulisin heräämään”, Nero kertoi. ”Pian tuon tatuointituokion jälkeen nimittäin koitti ilta, jota Tetsu oli odottanut. Makasin häkkini pohjalla kuin piesty eläin, kun Tetsu komensi minut jaloilleni. Sen enempää en muista vampyyriksi muuttumisestani. Muistan vain, kuinka paljon se teki kipeää. Hampaiden kasvaminen lopulliseen mittaansa, ruumiissa tuntunut ikävä muljahdus, sydämen tykytys, veren kohina korvissa… Muutos satutti minua, mutta luultavasti sen piti olla vain maksu siitä, että saisin olla ikuisesti nuori ja pääsisin kostamaan pahoinpitelijöilleni. Muistan myös sen yksityiskohdan, että Tetsu nauroi makeasti. Luulin hänen oikeasti tulleen hulluksi, mutta kenties kuolevaisena vaivannut hulluus kuoli hänestä, kun hän muuttui tyylikkään hillityksi vampyyriksi. Luonteen muuttuminen on tietenkin yksilöllistä, mutta Tetsun tapauksessa se oli vain hyvä asia.”

”Pakenitteko sitten pois sairaalasta?” Jui kysyi, vaikka oli luvannut olla enää keskeyttämättä toista.

”Pakenimme”, Nero vastasi läksyttämättä toista keskeytyksestä katsahdusta enempää. ”Vaikka olin vannonut tekeväni lopun ylilääkärin ja munkin teoista, Tetsu hillitsi kostonhimoni. Hän johdatti minut pois, sairaalan valkoisten muurien tuolle puolen. Emme päästäneet ääntäkään kadotessamme suloisen pimeään yöhön, jota valaisi vain täysikuu. Tunsin olevani jälleen huoleton lapsi, kun juoksin Tetsu kannoillani öisten niittyjen yli. Hengitin jälleen raikasta ulkoilmaa ja sain mennä minne tahdoin. Aistini olivat paremmat kuin koskaan, kaikki kipu oli tiessään. Tatuointinikin alkoivat näyttää silmissäni suorastaan tyylikkäiltä, vaikka niillä oli ikävä tausta. Minä todellakin olin vapaa.”

Tähän onnelliseen muistoon päättyi se Neron muistelmien osa, jonka hän suostui tällä erää kertomaan Juille. Ehkäpä tunnelma krematoriossa keventyisi nyt, kun shiranai oli saanut kuulla hänen menneisyydestään, mistäpä sitä tiesi. Enemmän Nero kuitenkin toivoi, että Jui ymmärtäisi nyt paremmin häntä ja hänen luonnettaan, joka oli muuttunut vuosikymmenien saatossa. Vampyyri kertoi pienen hiljaisuuden jälkeen vielä niistä Tetsun kanssa kokemistaan matkoista ja seikkailuista, jotka olivat edeltäneet heidän asettumistaan Tokioon, muiden vampyyrien joukkoon. Nero oli tosin pian hylännyt yhteisön tahtoessaan olla yksin.

”Taisin niihin aikoihin kohdata jonkin suuremman totuuden, joka piili vampyyrinä olemisen takana. En tiedä, mitä lähdin etsimään, mutta tunnen edelleen etsiväni jotakin tarkoitusta elämälleni. Ja voin sanoa, ettei HIV:n saaminen ole helpottanut etsintöjäni”, Nero päätti tarinointinsa, sinetöiden katkeran kertomuksen arvoituksellisilla sanoilla. ”Hyvää yötä.”

~*~

Rapistuvan kerrostaloasunnon lattialla makaavan vampyyrin sormet nytkähtivät kouristuksenomaisesti, kun tämä alkoi palata hiljalleen tajuihinsa. Seuraavaksi liikahti aavistuksen verran pää, ja muutama sekunti sen jälkeen avautuivat silmät. Ayukawa tunsi hetken aikaa hämmennystä, kun hänen katseensa ei kohdannutkaan puisen arkun purppuranpunaisella sametilla somistettua sisustaa vaan likaisenvalkoisen katon monen metrin päässä yläpuolella. Sitten vampyyri kuitenkin muisti, mitä oli tapahtunut ja missä hän oli nyt.

Ayukawa hypähti öisen saalistajan ketteryydellä jaloilleen ja jäi kuuntelemaan varuillaan, olivatko Nero ja Jui edelleen jossakin lähettyvillä. Hänen herkkiin korviinsa kantautui kuitenkin vain seinien välissä vipeltävien rottien jalkojen ääni. Varmuuden vuoksi Ayukawa veti syvään henkeä mutta ei haistanut muuta elollista kuin samaiset rotat, joiden pienenpienet elämänlangat leijuivat hänen luokseen heikkoina. Vampyyri mutristi suutaan inhosta. Hän ei suostuisi koskaan maistamaan noiden iljettävien piennisäkkäiden verta, jos hänellä vain olisi minimaalinenkaan mahdollisuus saada ihmisverta. Todellinen vampyyri ei turvautunut eläinten vereen kuin äärimmäisessä hätätilanteessa, jossa vaihtoehtona oli juoda eläimen verta tai menehtyä ravinnon puutteeseen.

Todettuaan olevansa rottia lukuun ottamatta yksin Ayukawa rentoutui, suoristautui täyteen pituuteensa ja rupesi varoen tunnustelemaan saamiaan vammoja. Hänen oikea silmänsä oli turvonnut Neron raivokkaan nyrkiniskun jäljiltä miltei umpeen, ja kasvojen alaosa oli nenästä valuneen, jo kuivuneen veren peitossa. Nenä aristi kosketusta siihen malliin, että Ayukawa epäili sen murtuneen liian läheisessä kontaktissa vanhemman vampyyrin kengänpohjan kanssa. Punamustahiuksinen tunsi kiukun välähtävän valkohehkuisena sisällään. Jos hänen nenänsä luutuisi vinoksi, Nero saisi katua, että oli koskaan tullut syntyneeksi ikuisen elämän autuuteen. Hänen komeiden piirteidensä pilaaminen ei ollut mikään pikkujuttu!

Kasvojensa kärsimien vaurioiden lisäksi Ayukawa totesi Neron aiheuttaneen hänelle pari murtunutta kylkiluuta sekä useita näyttäviä mustelmia keskivartaloon. Vammat tekivät kipeää, ja niiden paraneminen ottaisi oman aikansa, mutta Ayukawa oli tarpeeksi älykäs tajutakseen, että oli päässyt hämmästyttävän vähällä. Jos hän olisi tunkeutunut esimerkiksi Tetsun asuntoon ja yrittänyt anastaa tämän vaivalla hankkiman aterian, hänen henkeään tuskin olisi säästetty. Vanhemmat vampyyrit olivat paitsi julmia myös erittäin tarkkoja arvostaan ja omaisuudestaan. Heiltä ei herunut armoa nuorille vampyyreille, jos nämä erehtyivät loukkaamaan korkea-arvoisempiaan jollakin tavoin. Ayukawa oli jopa kuullut huhuttavan, että erään parikymmenvuotiaan vampyyrin elämä oli päättynyt ennen aikojaan vain siksi, että tämä oli vahingossa kaatanut punaviinilasinsa sisällön jonkun itseään huomattavasti vanhemman vampyyrin vitivalkoiselle kauluspaidalle.

Ayukawalla ei ollut turhia illuusioita Neron luonteesta, vaan hän tiesi hyvin, että Nero oli aivan yhtä julma kuin muut ikäisensä. Ainoa syy, joka oli saanut vanhemman vampyyrin tällä kertaa rajoittamaan raakoja mielihalujaan, oli ollut Jui. Shiranai oli vaikuttanut sen verran pahasti järkyttyneeltä kaikesta siihen mennessä kokemastaan, ettei Nero ollut nähnyt viisaaksi laittaa tätä todistamaan kutsumattoman vieraan kylmäveristä teurastusta.

Ei, silkkaa armollisuuttaan Nero ei todellakaan ollut säästänyt häntä, se jos mikä oli varmaa. Vanhemman vampyyrin hurja katse oli tehnyt hyvin selväksi, että tämä olisi enemmän kuin mielellään repinyt hänet mahdollisimman hitaasti ja tuskallisesti tulitikkuaskin kokoisiksi palasiksi. Pelkkä tuon katseen muisteleminen sai puistatuksen käymään Ayukawan runnotun ruumiin läpi, vaikka vaara oli jo ohi. Ei ollut sittenkään ollut kovin hyvä idea yrittää käydä käsiksi Neron tapaisen vanhan vampyyrin saaliiseen, vaikka tuolla saaliilla sattuikin olemaan uskomattoman houkutteleva veriaura.

Ayukawa vilkaisi etsivästi ympärilleen selvittääkseen, oliko Nerolla asunnossaan peiliä. Ainakaan olohuoneen seinillä sellaista ei näyttänyt roikkuvan. Pikainen kurkistus ensin makuuhuoneeseen ja sitten kylpyhuoneeseen paljasti, ettei erakkoelämää viettävä vampyyri mitä ilmeisimmin tuntenut minkäänlaista tarvetta tarkastaa, minkä näköisenä lähti kaupungille.

Ayukawa päästi epäuskoisen puuskahduksen. Hän ei käsittänyt, kuinka joku saattoi elää omistamatta yhden yhtä peiliä. Hänellä itsellään oli majapaikassaan pikimustan, lakkapuisen arkun lähellä barokkityylinen kultakehyksinen kokovartalopeili, jonka hän oli varastanut pari vuosikymmentä sitten erään ihmiselämän aikaisen tuttavansa hulppeasta kaupunkiasunnosta. Tuo upea peili oli rakkaan hauta-arkun ohella hänen silmäteränsä. Siitä hän peilaili itseään kaikessa rauhassa joka ikinen yö, ennen kuin lähti etsimään saalista sekä seurustelemaan lajitovereidensa kanssa jossakin yön suojattien suosimassa baarissa. Hän ei kyennyt edes kuvittelemaan, että poistuisi asunnostaan katsahtamatta ensin rakkaaseen peiliinsä. Sellainen ajatus oli yksinkertaisesti täysin absurdi.

Ayukawa päätti lopulta, että paremman puutteessa ikkunalasi saisi toimittaa peilin virkaa. Kivusta irvistellen hän käveli olohuoneen ainokaisen ikkunan luo ja alkoi peilailla itseään siitä. Näky oli valitettavasti kaikkea muuta kuin mairitteleva. Ayukawa havaitsi, että hänen kaikki vaatteensa olivat aivan harmaankirjavat pölystä. Lisäksi Nero oli kovakouraisuuksissaan hajottanut hänen röyhelökauluksisen paitansa käyttökelvottomaksi.

Pahinta oli kuitenkin se, että hänen nenänsä oli kuin olikin hiukkasen vinossa.

Ayukawa päästi sihahduksen hampaidensa välistä ja puristi molemmat kätensä nyrkkiin vartalonsa sivuille. Tulet maksamaan tästä kalliisti, Nero. Saatat olla huomattavasti vanhempi ja vahvempi kuin minä, mutta ei se silti anna sinulle oikeutta pilata täydellisiä kasvojani ja repiä kallisarvoisia vaatteitani riekaleiksi. Miten minä muka tämännäköisenä houkuttelen yhdenkään kauniin nuoren naisen uhrikseni? Minuahan pinkovat tästä lähtien pakoon jopa Cryptic Tokyon varjoisilla kujilla lain kouraa pakoilevat murhamiehet!

Raivostaan huolimatta Ayukawa ei ollut niin tyhmä, että olisi suunnitellut lähtevänsä Neron perään kostaakseen kärsimänsä nöyryytyksen. Ei, hän aikoi kyllä pitää sanansa ja pysyä visusti poissa vanhemman vampyyrin näköpiiristä. Hän ei ottaisi sitä riskiä, että seuraavalla kerralla paikalla ei olisi pelokasta shiranaita hillitsemässä Neron suuttumusta vaan silmälasipäinen vampyyri pääsisi toteuttamaan kaikki häneen liittyvät väkivaltaiset mielitekonsa. Vaikka Ayukawa halusi palavasti saada kostonsa, häntä ei huvittanut kuolla sitä tavoitellessa. Oli keksittävä jokin ovela juoni Neron pään menoksi.

Muutaman minuutin ankaran pohdinnan jälkeen Ayukawan huulille levisi hitaasti häijy hymy. Hän oli kuin olikin keksinyt suunnitelman, joka hyvällä onnella tempaisi Neron pois elävien kirjoista. Vähintäänkin se hankaloittaisi vanhemman verenimijän elämää tuntuvasti.

Suunnitelma oli yksinkertainen. Ayukawa alkaisi tästä lähtien kierrellä entistäkin ahkerammin vampyyrien kokoontumispaikoissa ja kertoisi niissä kaikille halukkaille kuuntelijoille, että Nerolla oli hallussaan olento, jonka veri tuoksui taivaalliselle. Huonoimmassa tapauksessakin vähintään muutama nuori, kuumapäinen vampyyri innostuisi takuulla yrittämään päästä maistamaan noin ainutlaatuista verta. Nuorten, kokemattomien vampyyrien tappaminen ei tietenkään tuottaisi Nerolle mainittavia vaikeuksia, mutta olisi kutsumattomista vieraista ainakin kiusaa, jos ei muuta. Sitä paitsi kukapa tiesi, vaikka joku vanhemmista vampyyreistäkin kiinnostuisi Ayukawan sanoista siinä määrin, että päättäisi lähteä tarkistamaan, pitikö huhu todella paikkansa…

Tulevan koston ajatteleminen sai Ayukawan niin hilpeälle mielelle, ettei hän kyennyt estämään pahansuopaa hihitystä karkaamasta huuliltaan. Hänen suunnitelmansa oli hänen itsensä kannalta täysin riskitön, mutta Neron kannalta valitettavan aukoton. Vanhempi vampyyri tulisi vielä katkerasti katumaan, että oli kehdannut murtaa hänen nenänsä ja turmella hänen elegantit vaatteensa.
また夢で思い出す, ここから君だけ消え去り...

Galileo Galilei - Oh, Oh

    2 tykkää.
Avatar
shy-rebel
Vuoden double
 
Viestit: 529
Liittynyt: Ma Syys 29, 2008 6:25 pm
Paikkakunta: far away from you

Re: Immortal Blood (Nero/Jui, multifandom, K18, AU, pro+6/12

ViestiKirjoittaja neo-giri » Ke Maalis 28, 2012 8:38 pm

Otin Avalynin ficcitopiciinsa kirjoittamasta vinkistä vaarin ja päätin uuden osan toivossa vihdoin kommentoida tätä>8D Muutenkin tämä ficci on ollut jo pitkään sillä mun "tuota minä kommentoin... sitten joskus" -listalla, jota pitäisi nyt saada hieman lyhennettyä:'D

Pidän teidän molempien kirjoituksista, joten tätäkin olen seurannut alusta asti. Ja seuraaminen on kannattanut! Oikein kivaa tekstiä! Välillä tuntuu, ettei mun miellyttämiseen oikeastaan tarvita muuta kuin kohtalaisen kivasti kirjoitettu, moniosainen tarina, jossa on jonkinlainen juoni, mutta kyllä tämä tarina nyt on reilusti parempi kuin joku ihan ok^^ Kirjoitatte tosiaan molemmat hyvin ja ah, vampyyritarinat<3 Niihin vaan ei kyllästy ikinä - tai en minä ainakaan vielä. Nuo shiranait on oikein kiva lisä tähän fantasiakirjoon. Lisää moniosaisia fantasiahahmoilla höystettyjä suomalaisia ficcejä niin mulle riittää kivaisasti luettavaa:'D

Prologin ja kuuden osan jälkeen ainakaan minä en osaa/jaksa lähteä jokaista juonenkäännettä analysoimaan kommenttia varten, hyvä kun muistan aiemmista osista vielä edes ne pääpiirteet:'D Mutta joo, tämä tarinan lähtöasema HIV-positiivisesta vampyyrista, joka yrittää saada sitä mahdollisesti parantavaa shiranain verta itselleen, on oikein jännä. Tuo Juin nappaaminen Kisakin näpeistä oli hienosti kirjoitettu ja ääh, vaikka siitä nyt onkin aikaa kun ensimmäiset osat luin, muistan vieläkin kuinka mulle tuli tippa linssiin niiden muiden shiranaiden kohtaloita lukiessa;__; Karua. Seuraava pieni nyyhkyttely tuli sitten tuon Sonon tapauksen kohdalla. Yhyy, pientä ja viatonta saa tappaa Dx Okei joo...:'D Miten aina kiinnitänkin huomiota näihin kohtiin, joissa alan sääliä jotakuta...

En tiedä kuvittelenko vaan, vai alkaako Nero ja Jui melkeinpä ystävystyä? Okei, Nero vaikuttaa tosi välinpitämättömältä yms edelleen, mutta... Kertoihan se Juille menneisyydestäänkin, joka ei ole niin kiva, että sitä tulisi ihan jokaiselle kerrottua. Mutta joo, paha sanoa:'D Mistä sitä näin lukijana tietää, mitä Neron pään sisällä pyörii. Voihan sen koko käytös kussakin tilanteessa johtua ihan vaan tyypin luonteesta:'p Oli miten oli, kyllä niistä kavereita vielä tulee! Tai sitten ei...

Öää, mitään lempihahmoa mulle ei ole vielä muodostunut. Ei sellaista kaiketi tarvitsekaan olla:'D Moni tämän tarinan hahmoista on tuollaisia enemmän tai vähemmän pahiksia ja sitten on tuo supersäälittävä Jui eiku-- Mielenkiintoisia hahmoja, mutta mikään ei ole vielä sillä tavalla iskenyt muhun. Ehkä myöhemmin sitten, kun hahmoistaa selvinnee jotain uutta>8D

Tajusin muuten juuri, että hemmetti, eihän tässä ole vielä ollut mitään suurempia parittelun merkkejä! Oli pakko käydä ihan alkutiedoista katsastamasta, että onko sellaista edes tulossaX'DD Ilmeisesti kyllä, joten sitä odotellessa~♥

Joo... Nyt alkaa tökkiä, joten eiköhän tämä kommentti ollut tässä:'D Anteeksi jos jotkut kommentoimani asiat vaikuttavat siltä, että 'kyllähän tuosta on tässä ficissä ollut jo juttua jne' sillä siitä on tosiaan aikaa, kun olen varsinaisesti kunkin osan lukenut - nyt kahlasin ne vain pikaisesti läpi^^" Mutta joo, jatkoa vaan kehiin - ehkä nähdään kommentoinnin merkeissä vielä jatkossakin o/♥
Gitchi Gitchi Goo !!

    2 tykkää.
Avatar
neo-giri
Taustalaulaja
 
Viestit: 346
Liittynyt: Ke Heinä 01, 2009 6:03 pm
Paikkakunta: Tampere

Re: Immortal Blood (Nero/Jui, multifandom, K18, AU, pro+6/12

ViestiKirjoittaja illusionchiu » To Maalis 29, 2012 2:05 pm

Nyt tulenki miekin taas laittamaan oman lusikkani toisen kerran mukaan tähän soppaan. Jep, on mullakin tämä kommentoiminen vähän jäänyt ja sain jopa kerran PUOLI valmiin kommentin kirjoitettua, mutta sitten suljin netin vahingossa ja kommentti meni ku tuhka tuuleen. x____X Arvatkaa vaan kuinka paljon patitti ja olin vaan "Nääh en jaksa kirjoittaa enää uudestaan", mutta nyt tuun kommentoimaan taas. (:


Ihan ekana huomasin tässä sen että Nero oli yllättävän ystävällinen Juille siinä missä vampyyri kertoi tulostansa vampyyriksi, vaikka olisikin voinut olla tuiskimatta kun Jui keskeytti toisen, mutta eipä se ollu yhtä pahaa mitä 5 ensimmäisessä osassa.
(Ja olen 99,9% varma että päse merkkää sitä että Nero alkaa lämpenemään Juille, vaikka miten elävä kuollut voi lämmetä?) Mutta kuiteskin.~

Sain itsekkin väreitä siitä paikasta missä ne joutui olemaan yötä. Kuvailun perusteella se vaikuttaa niin järkyttävlle paikalle, kun millasen mielikuvan sain lukiessani. Ymmärrän hyvin miksei Jui sinne halunnut, mutta hihiii se vertauskuva Neron kotiin, sai mut nauramaan ääneen. XD En kyllä uskonut Juista olisi siihen. :3

Okei, loppu jäi oikeen janoaamn lisää, koska oon aika varma että kyseinen vampyyri aikoo jotenki kostaa Nerolle sen että mies mursi hänen nenänsä. (XDDD) Silti ainaski se vaikuttaa:

Tulevan koston ajatteleminen sai Ayukawan niin hilpeälle mielelle, ettei hän kyennyt estämään pahansuopaa hihitystä karkaamasta huuliltaan. Hänen suunnitelmansa oli hänen itsensä kannalta täysin riskitön, mutta Neron kannalta valitettavan aukoton. Vanhempi vampyyri tulisi vielä katkerasti katumaan, että oli kehdannut murtaa hänen nenänsä ja turmella hänen elegantit vaatteensa.


*Kysymysmerkkejä toisensa perään* Tämä ei pitäisi kyllä jättää mitään epäselväksi, mutta ainahan sitä saa epäillä "sanojen totuutta."

”Taisin niihin aikoihin kohdata jonkin suuremman totuuden, joka piili vampyyrinä olemisen takana. En tiedä, mitä lähdin etsimään, mutta tunnen edelleen etsiväni jotakin tarkoitusta elämälleni. Ja voin sanoa, ettei HIV:n saaminen ole helpottanut etsintöjäni”, Nero päätti tarinointinsa, sinetöiden katkeran kertomuksen arvoituksellisilla sanoilla. ”Hyvää yötä.”

ÄÄÄ tää on just niiiiiin Neromaista kun voi vaan olla. Mutta toisaalta se jättää sen pienen liekin vielä palamaan että Nero kertoisi joskus vielä lisää. ;:>

Muhaa vihdoin sain kommentoitua! :> Ei kylllä mikään paras kommentti, mutta toivottavasti te tykkäätte. <3

Lisäää arigato! ♥

HoneyBlade
Life is not about waiting for the strom pass,
it is about learning to dance in the rain.

    2 tykkää.
Avatar
illusionchiu
Taustalaulaja
 
Viestit: 284
Liittynyt: Ti Joulu 06, 2011 5:20 pm
Paikkakunta: Turku

Re: Immortal Blood (Nero/Jui, multifandom, K18, AU, pro+6/12

ViestiKirjoittaja shy-rebel » La Maalis 31, 2012 10:57 pm

neo-giri:
Heipähei pitkästä aikaa sinnekin! <3

Mukavaa, että päätit lukea ja kommentoida tätä ficciä! ^^ Vielä hienompaa on kuulla se, että tykkäät meidän molempien kirjoitustyyleistä ja että olet pysynyt mukana tarinan alusta saakka. ; ) Kiitos siis paljon kehuistasi~ m(_ _)m Ja oi kyllä, vampyyrit! Varsinkin tätä ficciä kirjoittaessa Anne Ricen tuotantoa on tullut omalta osaltani syynättyä aikas paljon – ja edelleen tekisi mieli uppoutua historian kirjan sijaan Vampyyri Lestatin maailmaan... Eipä niihin ratkiriemukkaisiin velikultiin voi kyllästyä. :'D

Mukava myöskin kuulla, että nuo shiranait sopivat mielestäsi hyvin fantasiahahmojen kirjoon. ^^ Ja mitä tulee fantasiaficceihin, niin kyllä minullekin kelpaisi lisää sellaisia ficcejä. (: Toinen asia on tietenkin se, milloin ja missä vaiheessa ennätän enää vain lukemaan ja kommentoimaan. Nooh, eipä siitä sen enempää, vaan eteenpäin kommentissasi!
Hienoa, että tykkäsit tuosta ficcimme lähtökohdasta, eli parannuskeinoa etsivästä vampyyristä. Myöskin nostan kuvitteellista hattuani kiitokseksi siitä, että pidit Juin kaappaamista Kisakin luota onnistuneesti kirjoitettuna kohtauksena kirjoittamisen puolesta. ^^ Ja kyllä, shiranaiden kohtalo on surullista luettavaa, voi niitä reppanoita. ;W; Ovat kuin yksisarviset konsanaan, kun kaikki jahtaavat niitä...

Tosin hienoa, että tämä ficci on liikuttanut sinua shiranaiden lisäksi myös Sonon kuoleman kohdalla. Koska se kohtaus, argh, se oli Iisakin kirkkoni, jota kirjoitin tyyliin klo kaksi yöllä, jotta saisin siitä mahdollisimman uskottavan. XD Mutta tämä luomamme vampyyrien maailma osaa olla kyllä karu ja kylmä paikka, jossa pienet ja viattomat ovat vaarassa... ; (
Juuh, tähän lukuun mennessä on tosiaan alkanut näyttää siltä, että kenties Nerosta ja Juista voisi tulla vielä ystävät. ; D Vaikkakaan Nero ei taida sitä vielä itselleen pahemmin myöntää. XD Mutta eiköhän nuo Neron ajatukset selkiydy seuraavissa luvuissa, kun hän oppii tuntemaan Juita vielä enemmän. ; )

Odotan innolla, josko siekin löytäisit tästä ficistä vielä suosikkihahmosi, mutta kuten sanoit, ei sellaista tarvitse pakostikaan olla. ^^ Monella hahmollamme on tässä tarinassa oma pimeä puolensa, joka tulee aikas usein esille – tosin Jui on puhtoinen pulmunen heidän joukossaan. ;D Hienoa kuitenkin kuulla, että hahmomme ovat mielestäsi mielenkiintoisia! ^^

Hajosin tuolle ”parittelun merkeille” aikas pahasti täällä näyttöni ääressä! XDDD Mutta niin, kenties Nero ja Jui tulevat vielä huomaamaan, että peijakas, tuossa toisessa heebossa voisi sittenkin olla ainesta muuhunkin kuin ystävyyteen. ;D Mutta heidän suhteensa etenee sangen hitaasti tässä~ ; )

Älä turhaan pyytele anteeksi, hyvä kommentti tämä on! ^^ Olen iloinen, että olet jaksanut kommentoida näinkin pitkää ficciä (muistaakseni tämä on jo tähän mennessä lähemmäs satasivuinen...?) ja vielä hienompaa on se tietenkin, että olet kuitenkin seurannut tätä alusta alkaen. Nähdään taas kommentoinnin merkeissä! ; D

Kiitos kommentistasi! <3


HoneyBlade:
Heipparallaa taas pitkästä aikaa! (:

Kommentointi osaa olla välillä vähän hankalaa, mutta onneksi sait sitten tuosta vastoinkäymisest huolimatta kommenttisi valmiiksi ja postattua tänne. ^^ Sisua!

Nero on tosiaan tähän lukuun mennessä jo vähän lämmennyt Juille – ainakin sen verran, että osaa olla toista kohtaan ystävällisempi. : D (niin, miten elävä kuollut voi lämmetä? XD) Ja tosiaan, Avalyn teki oikein hyvää jälkeä krematorion kuvailussa, kun on saanut sinullekin aiheutetuksi kylmät väreet. ;D Ja kyllähän pikku shiranaimmekin näyttää, että hänessäkin on sisua sanoa vampyyrille vaikka mitä takaisin. ;)

Ja niin, Ayukawan eeppistä kostoa odotellessa. :”D Saako hän kostettua nenänsä puolesta vai ei, tidididii~ Ja mitä taasen tulee Neroon, oli hienoa kuulla, että hänen tarinointinsa oli neromaista ja kenties hän vielä joskus kertoo itsestään lisää myöhemmissä luvuissa. ;)

Totta kai tykkäämme kaikista kommenteista, joita saamme tähän ficciin! Kiitos oikein paljon kommentistasi, arigatou gozaimasu~! <3
また夢で思い出す, ここから君だけ消え去り...

Galileo Galilei - Oh, Oh

    1 tykkää.
Avatar
shy-rebel
Vuoden double
 
Viestit: 529
Liittynyt: Ma Syys 29, 2008 6:25 pm
Paikkakunta: far away from you

Re: Immortal Blood (Nero/Jui, multifandom, K18, AU, pro+6/12

ViestiKirjoittaja Avalyn » Pe Huhti 06, 2012 9:53 pm

A/N: On tullut aika ylittää pieni rajapyykki ja siirtyä IB:n jälkimmäiseen puoliskoon. Toivottavasti nautitte jäljellä olevista luvuista vähintään yhtä paljon kuin olette nauttineet tähänastisista. ^^ Kommentit ovat tavalliseen tapaan enemmän kuin tervetulleita. Saatatte jopa tällä kertaa saada jotain pientä kivaa ekstraa vaivanpalkaksenne... Ei, emme ole lahjomisen yläpuolella. xD




7. luku


Those two faces of yours




Punertavankeltaisten auringonsäteiden kiilat muistuttivat kurottelevia käsiä, kun ne työntyivät ruosteisten rautakaltereiden viiruttamista ikkuna-aukoista sisään ja venyivät pitkin lattian karkeaa betonipintaa. Hetki hetkeltä kiilat kävivät pidemmiksi ja ohuemmiksi, ikään kuin ne olisivat epätoivoisesti hamuilleet jotakin, joka oli vain hitusen liian kaukana. Pari senttiä vielä, ei paljoa enää, jo melkein ylettyi… eivätkä sormet kuitenkaan ikinä saavuttaneet kohdettaan, vaikka kuinka yrittivät.

Joskus se, mitä tavoittelemme, on yksinkertaisesti liian kaukana meille, Jui ajatteli katsellessaan viimeisten valonrippeiden hidasta kuolinkamppailua. Shiranai istui vuoteen virkaa toimittaneen huovan päällä selkä vasten krematorion viileää seinää ja odotti, että olisi aika lähteä jatkamaan pakomatkaa yön turvin. Rispaantuneen peiton hän oli käärinyt tiiviisti ympärilleen, jotta ei tuntisi iltahämärän mukanaan tuomaa kylmyyttä. Hänen kehollaan meni aina pitkän unen jälkeen jonkin aikaa, ennen kuin se sai lämmönsäätelyn palautumaan normaaliksi, joten häntä palelsi herkästi.

Ikkuna-aukosta sisään sujahtanut viileä tuulahdus sai Juin värähtämään, ja hän kohensi peiton asentoa yllään, ennen kuin kääntyi katsomaan Neron suuntaan. Vampyyri istui lattialla aivan ulko-oven vieressä ja poltti ketjussa. Avoimesta ovesta sisään livahtaneet viimeiset auringonsäteet valaisivat ylöspäin kiemurtelevaa savujuovaa, joka oli lähtöisin Neron sormiensa välissä pitelemästä tupakasta. Savuke sai palaa rauhassa itsekseen ilman, että siitä muistettiin välillä vetää henkosia. Vampyyri näytti olevan syvällä ajatuksissaan.

Mitähän hän ajattelee? Miettiikö hän sitä, minne meidän kannattaisi seuraavaksi suunnata, jotta välttäisimme mahdolliset takaa-ajajat? Vai pohtiiko hän edelleen elämänsä tarkoitusta?

Jui ei ollut unohtanut keskustelua, jonka oli käynyt Neron kanssa ennen nukahtamistaan. Palasia toisen kertomasta tarinasta oli livahtanut hänen uniinsa muiden painajaismaisten näkyjen sekaan, mikä oli tehnyt hänen levostaan jälleen kerran katkonaista ja rauhatonta. Erityisen elävästi hän muisti yhä vampyyrin elämän tarkoituksen etsimiseen liittyvät sanat. ”Taisin niihin aikoihin kohdata jonkin suuremman totuuden, joka piili vampyyrinä olemisen takana. En tiedä, mitä lähdin etsimään, mutta tunnen edelleen etsiväni jotakin tarkoitusta elämälleni”, Nero oli todennut. Sanat olivat koskettaneet Juita, sillä ne olisivat hyvin voineet olla lähtöisin hänen omasta suustaan. Kuten Nero, hänkin tunsi olevansa kykenemätön ymmärtämään, mikä merkitys hänen olemassaolollaan oli. Jos elämä oli vain sarja toinen toistaan onnettomampia tapahtumia, mitä mieltä elämisessä muka oli?

Ensimmäistä kertaa sitten Neron vangiksi joutumisensa Jui tunsi, etteivät he ehkä olleetkaan aivan toistensa vastakohdat vaan että heillä saattoi olla jotakin yhteistä. Ei ehkä paljoa, mutta edes jotakin. Neron kertoma tarina oli muutenkin saanut hänet katsomaan vampyyriä hieman toisin silmin. Se, mitä vanhempi kuolematon oli kertonut menneisyydestään, oli valaissut monia asioita tämän käytöksessä. Esimerkiksi se sairaala, jossa Neroa oli yritetty parantaa vampirismista… Juita puistatti edes ajatella moista. Eivät sellaiset kokemukset voineet olla jättämättä jälkeä siihen onnettomaan, joka onnistui selviämään niistä elävänä. Mieli oli yllättävän hauras rakennelma.

Hetki, jona Jui oli ensi kerran havainnut tuntevansa myötätuntoa Neroa kohtaan, oli ollut enemmän kuin hiukan hämmentävä. Hän oli suhtautunut vampyyriin pelkästään negatiivisin tuntein niin kauan, että empatia oli äkisti ilmaantuessaan tuntunut melkein väärältä. Se oli varattu toisia hänen kaltaisiaan ja muita sen ansaitsevia varten, ei se kuulunut ajatuksiin, jotka koskivat Neroa. Tummahiuksinen oli huiputtanut, satuttanut, pitänyt nälässä, laittanut kärsimään kylmää ja näyttänyt moneen kertaan, ettei välittänyt hänen tunteistaan tuon taivaallista. Ja silti… silti Neron kertomus oli saanut Juin myötätunnon heräämään.

Oliko se anteeksiantoa? Tuskin. Nero ei ollut pyytänyt mitään anteeksi, joten Juilla ei ollut syytä anteeksiantoon. Shiranai tunsi olevansa edelleen aivan yhtä pettynyt kuin ennenkin siihen tapaan, jolla vampyyri kohteli häntä. Ei, pikemminkin kyse oli siitä, että hän oli vihdoin saanut nähdä Neron toiset kasvot. Vampyyrissä oli sittenkin jotakin inhimillistä jäljellä kovan ja kylmän kuoren alla, ja tuota inhimillistä osaa vangitsijastaan hän saattoi sääliä.

Jos vain näyttäisit lempeämmät kasvosi useammin… Kun viime yönä tulit pelastamaan minua Ayukawan kynsistä, et ollut se tunteeton hirviö, jona olen tottunut sinut näkemään. Kun kyselit minulta, mitä hän oli yrittänyt tehdä minulle, äänesi oli pehmeä ja rohkaiseva, niin kovin toisenlainen kuin tavallisesti. Kuulostit melkein siltä, kuin olisit ollut aidosti huolissasi minusta. Ja kuitenkin vielä saman yön aikana raahasit minut väkisin tänne, vaikka näit pelon silmissäni. Minne se lempeys oikein katosi sinusta, Nero? Miksi et yhtäkkiä enää välittänytkään siitä, mitä minä tunnen?

Jui käänsi kasvonsa poispäin vampyyristä ja puraisi lujaa alahuultaan pitääkseen sisällään aaltoilevat tunteet piilossa. Miksi ihmeessä Neron piti tehdä tästä kaikesta niin vaikeaa? Ei heidän yhteiselonsa olisi tarvinnut olla tällaista. Ei Jui tahtonut inhota Neroa. Vampyyri kuitenkin teki lämpimien ajatusten vaalimisesta kovin vaikeaa kohtelemalla häntä kylmästi ja ylimielisesti. Vaikka Juita olikin kasvatettu pikkulapsesta asti hyvyyteen, hän ei ollut mikään pyhimys, joka pystyi antamaan mitä tahansa anteeksi. Jos toinen olisi edes katunut… Mutta ehkäpä oli niin, ettei Neroa kiinnostanut, inhosiko Jui häntä vai ei. Shiranai oli joka tapauksessa täysin vangitsijansa armoilla, ei hänestä ollut pienintäkään vaaraa, joten ei vampyyrin tarvinnut välittää. Ei Nerolla varmaan omasta mielestään ollut mitään hyvää syytä nähdä häntä muuna kuin kävelevänä verisäiliönä.

Turhautumisen, katkeruuden ja alistumisen sekaiset ajatukset mielessään pyörien Jui jäi tuijottamaan edessään lattialla epätoivoisesti kurottelevia valokäsiä, joiden taistelu lähestyvää yötä vastaan oli ollut alusta asti häviöön tuomittu. Krematorion ulkopuolella aurinko laskeutui yhä alemmas ja alemmas taivaallisella radallaan, kunnes korkeat kerrostalot viimein peittivät päivän kehrän taakseen. Valokädet antoivat lyötyinä tietä pimeydelle, joka hyökyi ahnaana sisään ovesta ja ikkuna-aukoista. Pimeässä näkevien silmiensä avulla Jui saattoi edelleen jatkaa betonilattian tuijottamista, vaikka mitään nähtävää ei enää ollutkaan. Oli vain nouseva yö ja sen tuttu ja turvallinen musta syli, joka oli lukemattomat kerrat piilottanut hänet ihmisten katseilta.

Äkisti Nero tumppasi loppuun palaneen savukkeensa vasten likaista lattiaa ja nousi vaatteitaan pudistellen seisomaan. ”Kerää petitarpeesi kasaan ja heitä ne minulle, jotta saan ne pakattua. Me lähdemme nyt käymään Tetsun luona.”

~*~

Tetsun koti osoittautui aivan toisenlaiseksi kuin Jui oli kuvitellut. Ensinnäkään se ei sijainnut Cryptic Tokyon sokkeloissa vaan hyvämaineisessa kaupunginosassa, jonka asukaskunta vaikutti koostuvan lähinnä ylemmästä keskiluokasta. Toisekseen Tetsun koti ei ollut mikään kerrostaloasunto, kuten shiranai oli luullut, vaan kolmikerroksinen talo, joka edusti 1800-luvun ensimmäisen puoliskon länsimaista arkkitehtuuria. Talo oli rakennettu punaisista tiilistä, ja siinä oli neljätoista sievää, valkopuitteista ristikkoikkunaa: neljä alimmassa kerroksessa ja viisi sekä toisessa että kolmannessa kerroksessa. Alimman kerroksen ikkunoiden välissä sijaitsi näyttävä kreikkalaistyylinen sisäänkäynti pylväineen kaikkineen. Sen luokse johtivat kadulta tummat kiviportaat, joita reunusti kummaltakin puolelta koristeellinen takorautainen kaide.

”Kaunis koti”, Jui totesi peittelemätöntä ihailua äänessään.
Nero tuhahti. ”Prameileva se on. Tetsun pitää aina päästä tekemään vaikutus.”

Sen sanottuaan vampyyri harppoi kiviportaat ylös ovelle ja painoi muitta mutkitta ovikelloa. Noustessaan portaita pitkin hitaammin perässä Jui kuuli Neron mutisevan itsekseen: ”Ihme, kun hän on edes tajunnut hankkia ovikellon jonkin antiikkisen messinkikolkuttimen sijaan.”

Neron ja Juin ei tarvinnut odottaa kuin lyhyt hetki, ennen kuin oven takaa alkoi kuulua nopeasti lähestyviä askeleita. Seuraavaksi tammipuinen ovi jo avautui, ja hopean ja harmaan sävyiseen asuun pukeutunut tummahiuksinen palvelija kumarsi heille syvään. Kohotettuaan päänsä ja nähtyään, keitä oven takana seisoi, mies päästi yllättyneen äännähdyksen. ”Nero-herra! Mistä tämä äkillinen kunnia? Viime vierailustanne lienee kulunut ainakin viisitoista vuotta.”

”Kuusitoista täsmälleen ottaen, Kenichi”, Nero vastasi viileästi.
”Aivan niin, herra. Ja siksi tämä onkin aivan erityinen kunnia meille”, Kenichiksi kutsuttu palvelija vastasi ja kumarsi uudemman kerran.
”Lakkaa jo pokkuroimasta ja hae sen sijaan isäntäsi paikalle. Tiedät kyllä hyvin, että tulin tapaamaan häntä enkä kuuntelemaan tyhjänpäiväisiä kohteliaisuuksia.”
”Ette ole muuttunut tippaakaan kaikkien näiden vuosien aikana, herra.”

Kenichi kumarsi vielä kerran, ennen kuin kääntyi kannoillaan ja katosi ripein askelin talon syövereihin. Vieraat astuivat peräkanaa sisään ja jäivät sitten eteishalliin odottamaan talon isännän saapumista.

”Että minä vihaan tätä aristokraattista hienostelua”, Nero puuskahti, risti kätensä rintakehälleen ja rupesi naputtamaan tummaa parkettilattiaa kärsimättömästi kenkänsä kärjellä.

Jui ei sanonut mitään, koska vampyyri ei vaikuttanut kaipaavan minkäänlaista vastausta häneltä. Kommentoinnin sijaan hän keskittyi ihastelemaan avaran eteishallin sisustusta, joka kieli sekä varakkuudesta että hyvästä mausta. Tetsu vaikutti olevan aivan eri maata kuin Nero, jota tyylikäs sisustus kaikkine tarkkaan harkittuine yksityiskohtineen ei selvästikään olisi voinut vähempää kiinnostaa. Toisaalta eipä vampyyrikaksikon erilaisuus kai ollut ihmekään, olihan Nero viime yönä kertonut, että Tetsu oli varakkaan ja vaikutusvaltaisen suvun vesa. Tetsua oli epäilemättä kasvatettu pikkulapsesta lähtien estetiikan ystäväksi, toisin kuin Neroa.

Kaksien askelten ääni sai Juin siirtämään katseensa pois syysaiheisesta maisemamaalauksesta, joka oli tyylin perusteella peräisin romantiikan ajan alkupuolelta. Käännyttyään katsomaan äänen suuntaan shiranai sai huomata, että häntä ja Neroa lähestyi Kenichin saattelemana pitkänhuiskea mies, joka vastasi Neron Tetsusta antamaa kuvausta prikulleen. Mies liikkui menneen vuosisadan aristokraattien tapaan elegantisti ja itsevarmasti, turhia kiirehtimättä, oman arvonsa hyvin tuntien. Yllään tällä oli huolellisesti prässätyt tummat puvunhousut, hohtavanvalkoinen kauluspaita, musta samettisolmio sekä tyköistuva musta puvuntakki. Jaloissa kiilsivät vastavahatut nahkakengät, ja pitkiä tummanruskeita hiuksia peitti tyylikäs silinterihattu. Kaikki tulijassa suorastaan huokui vanhan ajan arvokkuutta, jonka myöhemmät sukupolvet olivat hiljalleen tyystin kadottaneet edistysvimmassaan.

”Ah, Nero-ystäväiseni! Pitkästä aikaa! Mikä suo minulle tämän odottamattoman kunnian?” Tetsu tiedusteli ehdittyään niin lähelle, ettei joutunut enää korottamaan ääntään tullakseen kuulluksi.
Nero päästi ärtyneen äännähdyksen. ”Älä edes aloita tuohon tyyliin! Minulla ei ole sen paremmin aikaa kuin haluakaan harjoittaa ylikohteliasta puheenpartta kanssasi. Sitä paitsi me tapasimme viimeksi reilu viikko sitten, ellet satu muistamaan, joten tässä on ihan turha puhua mistään pitkästä ajasta. Näen sinua nykyään aivan liian usein.”
Tetsu huokaisi traagisesti. ”Olet aina yhtä epäkohtelias, vaikka olemme olleet ystäviä pidempään kuin ihmisiän ajan.”
”Puhu vain omasta puolestasi siitä ystävyydestä”, Nero napautti.

Aristokraattivampyyri huokaisi toistamiseen syvään. Sitten tämä vaikutti yhtäkkiä huomaavan Juin, joka oli tyytynyt seuraamaan erikoista keskustelua hiljaa sivusta ja odottamaan, mitä tuleman piti. Tetsu kohotti kulmiaan, äännähti kohteliaan yllättyneesti ja astui sitten pari askelta eteenpäin. Juin teki mieli perääntyä, mutta ennen kuin hän ehti tehdä niin, talon isäntä ojensi kätensä, tarttui häntä ranteesta ja nosti hänen kätensä huulilleen. Shiranai jähmettyi aivan liikkumattomaksi, sillä hän luuli vampyyrin aikovan purra häntä. Pureman sijaan hän sai kuitenkin tuntea kevyen suudelman laskeutuvan kämmenselälleen.

”Toivon, että suotte minulle anteeksi sen, etten heti havainnut saaneeni noin hurmaavan vieraan. Iloinen jälleennäkeminen vanhan ystävän kanssa vei huomioni hetkeksi kokonaan, mikä oli tietysti täysin anteeksiantamatonta minulta talon isäntänä, mutta errare humanum est. Ette siis liene kovin loukkaantunut minuun?”

Jui tuijotti pitkän hetken sanattomana aristokraattia. Tuollaista käytöstä hän oli kaikkein viimeiseksi osannut odottaa Neron vampyyritoverin taholta. Hän oli pikemminkin kuvitellut saavansa pelätä henkensä puolesta, kuten Ayukawan kanssa. Hän oli saanut Neron puheista sellaisen kuvan, että hänen verensä oli vampyyrien mielestä erityisen herkullisen tuoksuista. Ilmeisesti niin ei kuitenkaan ollut, kun kerran Tetsu ei osoittanut minkäänlaista halua käydä hänen kurkkuunsa kiinni ja imeä häntä kuiviin. Kenties vampyyreillä oli erilaisia makuja veren suhteen, aivan kuten ihmisillä oli ruoan ja juoman suhteen.

Jui toipui viimein hämmennyksestään sen verran, että sai hitusen epävarmasti lausuttua: ”En tietenkään.”
”Mikä helpotus!” Tetsu huokaisi ja painoi kummankin kätensä rintakehälleen, sydämensä päälle. ”Olisi ollut niin kovin valitettavaa, jos kaikki välillämme olisi ollut menetetty heti alkuunsa. Mutta onneksi kohtalo oli tällä kertaa armelias ja antoi karkean etikettivirheeni minulle anteeksi. Näin ollen voinen siis mitä nöyrimmästi ehdottaa pientä tutustumista?”

Jäämättä odottamaan myöntävää vastausta vampyyri jatkoi: ”Olen Tetsu, kuuluisan Minamoto-klaanin perillinen ja tämän talon valtias. Saanen tiedustella teidän nimeänne?”
”Jui”, shiranai vastasi edelleen enemmän kuin hieman hämmennyksissään toisen miehen ylenpalttisen kohteliaan puhetavan takia. Kukaan ei ollut koskaan puhunut hänelle tuolla tavalla.

”Nimenne on yhtä kaunis kuin olemuksenne”, Tetsu totesi ja suuteli häntä uudemman kerran kämmenselälle, tällä kertaa hiukan edelliskertaa pidempään. Jui tunsi kevyen punan kohoavan väkisinkin kalpeille poskilleen. Tuntui yhtä aikaa sekä kummalliselta että imartelevalta saada moista huomiota osakseen. Tetsu oli vieläpä sangen komea mies hienostuneen jylhine ylhäisöpiirteineen ja älykkäine tummine silmineen…

”Nyt riittää, Tetsu!” Nero ilmoitti äkisti peittelemättömän uhkaavaan sävyyn.
Jui ja Tetsu kääntyivät kumpikin yllättyneinä katsomaan Neroa, jonka silmät olivat kaventuneet varoittaviksi viiruiksi punasankaisten silmälasien linssien takana.

”Mitä minä muka tein väärin? Minähän vain suoritin kaikkea kohteliaisuutta noudattaen tutustumista, kun sinä et ymmärtänyt esitellä minua tälle ihastuttavalle olennolle”, Tetsu puolustautui aimo annos loukkaantumista äänessään. Juin oli kuitenkin vaikeaa sanoa, oliko loukkaantuminen aitoa vai ei, sillä pitkänhuiskealla vampyyrillä vaikutti olevan taipumusta hienoiseen teatraalisuuteen.

”Sinä ja sinun tutustumisesi kyllä tiedetään! Suur-Tokiossa ei takuulla ole ainuttakaan vampyyriä, joka ei tuntisi valloittajan mainettasi. Jui on kuitenkin minun omaisuuttani, joten sinun on parasta pitää ahnaat sormesi irti hänestä, jos haluat pitää kyseiset sormet tästä eteenpäinkin käsiesi jatkeina”, Nero tokaisi kylmästi.
”Ei ole tarpeen ruveta herjaamaan ja uhkailemaan tuolla tavalla. Kyllä minä vähemmästäkin ymmärrän”, Tetsu vastasi nyrpeään sävyyn ja päästä irti shiranain kädestä, jota oli yhä pidellyt otteessaan.
Neron vastaus oli pureva: ”Voit todistaa ymmärryskykysi lakkaamalla teeskentelemästä loukattua pyhimystä, kun me kumpikin tiedämme, että olet todellisuudessa kaikkea muuta.”

”Kuinka kovaa kieltä käytätkään minusta!”
”Ikään kuin et olisi kaikkien näiden vuosien aikana ehtinyt tottua siihen. Sitä paitsi en ole sanonut mitään, mikä ei pitäisi paikkaansa.”
Raskas huokaisu. ”Joskus ihmettelen, miksi edes yritän kanssasi, kun saan palkakseni kiitoksen sijaan tuollaisia julmia sanoja.”
”Lakkaa jo esittämästä marttyyriä! Alat taas kerran käydä hermoilleni iänikuisine metkuinesi. Kunhan vain painat mieleesi, että Jui on minun ja vain minun omaisuuttani, niin saamme tämän tapaamisen hoidettua ilman tarpeettomia välikohtauksia.”

”Lakkaa sinä puolestasi esittämästä, että omistat minut. Minä en kuulu sinulle!” Jui tiuskaisi yhtäkkiä väliin. Shiranai oli siihen asti seurannut vaiti vampyyrien nokittelua, mutta nyt hänen mittansa oli viimein täyttynyt. Miten Nero saattoi puhua hänestä Tetsun edessä kuin hän ei olisi ollut ajatteleva ja tunteva olento vaan pelkkä kallisarvoinen esine, johon kellään muulla kuin omistajalla ei ollut lupaa koskea!

Vampyyrit lopettivat kinastelunsa siihen paikkaan ja kääntyivät äkillisestä keskeytyksestä yllättyneinä katsomaan häntä. Yllätyksestä toivuttuaan Tetsu vilkaisi vahingoniloisesti Neroa, joka vastasi katseeseen kiukkuisesti, ennen kuin kääntyi vankinsa puoleen ja tokaisi tylysti: ”Kukaan ei käsittääkseni kysynyt mielipidettäsi, verisäiliö.”

Tetsu henkäisi järkyttyneesti. ”Kuinka saatat nimitellä noin taivaallisen kaunista olentoa tuolla tavalla? Ei ihme, ettei hän halua kuulua sinulle, kun kohtelet häntä kaltoin!”
”Minä saan kohdella häntä ihan miten vain tahdon, se asia ei kuulu sinulle millään muotoa”, Nero ärähti.
”Mutta nuo vaatteet, nehän ovat aivan liian isot hänelle! Eivät ne tuo hänen sievää varttaan oikeuksiinsa. Ja hän on niin laihakin, posket kuopalla ja ranteet kuin luurangolla konsanaan! Et kai sinä vain pidä häntä nälässä?”
”Pidä sinä huoli omista asioistasi!”

Tetsu pudisti päätään ja huokaisi traagisesti. ”Anna minulle pari tuntia aikaa, niin laitan Kenichin ottamaan Juista mitat ja käymään ostamassa sopivankokoisia vaatteita hänelle. On sääli, että noin lumoava olento joutuu kulkemaan sinun vanhoissa ryysyissäsi.”
”Eivät ne mitään ryysyjä ole! Sitä paitsi Jui on vanki eikä kunniavieras. Hän saa olla kiitollinen siitä, ettei joudu enää käyttämään Kisakin hänelle pukemia riepuja.”

Jui sävähti vaistomaisesti kuullessaan Neron mainitsevan punatukkaisen tiedemiehen nimen. Tarkkasilmäinen Tetsu huomasi tietenkin heti shiranain reaktion ja tarttui siihen innokkaasti. ”Ja pelotteletkin häntä kaiken muun hyvän lisäksi!”
”Ei kai se minun vikani ole, jos hän säikkyy omaa varjoaankin”, Nero vastasi kireästi.
Aristokraattivampyyri pudisti surumielisen näköisenä päätään. ”Sinä et ymmärrä ollenkaan, miten häntä pitäisi kohdella. Tuollainen julmuus ei johda mihinkään. Jos hän olisi minun vieraani…”

Tetsu ei kuitenkaan saanut koskaan tilaisuutta päättää lausettaan, sillä juuri sillä hetkellä Neron kärsivällisyys loppui ja tämä läimäytti nyrkkinsä täydellä voimalla vieressään seisovan pienen, siron puupöydän keskelle, niin että hauras pöytälevy halkesi keskeltä kahtia. Lankesi täysi hiljaisuus, jonka aikana kaikki tuijottivat eriasteisesti yllättyneinä hajonneen huonekalun palasia. Jui nielaisi ja otti askeleen taaksepäin. Juuri nyt ei vaikuttanut turvalliselta olla Neron lähettyvillä.

Painostavan äänettömyyden rikkoi lopulta Tetsu, joka totesi surumielisesti päätään pudistaen: ”Tuon olisit kyllä voinut jättää tekemättä. Pidin tuosta pöydästä melkoisesti.”
”Mielestäni tein hyvin selväksi sinulle, etteivät Juita koskevat asiat kuulu sinulle”, Nero tokaisi töykeästi, antamatta tuumaakaan periksi.
”Luonnollisesti. En kuitenkaan voinut olla esittämästä inhimillistä huoltani hänen hyvinvointinsa vuoksi.”
Nero tuhahti pilkallisesti. ”Sinä ja inhimillinen huoli ette sovi samaan lauseeseen. Juille voit kyllä esittää aitoa herrasmiestä, mutta minä tiedän tasan tarkkaan, mihin sinä pyrit käytökselläsi. Ei sinua Juin hyvinvointi kiinnosta vaan hänen verensä, jota tahtoisit kernaasti päästä maistamaan. Tiedän, että lukemattomat tokiolaisnaiset ovat langenneet pauloihisi ja saaneet maksaa siitä hengellään. Ei sillä, että se minua liikuttaisi, minun puolestasi saat raadella vaikka jokaisen tokiottaren kaulan auki ja hekumoida heidän elämänlämpöisellä verellään. Minulla ei kuitenkaan ole aikomustakaan antaa sinun tehdä samaa Juille.” Loppua kohti silmälasipäisen vampyyrin ääni muuttui avoimen uhkaavaksi.

Tetsu katsahti lattiaan ja huokaisi syvään, aivan kuin olisi tullut pahasti väärinymmärretyksi. Sitten aristokraattivampyyri kuitenkin nosti katseensa takaisin vanhan ystävänsä silmiin ja kysyi muuttuneeseen sävyyn, josta kaikki aiempi teennäisyys oli karissut: ”Mistä sinä oikeastaan tulit minun kanssani keskustelemaan, Nero?”
”Puhuisin siitä mieluummin kahden kesken. Minusta tuntuu, että pystyt keskittymään asiaani paremmin, jos Jui ei ole vieressä viemässä huomiotasi muualle.”
Tetsu nyökkäsi niukasti. ”Tehkäämme kuten toivot.”

Sen sanottuaan pitkänhuiskea vampyyri kääntyi lähettyvillä odotelleen palvelijansa puoleen ja sanoi tälle: ”Ole hyvä ja opasta Jui yhteen kolmannen kerroksen makuuhuoneista. Kun hän on sisäpuolella, lukitse ovi ja käy sitten hakemasta keittiöstä jotakin syötävää ja juotavaa hänelle. Ei kuitenkaan viiniä, sillä en usko, että sievä vieraamme kestäisi sitä kovin hyvin.”
”Kyllä, herra.” Kenichi vastaanotti määräykset kumartaen, astui muutaman askeleen eteenpäin ja tarttui Juita käsivarresta. Ote oli kohtelias mutta vastaansanomaton.

Tummahiuksinen palvelija oli jo kääntynyt ympäri johdattaakseen shiranain yläkertaan, kun Nero avasi suunsa. ”Kenichi.”
Puhuteltu kääntyi takaisin ylempiensä puoleen ja kohotti kysyvästi kulmiaan. ”Niin, herra?”
”Jos löydän hampaanjälkesi Juin kaulalta, revin raajasi yksi kerrallaan irti. Onko tämä asia selvä?”
”On, herra, hyvin selvä”, Kenichi vastasi ja kumarsi syvään. Sitten palvelija käännähti uudelleen ympäri ja lähti päättäväisesti luotsaamaan shiranaita kohti ylempiin kerroksiin johtavaa leveää portaikkoa. Katsahtaessaan avuttomana olkansa yli Jui näki Tetsun ja Neron katoavan yhdestä eteishallin monista ovista tilavan talon sisempiin osiin.

~*~

Kaikki oli punaista. Suorastaan suloisen, hehkuvan, kauniin ja himoavan punaista. Juuri sellaista väriä, joka hillitsi vampyyrin verenjanon mutta sai sen tavallaan myös kasvamaan. Verisuonet tykyttämään ja aistit terävöitymään. Mielen ajattelemaan vampyyrin sisintä olemusta. Sitä kaikkea Tetsun salongin punaiset seinät pystyivät tekemään. Ne herättivät epävarmimmankin vampyyrin nautinnolliset vaistot. Niin pelottavalta kuin se kuulostikin, tuo salonki oli Neron suosikkihuone Tetsun prameassa asunnossa kaikkine punaisen eri sävyineen. Punainen väri oli se, jonka äärellä vampyyrinkin riekaleinen sielu lepäsi.

”Istuudu, ole hyvä”, Tetsu kehotti ystäväänsä suljettuaan salongin tammipuiset ovet heidän jäljessään. ”Kenichi tuo meille tuota pikaa teetä. Pidäthän sinä siitä yhä?”
”En edes muista, milloin olen viimeksi juonut teetä”, Nero hymähti marssiessaan salongin nojatuoleja kohti. Hän oli jo valinnut huonekalujen joukosta tietyn tuolin, jonka pehmeyteen hän aikoi upottautua. ”Siitä tuntuu olevan pieni ikuisuus.”
”Oi, tulee ihan vanhat ajat mieleen!” toinen vampyyri innostui muistelemaan astellessaan samalla peremmälle salonkiin Neron jäljessä. ”Muistatko, kun joimme teetä silloin ennen vanhaan kuin länsimaalaiset aatelismiehet?”
”Muistanhan minä, Tetsu. Niitä 1800-luvun katkeria litkuja ei voi unohtaa.”
”Jos se vuosisata ja sen sulostuttava tunnelma olisivat vielä olemassa, joisit yhä teetä kanssani”, Tetsu totesi lähes huokaisten muistoilleen, joita sävytti jo ajan kellastuttama väritys. ”Mikä ikuisuus niistä ajoista tosiaan on… Nyt jäljellä ovat vain me ja hopeinen teekannuni, jonka pihistin silloin eräältä uhriltani.”
”Tetsu”, Nero sanoi istuuduttuaan vihdoinkin tummanpunaiselle nojatuolille. ”Sinä olet toivoton romantikko.”
”Kiitän, arvon kiivasmielinen erakkoni.”

Silmälasipäinen vampyyri tuhahti ystävänsä kaunopuheille ja käänsi katseensa mittailemaan Tetsun salongin seiniä ja huonekaluja lähes hajamielinen ilme kasvoillaan. Hän oli aivan hiljaa, mikä ei ollut Tetsusta yhtään yllättävää. Hän oli tottunut siihen, että toinen vampyyri vaipui aatoksiinsa hänen seurassaankin.

Mitä Nero sitten ajatteli? Sitä, kuinka kaikki oli ja ei ollut ennallaan tässä huoneessa, jota hän oli joskus kehdannut sanoa ajattomaksi rauhan tyyssijaksikin. Niistä sanoista tosin oli jo kauan, hyvin kauan. Siitä, kun Nero oli viimeksi käynyt toisen kotona, oli melkoisesti aikaa. Vaikka suurin osa huoneesta näytti muuttumattomalta, tuntui salongissa olevan jotain aivan uutta ja nykyaikaista. Vai oliko se vain harhaa? Kuvitteliko Nero vain kaiken? Tetsuhan oli aina ollut niin kiintynyt siihen kirottuun 1800-lukuun, varsinkin länsimaiseen tyyliin. Se oli aina saanut näkyä hänen puvustuksessaan ja talossaankin.

Salonki näytti silti muuttuneen hieman niistä ajoista, kun Nerokin oli ollut vielä varma omasta olemuksestaan. Tämä huone ei enää herättänyt hänessä ajatusta, että hän tuntisi itsensä läpikotaisin. Oliko jokin asia tosiaan muuttunut? Dramatiikkaa tihkuneet taulut vaihtuneet uusiin, kubistisiin töihin? Mahonkinen kirjahylly mädäntynyt ja kirjat vaihtuneet dekkareihin? Huonekalut näyttivät edelleen samoilta: antiikkisilta ja pehmoisilta. Takassa ei palanut tuli tälläkään kertaa. Ei siinä tainnut juuri koskaan palaa Tetsun tulikammon vuoksi.

Jos muuttunut tunne ei johtunut noista seikoista, niin mikä sitten oli syynä? Mikä tässä huoneessa tuntui muuttuneen niin peruuttamattomasti, että Nero tunsi itsensä vieraaksi? He olivat nähneet useimmiten kaupungilla, se myönnettäköön. Vierailuihin Tetsun kaupunkipalatsissa ei ollut ollut syytä sen jälkeen, kun Nero oli jättänyt muut kaltaisensa taakseen ja lähtenyt omille teilleen.

Vampyyrin tuima katse pysähtyi tarkkailemaan huoneen nurkassa lymyävää ikivanhaa gramofonia. Sen suuri hopeinen äänitorvi kiilsi niin kirkkaasti, että siitä heijastui muiden esineiden kuvajaisia. Nero pystyi näkemään sen istumapaikaltaan saakka, ja hän istui suhteellisen kaukana huoneen keskiosissa.

Tetsu seuraili vaivihkaa vieraansa katsetta ja hymyili mielissään toisen kiinnittäessä huomiota nurkassa olevaan soittopeliin. Antiikkinen levysoitin oli hänen kokoelmansa ylpeys, siitä hän ei luopuisi edes henkensä uhalla. Soittimessa oli tiettyä tunnearvoa, sillä se oli viime aikoinakin soittanut monet kerrat Tetsun surullisimmat aatokset julki, kun hän aamun valjetessa saapui saalistusretkiensä jälkeen kotiin.

Nero ei sanonut mitään, katseli vain soitinta muistellen samalla niitä aikoja, kun hänen ystävänsä oli hankkinut levysoittimen. Tai pikemminkin varastanut rikkaalta aatelismieheltä, jonka he olivat yhteisvoimin tappaneet. Palkkioksi työstään he olivat siepanneet matkaansa myös miehen gramofonin ja kuluttaneet monet hetket sen äärellä tajuttuaan, miten vekotin toimi. Ne hetket olivat kultaisia, ruostumattomia muistoja ennen lopun aikoja.

”Sinulla on yhä tuo vanha gramofoni”, Nero sanoi viimein Tetsulle, kun Kenichi oli saapunut tuomaan isännälleen ja tämän vieraalle teetä. Päivän sana oli ikuinen klassikko, kirsikankukkatee, jota palvelija tarjoili hopeisesta teekannusta kaataen. Kenichi asetteli pienelle puupöydälle herrojen luokse myös lautasellisen skonsseja ja muutaman leivoksen hyvin englantilaiseen tyyliin. Tee höyrysi kuumana valkoisissa posliinikupeissa, joissa oli kauniita, koukeroisia kuvioita. Väriltään kupit olivat siniset kuin ohuet verisuonet.
”Niin, minulla on se vieläkin”, pitkänhuiskea vampyyri myönsi kiiteltyään palvelijaansa. ”En minä raaski koskaan luopua siitä. Voisimme itse asiassa kuunnella musiikkia tässä samalla? Mitäs sanot, vanhojen hyvien aikojen muistoksi vaikkapa?”
”Mikäs siinä”, Nero suostui ykskantaan. ”Antaa se vähän taustahälyä keskustelullemme.”
”Vai niin…” Tetsu sanoi viittilöidessään samalla Kenichille. ”Laittaisitko Andrea Bocellin vinyylin soimaan, ystäväiseni?”
”Kuten haluatte, herrani”, palkollinen vastasi nöyrään sävyyn, kumarsi pienesti ja kiirehti sen tehtyään kirjahyllyllä olevan levykokoelman luokse.

Aikansa etsittyään Tetsuun verrattuna suhteellisen pienikokoinen mies löysi etsimänsä: Andrea Bocellin levyn vinyyliversion. Levyn kotelo oli kokenut kovia aikojen saatossa, vaikka Tetsu ei ollut muuttanut montaakaan kertaa pitkän elämänsä aikana. Kenties Bocellin levyä oli vain soitettu muita vinyylejä enemmän…

”Onko toivekappaletta?” Kenichi kysyi vedettyään mustan vinyylin ulos kuoresta ja asetettuaan sen varovasti levylautaselle. Hän pelkäsi aina, että tekisi pienenkin naarmun isäntänsä kallisarvoisiin levyihin. Siksipä tiskijukkana oleminen ei kuulunut hänen mielipuuhiinsa.
”Laita vain alusta soimaan”, talon herra pyysi. ”Meillä on varmasti paljon puhuttavaa Neron kanssa, ja Bocellia kuuntelee mielellään useammankin kappaleen verran.”

Kenichi poistui huoneesta tuota pikaa Tetsun kiitosten saattelemana. Palvelijan lähdettyä alkoi musiikki soida huoneessa melkein saman tien. Nero kuuli, kuinka italialainen mies alkoi laulaa mahtavalla äänellään orkesterin säestämänä. Ikävä kyllä kuuntelija ei ymmärtänyt sanakaan italian kieltä, jolla laulut oli esitetty. Nero päätti kuitenkin olla kiinnittämättä herra Bocellin laulamiseen sen enempää huomiota. Tetsu oli paljon tärkeämpi.

”Kaunista tämä Bocellin äänen kuuntelu”, pitkätukkainen mies kehui ylitsevuotavasti siemaistuaan nautinnollisen kulauksen teestään. Nähtyään Neron mitäänsanomattoman ilmeen hän ymmärsi kuitenkin nopeasti vaihtaa puheenaihetta. Kuten Tetsu oli arvellutkin, toista vampyyriä ei kiinnostanut klassinen musiikki niin kuin häntä itseään. Tai no, Bocelli oli poikkeus upean äänensä ja tenhoavien sävelmiensä takia. ”Niin, mistä sinä tahdoitkaan puhua, Nero? Tulitte niin yllättäen tänne minun luokseni. Pakko myöntää, että olen aika ymmälläni. Et sinä ole tehnyt näin enää pitkiin aikoihin.”
”Miten?” Nero kysyi.
”Tullut yllättäen tapaamaan minua”, Tetsu sanoi. ”Mitä nyt tässä lähiaikoina, kun sinun… shiranai-kiinnostuksesi on herännyt.”

Tetsu ei kehdannut möläyttää olevansa tietoinen ystävänsä sairaudesta, joka varmasti oli yksi syy miehen erakoitumiseen ja tylyyn käytökseen. Kieltämättä Tetsu oli ollut aika hyvillään nähtyään Juin Neron matkassa. Shiranaita tosiaan oli olemassa muuallakin kuin ihmisten keksimissä saduissa. Jui oli ainoa, joka voisi auttaa Neroa tämän sairauden kanssa.

”Ihan kuin minun kiinnostukseni Juita kohtaan olisi rinnastettavissa perhosten tai postimerkkien keräilyyn”, Nero tokaisi viedessään teekupin huulilleen. Hän kumosi aimo annoksen lämmintä juotavaa kurkustaan alas. Teen jälkimakuna oli kirsikankukan makeus.
”En minä kyllä näe sinua keräilemässä shiranaita sen paremmin kuin perhosiakaan”, Tetsu totesi hetken hiljaisuuden jälkeen. ”Vaikkakin Jui on hyvin kaunis olento. Jos minun pitäisi kuvata kuolemattomuutta yhdellä sanalla, valitsisin Juin. Hän on kerrassaan henkeäsalpaava ilmestys-”
”Tahdotko sinä nyt vain ylistää Juita minulle noin tuhannennen kerran tämän tunnin aikana, kun olemme luonasi olleet? Kummalla tässä muka oli puheenvuoro?”
”Ah, suo anteeksi, vanha ystäväni. Seuralaisesi on vain niin ihastuttava. Ja minä kun jo uskoin, että shiranait olisivat vain huhupuhetta.”
”Ja minä se taasen menin uskomaan sinun höpinöitäsi ja kävin katsomassa, olisiko Kisakilla shiranaita. Loppu onkin meidän osaltamme historiaa.”
”Niin, miten teillä muuten menee?”

Nero käänsi katseensa pöydästä Tetsuun. Ruskeat silmät tuijottivat toista miestä hämmästyneinä, kuin shiranain kaapannut vampyyri ei olisi ymmärtänyt Tetsun sanoja tosiksi. Kaiken kukkuraksi vampyyri tunsi, kuinka skonssin palanen jäi kiinni kurkkuun.
”Mitä sinä tuolla tarkoitat, Tetsu? Luuletko, että minulla olisi jotain romanttista meneillään Juin kanssa?” Nero kysyi hölmistyneenä, kun oli saanut kakaistua keksin murenat pois kurkustaan. ”Äläkä taas aloita sitä voi-kuinka-Jui-on-niin-kaunis -höpötystäsi, kiitos.”
”Se olisi vain kohteliaisuus”, Tetsu korjasi hymyillen samalla ovelasti. Hän asetti siron teekupin takaisin pöydälle. Hän oli jo melkein juonut kuppinsa tyhjäksi mutta päätti pitää juomisesta nyt taukoa voidakseen keskittyä Neron kanssa puhumiseen. ”En tosin vihjaa sanoillani mitään sen ihmeellisempää kuin että miten teillä menee. Onko yhteiselämä ollut helppoa?”
”Kiitos kysymästä, mutta ei”, Nero mutisi silmälasiensa asentoa korjaillen. ”Jui osaa olla hankala tapaus, tosin en minäkään mikään täydellinen asuinkumppani ole. Olemme vain hyvin erilaiset, mutta etenemme askel kerrallaan, siinä se.”
”Naseva vastaus”, toinen totesi ykskantaan.
”Niin onkin. Sinun ei tarvitse tietää meistä enempää.”
”Vai niin. Voisit kuitenkin kohdella häntä paremmin. Tulisitte varmaan vähän paremmin toimeen, jos teidän välillänne vallitsisi kunnon ystävyyssuhde.”
”Sinä ja sinun ystävyyssuhteesi. Jos eläisit itse sen jukuripään kanssa, ymmärtäisit minua paremmin.”
”Miettisit nyt kuitenkin. Jui tottelisi sinua varmasti.”
”Mietitään, mietitään. Mutta lakkaa sinä jo hokemasta hänestä, Juin asiat eivät kuulu sinulle.”

Tetsu loi virneen, jonka Nero tiesi tarkoittavan jotain muuta kuin kohteliasta ymmärrystä vaikenemisen suhteen. Toinen vampyyri oli jo kehitellyt mielessään ties minkälaisia teorioita kaksikon suhteen, siitä Nero oli varma. Hän ei tosin raaskinut puhua asiasta sen enempää, sillä muuten hän ja Jui eivät pääsisi ikinä pois Tetsun hoteista.

”Minulla on kuitenkin aavistus…” vieraana oleva vampyyri jatkoi puhettaan. ”Minua epäilyttää suuresti se, miksei Kisaki ole lähettänyt peräämme ketään. Luulisi, että hän tahtoisi kallisarvoisen ja harvinaisen shiranainsa takaisin.”
”Mistä sinä niin päättelet? Kai hänellä nyt on muitakin koekaniineja”, Tetsu hymähti siemaistuaan taas teetään.
Nero loi merkitsevän katseen toisen suuntaan.
”Ei siellä laboratoriossa ollut muita kuin Jui”, hän sanoi vakavasti. ”Kaiken kukkuraksi siellä suorastaan löyhkäsi kuolemalta.”
Talon isäntä katsahti vieraaseensa ensin epäuskoisesti, sitten vakavoituen. Nautiskelevan mairea ilme haihtui hänen komeilta kasvoiltaan, kun Tetsu katsoi Neron leimuaviin silmiin, jotka tuijottivat häntä tuimasti takaisin. Elegantti verenimijä laski teekupin pöydälle ja jäi miettimään kuulemaansa.

”Olet kyllä oikeassa”, Tetsu sanoi viimein. ”Luulisi tosiaan, että teitä jahtaisi jo kokonainen armeija.”
”Oletko kuullut mitään epäilyttävää viime aikoina?”
”Tarkoitatko juoruja vai yhteisömme kuulumisia?”
”Mikä ne muka eroavat toisistaan?”
”Aika monellakin tavalla. Mutta jos tässä vakavuudessa pysytään, niin onhan minulla kerrottavaa. Olet kuulemma hakannut meidän vampyyriprinssimme Ayukawan. Pitääkö tämä paikkansa, Nero?”
”Pitää”, nimeltä mainittu töksäytti vähääkään häpeilemättä. ”Olkoon se opiksi kaikille niille, jotka yrittävät koskea Juihin ilman minun lupaani.”
”Hui kun pelottaa”, Tetsu totesi leikkisästi. ”No, joka tapauksessa maineesi pahemmanpuoleisena tappelijana on jo levinnyt yhteisömme keskuudessa. Tiedät varmaan hyvin, kenen ansiosta?”

Nero huokaisi päätään pudistellen.
”Olisiko itse herra Ayukawa?”
”Nimenomaan. Ja hänpä onkin värittänyt tarinaa oikein urakalla. Minua suorastaan naurattaa kuunnella, kuinka se mies on tehnyt sinusta mielikuvituksensa avulla lähes supersankarin. Olet tätä menoa kuumempaa tavaraa kuin Teräsmies, Nero.”
”Miksen koe tuota imarteluksi?” toinen verenimijä jupisi haudatessaan kasvonsa kämmeniinsä. Nolostuksen aalto pyyhkäisi hänen ylitseen, kun hän kuvitteli Ayukawan kertomassa tappelun yksityiskohtia silmät lautasen kokoisina. Nuoret vampyyrit olisivat tietenkin haltioissaan, mutta muut vain pyörittelisivät silmiään vampyyriyhteisön virallisen juorukellon uusimmille jutuille.

”Olen aina ollut sitä mieltä, että Ayukawalla olisi loistava ura elokuvien parissa”, pidempi mies jatkoi toisen yhä nolostellessa kuulemaansa. ”Ayukawassa on kaikki elokuvavampyyriltä vaadittavat ominaisuudet: arkussa nukkuminen, vanhanaikaiset vaatteet, nuorten neitojen metsästys…”
”Sinäkin teet niin”, Nero huomautti. ”Sinähän olet ihan lääpälläsi Tokion naisiin.”
”Sitä ei lasketa”, toinen tokaisi laskiessaan sormillaan Ayukawan kliseisiä piirteitä, joiden avulla draaman kruunattomasta kuninkaasta olisi tullut elokuva-alan kirkkain kiintotähti sitten 2000-luvun alkupuolen nuorisoidolien. ”Mutta Ayukawa voi olla vaaraksi sinulle ja Juille, jos ette tahdo Kisakin mahdollisia verikoiria kintereillenne.”
”En ole vielä valmis luopumaan Juista”, lyhyempi vampyyri myönsi. ”Tarvitsen häntä vielä. Mitä minun pitäisi tehdä, Tetsu?”

Nimeltä mainittu vampyyri katsahti puhujan suuntaan mielissään.
”Tiedätkös, minä niin rakastan tätä kohtaa keskusteluissamme, kun sinä myönnät tarvitsevasi minun apuani”, aristokraatti mainitsi ääneen silmät säihkyen. Tai sitten tummien silmien yllättävä kiiltävyys johtui huoneen lampuista, jotka paloivat kirkkaasti päivälläkin.
”Nyt voin sanoa olevani oikein otettu minua kohtaan osoitetusta kunnioituksesta”, Nero tokaisi sarkastiseen sävyyn. ”Voisitko kertoa huikean ideasi minullekin? Olet varmaan jo punonut mestarillisen juonen ystävääsi auttaaksesi.”

Tetsu vaikeni ja mietti asioita hetken aikaa itsekseen. Hän vaipui aatoksiinsa perin pohjin, sulki silmänsäkin saadakseen olla hetken aikaa aivan yksin omien ajatustensa kanssa. Nero tiesi, että hänen kuului vain odottaa vastausta jonkin aikaa. Niinpä hän antoi katseensa taas kierrellä salongissa. Taustalla soi edelleen Andrea Bocelli, jonka levy vain pyöri ja pyöri soittimessa. Gramofonin neula rahisi naarmuttamatta levyä sen enempää. Viulujen ääni kaikui huoneessa laulajan äänen vallatessa silti suurimman osion musiikista. Soitanto antoi aina jonkin verran myöten mahtavan äänen edessä mutta pysyi taustalla vahvana ja taipuvaisena kuin kaislameri. Tee alkoi jäähtyä kannussaan, Nero kaatoi itselleen lisää juotavaa. Pöydällä olevalla lautasella oli vielä muutama keksi jäljellä, mutta vieras päätti olla syömättä enempää.

”Suosittelisin, että pysytte kotonasi”, Tetsu sanoi viimein.
”Jouduimme lähtemään sieltä juuri Ayukawan takia”, Nero vastasi saman tien. ”Olimme viime yön krematoriossa mutta emme voi jäädä sinne loppuiäksemme. Se ei ole turvallinen paikka. Eikä Jui pahemmin pitänyt siitä, vaikka kuinka yritin vakuutella häntä.”
”Kieltämättä tuo lisää vähän kapuloita rattaisiin”, toinenkin myönsi. ”Perhanan Ayukawa, tunkee nenänsä aina joka paikkaan…”
”Olen samaa mieltä”, Nero yhtyi manaamiseen.
”Tiedän kyllä yhden paikan, jossa voisitte piileskellä Kisakilta. Se on vähän matkan päässä taloltani, mutta sitä paikkaa ei tiedä moni yhteisöstämme. Ei edes Ayukawa. Vain hänen ylhäisyytensä Teru ja minä. Sekä Sono…”

Puhujan ääni haipui, kun hän mainitsi nuoren vampyyrin nimen. Nero näki, että hänen ystävänsä katse muuttui hetkessä surulliseksi ja kasvojen ilme apeaksi. Pitkätukkainen vampyyri näytti siltä kuin hän olisi menettänyt kaiken maailmassaan.

”Mitä Sonolle on tapahtunut?” Nero kysyi viimein, kun toinen pysyi jälleen aivan liian kauan vaiti.
Tetsu huokaisi raskaasti. Hän katsahti yhden kerran ikkunan suuntaan ja pysyi aatoksissaan. Nero saattoi nähdä, että toisen vampyyrin silmissä oli kyyneleitä. Tetsun sormet puristautuivat nyrkkiin, ennen kuin hän sai sanotuksi sanat, jotka pistelivät yhä hänen sydäntään kuin orjantappurat piikkikruunussa.

”Sono on kuollut.”

Neron silmät laajenivat hämmästyksestä. Hän ei tuntenut Sonoa kovin hyvin mutta tiesi nuorukaisen merkitsevän Tetsulle hyvin paljon. Tetsu oli usein kertonut nuoresta vampyyristä, kun hänen ja Neron tiet olivat kohdanneet. Kauniskasvoisella nuorukaisella oli erityinen paikka Neron vanhan ystävän sydämessä. Tosin Tetsu ei ollut koskaan suostunut myöntämään, millaisia tunteita hänellä oli nuorta miestä kohtaan. Nyt taisi kuitenkin olla liian myöhäistä kertoa syvimmistä tunteista toiselle.

”Miten se on mahdollista?” Nero kysyi lähes kuiskaten. ”Miten hän voi olla kuollut?”
”Luulenpa, että joku haluaa harventaa vampyyrien joukkoa”, Tetsu sai sanotuksi surultaan. ”Sono-parka oli väärässä paikassa väärään aikaan. Hän oli niin viaton… Kuka saattoi olla niin julma, että tappoi maailman kauneimman äänen?”

Tetsu hieroi silmiin kihonneet kyyneleet pois ja yritti koota itsensä kertoakseen Nerolle vaarasta, joka tuntui uhkaavan vampyyrejä.

”Nero, sinun pitää olla varovainen”, toinen sanoi vakavalla äänellä. ”Joku tuolla jossain Tokion kaduilla vainoaa meitä. Sinä voit hyvinkin olla seuraava kohde, nyt kun sinulla on Jui mukanasi. Pidä huoli, ettei hän joudu tulilinjalle tässä ihmisten ja vampyyrien välisessä sodassa. Hän ei ole siihen mitenkään osallinen, ei millään tavoin! Pidä Juista parempaa huolta kuin minä Sonosta!”

Nero seurasi, kuinka pidempi vampyyri nousi seisomaan kiihtyneen näköisenä. Pitkät sormet takertuivat valkeaan pöytäliinaan ja puristivat kankaan raivoisasti nyrkkien suojaan. Nero tiesi, että suuttuessaan Tetsu osasi olla hyvinkin vaarallinen. Sonon kuolema tuntui olevan asia, joka sai herrasmiehenkin silmät kipunoimaan ja palamaan silkasta vihasta ja katkeruudesta. Nero oli nähnyt ystävänsä noin raivoissaan vain harvoin mutta tiesi sitäkin enemmän toisen vihasta.

Vieras oli jo aikeissa sanoa jotain rauhoittavaa ystävälleen, kun Bocelli pelasti tilanteen. Miehen ääni hiipi katonrajassa ja kajahti sitten täyteen loistoonsa viulujen kauniin sävelen saattelemana. Italiankieliset sanat tuntuivat suorastaan lentävän miehen suusta, kun kappale asteli ylhäisin askelin eteenpäin. Nero ei tunnistanut vieläkään yhtäkään sanaa, mutta Tetsu jähmettyi niille sijoilleen kuuntelemaan ilmeisestikin hyvin kaihoisaa laulua. Viimeistään voimakkuutta kohti kurottava kertosäe sai raivostuneen miehenkin rauhoittumaan ja istuutumaan takaisin paikoilleen.

”En ole koskaan ymmärtänyt italiaa”, Tetsu sanoi viimein, kun oli vetänyt muutaman kerran syvään henkeä ja uppoutunut kuuntelemaan Andrea Bocellin laulantaa. ”En ole koskaan tajunnut oopperan viehätystä.”
”Miksi sitten kuuntelet tätä?” Nero kysyi siemaisten taas kulauksen teestään. Hän kiitti mielessään korkeampia voimia siitä, että musiikki oli saanut hänen ystävänsä rauhoittumaan. Tosin surun riepotteleman suurin energia tuntuikin tuhlautuvan juuri siihen, että vain raivosi surunsa myllerryksessä. Kieltäytyi uskomasta, mitä oli tapahtunut. Ei uskonut menettäneensä jotakuta. Tetsu eli vielä siinä murheen vaiheessa. Nero ymmärsi häntä paremmin kuin hyvin.

”Kun ylhäisyytemme Teru menetti elämänsä rakkauden, hän kuunteli tätä kappaletta usein”, Tetsu selvensi. ”Hän vain kuunteli tätä laulua yhä uudestaan ja uudestaan. En ymmärtänyt häntä. Minä jopa kysyin, miksi hän teki niin. Arvaatko, mitä hän vastasi?”
”No?”
”Teru vastasi, ettei hänen tarvinnut ymmärtää italiaa sanasta sanaan. Laulusta välittyi kaikki se, mitä hän tarvitsi voidakseen pukea surunsa kielelliseen muotoon. Bocellin ääni ja viulujen sävelmä kutoivat surun sanoiksi, joita Teru ei pystynyt lausumaan. Vain tämä yksi kappale pystyi antamaan äänen ikävälle, joka rakkaan menetyksen jälkeen jää jäljelle. Laulun kuultuaan hän ymmärsi. Yksinkertaisesti vain ymmärsi. Ja nyt vihdoin minä käsitän, miksi hän soitti tätä kappaletta niin usein. Nyt vihdoin, kun olen kokenut saman menetyksen kuin rakastettu johtajamme…”

Sen sanottuaan Tetsu vaikeni ja vaipui jälleen omiin ajatuksiinsa. Hän nojasi päänsä vasenta kättään vasten ja nosti tyhjän teekupin hajamielisesti huulilleen kuitenkaan juomatta siitä. Tummasilmäinen, kyyneleinen katse kohdistui kaukaisuuteen samalla, kun kaksikko kuunteli vaitonaisena laulua, jonka nimi oli Con te partiro.

Englanniksi nimi oli Time to say goodbye.

~*~

Tuttu katu oli vielä aavistuksen verran pimeämpi kuin tavallisesti, sillä viimeisiään vedellyt katulamppu oli hänen poissa ollessaan antanut periksi yön mustuudelle. Nuori kuolematon nosti suurikokoista huppuaan aavistuksen verran vasemmalla kädellään nähdäkseen ympäristönsä paremmin ja pinnisti samaan aikaan kuulonsa äärimmilleen poikkeuksellisten äänien varalta. Mitään uhkaavaa ei kuitenkaan sen paremmin näkynyt kuin kuulunut, joten öinen kulkija rentoutui ja antoi hupun valahtaa jälleen peittämään kullanvaaleat suortuvat, kalpean ihon ja taivaansiniset silmät.

Tumma villaviitta tiiviisti ympärillään shiranai kiirehti autiota katua eteenpäin kohti kotiaan. Vuosikausia jatkunut hiiviskely pimeän turvin oli kehittänyt hänen liikkumisensa kissamaisen sulavaksi ja vikkeläksi – ja melkein yhtä äänettömäksikin. Hän liikkui kaikki aistit valppaina ja oli valmiina syöksymään piiloon varjoihin heti, jos jotakin epätavallista ilmaantuisi. Sylissään kuolematon kulkija kantoi useita kookkaita ruokapakkauksia, jotka oli vajaa puoli tuntia sitten saanut perheensä auttajalta. Vanha mies oli yksi niistä harvoista ihmisistä, jotka olivat olleet halukkaita auttamaan heidän kaltaisiaan vielä vainon alettuakin ja vaarantamaan siten henkensä. Tuollaisten ihmisten olemassaolo sai Juin jaksamaan yhä uskoa ihmiskunnan perimmäiseen hyvyyteen.

Juin koti sijaitsi melkein kadun toisessa päässä. Pienikokoinen talo oli rakennettu joskus 1900-luvun alkupuolella, ja se oli nykyään hieman ränsistynyt vähän sieltä sun täältä. Remontointi ei valitettavasti nykyisessä tilanteessa ollut mahdollista, ja muuttaminen olisi ollut aivan liian vaikeaa ja riskialtista, joten asumuksen puutteita oli vain katsottava sormien läpi. Lämpimät muistot onneksi auttoivat. Jui oli syntynyt ja kasvanut tuossa vanhuuttaan rapistuvassa talossa, ja olosuhteiden pakosta se oli muodostanut suurimman osan hänen maailmastaan koko hänen siihenastisen elämänsä ajan. Ulkona liikkuminen oli vaarallisuutensa vuoksi ollut aina harvinaista herkkua hänelle.

Jui pysähtyi kotiovensa eteen ja oli juuri aikeissa ottaa avaimen esiin taskustaan, kun hän huomasi, että eteiseen johtava liukuovi oli valmiiksi hivenen raollaan. Shiranai jähmettyi liikkumattomaksi ja tunsi kylmien, pahaenteisten väreiden kiitävän selkäpiitään pitkin. Hän oli aivan varma, että oli lukinnut oven lähtiessään ruoanhakureissulle.

Hitaasti Jui ojensi kätensä ja tarttui sormenpäillään kahvana toimivaan syvennykseen oven puupinnassa. Hän ei kuitenkaan vetänyt ovea auki. Mielessä lentelevät pelottavat ajatuksenpoikaset saivat hänen sydämensä hakkaamaan ja sormensa puristamaan syvennyksen reunoja kouristuksenomaisesti. Hetken verran nuoren kuolemattoman teki melkein vastustamattoman kovasti mieli päästään ovesta irti, kääntyä ympäri ja juosta pois paikalta niin lujaa kuin jaloista lähti. Sitten hän kuitenkin onnistui keräämään rohkeutensa rippeet jotenkuten kasaan. Vedettyään vielä kerran aavistuksen katkonaisesti henkeä hän vetäisi liukuoven auki yhdellä terävällä nykäisyllä.

Ruokapakkaukset putosivat kynnykselle voimattomaksi käyneiltä käsivarsilta. Ote liukuovesta heltisi, ja käsi valahti velttona vartalon sivulle. Veri pakeni Juin päästä niin, että hänen korvissaan alkoi humista. Näkökenttä kaventui uhkaavasti reunoilta tajuttomuutta enteillen. Seuraavassa hetkessä jalat pettivät alta, niin että vaaleahiuksinen kuolematon valahti polvilleen sitä kuitenkaan itse tiedostamatta.

Hänen vanhempansa lojuivat lattialla ulko-oven ja yläkertaan johtavan kierreportaikon välissä. Kauempana makaavan äidin kasvot olivat kääntyneet poispäin, mutta isän elottomat silmät tuijottivat suoraan kohti ulko-ovea. Kun Jui kohtasi isänsä lasittuneen katseen, hänen huuliltaan karkasi lyhyt, kimeä, uikuttava ääni. Ohikiitävän hetken ajan hän luuli näkevänsä noissa tutuissa silmissä luonnottoman elonpilkahduksen, mikä sai hänet värisemään päästä varpaisiin. Sitten näky kuitenkin meni ohi, ja jäljellä oli enää vain kuoleman sumentama katse, josta tuntui kuvastuvan äänetön syytös: Miksi sinä et ollut täällä? Miksi et jakanut tätä kärsimystä meidän kanssamme?

Juin katse siirtyili päämäärättömästi edessä olevan näyn yksityiskohtien välillä. Isän valkoisessa kauluspaidassa oli viisi laajahkoa punaista läikkää. Seinäkellon pidempi viisari oli viitosen päällä ja lyhyempi kolmen ja neljän puolivälissä. Isältä puuttui vasemmasta jalasta sukka. Äidin oikea käsivarsi oli luonnottoman näköisessä kulmassa. Isän suupielessä näkyi kapea verinoro, joka oli väriltään melkein musta. Äidin lapaluihin ulottuvia tummanruskeita hiuksia koristi yksinkertainen meripihkasta tehty solki.

Jui nousi horjuen jaloilleen ja rupesi astelemaan äitiään kohti kuin unissakävelijä. Äiti makasi aivan portaikon edessä. Tämän vaatteissa tai ihossa ei isästä poiketen näkynyt tippaakaan verta. Jui polvistui liikkumattoman ruumiin viereen katsomatta sitä kasvoihin. Hänen katseensa harhaili hetken verran tuttua kehoa pitkin, aivan kuin hän olisi sormiensa sijaan silmillään hyväillyt äitiään hyvästiksi.

Juin takaraivossa rupesi tuntumaan painostava tunne. Hän yritti aluksi olla huomioimatta sitä, mutta se vahvistui hetki hetkeltä. Tuntui kuin joku olisi katsellut häntä hyvin intensiivisesti. Kokemus oli aavemainen.

Lopulta nuori kuolematon ei enää kestänyt karmivaa tunnetta vaan käänsi vastoin tahtoaan päätään hitaasti niin, että joutui silmätysten äitinsä kanssa – ja hätkähti aivan kuin sähköisku olisi käynyt hänen lävitseen.

Äidin silmät olivat elossa ja tuijottivat rävähtämättä häntä.

Mittaamattoman pitkän hetken ajan Jui katseli äitiään aivan liikkumatta suoraan silmiin. Kaikki ympärille oleva häipyi valkoiseen utuun ja menetti merkityksensä. Ei ollut enää mitään muuta kuin tuo katse, joka oli yhtä aikaa satuttavan tuttu ja pelottavan vieras.

Jui ei tiennyt, mistä keittiöveitsi ilmaantui häneen käteensä. Yhtenä hetkenä hänen molemmat kätensä olivat avoimet ja tyhjät, seuraavana hetkenä oikea käsi puristi puista kahvaa kuin hänen koko elämänsä olisi riippunut siitä. Vasemman käden sormet kiertyivät kuin itsestään oikean käden sormien alapuolelle. Puristus oli niin tiukka, että se sai rystyset muuttumaan luunvalkoisiksi ja jänteet nousemaan kämmenselän ihosta koholle. Oli vain pitkä, peilimäisesti kiiltelevä terä ja äidin hellittämätön katse, jota ei päässyt pakoon.

Juin kohotti veitsen molemmin käsin päänsä yläpuolelle ja iski sen kaikin voimin äitinsä rintakehään.


”Jui! Herää nyt! Se on vain unta.”

Tarmokas ravistelu veti Juin vääjäämättömällä voimalla pois unen ahdistaviksi muuttuneilta käsivarsilta. Vaaleahiuksinen kuolematon värähti kerran ja räväytti sitten silmänsä apposen auki. Seuraavassa hetkessä hän ponkaisi vaistomaisesti istuvaan asentoon, vaikka ei vastaheränneen sekavuudeltaan tajunnutkaan oikein mitään. Hän kyllä näki edessään tutunoloiset kasvot mutta ei osannut sijoittaa niitä mihinkään kehyksiin. Kasvojen alaosassa oleva suu liikkui muodostaen sanoja, joita hän ei kyennyt ymmärtämään, eikä puhujan ääni suostunut yhdistymään yhteenkään nimeen.

Sitten uni yhtäkkiä palasi täydellä voimalla hänen tajuntaansa. Jui näki omien käsiensä upottavan pitkäteräisen veitsen kahvaa myöten äidin rintakehän vasemmalle puolelle, pallean yläpuolelle. Hän tunsi lämpimän nesteen karkaavan valtasuonista hänen kahvaa puristaville sormilleen. Hän haistoi veren aavistuksen imelän, rautaisen haju, joka aiheutti päähän pyörryttävän tunteen. Elämä hiipui äidin silmistä sitä mukaa kuin kimonon etumuksessa oleva syvänpunainen tahra laajeni.

Jui heittäytyi vieressään olevan silmälasipäisen miehen syliin. Hänen käsivartensa kiertyivät hysteerisen tiukasti tämän hartioiden ympäri, niin ettei toisella ollut toivoakaan ravistella häntä irti. Hän kätki kalvenneet kasvonsa mustan kankaan peittämään rintakehään, joka tuntui sillä hetkellä ainoalta turvalliselta paikalta maailmassa.

Jui vaistosi hämärästi toisen miehen kehon jäykistyneen. Hän oli kuitenkin aivan liian sekavassa mielentilassa osatakseen yhdistää jäykistymisen omaan käytökseensä. Ei hän edes tajunnut, kenen syliin oli mennyt heittäytymään. Hän tajusi vain veren, joka tahrasi hänen käsiään, ja sen mukanaan tuoman syyllisyyden, joka purkautui hänen rintakehästään rajujen nyyhkytysten muodossa. Hänen oli pakko pitää jostakin kiinni, jotta hän ei hukkuisi tunteidensa vuohon.

Tummien puvunhihojen verhoamat käsivarret kiertyivät hitaasti hänen tärisevän vartalonsa ympärille. Otteessa oli aluksi jotakin varovaista ja epäröivää, mutta hiljalleen halaus muuttui varmemmaksi. Samaan aikaan toisen miehen vankka keho rentoutui lihas kerrallaan. Jui painautui entistäkin tiiviimmin vasten lohdullista ruumiinlämpöä, joka alkoi tuntua hetki hetkeltä yhä tutummalta. Toinen mies sai viimein kasvot ja nimen.

”Minä tapoin hänet, Riku”, Jui voihkaisi. Hänen äänensä oli itkun vuoksi niin katkonainen, että sanoista oli vaikeaa saada selvää. ”Se oli…minun käteni…se joka…löi veitsen…hänen sydämeensä.”

Riku ei vastannut, mutta Jui tunsi tämän jännittyvän hieman. Sitten toinen kuitenkin tiukensi aavistuksen verran otettaan, rauhoittavasti, kuin sanoakseen, ettei tapahtunut haitannut. Juin itkuun tuli helpottunut sävy, vaikka nyyhkytys pysyi yhä hallitsemattomana. Hän tiesi, ettei ollut saanut tekoaan anteeksi sillä, että Riku katsoi sen olleen ymmärrettävä. Siitä huolimatta halauksen muodossa tullut hyväksyntä helpotti hänen oloaan.

Hiljalleen kyyneleet alkoivat ehtyä. Itku tasaantui ensin, keveni ja lakkasi sitten lopulta kokonaan. Muutamia yksittäisiä kyyneleitä vieri vielä suljettujen luomien välistä kastelemaan puvuntakin tummaa kangasta, mutta pian nekin loppuivat. Shiranai lepuutti voipuneena päätään vasten rintakehää, jonka sisällä sydän löi nopeasti mutta tasaisesti. Vääjäämättömästi. Elämä jatkui kaikesta tapahtuneesta huolimatta yhä.

Jui ei voinut olla ihmettelemättä hiljaa mielessään, kuinka arvaamatonta koko elämä loppujen lopuksi oli. Vaikka hän oli monta kertaa viime vuosina luullut, että tässä kaikki olisi, hän oli yhä elossa. Sen sijaan moni muu ei ollut. Äiti, isä, Ko-ji, Wataru, Ren, Riku… he kaikki olivat kuolleet, mutta Jui ei. Miksi? Minkä tähden hän oli säästynyt kuolemalta, jonka ihmiset sanoivat vievän tasapuolisesti niin nuoret kuin vanhat, rikkaat kuin köyhät, hyvät kuin pahat? Oliko pelkkää puhdasta sattumaa, ettei kalmankylmä sormi ollut vielä koskettanut hänen otsaansa?

Yhtäkkiä Jui hätkähti. Jos Riku kerran oli kuollut, niin hän ei millään voinut olla nyt tämän syleilyssä.

Läpikotaisin hämmentyneenä shiranai kohotti päätään nähdäkseen, kenen käsivarsilla oikeastaan oli, ja kohtasi Neron tummanruskeat silmät lähietäisyydeltä.

Hetken Jui tuijotti sanattomana vampyyriä. Sitten hän käänsi katseensa sivuun ja vetäytyi varovasti pois Neron käsivarsien otteesta, joka heltisi välittömästi, kun hän osoitti halua irrottautua. Päästyään sopivan välimatkan päähän tummahiuksisesta vangitsijastaan Jui jäi katselemaan nukkaantunutta kokolattiamattoa, joka peitti heidän uusimman majapaikkansa lattiaa. Tetsu oli neuvonut kyseisen paikan Nerolle viime yönä, kun he olivat vierailleet aristokraattivampyyrin luona. Toivon mukaan paikka todella olisi niin turvallinen kuin Tetsu oli väittänyt sen olevan.

”Kuka Riku on?”
Jui kohotti hämmentyneenä kasvonsa. ”Mainitsinko hänet?”
”Niinkin voi sanoa. Sinä kutsuit minua Rikuksi.”
Jui painoi jälleen katseensa kokolattiamattoon. ”Anteeksi.”
”Ei sillä väliä. Minua kiinnostaa vain tietää, kuka tämä Riku oikein on. Hän taitaa olla sinulle läheinen.”
”Oli”, shiranai korjasi hiljaa. ”Hän kuoli viisi kuukautta sitten.”

Nero oli tovin vaiti mutta sanoi sitten: ”Olen pahoillani.” Vampyyrin äänensävy kuulosti vilpittömältä.
Jui pudisti pienesti päätään. ”Ei hän ollut ainoa. Minun kaikki neljä toveriani kuolivat. Kisaki on päättänyt saavuttaa kuolemattomuuden hinnalla millä hyvänsä.”

Nero ei vastannut mitään.

Jui kuulosteli hetken epävarmana hiljaisuutta mutta paljasti sitten: ”Riku oli minulle kaikkein läheisin. Hän oli viimeinen jäljelle jäänyt toverini. Me lohdutimme toinen toistamme, olimme toistemme tuki ja turva sen kaiken pelon ja toivottomuuden keskellä. Minulla ei ollut ketään muuta, jonka luokse olisin voinut mennä, kun se kaikki uhkasi käydä liian kauheaksi.”

Vampyyri pysytteli yhä vaiti.

”Jossakin vaiheessa Riku kuitenkin muuttui”, Jui jatkoi vedettyään syvään henkeä. ”En vieläkään tiedä, mistä se johtui, mutta hiljalleen hän alkoi suhtautua Kisakiin yhä suopeammin, ikään kuin Kisaki ei olisikaan ollut pahantekijä vaan suojelijamme. En ymmärtänyt Rikua vaan tunsin oloni petetyksi, kun hän osoitti kiitollisuutta Kisakia kohtaan. Päädyimme riitelemään asian takia rajusti, ja sanoin asioita, joiden lausumista kaduin myöhemmin. Yritin pyytää Rikulta anteeksi, mutta hän ei antanut. Ja sitten hän kuoli.” Shiranain ääni sortui viimeisten sanojen kohdalla.

”Olen pahoillani”, Nero toisti.

Jui tyytyi nyökkäämään vastaukseksi, koska ei luottanut ääneensä. Rikusta oli uskomattoman vaikeaa puhua. Tämän poismenon jättämä haava oli edelleen melkein yhtä avonainen kuin kuolinpäivänä, eikä Jui uskonut sen umpeutuvan kovinkaan pian. Tuntui mahdottomalta kyetä koskaan hyväksymään, että Riku oli joutunut siirtymään tuonpuoleiseen katkeruus sydämessään, ystäväänsä vihaten. Kukaan ei ansainnut sellaista kohtaloa.

Vaikka kuolleesta toverista puhuminen oli tuskallista, Jui tunsi tietyllä tapaa helpotusta nyt, kun oli uskoutunut Nerolle. Oli epäilemättä ollut jo korkea aika jakaa tapahtunut jonkun kanssa. Nero ei kylläkään ollut se kaikkein empaattisin kuuntelija, mutta ei Juilla ollut varaa ruveta nirsoilemaan. Hän joutuisi olemaan vampyyrin seurassa ties miten kauan, joten tämän olisi enemmän tai vähemmän pakko kelvata uskotuksi. Sitä paitsi Nero oli jakanut osan menneisyyttään hänen kanssaan krematoriossa toissayönä, mikä ei ollut ollut vampyyrille helppoa. Oli siis vain reilua, että hänkin kertoi jotakin itseään koskevaa.

Juin suu venyi äkisti leveään haukotukseen. Shiranai pyyhkäisi silmiään saadakseen haukotuksen aiheuttamat kyyneltipat pois niiden ympäristöstä. Vasta nyt hän havaitsi, kuinka väsyneeksi tunsi itsensä. Vuolas itkeminen oli rentouttanut kehon siinä määrin, että se alkoi jälleen kaivata unten maille. Valon määrästä päätellen oli vasta alkuiltapäivä, joten hän ehtisi nukkua vielä monta tuntia ennen hämärän laskeutumista, mikäli levollista unta vain riittäisi.

Jui laskeutui takaisin pitkälleen lattialle kasaamalleen pedille. Uudemman kerran haukoteltuaan hän veti reunoiltaan rispaantuneen peiton päälleen, kääntyi kyljelleen, käpertyi pienelle kerälle ja sulki silmänsä. Unen aallot rupesivat lähestymään hänen tajuntaansa melkein välittömästi.

Juuri ennen nukahtamistaan Jui kuuli Neron toivottavan hänelle puoliääneen rauhallista unta, mikä sai hänen suupielensä kääntymään vaistomaisesti ylöspäin.



A/N2:

- Tetsun käyttämä sanonta "errare humanum est" on latinaa ja tarkoittaa "erehtyminen on inhimillistä".
- Minamoto-klaani, jonka perilliseksi Tetsu itseään tituleeraa, oli merkittävä samurai- ja aatelissuku (Wikipedian artikkeli)
- Andrea Bocellin kuuluisa Con te partiro löytyy englanninkielisen käännöksen kera esimerkiksi täältä.
Jossain ollessaan on jostain poissa.

Avatar
Avalyn
Vuoden trouble
 
Viestit: 589
Liittynyt: Ma Helmi 16, 2009 10:13 pm

Re: Immortal Blood (Nero/Jui, multifandom, K18, AU, pro+7/12

ViestiKirjoittaja illusionchiu » La Huhti 07, 2012 10:51 pm

EIKÄ! Mä onnistuin taas hävittämään mun kommenttini ja joudun taas kirjoittamaan kaiken alusta. *snif* Täytyy varmaan alkaa kirjoittaa ne ekaksi koneelleni ja sieltä kopioida tänne etten koko ajan onnistu hävittämään niitä. ;'< Ja päätin tulla nyt heti kommentoimaan etten taaskaan unohda tätä ficciä ja sitä HoneyBladen kommenttia. :D

Joten asiaan.. Ihan ekana silmääni laittoi tämän osan nimi ja ajattelin heti että mahtaakohan se jotenkin viitata Neroon, mutta samalla ajattelin olenkohan ihan väärillä poluilla, mutta kun lopetin viimeiseen pisteeseen, olinko jo vähän vakuuttuneempi asian suhteen. ;> ♥

Ai ai ai Neroseni, alatko sä pikkuhiljaa menettämään sitä kovaa ulkokuortasi Juin suhteen? Siltä asia on vaikuttanut osissa 6 - 7 mikä on loiiiiistava asia ;3 Mutta samaa voidaan sanoa Juistakin, kun tämä on jopa "oppinut" tuntemaan myöntätuntoa Neroa kohtaan, vaikka Nero ei kyllä osaa kohdella Juita oikein. ;'<< Vaikka Jui ei olekkaan varma että onko se hyvä vai huono asia. XD

Ja niin voisin tähän väliin tunkea mielipiteeni Sonon kuolesta, ku olen unohtanut sen kokonaan, mutta oon samaa mieltä että oli niin väärin että Sono kuoli viattomana vampyyrinä, ku oli väärässä paikassa väärän aikaan. ;'<
Upea asia oli se Sonon upea ääni-juttu, kun sillä vokalistilla on oikeasti upea ääni. ♥ *-------*

Tetsu... Siinä vasta mielenkiintoinen hahmo ihan sen takia miten kyseinen vampyyri käyttäytyy. Ja jotenki tuntuu että Tetsu on myös vähän "lapsellinen", mihin taas Nerolla tuntuu menevän helposti hermot. XD Ja niin onkos tää se Tetsu, jonka kanssa Nero oli siellä sairaalassa silloin ku Nerosta tuli vampyyri?

Ja Tetsu tuntuu oikeen tykkäävän siitä että saa Neron suuttumaan, tässäkin oli koko ajan Juissa kiinni... Hyihyi Tetsu. XD
Ja Tetsun puhetyyli. *repee* Anteeksi teille, mutta mä en kestänyt sitä, olin koko ajan kuolla nauruun. XDDD

Juille täytyy antaa siitä kyllä taputus pään päälle kun uskalsi laittaa Nerolle vastaan! *taputtaa Juita pään päälle* Vaikka arvasin kyllä heti miten Nero tulee vastamaan toiselle. *saarnaa Nerolle*

Toinen outo on se Tetsun palvelija. o_______O Se melkeen kun peilikuva Tetsusta.

Nero ja Tetsu juomassa teetä? XDD Nero tykkää teestä? o.O En saa millään päähäni kuvaa Nerosta teekupin ääressä vaikka miten rääkkäisin aivojani, ei onnistu. :D Nero on niin niin EI-teetä-juova-tyyppiä. ^^

Ja sitten päästäkiin mun lemmpari kohtaani osan loppuun! ♥________♥ Olin seota kyllä niin totaallisesti ku sitä luin, vihdoin pientä kipinää Neron ja Juin välille. <3 *lallaalllallalalaaaaaaaaa happpyyyyyy* Joo anteeksi. XDDDD Voi Jui sun kanssa kennes sylistä sitä oikeen heräsit? Ei ollutkaan Riku, vaan Nero. ; ) Mielenkiintoista oli se ettei Nero työntänyt Juita pois, vaikka aluksi luulin että varmana Nero työntää Juin pois, mutta mitäs mitäs vampyyri antoiki toisen olla...<3 Hymmmmm? ♥

Mutta hui kamala se Juin uni. ;'< *snif* Sain itselleni kylmiä väreitä siitä oikeen. Onks Nerolla oikeesti PEHMEÄ PUOLI???! o.O Se mies tuntuu niiin kylmälle ja sellaiselle ettei välitä muista ku itsestänsä? Taitaa olla, koska Nero taitaa sitenki välitää Juista enemmän mitä näyttää tai sitten myöntää ITSELLENSÄ. ;> Okei okei lopetan tän teorioiden kertomisen ja siirryn lainamaan:

Jos vain näyttäisit lempeämmät kasvosi useammin… Kun viime yönä tulit pelastamaan minua Ayukawan kynsistä, et ollut se tunteeton hirviö, jona olen tottunut sinut näkemään. Kun kyselit minulta, mitä hän oli yrittänyt tehdä minulle, äänesi oli pehmeä ja rohkaiseva, niin kovin toisenlainen kuin tavallisesti. Kuulostit melkein siltä, kuin olisit ollut aidosti huolissasi minusta. Ja kuitenkin vielä saman yön aikana raahasit minut väkisin tänne, vaikka näit pelon silmissäni. Minne se lempeys oikein katosi sinusta, Nero? Miksi et yhtäkkiä enää välittänytkään siitä, mitä minä tunnen?

Sulaaminen vol. 1 ♥ Toivottavasti Jui oo ihan väärässä. ;;_____;; (Koska tässä tulee tunne että sisällänsä Jui ehkä pitääkin Nerosta.)

Jui heittäytyi vieressään olevan silmälasipäisen miehen syliin. Hänen käsivartensa kiertyivät hysteerisen tiukasti tämän hartioiden ympäri, niin ettei toisella ollut toivoakaan ravistella häntä irti. Hän kätki kalvenneet kasvonsa mustan kankaan peittämään rintakehään, joka tuntui sillä hetkellä ainoalta turvalliselta paikalta maailmassa.

*sulana sokerina lattialla* Awwwwwws voi Jui-parka. ♥ So fucking sweet! <3

Läpikotaisin hämmentyneenä shiranai kohotti päätään nähdäkseen, kenen käsivarsilla oikeastaan oli, ja kohtasi Neron tummanruskeat silmät lähietäisyydeltä.

Okei mä sulin tässä kohdassa Neron silmille. *____* ♥ Suklaa-simmut. <3

Juuri ennen nukahtamistaan Jui kuuli Neron toivottavan hänelle puoliääneen rauhallista unta, mikä sai hänen suupielensä kääntymään vaistomaisesti ylöspäin.

NERO NERO NERO, se lämpesi! <3____<3 ;) Tästä tämä vielä alkaa!

Mutta kiitokset tästä osasta ja jäänki tänne odottelee lukua 8.

♥llä: HoneyBlade
Life is not about waiting for the strom pass,
it is about learning to dance in the rain.

    1 tykkää.
Avatar
illusionchiu
Taustalaulaja
 
Viestit: 284
Liittynyt: Ti Joulu 06, 2011 5:20 pm
Paikkakunta: Turku

Re: Immortal Blood (Nero/Jui, multifandom, K18, AU, pro+7/12

ViestiKirjoittaja Avalyn » Ma Kesä 04, 2012 12:31 am

HoneyBlade:

Minullakin on ollut ikävä taipumus onnistua hävittämään valmiit kommenttini juuri ennen postaamista, minkä vuoksi tallennan nykyään kommenttitekstini Wordiin. Mikään ei ole ärsyttävämpää kuin joutua kirjoittamaan sama kommentti kahteen kertaan. :<

Ihanaa, että jaksoit teknisistä vaikeuksista huolimatta raapustella meille kommentin. <3 Kommentit ovat sekä minun että shy-rebelin suuri rakkaus ja hyvänlaatuinen addiktio~ On aina kutkuttavaa kuulla, mitä lukijat ovat tykänneet uusimmasta luvusta ja mitä ajatuksia ja/tai tunteita sen tapahtumat ovat herättäneet. ^^

Olet ihan oikeassa 7. luvun nimen suhteen, se tosiaan viittaa Neroon. Jui on nyt nähnyt hänestä paremmankin puolen eikä siksi voi enää vain inhota vangitsijaansa. Toisaalta Nero ei vieläkään ole mikään enkeli shiranaitamme kohtaan, joten Jui ei myöskään voi alkaa varauksettomasti pitämään vampyyriseuralaisestaan. Melko pulmallista, eikö? Ei ihme, että Jui ei oikein tällä hetkellä tiedä, mitä hänen pitäisi Nerosta ajatella.

Mutta juu, Nero on tosiaan alkanut hiljalleen menettää kovaa kuortaan. Tavalla tai toisella Jui tuntuu onnistuneen luikertelemaan hänen panssarinsa alle...

Kaikki tuntuvat kokeneen Sonon kuoleman epäoikeudenmukaisena, mitä ei oikeastaan voi ihmetellä, olihan kyseessä viaton ja naiivi vampyyriyksilö. Joskus vain käy niin, että väärä ihminen on väärässä paikassa väärään aikaan. Ja no, Aoilta ei kamalasti myötätuntoa yön suojateille heru, olivatpa nämä kuinka lapsen kaltaisia tahansa. :/

Mitä Sonon äänikykyyn tulee, idea oli Shaikun ja tuli muistaakseni juuri siitä, että Sonolla on todellisuudessa upea ääni. Olemme muutenkin pyrkineet hieman hyödyntämään jrokkarien todellisia ihmissuhteita ja muuta vastaavaa, vaikka IB onkin AU:ta. Esimerkiksi Kisakin vankina olleet shiranait ovat kaikki todellisessa elämässä Kisakin levy-yhtiön Undercoden alaisuudessa olevia tai olleita vokalisteja - vaikka emme tarkoitakaan vihjata, että Kissu käyttäisi alaisiaan koe-eläiminä. xD Samoin Ayukawan lievällä Jui-obsessiolla on pohjansa meidän todellisuudessamme, joskin oikeassa elämässä Jui suhtautuu Ayukawaan huomattavasti lämpimämmin tuntein kuin tässä ficissä. Ei tosin mikään ihme - en minäkään pitäisi henkilöstä, joka yrittää juoda minut kuiviin, vaikka tämä olisi kuinka hyvännäköinen. :D

Ah, Tetsu~ Hän on luku sinäänsä. XD Teatraalisuus ja teennäisyys ovat Tetsun paheita, joita Nero ei juuri arvosta. Toisaalta Neron kimpaantuminen vain pahentaa asiaa, Tetsu kun juuri toivoo saavansa houkuteltua ystävästään kunnon reaktion. Toisinaan Tetsun aika uhkaa käydä vähän pitkäksi, mihin hyvä lääke on aina ärsyttää Neroa, joka nielee syötin joka ainoa kerta. Toisaalta Tetsu on kyllä perusluonteeltaankin hieman leikkisä ja dramaattinen. Johtuisiko aatelisverestä? Niin tai näin, Tetsussa on kyllä vakavampikin puoli, josta olemme tähän mennessä nähneet vilauksia kohtauksissa, jotka ovat sivunneet Sonon kuolemaa. Ja no, tuskin Tetsu olisi onnistunut kohoamaan niin korkeaan asemaan kuin on kohonnut, ellei hän osaisi vakavoitua tarpeen tullen. Toisinaan pienellä esittämisellä ja dramatisoinnilla pääsee kuitenkin pidemmälle kuin vakavalla asenteella...

Ja kyllä, tämä Tetsu on se sama, joka oli Neron kanssa yhtä aikaa sairaalassa. Ei tässä ficissä ole kuin yksi Tetsu, kaksi kun uhkaisi räjäyttää Neron pään. XD

Tetsu vaistosi, että Jui on Nerolle heikko kohta, ja iski siksi tietenkin heti kiinni. :D Ei ehkä kauhean kivasti tehty ystävältä, mutta toisaalta Tetsu vain leikitteli vähän sekä Juin että Neron kustannuksella ja olisi todennäköisesti lopettanut ennen kuin mitään vakavampaa olisi päässyt tapahtumaan. On tosin sanottava, että Jui kiehtoi Tetsua jossain määrin myös ihan aidosti, eihän Tetsukaan ole koskaan ennen nähnyt shiranaita. Ei hän ollut edes varma, että niitä olisi oikeasti olemassa. Ei siis ihme, jos hän innostui hiukan liikaa löytäessään Juin eteisestään.

Älä huoli, mekin olemme naureskelleet Tetsun puhetyylille. :D Osittain hänen tyylinsä johtuu aatelisista sukujuurista, osittain iästä ja osittain silkasta teeskentelystä. Tulos on toisinaan melkoisen huvittavan kuuloista. XD

Jui on luovuttamisjaksonsa jälkeen kerännyt hiljalleen taistelutahtoa, mistä osoituksena voi pitää Nerolle osoitettua tiuskaisua. Ja vaikka Nero suhtautui siihen huonosti, hän katselee silti mieluummin sisukasta Juita kuin kohtaloonsa alistunutta Juita - myönsi hän asiaa itselleen tai ei.

Kenichi on hauska pikku otus. :D Hän on taitava ja uskollinen palvelija mutta on myös omaksunut Tetsulta aimo annoksen huumorintajua.

No eihän sitä viiniäkään aina voi lipittää. XD Siksi tee. Myönnän, että Nero ei ehkä vaikuta teeihmiseltä, mutta kannattaa muistaa, että hän on japanilainen ja about kaikki japanilaiset juovat teetä. Vampyyrielämänsä aikana Nero ei tietenkään ole kovin usein lipittänyt teetä, mutta ennen vampyyriksi muuttumistaan hän kyllä joi sitä. Neron ja Tetsun teekutsut ovat siis vähän niin kuin muistumaa entisestä elämästä.

Tididii, lopussa oli tosiaan vihdoin ja viimein pientä kipinöintiä ilmassa. ^^ Niin sitä vain Jui päätyi Neron syliin, joskaan ei ehkä ihan sitä kautta kuin olisi voinut luulla. :D Olisi tosiaan voinut luulla, että Nero työntää Juin muitta mutkitta pois, mutta aluksi Nero lienee ollut liian hämmästynyt odottamattomasta sylivieraasta ja sen jälkeen Juin työntäminen pois olisi tuntunut liian julmalta ottaen huomioon Juin mielentilan. Ja no, kenties Nero myös nautti saadessaan yllättäen sievän shiranain käsivarsilleen. ;)

Juin uni ei tosiaan ollut sieltä kaikkein mukavimmasta päästä. Nähdä itsensä työntämässä veitsi äidin sydämeen... *puistattelee*

Kyllä Nerolla taitaa todella olla pehmeämpikin puoli. Ja ehkei Juikaan inhoa Neroa enää yhtä paljon kuin aluksi. Mutta antaa tulevien lukujen näyttää, mitä Nero ja Jui oikeastaan ajattelevatkaan toisistaan. ^-~

Okei mä sulin tässä kohdassa Neron silmille. *____* ♥ Suklaa-simmut. <3


Nerolla on kieltämättä aikas ihanat silmät... En panisi pahakseni, jos saisin itsekin ihailla niitä lähietäisyydeltä. ;D

NERO NERO NERO, se lämpesi! <3____<3 ;) Tästä tämä vielä alkaa!


Aamen. :D

Kiitokset innostavasta kommentistasi. ♥ Koetamme saada 8. luvun postattua piakkoin. Toivottavasti näemme sitten jälleen kommenttivastauksen merkeissä. ^^


Lopuksi vielä 7. luvun yhteydessä luvattu pieni ekstra aka loppukevennys by Shaikku~


Todella salaista

Nero ja Tetsu keskustelevat salongissa teen ja keksien kera Andrea Bocellin soidessa taustalla.
Nero: Me tarvitsisimme Juin kanssa jonkin toisen piilopaikan. Kisaki on varmasti lähettänyt verikoirat kintereillemme.
Tetsu: Kuulostaa kurjalta.
Nero: Olisiko sinulla mitään ideaa, Tetsu? Minne me voisimme mennä?
Tetsu: Onpa hyvinkin. Kyseessä on paikka, josta vain minä ja Teru tiedämme.
Nero: Voisitko kertoa siitä lisää?
Tetsu: Tottahan toki! *nappaa sivupöydällä olleen lehden ja ojentaa sen Nerolle* Sivulla 5 on hieno asunto, jota valtiaamme Teru katsoi minulle ja Sonolle. Sijainti on niin syrjässä, ettei suurin osa vampyyreista käy siellä. Täydellinen salapaikka.
Nero: Eivätkä vampyyrit taida pahemmin lukea Tokion Sanomien asuntoliitettä... *selailee lehteä närkästyneenä*


Auttavaista!

Nero ja Jui ovat juuri saapuneet uuteen piilopaikkaansa. Juita kummastuttaa nähdä karu ja lähes tyhjä kämppä.
Jui: Eikö täällä ole mitään huonekaluja?
Nero: Luulitko, että tämä on jokin sviitti?
Jui: En, ajattelin vain, että täällä asuisi joku.
*samaan aikaan ovikello soi ja Nero rientää avaamaan oven päästäkseen eroon Juin piikitteleviltä kysymyksiltä*
Tetsu: Päivää taloon!
Nero: Mitä sinä ääliö täällä teet?
Tetsu: Satuimme käymään Kenichin kanssa Ikeassa, ja siellä oli sohvat puoleen hintaan. Ajattelimme tuoda teille tupaantuliaisiksi uuden sohvan!
Nero: ...missä se sohva sitten on?
Tetsu: Kenichi sai kyllä raahattua sen juuri aulaan... Hänellä saattaa kestää jonkin aikaa.
Jossain ollessaan on jostain poissa.

    1 tykkää.
Avatar
Avalyn
Vuoden trouble
 
Viestit: 589
Liittynyt: Ma Helmi 16, 2009 10:13 pm

Re: Immortal Blood (Nero/Jui, multifandom, K18, AU, pro+7/12

ViestiKirjoittaja illusionchiu » Ke Marras 07, 2012 4:50 pm

Nyt on ihan pakko tulla kirjoittamaan tänne kommentti kun täällä on ollut pitkään niiiiin hiljaista. :<
Että koska tämä ihainen taas jatkuu? ♥
*kärsivällinen lukija odottaa uutta lukua*
Life is not about waiting for the strom pass,
it is about learning to dance in the rain.

    1 tykkää.
Avatar
illusionchiu
Taustalaulaja
 
Viestit: 284
Liittynyt: Ti Joulu 06, 2011 5:20 pm
Paikkakunta: Turku

Re: Immortal Blood (Nero/Jui, multifandom, K18, AU, pro+7/12

ViestiKirjoittaja Avalyn » Ke Marras 07, 2012 11:29 pm

HoneyBlade, otan pitkäksi venyneestä hiljaiselosta täyden syyn niskoilleni. Minulla on ollut 8. luku oikoluettavana koko tämän ajan, mutta oikolukeminen on vain jäänyt tekemättä syistä x, y ja z. :(

Laitoin kuitenkin äsken vihdoin ja viimein oikoluetun version 8. luvusta shy-rebelille, jonka postausvuoro nyt on. Kunhan Shaikulla on vapaa hetki, sinä ja mahdolliset muut yhä tätä ficciä seuraavat lukijat pääsette nauttimaan uudesta luvusta - joka muuten on yksi tämän ficin pisimpiä. ^^

Nöyrät pahoittelut vielä häpeällisen pitkästä julkaisutauosta. Ja kiitos siitä, että tulit potkimaan minuun vähän vauhtia. On ihanaa nähdä, että Immortal Bloodilla on niin innokas lukija kuin sinä. ♥
Jossain ollessaan on jostain poissa.

    1 tykkää.
Avatar
Avalyn
Vuoden trouble
 
Viestit: 589
Liittynyt: Ma Helmi 16, 2009 10:13 pm

Re: Immortal Blood (Nero/Jui, multifandom, K18, AU,pro+8/12

ViestiKirjoittaja shy-rebel » Ti Marras 20, 2012 3:17 pm

shy-note: Tässä olisi viimeinkin kahdeksatta lukua jatkoa himoitseville lukijoillemme! Enjoy! ♥

P.S. Luvussa esiintyy hieman eläinrääkkäystä, joten herkimpiä lukijoita on varoitettu.


8. luku


A shared burden is a lighter burden



Kun Nero oli tullut aikoinaan Tetsun kanssa Tokioon, kaikki oli ollut aivan toisin. Ei ollut ollut Halo Tokyon kirkkaassa valossa kylpevää keskustaa, ja sateenkaaren väreissä loistavat neonvalot olivat tuolloin olleet vielä kaukainen unikuva yön pimeässä syleilyssä. Oliko silloin edes ollut sateenkaaria? Oli kyllä, silloin ne olivat jopa olleet paljon voimakkaamman värisiä kuin nykyään. Nykypäivänä taivas oli niin täynnä saasteita, että sateenkaaret näyttivät menettäneet kauneimman loistonsa. Nekin voivat pahoin ja kakoivat hiilidioksidia samalla, kun kadottivat värinsä.

Nero karisti lapselliset ajatuksensa sateenkaarista ja keskitti taas katseensa öiseen kaupunkinäkymään, joka avautui hänen silmiensä edessä. Vampyyrin katse leikkasi näkymää kuin katana. Hän näki kaiken, mikä liikkui. Kaukana vaeltavat yksinäiset sielut, jotka eivät tienneet hänen olevan edes olemassa. Pahaa aavistamattomat ihmiset, jotka vain jatkoivat kulkuaan ennalta määrättyjä polkujaan pitkin.

Nero tunsi itsensä noina öisinä hetkinä lähes jumalaiseksi olennoksi. Kukaan ei nähnyt häntä; mies saattoi tehdä mitä ikinä tahtoi kenenkään aavistamatta mitään. Kattojen tasalla hän oli korkeammalla kuin kukaan muu, lähempänä taivasten salaisuutta ja linnunratojen ulottuvuuksia. Hieman lähempänä kaikkia korkeampia voimia ihmisten yläpuolella. Siihen perustui yksi vampyyrinä olon mukavammista puolista. Elo näkymättömänä jumalolentona oli mieluista näinä ohikiitävinä hetkinä, jotka olivat yhtä tähtien kanssa.

Kun tähdet kuolisivat taas aamun sarastaessa, kuolisi myös vampyyrin käsitys omasta yliluonnollisuudestaan. Se, että hän olikin altis kuolemalle siinä missä tavalliset ihmiset, vaikka kuolemattomuuden sanottiin olevan ikuista. Toisinaan elämästä olisi tahtonut luopua omasta vapaasta tahdostaan, toisinaan se taas jätti kotinaan toimineen ruumiin vasten elävän tahtoa. Kuinka ivallista se olikaan! Kuolematon vampyyrikin taipuisi kuoleman viikatteen säihkyvän terän alla.

Olemmeko me loppujen lopuksi vain kuolevaisia siinä missä muutkin? Nero pohti mielessään samalla, kun laski katseensa kohtaamaan ränsistyneen kerrostalon kattotasanteen, jolla seisoi. Hän istuskeli pölyisellä tasanteella savuketta poltellen ja seinämään nojaillen. Porraskäytävää ja kattotasannetta erottava ovi oli jätetty raolleen. Kaikkialla oli likaista ja nuhjuista, paikassa ei ollut asuttu enää vuosikausiin. Se oli täydellinen piilopaikka kahdelle karkulaiselle.

Nero poltti viimeiset henkäykset tupakastaan. Hän seuraili savukiehkuran hentoista leijailua ylös tummansiniselle yötaivaalle. Yöt alkoivat kirkastua, tähdet näyttivät hopeisemmilta. Itse asiassa ne olivat hopeisia kuin viattomien sielujen silmissä loistava pilke. Tupakoitsija hymähti taivaalle ja tumppasi loppuun palaneen savukkeensa maahan. Tupakkakin on varmasti liannut keuhkoni kelvottomiksi, mutta silti minä hengitän normaalisti. Kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan...

Omia huoliaan pohdiskellut vampyyri sai kuitenkin uutta ajateltavaa, kun hänen katseensa osui katon reunalla olevaan hahmoon. Hoikka, mustiin housuihin ja valkoiseen paitaan pukeutunut nuorukainen nojaili katon halkeilleeseen reunukseen. Keveä tuulenvire tuiversi vaaleaa tukkaa, joka lensi Juin kasvoille ja haittasi näkemistä. Shiranai pyyhkäisi hiussuortuvat tottuneesti pois silmiensä edestä, mutta turhaan. Jui huokaisi turhautuneena ja yritti taas hetken aikaa katsella maailmaa hiustensa lomasta. Tokio näytti kuitenkin paljon kauniimmalta, kun sitä katsoi ilman yhtäkään näköestettä.

Jui oli selin Neroon, mutta vampyyri pystyi aistimaan toisen olevan edelleen apea. Kasvoilla oli varmasti yhä se sama surullinen ilme, joka oli ollut toisen kiusana siitä lähtien, kun tämä oli herännyt kesken painajaisunensa. Sama uni oli vaivannut Juita jo monena päivänä peräkkäin. Aina Nero sai havahtua aatoksistaan siihen, että shiranai mumisi unissaan ja heittelehti kuin kirottu. Sitten tämä heräsi ja sopersi taas jostain Rikusta, jota Nero ei tuntenut. Ja jos totta puhuttiin, häntä ei edes pahemmin kiinnostanut tietää Rikusta enempää kuin mitä Jui oli ystävästään kertonut ensimmäisen painajaisen nähtyään. Jostain kumman syystä Nero tunsi aina pienen, kummallisen pistoksen sydämessään, kun shiranai puhkesi puhumaan mystisestä Rikusta. Vaikka Riku oli kuollut ja kuopattu aikoja sitten, Nerosta tuntui epämukavalta kuulla tästä – siitä huolimatta, että hän oli pahoitellut Rikun menetystä.

Mikä tuo tunne sitten oikein oli? Nero mietti asiaa otsaansa rypistäen. Jui ei onneksi nähnyt, kuinka ankarasti hän pohti, sillä shiranai oli samalla tavalla keskittynyt omiin mietteisiinsä, tarkemmin sanottuna karistamaan painajaisunet mielestään. Nero oli tuonut toisen ulos juuri siksi. Jui tarvitsi vampyyrin mielestä raitista ilmaa, mutta Tokion yöilma taisi olla yhtä hyvä idea Neronkin kohdalla. Vaaleatukkaisen rauhoittaessa mieltään saattoi tummatukkainen hautautua ajatustensa tulvaan.

Miksi minua alkaa vain ärsyttää, kun Jui mainitsee sen hemmetin Rikun? Miksi minä olen kateellinen siitä, että ne kaksi shiranaita olivat niin läheisiä? Hehän jakoivat saman kohtalon, olivat siellä Kisakin laboratoriohelvetissä ja kärsivät yhdessä... Mitä minä oikeastaan heistä tiedän? Ei minulla ole mitään sananvaltaa Juin painajaiseen, joka on kietoutunut hänelle rakkaan ihmisen menetykseen.

Nero pudisti päätään, jota alkoi suorastaan särkeä kaikesta ajattelusta. Hän uskoi saavansa vielä migreenin, jos jatkaisi Juin menneisyyden ja omien tunteidensa pohtimista. Niinpä hän kaivoi povitaskustaan vielä yhden tupakan ja sytytti sen. Vampyyri työnsi uuden savukkeen huultensa väliin ja imaisi myrkyllisen ihanaa savua keuhkoihinsa. Tavalliselle ihmiselle se oli tappavaa suloisuutta, mutta Nero oli toista maata. Yksi pieni tupakka ei saisi häntä kuoliaaksi, vaan jokin paljon, paljon suurempi voima.

Jokin suurempi voima auttaisi varmasti myös Juita pääsemään eroon menneisyyden haamuista, jotka eivät jättäneet tätä rauhaan.

Jokin paljon mahtavampi voima, joka ei tappaisi. Joka ei saisi Juita kokemaan enää menetyksen raastavaa tunnetta. Ei saisi kyyneleitä virtaamaan toisen kapeilla poskilla, koko hentoa ruumista tärisemään pelosta ja surusta sekä ääntä värisemään. Shiranai ansaitsi jotain kauniimpaa kaikkien kärsimystensä jälkeen, sen Nero olisi tahtonut sanoa toiselle jopa ääneen. Hän olisi tahtonut kertoa, ettei maailma ollut loppujen lopuksi niin kauhea paikka, vaikka he olivatkin tukalassa asemassa Kisakin ja tämän mahdollisten verikoirien takia. Vampyyristä tuntui kuitenkin siltä, että oli parempi olla hiljaa ja seurailla tilannetta.

”Jui”, Nero kutsui viimein, kun oli polttanut tupakkansa loppuun saakka ja tumpannut sen edellisen seuraksi betonia vasten. Savukkeen hieno tuoksu leijaili vielä tupakoitsijan ympärillä.
”Niin niin, kyllä minä tiedän”, shiranai mutisi ja kääntyi puhujaa kohti. Samalla hän paljasti kaulansa, jossa Neron hampaiden jäljet edelleen näkyivät haaleina mutta muistuttavina. Verta ei näkynyt, vain kaksi hampaanjälkeä, jotka terävät kulmahampaat olivat tehneet repiessään ihon auki. ”Ei sinun tarvitse kehottaa minua erikseen, sen kun käyt käsiksi ja juot.”
Vampyyri katsoi shiranaita mykistyneenä.
”En minä ihan tuota tarkoittanut”, Nero virkkoi lopulta. ”Mietin vain, olisitko tahtonut jo mennä sisälle.”

~*~

Saalis olisi melkein liian helppo.

Kaikki neljä tokiolaisnuorta olivat tukevassa nousuhumalassa eivätkä kiinnittäneet vähäisintäkään huomiota ympäristöönsä, vaikka olisi kyllä kannattanut. Ympäristön tarkkailun sijaan nuoret keskittyivät laulamaan epävireisiä pätkiä uusimmista poppihiteistä, huutelemaan tyhjänpäiväisyyksiä ja läpsimään toisiaan leikkisästi aina, kun jutut lipsahtivat tuhmiksi. Kumpikin minihameeseen pukeutunut tyttö kompasteli vähän väliä korkokengillään niin, että joutui ottamaan tukea poikaystävästään, mikä aiheutti joka kerran hillittömän kikatuspuuskan. Pojat näyttivät kuitenkin olevan vain hyvillään, kun saivat tekosyyn lepuuttaa kättään sirolla uumalla.

Matalan varastorakennuksen katolla vaaniva Mikaru veti hitaasti ilmaa keuhkoihinsa ja nuolaisi sitten nälkäisesti huuliaan. Illallinen tuoksui veden kielellä kihottavan herkulliselta. Nuorta vampyyriä ei huolettanut lainkaan se seikka, että nuorten veressä haisi paitsi alkoholi myös jokin huumausaine. Kenties LSD? Mikaru ei ollut varma asiasta, mutta eipä häntä pahemmin kiinnostanut tarkka määritys. Tänään oli tarkoitus pitää hauskaa, mihin päihtyneiden ihmisten veri sopi erinomaisesti, olivatpa uhrit sitten alkoholin tai jonkin huumeen vaikutuksen alaisina.

Mikaru vilkaisi virnistäen kahta toveriaan, jotka näyttivät aivan yhtä innokkailta aloittamaan hauskanpidon kuin hän. Jaettu innostus ei oikeastaan ollut mikään ihme, sillä he kaikki olivat vampyyreiksi kovin nuoria. Vaaleahiuksinen Kei, jolla oli takanaan pian viisitoista vuotta elämää yön suojattina, oli heidän pienestä joukkiostaan vanhin. Seuraavana tuli Mikaru kahdellatoista vampyyrivuodellaan, ja perää piti ruskeahiuksinen Ivy, jota oli purtu vasta kahdeksan vuotta sitten. He olivat tutustuneet toisiinsa sattumalta kuutisen vuotta sitten ja huomanneet viihtyvänsä erinomaisesti toistensa seurassa. Heillä kaikilla oli samat kiinnostuksen kohteet – tärkeimpinä niistä tietysti saalistaminen, tappaminen ja verenjuonti, jotka hallitsivat suurinta osaa heidän elämästään. Lisäksi he kaikki olivat olleet enemmän tai vähemmän yksinäisiä, sillä nuorten vampyyrien oli vaikeaa päästä kunnolla sisään Tokion vampyyriyhteisöön, jossa valtaa pitivät vanhimmat verenimijät. Niinpä kolmikko oli päättänyt lyöttäytyä yhteen.

Mikarua ei nykyään erityisemmin harmittanut, ettei vampyyriyhteisö ollut ottanut häntä avosylin vastaan. Hänellä oli nyt seuranaan Ivy ja Kei, joten hän ei kaivannut vanhempien vampyyrien hyväksyntää. Siemailkoot ajastaan jälkeen jääneet aristokraattivampyyrit keskenään kallista punaviiniä kristallilaseista, jos näitä huvitti niin tehdä. Ei moisilla muinaisjäännöksillä ollut mitään annettavaa Mikarun kaltaiselle nuorelle vampyyrille, jonka suonissa kuolematon veri virtasi kuin keväinen joki, nopeasti ja kuohahdellen. Hienojen huonekalujen, vuosikertaviinien, tyylikkäiden pukujen ja muun pramean ylellisyyden sijaan Mikaru kaipasi elämäänsä vauhtia ja jännitystä. Vampyyrit oli luotu metsästämään eikä istumaan kauniissa salongeissa juoruilemassa yhteisön viimeisimmästä kuulumisista.

Mikaru, Ivy ja Kei olivat yhdessä päätyneet siihen tulokseen, että olisi kaikkien kannalta paras ratkaisu, että he pysyttelisivät mahdollisimman etäällä muista Tokion vampyyreistä. Vanhemmat verenimijät tuskin kaipaisivat heitä, ja he puolestaan saisivat elää niin kuin heitä huvitti. Niin kauan kuin he eivät käyttäytyisi liian huomiota herättävästi, yhteisön johtohahmoja tuskin kiinnostaisi vähääkään, mitä he puuhasivat. Omissa oloissaan pysyttelemällä kolmikko olisi myös turvassa vanhempien vampyyrien kiukunpurkauksilta, jotka saattoivat pahimmassa tapauksessa johtaa huono-onnisen nuoren vampyyrin kuolemaan. Tai niin Mikaru oli ainakin kuullut kerrottavan.

Vampyyrikolmikko oli siis kuusi vuotta sitten lähtenyt omille teilleen. Toisin kuin useimmat tokiolaisvampyyrit, he asuivat ja saalistivat Cryptic Tokyon ulkopuolella. Vaikka Cryptic Tokyo oli koko Suur-Tokion huonomaineisin kaupunginosa, löytyi metropolista useita muitakin kunnon kansalaisten karttamia alueita, ja yhdelle noista alueista Mikaru, Ivy ja Kei olivat asettuneet asumaan. Useimmiten he saalistivat kotinaan toimivan hylätyn varastohallin lähettyvillä, mutta silloin tällöin metsästysretket veivät kauemmaksikin. He pitivät kuitenkin yleensä huolen siitä, etteivät eksyneet liian lähelle sen paremmin hyvin valaistua ydinkeskustaa, Halo Tokyota, kuin lajitovereidensa kansoittamaa kaupunginosaakaan.

Tänä yönä saalistusvietti oli kuitenkin johdattanut kolmikon poikkeuksellisen lähelle Cryptic Tokyon niukasti valaistuja katuja ja kujia. Vajaa puoli tuntia sitten Kei oli havainnut neljä lupaavan hajuista verinauhaa, joita he olivat lähteneet seuraamaan. Vaikka yölliset saalistajat liikkuivat nopeasti, oli kestänyt vartin verran tavoittaa ihmisnuoret, sillä nämä olivat olleet varsin kaukana. Jäljittämiseen keskittyneinä vampyyrit eivät olleet pahemmin katsoneet, minne kulkivat. Vahvistuvat veririhmat ja niiden mukanaan tuoma miellyttävästi kihelmöivä tappamisen odotus olivat vieneet heidän koko huomionsa.

Nuorisojoukko eteni hitaasti mutta äänekkäästi pitkin autiota kujaa vampyyrien alapuolella. Pitkähiuksinen tyttö nojautui raskaasti vasten poikaystävänsä ja supatti jotakin tämän korvaan viettelevä ilme kasvoillaan. Nuorukaisen kasvoille levisi hymy, ja tämä antoi kätensä vaeltaa tytön takamukselle. Toinen tyttö, jolla oli lyhyet, blondatut hiukset, kikatti itsekseen. Korkeat korot kopisivat epäsäännöllisesti vasten asfaltin tummaa, rosoista pintaa. Tytön poikaystävä hoilasi jotakin yksitoikkoista kappaletta, joka oli oletettavasti soinut siellä, mistä nuoret olivat nyt palaamassa kotiin.

Paha vain, etteivät nämä tulisi koskaan pääsemään perille.

Kei hyppäsi hiljaa ja sulavasti matalalta katolta seuraavalle. Mikaru ja Ivy seurasivat vaivatta perässä: kattojen välissä oli vain puolen metrin levyinen tyhjä tila, jonka ylittäminen ei vaatinut sanottavia ponnisteluja.

Uudelle katolle päästyään Mikaru antoi katseensa viipyä muutaman ylimääräisen hetken Kein hoikassa olemuksessa, jota taivaalla kelluva vähenevä kuu valaisi. Hän piti paljon molemmista tovereistaan, mutta Keissä oli hänen mielestään aina ollut jotakin erityistä. Kenties hänen pitäisi vihdoin rohkaista itsensä ja kysyä vaaleahiuksiselta ystävältään, kiinnostaisiko tätä viedä heidän välisensä suhde aivan uudelle, aikaisempaa intiimimmälle tasolle.

Nyt ei kuitenkaan ollut oikea hetki siihen. Sen sijaan alkoi olla aika päästä tyydyttämään tasaisesti kasvanut jano tuoreella verellä. Saaliin vaaniminen oli toki nautinnollista, mutta vielä paljon nautinnollisempaa oli ahmia uutteran metsästyksen tuottamaa punaisena hehkuvaa hedelmää.

Vampyyrit asettuivat katon reunalle, vilkaisivat pikaisesti toisiinsa ja hyppäsivät sitten alas. He laskeutuivat kepeästi jaloilleen muutamien metrien päähän ihmisnuorista, jotka pysähtyivät kuin seinään heidät nähdessään. Nuoret eivät äskeisestä remuamisestaan huolimatta olleet nähtävästi niin päihtyneitä, etteivät olisi tunnistaneet kuolemanvaaraa sellaisen nähdessään, sillä näiden silmät levisivät kauhusta kaksinkertaisiksi. Vampyyrit kuulivat uhriensa sykkeen kohoavan ja haistoivat alkoholin ja huumausaineen yhdessä samentamaan vereen erittyvän adrenaliinin. Stressihormoni ei kuitenkaan paljoa auttaisi kovaonnisia nuoria, kun vastassa oli kolme janoista yön suojattia.

”Parasta valmistautua kuolemaan”, Mikaru kehotti hymyillen leveästi, niin että terävät valkoiset kulmahampaat välähtivät läheisen katulampun kellertävässä valossa.

Sen enempiä varoituksia antamatta vampyyrit kävivät uhriensa kimppuun kuin kolme nälkäistä sutta.

Mikaru oli valinnut ateriakseen lyhythiuksisen tytön, koska tämän hervoton kikatus oli kuulostanut kovin huvittavalta hänen korviinsa. Kun vampyyri upotti kulmahampaansa tytön kaulaan, tämä ei kuitenkaan enää kikattanut vaan kirkui henkensä edestä. Valitettavasti apua ei ollut luvassa: Ivy ruokaili parhaillaan tytön poikaystävästä äänekkäästi hörppien, ja toinen nuorukainen oli päätynyt Kein illallislistalle.

Mikaru ei piitannut uhrinsa kirkunasta vaan keskittyi nauttimaan täyteläisestä nuoresta verestä, joka täytti hänen suunsa ja valui sieltä lämpimänä norona kurkkua pitkin vatsaan. Vampyyri tiesi kokemuksesta, että tytön huudot lakkaisivat pian itsestään, kun verenhukka lisääntyisi. Hetken kuluttua tyttö vaikenikin odotetusti, ennen kuin lysähti tiedottomana hänen käsivarsiensa kannateltavaksi. Mikaru jatkoi häiriintymättä juomistaan. Hän ei ollut vielä kylläinen. Onneksi nuoressa naisessa oli yhä kosolti herkullista verta jäljellä.

Hiljalleen tajuttoman tytön syke alkoi käydä yhä heikommaksi ja epäsäännöllisemmäksi. Mikaru tiesi, ettei kestäisi enää kauaa, ennen kuin kuolema saapuisi hakemaan omansa. Se ei kuitenkaan haitannut, sillä hänen ruokahalunsa alkoi olla tyydytetty. Miellyttävä kylläisyyden tunne oli asettunut hänen vatsanpohjaansa, ja mieltä verhosi metsästyksen jälkeinen euforia. Tosin myös tytön veressä olleilla päihteillä saattoi olla vaikutusta siihen, että vampyyri tunsi olonsa niin uskomattoman tyytyväiseksi ja kaikkivoivaksi.

Kun nuori sydän viimein lakkasi lyömästä, Mikaru pudotti tytön asfaltille kuin räsynuken. Häntä ei kiinnostanut juoda kuolleesta uhrista. Kuoleman jälkeen veri alkoi nopeasti hyytyä, kun verenkierto ei enää pitänyt sitä jatkuvassa liikkeessä, eikä hyytyneen veren juominen ollut lainkaan nautinnollista. Se oli vähän kuin olisi imenyt pillillä mehua, jossa oli kokkareita – toisin sanoen huomattavan vastenmielistä touhua.

Mikaru käännähti katsomaan ympäristöään. Nopea liike sai hänet horjahtamaan, mikä huvitti häntä itseään suuresti. Ruokailunsa niin ikään päättänyt Kei katsahti häneen naurua silmissään. Mikarun teki äkisti mieli suudella ystäväänsä rajusti ja painaa sormet tämän tuuheisiin vaaleisiin hiuksiin, jotka ulottuivat yläselkään asti. Hän oli varma, ettei Kei vastustelisi vaan päinvastoin haluaisi täsmälleen samaa kuin hän. Mistä tuo äkillinen varmuus tuli, sitä hän ei kuitenkaan tiennyt.

Mikaru oli juuri aikeissa mennä toteuttamaan mielitekonsa, kun jostakin aivan läheltä kuulunut nyyhkäisy veti hänen huomionsa puoleensa. Vilkaistuaan ympärilleen hän onnistui paikallistamaan äänen lähteeksi sen pitkähiuksisen tytön, jonka seuralaiset vampyyrikolmikko oli juuri tappanut. Tyttö istui maassa reilun kymmenen metrin päässä Mikarusta ja tuijotti häntä itkun sumentamin silmin. Nuori vampyyri virnisti riehakkaasti vastaukseksi kosteaan katseeseen. Hänellä ei ollut enää nälkä, mutta hänen teki mieli vähän leikkiä tytön kustannuksella.

Mikaru rupesi lähestymään pelokasta ihmisnuorta hitaasti, kuin vaanien. Tämä tuijotti yhä kiinteästi häneen, mutta katseeseen ilmestyi uutta kauhua. Ilmeisesti tyttö oli kuitenkin liian shokissa noustakseen jaloilleen ja yrittääkseen pakoon. Tämä oli sitä paitsi hukannut toisen vaaleanpunaisilla hileillä koristelluista korkokengistään jonnekin. Vasenta jalkaterää peitti enää vain silkinohut nailon, joka ei juuri pehmentäisi kontaktia kovan asfalttipinnan kanssa, mikäli tyttö päättäisi yrittää kipittää tiehensä.

Järkytyksestä turran tytön onneksi koitui vampyyrin lisääntyvä päihtymys: puolivälissä matkaa Mikaru nimittäin sotkeutui äkisti omiin jalkoihinsa ja kaatui päistikkaa maahan. Hän ei satuttanut itseään mainittavasti kaatuessaan, mutta takaisin jaloille pääseminen vaati niin paljon ponnistelua, että hän oli tyystin unohtanut tytön olemassaolon, kun oli jälleen jokseenkin tukevasti pystyssä. Tytön sijaan Mikarun huomio kiinnittyikin nyt Ivyyn ja Keihin, jotka nauroivat katketakseen hänen kömpelyydelleen. Hetken epäröityään nuori vampyyri yhtyi nauruun ja lähti pyrkimään kohti kumppaneitaan.

Äkisti Mikaru keksi, että olisi hulvattoman hauskaa pyörähdellä ympäri kuin hyrrä. Normaalisti hän ei saanut päähänsä aivan niin omituisia ideoita, vaikka tapasikin silloin tällöin nuoruudenhuumassaan tehdä asioita, jotka eivät olleet kovin järkeviä. Veren mukana nautitut päihteet saivat kuitenkin hänet nyt vakuuttuneeksi siitä, että erikoinen ajatus oli toteuttamisen arvoinen. Niinpä hän ryhtyi sen enempää viivyttelemättä tuumasta toimeen.

”Katsokaa, olen karusellissa!” Mikaru huuteli tovereilleen ja heilutteli pyöriessään käsivarsiaan hullunkurisesti saadakseen näiden huomion puoleensa.
”Kännissä sinä olet etkä missään karusellissa”, Kei huusi huvittuneena vastaukseksi.
”Muistutat lähinnä tuulimyllyä, kun huidot tuolla tavalla”, Ivy puolestaan kommentoi remakasti nauraen.
Mikaru tyytyi näyttämään kumppaneilleen kieltään ja kiihdyttämään pyörimisnopeutta, vaikka pystyssä pysyminen tuotti jo ennestään vaikeuksia.

Vielä hetken pyörittyään Mikaru rupesi uskomaan, että todella oli karusellin kyydissä. Hän oli kuulevinaan ympäriltään hilpeää tivolimusiikkia sekä lasten kikatusta. Ivy ja Kei muuttuivat hänen tajunnassaan vaaleanpunaisiksi sirkushevosiksi, jotka keinuivat laitteistonsa varassa tasaisesti ylösalas laukkaavaa hevosta matkien. Pitkähiuksinen tyttö, joka istui lamaantuneena kylmällä asfaltilla, oli nuoren vampyyrin silmissä ammuntakojun pääpalkinto. Siksi tuntuikin vain sopivalta, että jostakin läheltä kajahti nopeasti peräjälkeen kaksi laukausta.

Tuskanhuudot eivät kuitenkaan lainkaan sopineet kuvioon.

Mikaru lakkasi pyörimästä, mutta maailma hänen ympärillään jatkoi yhä kärrynpyörän heittämistä. Vampyyri pudisteli raskaalta tuntuvaa päätään saadakseen maailman asettumaan takaisin uomiinsa. Ennen pitkää yritys onnistui siinä määrin, että ylhäällä oli jälleen ylhäällä ja alhaalla oli jälleen alhaalla eikä päinvastoin, kuten vielä hetki sitten. Muutoin ympäröivä maailma ei kuitenkaan suostunut palaamaan tavanomaisiin ahtaisiin raameihinsa, sillä jos se olisi niin tehnyt, Ivy ja Kei eivät olisi maanneet liikkumatta asfaltilla. Ei heillä ollut tapana loikoilla pitkällään kadulla keskellä yötä.

”Et satu tietämään, mistä löytäisin Nero-nimisen vampyyrin?”

Mikaru hätkähti yllättävää ääntä ja kääntyi ympäri nähdäkseen, kenelle se kuului. Hän oli ollut niin keskittynyt miettimään, miksi ihmeessä Ivy ja Kei makasivat maassa kuin kaksi kuollutta kalaa supermarketin kylmätiskissä, ettei hän ollut tajunnut heidän saaneen seuraa.

Nuori vampyyri tuijotti pitkän tovin vaiti tuntematonta miestä. Hänen aistinsa kertoivat, että kyseessä oli A-veriryhmää edustava ihminen. Aistit kertoivat kuitenkin myös, että mustapukuinen mies kantoi mukanaan kuolemaa, mikä tuntui Mikarusta kummalliselta. Hän oli tottunut olemaan saalistaja eikä saalistettava, joten asetelman kääntyminen päinvastaiseksi hämmensi häntä pahemman kerran.

Kesti hetken, ennen kuin Mikaru tajusi, että tuntematon mies osoitti häntä käsiaseella. Hän oli aluksi luullut revolveria hattaraksi, mikä vaikutti jälkeenpäin ajateltuna kovin kummalliselta. Miten kaksi niin erilaista esinettä saattoi sekoittua keskenään? Mikaru ei tiennyt, eikä häntä suoraan sanottuna huvittanut ruveta pohtimaan asiaa kovin syvällisesti. Hänen aivonsa toimivat sillä hetkellä niin hitaasti ja epävarmasti, ettei niitä kannattanut kuormittaa yhtään enempää kuin oli aivan välttämätöntä. Muutoin ajattelutoiminta saattaisi pysähtyä kokonaan, mikä ei olisi hyvä asia, kun otti huomioon sen seikan, että hänen edessään seisoi tuntematon mies, joka vaikutti haluavan tappaa hänet. Ellei toisella sitten ollut tapana osoitella muita elollisia olentoja revolverilla pelkästään huvin vuoksi, mikä vaikutti sangen epätodennäköiseltä selitysvaihtoehdolta.

”Kerro minulle, missä Nero on!” tummapukuinen mies käski tiukalla, kylmällä äänellä, josta kalskahti uhka.

Vasta nyt Mikaru tajusi, että äskeinen kysymys oli osoitettu hänelle. Käskyn teräksisestä sävystä päätellen tuntematon mies oli tulkinnut hänen pitkän vaikenemisensa yhteistyöhaluttomuudeksi eikä ymmärtämisvaikeuksiksi. Toisaalta eihän toinen voinut millään tietää, että hän oli vielä äsken ratsastanut karusellissa kepeän tivolimusiikin soidessa. Jos tummapukuinen mies olisi sen tiennyt, tämä olisi varmasti ymmärtänyt hänen sekavuutensa, ainakin mikäli tämä oli joskus itse ollut liian monen kierroksen verran karusellin kyydissä.

Vai oliko koko karuselli ollut pelkkää kuvitelmaa? Mikaru yritti parhaansa mukaan saada sekavat ajatuksensa jonkinlaiseen loogiseen järjestykseen ja erottaa, mikä oli totta ja mikä pelkkää harhaa. Se oli kuitenkin vaikeaa, sillä hänen mielensä oli kuin väärin koottu palapeli: kaikki palaset olivat kyllä olemassa, mutta yksikään niistä ei ollut oikealla paikallaan. Sen vuoksi kuva näytti kaoottiselta ja mielettömältä, ja se tulkinta oli miltei mahdotonta.

”Kärsivällisyyteni ei riitä enää pitkään, verenimijä”, tuntematon mies varoitti entistäkin uhkaavampaan sävyyn.

Sekavuudestaan huolimatta Mikaru tajusi, että hänen olisi parasta vastata revolveria kantavalle ihmiselle, mikäli halusi jatkaa eloaan tällä olemassaolon tasolla. Niinpä vampyyri ryhtyi rääkkäämään aivojaan palauttaakseen mieleensä, oliko koskaan kuullut puhuttavan Nero-nimisestä vampyyristä. Mutta vaikka hän kuinka penkoi epäjärjestyksessä olevaa muistiaan, hän ei saanut mieleensä ketään Neroa. Hän ei ylipäätään tuntenut montaakaan lajitoveriaan. Vanhempien vampyyrien joukosta hän muisti sillä hetkellä nimeltä vain yhteisöä johtavan Terun sekä tämän oikean käden Tetsun. Jos Nero oli vanhempi vampyyri, kuten Mikaru oletti, oli toki mahdollista, että hän oli joskus nähnyt tämän jossakin vampyyrien kokoontumispaikassa. Hän ei kuitenkaan osannut yhdistää kyseistä nimeä yksiinkään kasvoihin.

”Tiedän, mistä löydät hänet. Cryptic Tokyon itäpuolella on Nebasho-niminen baari, jota vampyyrit suosivat, vaikka suurin osa asiakkaista onkin ihmisiä. Nero käy siellä tiuhaan tahtiin. Ja jos hän ei ole siellä, niin muut vampyyrit kyllä tietävät, mistä tavoitat hänet”, Mikaru lasketteli. Valehtelu kävi hiukan vähemmän sulavasti kuin tavallisesti, koska hänen aivonsa kieltäytyivät edelleen toimimasta tavanomaisella nopeudellaan. Hän ei kuitenkaan ollut tarpeeksi typerä tunnustamaan, ettei tiennyt tuon taivaallista kenestäkään Nerosta, sillä sellainen vastaus ei kaikella todennäköisyydellä olisi ollut muukalaisen mieleen.

”No tulihan se viimein sieltä, vaikka piti ensin vähän uhkailla”, mustapukuinen mies totesi ilottomasti naurahtaen. Revolverin piippu ei laskeutunut tuumaakaan alaspäin, eikä kova kiilto kadonnut miehen tummista silmistä. ”Milloin näit hänet viimeksi?”

Mikaru oli miettivinään hetken. ”Olisikohan ollut toissapäivänä?” hän ehdotti. Hyvällä onnella Nerolla todella oli tapana vierailla Nebashossa. Se oli itse asiassa hyvinkin mahdollista, sillä suurin osa Cryptic Tokyon syövereissä majailevista vampyyreistä kävi säännöllisesti kyseisessä baarissa pysyäkseen kärryillä yhteisönsä asioista.

Mikaru katsahti vaivihkaa olkansa yli kätevän pakotien toivossa. Potentiaalisen pakomahdollisuuden sijaan hänen silmänsä juuttuivat kuitenkin Keihin, jonka rinnassa oli punainen läikkä. Samaa punaista näkyi puoliavoimen suun tienoilla. Vaaleahiuksisen vampyyrin silmät olivat painuneet kiinni, eikä rintakehä kohoillut tavalliseen tapaan. Ainoa, mikä liikkui, olivat vaaleat hiukset, joita kevyt tuulenvire heilutti vasten kalpeaa ihoa. Yöilma haisi heikosti ruudilta, teräkseltä ja valkoiselta jäältä.

Palaset loksahtivat viimein kohdalleen.

”Sinä tapoit heidät”, Mikaru lausui ja kääntyi hitaasti takaisin tuntemattoman miehen puoleen. Hänen sanoissaan oli lähes kysyvä sävy, ikään kuin hän olisi hakenut vahvistusta päätelmälleen.

”Terävä havainto”, mustapukuinen ihminen vastasi ivallisesti.

”Sinä tapoit heidät”, vampyyri toisti, nyt jo varmempaan sävyyn. Hänen silmissään välähti ensimmäinen aavistus punahehkuisesta raivosta. Tieto siitä, että hän oli juuri menettänyt rakkaat toverinsa, alkoi upota hänen tajuntaansa.

Muukalainen tuhahti. ”Niin totta vie tapoin. Se on ainoa kohtalo, jonka te saastaiset verenimijät ansaitsette. Teidän kaikkien pitäisi joutua helvettiin, vaikka sekin on kyllä liian hyvä paikka teille.”

”Sinä tapoit heidät!” Mikaru karjaisi.

Seuraavassa hetkessä vampyyri oli jo paljastanut kulmahampaansa valmiina iskemään ne syvälle tuntemattoman miehen kurkkuun. Hänen tummanruskeat silmänsä paloivat miltei mustina, ja avoimesta suusta purkautui matalaa, eläimellistä ärinää, joka paljasti hänen todellisen luontonsa. Vaikka Mikaru pukeutui ihmisten vaatteisiin ja kommunikoi ihmisten kehittämällä kielellä, hän oli pohjimmiltaan verenhimoinen, vaistojensa varassa toimiva peto. Nyt, kun suunnaton raivo oli peittänyt hänen mielensä punaisella usvalla, hän ei enää kyennyt pitämään yllä illuusiota ihmisyydestä. Hänen mielessään oli vain yksi selkeä ajatus: mahdollisimman tuskallinen kuolema edessä seisovalle ihmiselle, joka oli surmannut hänen toverinsa.

Mikaru ei kuitenkaan koskaan saanut mahdollisuutta kostaa Ivyn ja Kein puolesta, sillä kun hän otti ensimmäisen uhkaavan askeleen kohti tuntematonta tappajaa, tämä laukaisi revolverinsa. Laukauksen ääni kaikui kapealla kujalla yhä, kun luoti jo tunkeutui nuoren vampyyrin rintakehään. Hyytävä kylmyys lähti välittömästi leviämään ampumahaavasta muualle elimistöön. Mikaru kaatui maahan niin voimakkaan kivun kourissa, ettei ollut uskonut sen kaltaista löytyvän tästä maailmasta. Tuntui kuin hän olisi jäätynyt nopeasti sisältäpäin kuoliaaksi – ja niin hän itse asiassa jäätyikin.

Viimeinen asia, jonka Mikaru ennen kuolemaansa kuuli, olivat ripeästi poispäin etenevät askeleet, joiden määränpäänä oli epäilemättä Nebasho.

~*~

Vanha painajainen oli palannut. Jui oli luullut karistaneensa sen vihdoin ja viimein kannoiltaan reilu vuosi sitten, kun oli saanut kerrotuksi vuosikymmenten takaisesta teostaan Rikulle. Nyt sama uni oli kuitenkin palannut piinaamaan häntä. Tällä kertaa se oli jopa tuskallisempi kuin aiemmin, sillä äidin kuolemaan liittyvään syyllisyyteen sekaantui syyllisyys Rikun kohtalosta. Rikun kuolema ei tietenkään ollut ollut hänen syytään, mutta shiranai-toverin menehtymistä edeltäneiden ahdistavien viikkojen muistelu sai silti syyllisyyden aallot hyökymään yhä uudelleen ja uudelleen Juin ylitse. Jos hän vain ei olisi menettänyt malttiaan ja sanonut kaikkia niitä hirveitä asioita Rikulle…

Kelloja ei tietenkään voinut kääntää taaksepäin, se oli yksinkertaisesti mahdotonta jopa nykyisessä huipputeknologisessa yhteiskunnassa. Jotain Juin olisi kuitenkin pakko tehdä, ellei hän halunnut jatkaa elämäänsä oman syyllisyytensä vankina. Joka kerta, kun hän meni nukkumaan, painajainen hiipi hänen luokseen ja kietoi kalmankylmät, nihkeät kätensä hänen ympärilleen. Jossain vaiheessa hän heräsi Neron ääneen ja päättäväiseen ravisteluun. Poissa tolaltaan hän sopersi jotakin Rikuun liittyvää, ennen kuin vajosi nyyhkyttämään kurjalle vuoteelleen.

Suureksi yllätyksekseen Jui oli havainnut, että Nero vaikutti olevan huolissaan hänen painajaistensa vuoksi. Muutaman kerran shiranai oli yllättänyt vampyyrin tuijottamasta häntä levoton, säälivä katse silmissään – tai ainakin Jui uskoi tummahiuksisen silmistä kuvastuneen tunteen olleen sääliä. Jokunen tunti sitten Nero oli jopa vienyt hänet ilman mitään erityistä syytä kerrostalon katolle. Kenties toinen oli ajatellut, että raittiin ilman haukkaaminen ja hailakoiden tähtien katselu helpottaisivat hänen oloaan.

Ehkä minun pitäisi kertoa hänelle vanhempieni kuolinyöstä.

Jui oli pyöritellyt tuota mahdollisuutta mielessään monta päivää, aina siitä asti, kun oli nähnyt tutun painajaisen ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Aluksi ajatus oli tuntunut melkein absurdilta, mutta sittemmin se oli alkanut hiljalleen vaikuttaa yhä järkevämmältä. Rikulle avautuminen oli häätänyt painajaisen pois viimeksi, joten ehkä sama temppu toimisi tälläkin kertaa. Jaettu taakka oli aina kevyempi taakka.

Tietysti Jui olisi mieluiten kertonut menneisyydestään jollekulle muulle kuin Nerolle. Vuosikymmenten takaisista tapahtumista oli ollut vaikeaa puhua edes Rikulle, vaikka he olivat olleet läheisiä ja luottaneet toisiinsa. Ei kaikella todennäköisyydellä olisi ainakaan helpompaa kertoa samoista asioista Nerolle, jota hän saattoi täydellä syyllä pitää vihollisenaan. Ketään muuta kuuntelijaa ei kuitenkaan ollut nyt tarjolla. Sitä paitsi ei sopinut unohtaa, että vampyyri oli uskoutunut omasta menneisyydestään hänelle. Hän oli siis tavallaan kertomuksensa velkaa toiselle.

Päätöksensä tehneenä Jui kääntyi katsomaan muutaman metrin päässä lattialla istuvaa Neroa ja kutsui tätä nimeltä. Vampyyri nosti katseensa romaanista, jonka oli toissapäivänä hankkinut jostakin käsiinsä, ja hymähti matalasti sen merkiksi, että oli kuulolla.

”Jos vain haluat, niin voisin kertoa menneisyydestäni”, Jui tarjosi hieman epävarmasti.
Nero kohotti hivenen kulmiaan mutta nyökkäsi. ”Sopiihan se.”
Jui väläytti vastaukseksi pienen hymyn enemmänkin helpotuksesta kuin ilosta mutta ei sanonut mitään. Nero odotti kärsivällisesti hänen aloittavan tarinansa. Nuorempi ei kuitenkaan löytänyt oikeita sanoja, ja vähitellen hiljaisuus venyi odottavasta kiusalliseksi.

”En oikein tiedä, mistä kohtaa minun pitäisi lähteä liikkeelle”, Jui joutui lopulta tunnustamaan.
”Alku voisi olla hyvä vaihtoehto”, Nero ehdotti tyynesti.
Shiranai nyökkäsi huultaan purren. Hän pohti vielä lyhyesti, missä tarinan alku oikeastaan sijaitsikaan, ennen kuin onnistui vihdoin aloittamaan. Kuuntelija ei onneksi osoittanut vielä kärsimättömyyden merkkejä.

”Sinähän muistat, mitä kerroin joitakin päiviä sitten shiranaiden kukoistuksesta?”

Nero tyytyi nyökkäämään tuskin havaittavasti.

”No, kuten jo aiemmin kerroin, tuota kukoistusta kesti vuosisadasta toiseen. Toinen maailmansota toi kuitenkin sille lopun. Sota vei ihmishenkien ohella useiden lajitovereideni elämän, mutta vielä pahempaa oli luvassa. Sodan päätyttyä alkoi nimittäin sijaiskärsijöiden etsintä. Menetykset olivat katkeroittaneet ihmiset, ja he janosivat kostoa. Sota oli myös toiminut muistutuksena kuolevaisuudesta, josta meidät shiranait oli vapautettu, minkä ihmiset kokivat epäoikeudenmukaiseksi. Omasta mielestään he ansaitsivat ikuisen elämän siinä missä mekin. Ja kun he eivät voineet sitä saada, he päättivät, ettemme mekään saisi enää nauttia etuoikeudestamme.”

Jui pudisti itsekseen päätään ja totesi melankolisesti: ”Ihmiset eivät ymmärrä, millaista on olla kuolematon. He eivät koskaan näe ikuisen elämän varjopuolia. He eivät tiedä, millaista on elää vuosisata toisensa jälkeen ja nähdä koko ajan yhä lisää pahuutta, tuskaa ja kuolemaa. Jokainen elinvuosi tuo ilon ohella surua, joka varastoituu sydämeen ja mieleen. Ajan myötä taakka käy yhä vain raskaammaksi kantaa.”

Shiranai piti lyhyen tauon, ennen kuin jatkoi hiljaa: ”Harva tietää tätä, mutta melkein kaikki shiranait tekevät itsemurhan ennen viidettäsadatta syntymäpäiväänsä. Viime vuosituhannen alkupuolella se oli harvinaisempaa, mutta minun vanhempieni syntymän aikoihin ei ollut enää elossa kuin pari yli viidensadan vuoden ikäistä shiranaita. Muutaman viimeisimmän vuosisadan aikana keskimääräinen itsemurhaikä myös laski nopeasti yhä lähemmäs kolmeasataa vuotta.”

”Syynä oli, että monet shiranait kokivat, ettei heille ollut enää paikkaa maailmassa. Ihmiset haluavat elää yhä vanhemmiksi, mieluiten ikuisesti, mutta samaan aikaan maailma muuttuu yhä nopeammin. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä vaikeampaa on sopeutua muutoksiin. Sitä ihmisten tuntuu kuitenkin olevan mahdotonta ymmärtää. He eivät käsitä, että jos he todella eläisivät ikuisesti, nykymaailma jättäisi heidän ennemmin tai myöhemmin jälkeensä. Kuolemattomuus kuuluu menneisyyteen. Me shiranait olemme auringonlaskun rotu. Ei meitä ole luotu tähän koneiden ja vauhdin maailmaan.”

Jui vaikeni. Nero ei sanonut mitään mutta näytti pohtivan hänen sanojaan tarkasti. Koottuaan ajatuksensa vaaleahiuksinen jatkoi kertomustaan.

”Vaino oli kiivaimmillaan 40-luvun lopussa ja 50-luvun alussa, silloin kun sodan jättämät haavat vasta alkoivat kuroutua umpeen. Sadat shiranait menettivät noina vuosina henkensä mitä julmimmilla tavoilla. Jotkut myös tekivät itsemurhan, koska eivät kestäneet jatkuvaa kuoleman uhkaa ja kaikkien läheistensä menetystä. Loput piiloutuivat parhaan kykynsä mukaan säästyäkseen teurastukselta. Minun vanhempani kuuluivat tuohon joukkoon. He olivat nuoria, reilusti alle 200-vuotiaita, menneet vasta hiljattain naimisiin. He eivät kokeneet olevansa vielä valmiita päättämään maallista vaellustaan.”

”Minä synnyin vuonna 1971. Siinä vaiheessa kiivain vaino oli jo hiipunut ja suurin osa meistä kuollut. Uusia surmia tapahtui vain silloin, kun väärät ihmiset saivat tavalla tai toisella vihiä jonkun shiranain olinpaikasta. Tuon uhan tähden oli oltava äärimmäisen varovainen. Ulos piilopaikasta ei kannattanut mennä kuin yöaikaan ja silloinkin vain välttämättömistä syistä. Turhasta kaduilla maleksimisesta oli pahimmillaan seurauksena kuolema. Siksi oli parasta pysytellä kodin suojissa, vaikka olisi tehnyt mieli mennä ihailemaan tähtiä ja nauttimaan raikkaasta ulkoilmasta.”

”Ankea lapsuus”, Nero kommentoi.

Jui pudisti kuitenkin päätään ja hymyili hennosti. ”Ei niin ankea kuin kuvittelet. Minä olin toivottu lapsi ja sain vanhemmiltani niin paljon rakkautta kuin vain suinkin saatoin kaivata. Jos ulkomaailma olikin kylmä ja pelottava, niin kodin seinien sisällä oli aina lämmintä ja turvallista. Kun olin taaperoikäinen, vanhempani leikkivät koko ajan kanssani, ja kun kasvoin isommaksi, he alkoivat opettaa minulle kaikkea matematiikasta filosofiaan. Vanhempani pitivät visusti huolen siitä, etten tuntenut koskaan oloani yksinäiseksi tai hylätyksi. Nuo vuosikymmenet olivat elämäni ehdottomasti parasta aikaa.”

Vaaleahiuksinen kertoja huokaisi hiljaa, ennen kuin jatkoi eteenpäin: ”Hieman ennen neljättäkymmenettä syntymäpäivää minun pieni maailmani kuitenkin särkyi kertaheitolla pirstaleiksi. Elettiin kesäkuun alkua vuonna 2010. Oli pilvinen yö, kello näytti jotain kolmen ja neljän väliltä. Olin palaamassa kotiin viikoittaiselta ruoanhakumatkalta. Eräs vanha ihmismies hankki meille ruokaa, jonka joku meistä haki hänen luotaan. Mies vaaransi henkensä puolestamme, joten olimme hänelle äärimmäisen kiitollisia. Ilman häntä elämämme olisi ollut paljon vaikeampaa.”

”Kun pääsin kotioveni eteen, huomasin, että ovi oli raollaan, vaikka olin lukinnut sen lähtiessäni. Tiesin heti, että jotakin pahaa oli tapahtunut. Kun työnsin oven auki ja astuin sisään, kohtasin näyn, joka yhä palaa elävänä luokseni painajaisissa. Molemmat vanhempani makasivat lattialla. Isäni vaatteet olivat veressä. Häntä oli ammuttu ainakin viisi kertaa, vaikka yksikin luoti olisi hyvin riittänyt tappamaan hänet. Äitini makasi yläkertaan johtavan portaikon juuressa. Hän ei liikkunut, ja hänen toinen käsivartensa oli luonnottomassa kulmassa. Luulin hänenkin olevan kuollut. Siinä minä kuitenkin erehdyin.”

Jui joutui hetken aikaa nieleskelemään itkua, joka uhkasi nousta tukkimaan hänen kurkkunsa, ennen kuin pystyi jälleen puhumaan kunnolla.

”Kun kumarruin äitini puoleen, huomasin, että hänen silmänsä olivat auki ja katsoivat suoraan minuun. Se katse oli ääriään myöten täynnä pelkoa ja epätoivoa. Tajusin, että äitini selkäranka oli murtunut, kun hän oli pudonnut jyrkät kierreportaat alas. Isäni tappaneet ihmiset olivat jättäneet äitini kitumaan halvaantuneena, vailla mahdollisuutta päättää oma elämänsä itse.”

Muiston mukanaan tuoma tuska vääristi nuoren shiranain kasvot. Kyyneleet, joita hän ei kyennyt enää pidättelemään, alkoivat valua poskia pitkin kohti kaitojen kasvojen alaosaa. Jui katsoi suoraan Neroon pyytävästi, anellen silmillään toista ymmärtämään hänen ratkaisunsa.

”En kyennyt kieltämään äidiltäni sitä, mitä hän rukoili minulta. Se oli hänen viimeinen toivomuksensa, minun oli pakko suoda se hänelle. En voinut pakottaa häntä kärsimään enää yhtään enempää”, vaaleahiuksinen tunnusti särkyneellä äänellä.

”Sinä et tehnyt mitään väärää, Jui”, Nero sanoi lujasti.
Shiranai pudisteli epätoivoisesti päätään vastaukseksi. ”Sinä et ymmärrä! Minä tapoin hänet, Nero! Otin keittiöveitsen käteeni ja sitten… sitten minä iskin sen hänen rintaansa.”
”Se oli oikein. Et voinut siinä tilanteessa muuta. Hän itse pyysi sinua päästämään hänet pois kärsimyksistä.”

Jui laski hetkeksi katseensa mutta nosti sen sitten takaisin vampyyriin ja tiedusteli hyvin hennolla äänellä: ”Eikö se muka tee minusta murhaajaa?”
Nero pudisti päätään. ”Ei. Päinvastoin se osoittaa, että rakastit häntä tarpeeksi asettaaksesi hänet itsesi edelle.”
”Minä en ymmärrä, mitä sinä tarkoitat.” Sinisilmäisen ääni oli tuskin kuiskausta kuuluvampi.
”Tappaminen oli vastoin sinun moraaliasi. Et halunnut tehdä sitä mutta teit kuitenkin, koska hän pyysi sitä sinulta. Samalla tuomitsit itsesi kantamaan asiasta syyllisyyttä lopun elämääsi. Minusta se on suurin mahdollinen välittämisen osoitus”, Nero selitti vakaasti.

Jui oli pitkän hetken vaiti, ennen kuin lausui lopulta hiljaa: ”Kiitos, ettet pidä minua murhaajana.”
”Ei minulla ole siihen syytä. Eikä ole äidilläsi, Rikulla tai yhtään kenellekään. Ainoa, joka sinua pitää murhaajana, olet sinä itse.”
”Siitä on yli kolmekymmentä vuotta, enkä vieläkään tiedä, teinkö oikein…”
”Kyllä sinä teit.”

Noiden sanojen jälkeen kaksikko vaipui molemminpuoliseen hiljaisuuteen. Jui yritti parhaansa mukaan vakuuttaa itsensä siitä, että Nero oli oikeassa. Vaaleahiuksinen nuorukainen halusi uskoa, että oli sinä kohtalokkaana kesäkuun yönä toiminut oikein. Hän ei halunnut olla murhaaja, ei omissa silmissään eikä toisten. Hän halusi vihdoin ja viimein kyetä päästämään irti syyllisyydestä, jota oli kantanut mukanaan niin kovin kauan.

”Sen jälkeen lähdin kohti Fukuokaa”, Jui kykeni viimein jatkamaan keskeytynyttä tarinaansa. ”Vanhempani olivat ostaneet sieltä pienen, halvan asunnon siltä varalta, että joutuisimme vielä joskus pakenemaan Sendaista. Olin kiitollinen siitä, että vara-asunto oli hankittu aivan toiselta puolelta Japania. Halusin mahdollisimman kauas niin vanhempani tappaneista ihmisistä kuin tapahtuneen muistostakin. Kaikki painajaismaiset muistot seurasivat kuitenkin perässäni koko pitkän ja vaivalloisen matkan Fukuokaan.”

”En uskaltanut yrittää ottaa yhteyttä perhettäni auttaneeseen mieheen. Pelkäsin hänen kavaltaneen meidät tai saaneen surmansa vanhempieni lailla. Jouduin siis selviämään täysin omin avuin. Opettelin hankkimaan kaiken tarvitsemani ihmisten pois heittämän tavaran joukosta. Pimeän turvin hiivin etsimään roska-astioista ruokaa, vaatteita, kirjoja ja sen sellaista. En nauttinut siitä, että jouduin elämään niin, mutta ei minulla ollut vaihtoehtoja.”

”Muistaakseni sinä väitit aiemmin, ettet harrasta roskalaatikoista ruokailua”, Nero huomautti.
”Se oli valhe”, Jui tunnusti. ”En kuitenkaan halua palata siihen tapaan enää koskaan. Voinko jatkaa kertomustani?”
Vampyyri nyökkäsi.

”Se oli kaikin puolin onnetonta aikaa. Materiaaliset olosuhteet eivät olleet kehuttavat, minkä lisäksi tunsin itseni äärettömän yksinäiseksi. Minulla ei ollut minkäänlaisia kontakteja kehenkään toiseen inhimilliseen olentoon, ja pelkäsin kaikkien lajitovereideni menehtyneen. Ainoa, kenen kanssa saatoin keskustella, olin minä itse. Lohduttauduin taiteiden avulla. Roskalaatikoista löytämieni välineiden avulla kirjoitin runoja ja piirsin. Lisäksi luin kirjoja ja lehtiä, jotka ihmiset olivat syystä tai toisesta heittäneet pois. Päivät vierivät hitaasti, eikä huominen koskaan näyttänyt eilistä valoisammalta.”

”Tuota hiljaista, muuttumatonta ja yksinäistä elämää oli ehtinyt jatkua kolmisenkymmentä vuotta, kun Kisaki päätti panna alulle Project Jillianin. Sen tarkoituksena oli selvittää kuolemattomuuden salaisuus. Projektiaan varten hän tarvitsi useita shiranaita. Meitä pyydystämään hän pestasi palkkatappajan. Kun palasin eräänä yönä kotiin roska-astioita penkomasta, tuo palkkatappaja oli odottamassa minua asunnossani. Hän yllätti minut täysin, en saanut mahdollisuutta edes yrittää tapella vastaan. Hän sitoi käteni, jalkani ja silmäni, työnsi minut auton tavaratilaan ja lähti ajamaan kohti Tokiota. Kun side poistettiin silmiltäni, edessäni seisoi valkoiseen laboratoriotakkiin pukeutunut punatukkainen mies, joka ilmoitti, että kuuluin nyt hänelle. Lopun sinä jo tiedätkin.”

Saatuaan tarinansa noilla sanoilla päätökseen Jui katsahti Neroa odottaen tämän kommentoivan kuulemaansa jollakin tavoin. Vampyyri pysyi kuitenkin vaiti. Jos toinen ajattelikin jotain hänen kertomastaan, tämä ei nähtävästi aikonut lausua mietteitään ääneen.

Jui tunsi pettymyksen ja katkeruuden sekaisen tunteen viiltävän terävästi sisintään. Hän käänsi selkänsä Nerolle, jotta tämä ei näkisi, kuinka pahalta välinpitämättömyys hänestä tuntui.

Jos et tahdo sanoa muuta, niin voisit edes kertoa minulle, miltä tulevaisuuteni näyttää. Tiedämme molemmat hyvin, että minun elämäni jatko on sinun käsissäsi.

~*~

Pitkä, valkoiseksi maalattu käytävä kajahteli ontosti määrätietoisten askelten alla. Korkealle kattoon kiinnitettyjen loisteputkien räikeä valo oli ajanut jok’ikisen vielä hetki sitten käytävällä maleksineen torakan piiloon seinien sisään ja lattian alle. Sieltä ne palaisivat takaisin heti keinotekoisen auringon sammuttua jatkaakseen rakennuksessa vaeltelemista. Se ei kuitenkaan päättäväistä kulkijaa kiinnostanut. Niin kauan kuin torakat tajuaisivat pysyä poissa hänen tieltään, hän ei vaivautuisi listimään niitä hengiltä. Hänellä oli parempaakin tekemistä kuin jahdata kovakuoriaisia hyönteismyrkyn kera pitkin valtavaa tutkimuskeskusta.

Käytävän päähän saavuttuaan Kisaki avasi suurehkoon huoneeseen johtavan oven yhdellä avainnippunsa lukuisista avaimista ja napsautti valot päälle. Oveen pantu lukko ei ollut oikeastaan tarpeen, sillä hän oli tätä nykyä koko rakennuksen ainoa inhimillinen asukas eikä huoneessa säilytetty mitään korvaamattoman arvokasta – toisin kuin esimerkiksi työhuoneessa tai suuressa laboratoriossa, jossa hän oli suorittanut lukemattomia kokeita kuolemattomilla olennoilla. Varovaisuus ei kuitenkaan ollut koskaan pahitteeksi, ei varsinkaan nykyisinä levottomina aikoina, kun mistään ei enää voinut olla varma.

Valojen syttyminen sai huoneeseen sijoitettujen lukuisten häkkien sisällä aikaan kiihtyvää rapinaa ja hermostunutta ääntelyä. Kisaki ei kiinnittänyt ääniin minkäänlaista huomiota vaan harppoi määrätietoisesti erään huoneen keskivaiheilla olevan häkin luokse. Pienehkössä häkissä oli tusinan verran albiinoja rottia, joista osa makasi liikkumatta häkin pohjaa peittävillä puruilla ja osa raahautui vaivalloisen näköisesti ympäri metallista vankilaansa. Rotat olivat laihoja, ja niiden vitivalkoinen turkki oli menettänyt luontaisen kiiltonsa. Muutamalta yksilöltä oli irronnut karvaa isoina tukkoina, niin että karvapeitteen seasta pilkotti paljaita iholaikkuja.

Kisaki katseli hetken vaiti koe-eläimiään, ennen kuin rypisti tyytymättömänä otsaansa. Sitten hän kurottautui avaamaan häkin oven ja onki sieltä ulos lähimmän rotan. Se pysytteli liikkumattomana hänen otteessaan, kun hän tutkaili sitä päällisin puolin. Vasempaan eturaajaan koskettaessa se kuitenkin päästi surkean vingahduksen ja koetti rimpuilla vapaaksi. Tiedemies tiukensi otettaan ja marssi eläin nyrkissään huoneen toisella puolella olevan laitteen luokse.

Röntgenkuva vahvisti sen, mitä Kisaki oli epäillyt: rotan raajassa oleva murtuma ei ollut parantunut toivotulla tavalla. Puoliääneen kiroillen punatukkainen tutkija palautti jyrsijän häkkiin ja otti seuraavan yksilön tarkasteltavakseen. Senkin jalka oli röntgenkuvan perusteella vasta alkamassa luutua, mikä ei todellakaan ollut se tulos, jota Kisaki oli kaivannut. Valitettavasti seuraavan tai sitä seuraavan rotan tilanne ei ollut valoisampi kuin kahden ensimmäisen.

Tutkittuaan kaikki kaksitoista rottaa Kisaki joutui hampaitaan kiristellen toteamaan, että oli jälleen kerran epäonnistunut kokeessaan. Kymmenen päivää sitten hän oli katkaissut vasemman eturaajan kaikilta kahdeltatoista rotalta. Sen tehtyään hän oli antanut kullekin yksilölle pienen annoksen seerumia, jonka oli kehitellyt shiranaiden veren pohjalta. Tiedemies oli saanut jo puolitoista vuotta sitten selville, että shiranaiden ikuisen elämän salaisuus oli solujen epätavallisen nopea uudistumistahti, joka ei hidastunut lainkaan iän myötä, toisin kuin ihmisillä. Nopean uudistumistahdin seurauksena oli kuolemattomuuden lisäksi luonnollisesti se, että shiranaiden vammat paranivat huomattavasti nopeammin kuin ihmisten. Jos rottakoe olisi onnistunut, eturaajan murtuman olisi siis pitänyt olla lähes täysin parantunut kymmenen päivän kuluttua. Niin ei kuitenkaan Kisakin suureksi harmiksi ollut käynyt.

Tarvitsen Juin takaisin. Miksi helvetissä hänen piti karata sen perhanan Neron matkaan? Sama hänen olisi ollut kuolla täällä kuin Cryptic Tokyon rähjäisissä slummeissa. Täällä hänen kuolemansa olisi sentään hyödyttänyt ihmiskuntaa, kun nyt se hyödyttää vain yhtä kirottua verenimijää. Ikään kuin kukaan jäisi kaipaamaan yhtä vampyyriä! Niitä saastoja on muutenkin ihan liikaa. Kuolisivat kaikki vain pois tätä maailmaa pilaamasta!

Kiukkuaan purkaakseen Kisaki potkaisi metallista roskapönttöä, joka sattui epäonnekseen olemaan sopivalla etäisyydellä äkäiseen tiedemieheen nähden. Pönttö kaatui potkun voimasta kovalla kolinalla lattialle ja levitti sisältönsä ympärilleen. Kisaki manasi entistäkin pahantuulisempana. Hienoa, nyt hän joutuisi vielä siivoamaan kaiken muun hyvän lisäksi!

Ja missä se Aoikin vetelehtii? Ettei vain olisi karannut Redeemerin ja ennakkopalkkionsa kera Tokion synkimpiin syövereihin, jotka hänen kaltaisensa roisto taatusti tuntee paremmin kuin omat taskunsa. Hän vaikutti olevan vähän liiankin ihastunut Redeemeriin, kun ojensin sen hänen käsiinsä. Ei sillä, onhan se aivan upea ase, mutta en todellakaan ole valmis antamaan sitä ilmaiseksi hänelle. Me teimme sopimuksen, ja hänen on paras pitää kiinni omasta osuudestaan, muutoin hän saa katua katkerasti. Vaikka en ole ammattitappaja kuten hän, minulla on kyllä keinoni laittaa viholliseni kärsimään.

Roskia keräillessään Kisaki muisti äkisti sanoneensa Aoilla, että antaisi tälle mielen määrin aikaa etsiä Nero ja Jui, ja hänen teki mieli lyödä itseään. Moinen antelias lausunto oli epäilemättä ollut typerä virhe tiedemiehen puolelta, mutta ei hän ollut mitenkään voinut arvata, ettei palkkatappaja olisi saanut urakkaansa suoritettua vielä kahden viikon kuluttuakaan. Aoita kehuttiin harvinaisen tehokkaaksi, mutta tämänkertainen toiminta todisti kyllä aivan muuta. Jaksoivatko yakuza-pomot muka odotella viikkokaupalla, että palkattu tappaja vaivautui suorittamaan halutun surman? Tuskinpa vain.

Kisakin oli tosin myönnettävä, ettei Neron ja Juin löytäminen Cryptic Tokyon sokkeloista ollut aivan yhtä vaivaton tehtävä kuin jonkin petollisen mafian jäsenen surmaaminen. Nero oli sentään vampyyri, ja Cryptic Tokyossa riitti piilopaikkoja kaikille niille, jotka sellaisia kaipasivat. Aoi oli kuitenkin ammattilainen jäljittämisen ja tappamisen alalla. Huhut kertoivat, että mustanpuhuva mies oli toiminut kuoleman lähettiläänä siitä lähtien, kun tämän koko muu perhe oli tapettu pojan ollessa viidentoista ikäinen. Tarkemmista yksityiskohdista Kisakilla ei ollut tietoa eikä liioin halua ottaa selvää. Hänen silmissään traagisen kertomuksen ainoa arvo oli siinä, että se vahvisti hänen käsitystään, jonka mukaan Aoin olisi pitänyt jo aikoja sitten toimittaa Jui takaisin hänen hellään huomaansa.

Saatuaan roskat tungettua takaisin niille kuuluvaan paikkaan Kisaki suoristautui ja loi arvioivan katseen ympärilleen. Koe-eläimet liikuskelivat edelleen levottomasti häkeissään ja päästelivät kukin lajilleen ominaisia ääniä. Eläimet pitäisi ruokkia ja niiden vesiastiat täyttää. Lisäksi ahtaat häkit kaipasivat kipeästi siivousta. Tutkijaa ei kuitenkaan liiemmin huvittanut ryhtyä moiseen urakkaan, joten hän päätti jälleen kerran lykätä sen tuonnemmaksi. Eivät eläimet likaan kuolisi – tai jos kuolisivat, hän yksinkertaisesti hankkisi uusia tilalle. Eläinsuojelu ei nykyaikana jaksanut kiinnostaa juuri ketään, joten hänen ei tarvinnut pelätä saavansa sanktioita laiminlyöntiensä tähden.

Eläinten hyvinvoinnin sijaan Kisaki keskittyikin pohtimaan, mitä uusia laboratoriolaitteita hänen pitäisi tilata lähiaikoina. Ainakin juuri markkinoille tullut kahdeksannen sukupolven pyyhkäisyelektronimikroskooppi olisi pakollinen hankinta, eikä uusi spektrofotometrikään olisi pahitteeksi. Molemmat laitteet maksoivat tietysti satoja tuhansia jenejä, mutta se ei ollut mikään ongelma hänelle. Valtiollinen tiedeakatemia oli rahoittanut hänen tutkimushankkeitaan avokätisesti jo monta vuotta, koska hänen työnsä katsottiin olevan koko Japanin kansan kannalta merkittävää. Jos hän todella saisi selville kuolemattomuuden salaisuuden, ihmisten koko elämä muuttuisi tavoilla, joita oli vaikeaa yrittää edes hahmotella.

Ratkaisevan läpimurron tekeminen edellytti kuitenkin sitä, että Kisaki saisi Juin takaisin. Hänellä oli mielessään muutamia kokeita, joiden tulokset voisivat olla hyvinkin hedelmällisiä, mutta hän ei millään kykenisi suorittamaan niitä ilman selkäydinnäytettä shiranailta. Selkäydinnäytteen ottaminen puolestaan oli ymmärrettävästi täysin mahdotonta niin kauan kuin Jui toimitti kävelevän veripussin virkaa Neron luona. Vieläkin mahdottomammaksi se kävisi, jos nälkäinen vampyyri päätyisi joko vahingossa tai tahallaan surmaamaan ravinnonlähteensä. Siksi Aoin olisikin parasta palauttaa Jui Kisakin suojiin niin pian kuin suinkin mahdollista.

”Saat vielä kolme päivää aikaa”, punahiuksinen tiedemies lausui uhkaavasti ääneen, ikään kuin Aoi olisi ollut kuuloetäisyyden päässä. ”Jos en kuule sinusta siihen mennessä, otan itse sinuun yhteyttä, ja voit uskoa, ettei se tule olemaan sinun kannaltasi miellyttävää. Minun odotukseni voi pettää vain kerran.”
また夢で思い出す, ここから君だけ消え去り...

Galileo Galilei - Oh, Oh

    2 tykkää.
Avatar
shy-rebel
Vuoden double
 
Viestit: 529
Liittynyt: Ma Syys 29, 2008 6:25 pm
Paikkakunta: far away from you

Re: Immortal Blood (Nero/Jui, multifandom, K18, AU, pro+7/12

ViestiKirjoittaja illusionchiu » La Kesä 21, 2014 12:23 am

Luku 8 on tullut kaksi vuotta sitten jo ja nyt vasta ryömin ulos kolostani kommentoimaan tätä. Tajusin tämän väryyden, kuin vähän aikaa sitten lueskelin tätä läpi ja huomasin omat kommenttini, mutta seiskan jälkeen ei ollut tullut. Mutta nyt palasin korjamaan tämän väryyden. Koska tämä fic on edelleen ja ehdottomasti yksi mun lemppareista!<3 Luin tässä samalla osan uudestaan läpi että osaisin (toivottavasti) kirjoittaa jotain kommenttiakin. En kyllä vanno että tästä tulee mikään huippu kommentti, mutta edes jotain, eikös niin?
So...
Nero on ihan selvästi pehentynyt Juille, kun vampyyri jopa ajatteli mikä voisi olla Juille hyväksi toisen painajaisen takia. Neron syvälliset pohdinnat luvun alusa sai mut hymyilemään. Koska Nero on vähän vaikea kuvitella pohtimassa kamalan syvällisiä juttuja..

Oliko silloin edes ollut sateenkaaria? Oli kyllä, silloin ne olivat jopa olleet paljon voimakkaamman värisiä kuin nykyään. Nykypäivänä taivas oli niin täynnä saasteita, että sateenkaaret näyttivät menettäneet kauneimman loistonsa. Nekin voivat pahoin ja kakoivat hiilidioksidia samalla, kun kadottivat värinsä.

Tämä on yksinkertaisesti kaunista.~

Jostain kumman syystä Nero tunsi aina pienen, kummallisen pistoksen sydämessään, kun shiranai puhkesi puhumaan mystisestä Rikusta. Vaikka Riku oli kuollut ja kuopattu aikoja sitten, Nerosta tuntui epämukavalta kuulla tästä – siitä huolimatta, että hän oli pahoitellut Rikun menetystä.

Olisiko Nero mustasukkaisuutta? Voisiko vampyyri olla mustasukkainen tässä asiassa? Se ei ainaskaan olisi normaalia Neroa.

Awww, sua Nero kun pohdit mikä voisi auttaa Juita pääsemään yli menneisyytensä haamuista, aika pehmoista ajattelua jopa Nerolta.

Vampyyri katsoi shiranaita mykistyneenä.
”En minä ihan tuota tarkoittanut”, Nero virkkoi lopulta. ”Mietin vain, olisitko tahtonut jo mennä sisälle.”

Tässä kohdassa totesin "Oho", koska Neroa oikeasti kiinnostaa Juin mielipide.

Kohdassa missä Jui kertoi painajaisensa syystä Nerolle - se sai minut kanssa surulliseksi, Juin tapa ketoa oli niin koruton ja suora. Tosin samaan aikaan olisin voinut vaan antaa Juille miljoona halia. *haleja Juille* <3 Nero on kyllä oikeassa - sanossaan ettei Jui ole murhaaja, Jui täytti äitinsä viimeisen toiveen. Taas Nerosta näkee pieniä pehmentymisen merkkejä, ei niitä voi olla huomaatta. ;)

Jui tunsi pettymyksen ja katkeruuden sekaisen tunteen viiltävän terävästi sisintään. Hän käänsi selkänsä Nerolle, jotta tämä ei näkisi, kuinka pahalta välinpitämättömyys hänestä tuntui.

BANZAII, Jui siis oikeasti välittää siitä että huomioiko Nero hänet vai ei! *tanssii voitonriemuisena huoneessaan*

Kolmen vampyyrin kuolemasta en sano mitään ei herättänyt tunteita, kun piti kertoa vihje Aoille mistä saattaa löytää Neron. Mutta vähän se huolestuttaa että löytääkö Aoi Neron ja Juin?
Mutta kiitos oikeasti tästä! <3 Muistin hyvin miksi tää fic on rakkautta! <3 Ja toivon todella todella kovasti että tämä jatkuu vielä 2 vuoden jälkeenkin! :) Koska haluan edottomasti lisäää! <3
Arigato! <3

-Ew
Life is not about waiting for the strom pass,
it is about learning to dance in the rain.

    1 tykkää.
Avatar
illusionchiu
Taustalaulaja
 
Viestit: 284
Liittynyt: Ti Joulu 06, 2011 5:20 pm
Paikkakunta: Turku

Edellinen

Paluu K-18

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron