Immortal Blood (Nero/Jui, multifandom, K18, AU, pro+7/12

Voi sisältää erityisen selkeää alastomuutta ja seksikuvausta, raakaa väkivaltaa, voimakkaita huumausainekuvauksia ja erityisen rankkaa kielenkäyttöä. Sisältö ei sovi lapsille.

Immortal Blood (Nero/Jui, multifandom, K18, AU, pro+7/12

ViestiKirjoittaja shy-rebel » Pe Huhti 08, 2011 7:11 pm

Otsikko: Immortal Blood
Authors: Avalyn ja shy-rebel
Beta: Emme koe tarvitsevamme
Ikäraja: k-18
Osat: prologi + 12 lukua
Genret: Au, scifi, dystopia, dark romance, lievä horror, angst, hurt/comfort, slash, crossover, deathfic
Varoitukset: Miesten välistä seksiä tarkasti kuvailtuna, väkivaltaa, verta, kiroilua, synkkyyttä, hahmokuolemia, hieman päihteitä ja prostituutiota
Fandoms: Merry (Nero, Tetsu ja Kenichi), Vidoll (Jui), Phantasmagoria (Kisaki ja Riku), the GazettE (Aoi), 12012 (Wataru), Dali (Ren), Arc (KO-JI), Men's Spider band (Ayukawa), Matenrou Opera (Sono) ja DIO - distraught overlord (Mikaru, Kei ja Ivy) sekä Versailles (Teru)
Pairings: Nero/Jui sekä muita vähäisempiä jotka selviävät lukemalla
Summary: Tokio vuonna 2044. Hiv-positiivinen vampyyri, joka kieltäytyy alistumasta vääjäämättömältä näyttävään kuolemaan. Keinoja kaihtamaton tiedemies, joka on päättänyt selvittää ikuisen elämän salaisuuden. Tiedemiehen vankina oleva kuolematon olento, shiranai, jonka veren kerrotaan parantavan minkä tahansa sairauden. Nuorena orvoksi jäänyt palkkamurhaaja, jolla ei ole elämässään muuta tarkoitusta kuin tappaminen. Kun näiden neljän kovin erilaisen sielun tiet risteävät suurkaupungin varjoissa, moni elämä tulee ottamaan uuden suunnan – tai katkeamaan lopullisesti.
Disclaimer: Yksikään ficissä esiintyvä henkilö ei valitettavasti ole omistuksessamme, tapahtumat ovat pelkkää fiktiota, eikä toiveissamme ole ansaita tällä teoksella muuta kuin kommentteja. Juonesta uskallamme kuitenkin ottaa täyden kunnian. Inspiraatiossa on ollut mukana pitkä litania biisejä, joista mainintaa lukujen yhteyksissä.
Feedback: Kaikenlainen palaute on tuttuun tapaan enemmän kuin tervetullutta. Arvostamme suuresti jokaista saamaamme kommenttia.
A.N.
by Avalyn: Tämän ficin parissa työskentely alkoi jo viime kesänä, joten tuntuu todella upealta olla vihdoin ja viimein julkaisuvaiheessa. Shaikun kanssa ficcaaminen on ollut hauskaa ja toivon mukaan myös opettanut minulle yhtä sun toista. Tähän projektiin on ollut mahdotonta kyllästyä missään vaiheessa, niin antoisa matka on ollut. Shaikulle siis suuret kiitokset siitä, että hän suostui kokeilemaan yhteiskirjoittamista kanssani. Olen päässyt haastamaan itseni kirjoittajana ja käsittelemään aiheita, joista olen ollut jo pidempään kiinnostunut. Ainakin omasta mielestäni projektimme lopputulos on jotain sellaista, mistä voimme olla ylpeitä. Toivottavasti nautitte tämän erikoisen tarinan lukemisesta yhtä paljon kuin me nautimme sen kirjoittamisesta.

by shy-rebel: Alussa oli kysymys siitä, sairastuuko vampyyri koskaan HIV:iin. Sitten oli idea. Lopulta löimme viisaat päämme yhteen Avalynin kanssa ja päätimme kirjoittaa ficin Nerosta ja Juista vampyyriteemalla höystettynä. Kiitos siis Avalynille mahtavasta yhteistyöstä, jonka varrella olen oppinut tykkäämään vampyyreista enemmän. Matkan aikana tulleet haasteet ovat olleet vain ylitettävissä, monet naurut ollaan saatu nauraa hulluimmista ideoista ja kaksin näkee asiat aivan toisin. ;) Olen oikeastaan kiintynyt noihin kaikkiin hahmoihin näiden kuukausien aikana, kun ollaan tätä kirjoitettu. :D Ja kiitos Anne Ricelle upeista vampyyritarinoistaan. Armand on suosikkivampyyrini. <3

Prologista sen verran, että se on useamman tunnin musiikin kuuntelun ja Veren Vangit-trailerin katsomisen tulosta. Musiikillisina inspiraationlähteinä ovat toimineet Pretty Recklessin "Make me wanna die", Firealin "Halo (Hello Beautiful)", Evanescencen "Lacrymosa" sekä 30 Seconds to Marsin "Savior", jolta on saatu myös nimi prologillemme. Alkuperäinen prologi oli kuusi sivua pitkä, mutta sittemmin sitä karsittiin. Itse olen jokseenkin ylpeä tästä prologista, sillä se vaikuttaa mielestäni voimakkaalta. (:

Hahmolista:

Nero (Merry) - vampyyri
Tetsu (Merry) - vampyyri
Jui (Vidoll) - shiranai
Kisaki (Phantasmagoria) - tiedemies, ihminen
Ren (Dali) - shiranai
KO-JI (Arc) - shiranai
Wataru (12012) - shiranai
Riku (Phantasmagoria) - shiranai
Aoi (the GazettE) - palkkatappaja, ihminen
Sono (Matenrou Opera) - vampyyri
Ayukawa (Men's spider band) - vampyyri
Mikaru (Dio - distraught overlord) - vampyyri
Ivy (Dio - distraught overlord) - vampyyri
Kei (Dio - distraught overlord) - vampyyri
Kenichi (Merry) - vampyyri
Teru (Versailles) - vampyyri






Immortal Blood

"My immortal blood heals your bloodthirsty desire."


Prologi


Until you have lived a thousand times



Myöhäinen kulkija katsoi tummuneelle taivaalle. Tuuli tuiversi hänen mustia hiuksiaan, joissa oli aavistus violetin sävyjä. Ilmavirtaus kulki vaeltajan ohitse ja jätti jälkeensä vain raikkaan, puhtaan tunteen itsestään, mutta hymyä se ei onnistunut luomaan ohittamansa henkilön kasvoille.

Miten sääli, mutta se oli vain luonnonvoiman pieni, olematon kosketus poskella, ei sen enempää tai vähempää. Suunnatkaamme siis varisten karhean laulun saattelemana katseemme kohti tulevaa, joka on täynnä täyttymättömiä toiveita, epätäydellistä kuolemattomuutta, satuttavia tekoja, puhdasta kaipuuta ja kaikenvoittavaa rakkautta.

Aurinko oli jo aikoja sitten sulkenut silmänsä ja laskeutunut ruhtinaan paikaltaan syksyisen kaupungin yltä. Taivaspaikka oli avoin kuin ihmismieli ja vapaana sitä halajavalle, mutta kuun saapumiseen olisi vielä aikaa - jos se kalpea taivaankappale edes tahtoi valaista tätä syntistä, likaisen harmaata suurkaupunkia kauniilla valollaan enää ikinä. Tähtien tuike oli liian kaukaista, ne kylmät valot eivät yltäneet tavoittamaan öisten kulkijoiden sydämiä yhtä toivorikasta ajatusta lukuun ottamatta. Yön täydellinen pimeys oli kuitenkin estettävissä lukemattomilla valoilla, joita kaupungin asukkaat, tavalliset ihmiset, olivat ripustaneet ympäri kaupunkiaan koristaakseen sen synkkää ja liiankin futuristista ydintä.

Tämä kaupunki tuhosi itse itsensä aikoja sitten. Se kuoli pois ja mätäni saastuttuaan. Vasta silloin tämä oli otollinen elinympäristö meillekin. Nyt, vuonna 2044, me elämme vain tämän kaupungin tyhjässä kuoressa, yrittäen epätoivoisesti pitää yllä elämäämme keinolla millä hyvänsä.

Syksyisessä pimeydessä tuo kaupunki, Tokio, näytti aivan siltä, kuin sen keskusta olisi ollut sykkivä sydän. Verisuonia muistuttavat autotiet olivat täynnä solujen asemassa olleita autoja ja ihmisiä, koko kaupungin keskusta toimi järjestelmällisesti kuin elimistö. Äänet ja valot saivat kaupungin tuntumaan kodilta, kunnes yöllä turvattomuus ja epävarmuus valtasivat kadut sen varjomaailman ottaessa kaikkeuden hallintaansa.

Kun kulki kaupungista poispäin, saattoi nähdä, ettei siellä ollut mitään. Ihmiset pakkautuivat kaupungin laatikkomaisiin taloihin, jättivät lähiöt ja slummit autioitumaan hetki hetkeltä. Sinne ajettiin myös ne, joiden ei toivottu jäävän kaupungin valojen alle. Muualla oli pimeää, hylätyillä alueilla oli vain surkeat katulamput, jotka eivät taanneet tarpeeksi suojaa pimeyden vaaroilta. Niin paljon kuin nämä muut, kuten rakas kulkijamme, rakastaa yötä, me tulemme kokemaan sen kaiken saman seuratessamme hänen matkaansa.

Valot tanssivat, kun ilta saapui Tokion ytimeen, Halo Tokyon kaupunginosaan. Ihmiset jatkoivat eloaan kuin mitään vaaraa ei olisi, vaikkakin syrjäisillä kujilla oli heti oltava varuillaan. Kulkija käveli kuitenkin näitä synkkiä kujia kohti kevein ja huolettomin askelin, jotka kopisivat vasten mustaa asfalttipintaa. Häntä ei kiinnostanut nähdä tai kuulla mitään muuta, hän vain jatkoi eteenpäin päättäväinen katse kiiluvissa silmissään. Punasankaiset silmälasit torjuivat ohiajavan auton valot, kun salaperäinen mies ylitti kadun. Mies ei ollut menossa varsinaisesti minnekään vaan antoi askeltensa kuljettaa häntä mukanaan.

Ääniä, ääniä. Valoja, valoja.
Tehkää mitä haluatte, ette te meistä eroon pääse kovin helpolla! Kenties esi-isäni olivat heikkoja, mutta aikojen saatossa mekin olemme oppineet arvioimaan teitä ja yllättämään teidät kehityksellämme, joka on vain lisännyt verenhimoa vaistoissamme.


Ikävä kyllä kirkkainkaan valo ei enää estellyt kaupungin uusia asukkaita tekemästä tahtonsa mukaan. Oli siis syytä pitää mukanaan edes taskulamppu, ellei halunnut kävellä viimeisiä askeleitaan pimeydessä kohti varmaa kuolemaa. Uudet asukkaat kun eivät olleet mitään tavallisia, heitä olisi voinut verrata julmasti bakteereihin – tai ennemminkin viruksiin, jotka tulivat pysyvälle vierailulle elimistön tuttuun ja turvalliseen solukantaan.

Mustatukkainen mies nuolaisi huuliaan samalla kun hänen hampaidensa valkea pinta välähti kirkkaiden valojen loistossa. Hän tunki kätensä syvälle mustien housujensa taskuihin. Mies olisi voinut olla kuin kuka tahansa kaupunkilainen, mutta hän ei ollut. Hänen varjonsa kasvoi sitä mukaa, kun hän kulki hämäryyden valtaamille kujille aistit terävinä kuin neulat.

Minun on nälkä.

Aikojen saatossa ihmiskunta kehittyi kehittymistään, unohti huomioida tärkeät seikat ja tuhosi vahingossa jotain hyvin, hyvin arvokasta ja elinkelpoista. He tahtoivat luoda maailman, jossa olisi kaikille paikka, jossa ei olisi huolia, mutta niin ei käynytkään toiveista huolimatta. Vuosien kuluessa käänne alamäkeen oli selvä. Vaikka teknologian ja elintason huiput oli saavutettu ja horjutettu, jotain oli pahasti pielessä. Kaiken piti olla hyvin, mutta ihmisten edistys houkutteli paikalle muitakin, jotka tahtoivat osansa maaseutujen kadotessa pala palalta.

Ihmiset herättivät kauan piilossa eläneiden vampyyrien verenhimoisen huomion, jotka alkoivat siirtyä entistä enemmän kaupunkeihin ihmisten ilmoille. Omilla tavoillaan ja opeillaan sivistyneet vampyyrit tulivat yllytetyiksi omasta vapaasta tahdostaan, joka himoitsi lisää saalistusmaita. Vuosisatojen saatossa he olivat soluttautuneet kuin varkain ihmisten keskuuteen, nyt he tahtoivat olla avoimesti juuri sellaisia kuin he olivatkin.

Minun on jano.

Heille kaupungit olivat valtavia ja sitäkin ihanampia metsästysmaita. Ihmiset eivät kuitenkaan olleet riemuissaan uusista, vertaimevistä asukkaista, vaan yhteenotot olivat väistämättömiä. Vähä vähältä vampyyrien hyökkäykset saivat ihmiset pelokkaiksi. Cryptic Tokyon kaupunginosaan asettunutta kantaa ei kuitenkaan voinut tunnistaa niiden soluttautuessa liiankin hyvin ihmisväestöön. He olivat kuin ihmisiä, käyttäytyivät viisaasti, silmät olivat kuin kenellä tahansa muulla, iho lämmin, nopeus ei ollut ylivoimainen eikä auringonvalo tappanut heitä. Mutta kaikki muuttui yöllä, jolloin vampyyrit olivat valppaampina.

Tähän päivään ja iltaan mennessä ihmiset eivät kuitenkaan olleet saaneet kitkettyä ongelmaa pois kokonaan, vaan vampyyrit olivat jatkaneet huoletta eloaan kaupungin tummimmissa syövereissä. He vaanivat uhrejaan pimeyden turvin, asuttivat hylätyt talot ja pesiytyivät pysyvästi Tokion vampyyriyhteisöön. Myyttiset olennot olivat valmiit kutsumaan kaupunkia kodikseen siinä missä muutkin. Vampyyrit halusivat olla ihmisiä siinä missä muutkin, vaikka niiden asema oli olematon ja huomaamaton.
Heitä ei vain haluttu tänne.

Me tahdoimme vain elää, niin kuin tekin, senkin-

Äkkiä kulkijan täytyi pysähtyä. Hänen ajatuksensa nykyisestä tilanteestaan katkesivat siihen paikkaan, kun hän peitti suunsa kädellään ja alkoi yskiä. Raivokas yskänpuuska sai hänen silmänsä sulkeutumaan hetkeksi. Kurkkuun sattui, kun tauti ravisteli raastavalla voimallaan miehen elimistöä. Hartiat hytkyivät köhimisen voimasta. Hänestä tuntui joka kerralta entistä enemmän siltä, että hänen koko elimistönsä kärsi niin pienestä vaivasta kuin yskästä. Kukaan ei kiinnittänyt pienintäkään huomiota mustapukuiseen mieheen, joka yski yskimistään keskellä katua. Kenelläkään ei ollut halua tai aikaa jäädä kysymään toisen vointia. Ties mikä tauti häntäkin vaivasi, menisi lääkäriin parannuttamaan itsensä, jos asia vaivasi niin pahasti.

Kun yskänpuuska oli viimein mennyt ohitse ja mustan puvuntakkinsa helmaa suoristanut lyhyttukkainen mies pystyi taas jatkamaan matkaansa, hänestä tuntui, että hänen aikansa oli taas askelen lähempänä kurjaa loppuaan. Hän manasi kohtaloaan niin katkerasti, että olisi voinut huutaa turhautumistaan muullekin maailmalle.

Miten ihmeessä vampyyri oli voinut saada HIV:n? Miten täysin kuolematon olento oli voinut saada tartunnan ihmisen sukupuolitaudista pelkällä puremalla? Nero ei voinut käsittää tätä onnetonta riesaa, joka vaivasi Tokion vampyyriyhteisöä kuin pahinkin rutto. Kenties oli ihmiskunnan kosto, että HIV-virus oli vampyyrin elimistössä muuttanut muotoaan tappavammaksi ja tullut pahaksi, parantumattomaksi taudiksi näidenkin olentojen keskuudessa. Veri muuttui saalistajilleen petolliseksi aineeksi. Tartunnan saaneita vampyyreita ei hoidettu, lohtua kipuun ei annettu, vaan heidän toivottiin kuolevan sairauden kuluttamina pois ajan myötä.

Ei kuitenkaan tiedetä, kenen syytä HIV oli ja kuka vampyyreista sai ensimmäisenä tartunnan, vampyyreilla kun ei ollut ihmisten tapaan jumalia, joilta kysyä tästä kurjasta koettelemuksesta. Nero ei itsekään enää muistanut, milloin olikaan saanut tartuntansa, mutta tieto siitä tuli liian myöhään. Niinpä jäi myös Neron kohtaloksi elää kuolematonta elämää ja kuolla sitten lopulta pois sairauden saadessa hänestä vallan. Kuka häntä olisi auttanutkaan?

Ironista, Nero ajatteli usein asiasta, kun valvoi yöt toistensa perään, unta hän ei tarvinnut, vaikka sitä toisinaan kaipasi. Oikeat unet olivat historiaa, ne olivat osa kuolevaisen elämää, jonka hän oli jättänyt aikaa sitten taakseen. Jäljellä olivat vain unenkaltaiset haavekuvat.
Mitä kuolemattomuutta se on, että kantaa tappavaa tautia sisällään? Pötypuhetta, sanon minä, vaikka tauti kehittyykin hitaasti. Ehkäpä tätä koko onnettomien sattumien sarjaa kutsutaan vampyyrien kuuluisaksi kiroukseksi.

Salaa mies nauroi ihmisten hölmöille vampyyriuskomuksille, jotka olivat toinen toistaan hurjempia. Heistä oli tehty aikojen saatossa mitä kauniimpia ja seksikkäämpiä hahmoja, vaikka kukaan ei tiennyt vampyyrien todellisesta, pedon mittoihin kasvavasta luonnosta. Kiroukset olivat laajalti keksittyjä, mikään niistä ei ollut lähelläkään oikeaa vastausta. Ja erityisesti vampyyreihin rakastuneet ihmiset saivat usein maksaa tunteistaan ja kiintymyksestään kalliisti.

Se lisäsi tuskaa ja vihaa näiden kahden lajin välillä, vaikka he kaikki näyttivät ja vaikuttivat ulkoisesti tavallisilta ihmisiltä. Niin vain Tokion asukkaat tahtoivat pyyhkiä tuholaiset pois katukuvasta ja luovuttaa heidät kuolleiden myyttien joukkoon.

Se ajatus oli katkeroittanut Neron. Hän ei luottanut oikeastaan kehenkään, vaikka kukaan hänen lajitovereistaan ei tahtonut hänelle pahaa. Tokion vampyyriyhteisö oli silti saanut jäädä taakse, kun mies oli valinnut yksinäisen suden roolin itselleen ja jättänyt kaikki elääkseen yksin suuressa kaupungissa.

Vain yksi vampyyri oli estellyt Neroa.



------------

A.N.2
shaikku: Jaahas, Kenichin kuva esiintyi vahingossa kahdesti tuossa hahmolistauksessa... :"D Kommentteja? :3
Viimeksi muokannut shy-rebel päivämäärä La Huhti 07, 2012 5:17 pm, muokattu yhteensä 7 kertaa
また夢で思い出す, ここから君だけ消え去り...

Galileo Galilei - Oh, Oh

    2 tykkää.
Avatar
shy-rebel
Vuoden double
 
Viestit: 529
Liittynyt: Ma Syys 29, 2008 6:25 pm
Paikkakunta: far away from you

Re: Immortal Blood (Nero/Jui, multifandom, K-18, AU, prologi)

ViestiKirjoittaja Avalyn » Ti Touko 03, 2011 10:52 pm

A/N: Postausvuorossa tällä kertaa Avalyn. ^^ Luvun nimellä on osittain tekemistä entisen suosikkibändini Within Temptationin Jillian (I'd Give My Heart) -biisin kanssa, jos joku ihmettelee. Kyseinen biisi muuten sopii kohtalaisen hyvin sekä sanoituksiltaan että melodialtaan tähän ficciin. Ehdottomasti eniten tämän ficin kirjoittamisen aikana minun on kuitenkin tullut kuunneltua Matenrou Operan Anomie-levyä, koska synkät ja dramaattiset sävellykset tuntuvat sopivan niin hyvin taustalle soimaan.

Voisi olla selvennykseksi hyvä mainita sellainen tieto, että shiranait ovat kaikki vaaleahiuksisia ja sinisilmäisiä. Shiranai-viisikostamme vain Juista löytyi tuollainen kuva, mutta uskon, että kaikkien mielikuvitus venyy muiden neljänkin kohdalla kuvittelemaan heille kullanvaaleat suortuvat ja taivaansiniset silmät. Shiranaista paljastuu lisää infoa lukujen myötä, mutta kyselläkin toki saa jo tässä vaiheessa. ^^

Jos joku on jäänyt miettimään, mistä ihmeestä lajinimi shiranai on repäisty, niin se tulee yksinkertaisesti japanin kielen ilmauksesta shiranai hito, joka tarkoittaa muukalaista. Shiranai on lyhenne tästä, koska olisi kovin epäkätevää käyttää kaksiosaista sanaa lajinimenä. Toivottavasti lyhenteemme ei kovin pahasti hämää ketään. :D

Ficin julkaisusta vielä sen verran, että meillä on Immortal Bloodia hiomista ja oikolukua vaille valmiina kymmenenteen lukuun asti. Julkaisutahti riippuu siis pikemminkin kommentointi-innostanne kuin kirjoitustahdistamme. Ei ole kamalan riemastuttavaa julkaista ficciä, johon kukaan ei vaivaudu kommentoimaan. :/ Tähän ficciin on käytetty paljon aikaa, ja vaikka se on suurimmaksi osaksi ollut erittäin viihdyttävästi vietettyä aikaa, olisi silti erittäin ihanaa saada kommentteja. Palamme halusta tietää, mitä te tästä tarinasta ajattelette! Nauttikaa siis ensimmäisestä osasta ja kommentoikaa sen luettuanne, olkaa niin hyvät. Kiitos. ♥



1. luku


Project Jillian – white is the colour of purity




Nero saapui pimenevän illan turvin syrjäiseen baariin, jossa hänen oli tapana käydä. Siellä oli jonkin verran väkeä tänäkin iltana paikan surkeasta sijainnista ja kunnosta huolimatta. Mahdolliset vaarat eivät estelleet ihmisiä hakeutumasta paikkoihin, joissa alkoholia oli tarjolla. Nytkin Nero sai väistellä enemmän tai vähemmän humalaisia ihmisiä, jotka joivat iloonsa ja suruunsa yrittäen häivyttää elämäntilanteensa edes hetkeksi elääkseen tässä hetkessä.

Nero hymähti tuolle näylle, jonka hän kohtasi tässä baarissa melkein aina. Ihmiset pitivät tästä paikasta mutta eivät tienneet, keiden kantapaikka se oikeastaan oli. Paikka oli vampyyrien omaa aluetta, mutta omiin turvallisuussyihinsä vedoten he antoivat ihmisten riehua luonaan ja päästivät heidät melko usein myös pois vammoitta – räyhääjät tosin taisivat jäädä sille tielleen. Alkoholilla maustettu veri oli kuitenkin siitä ikävää, että se humallutti myös vampyyrin.

”Kas, kuka tulikaan ilahduttamaan iltaani?” huudahti tuttu ääni Neron selän takaa, kun tämä oli jo päättänyt käydä tilaamassa itselleen lasillisen punaviiniä. Se kelpasi ensihätään juuri oikean värinsä perusteella eikä oikeastaan maistunut hassummalta syksyisenä iltana. Metsästämään mies ennättäisi myöhemminkin, kun joku muista asiakkaista lähtisi yksin ulos katselemaan petollisia tähtiä, jotka olivat öisen kulkijan puolella.

Nero kääntyi kannoillaan ja kohtasi tutun miehen kasvot. Läheisen ikkunapöydän ääressä istui hänelle hyvinkin tuttu henkilö. Pitkänhuiskea mies, joka tunnettiin nimellä Tetsu, oli suhteellisen korkeassa asemassa vampyyriyhteisössä, ja tuo yhteisö kaipasi Neroa takaisin riveihinsä. Pitkätukkaisella Tetsulla oli paha tapa ilmestyä aina jostain ja yrittää saada Nero palaamaan takaisin heidän laumaansa. Tai siltä Nerosta ainakin tuntui aina heidän kohdatessaan yön tummassa syleilyssä, joka saattoi heidän polkunsa yhteen kerran toisensa jälkeen.

”Taas sinä”, Nero mutisi hiljaa itsekseen, kun hän toisen viittilöimänä asteli ihmismassan halki tuttavansa luokse. Hän vaistosi, että paikalla oli hänen ja Tetsun lisäksi muitakin vampyyreitä, jotka Neron nähdessään käänsivät kiiluvan katseensa häneen päin, kun hän kulki ohitse. Nero kuitenkin näki vain Tetsun mairean ja arvokkaan hymyn. Aivan kuin toinen olisikin jo odottanut yksinäistä kulkijaa luokseen.
”Olet myöhässä”, mustaan pukuun pukeutunut Tetsu sanoi tervehdykseksi ja viittoi toista istuutumaan häntä vastapäätä. Miehen tunnusmerkki, uskollinen ja kaiken kokenut silinterihattu, lepäsi omistajansa edessä pöydällä. Nero ei kehotuksista huolimatta suostunut tottelemaan toista vaan jäi niille sijoilleen seisomaan toisen eteen.
”Vakoiletko sinä minua, kun noin sanot?” silmälasipäinen vampyyri sähähti ärtyneenä. Toisinaan häntä inhotti nähdä tuon lumoavan komean vampyyrimiehen ylpeää ilmettä, jonka takia useampikin tokiolaisnainen oli jo menettänyt henkensä. Ja niin, hänenkin oli myönnettävä, että Tetsu oli komea jopa vampyyrien mittapuulla, vaikkakaan Nero ei ollut kiinnostunut kenestäkään rakastavien tunteiden kannalta.
”En tietenkään, rakas ystäväni”, Tetsu naurahti ystävällisesti. ”Satun vain näkemään sinut täällä melko usein samaan aikaan. Nyt tulit tunnin myöhässä.”
”Sinä ja sinun tarkkailusi”, toinen vampyyri tuhahti. ”Jonain päivänä tuo sinun ainainen tarkkavaisuutesi kääntyy sinua itseäsi vastaan, tiedä se.”
”Voi Nero, siihen on vielä monta, monta, monta vuotta!” pitkähiuksinen ja kalliissa puvussaan sangen elegantti mies naurahti siistiessään suupieliään. Nero oli näkevinään niissä vielä aivan pienen veripisaran, joka hohti punaisena.

Tetsun katse pakotti toisen viimein istuutumaan pöydän ääreen, ja tuota pikaa Nerolla oli edessään lasillinen baarin parasta, joskin varastettua, viiniä. Mies ei kiittänyt seuralaistaan vaan siemaili autuaassa hiljaisuudessaan saamaansa juomaa, joka tuntui auttavan edes hetkellisesti hänen huutavaan kurkkukipuunsa ja yskäänsä. Tetsu katseli toista yhtä hiljaisena nojaten päätään vasempaan käteensä. Tunnelma heidän välillään oli jollain tavoin hyvin jännittynyt, vaikka heillä ei ollut minkäänlaisia kiistoja keskenään. He eivät vain eläneet samalla tavoin, vaikka Tetsu olisikin halunnut kaikkien pitävän yhtä näinä vaikeina aikoina. Nero oli kuitenkin niin itsepäisesti toista maata, ettei hänen päänsä kääntynyt mistään maanittelusta huolimatta. Nämä vampyyrit olivat vain niin kaukana toisistaan mielen tasolla, heidän tahtonsa erosivat toisistaan huomattavasti, eikä yhteisymmärrys ollut koskaan kovinkaan kaksinen.

Taustamelu sai kahden vampyyrin höristämään korviaan ihmisten ilakoidessa ja huutaessa riemuaan muullekin baarikansalle. Toiset riemuitsivat urheilutapahtumaa, toiset puolisoitaan, mutta suurimmaksi puheenaiheeksi nousi kuitenkin jo pidemmän aikaa vampyyreitäkin askarruttanut asia:
”Minä uskon Project Jillianiin!” huusi yksi mies puiden samalla nyrkillä baarin tunkkaista ja tupakansavuista ilmaa. ”Minä olen aivan varma, että pian meillä on paremmat ajat!”
”Uskotko sinä siihen hömppään tosissasi?” toinen älähti. ”Sehän on satua! Täyttä roskaa, koko juttu on jatkunut jo kolme vuotta, emmekä me ole saaneet ollenkaan tuloksia tietoomme.”
”Olen varma, että se tiedemies pelastaa meidät kaikki”, kolmas yhtyi puheeseen. ”Olen varma, että hän ahertaa nytkin työhuoneessaan meitä kaikkia muita ajatellen.”
”Uskotteko tekin siis Project Jillianin pelastavaan voimaan?” ensimmäinen mies kysyi kuin olisi julistanut ilosanomaa. ”Uskotteko, että pelastuksen aika on pian käsillä?”

Muut hurrasivat innoissaan, epäuskoiset puistelivat entistä epäuskoisempina päitään, ja joku huusi tarjoavansa kaikille kierroksen Asahi-olutta ihanan puheen kunniaksi. Vampyyrit sen sijaan pysyivät hiljaa, taputtivat vain muodon vuoksi käsiään ja jatkoivat omia puuhiaan pöytiensä ääressä. Heidän silmistään pystyi päättelemään epätietoisuuden ihmisten iloitessa. Muutamat asiakkaat liukenivat pois paikalta kuultuaan vain kerran sanat ’Project Jillian’. Kaikki ihmiset kun eivät aina jaksaneet uskoa unelmiin, joita yhteiskunta heille tarjosi vaikeisiin aikoihin.

Tetsun ajatukset alkoivat jo valua takaisin tajunnanvirran kelluvaan olotilaan, kun Nero yhtäkkiä alkoi taas yskiä. Tällä kertaa kohtaus oli hyvin raju, mies yski kuin häntä olisi kiusannut paha henki, tämän keuhkoja poltti tavattomasti, ja viiniä roiskui pöydälle kuin Nero olisi yskinyt verta sisuksistaan. Tetsu vain kohotti toista kulmakarvaansa nähtyään tapahtumasarjan, joka päättyi siihen, että Nero näytti entistä voipuneemmalta ja huonokuntoisemmalta.

Pidemmällä vampyyrillä oli aavistuksensa Neron yskän syystä, mutta hän ei viitsinyt mainita asiasta. Hän tiesi, että Nero tiesi vaivansa ja sitä myöten kaikki muutkin kaupungin vampyyrit, jotka vain olivat tietoisia heidän lajiaan kohdanneesta sairaudesta, joka oli kuin ylemmän tahon vihanpurkauma heitä kohtaan. HIV oli asia, josta oli vaikeaa puhua, vaikka se tiedettiin. Niin kuin ihmisillä oli masennus, josta oli vaiettava tietoisuudesta huolimatta, vampyyreillä oli HIV:n mutaatio tabunaan.

”Syntisiä olemme vaan pahaa emme ole koskaan tarkoittaneet”, pitkähiuksinen mies totesi toverilleen hetken päästä, kun vaivaantunut tunnelma oli mennyt jo ohitse.
”Ole sinä hiljaa saarnoinesi”, Nero tuhahti pyyhkiessään leualle valuneen viinin käsipaperilla. Onneksi hänen valkoisella kauluspaidallaan ei ollut ikäviä viinitahroja, joiden kanssa olisi joutunut viettämään ikuisuuden saadakseen lian pois.
”En minä yritä saarnata”, toinen hymyili kohteliaasti. ”Otin vain osaa sinun suruusi.”
”Ei sinun tarvitse leikkiä pyhimystä minun seurassani.”
”Miten vain. Olen vain huolissani voinnistasi toisinaan.”
”Älä ole.”
”Asut yksinäsi ilman kenenkään tuomaa turvaa.”
”Lopeta!”

Nero löi nyrkillä pöytää ja katsoi toista tuimasti. Tetsu säpsähti toisen yltynyttä ärtymystä mutta vaikeni kuitenkin pistäen samalla kätensä puuskaan. Hän tiesi, ettei hänellä ollut mahdollisuuksia nujertaa Neroa samalla tavalla kuin lyhyttukkainen oli äsken tehnyt vain yhden sanan voimalla. Olikohan se HIV:n vai jonkin muun ansiota, että Nero oli niin tyly kaikkia muita kohtaan? Mies ei yleensä ollut kovin äkkipikainen, tosin suuttuessaan hän oli huhujen mukaan raivoisa kuin tiikeri, jonka yltyvältä koston voimalta ei säästynyt kukaan. Eivät edes muut vampyyrit, hänen lajitoverinsa, jotka niin kovasti toivoivat toisen jäävän heidän luokseen. Nero vain ei tuntenut kuuluvansa tuohon laumaan, joka niin osoitti lujaa tahtoaan - kiintymystään - voimakasta yksilöä kohtaan.

Paljonko sinulla on enää elinaikaa, Nero? Tetsu kysyi hiljaa mielessään, kun tarkkaili toista sivusilmällä. Vaikka tummatukka oli kaikkea muuta kuin pyhimys, ei hän olisi halunnut jättää yksinäistä sutta kuolemaan ilman ketään luonaan.
”Mistä ihmeen Project Jillianista nuo puhuvat?” Nero kysyi samassa, kun Tetsu oli jo kuvitellut aivan liikaa asioita. Kysymys yllätti toisen totaalisesti, sillä Tetsu uskoi vakaasti, ettei Neroa olisi sellainen asia kiinnostanut pätkääkään. Vain nuorimmat ja vauhkoimmat vampyyrit uskoivat siihen aluksi, mutta pikkuhiljaa hämmennys valtasi kaikki.
”Ai, etkö tiedä siitä?” pidempi mies kysyi hämmästyneenä.
”Olen ollut niin kiireinen, etten ole ennättänyt kuulemaan edes juoruja tältä juoruavalta kansalta”, toinen tokaisi tympeänä. Hän ei voinut ymmärtää vampyyrien nautintoa juoruta milloin mistäkin asiasta. Kenties hän oli perinyt pureman myötä myös kiinnostuksen puutteen vampyyrien yhteisöllisyyteen.
”Ah, luulenpa, ettei tämä asia sinua kiinnostakaan, mutta hyvä on”, Tetsu sanoi. ”Ihmisten keskuudessa puhutaan Project Jillian -nimisestä hankkeesta, jonka myötä ihmiset saisivat jonkinlaisen aseen tai edun meitä vampyyrejä vastaan. Sitä varten tiedemies nimeltä Kisaki on hankkinut itselleen viisi shiranai-nimistä kuolematonta olentoa.”

Kuuntelija yllättyi kuulemastaan.

”Onko olemassa meidän lisäksemme muita kuolemattomia olentoja?” Nero hämmästyi vuorostaan. Hän ei ollut koskaan kuullut puhuttavan mistään shiranai-olennosta, mikä se ikinä sitten olikaan. Lajin nimi oli kyllä tavallaan viehättävä, ei-toivottuja muukalaisiahan tässä kaikki oltiin ihmisten silmissä.
”On”, kertoja myönsi ja jatkoi tarinaansa madaltaen ääntään. ”Shiranait vain ovat hyvin harvinaisia, ihmismäisiä olentoja, niistä ei ole montaakaan tarinaa tai tietolähdettä enää olemassa. Olen kuitenkin kuullut tarinoita, että sellaisen olennon verellä on parantavia ominaisuuksia. Shiranain veri kuulemma parantaa mistä sairaudesta vain.”
”Ihan mistä vain?”
”Aivan niin.”

Nero mietti hetken aikaa itsekseen kuulemaansa. Jollain tavoin ajatus kiehtoi häntä niin vaarallisuutensa kuin toiveikkuutensakin takia. Tiedemiehen nimi sai vampyyrin mielessä vaaran tunteen leiman, samoin kuin laboratorio muutenkin. Mutta jos hänen pirulliseen tautiinsa oli nyt vihdoinkin olemassa parannuskeino, hänen täytyisi vain saada se lääke käsiinsä. Samalla hän voisi nähdä, millainen olento oli toisenlainen kuolematon, shiranai, joka vaelsi heidän vampyyrien tapaan maan kamaralla vuosisadasta toiseen.
Olisiko hänen hiljaisiin, pimeydessä esitettyihin rukouksiinsa viimeinkin vastattu?
”Minun pitää mennä”, Nero sanoi viimein Tetsulle, joka oli taas tarkkaillut toisen miettimistä sormiaan taivutellen, niin että nivelet naksuivat.
”En ole yhtään yllättynyt”, toinen vastasi. ”Johan sinä vietit iltaa kanssani.”

Lähtijä ei sanonut mitään hyvästiksi vaan nousi mitään sanomatta ylös pöydän äärestä, asteli rauhallisin askelin baarisalin poikki ulko-ovelle ja katosi pimenneeseen yöhön. Tetsu seurasi turhaan ikkunan kautta toisen menoa, sillä mustiin pukeutunut vampyyri ei pahemmin yöstä erottunut näillä syrjäkujilla, jotka tarjosivat täydellisen saalistuspaikan. Vampyyri nuolaisi huuliaan nälkäisenä ajatellessaan uutta uhria, jonka voisi löytää noilta kaduilta.

Nerosta jäi jäljelle vain tyhjä viinilasi, joka oli tehty hienoimmasta kristallista, mitä maa päällään kantoi. Sen lisäksi mies oli jättänyt jälkeensä uteliaisuuden tunteen. Mitä ihmettä Nerolla olikaan mielessään, ja miten hän aikoi etsiä käsiinsä olennon, josta hänellä ei ollut aavistustakaan? Kadulta häntä ei enää löytäisi, sillä mies oli kadonnut kaupungin muihin syövereihin kaikki vampyyrin aistit ja vaistot terävämpinä kuin koskaan ennen. Hän oli jo matkalla saalistamaan uutta uhriaan, josta olisi hänelle toivon mukaan hyötyä ja huvia vielä pitkäksi aikaa.

Mihin nämä polut sinut vievätkään, Nero?

~*~

Pitkä steriloitu neula kiilsi hetken laboratoriolamppujen miltei häikäisevän kirkkaassa keinovalossa, ennen kuin lävisti vaivattomasti auringonvalon puutteesta kalvakaksi käyneen ihon. Saman toimenpiteen satoja ellei peräti tuhansia kertoja suorittaneet sormet vetivät mäntää tottuneesti taaksepäin, niin että läpinäkyvä lasiputki alkoi täyttyä punaisesta elämännesteestä tasaista tahtia. Kun putki oli tarpeeksi täynnä, neula vetäistiin turhia kursailematta irti ihosta, johon jäi sen jäljiltä pieni verta tihkuva haava. Liikehermostoon vaikuttavat lääkkeet yhdistettyinä nilkkoja ja ranteita kiertäviin siteisiin pitivät tehokkaasti huolen siitä, ettei vastusteleminen ollut mahdollista.

Jui tarkkaili keho vahvasta lääkityksestä lamaantuneena mutta mieli pelokkaan valppaana Kisakia, kun tämä asteli laboratorion halki kohti keinusekoittajaa. Laitteen luokse päästyään tiedemies irrotti käytetyn neulan lasiputken suulta ja heitti sen puolihuolimattomasti läheiseen roskakoriin, ennen kuin sulki putken tiiviisti myrkynvihreällä korkilla ja asetti sen sekoittajaan, jossa oli jo ennestään muutamia samanlaisia putkia. Keinusekoittaja jatkoi häiriintymättä hidasta, kehtomaista liikettään, joka esti lasiputkien sisältämää verta hyytymästä, kunnes näytteet ehdittäisiin käsitellä.

Saatuaan tuoreen verinäytteen pois käsistään Kisaki kävi vilkaisemassa melkein huomaamattomasti tärisevää ultrasentrifugia, joka pyöritti sisälleen asetettujen koeputkien sisältöä usean kymmenen tuhannen kierroksen minuuttinopeudella. Sitten tiedemies siirtyi spektrofotometriin kytketyn tietokoneen luokse ja syventyi hetkeä aikaisemmin loppuun ehtineen kokeen tuloksiin. Jui ei voinut väittää ymmärtävänsä kemiaa yhtään paremmin kuin lääketiedettä, jonka hedelmiä häneen ruiskutettiin monta kertaa viikossa, mutta hän epäili, ettei Kisaki löytäisi etsimäänsä tuollaisen laitteen avulla. Olisi melko surkuhupaisaa, jos ikuisen elämän salaisuus todella olisi vain jokin ihmiskunnalle siihen asti tuntemattomana pysytellyt yhdiste, jonka spektrofotometrinen analyysi nyt paljastaisi. Juin käsityksen mukaan Kisaki oli sitä paitsi suorittanut samaisen analyysin useita kertoja aiemmin ilmeisen tuloksetta, joten shiranain oli vaikea uskoa, että tämä kerta olisi yhtään aiempia kertoja hedelmällisempi.

Itse asiassa Jui ei kuitenkaan tiennyt, halusiko Kisakin onnistuvan yrityksessään vai ei. Toisinaan hän toivoi, että läpimurto tapahtuisi heti seuraavana päivänä, toisinaan hän taas rukoili, ettei tiedemiestä onnistaisi koskaan. Jos Kisaki löytäisi ikuisen elämän salaisuuden, tämä saattaisi hyvinkin päästää vankinsa vapaaksi, eikä Jui toivonut mitään niin paljon kuin vapautta. Toisaalta shiranai tiesi hyvin, että kuolemattomuus oli asia, jota ei ollut syytä jaella huolettomasti ympäriinsä. 73 elinvuotensa aikana Jui oli oppinut, että ikuinen elämä oli samaan aikaan sekä lahja että kirous, vaikka ihmiset tuntuivatkin näkevän siinä pelkkää hyvää. He eivät kuitenkaan olleet kokeneet kuolemattomuutta, toisin kuin Jui, joten he eivät mitenkään voineet ymmärtää, mikä heitä odotti. Oli selvää, että jos jokainen ihminen todella muuttuisi yhtäkkiä kuolevaisesta kuolemattomaksi, seuraukset olisivat katastrofaaliset.

Kisaki näytti uppoutuneen maallikon silmiin täysin käsittämättömiin tuloksiin, joten Jui antoi katseensa siirtyä pois tiedemiehen valkoisen työtakin peittämästä selästä ja lähteä harhailemaan päämäärättömästi pitkin laboratoriota. Aika ajoin hänen silmänsä seisahtuivat hetkeksi johonkin monimutkaiseen ja epäilemättä hyvin kalliiseen laitteeseen, kuten kylmän metallisena hohtavaan tunnelointimikroskooppiin tai teollisenvalkoiseen inkubointikaappiin, jonka sisällä bakteerit jakaantuivat petrimaljoissaan. Yksikään lukuisista kojeista ei kuitenkaan saanut hänen huomiotaan säilymään itsessään muutamia sekunteja pidempään. Kuluneen kolmen vuoden aikana jok’ikinen laite oli ehtinyt käydä vaaleahiuksiselle niin tutuksi, etteivät ne enää jaksaneet kiinnostaa häntä yhtään enempää kuin ympäröivän huoneen virheettömän valkoiset seinät.

Jui toivoi koko sydämestään, ettei olisi koskaan joutunut näkemään vilaustakaan laboratoriosta, josta oli muodostunut hänelle pelon ja kivun symboli. Lukemattomat epämiellyttävät kokeet olivat vähitellen polttaneet paikkaan liittyvät yksityiskohdat niin syvälle hänen muistiinsa, ettei hän uskonut enää koskaan kykenevänsä unohtamaan niitä. Viime aikoina desinfiointiaineelta tuoksuva huone oli alkanut tunkeutua yhä useammin jopa hänen uniinsa, mikä tuntui paitsi tuskalliselta myös kovin epäoikeudenmukaiselta. Mitä niin pahaa hän oli muka voinut elämänsä aikana tehdä, että joutui nyt rangaistukseksi nukkuessaankin katselemaan onnellisten muistojen sijaan kliinisenvalkoisia seiniä ja hiljaa hurisevia laitteita, joiden nimet tuntuivat suussa vierailta ja oudoilta?

Jui huokaisi äänettömästi itsekseen. Maailma oli kaikkea muuta kuin oikeudenmukainen, ja hänen pitäisi kyllä tietää se paremmin kuin monen muun. Hän oli sentään syntynyt ja kasvanut tilanteessa, jossa pelko oli ollut jatkuvasti jossakin taustalla läsnä, aina valmiina aktualisoitumaan tuskallisena kuolemana, jos ei osannut pitää varaansa.

Kertomus siitä, kuinka ihailu äkkiarvaamatta muuttui vainoksi, oli kovin surullinen.

Vuosisatojen ajan ennen toisen maailmansodan syttymistä shiranait olivat saaneet nauttia keisarin suojelusta. Vallankahvassa olevan keisarin nimi oli vaihtunut lukemattomia kertoja milloin luonnollisen kuoleman, milloin poliittisten juonittelujen kautta, mutta kuolemattomien olentojen asema oli säilynyt turvattuna, tapahtuipa Japanin sisäpolitiikassa mitä tahansa. Shiranaita ei ollut koskaan ollut kovin paljoa, eikä suurin osa japanilaisista edes ollut ollut tietoinen heidän olemassaolostaan. Se ei kuitenkaan ollut haitannut, sillä ne, jotka olivat tienneet kuolemattomista olennoista, olivat ihailleet heidän kauneuttaan ja kunnioittaneet heidän viisauttaan, jonka lukuisat elinvuodet olivat heille suoneet. Elämä ei tietenkään ollut ollut pelkkää iloa ja onnea, mutta kokonaisuudessaan se oli kuitenkin ollut hyvää.

Noin sata vuotta sitten kaikki oli kuitenkin muuttunut peruuttamattomasti. Japani oli ahneutensa ja vallanhalunsa vuoksi tullut imaistuksi ennennäkemättömän julman ja laajamittaisen sodan pyörteisiin ja kärsinyt lopulta sienipilvien siivittämän tappion Yhdysvalloille. Voitokkaat amerikkalaiset olivat miehittäneet maan ja riisuneet keisari Hirohitolta kertaheitolla niin tämän jumalallisen maineen kuin kaiken vallankin, mikä oli samalla merkinnyt ikiaikaisen keisarillisen varjelun loppua. Äkkiarvaamatta shiranait olivat saaneet huomata, että heistä oli tullut vapaata riistaa menetystensä katkeroittamille japanilaisille, jotka syyttivät etuoikeutettuja olentoja sodan lohduttomasta lopputuloksesta. Ihmisiä ei ollut kiinnostanut lainkaan, että myös shiranait olivat menettäneet lajitovereitaan ja kärsineet muutoinkin samat sodan kauhut kuin valtaväestö.

Tavallaan ymmärrettävä mutta yhtä kaikki epäoikeudenmukainen ja perusteeton vaino oli vuosikymmenten kuluessa vienyt mennessään suurimman osan shiranaiden jo alkujaan harvalukuisesta yhteisöstä. Jäljelle jääneet kuolemattomat olivat piiloutuneet parhaansa mukaan ja katkaisseet yhteytensä lajitovereihinsa siinä toivossa, että säästyisivät kuolemalta. Juilla ei tätä nykyä ollut minkäänlaista käsitystä siitä, paljonko hänen kaltaisiaan oli jäljellä. Tuskinpa kuitenkaan ainakaan enempää kuin kourallinen. Hän itse saattoi jopa olla viimeinen elossa oleva shiranai, ja Kisakin kokeet pitäisivät todennäköisesti huolen siitä, ettei hänenkään elämänsä jatkuisi enää kovin kauaa.

Jui tiesi, että hänellä olisi ollut täysi oikeus vihata ihmisiä sydämensä pohjasta kaiken sen jälkeen, mitä nämä olivat tehneet hänelle ja hänen lajitovereilleen. Syystä tai toisesta hän ei kuitenkaan vihannut. Vihan sijaan sinisilmäinen tunsi toisinaan syvää sääliä kuolevaisia kohtaan sen vuoksi, mitä nämä olivat tehneet itselleen ja maailmalle, josta olisi voinut vääryyden, kateuden ja ahneuden runteleman sotatantereen sijaan tulla kauneuden, rauhan ja suvaitsevaisuuden tyyssija. Enimmäkseen hän kuitenkin vain pelkäsi ihmisiä ja näiden raakuutta, joka oli maksanut niin monen viattoman olennon hengen.

Ennen joutumistaan Kisakin mielipuolisten kokeilujen kohteeksi Jui oli vältellyt ihmisiä parhaan kykynsä mukaan. Hän oli poistunut kotoaan ainoastaan öiseen aikaan ja silloinkin useimmiten vain inhimillisten tarpeiden pakottamana. Jatkuva yksinolo oli luonnollisesti tuntunut hyvin raskaalta, mutta se oli silti ollut houkuttelevampi vaihtoehto kuin kuolema. Ja kuolema olisi ollut takuuvarmasti edessä, mikäli joku olisi nähnyt hänen kullanvaaleat hiuksensa ja talvitaivaan siniset silmänsä, jotka kielivät jostakin aivan muusta kuin ihmisyydestä.

Hiljalleen Jui oli oppinut hyväksymään kohtalonsa siinä määrin, että oli onnistunut löytämään elämänilonsa edes osittain uudelleen. Vaikkei yksinäisyyden tunne ollut koskaan kadonnut, se oli siirtynyt taka-alalle kuin krooninen särky, joka on aina läsnä lamaamatta kuitenkaan toimintakykyä täysin. Sosiaalisten suhteiden puutteessa vaaleahiuksinen oli pakottautunut keskittymään erilaisiin taiteellisiin harrastuksiin, joihin hän oli lapsuudestaan lähtien tuntenut viehtymystä. Pitkät yksinäiset vuodet olivat täyttyneet piirtämisestä, maalaamisesta, runojen kirjoittamisesta ja kirjojen lukemisesta. Aika oli vierinyt hiljalleen eteenpäin, ja Jui oli tyytynyt toivomaan, että vielä jonain päivänä ihmiskunta ymmärtäisi, kuinka väärin oli hänen kaltaisiaan kohdellut.

Shiranain uudelleen järjestetty elämä oli kuitenkin hajonnut kertaheitolla palasiksi, kun Aoi-niminen palkkatappaja oli kolmisen vuotta sitten hyökännyt hänen kimppuunsa ja vanginnut hänet. Neljän muun lajitoverinsa lailla Jui oli viety väkisin punatukkaisen tiedemiehen luokse, joka jostakin syystä kuvitteli saavansa ikuisen elämän salaisuuden selville tekemällä kuolemattomilla olennoilla ja erityisesti heidän verellään toinen toistaan epämääräisempiä kokeita. Tätä kunnianhimoista hankettaan Kisaki itse kutsui Project Jillianiksi.

Hän nauttii valtion rahoitusta ja uskottelee siksi, että ajattelee vain ja ainoastaan ihmiskunnan parasta kokeitaan tehdessään. En kuitenkaan millään jaksa uskoa, että niin todella olisi asian laita. Oikeasti hän ajattelee vain ja ainoastaan itseään. Jos hän jonain päivänä onnistuu saamaan ikuisen elämän avaimet käsiinsä, hän ei lupauksistaan huolimatta tule jakamaan niitä kenenkään kanssa.

Äkillinen liikahdus silmäkulmassa sai Juin välittömästi siirtämään katseensa tornimaisesta elektronimikroskoopista takaisin Kisakiin. Tiedemies oli ilmeisesti saanut valmiiksi sen, mitä ikinä olikaan puuhaillut spektrofotometrin kanssa, sillä tämä lähestyi nyt häntä pitkin askelin. Shiranain olisi tehnyt mieli vetäytyä mahdollisimman pieneksi keräksi toisen edessä, mutta hermostoa lamaava lääkitys ja häntä tutkimustuoliin kahlitsevat siteet estivät sen. Kuten tavallista, hän oli täysin vangitsijansa armoilla.

Juin helpotukseksi Kisaki ei kuitenkaan tällä kertaa pistänyt häntä neulalla kyynärtaipeeseen, viiltänyt kirurginveitsellä kudosnäytteen saadakseen tai pakottanut häntä nielemään pillereitä, jotka kaikki näyttivät hänen silmiinsä aivan samanlaisilta, vaikka erosivat suuresti vaikutuksiltaan. Sen sijaan punahiuksinen mies rupesi irrottamaan hänen siteitään tottumuksen tuomalla ripeydellä.

”Tämän päivän kokeet ovat sinun osaltasi ohi”, Kisaki tokaisi viileän tunteettomasti samalla, kun availi viimeistä remmiä. Saatuaan kaikki siteet auki pidempi tarttui häntä tiukasti vasemmasta käsivarresta ja kiskaisi hänet kovakouraisesti pois tuskallisen tutuksi käyneestä tutkimustuolista. Jui yritti parhaansa mukaan saada jalkansa kantamaan. Yritys oli kuitenkin tuhoon tuomittu: heti kun Kisaki irrotti otteensa hänestä, hän lysähti hervottomana polvilleen laattalattialle.

”Taisin arvioida annostuksen tällä kertaa hieman yläkanttiin.” Tiedemiehen sanoista kalskahti julma huvittuneisuus, joka vain vahvistui, kun tämä jatkoi: ”Nyt minulla ei valitettavasti liene muuta vaihtoehtoa kuin kantaa sinut sylissäni huoneeseesi.” Sen sanottuaan Kisaki kumartui alemmaksi, nosti hennon, räsynukkemaisen kehon rintakehäänsä vasten ja lähti astelemaan kohti huonetta, jossa Jui vietti ne ajat, joina häntä ei tarvittu laboratorion puolella. Voimaton shiranai ei voinut tehdä muuta kuin sulkea silmänsä ja alistua kammoamansa miehen kannettavaksi.

Vajaan parin minuutin kuluttua he olivat perillä. Turhia aikailematta Kisaki harppoi sisään suorakulmion muotoiseen huoneeseen, jonka seinät edustivat samaa valkoisen sävyä kuin koko laboratorio. Sitten tiedemies päästi täysin varoittamatta irti kannettavastaan. Jui räpsäytti silmänsä säikähtäneenä auki tuntiessaan käsivarsien katoavan polvitaipeidensa ja lapaluidensa alta mutta laskeutui helpotuksekseen kovan lattian sijaan yhdelle viidestä makuupaikasta.

Kisaki palasi oviaukolle. ”Tulen hakemaan sinut muutaman tunnin kuluttua peseytymään. Siihen mennessä lääkityksen pitäisi olla jo lakannut vaikuttamasta”, mies ilmoitti välinpitämättömään sävyyn, ennen kuin vetäisi oven takanaan kiinni. Shiranai kuuli avaimen kääntyvän lukossa, minkä jälkeen pitkät, päättäväiset askeleet lähtivät etääntymään takaisin laboratoriota kohti.

Jui jäi makaamaan liikkumatta sotkuisten vuodevaatteiden peittämälle patjalle. Keho totteli häntä toistaiseksi niin huonosti, että hänen oli turha edes haaveilla liikkuvansa minnekään. Sitä paitsi vaaleahiuksisen oli senhetkisellä makuupaikallaan aivan yhtä hyvä olla kuin jollakin toisella makuupaikalla. Kaikki viisi petiä olivat joka tapauksessa nykyään vapaasti hänen käytettävissään, sillä kuolleet tuskin tulisivat vaatimaan omaansa takaisin.

Alahuulensa sisäpintaa purren Jui käänsi katseensa lähimpään seinään päästäkseen näkemästä tyhjiä makuupaikkoja, jotka toimivat jokapäiväisenä muistutuksena siitä tosiasiasta, että toiset olivat peruuttamattomasti poissa. Häntä itseään odotti luultavasti sama kohtalo enemmin tai myöhemmin, mutta enää hän ei jaksanut pelätä sitä samalla tavalla kuin kolme vuotta sitten. Hän oli jo ehtinyt nähdä niin paljon pahuutta, tuskaa ja kuolemaa, ettei tuonpuoleinen vaikuttanut enää yhtä pelottavalta kuin joskus aiemmin. Ehkä hän jopa saisi rajan ylitettyään kohdata taas vanhempansa ja kuolleet ystävänsä.

En tiedä, onko taivasta oikeasti olemassa, mutta toivon kovasti, että on…

Koska kylmänvalkoisessa, ikkunattomassa huoneessa ei ollut mitään miellyttävää katseltavaa, Jui ummisti silmänsä ja antoi ajatustensa vaeltaa ajassa taaksepäin siihen päivään, jona hänet oli ensimmäisen kerran tuotu tähän samaan huoneeseen. Hän muisti yhä elävästi helpotuksen sekaisen riemun, jota oli pelostaan huolimatta tuntenut huomatessaan, että jakaisi vankeutensa neljän kaltaisensa kanssa. Hän ei sittenkään ollut ainoa elossa oleva shiranai, hän ei joutuisi enää olemaan yksin! Sinä päivänä Jui oli ollut vakuuttunut, että kestäisi kaiken, mitä Kisaki oli hänen varalleen suunnitellut. Tekisipä tiedemies kuinka julmia kokeita tahansa, lajitovereiden seura antaisi varmasti hänelle voimia pysytellä tervejärkisenä.

Nyt toiveikkaiden mietteiden muisteleminen sai vain pienen, ilottoman hymyn vilahtamaan Juin huulilla. Vähänpä hän oli silloin tiennyt siitä, mikä häntä, Reniä, Ko-jia, Watarua ja Rikua todella odotti. Toisaalta mistäpä hän olisi voinutkaan tietää, että Kisakin kokeet saattaisivat olla kuolettavia? Ei sellainen vaihtoehto ollut alkuaikoina edes käväissyt yhdenkään shiranain mielessä. Sen sijaan jokainen heistä oli halunnut uskoa, että kunhan he vain kestäisivät tarpeeksi kauan kehoonsa työnnettyjä neuloja, he pääsisivät lopulta jälleen vapaiksi. Shiranait olivat jopa luvanneet toisilleen, että kunhan vankeus olisi ohi, he jatkaisivat elämäänsä sydämen lailla sykkivän metropolin syövereissä yhdessä, niin ettei kenenkään heistä tarvitsisi enää koskaan kärsiä yksinäisyydestä.

”Vaikka mitä tapahtuisi, pysytään aina yhdessä”, oli joku heistä sanonut, mutta Jui oli jo aikoja sitten unohtanut, kuka. Nykyisin tuo hetki lohduttavine sanoineen tuntui uponneen miltei tavoittamattoman syvälle hänen mielensä syövereihin kuin kaunis uni, jota ei voinut saada takaisin, vaikka kuinka ojenteli käsiään sitä kohti. Kenties puhuja oli ollut aina yhtä kypsä ja rauhallinen Wataru...

Kun Kisaki sitten oli eräänä iltana ilmestynyt heidän vankihuoneensa ovelle ilman muutamia tunteja aiemmin laboratorioon viemäänsä Ko-jia ja ilmoittanut liian voimakkaan sähköiskun surmanneen tämän, kukaan heistä ei ollut aluksi kyennyt uskomaan uutista todeksi. Miten saattoi olla mahdollista, että ystävä, joka oli vielä hetki sitten ollut heidän luonaan, oli nyt peruuttamattomasti poissa? Miten saattoi olla mahdollista, etteivät he enää koskaan kuulisi Ko-jin ylipirteää höpötystä, joka pysyi yhtä huonosti asiassa kuin juopunut trapetsinarulla? Miten saattoi olla mahdollista, että kohtalo riisti elämän täysin viattomalta olennolta, vaikka antoi Kisakin kaltaisten jatkaa olemassaoloaan?

Vaikkei shiranaiden mieliä ollut samalla tavalla rakennettu pääsemään yli läheisten kuolemista kuin ihmisten mieliä, jäljelle jääneet kuolemattomat olivat vähitellen onnistuneet jossakin määrin hyväksymään Ko-jin poismenon. Viikkojen kuluessa suru oli hälvennyt paksusta, kaiken alleen peittävästä savusta hennoksi, läpikuultavaksi usvaksi, joka ei ollut enää estänyt kuin kaikkein syvimmät hengenvedot. Toverin menetys oli kuitenkin saanut uudenlaisen pelon asettumaan neljän kuolemattoman olennon keskuuteen. Enää he eivät olleet kyenneet sokeasti uskomaan, että voisivat jonain päivänä kirmata käsi kädessä vapauteen. Ko-jin kuolema oli saanut heidät tajuamaan, että kaikki heistä eivät välttämättä näkisi vapautumispäivää. Oli jopa mahdollista, ettei kukaan heistä näkisi sitä. Kuolemanpelko oli tehnyt pysyvästi pesän heidän sydämiinsä.

Reilut kolme kuukautta Ko-jin poismenon jälkeen kuolema oli iskenyt pitkät, armottomat pedonkyntensä Wataruun. Kun Kisaki oli avannut heidän huoneensa oven ilman senkertaista koekaniiniaan, kaikki olivat välittömästi arvanneet, etteivät he tulisi näkemään rakasta toveriaan enää koskaan. Välinpitämättömään sävyyn tiedemies oli kertonut Watarun kuolleen myrkytykseen, ennen kuin oli lähtenyt astelemaan kohti laboratoriotaan ja jättänyt heidät yrittämään sisäistää hirvittävää uutista. Sinä yönä kukaan kolmesta jäljellä olevasta shiranaista ei ollut kyennyt nukahtamaan kyyneleiltään.

Hiljalleen Jui ja Riku olivat alkaneet toipua myös Watarun poismenosta, vaikka surutyö olikin ollut hidasta ja kivuliasta. Renin sydämeen viilletty haava ei kuitenkaan ollut osoittanut umpeutumisen merkkejä, ja toiset kaksi olivat huolestuneet yhä enemmän toverinsa puolesta. Ren ja Wataru olivat ennen Kisakin vangeiksi joutumistaan piilotelleet vuosikymmeniä yhdessä, minkä vuoksi Watarun poismenon hyväksyminen oli ollut Renille vielä vaikeampaa kuin Juille ja Rikulle. Jui ja Riku olivat kyllä yrittäneet korvata Watarun surevalle ystävälleen mutta eivät olleet onnistuneet yrityksessään. Parantumisen sijaan Renin sisällä ollut haava oli näyttänyt märkivän ja tulehtuvan niin, että kaipaus oli pikkuhiljaa sairastuttanut koko kehon.

Vähitellen Ren oli tuntunut menettävän kiinnostuksensa kaikkeen. Ennen niin eloisa shiranai ei ollut enää liikkunut makuupaikaltaan, ellei joku – useimmiten Kisaki – ollut tullut ja pakottanut. Ren oli myös alkanut laihtua niin, että oli näyttänyt siltä kuin suru olisi ahminut tämän ruumista kilo kilolta suuhunsa. Kylkiluut olivat ruvenneet kohoamaan ihon läpi kuin luurangolla. Raajat olivat kaventuneet luiseviksi tikuiksi, ja lapaluut olivat tuntuneet olevan puhkeamaisillaan kalpean ihon läpi kuin jonkinlaiset irvokkaat siivet. Selkänikamat oli saattanut laskea pelkällä katseella, tarvitsematta tunnustella sormilla selän kahtia jakavaa vuoristomaista rankaa. Menetyksen tuottaman tuskan sumentamat silmät olivat näyttäneet suhteettoman suurilta yhä kapeammiksi käyvissä kasvoissa.

Omasta murheestaan huolimatta Riku ja Jui olivat yrittäneet huolehtia ystävästään parhaansa mukaan. Heidän ponnistelunsa olivat kuitenkin tuntuneet valuvan täysin hukkaan. Heikolla päänpudistuksella Ren oli kieltäytynyt niin ruuasta kuin kaikesta muustakin, mitä he olivat koettaneet toiselle tarjota. Edes lohduttavat sanat eivät olleet päässeet perille vaan kimmonneet voimattomina pois, ikään kuin Reniä olisi ympäröinyt näkymätön panssari. Ehkä niin tavallaan olikin ollut asian laita. Ren oli sulkeutunut suruunsa kuin perhosen toukka koteloonsa, eikä tuota koteloa ollut pystynyt murtamaan sen paremmin lempeä kuin väkivaltainenkaan kosketus.

Silmät suljettuina lepäävän Juin mieleen palasi muisto eräästä vajaan puolentoista vuoden takaisesta yöstä, jona hän ja Riku olivat jälleen kerran maanneet kylki kyljessä yhteen vetämillään patjoilla ja tuijottaneet vankihuoneensa kattoa. Renin makuupaikalta huoneen toiselta laidalta oli kuulunut aivan liian tutuksi käynyt tuskainen nyyhkytys, joka oli vaimennut hetkittäin kuulumattomiin vain alkaakseen pian uudelleen aivan yhtä raastavana.
Erään tuollaisen ohikiitävän hiljaisen hetken aikana Riku oli koskettanut Juin olkapäätä kevyesti ja kysynyt tuskin kuuluvalla äänellä: ”Voiko suruun kuolla?”
”En tiedä”, Jui oli vastannut yhtä hiljaa. Kun Renin itku oli alkanut tuhannetta kertaa uudelleen, hän oli kuitenkin pelännyt sisimmässään, että oikea vastaus oli myöntävä.

Pari viikkoa tuon toivottomuuden täyttämän yön jälkeen Ren oli kuin olikin päättänyt elämänsä. Mikäli Kisakin peittelemättömän harmistuneeseen sävyyn lausuttuihin sanoihin kannatti luottaa, ja tässä tapauksessa niihin luultavasti kannatti, Ren oli hirttäytynyt tiedemiehen pramean työhuoneen arvokkaaseen antiikkiseen kattolamppuun. Mitä ilmeisimmin epätoivoinen shiranai oli nähnyt kauan vartomansa tilaisuuden tulleen, kun Kisaki oli jättänyt vankinsa hetkeksi yksin siinä uskossa, ettei apaattisesta olennosta olisi vaaraa sen paremmin itsellään kuin muille. Tavallisestihan Kisaki ei jättänyt heitä vartioimatta, ellei ollut joko pistänyt heihin niin suuria määriä lääkkeitä, että he olivat täysin toimintakyvyttömiä, tai vaihtoehtoisesti sitonut heitä niin tiukasti kiinni tuoliin, että veri pääsi vain juuri ja juuri kiertämään jäsenissä. Renin tapauksessa Kisaki ei ymmärrettävistä syistä ollut kokenut tarvetta kumpaankaan varotoimenpiteeseen, mikä oli maksanut tälle yhden kallisarvoisen koekaniinin hengen.

Renin kuoleman jälkeen Jui ja Riku olivat takertuneet entistä tiukemmin toisiinsa. Pitkien, kyynelten täyttämien öiden aikana he olivat maanneet sylikkäin samalla patjalla ja lohduttaneet toinen toistaan ruumiinlämmöllään. Kun epätoivo oli meinannut ottaa vallan jommankumman sydämestä, toinen oli puhaltanut sammumaisillaan olevan toivon palamaan suuremmalla liekillä. Kun pelko oli ollut käydä ylivoimaiseksi jommallekummalle, toinen oli rohkaissut niin sanoilla kuin sanoitta. Kun suru oli saanut jommankumman puhkeamaan kyyneliin, toinen oli vetänyt itkevän ystävänsä syliinsä, silittänyt rauhoittavasti vaaleita hiuksia ja suudellut hellästi poskelle. Useimmiten pelkkä toisen läsnäolo oli auttanut kestämään synkän päivän toisensa jälkeen.

Kuukausien kuluessa Rikun käytös oli kuitenkin alkanut muuttua outoon suuntaan. Enää nuorempi ei ollut kironnut Kisakia tai toivonut ääneen tämän kuolemaa, ei edes kuolemattomien ollessa kahden kesken huoneessaan. Siinä missä Riku olisi ennen kavahtanut tiedemiehen kosketusta, shiranai oli nyt ottanut sen vastaan ilman pelon tai inhon merkkejä. Kun Kisaki oli tullut hakemaan Rikua laboratorioonsa, tämä oli lähtenyt vangitsijansa mukaan lainkaan vastustelematta, melkeinpä mielellään. Ja kun Kisaki oli tuonut vangeilleen ruokaa, vienyt heidät peseytymään tai huomioinut heidän inhimilliset tarpeensa jollakin muulla tavalla, Riku oli ottanut tavakseen kiittää nöyrästi.

Aluksi Jui ei ollut tahtonut uskoa tekemiään havaintoja todeksi vaan oli yrittänyt uskotella itselleen, että oli vain kuvitellut koko jutun. Vähitellen Rikun asennoitumisessa tapahtunut muutos oli kuitenkin käynyt niin ilmeiseksi, ettei sitä ollut voinut enää jättää huomiotta. Jos Riku olisi vain totellut Kisakia vastustelematta, Jui olisi kyllä ymmärtänyt ystäväänsä, koska hänkään ei ollut enää jaksanut tapella vastaan, kun oli tiennyt moisen täysin turhaksi. Rikun tiedemiestä kohtaan osoittama kiitollisuus oli kuitenkin ollut jotakin sellaista, mitä Jui ei ollut kyennyt lainkaan käsittämään. Juuri Kisakihan oli syyllinen kaikkiin heidän kärsimyksiinsä, joten ei heillä ollut mitään syytä tuntea kiitollisuuden häivähdystäkään ihmismiestä kohtaan!

Rikun palattua eräänä iltana melkein tyytyväisen näköisenä koe-eläimen velvollisuuksiaan suorittamasta Jui ei ollut enää pystynyt vaikenemaan. Keskusteluyritys oli hetkessä muuttunut avoimeksi riidaksi, kun kummankin shiranain tunteet olivat nousseet pintaan. Jui oli syyttänyt ystäväänsä petturuudesta ja kuolleiden tovereiden muiston häpäisemisestä, ja Riku puolestaan oli huutanut, että Juin olisi pitänyt tajuta olla Kisakille kiitollinen kaikesta siitä, mitä tämä oli heidän hyväkseen tehnyt. Riku oli väittänyt, että tiedemies oli silkkaa hyvää hyvyyttään pitänyt heidät turvassa ihmisten heidän kaltaisiinsa kohdistamalta vainolta. Tuon väitteen kuullessaan Jui oli kyennyt hädin tuskin uskomaan korviaan. Miten nuorempi saattoi olla niin uskomattoman tyhmä, että uskoi jotakin tuollaista?

Kiihdyksissään Riku ja Jui olivat syytäneet kilvan loukkauksia ja syytöksiä toistensa päälle. Ruma riita oli johtanut siihen, että Riku oli lakannut puhumasta toverilleen ja alkanut käyttäytyä niin kuin toista ei olisi ollut olemassakaan. Jui oli myöhemmin katunut käytöstään ja yrittänyt pyytää kovia sanojaan anteeksi, mutta turhaan. Riku ei ollut ollut huomaavinaankaan hänen sovintoyrityksiään. Nuorempi shiranai oli vain tokaissut, ettei tarvinnut Juita elämäänsä niin kauan kuin tämä oli tiedemiestä vastaan. ”Jos et ole Kisakin puolella, et ole minunkaan puolellani.”

Se kylmä tosiasia, että ainoa ystävä ja lohduttaja oli tuolla tavalla kääntänyt selkänsä, oli saanut Juin paljon julmuutta todistaneen sydämen huutamaan epätoivosta. Rikun valittua Kisakin hänen ylitseen Juilla ei ollut ollut enää ketään, jonka luokse hakeutua saamaan lohdutusta. Vaikka shiranait olivat yhä jakaneet saman valkoseinäisen huoneen, heitä oli nyt erottanut näkymätön muuri, joka oli estänyt joka ikisen lohduttavan kosketuksen. Fyysisesti he olivat olleet yhä yhdessä, mutta henkisesti kumpikin oli ollut ypöyksin.

Yksinäinen kyynel valahti ääneti vasemmalle poskelle suljetun silmäluomen alta. Juihin sattui yhä, kun hän muisteli noita vajaan vuoden takaisia aikoja, jolloin hän oli ollut rakkaimmalle ystävälleen pelkkää ilmaa. Rikun jäinen, vihamielisyyden ja katkeruuden sävyttämä välinpitämättömyys häntä kohtaan oli ollut paljon tuskallisempaa kestettävää kuin kaikki Kisakin tekemät kokeet yhteensä.

Kaikkein eniten kipua tuotti kuitenkin ajatus siitä, etteivät he olleet ehtineet korjata välejään, ennen kuin Kisaki oli vahingossa antanut Rikulle kuolettavan yliannostuksen rauhoittavia lääkkeitä.

~*~

Kaukana shiranain ankeasta olinpaikasta vaelsi yhtä yksinäinen sielu, joka janosi itselleen pelastusta kuolemanjälkeiseen loppuelämäänsä Tokion pimeiden kujien syövereistä. Mitä muutakaan vampyyri olisi tehnyt ikiaikaisen aikansa kuluksi kuin etsinyt itselleen uutta viihdykettä suurkaupungin katujen ja rakennusten muodostamasta labyrinttimäisestä verkostosta. Pimeimmillä kujilla oli vaikeaa nähdä, sillä katulamppujen kelmeä valo ei ulottunut niiden perimmäiseen nurkkaan asti. Siellä eivät haisseet muut kuin viikon roskat omissa metallisissa laatikoissaan, joiden ympärillä kujakissat norkoilivat.

Miten täydellinen paikka se olikaan Nerolle, joka suunnisti pimeydessä pelkän hajuaistinsa avulla kuin yksi noista mouruavista kissoista, jotka väistyivät hänen tieltään pelonsekaisen kunnioituksen saattelemana vampyyrin pyyhältäessä niiden ohitse varmoin, lähes äänettömin askelin.
Saalistaessa piti olla äärimmäisen varuillaan, kaikki vampyyrin eläimellisimmätkin aistit valppaina ja valmiina iskemään seuraavaan uhriin, joka pahaa aavistamatta vietti yöksi vaihtunutta iltaansa. Tosin tokiolaiset vampyyrit suunnistivat enimmäkseen veren mukana paikasta toiseen ollessaan metsästämässä. Jokainen veriryhmä tuoksui omanlaiseltaan, tosin päihteet ja sellaiset tekijät kuin adrenaliini ja endorfiini sekoittivat verelle ominaista raudantuoksuista hajua entisestään. Voi vain kuvitella, millainen hajujen kirjo virtasi nyt Neronkin sisäänhengityksen mukana hänen hajuaistiinsa ruokkimaan etsimisen palavaa intoa entisestään. Oi sitä hajujen kirjoa, joka piirtyi pimeään yöhön punaisena värinä!

Nero hymyili, kun hän sai vihdoinkin vainun sellaisen veren hajusta, jota hän ei ollut ikinä ennen eläessään haistanut. Veri tuoksui hänen nenässään kuin parhainkin parfyymi, sen kutsuva haju vastasi hehkeimmän kukan tuoksua Neron aistimaailmassa. Se oli kaunein tuoksu, minkä vampyyri oli koskaan haistanut. Sen täytyi olla se punainen johtolanka, jota hän tarvitsi päästäkseen lähemmäs päämääräänsä.

Minä tulen ja haen sinut mukaani, pikkushiranai. Sitten sinä et enää pääse pakoon minulta, kun verivalani, puremani, sitoo sinut minuun aikojen loppuun saakka. Ja jos sinä kerran olet kuolematon, meillä on loputtomasti aikaa toisillemme.

Kummallisen veren haju sekoittui öisen kaupungin saasteisiin, mutta Nero pystyi seuraamaan sitä kuin olisi kerinyt purkamaansa lankakerää takaisin tiukalle kerälle. Punainen lanka pujotteli ja poukkoili unettoman liikenteen ja viimeisten lahojen puistojen ohi, hylättyjen kauppojen harmaiden ja rikottujen ikkunoiden vierestä kohti kaupungin toiseksi rappeutuneinta ydintä, jota olisi voinut kuvailla tupakoitsijan mustuneella ja reikäisellä sydämellä.

Vampyyri haahuili varovaisine askeleineen rapistuneiden rakennusten lomitse ja saavutti viimein havittelemansa määränpään, jonka takia hän oli jättänyt muutaman kelvollisen uhrin väliin ja säästänyt heidän verensä toiseen kertaan. Toisaalta se ei haitannut, kun tuo outo ja houkutteleva veri kutsui Neroa askel askeleelta yhä enemmän luokseen.

Etsijän edessä oli suuri ja mahdollisimman masentavan harmaa rakennus, joka näytti päällisin puolin aivan typötyhjältä. Vampyyrin vaisto ei kuitenkaan ollut koskaan pettänyt kantajaansa. Veren rautainen mutta silti niin viehättävä haju tuli tuosta rakennuksesta, jonka lähimmät ikkunat olivat rikki ja ovet salvattu kiinni hylkäämisen merkiksi. Laasti rapistui silmissä, ja seinissä oli paljon halkeamia. Koko paikka näytti olevan luhistumispisteessä, mutta jokin outo ja pahaenteinen voima piti sitä pystyssä kuin ihmeen kaupalla.

Nero katsoi tarkkaan ympärilleen, ennen kuin katosi paikaltaan etsimään mahdollista sisäänpääsyä. Kun hän viimein pääsi sisälle löytämänsä lahon oven kautta, hänestä tuntui, että hän oli päätynyt pimeämpään paikkaan kuin itse pimeys.
Mikä ihme tätä paikkaa riivaa? Nero päivitteli mielessään tutkiessaan paikkaa kiiluvilla silmillään, jotka porautuivat syvälle tummuuteen etsimään joitakin merkittäviä tekijöitä, joista voisi olla hyötyä vampyyrille huomioiden toivossa.
Tuntuu siltä kuin tässä paikassa ei olisi kaikki aivan kohdallaan. Kuin täällä olisi enemmän elämää kuin ulospäin näyttää.
Ja hän oli oikeassa.

Nero vaistosi elämää tuossa kolhossa rakennuksessa, josta elo oli kadonnut jo aikoja sitten, silloin, kun kaikki oli vielä maailmassa näennäisen hyvin ja kannattavaa. Nyt tuossa paikassa ei olisi asunut edes kaupungin kurjin rotta, mutta tällä hetkellä rakennus näytti sittenkin olevan käytössä. Nero jopa kuuli jonkinlaisten koneiden ääntä kaukaisuudesta vampyyrin tarkkaakin tarkemman kuuloaistin tunnustellessa talon ääniä kuin pimeydessä hapuileva käsi.

Asuuko joku sittenkin tässä kuoleman ja unohduksen hallitsemassa paikassa?

Nero olisi kovasti tahtonut lähteä tutkimaan paikkaa tarkemmin, tehdä kaikenlaisia löytöjä ja kummastella ihmiskunnan uusimpia hullutuksia, mutta sitten hän tunnisti taas veren hajun, joka yhä kutsui häntä voimakkaasti luokseen. Niinpä mies jätti tutkimukset toiseen kertaan, vaikka karmiva paikka melkein saikin vampyyrin niskakarvat nousemaan pystyyn pelkän kalmanhajuisen tunnelmansa takia.

Vampyyri kulki vasempaan, etsi etsimistään ja haistoi tunkkaista ilmaa löytääkseen taas punaisen lankansa, joka johdattaisi hänet kohti tarunomaista shiranai-olentoa, jonka hän tulisi ottamaan mukaansa keinolla millä hyvänsä. Pistäisipä shiranai vastaan kuinka paljon tahansa, Nero olisi vahvempi ja ovelampi. Yksin ja tyhjin käsin hän ei täältä lähtisi takaisin elävien kirjoihin, niin hautausmainen paikka tämä oli surisevista ja piipittävistä äänistään huolimatta. Nuo äänet kuuluivat kuitenkin jostain kaukaa oikealta, minne ei ollut tällä kertaa menemistä.

Miten se shiranai voi elää tällaisessa paikassa? Nero mietti, kunnes muisti, että Tetsu oli sanonut jotain aivan muuta. Eikö hän ollutkin sanonut, että tiedemies nimeltä Kisaki omisti shiranain? Oliko tämä paikka siis sittenkin jonkun muun kuin Neron etsintöjen kohteen tukikohta?
Pakenemisesta voisi tulla vähän monimutkaisempaa, jos rakennuksessa oli muitakin henkilöitä kuin shiranai. Mutta vain vähän, vampyyri keksisi kyllä aina keinot suurimmankin hädän hetkellä kykenemättä tuntemaan vaaran tunnetta yhtä pelottavana hyökyaaltona kuin tavallinen ihminen. Tällaiset tilanteet olivat Nerolle vain pikkuseikkoja, esteitä, jotka oli tehty rikottaviksi ja ylitettäviksi.

Mikäs siinä.

Nero vaelsi eteenpäin pimeydessä, tunnusteli käsillään seiniä ovenkahvojen toivossa, kunnes seinien kylmyys sai hänet siirtämään kätensä taskuihin. Kun vampyyri katsahti sivuilleen, hän huomasi molempien seinien olevan kokonaan lasipintaisia. Ne olivat suuria peilejä, joiden pinta ei ollut satumaisen kuulas tai puhdas vaan likainen. Nero oli haistavinaan yhden pinnalla kuivaa verta. Kulkija seisahtui hetkeksi katsomaan synkkää kuvajaistaan, joka vastasi tuimaan, kiiluvaan katseeseen hämäryydessä.

Nero oli aikeissa siistiä tuulessa sekaisin mennyttä hiuskuontaloaan salaisesta tehtävästään huolimatta, kun hän yhtäkkiä haistoi tutun hajun entistä voimakkaampana. Kuinka hän olikaan voinut unohtua oman kuvajaisensa ääreen kuin kärpänen paperiin, kun niin lumoava tuoksu kutsui häntä edelleen? Tällä kertaa se suorastaan huusi Neroa luokseen, niin läheltä mies tunsi haistavansa hakemansa uhrin veren hajun. Veren tuoksu tuntui tällä kertaa hopeiselta, hennolta ja aavistuksen verran huumatulta.
Miksi minä haistan huumatun veren hajun? Nero rypisti otsaansa viimeisen adjektiivin kohdalla. Onko siinä veressä lääkkeitä, jotka eivät ole vielä lakanneet vaikuttamasta?

Askel toisensa jälkeen mies riensi äänettömästi hajua kohti. Hän tunsi olevansa jo lähellä veren alkulähdettä, sen elävää omistajaa, joka oli piilossa vampyyrin verenhimolta tässä paikassa, joka oli yhtä karmiva kuin huvipuiston peilitalo. Nyt pitäisi vain löytää oikea ovi, josta tarina voisi jatkua. Ovi, jonka takaa alkaisi kokonaan uusi luku Neron elämässä. Elämässä, jonka hän halusi pelastaa keinolla millä hyvänsä, vaikka se vaatisikin toisen henkilön kuolemaa. Nero ei ollut valmis kuolemaan yrittämättä löytää tätä viimeistä oljenkortta, jonka takia hän oli tullut näin kauas turvallisten maiden tuolle puolen.

Peiliseinässä tuntui äkkiä oudolta, kun Nero oli kuljettanut kättään tarpeeksi kauan ripeiden askeltensa tahdissa. Oikean käden sormet tavoittivat vihdoinkin kaipaamansa ovenkahvan, minkä johdosta vampyyrin sisimmässä onnellisuuden yllättävä aalto pyyhkäisi kehon omistajan yli. Tämä oli hänen mielestään melkein liian hyvää ollakseen totta.

Oli kuin satu olisi päättynyt onnellisesti, vaikka se olikin vasta aivan alussa. Edes Nero ei tiennyt, mihin tämä satu hänet lopulta johtaisi, kun hän tiirikoi lukitun oven vihdoinkin auki ja potkaisi oven turhankin teatraalisesti auki niin, että ovi kolahti seinää vasten ja huoneen lattialla olleella patjalla maannut olento hätkähti pelästyneenä pystyyn ja havahtui ajatuksistaan kohtaamaan vieraan miehen katseen.

Nero seisoi ovensuussa ja näki vaaleansinisten, renkaiksi laajenneiden silmien tuijottavan häntä peloissaan. Varuillaan oleva laiha ruumis oli jännittynyt niille sijoilleen. Kaunis, vaaleatukkainen shiranai katsoi uuden alkua silmästä silmään kuin olisi nähnyt noissa silmissä sittenkin vain kuolemaa, joka oli liian tuttu vieras hänelle. Tämä henkilö ei kuitenkaan ollut kuolema vaan Nero, jonka suunnitelmista shiranai ei tiennyt vielä yhtään mitään.

Jos satuja olisi vielä tuohon aikaan ollut olemassa, aloitussanat "olipa kerran..." olisi nyt lausuttu ääneen näiden kahden kuolemattoman sielun katsoessa toisiaan hämärässä, joka syleili heitä molempia tuon kurjuuden keskellä odottaen seuraavaa siirtoa tuntemattomalta kohtalolta.


A/N2: Miten luulette Juin suhtautuvan Neroon?
Jossain ollessaan on jostain poissa.

    1 tykkää.
Avatar
Avalyn
Vuoden trouble
 
Viestit: 589
Liittynyt: Ma Helmi 16, 2009 10:13 pm

Re: Immortal Blood (Nero/Jui, multifandom, K-18, AU, pro+1/12)

ViestiKirjoittaja cake-monster » Ke Touko 04, 2011 10:29 am

Moi mä ilmottaudun lukijaks, rakastuin tähän täysin! o_________o'

Mutta asiaan, ajattelin aluksi että eikai taas joku todella kliseinen vampyyri ficci ilman mitään jännii käänteitä, mutte sitte ku rupesin lukee huomasin phantasmagorian sekä Dion poikia joukossa, en voinu olla jatkamatta. Mun silmät oikein nieli tekstiä ja kun se loppu parkasin pettymyksestä.... Kai tähä tulee pian jatkoa. Muuten saan jonku ihmeellisen skitso kohtauksen viel :DDD lol

Hahmoihin, Tetsu vaikutti siltä et se haikailis Neron perään kun taas Nero vaikutti koiralta joka lähti jääppiin piilotetun kinkun perään. :D Tetsuun ei ehtiny kunnolla vielä sisäistyä, se baari kohtaus meni niin vikkelään ohi ku innostuin lukemaan. Nero tosiaan vaikutti vähä sellaselta koiramaiselta...tai pitäskö sanoa vähä susimaiselta... no joo kuitenkin, se sai vihiä mahdollisuudesta parantua sairaudestaan :o ja musta se on iha jees idea! .... Saako se Juin mukaansa sieltä sellistä? ilkeeseen kohtaan jäi :( Mun kävi iha Juita sääliks ja meinasin alkaa parkuu ku mulle selvis et Riku kuoli :(((( Yhyy... Aattelin et oisin taas löytäny suosikki paritustani Riku Kisakia... mut Kisaki setähä oli ilkee tapaus :( kauhee! häpeääkös nurkassa!
Olisin halunnu lukee Aoista hieman enemmän? Kai siit tulee tähä viel tietoa??

Suosikki kohtani aattelin tähän quottaa koska jotenki tästä tuli sellanen fiilis et "Go go Nero!"
Minä tulen ja haen sinut mukaani, pikkushiranai. Sitten sinä et enää pääse pakoon minulta, kun verivalani, puremani, sitoo sinut minuun aikojen loppuun saakka. Ja jos sinä kerran olet kuolematon, meillä on loputtomasti aikaa toisillemme.

Jotenki sain käsitteen et Nero aikois iha kunnolla kiintyä Juihin? o:
Musta tuntuu et Jui aluks pelkää Neroa, mut sit ku se tajuaa että tää on sille väliaikanen pelastus varmalta kuolemalta ni se lähtee vampyyri-sedän matkaan kiltisti.

Odotan innolla jatkoa kuten aiemmin asian ilmaisinkin. Anteeksi kämänen kommentti!
~Cake kuittaa ja kiittää antoisasta lukukokemuksesta o/
♪♫♬♥
♪♫♬♥

    2 tykkää.
Avatar
cake-monster
Teknikko
 
Viestit: 124
Liittynyt: Ke Heinä 15, 2009 7:42 pm
Paikkakunta: Kotka

Re: Immortal Blood (Nero/Jui, multifandom, K-18, AU, pro+1/1

ViestiKirjoittaja Avalyn » Ke Touko 11, 2011 2:08 pm

cake-monster:

Et uskokaan, kuinka iloisia olimme, kun huomasimme, että ficciimme oli tullut kommentti. Alkoi hiljalleen jo epätoivo uhata. :( Onneksi tulit ja pelastit päivämme. ^^ Kiitos!

Hmm, kommenttien vähäisyydestä päätellen et ole ainoa, joka epäili tämän olevan kliseinen vampyyrificci. :< Henkilökohtaisesti jotenkin ajattelin, että minulla ja shy-rebelillä olisi sen verran hyvä maine aiempien ficciemme jäljiltä, ettei moisia epäilyksiä heräisi, vaikka vampyyreistä kirjoitammekin. Ilmeisesti olin turhan optimistinen. Olisi kuitenkin erittäin ihanaa, jos muutkin kuin sinä antaisivat tälle ficille mahdollisuuden. Minun silmissäni tämä ficci on niin paljon enemmän kuin pelkkä vampyyrificci...

Mukavaa kuulla, että Phantasmagorian ja Dion jäsenet saivat sinut aloittamaan ficcimme lukemisen pienistä epäilyksistä huolimatta. Tahdoin Dion pojat mukaan tähän tarinaan, koska a) heistä kirjoitetaan aivan liian vähän ja b) he sopivat mielestäni vampyyreiksi erittäin hyvin. Saat tosin tavata heidät vasta vähän myöhemmin, koska he ovat lähinnä sivuosassa. Toivottavasti se tapa, jolla heidät on kirjoitettu, kuitenkin miellyttää sinua. ^^

Minusta on ihanaa saada tietää, että ensimmäisen luvun loppu tuli mielestäsi liian pian. Lukumme ovat varsin pitkiä, joten minua on hieman mietityttänyt, ovatko ne lukijoiden makuun liiankin pitkiä. Kommentistasi päätellen niin ei kuitenkaan ole asian laita. :D

Kyllä, Tetsu tosiaan haikailee Neron perään, joskin pelkästään ystävänä eikä romanttisessa mielessä. Äläkä muuten huoli, pääset kyllä tutustumaan Tetsuun paremmin, kunhan ficci etenee. ^^ Tetsulla on kaiken kaikkiaan kohtalaisen keskeinen rooli tässä ficissä. Hän on sentään Neron ainoa ystävä - tai ainakin pitää itseään sellaisena. Nero taitaa olla asiasta vähän toista mieltä. XD

Jui edustaa Nerolle mahdollisuutta parantua kuolettavasta sairaudesta, joten Neron into löytää Jui lienee ymmärrettävä. Lisäksi vampyyrimme taitaa muutenkin olla hieman utelias näkemään, millainen olento Jui oikein onkaan. :D shy-rebel vertasi muistaakseni joskus Neroa tiikeriin, mutta susi on sekin sopiva vertauskuva. Nero on saalistaja: vahva, ovela, peloton ja itsevarma. Jui joutunee siis pitämään varansa...

Heh, ensimmäisen luvun pitikin loppu ilkeään kohtaan. Pitäähän meidän saada lukijat odottamaan kärsimättöminä jatkoa. ;D

Ihanaa kuulla, että Jui onnistui jo ansaitsemaan sympatiapisteesi. Rikun kuolemasta kirjoittaminen vetää aina välillä omankin mieleni matalaksi, mutta juonen kannalta se oli välttämätön asia. Ainakaan molemminpuolista Kisaki/Rikua tässä ficissä ei kyllä tulla näkemään, koska Kisaki näkee shiranait vain koe-eläiminä. Valitettavasti en myöskään usko, että Kissu suostuu painumaan nurkkaan häpeämään. Ei hän omasta mielestään tee mitään väärää...

Kyllä, saat lukea Aoista vielä paljon lisää. ^^ Aoi esiintyy itse asiassa melkein joka luvussa tavalla tai toisella, onhan hän yksi ficin keskushenkilöistä.

Jotenki sain käsitteen et Nero aikois iha kunnolla kiintyä Juihin? o:


Ainakin hän aikoo kiintyä Juin vereen...

Juin ensireaktion Neroon saat lukea seuraavasta luvusta. :D Ja joo, enköhän minä uskalla luvata, ettet joudu odottamaan seuraavaa lukua mitenkään kohtuuttoman kauaa. :)

Paljon kiitoksia kommentistasi! Toivottavasti saamme nauttia palautteestasi myös tulevien lukujen yhteydessä. ^^
Jossain ollessaan on jostain poissa.

    1 tykkää.
Avatar
Avalyn
Vuoden trouble
 
Viestit: 589
Liittynyt: Ma Helmi 16, 2009 10:13 pm

Re: Immortal Blood (Nero/Jui, multifandom, K-18, AU, pro+1/1

ViestiKirjoittaja Aysha » Ma Touko 16, 2011 10:32 pm

No niin, valmistautukaa maailmanloppuun - Aysha on näet jälleen täällä.
Ennen kuin menen itse kommentointiin, on parasta antaa perussuositukset siitä, ennen kuin jatkatte tämän lukemista. shy-rebelin ficcejä en ole koskaan kommentoinut - ainakaan muistaakseni eli korjaa, jos olen väärässä. Suosittelen siis lämpimästi, että ota eväät viereesi tai vähintään hankit vierellesi vesipullon. Avalyn taas…


Lakkaa virnistelemästä ja ota vain ne eväät vierellesi - äläkä yritä väittää, ettet virnistelisi, koska tiedän sinun tekevän niin *mur*

Mutta, lähdetään vaikkapa siitä liikkeelle, miten päädyin lukemaan tämän. Huomasin tämän, kun olin työharjoittelussa koneella (siis pomoni oli antanut luvan olla koneella, jos ei ole mitään tekemistä) ja klikkasin auki, koska nimestä tuli mieleen vampyyrit, joista taas pidän kovasti, kuten jotkut ovat saattaneet huomata. Silti minulle oli suuri kynnys aloittaa tämän lukeminen.
Ensinnäkin se, että kirjoittajia on kaksi. Olen lukenut 1-3 kertaa ficin, jossa oli kaksi kirjoittajaa ja heidän systeeminsä oli, ettei sama tyyppi kirjoittanut peräkkäisiä lukuja, vaan koko ajan vaihdetaan. Minusta se ei toiminut, minkä takia tuijotin tätä kulmat kurtussa, vaikka Avalynin teksteistä olenkin pitänyt. Toisaalta aihe, eli HIV-tartunnan saanut vampyyri sai kulmani kohoamaan. Olen miettinyt samaa asiaa ja tullut siihen tulokseen, ettei vampyyri voi sairastua oikeastaan mihinkään tautiin, vaan kantaa niitä jonkin aikaa ja tavallaan levittää. Eniten niskakarvojani nosti kuitenkin se, että tämä on jatkoficci. Minulla on nykyään luottamus aika lailla nollan alapuolella jatkoficcejä kohtaan, kun ihmiset eivät tunnu jatkavan niitä millään, selittävän viivytyksiä tai sitten jättävän ilmoittamatta, että ovat lopettaneet.

Miksi sitten kuitenkin päätin lukea tämän, kun luettelin hyviä painavia syitä, minkä takia en aluksi halunnut lukea tätä? No, sanotaanko näin, että tiedän Avalynin taidot ja olen pitänyt hänen ficeistään, shy-rebelin tarinoita en ole lukenut, mutta olen kuitenkin kuullut kehuja ja saanut käsityksen, että neiti on todella hyvä kirjoittaja. Ette myöskään ole aloittelijoita, vaikkei kyseisen asian pitäisi vaikuttaa, mutta kahden kirjoittajan tarinoissa mielestäni sillä on väliä. Mitä taas tulee minun ajatusmaailmastani eroavaan vampyyriin, minähän luen oikeastaan mielelläni eroavia mielipiteitä, koska odotan aina jonkinlaista perustelua (herran jestas, luinhan minä diskopallo-vampyyreistäkin, vaikka ne ärsyttivätkin). Jatkoficit taas… No, sovitaanko näin, että tulen puremaan päänne irti, jos menee liian pitkään? O(^^)o
Voidaan myös sanoa, että työharjoittelun loppumisellakin oli asian kanssa tekemistä - nyt on jälleen hiukan enemmän aikaa niin lukea kuin kirjoittaa^^ Tämän ajallisen muutoksen lisäksi voisin nimetä toisen kirjoittajan lisäksi sen, että tässä oli mukavasti hahmoja, joista ei ole kirjoitettu, kuten Dion jäsenistä (mutta mihin Denka jäi???). Ja hei, parin vampyyrikertomuksen kirjoittajana oli minun vähintään vilkaistava tätä, että oli tässä ihan riittävästi syytä, miksi minun pitäisi ainakin yrittää lukea edes prologi.

Mutta niin, mennäänpä itse tekstiin/tarinaan, vaikka prologista ja ensimmäisestä luvusta on vaikea sanoa mitään suurta tai maailmaa mullistavaa.
Aloitetaan vaikkapa perinteisesti sillä, etten löydä varsinaisesti mitään kirjoitusvirheitä, mutta eipä olekaan ihme, kun ainakin toinen teistä opiskelee ihan kunnolla äidinkieltä. Joissakin kohdissa olisin kyllä käyttänyt jotain muuta sanaa toisen tilalla tai ilmaissut toisin, mutta se on aina pieni mielipide, josta kaikki eivät ole aina samaa mieltä. Esimerkkinä näin pikaisesti antaisin sen, että mieluummin olisin käyttänyt palkkatappajan tilalla palkkamurhaajaa tai palkkasoturia, mutta kyllähän tuokin käy, mutta se sai ainakin minut aina “töksähtämään” niin alussa kuin tekstin keskellä.
Muuten teksti oli hyvin sulavaa. Nyt tässä vaiheessa on paha sanoa, että oliko prologi pelkästään syy-rebelin tekemää ja ensimmäinen Avalynin, koska eroa ei ollut huomattavasti. Mikäli näin on ja aiotte jatkaa samaa linjaa, taputan täällä oikeasti käsiäni, koska en huomannut mitään hälyttäviä eroja. Kuten ylempänä sanoin, suhtaudun epäilyksellä, kun tarinalla on kaksi kirjoittaja kirjoittajaa (eikä sillä tavalla, kuten minulla ja kaverillani, että minä piti pääasiallisesti vastata kirjoittamisesta, hänen korjata tekstit, tehdä muokkauksia ja suunnittelisimme kaiken yhdessä). Ei asiassa olisi muuten ongelmaa, mutta useat tuntuvat vetävän liikaa omaa linjaa eikä huomioivan, että kirjoittavat jonkun kanssa. Te taas mielestäni olette näin alkuun pitäneet sen mielessäni ja menneet samaa linjaa. Ehkä minä tämän jälkeen uskallan helpommin lukea ficcejä, joissa on yhden sijasta kaksi^^

Sanasto oli hyvin laajaa ja monipuolista. Toistoa ei juuri tullut, paitsi niissä kohdissa, joihin ette halunneet väkisin keksiä synonyymejä (tämä siis ei ollut kritiikki, pelkkä toteamus). Jäin kyllä tuijottamaan aika paljon, kun Kisakin puuhia kuvaillessa tuli aivan hirveitä nimihirvöitä ja muita laitteita, joista en tajunnut mitään ennen kuvailua. Täytyy sinänsä kyllä ihmetellä ihan kunnolla, että mistä ihmeestä te olitte onnistuneet kaivamaan kaikki nuo nimet vai olivatko jo lähes valmiina päässänne? Mikäli etsitte tiedot, pitää ihan nostaa hattua, koska se on ihailtavaa ja hienoa, että olette jaksaneet nähdä niin paljoa tätä varten. Muutenkin, tästä näkee, miten paljon olette miettineet asioita, ettekä vain, että hei, tehdään näin ja näin, piste!

Sitten minulle ehdottomasti yhteen tärkeimpään aiheeseen, nimittäin kuvailuun. Voitaisiin sanoa, että ilmeeni vaihtelivat jotenkin tähän tahtiin lukiessani ja kiinnittäessäni huomiota tarinan/juonen lisäksi kuvailuun, että o.o -> O.O -> *-*
Kertoiko riittävästi? XD
Eli siis kyllä, tämä kuvailun määrä oli juuri sitä, mikä saa olemattoman sydämeni sykkimään ja nenäverenvuodon ryöpsähtämään seinille! Siis tässä oli kuvailtu sekä tunnelmaa, ihmisten käytöstä ja asennoitumista olivat nämä joista puhuttiin tai ei, ympäristöä - jopa ihon pinnan alle elimistöön. Välillä oli hetkiä, jolloin kuljetettiin tarinaa eteenpäin eikä pysähdytty selittämään, että tässä kohtaa meni risteys ja tässä kohtaa ei, mutta se oli ymmärrettävää sekä pakollista. Jos oltaisiin noissakin kohtia kuvailtu, olisi teksti muuttunut herkullisesta uuvuttavaksi. Kuvailu siis kulki mukavasti tasapainossa, kun välillä keskityttiin tietyn osa-alueen kuvailuun ja välillä taas toiseen. Kiinnitin myös huomiota siihen, että välillä olitte käyttäneet vain yhtä ainokaista adjektiivia, jolla ainakin minulle saitte välitettyä täydellisen kuvan (en sitten tiedä, oliko se täsmälleen se, minkä te halusitte, mutta joka tapauksessa) pääni sisälle ja pidettyä sen siellä, vaikka myöhemmin olisi tullut hiukan lisää kuvailua asiaan liittyen, ettei ainakaan tullut ristiriitaista tunnetta.
Vertauskuvat olivat mitä ihanimpia ja suurimmalta osalta toimivia. Olihan tuolla myös niitäkin kohtia, jotka saivat minut kohottamaan kulmiani eikä lukemani minusta ihan toiminut omien lähtökohtieni takia. Yksi näistä oli, kun verrattiin paikkaa peilihuoneeseen. Itseäni ne paikat eivät ole koskaan karmineet, joten pelottavuuden hakeminen tuolla vertauksella ei välittynyt minulle, mutta jollekin toiselle se saattoi toimiakin. Suurimmalta osalta kuitenkin kuvailu toimi, koska lukiessani koin erilaisia tunteita. Välillä olin tyyni ja rauhallinen, seuraavassa hetkessä taas luimistelin näkymättömiä suden korviani, toisessa kohdassa taas tyrskähtelen sarkastisen huvittuneena tai hymähdän hyväksyvän ymmärtäväisenä, kunnes jokin saa minut synkkenemään ja vetäytymään tietoisesti kuoreeni. Voitaisiin siis sanoa, että tähän mennessä lukiessani mielialani on muuttunut, en tietenkään ole siirtynyt masennuksesta naurukohtauseen, vaan suurimmalta osalta tuntemukseni ovat olleet enemmän synkän puolelle meneviä, mutta varmasti se oli tavoitteenne tarinan myötä. Olette siis minun mielestäni onnistuneet siinä hyvin.

Sitten juoneen. No, alkutiedoissa oli monia mielenkiintoisia asioita, kuten hahmolistaus, mutta palaan siihen myöhemmin. Ensinnäkin tulevaisuus, itsellänihän on jonkinlainen tulevaisuus tarina, vaikka siinä ollaankin vain muutaman vuoden edellä meidän aikaamme. Ihan rohkea päätös pistää tarina 100 myöhemmin toisesta maailmansodasta ja samalla se antoi tarvittavat vapaudet teille. Toisaalta tämä on mukavaa vaihtelua vampyyrificeillä, jotka kertovat menneestä tai maksimissaan 20 vuotta eteenpäin meidän ajastamme.
Kulmakarvani varmasti kohosivat silkasta mielenkiinnosta ja ilosta hiusrajani yli, kun luin genreluettelosta kohdan dystopia - olen varmaan niin pessimistinen ihminen, etten vain kykene uskomaan onnelliseen tulevaisuuteen. Sitten dark romance taas sai minut hiukan miettimään, että voihan se olla ihan romanceakin, mutta lähtökohtien ja ympäristön takia omalla tavallaan hiukan tuhoon tuomittu, siis Neron ja Juin romance, koska hehän ovat päähenkilöitä ja parituksen kohteita.
Eli omat veikkaukseni ovat sitä, että Neron ja Juin välille on tulossa jotain, ei nyt ehkä ihan suhdetta, mutta sellaisia tunteita ja kiintymystä, mutta myös vihaa ja katkeruutta. En kuitenkaan osaa vielä hirveämmin juonesta sanoa mitään, koska kaikki hahmot eivät ole vielä kunnolla loikkineet esiin eivätkä nyt ilmestyneet hahmot paljastaneet täysin ajatuksiaan ettekä te kirjoittajat paljastaneet korttejanne. Ihan hyvä, koska olisi se aika huono juttu, jos yhden luvun perusteella pystyisin heti sanomaan, mitä tuleman pitää (oma veikkaukseni on kuitenkin, että joko Nero tai Jui tai kumpikin heittää kauniisti sanottuna veivinsä, mutta olen varautunut siihen, että olen väärässä). Eli tavallaan ihan mielenkiinnolla jään odottamaan, että kerrotte enemmän, ennen kuin alan tekemään ihan kunnon veikkauksiani tulevista tapahtumista.

Voitaisiin nyt tähän väliin sanoa, että tämä on minun mielestäni ollut tähän mennessä ihan ajatuksia herättävä. Tänäänkin bussissa mietin tätä, kun pohdiskelin, mitä “fiksua” keksisin kommentoitavaksi. Se, mitä lähinnä mietin, oli maailma ja ihmisluonne (sekä sivussa vampyyrien ja shiranaiden luonne). Pohdin myös ihan vakavasti, mihin tulevaisuus vie meidät enkä voi sanoa, että näkisin sitä mitenkään kauniimpana - ehkä jopa rumempana. Kun Jui ajatteli, että meillä olisi ollut hyvät mahdollisuudet tehdä maailmasta kaunis paratiisi, mietin, että siihen olisi teoriassa mahdollisuus vielä, mutta ihminen itsessään on liian itsekäs ja sokea, että kykenisi siihen. Ymmärrän kuitenkin Juin pointin tässä.
Siis tämän turhan löpinän olisi voinut tiivistää näin: pidin siitä, miten en vain lukenut tätä ja ollut että “ok, luku loppu, nyt vain kommentti ja sillä selvä”, vaan jäin miettimään tässä esitettyjä väittämiä ja pohdintoja sekä maailmaa.

Nyt voisin siirtyä hahmoihin, mutta puuttua sitä ennen erääseen asiaan: rotuihin. Eli haluaisin sanoa oman sanaseni ensin ihmisistä, vampyyreistä ja shiranaista (joista jälkimmäisen kirjoitin varmasti väärin).
Minusta ihmiset olivat hyvin ihmismäisiä XD Tarkoitan siis sillä ihmisten omaa rapistumista, joka oli viimein koittanut. Sekin, miten he käyttäytyivät hävityn sodan jälkeen ja alkoivat vainota shiranaita oli mielestäni sitä, miten olisi oikeastikin käynyt. Vähän samaan tapaan, kun juutalaisia syytettiin natsi-Saksassa hävitystä ensimmäisestä maailmansodasta. Muutenkin ihmisten tekemät vainot ja tuhoamisyritykset vampyyreitä kohtaan olivat sinänsä ymmärrettäviä, mutta silti osoitus siitä, miten pelokkaita ihmiset ovat, vaikka heitä on enemmän. Olihan se hyvä sivumaininta, että oli myös vampyyreitä ihailevia ihmisiä, jotka taas olivat jollain tapaa liian tyhmiä kuvitelmineen, etteivät tajunneet vaaraa tai haaveilivat ja sitä myöten uskottelivat asioiden olevan toisin. Mielestäni siis ne vähäiset kuvaukset, mitä oli ihmisistä (vaikkakin vampyyrien näkökulman värittämänä) olivat minun mielestäni aika totuudenmukaisia ja sopivat minun mielestäni ihmisluonteeseen.

Vampyyrit. Samalla samanlaisia, mutta jonkin verran erilaisia. Olen hirveä ihminen, kun myönnän, etten ole koskaan lukenut Anne Ricen kirjoja, vaikka tarkoitus oli (kaveri pelotteli liikaa yliruikuttavasta Louista -.-), mutta minulla on oma käsitykseni vampyyreistä, jotka perustuvat veren vangit leffaan sekä Vampire-nimiseen pöytäroolipeliin. Minusta tämä meni aika yhtenäisesti näiden kahden mainitun lähteen kanssa, mutta silti olin huomaavinani erilaisuutta - johtui se sitten vampyyrien tilanteesta/ajasta tai luonteesta tai siitä, miten nämä toimivat, kun ihmiset ovat vastassa. Minä ainakin luen sen erikoiseksi, että vampyyri, elävä kuollut on Hiv-positiivinen. Annoittehan te sille ihan järkevän selityksen, että virus oli muuttunut vampyyreille vaaralliseksi (positiivista, siis selitys, ei asia). Näen itse asian yhä eri tavalla, mutta mielestäni tämä on mielenkiintoinen ajatus.

Olenko kummallinen, jos minulle tuli mieleen shiranaista haltiat? Siis en nyt tarkoita pelkästään Taru sormusten herrojen haltioita, vaan vaikkapa Dungeons and Dragons haltiat niiden rotuja katsomatta (no, ehkä varjohaltiat, metsähaltiat tai sitten kuuta palvovat haltiat, joiden nimeä en nyt muista). En nyt tarkoita sitä, että nämä olivat kuolemattomia, vaan käytös ja eräänlaista herkkyyttä (tai sitten se oli pelkästään Jui). Minun silmissäni nämä ovat ehkä kaikista eniten luonnon ja jumalten lapsia, jotka eivät haluaisi muuta kuin nauttia elämästä ja tehdä maailmasta sen paratiisin. Jos viattomuudella olisi kasvot, näillä näkymin ne olisivat minun mielestäni shiranaiden kasvot, mutta se voi johtua siitä, että heillä on vastassa tässä tarinassa mädäntyneet ihmiset ja juonikkaat, omasta vallastaan ja selviytymisestään taistelevat vampyyrit.

Mikäli itse olisin tarinassa, uskoisin olevani joko ihminen tai vampyyri. Olen ehkä turhan sotaisa shiranaiksi tai sitten en vain näe heidän valintojaan oikeina. Uskoisin, että peloissani ja vihaisena olisin hyvin tämän tarinan ihminen - sanoinhan jo, että tämän tarinan ihmiset vastasivat ihmisluonnetta ja minä olen ihminen. Vampyyri uskoisin olevan siksi, että näen itsessäni tiettyä synkkyyttä. Uskoisin, että olisin joko Neron kaltainen yksinäinen susi tai sitten yrittäisin pitää porukan kasassa kuten Tetsu ja samalla pistää omat joukkoni voittajaksi sekä selviytyä.

Sitten ihan kunnolla hahmoihin. Tosiaan, minua ilahdutti nähdä, että kaikki hahmot olivat näitä “vähemmän” suosittuja, vaikka mukana vilahtikin Aoi, joka nyt ei ole niin tuntematon *naur* En kyllä yhtään ihmettele, että tässä on Jui, nimi Avalyn kertoi sen jo heti alussa XP Sinänsä ihmettelin, mutta toisaalta en ihmetellyt, miksei muita Vidollin jäseniä ollut tässä. Minusta Rame ei olisi sopinut tähän, kuten ei Versaillesista olisi sopinut Hizakikaan. Dion läsnäolo oli hyvin positiivinen asia, kuten myös Matenrou opetan ja 12012:n. Eli näiltä osin mielestäni hahmovalinnat olivat hyviä ja mielestäni, mitä noita kuvia olen katsellut herrat sopivat suurimmalta osalta rooleihinsa. Sinänsä kyllä mietin alkuun, että miksette olette laittaneet vampyyrien kuningasta eli Asagia tähän vampyyriksi, mutta nyt prologin ja ensimmäisen luvun jälkeen totean, että tarina on hiukan väärän tyyppinen. Omassa päässäni Asagi on enemmän historiallinen vampyyri tai vastaavasti “herrasmies”/”liikemiesvampyyri. Ruiza kyllä olisi sopinut shiranaiksi… X)

Mutta nyt erikseen joistakin hahmoista, koska kaikkihan eivät ole vielä tulleet kunnolla esiin.

Nero - pakko sanoa, mutta tuijotin Neron kuvaa hemmetin pitkään, koska herra nyt ei vastannut ihan sitä kuvaa vampyyristä, mikä minulla on (eli perhanan geneerinen). Mutta toisaalta, se teki hänestä vielä mielenkiintoisemman hahmon, ja tuo toinen kuva teki hänestä vampyyrimaisemman - fiksu valinta laittaa tuohon vielä toinen kuva sekä kertoa etukäteen rooli.
Minun silmissäni Nero (tulee mieleen Rooman keisari…) on masentunut, mutta ei häntä voi syyttääkään, kun tajuaa saaneensa veren juonista HIVin. Kyllä minuakin vatuttaisi siinä vaiheessa. Muuten minusta Nero nyt ei ole sillä tavalla onnellinen siitä, että on vampyyri, vaan olen aistivani tiettyä katkeruutta ja tuskaa, mutta se voi tosiaan johtua viruksesta. Nerossa oli mielestäni tiettyä itsevarmuutta ja päättäväisyyttä, jopa rohkeutta. Vainoista huolimatta hän irrottautui vampyyripiireistä, vaikka olisi turvallisempaa olla porukassa. Sitten se, miten herra lähti etsimään shiranaita, kertoi tämän olevan valmis taistelemaan parantumisensa vuoksi, eli masentuneisuudestaan huolimatta hän ei ole vielä luovuttanut. Enempää en osaa näin alkuun sanoa. Olisi kuitenkin mielenkiintoista kuulla lisää Neron taustoista.

Tetsu - kun prologissa ensimmäisen kerran puhuttiin, että yksi vampyyri oli yrittänyt estää Neroa lähtemästä, mietin, että kyseessä voisi olla Neron luoja, isähahmo. Tetsun ilmestyessä tarkemmin kuvaan, lähdin miettimään sitä entistä enemmän kuvailun perusteella. Myöhemmin lähdin myös miettimään, että Tetsu voisi olla myös “isoveli”, eli heillä olisi sama luoja. Onhan sekin mahdollista, ettei Tetsu ole kumpaakaan, vaan alueella oleva isompi kiho, joka näkee Nerosta olevan hyötyä tai uskoo vakaasti ryhmävoimaan.
Pidin kovasti Tetsusta, voisin aika rohkeasti sanoa hänen olevan tällä hetkellä lempihahmoni. Todennäköisesti se johtuu siitä vanhanaikaisesta tyylistä, mitä olen aistivani niin tekstistä kuin kuvista. Hän on sellainen “muisto ajasta, jolloin vampyyrit olivat kuin aatelisia, mutta pelättyjä”. Jotenkin hänen pohdintansa myös osoittivat, ettei hän ole vain häijy mies, vaan osaa myös välittää, kun haluaa - ainakin lajitovereistaan, vaikkei liiemmin ihmisistä. Hänessä on sellaista kivaa pohdiskelevaisuutta ja salaperäisyyttä, myös minuun tehoavaa tyylikkyyttä X) Toivon kovasti, että Tetsusta kuullaan myöhemminkin.

Jui - ei sinänsä mitenkään odottamaton hahmo tai luonne, voi johtua Avalynistä, mutta en näe sitä kuitenkaan pahana. Ehkä aiempien tarinoiden myötä olen alkanut nähdä Juin hiukan herkempänä, kenties heikompana persoonana. Toisaalta, voiko häntä syyttää siinä vaiheessa heikkoudesta tai herkkyydestä, kun miettii, mitä kaikkea hän olin kokenut elämänsä aikana? Vainoa, pelkoa, yksinäisyyttä, kotiin lukittautumista, kidnappaus, kokeet, veitset, oman kehon turmelu ja kaikin tavoin YK:n säädösten rikkomista - vähemmästäkin sitä särkyy vähitellen ja menettää voimansa sekä rohkeutensa. En tiedä, pitäisinkö Juita todella vaikeana samaistumisen kohteena vai odottamattoman vahvana luonteena, koska ei kykene vihaamaan ihmisiä, vaan säälimään. Minä en kykenisi mitään muuta tuntemaan kuin vihaa, raivoa ja halveksuntaa, jos olisin kokenut samaa rääkkäystä, enkä voisi tehdä muuta kuin suunnitella kostoa sekä pakoa. En tosin tiedä, ehkä minutkin olisi lopulta saatu nujerrettua tai sitten minussa on sekä ihmisen että vampyyrin kaunaa eikä shiranain lempeyttä ja rakkautta. Hänestäkin on paha sanoa mitään, kuten ei siitäkään, miten hän suhtautuu Neroon. Uskon, että Jui pelkää Neroa, mutta on valmis aika moneen asiaan, että pääsee vain pois kidutuksesta takaisin vapauteen. En tosin usko, että hän kykenee täysin luottamaankaan Neroon, mikäli edes tietää mitään vampyyreistä. En tosin usko, että Jui kovin helpolla antaa vertaan juotavaksi, ainakaan vapaaehtoisesti. Odotan kuitenkin, miten Jui todellisuudessa tulee reagoimaan - saa nähdä, veikkasinko lainkaan oikein^^

Kisaki - JA MIKSI MINÄ JOUDUN TAAS LUKEMAAN KUSIPÄÄ KISAKISTA??? Jardan jestas, onko ihmisiltä loppunut mielikuvitus, kun ei pystytä Ayshan pientä toivetta toteuttaa ja tehdä Kisakista kerrankin kivaa hahmoa? -.- This is so wrong, kenet saan haastaa oikeuteen?
No, joka tapauksessa, itse näin Kisakin sinänsä “tyhjänä” hahmona. Tarkoitan tällä sitä, että näimme hänet vain työtä tekevänä tutkijana, joka haluaa selvittää kuolemattomuuden salaisuuden. Emme varsinaisesti tiedä, millainen hän on, mutta näillä näkymin aika päättäväinen, koska on valmis tekemään ihan mitä tahansa päästäkseen tavoitteisiinsa, sitä myöten myös julma, koska on valmis tekemään mitä tahansa sen saavuttaakseen. Näin hänestä kuitenkin vain sen kylmän naamion, jonka Jui näki tovereineen, mutta en enempää. Jäin kyllä miettimään, miksi Kisaki vaivautui kertomaan, miten uhrinsa aina kuolivat. Luulisi, että hän olisi jättänyt sen kertomatta vain siksi, että epävarmuus on pelottavampaa ja satuttavampaa tässä kohdassa. Toisaalta, saattoihan se olla fiksuin tapa kertoa tapahtumat lukijalle, mutta lähinnä mietin, miksi Kisaki vaivautui kertomaan Juille ja muille, miten muut menettivät henkensä.
Olisi kiva tietää lisää itse hahmosta sekä siitä, onko projekti Jillian puheena ja vampyyrien hoiteleminen todellakin vain keino saada rahoitusta omia päämääriään varten. Myös syy siihen, miksi mies tavoittelee kuolemattomuutta, olisi hyvä tietää. Voihan se olla vain yleistä kuolemanpelkoa, mutta toisaalta, miksei asiassa olisi mukana jotain muuta?

Ren - vaikea sanoa mitään erityistä hänestä tai muista Juin tovereista, koska heistä kerrottiin lyhyesti. Olin kuitenkin iloinen, että kuitenkin kerrottiin näiden neljän muun kohtalosta. Renin kohtalo teki minut surulliseksi, mutta tavallaan myös helpottuneeksi. En yleisesti pidä siitä, että tehdään itsemurha, mutta tässä kohdassa olin tyytyväinen, että hän tappoi itsensä. On parempi kuolla, kuin jäädä sietämään kehonsa mielivaltaista kohtelua ilman, että joskus vapauduttuaan voisi elää jälleen normaalia elämäänsä. Hänen kohtalonsa liikutti minua ehkä eniten.

KO-JI - vaikutti hellyttävältä hahmolta ja sain hänestä lämpimän kuvan vähäisestä tekstin määrästä huolimatta. Hänen kuolemansa valaisi minulle vielä paremmin sen, miksi Jui oli niin luovuttanut ja heikko, samalla tiesin, mitä muuta olisi luvassa.

Wataru - en tiedä, johtuuko tämä siitä, että Wataru on minulle tutuin ja sitä myöten läheisin hahmo kaikista shiranaista, vai siitä, miten kiva vastakohta hän oli minun tarinoideni Watarulle. Jotenkin pidin hänestä eniten, kaikista neljästä, ehkä jopa viidestä. Olin hyvin surullinen, kun hän kuoli ja toivoin, että hänen lähtönsä olisi saanut muut tarttumaan vihan antamaan voiman kahvaan, mutta toisin kävi.

Riku - tulihan sieltä se Tukholma-syndrooma. Tavallaan odotin sitä, että koska joku “hairahtuu”. Yritin kyllä toivoa, että Riku olisi vain yrittänyt löytää Kisakilta heikkoa kohtaa käyttäytymällä auliisti, mutta valitettavasti niin ei käynyt. Harmi, ettei Riku sympatisoinut Kisakia aikaisemmin, koska silloin varmasti Ren olisi vetänyt turpiin (minun lisäkseni) ja takonut järkeä päähän (tai päätä lattiaan). Uskoisin, että Renin itsemurha laukaisi osittain tämän syndrooman. Sinänsä ihmettelen kyllä, miksi Riku sai rauhoittavia, jos kerran oli niin myötämielinen. Silloinhan Kisakin ei olisi tarvinnut rauhoittavia, mutta ehkä herra oli ottanut oppia Renin kuolemasta eikä aikonut antaa saman toistua uudelleen.

Aoista en voi sanoa oikein mitään, koska häntä ei ole näkynyt tarinassa, vaikka on mainittu pari kertaa. Toivoisin kuitenkin, että näistä kuolleista kuultaisiin vielä. Haluaisin mielelläni kuulla heistä lisää^^

Sittenpä voisin sanoa lyhyesti jotain prologista.
Kuuntelin tuon Savior kappaleen ja mielestäni ainakin se sopii prologiin todella hyvin. Olisin kyllä lukenut mielelläni sen pidemmänkin version, mutta toisaalta prologiksi tämä oli sopiva pituus. Pidempänä ilman suurempia tapahtumia teksti olisi voinut olla hiukan tylsähkö. Nyt se piti mielenkiintoa yllä ja herätti niin kysymyksiä kuin pohdintoja. Mielestäni tässä esiteltiin hyvin tarinan päähenkilö eli Nero sekä valaistiin niin hänen tilannettaan, kuin aikaa ja paikkaa sekä helvetin surkeata tilannetta maailmassa.
Pidin kovasti siitä, miten tähän oli laitettu suoria Neron ajatuksia eikä pelkästään vain selitetty, että “niin, Nero sairasti HIViä ja se harmitti häntä, oli saanut katkeroitumaan. Ei hän enää halunnut olla tekemisissä kaltaistensa kanssa ja jäkäjäkäjäkä”. Nämä nyt sanoisin näin erikseen, koska muuten tähän pätee sama kuin tuolla ylhäällä kerrotut.

Sitten on aika lainailla^^

Taivaspaikka oli avoin kuin ihmismieli ja vapaana sitä halajavalle, mutta kuun saapumiseen olisi vielä aikaa - jos se kalpea taivaankappale edes tahtoi valaista tätä syntistä, likaisen harmaata suurkaupunkia kauniilla valollaan enää ikinä.

Pidin tuosta vertauskuvasta^^ vaikka omalla tavallaan näen ihmismielen aika rajoittuneena. Toisaalta, jos normit ja säännöt revittäisiin, vapauduttaisiin, ihmismieli olisi varmasti laajempi kuin avaruus.

Tehkää mitä haluatte, ette te meistä eroon pääse kovin helpolla! Kenties esi-isäni olivat heikkoja, mutta aikojen saatossa mekin olemme oppineet arvioimaan teitä ja yllättämään teidät kehityksellämme, joka on vain lisännyt verenhimoa vaistoissamme.

Tästä kohdasta minulle tuli mieleen, että Nero ei ole kovinkaan vanha vampyyri, vaan enemmän tältä uudelta ajalta, koska pitää vanhempia vampyyreitä heikkoina ja jopa typerinä. Näen hänessä myös ylpeyttä vampyyrisyydestään sekä siitä voimasta.

Vain yksi vampyyri oli estellyt Neroa.

Tämä antoi minulle kaksi (kolme) mielikuvaa. Joko kyseessä olisi Neron luoja tai “isoveli”, tai sitten joku todella läheinen vampyyri, joka tavallaan yrittää puolustaa Neroa. Tuli myös sellainen tunne, että Nero olisi epäsuosiossa omissa piireissään, kun vain yksi esteli häntä, mutta ensimmäinen luku antoi taas sen kuvan, etteivät muut vampyyrit viitsi tai uskalla puhua Neroa ympäri.

Sitten ensimmäiseen lukuun. Within Temptationin kappale olikin jo ennestään tuttu, mutta kuuntelin niin sen kuin Matenrou operan levyn, kun tätä kirjoitin (tosin, tämän kommentin kirjoittamiseen meni varmaan yli 4 tuntia). Kieltämättä kumpikin sopii tähän lukuun ainakin hyvin, mutta kallistun ehkä enemmän tuon Within Temptationin puolelle.
Tästä luvusta jäin hiukan kahden vaiheelle. Se oli näin todella hyvä eikä jättänyt ainakaan liikaa puremaan kynsiään tai miettimään päätään puhki, mitä tapahtuu, kun Nero häippäsi Tetsun luota, mutta toisaalta se olisi voitu myös katkaista siitä ja jättää seuraavat tekstit seuraavaan lukuun tai sitten pätkiä luku kolmeen osaan. En siis sano tätä siksi, että olisi ollut liian pitkä luku luettavaksi, vaan siksi että olen viime aikoina kirjoittanut niin paljon cliffhangereitä, että yritän kaivaa niitä nykyään joka paikkaan. Olihan tämäkin lopetustapa ihan mielenkiintoinen ja herätti kysymyksiä, varsinkin lopussa heittämänne kysymyksen takia.
Hienoa, että tässä luvussa valaistiin lisää tilannetta ja tarkennettiin prologia (vaikka olikin se kohta, mikä jäi tosiaan vaivaamaan).

Sinänsä, mielestäni oli hyvä kertoa lisää Neron tavoista ja esitellä Tetsu, jonka olemukseen ja käytökseen tosiaan ihastuin^^ Myös oli hyvä, että shiranait tuotiin jollain tapaa esiin eikä jääty liikaa vitkastelemaan sen kanssa, koska tarina voisi muuten kasvaa todella isoksi. Eli tämä alku oli hyvin selittävä ja johdatti varsin hyvin Juihin.
Olin tyytyväinen, että tässä kuvattiin kokeenottamistilannetta, Juin menneisyyttä, shiranoiden historia sekä sitä, mitä oli tapahtunut kolmen vuoden aikana, kun Jui oli ollut vankina. Olin hyvin iloinen siitä, että neljästä muustakin kerrottiin, eikä vain todettu, että “muut kuolivat yksi kerrallaan milloin mihinkin”. Se antoi syvyyttä tarinaan ja Juihin.
Kun siirryttiin takaisin Neroon, olin hiukan sitä, että mitä ihmettä. En tavallaan odottanut sitä, koska olin odottanut sitä vasta seuraavassa luvussa. Tässä kohtaa pieni jarruttaminen ja miettimistauko ainakin minulle olisi ollut hyväksi. Pidin kuitenkin siitä, ettei Nero vain marssinut sisään ja syönyt kaikkia, jotka tulivat eteensä, vaan pikemmin hiipi paikalle, tarkkaili ympäristöään ja teki havaintoja yrittäen pysyä huomaamattomana, kunnes meni mahtipontisesti potkaisemaan oven auki. Veikkaan, että herra odotti ihan toisenlaista olentoa kuin Juita, mutta sehän tekee asioista monimutkikkaampia ja mielenkiintoisempia sitä myöten. Eli ihan mielenkiinnolla odotan, mitä tuleman pitää, mitä kaksikon välille syntyy ja kuinka Nero aikoo saada Juin ulos koko paikasta - Kisaki tuskin tykkää ja varmaan lähettää Aoin perään, jos ei itse pysty estämään koekaniininsa pakoa.

Ja viimeiset quotet!

”Kas, kuka tulikaan ilahduttamaan iltaani?” huudahti tuttu ääni Neron selän takaa, kun tämä oli jo päättänyt käydä tilaamassa itselleen lasillisen punaviiniä.

Arvatkaa vain, kenen suupielet kääntyivät pirulliseen virneeseen. Aavistin lähes heti, että nyt tulee hahmo, josta minä pidän^^

Niin kuin ihmisillä oli masennus, josta oli vaiettava tietoisuudesta huolimatta, vampyyreillä oli HIV:n mutaatio tabunaan.

Hmm… Muuten ihan hyvä vertaus, mutta mielestäni masennusta huudatetaan nykyään joka paikassa. Ehkä se oikea masennus on meillä tabu, mutta joka tapauksessa pidin yhteydestä ja vertauksesta

”Taisin arvioida annostuksen tällä kertaa hieman yläkanttiin.” Tiedemiehen sanoista kalskahti julma huvittuneisuus, joka vain vahvistui, kun tämä jatkoi: ”Nyt minulla ei valitettavasti liene muuta vaihtoehtoa kuin kantaa sinut sylissäni huoneeseesi.” Sen sanottuaan Kisaki kumartui alemmaksi, nosti hennon, räsynukkemaisen kehon rintakehäänsä vasten ja lähti astelemaan kohti huonetta, jossa Jui vietti ne ajat, joina häntä ei tarvittu laboratorion puolella.

Ehdin jo toivoa, jos Kisakista nousisi esiin edes pieni inhimillisyys, mutta enpä usko. Voin helposti kuvitella Juin inhon, kun kiduttajansa lähtee kantelemaan pitkin ja poikin, minä ainakin olisi oksentanut siinä vaiheessa.

”Vaikka mitä tapahtuisi, pysytään aina yhdessä”, oli joku heistä sanonut, mutta Jui oli jo aikoja sitten unohtanut, kuka. --- Kenties puhuja oli ollut aina yhtä kypsä ja rauhallinen Wataru...
---
Miten saattoi olla mahdollista, etteivät he enää koskaan kuulisi Ko-jin ylipirteää höpötystä, joka pysyi yhtä huonosti asiassa kuin juopunut trapetsinarulla? Miten saattoi olla mahdollista, että kohtalo riisti elämän täysin viattomalta olennolta, vaikka antoi Kisakin kaltaisten jatkaa olemassaoloaan?
---
Ren oli hirttäytynyt tiedemiehen pramean työhuoneen arvokkaaseen antiikkiseen kattolamppuun.
---
Kaikkein eniten kipua tuotti kuitenkin ajatus siitä, etteivät he olleet ehtineet korjata välejään, ennen kuin Kisaki oli vahingossa antanut Rikulle kuolettavan yliannostuksen rauhoittavia lääkkeitä.

Kyllä, pitkä ja pätkitty pätkä, mutta sinänsä halusin puhua tästä. Kuten olen sanonut varmaan kolme kertaa aikaisemmin, mielestäni tämä oli hyvin tärkeätä tarinan kannalta, koska se tulee myöhemmin todennäköisesti selittämään, miksi Jui käyttäytyy missäkin tilanteessa. Lisäksi tässä tuli myös kuvailtua suoraan, miten erilaiset persoonat jokainen shiranai oli. Mietin myös sitä, miten eri tavalla jokainen heistä olisi ollut siinä tilanteessa, missä Jui oli nyt.


Minä tulen ja haen sinut mukaani, pikkushiranai. Sitten sinä et enää pääse pakoon minulta, kun verivalani, puremani, sitoo sinut minuun aikojen loppuun saakka. Ja jos sinä kerran olet kuolematon, meillä on loputtomasti aikaa toisillemme.

Hyvä on, hyvä on! Myönnän! Tirskahdin tässä ja hymyilin hyvin kieroutuneen huvittuneesti enkä pelkästään siksi, että Nero kuulosti tässä kohdassa hemmetin pervolta, mutta silti!
Mutta toisaalta nyt lähdin miettimään, että pysyykö shiranai aina shiranaina, vai voiko shiranai muuttua vampyyriksi mitenkään, jos sitä purraan (+ tehdään muut mahdolliset temput)?

Tällaiset tilanteet olivat Nerolle vain pikkuseikkoja, esteitä, jotka oli tehty rikottaviksi ja ylitettäviksi.

Mikäs siinä.

Jälleen kohtia, joissa huvituin. Nero on paljon hauskempi silloin, kun sillä on tavoite ja se muuttuu häijyksi eikä mökötä^^

Jos satuja olisi vielä tuohon aikaan ollut olemassa, aloitussanat "olipa kerran..." olisi nyt lausuttu ääneen näiden kahden kuolemattoman sielun katsoessa toisiaan hämärässä, joka syleili heitä molempia tuon kurjuuden keskellä odottaen seuraavaa siirtoa tuntemattomalta kohtalolta.

*Aysha katsoo kohtaloa vaativasti shakkilaudan vierestä ja hoputtaa liikuttamaan sitä lähettiään tai vähintään sotilastaan*

Elikkäs, näin tiivistettynä pidin tästä ja olen ihan tyytyväinen, että uskaltauduin lukemaan tämän. Toivottavasti pidätte tästä kommentista (jonka kirjoittamiseen meni ainakin se 5 tuntia osittain häiriötekijöiden takia), vaikka toivon, ettei Avalyn liikaa virnistelisi tai saisi shy-rebeliä siihen seurakseen. Kaksi hullua, jotka eivät tajua, koska kommenttien kohdalla pitäisi itkeä, on liikaa. En nyt hirveästi ehdi enkä jaksa korjailla, mutta toivottavasti tajuatte tästä edes 10%
Ja koska olen hemmetin häijy bitch, en ota tätä tuolta kommentointikamjanjasta pois, vaikka huomasinkin sen siellä. Pidän huolen, että seuraavan, joka haluaa linkata jonkun tarinan sinne, on ensin kommentoitava tätä.

Tulin näin ja kommentoin XD

Kiitos tästä^^

Shit, tätähän on 7 ja puoli sivua! t.t
いつからか夢の中でしか眠れない
Itsukaraka yume no naka de shika nemurenai
Dream because dreams should be cherished.

Birth - words & music: ASAGI

    3 tykkää.
Avatar
Aysha
Multisex Lafi
 
Viestit: 365
Liittynyt: To Elo 14, 2008 6:29 pm
Paikkakunta: in your mind, where your deebest sins live

Re: Immortal Blood (Nero/Jui, multifandom, K-18, AU, pro+1/1

ViestiKirjoittaja Cherries_ » Pe Touko 27, 2011 3:49 pm

Hyvää päivää!
päätin tähän edes jonkunlaista kommenttia nyt keksiä, kun vihdoinkin jaksoin rekisteröityä tänne >8>

Itse avasin tän ficin ilman enempiä epäilyjä tai muuta, sillä kun muutamia ficcejä teiltä molemmilta olen lukenut, teksti on ollut oikeasti loistavaa. Ehkä tässä jos jokin arvelutti niin se oli se, että kaksi kirjoittaa, sillä aina silloin ei tule kaikista paras, johtuen usein kirjoitustyylin- tai tason eroista. Silti uskalsin kuitenkin luottaa sen verran että luin tämän, joka oli hyvä, sillä samantyyppiseen tarinaan en ole vielä törmännyt (tai sitten olen vain niin tynnyrissä kasvanut etten itse ole sellaista huomannut koskaan).

Pidin tekstistä, sillä siinä oli sopivasti kuvailtu, en huomannut ainakaan kirjoitusvirheitä, eikä jääty jumittamaan liian pikäksi aikaa samaan kohtaan. Sitä oli myös aika helppo lukea, eikä tarvinnut yrittää väkisin saada päähän asioita, jotka ilmenivät ficin aikana. (<-- tuolla nyt yritän tarkoittaa, että samaa kohtaa ei tarvinnut lukea monesti ymmärtämättä kuitenkaan sisältöä.) Vaikka asiaa olikin paljon ja kerronnan aikana paikat ja henkilöt vaihtuivat, kaikesta pysyi mukavasti perillä. Ja olennaista oli vielä se että itse en huomannut oikeastaan mitään eroja kirjoitustenne välillä.

Juonesta sen verran, että tämä vaikutti mielenkiintoiselta -vaikka onkin vaikea sanoa vielä yhtään mitään- ja pidin siitä että tämä sijoittuu tulevaisuuteen, jonka saitte vaikuttamaan realistiselta, sillä omat kuvitelmani ovat aina jotain tuon suuntaista, sekä olen saanut lukea aivan tarpeeksi menneisyyteen sijoittuneita vamppyyrificcejä.
Ilmeet vaihtelivat varmasti aika usein kasvoillani tämän aikana surullisesta vihaiseen ja hupsusti virnistelevän välillä. Joissain kohti surin todellakin Juin puolesta, vaikkapa sitä miten muut shiranait kupsahtivat vuorotellen sen ympärillä ja kuinka Jui-pieni joutui kärsimään.

Hahmoista minun on vaikea sanoa koskaan mitään ja useimmat jääkin omalta kohdaltani suurinpiirtein kysymysmerkeiksi, joka ei liity mitenkään kirjottajaan/kirjoittajiin, vaan että minun on vaikea saada ihmisistä kunnolla selvää, varsinkin tarinoissa.
Kuitenkin Nero vaikutti omissa silmissäni masentuneelta, ja siltä että tekisi melkein mitävain sen eteen että elämä parantuisi hieman.
Juista taas tuli mieleen ensinnäkin heikkous, syynä ehkä ne kaiken maailman lääkkeet ja niiden vaikutukset, ym. Joka tietysti oli aika ymmärrettävää. Hyvä asia oli se, ettei hän kuitenkaan ollut tyyliin 'en välitä mistään' ja 'olisi parempi että kuolisin'
Tetsusta on todellakin jo vaikeampi keksiä mitään, sillä baari kohtaus oli periaatteessa aika lyhyt. Hänestä tuli kuitenkin mieleen sellainen hieman äidillinen, huolehtivainen persoona, tai ehkä Tetsu käyttäytyy vain Neroa kohtaan sillä tavalla, sillä jotenkin vaikutti siltä että hän pitäisi edes hieman Nerosta. Vaikka tuo voi olla omaa kuvitelmaanikin.
Kisaki on pahis. Herra vaikutti aika itsekkäältä ja siltä että tälle olisi aivan sama vaikka toiset kuolisivat. Kuitenkin, jollekkinhan ainakin usein tälläinen rooli lankeaa.
Rikun muuttunut käytös tympi minua. Jotenkin tuntu siltä, että joku olisi tehnyt hänelle jotain aivopessyt or something XD Tämän nyt tähän laitoin, kun muista shiranaista en osannut sanoa yhtään mitään, paitsi tietysti myös Juista.

Ensimmäisellä luvulla oli kyllä pituutta. Joskus yöllä kun sitä luin, tuntui välillä että joku syöttäisi eteen loputtomasti sanoja. Silti on hauska lukea pidempää tekstiä, sillä en jaksaisi mitään alle sivunpituisia lukuja, vaikka niihin saattaisikin olla helppo keskittyä.
Mutta silti, kun ensimmäisen luvun loppu tuli vastaan, olin siilleen 'Ei ei ei! Ei tälläiseen kohtaan saa jättää! Olisin jaksanut lukea vaikka kaksinkertaisesti tämän pituisen!', vaikka siinä vaiheessa kun tämä olis vielä jatkunut olisin saattanut nukahtaa koneen ääreen. <--ja tuossa nyt vetoan siihen, että oli oikeasti yö, jolloin kiltit lapset nukkuvat ^^

Toivottavasti tähän tulee jatkoa, sillä olisi kiva nyt sit nähdä miten Jui reagoi Neroon 8> ja sitäpaitsi itseäni tympii aina, kun ficci jätetään kesken, enkä kesken jätettyjä edes mielellään lue.

Hih, toivottavasti tuossa oli nyt edes jotain asiaa ja toivottavasti saatte selvää mielipiteistäni ^w^
All love and sadness melt in my heart~

    3 tykkää.
Avatar
Cherries_
Bändäri
 
Viestit: 35
Liittynyt: Pe Touko 27, 2011 1:47 pm

Re: Immortal Blood (Nero/Jui, multifandom, K-18, AU, pro+1/1

ViestiKirjoittaja Avalyn » Ke Kesä 01, 2011 12:20 am

Aika vastailla kertakaikkisen ihastuttaviin kommentteihinne. ^^ Emme uskaltaneet edes haaveilla kolmen kommentin saamisesta ensimmäiseen lukuun, joten olemme nyt jossain seitsemännen taivaan tuolla puolen, kiitos teidän. ♥


Aysha:

Jos maailmanloppu tuntuu näin hyvältä, niin enpä taida enää pelätä sitä vaan pikemminkin toivoa. :D Kun huomasin sinun kommentoineen ficciämme, en oikeasti tiennyt, miten päin olisin ollut, sen verran iloinen olin. Tiesin jo kokemuksesta, että tiedossa on uskomattoman pitkä ja huolellisen paneutunut kommentti, jonka kaltaisista ficcaajat näkevät märkiä päiväunia. Jos siis virnistelinkin kuin vähäjärkinen - tunnet minut selvästi aivan liian hyvin jo nyt - niin se johtui vain euforiasta, joka esti itsesuojeluvaistoani toimimasta normaalilla tavalla. Älä siis tuomitse minua liian ankarasti, jookos? Vakuutan, etten maistu hyvältä, vaikka minut grillaisi perusteellisesti roviolla. XD

Minulle oli yllätys kuulla, että kahden kirjoittajan ficit herättävät sinussa epäilyksiä. Olen itse lukenut useampiakin kahden kirjoittajan ficcejä, jotka ovat olleet todella hyviä, joten en tullut ajatelleeksi, että kaksi kirjoittajaa voi myös huolestuttaa joitakuita. Toisaalta myönnän kyllä, että kahdestaan kirjoitettaessa on otettava huomioon monia sellaisia asioita, joita yksin kirjoittaessa ei tarvitse miettiä. Merkittävin asia lienee kirjoitustyylien välinen eroavaisuus. Kuitenkin kirjoituspari tarjoaa myös tervetulleen toisen mielipiteen, uusia näkökulmia asioihin sekä tarvittaessa myös potkuja takamuksille, jos kirjoittaminen ei edisty. (shy-rebel on tosin ollut tässä asiassa hyvin armollinen, vaikka välillä olisin oikeasti ansainnut pientä muksimista ficcimme jumittamisesta. :D) Tärkeintä lienee se, että tiedostaa, mitä ongelmia yhteistyö voi aiheuttaa, jotta voi sitten parhaansa mukaan yrittää välttää ne.

Ajatus HIV:stä kärsivästä vampyyristä on tosiaan aika erikoinen, mutta siksi mielestämme niin kovin hieno. Jos ei muuta, niin on se ainakin jotain sellaista, mihin lukijat tuskin ovat aiemmin törmänneet. Mitä vampyyreihin yleisesti tulee, niin tuntuu, että jokainen kirjoittaja luo jossain määrin omanlaisensa vampyyrit ja että jokaisella on myös vähän eri käsitys siitä, millainen vampyyri on ja mitä se pystyy tai ei pysty tekemään. Meidän vampyyrimme ovat ainakin minun mielestäni loppujen lopuksi kohtalaisen perinteisiä, joskaan emme halunneet tehdä heistä liian ylivoimaisia ihmisiin verrattuina. Ja ei, emme todellakaan halunneet, että vampyyreistämme tulisi käveleviä diskopalloja auringonvalossa. Siinä olisi ollut tämän ficin uskottavuus aika pahasti koetuksella. -.-

Mitä pelkoosi tämän ficin keskenjäämisestä tulee, niin voin rauhoittaa sinua kertomalla, että shy-rebel on käsittääkseni saanut kaikki jatkoficcinsä loppuun. Minulla itselläni ei ole yhtä puhtoinen maine, mutta luotan siihen, ettei shy-rebel anna minun jättää tätä projektia kesken, vaikka haluaisinkin. Sitä paitsi meillä on enää kaksi lukua kirjoitettavana, joten en jaksa uskoa, että motivaationi katoaisi enää tässä vaiheessa minnekään, kun se ei kerran ole tähän mennessäkään kadonnut. Tämä ficci on meille kummallekin tärkeä, ja haluamme saada sen kunnialla päätökseen. Ja no, jos muuten ei meinaa motivaatiota löytyä, niin eiköhän tuo uhkaus päiden puremisesta irti saa motivaation palaamaan juoksujalkaa takaisin luoksemme. XD

Pakko sanoa, että olen aikas imarreltu siitä, että olen saanut silmissäsi niin hyvän maineen, että se motivoi antamaan tälle ficille tilaisuuden epäilyksistä huolimatta. On myös mukavaa kuulla, että vähän erikoisempi hahmokaartimme on mielestäsi plussaa. ^^ Olemme olleet vähän huolissamme siitä, että omituiset fandom-valintamme karsivat lukijakunnan olemattomiin, mutta onneksi niin ei näytä sittenkään olevan. (Denka jäi pois sen vuoksi, että Mikaru tarvitsi mielestäni vain kaksi kumppania, jolloin nappasin mukaan omat suosikkini Kein ja Ivyn.)

Pakko muuten myöntää, että tieto siitä, että sinä kuulut tämän ficin lukijakuntaan, nostaa heti rimaa huimasti ylöspäin. Pintaa syvemmällä -ficcisi on yksi parhaista - ellei peräti paras - vampyyrificci, jonka olen lukenut. Toivottavasti onnistumme lunastamaan odotuksesi...

Joissakin kohdissa olisin kyllä käyttänyt jotain muuta sanaa toisen tilalla tai ilmaissut toisin, mutta se on aina pieni mielipide, josta kaikki eivät ole aina samaa mieltä. Esimerkkinä näin pikaisesti antaisin sen, että mieluummin olisin käyttänyt palkkatappajan tilalla palkkamurhaajaa tai palkkasoturia, mutta kyllähän tuokin käy, mutta se sai ainakin minut aina “töksähtämään” niin alussa kuin tekstin keskellä.


"Palkkamurhaaja" tai "palkkasoturi" on ehkä yleisempi nimitys, ja "palkkatappaja" tökkäsi siksi korvaasi. Ficin aikana käytetään kyllä "palkkatappajan" lisäksi "palkkamurhaajaa". Nimityksen vaihtelu johtuu lähinnä tarpeesta saada lisää synonyymejä henkilöille. "Palkkasoturiksi" Aoita ei kylläkään tulla kutsumaan, koska mielestäni se viittaa vain ihmiseen, joka toimii palkka-armeijan listoilla sotatilanteessa, mikä ei kuulu Aoin toimenkuvaan. Toivottavasti ficissämme ei jatkossa ole liikaa sinua häiritseviä ilmaisuvalintoja, jotta lukunautintosi ei kärsisi niiden vuoksi.

Osuit oikeaan siinä, että prologi on kokonaisuudessaan shy-rebelin käsialaa. Ensimmäinen luku sen sijaan on molempien käsialaa, samoin kuin tulevat olemaan kaikki yksitoista jäljellä olevaa lukua. Harkitsimme kyllä tuota perinteistä systeemiä, jossa kirjoitetaan vuorotellen yksi luku, mutta tämä järjestely tuntui paremmalta. Tällainen kirjoitustapa muun muassa tarjoaa hahmokehittelyssä eräitä mahdollisuuksia, joita tuo "yksi luku, yksi kirjoittaja" -systeemi ei tarjoa. Lisäksi lukumme ovat sen verran pitkiä, että toinen olisi muutoin saattanut joutua odottelemaan omaa kirjoitusvuoroaan vähän liian pitkään. Jos kerran et huomannut kirjoitustyylissä hälyttäviä vaihteluita, niin järjestelymme vaikuttaa toimivan toivotulla tavalla myös lukijoiden kannalta. ^^

Ihanaa kuulla, että koit käyttämämme sanaston laajaksi ja monipuoliseksi. Se on kaunis kehu kirjoittajille. ^^ Mitä noihin Kisakin laitteisiin tulee, niin olisimme toki voineet linkittää kuvia tai muuta havainnollistavaa materiaalia, mutta se ei oikeastaan tuntunut tarpeelliselta. Tärkeintähän oli vain luoda uskottava kuva huipputeknologisesta laboratoriosta, ja siinä monimutkaiset, hienot nimet auttoivat. Tiedot laitteista ovat peräisin osaksi netistä ja osaksi äidiltäni, joka sattuu olemaan ammatiltaan laborantti. Hän ei tosin tiedä, että tarvitsin niitä tietoja fanfictionia varten. XD

On mukavaa kuulla, että vaivannäkömme pystyy huomaamaan tekstistä. ^^ Tämän ficin suunnitteluun on kuiteskin käytetty varsin paljon aikaa ja aivosoluja, joten olisi vähän sääli, jos se ei näkyisi missään. :/

Suuret kiitokset kuvailumme ylistämisestä! Kuvailu tuntuu olevan vähän kaksipiippuinen juttu: toiset haluavat tekstin sisältävän sitä runsaasti, toiset taas niukasti. Kaikkia on mahdotonta miellyttää, mutta on silti ihanaa saada tietää, että jotakuta meidän valitsemamme (tai no, valittu ja valittu, runsas kuvailu taitaa meillä kummallakin tulla luonnostaan) linja miellyttää jotakuta noin paljon. ^^

Peilihuone-vertauksen toimivuus riippunee ihmisestä. Minua peilihuoneet kyllä kammottavat hieman jopa valoisassa, saati sitten pimeässä. Muistelisin sitä paitsi, että useampi lafilainen on Pelot ja fobiat -topicissa tunnustautunut peilikammoiseksi. Mutta tosiaan peilitalojen pelottavuus lienee pitkälti ihmisestä kiinni. (Minua kyllä pelottaa vähän kaikki liukumäistä alkaen. XD)

On hienoa kuulla, että kuvailu mahdollisti sen, että koit paljon erilaisia tunteita. Tarvinnet jatkossakin käyttöösi laajahkon tunneskaalan, ainakin me tarvitsimme kirjoittaessamme. Tunneskaala tulee koko ficin ajan painottumaan pikemminkin synkälle kuin valoisalle puolelle, mutta kyllä myös hauskoja, sympaattisia ja aidon ilahduttavia hetkiä pitäisi olla luvassa. (Tai sitten meillä kahdella on vain niin kieroutunut, makaaberi huumorintaju, että nauramme kohdissa, joissa kukaan muu ei näe mitään hauskaa.)

En oikeastaan enää muista, miksi alun perin päätimme sijoittaa ficcimme tulevaisuuteen. Jotenkin ajatus vain kiehtoi, erityisesti varmaankin sen vuoksi, että pääsisimme esittelemään oman visiomme siitä, millainen maailma saattaa tulevaisuudessa olla. Toisaalta tulevaisuuteen sijoittamalla tarinassa on mahdollista peilata myös nykyaikaa, koska nykyisyyshän määrää tulevaisuuden. Dystopia-termi oli itse asiassa viime hetken lisäys alkutietoihin. Tuntui hyvältä laittaa se sinne, koska tässä ficissä kuvattu tulevaisuus ei ole ihan sieltä kaikkein auvoisimmasta päästä. Neron ja Juin kohtaloista tai tulevista juonenkäänteistä en aio paljastaa yhtään mitään vaan jätän sinut arvailemaan tykönäsi, mitä tuleman pitää. Täytyyhän varmistaa, että sinulla on syy lukea kaikki 11 jäljellä olevaa osaa. ;D

Ah, et uskokaan, kuinka ihanaa on kuulla, että tämä ficci on herättänyt syvällisiä pohdintoja! Pidän itse eniten sellaisista teksteistä, jotka jäävät mieleen pyörimään vielä lukemisen jälkeenkin ja siten aktivoivat aivoja. Olemmekin annostelleet tarinaamme suhteellisen runsaalla kädellä aineksia, joita on mahdollisuus jäädä pohtimaan vielä lukemisen jälkeenkin. On ihanaa nähdä, että olet tarttunut tuohon mahdollisuuteen. Toivottavasti myös tulevat luvut onnistuvat herättämään sinussa monenlaisia ajatuksia. ^^

Minusta ihmiset olivat hyvin ihmismäisiä XD Tarkoitan siis sillä ihmisten omaa rapistumista, joka oli viimein koittanut. Sekin, miten he käyttäytyivät hävityn sodan jälkeen ja alkoivat vainota shiranaita oli mielestäni sitä, miten olisi oikeastikin käynyt. Vähän samaan tapaan, kun juutalaisia syytettiin natsi-Saksassa hävitystä ensimmäisestä maailmansodasta. Muutenkin ihmisten tekemät vainot ja tuhoamisyritykset vampyyreitä kohtaan olivat sinänsä ymmärrettäviä, mutta silti osoitus siitä, miten pelokkaita ihmiset ovat, vaikka heitä on enemmän.


Olet niin täydellinen lukija, että ihan itkettää. ;_; Olin oikeasti niin varma, ettei kukaan tajuaisi rinnastaa shiranaiden kohtaloa juutalaisten natsien käsissä kokemaan kohtaloon, vaikka siihen hienovaraisesti vihjattiinkin. Sekä shiranait että vampyyrit ovat paitsi konkreettisia rotuja myös vertauskuvia kaikille niille, joita on sorrettu ja vainottu.

Anne Ricen vampyyrikirjat ovat ihania! Louis on itse asiassa minun henkilökohtainen suosikkini, kun taas shy-rebel on mieltynyt eniten Armandiin. Toki Louis on ajoittain vähän angstinen mutta ei minun mielestäni kuitenkaan liikaa vaan vain juuri sopivasti. Sitä paitsi vain ensimmäinen kolmesta suomennetusta kirjasta on hänen näkökulmastaan. Suosittelen siis, että vielä jonain päivänä kokeilet Ricen Vampyyrikronikoita. Kirjojen tunnelma on hämmästyttävän tiheä, henkilöhahmojen tunteet vahvoja ja seksuaalinen jännite välillä miltei käsin kosketeltava.

En sanoisi, että olet kovinkaan kummallinen, vaikka shiranait toivat mieleesi haltiat. Niin ne tuovat minullekin, tosin enkelien ohella. Kaikki shiranait ovat varsin hyviä, herkkiä ja viattomia, ainakin verrattuna ihmisiin ja vampyyreihin. Eivät hekään silti virheettömiä ole, kuten saatoit ehkä jo esimerkiksi Rikun ja Juin välisestä riidasta huomata. Täydelliset hahmot olisivat tylsiä, mutta toisaalta ihmiset ja vampyyrit tarvitsivat hieman puhtoisemman vastapainon.

Haha, olisinkin ollut aika yllättynyt, jos olisit sanonut olevasi lähimpänä shiranaita. XD Sen perusteella, mitä olemme jutelleet, näen sinut eniten vampyyrinä. Sinussa on samaa tyylikkyyttä ja pärjäämishalua kuin Tetsussa. x)

En kyllä yhtään ihmettele, että tässä on Jui, nimi Avalyn kertoi sen jo heti alussa XP


Ja minä kun ajattelin, että Jui olisi yllättävä hahmovalinta! No ei, luulenpa, että aika moni muukin osasi odottaa Juita mukaan, kun kerran minä hyörin toisena kirjoittajana. :D Olisi ollut ihan mukavaa saada muitakin Vidollin jäseniä mukaan tarinaan, mutta heille ei löytynyt sopivia rooleja. Ensi kerralla sitten. Asagi olisi ollut kyllä odotettava hahmovalinta, mutta osittain juuri siksi emme halunneet häntä tähän mukaan. Sitä paitsi Asagi toimii mielestäni paremmin historiallisena vampyyrinä. Ruiza taas olisi hyvinkin voinut sopia shiranaiksi, mutta päätimme kasata shiranai-kaartimme yksinomaan Undercoden nykyisistä ja entisistä vokalisteista, joilla kaikilla on ollut jotakin tekemistä Kisakin kanssa.

Heh, Nero ei tosiaan ole se kaikkein todennäköisin valinta vampyyrin rooliin, mutta juuri siksi hän on niin kiinnostava, kuten totesit. Yllätyin kyllä vähän siitä, että sait Nerosta masentuneen kuvan, mutta toisaalta ymmärrän, miksi niin kävi. Nero on oikeastaan aika ristiriitainen luonne ja tietyissä suhteissa epätavallinen lajinsa edustaja. Iloksesi voin kuitenkin paljastaa, että Neron menneisyydestä on luvassa kertomus, jonka pitäisi avata hänen luonnettaan.

Pakko sanoa, että olet vähän metsähallituksen puolella, mitä tulee Tetsun ja Neron väliseen suhteeseen. XD Toisaalta tässä vaiheessa on melko mahdotonta tietää, mistä Nero ja Tetsu oikeastaan tuntevat toisensa. Totuus kuitenkin paljastuu Neron menneisyydestä kertovan tarinan myötä, joten saat kyllä kaipaamasi vastauksen aikanaan. ^^

Osasimme shy-rebelin kanssa vähän aavistellakin, että Tetsu tulee hurmaamaan lukijat. Hän nimittäin hurmasi meidät heti alusta lähtien, millä hän ansaitsi itselleen alun perin aiottua enemmän rivejä. Eli kyllä, Tetsusta tullaan kuulemaan vielä. :D

Minäkin olen miettinyt vähän sitä, onko Jui oikeastaan heikko vai vahva luonne tässä ficissä. Periaatteessa hän vaikuttaa heikolta, mutta kun miettii, mitä kaikkea hän on joutunut kokemaan, hän ei enää vaikuta läheskään niin heikolta. En ole ollenkaan varma, että olisin selviytynyt paremmin, jos olisin joutunut elämään samanlaista elämää kuin Jui. Juin kokema sääli ihmisiä kohtaa kumpuaa osittain kasvatuksesta, osittain syntyperästä ja osittain henkilökohtaisesta luonteesta. Lisäksi kokonaista lajia on hankalampi vihata kuin yksittäistä edustajaa, minkä näkee esimerkiksi siitä, että Jui kyllä vihaa (tai ainakin on vihannut, nyt hän lähinnä pelkää) Kisakia, vaikka ei vihaakaan ihmisiä yleisesti.

Kisaki - JA MIKSI MINÄ JOUDUN TAAS LUKEMAAN KUSIPÄÄ KISAKISTA??? Jardan jestas, onko ihmisiltä loppunut mielikuvitus, kun ei pystytä Ayshan pientä toivetta toteuttaa ja tehdä Kisakista kerrankin kivaa hahmoa? -.- This is so wrong, kenet saan haastaa oikeuteen?


Meitä et ainakaan saa haastaa oikeuteen, olemme aivan liian köyhiä siihen! Kisaki on kusipää, koska jonkun tässä ficissä on oltava, ja Kisaki oli luontevin valinta siihen rooliin. Sori, Kissu, aina eivät mene nallekarkit tasan. x)

Jäin kyllä miettimään, miksi Kisaki vaivautui kertomaan, miten uhrinsa aina kuolivat. Luulisi, että hän olisi jättänyt sen kertomatta vain siksi, että epävarmuus on pelottavampaa ja satuttavampaa tässä kohdassa. Toisaalta, saattoihan se olla fiksuin tapa kertoa tapahtumat lukijalle, mutta lähinnä mietin, miksi Kisaki vaivautui kertomaan Juille ja muille, miten muut menettivät henkensä.


Se oli tosiaan fiksu tapa kertoa tapahtumat lukijoille, mutta oli siinä muutakin. Kisakilla ei ole laboratoriossaan muita ihmisiä, ja koska seinille puhuminen käy pitkän päälle tylsäksi, hän juttelee shiranaille. Ihmisillä on tarve sosiaalistua edes jonkin verran, eikä Kisaki ole poikkeus säännöstä, vaikka pahis onkin. Sitä paitsi ei Kisaki suunnitelmallisesti pyri pelottelemaan shiranaita, hän tekee sitä vain omaksi huvikseen silloin, kun mieli sattuu tekemään. Niinpä hän ei jäänyt miettimään, onko shiranaille pahempaa tietää vai olla tietämättä toverien kuolintavoista. Häntä vain vatutti, että kallisarvoinen koekaniini oli kuollut, ja hänen täytyi kertoa asiasta, jotta se vatuttaisi vähän vähemmän.

Kisakin luonteeseen ja tavoitteisiin saataneen pientä lisävalaistusta tulevien osien myötä. :>

Renin kohtalo liikutti meitäkin ehkä kaikista shiranaiden kohtaloista eniten. Minäkään en yleisesti pidä itsemurhaa hyvänä ratkaisuna, mutta tässä tapauksessa se oli mielestäni perusteltu. Kyse ei sentään ollut mistään "poikaystäväni petti ja jätti" -tyyppisestä nyyhkytarinasta vaan ihan aidosti toivottomasta tilanteesta. Luulen, että tuossa tilanteessa aika monia houkuttaisi päättää oma elämä. Ja no, näen Renin ylipäätään aika angstisena henkilöhahmona ficcimaailmassa, joten itsemurha ei hänen kohdallaan tuntunut sikälikään omituiselta ratkaisulta. Esimerkiksi Ko-jia en hevin osaa kuvitella tekemään itsemurhaa, koska hän vaikuttaa aina niin uskomattoman pirteältä ja iloiselta.

Riku - tulihan sieltä se Tukholma-syndrooma.


Tajusit tämänkin! Emme olleet varmoja siitä, kuinka hyvin Rikun käyttäytyminen aukenisi lukijoille, mutta näköjään sekin huoli oli ainakin sinun kohdallasi turha. Olet oikeasti aivan mahtava lukija. <3

Mitä Rikun saamiin rauhoittaviin muuten tulee, niin kyse oli ihan vain Kisakin varotoimenpiteestä. Hän ei luottanut Rikun myötämielisyyden aitouteen eikä halunnut ottaa sitä riskiä, että Riku tekisi Renit. (Ties vaikka antiikkinen kattolamppu olisi tällä kertaa pudonnut alas ruumiin painosta...)

On mukavaa kuulla, että pidit siitä, että muiden shiranaiden kohtalot esiteltiin. Valitettavasti heistä ei (Rikua kenties lukuun ottamatta) tulla kuulemaan paljoakaan jatkossa. Tila ei vain yksinkertaisesti riitä kaikkeen, ja he olivat kuitenkin vain sivuhahmoja.

Olisin kyllä lukenut mielelläni sen pidemmänkin version, mutta toisaalta prologiksi tämä oli sopiva pituus.


No, itse asiassa alkuperäisen prologin loppuosa on vain siirretty ensimmäisen luvun alkuun. Teimme niin, koska alkuperäinen prologi tuntui liian pitkältä ja ensimmäinen luku puolestaan muihin lukuihin verrattuna hiukan alamittaiselta. Ja jos prologi kerran mielestäsi toimii, niin ratkaisumme lienee ollut oikea.

Olen vähän huono ottamaan kantaa shy-rebelin kirjoittamiin kohtiin, mutta jotain nyt voisin kuitenkin sanoa...

Tästä kohdasta minulle tuli mieleen, että Nero ei ole kovinkaan vanha vampyyri, vaan enemmän tältä uudelta ajalta, koska pitää vanhempia vampyyreitä heikkoina ja jopa typerinä. Näen hänessä myös ylpeyttä vampyyrisyydestään sekä siitä voimasta.


No, ei Nero nyt ihan nuorikaan ole. :D Lähinnä tuossa kohdalla on kyse siitä, että vuosisatoja sitten vampyyrit olivat hieman erilaisia kuin nyt, ja Nero pitää tuota erilaisuutta heikkoutena. Mutta kyllä, Nero on tosiaan ylpeä vampyyriveren hänelle suomasta voimasta, vaikka toisaalta hän on myös katkera kohtalostaan.

Tuli myös sellainen tunne, että Nero olisi epäsuosiossa omissa piireissään, kun vain yksi esteli häntä, mutta ensimmäinen luku antoi taas sen kuvan, etteivät muut vampyyrit viitsi tai uskalla puhua Neroa ympäri.


Ei, Nero ei itse asiassa ole epäsuosiossa, vaan hänen asemansa on varsin korkea. Ystäviä hänellä ei kuitenkaan juuri ole, ja hän pelottaa nuorempia lajitovereitaan melkoisesti. Siksi estelijöiden joukko rajoittui Tetsuun.

Mitä ensimmäiseen lukuun tulee, niin olet oikeassa siinä, että luku olisi voinut päättyä siihen, kun Nero jätti Tetsun yksin baariin. Tekstin jakaminen prologin ja ensimmäisen luvun välillä aiheutti kuitenkin sen, että tämä alun perin prologin lopettavaksi cliffhangeriksi suunniteltu kohta ajautui keskellä ensimmäistä lukua. Toivottavasti tämä ratkaisumme ei kuitenkaan jäänyt häiritsemään sinua liikaa tai etenemisemme tuntumaan liian vauhdikkaalta.

Pidin kuitenkin siitä, ettei Nero vain marssinut sisään ja syönyt kaikkia, jotka tulivat eteensä, vaan pikemmin hiipi paikalle, tarkkaili ympäristöään ja teki havaintoja yrittäen pysyä huomaamattomana, kunnes meni mahtipontisesti potkaisemaan oven auki.


Syönyt kaikkia, jotka tulivat eteensä? Hei, ei Nero mikään tiikeri ole! XD Häntä kiinnostaa vain veri. Sitä paitsi rakennuksessa ei ollut muita kuin Jui ja Kisaki ja Nerolla oli tehtävä suoritettavanaan. Olosuhteiden vuoksi hän ei oikein voinut niin sanoaksemme pistää bileitä pystyyn . :D

Hmm… Muuten ihan hyvä vertaus, mutta mielestäni masennusta huudatetaan nykyään joka paikassa. Ehkä se oikea masennus on meillä tabu, mutta joka tapauksessa pidin yhteydestä ja vertauksesta


Japanissa masennuksesta (ja kaikista muistakin mielenterveysongelmista) vaietaan käsittääkseni visusti, enkä usko, että asiaan on ihan heti tulossa muutosta.

Hyvä on, hyvä on! Myönnän! Tirskahdin tässä ja hymyilin hyvin kieroutuneen huvittuneesti enkä pelkästään siksi, että Nero kuulosti tässä kohdassa hemmetin pervolta, mutta silti!
Mutta toisaalta nyt lähdin miettimään, että pysyykö shiranai aina shiranaina, vai voiko shiranai muuttua vampyyriksi mitenkään, jos sitä purraan (+ tehdään muut mahdolliset temput)?


Hemmetin pervolta? XD No, voihan tuon kohdan niinkin lukea. ;D

Mitä shiranaiden mahdollisuuteen tulla vampyyreiksi tulee, niin konsultoin tässä kysymyksessä yksärillä shy-rebeliä, joka on epävirallisesti vampyyrivastaavamme siinä missä minä vastaan shiranaista. Hänen vastauksensa kuului näin: "Minusta shiranai ei pysty muuttumaan vampyyriksi. Sehän on jo kuolematon ja sen veri korjaa koko ajan kehoa, daa. :DDDD" Eli vastaus kysymykseesi lienee negatiivinen. XD Sitä paitsi vampyyriksi kuuluminen vaatii ficissämme yleisesti muutakin kuin pelkän pureman vampirismia kantavalta henkilöltä. Ja no, olisi aika järjetöntä Nerolta muuttaa Jui vampyyriksi, koska silloin tämän veri ei oletettavasti enää parantaisi häntä ja koska Jui on jo valmiiksi kuolematon. Juista tulisi vain verenjanoinen ja vahvempi kuin nykyään. Eli vaikka Nero pystyisikin tekemään Juista vampyyrin, siinä ei yksinkertaisesti olisi paljoakaan järkeä.

Jälleen kohtia, joissa huvituin. Nero on paljon hauskempi silloin, kun sillä on tavoite ja se muuttuu häijyksi eikä mökötä^^


Ilmaisutapasi sai minut naureskelemaan. XD Olen tosin samaa mieltä siitä, että Nero on viihdyttävimmillään silloin, kun hän on vampyyrimäisen häijy.

*Aysha katsoo kohtaloa vaativasti shakkilaudan vierestä ja hoputtaa liikuttamaan sitä lähettiään tai vähintään sotilastaan*


Mikäli kohtalo on kuullut sinusta, olen varma, että se pistää häntä koipien välissä töpinäksi, ettet vain saa päähäsi ryhtyä vauhdittamaan sitä vähemmän hellävaraisesti. :D

Olemme oikein otettuja siitä, että pidit lukemastasi. Me puolestamme pidimme kovasti kommentistasi, johon vastaamiseen minulle meni ainakin samaiset viisi tuntia kuin sinulla sen kirjoittamiseen, vaikka ei edes ollut häiriötekijöitä. Tämä lienee ylivoimaisesti pisin kommenttivastaukseni ikinä. :D Mutta hei, turha huoli pois, olit erittäin selkeä kommentissasi, niin että voit lisätä tuohon toivomaasi ymmärtämisprosenttiin yhden nollan lisää perään. Virnistelyn määrästä emme sitten sanokaan yhtään mitään. x)

Et sinä kyllä ainakaan meidän kannaltamme mikään hemmetin häijy bitch ole, vaikka et ottanutkaan ficciämme pois kommenttikampanjasta. Kyllä sen sieltä joku vielä jossain vaiheessa nappaa, mikä tarkoittaa yhtä kommenttia lisää, ja mehän tunnetusti rakastamme kommentteja. ^^

Nöyrät kiitokset ja kumarrukset meidän molempien puolesta aivan uskomattoman pitkän ja ihanan kommenttisi johdosta! ♥ shy-rebel postannee jatkoa ihan lähiaikoina, jotta päämme pysyisivät jatkossakin vartaloidemme jatkeina. XD


Cherries_:

Hyvää päivää sinullekin! Olemme kovin otettuja siitä, että päätit valita ficcimme ensimmäiseksi kommentoitavaksesi Lafin iloiseen eläintarhaan liityttyäsi. Toivottavasti viihdyt tällä foorumilla erinomaisesti. ^^

Oli ihana yllätys saada tietää, että olet lukenut meiltä kummaltakin ficcejä ja myös pitänyt lukemastasi. Olemme oikein tyytyväisiä kuullessamme, että aiemmat teoksemme ovat onnistuneet synnyttämään sinussa sen verran luottamusta, ettet jättänyt tätä ficciä lukematta, vaikka tarinan kimpussa hyörii yhden sijaan kaksi kirjoittajaa. On myös luonnollisesti ilo kuulla, että uskaltaminen kannatti ja että tarinamme tuntuu omaperäiseltä. ^^

Minusta on oikeastaan aika mielenkiintoista kuulla, etteivät lukijat kykene sanomaan, mikä on minun ja mikä puolestaan shy-rebelin käsialaa. Itse näen tyyliemme välille vaikka millä mitalla eroja. :D Mutta hyvä näin. Toivottavasti tyylimme pysyvät jatkossakin lukijoiden silmissä tarpeeksi samankaltaisina, jotta kahden kirjoittajan mukanaolo ei ala häiritä.

Hienoa, että tulevaisuus kiinnostaa muitakin kuin meitä ja että muilla on samankaltaisia visioita siitä kuin meillä. ^^ Vampyyrificit tosiaan tavataan sijoittaa menneisyyteen, joten ehkäpä toisenlaiselle ratkaisulle ajan suhteen oli tilausta. Sitä paitsi tulevaisuuteen sijoittaminen tarjosi meille mahdollisuuden yhteiskuntakritiikkiin.

Ilmeet vaihtelivat varmasti aika usein kasvoillani tämän aikana surullisesta vihaiseen ja hupsusti virnistelevän välillä. Joissain kohti surin todellakin Juin puolesta, vaikkapa sitä miten muut shiranait kupsahtivat vuorotellen sen ympärillä ja kuinka Jui-pieni joutui kärsimään.


Ihanaa kuulla, että koit monia erilaisia tunteita. Pyrimme jatkossakin tarjoilemaan laajaa tunneskaalaa, vaikka tämä onkin yleisilmeeltään varsin synkkä ficci. Jui-raukan kärsimyksetkään eivät ole vielä ohi, valitettavasti. :<

Nero on tosiaan valmis tekemään melkein mitä tahansa, jotta kuolema ei korjaisi häntä vielä mukaansa. Jui puolestaan on olosuhteiden pakosta ainakin aluksi melkoisen heikko, mutta toisaalta hän ei kuitenkaan ole kaikesta kokemastaan huolimatta menettänyt toivoaan aivan täysin. Vaikka hän suhtautui ensimmäisessä luvussa kuolemaan melko tyynesti, hän ei kuitenkaan toivo kuolevansa.

Tetsu ei yleisesti ole mikään kanaemo, mutta itselleen tärkeistä vampyyreistä hän kyllä kantaa jonkin verran huolta. Ja joo, Tetsu pitää Nerosta, vaikka Nero ei kamalasti tunnukaan pitävän hänestä. Tetsun luonne selvinne paremmin tulevien lukujen myötä, kun herra palaa näyttämölle silinterihattuineen ja vanhanaikaisine sananparsineen.

Kisaki on tosiaan pahis. Vaikka useimmilla hahmokaartin jäsenillä on vähemmän virheetön luonne, näen itse Kisakin tämän ficin kaikkein pahimpana henkilöhahmona. Hän on yksinkertaisesti synnynnäisesti itsekäs eikä kunnioita toisten elämää tai toiveita. Oikea Kisaki ei tietenkään ole ihan tällainen, mutta ficcimaailmassa hän sopii tällaiseen rooliin monia muita jrokkareita paremmin.

Rikun käytös tympii jossain määrin minuakin. Kuitenkaan hän ei ole itse täysin syyllinen siihen, vaan hän on pikemminkin olosuhteiden uhri. Kaikki eivät reagoi pahoihin asioihin samalla tavalla, kuten shiranaiden erilaisista kohtaloista näkee.

Kannattaa valmistautua henkisesti siihen, että tämän ficin kaikki luvut tulevat olemaan varsin pitkiä. :D Jos luvut olisivat lyhyempiä, emme olisi millään saaneet tarinaa mahtumaan 12 osaan. Sitä paitsi olemme molemmat varsin monisanaisia, joten jos luvut olisivat lyhyempiä, niissä ei ehtisi tapahtua paljoakaan. Hyvä kuitenkin, että olisit halunnut ensimmäisen luvun jälkeen lukea vielä lisää, vaikka luku pitkä olikin. ^^

Älä huoli, on aika epätodennäköistä, että tämä ficci jäisi kesken. Kirjoittamatta on enää kaksi viimeistä lukua, ja olemme yhä itsekin kovin innoissamme tästä yhteisprojektista. Kommentit toki motivoivat entisestään. ^^ Mutta joo, enköhän minä uskalla luvata, että toinen luku ilmestyy ihan pian. :>

Paljon kiitoksia ihastuttavasta kommentista. ♥
Jossain ollessaan on jostain poissa.

    2 tykkää.
Avatar
Avalyn
Vuoden trouble
 
Viestit: 589
Liittynyt: Ma Helmi 16, 2009 10:13 pm

Re: Immortal Blood (Nero/Jui, multifandom, K-18, AU, pro+2/1

ViestiKirjoittaja shy-rebel » Pe Kesä 10, 2011 8:44 pm

A.N.
Tadaa, täällä taas! Ahkera aisaparini Avalyn lomailee, mutta jätti minulle kokonaan(!) oikoluetun kakkosluvun, jonka nyt vihdoin ja viimein tulen julkaisemaan tänne teidän muidenkin iloksenne. :D Kiitoksia myös minunkin puolestani ykköslukuun tulleista kommenteista, toivottavasti tämä kakkososakin saa osakseen palautetta. Mutta nyt siis vuorossa Neron ja Juin ensikohtaaminen. Ja kuinka sitten kävikään...? ;)

T: shaikku




2. luku

The stars don’t shine on these streets



Tällaisina epävarmoina tulevaisuuden aikoina olisi ollut syytä rukoilla perinpohjaista vastausta olemassaoloon, joka mureni ja jauhaantui hienoksi tomuksi omistajansa käsissä kulkeutuen lopulta korkeamman voiman sormien lomitse avaraan tilaan, josta tämän ajan ihmiset eivät enää tienneet mitään. Heillä oli koneensa, kokeensa, materialistiset päämääränsä ja rahansa.

Kukaan ei ollut puhunut Nerolle tämän olemassaolon merkityksestä. Kukaan ei ollut vaivautunut kertomaan vampyyrille, mikä hän oikeastaan oli. Nerolla oli vain henkilöllisyytensä, inhimilliset piirteensä ja eläimen vaistonsa, jotka olivat aikojen saatossa sekoittuneet hänen veressään kuolemattomaksi ja muille hengenvaaralliseksi yhdisteeksi. Silti häntä piinasi kysymys, johon kukaan ei tuntunut osaavan vastata…

Millaista on elää elämää, joka ei koskaan lopu? Millaista on elää yksin koneellistuneessa maailmassa, jossa kaikki muu on katoavaista paitsi hän itse? Vaikka kuolema olikin Neron kintereillä, vampyyri oli onnistunut jujuttamaan sitä vielä kerran löytäessään vihdoinkin jonkun, jolle tuo sama kysymys olemassaolosta oli yhtä olennainen kuin hänelle itselleen.

Mutta kun ovensuussa seisova Nero tuijotti edessään avautuvaa näkyä, hän ei aavistanutkaan, mihin tämä seuraava askel johtaisi hänet. Hän vain tuijotti lattialla makaavaa kalpeaa, ihmismäistä hahmoa, jonka tukka oli menettänyt kiiltonsa vankeudessa ja jonka taivaansinisistä silmistä oli kadonnut eloisan hehku. Tuo raukkaparka ei ollut saanut kunnolla syödäkseen vaan näytti aivan kuihtuvalta kukalta, joka kasvoi tuossa vankityrmää muistuttavassa huoneessa yksin ja unohdettuna.

Nero otti askeleen eteenpäin. Pimeydessäkin hän näki yhtä kirkkaasti kuin päivällä, joten hän tiesi tarkalleen, mihin suunnistaa ensiksi – poispäin uhrista, mahdollisimman lähelle seinää, jotta jännitys kasvaisi tarpeeksi suureksi. Sen tehtyään vampyyri nojautuisi seinää vasten ja valuisi sen karheaa pintaa pitkin lattialle istumaan katse tiukasti kiinni tulevassa uhrissa, joka oli liian heikko paetakseen paikalta.

Se temppu toimi aina, ja niin kävi nytkin, kun Nero oli astellut sisälle vankityrmään ja hivuttautunut seinään nojaten huoneen toiselle puolelle, aivan shiranaita vastapäätä. Sopiva etäisyys sai vampyyrin vaikuttamaan vieläkin uhkaavammalta kuin se, että hän olisi hyökännyt suoraan toisen kimppuun ja imenyt tarvittavat veret toisen kaulavaltimosta.

Toinen kuolematon yritti liikuttaa kättään puolustuksekseen nähtyään uhkaavan vieraansa, mutta edelleen lamaantunut raaja suostui liikahtamaan vain nykäyksen verran patjaa vasten. Vampyyri pisti merkille, ettei vanki ollut kovinkaan voimissaan juuri nyt, sen hän pystyi vainuamaan toisen verestäkin. Verestä, jossa oli aimo annos huumaavia lääkeyhdistelmiä, joille Nero ei kuitenkaan löytänyt nimiä. Häntä ei kiinnostanut lääketiede sen enempää kuin muutkaan ihmismaailman hömpötykset. Vampyyri muisti jostain kaukaa menneisyydestä taulun haavoittuneesta enkelistä. Mikäli se olisi ollut todellinen kuva, tuo vaalea shiranai olisi hyvinkin voinut olla enkelin kaltainen jumalallinen, armollinen lahja maailmalle ja sen kansoille.

Siinä he katselivat toisiaan, kaksi toisilleen tuntematonta kuolematonta sielua, joille ei löytynyt täydellistä rauhaa, toisin kuin niille ihmissieluille, joilla oli määrätty tietty elinkaari jo ennen heidän syntymäänsä. Nuo kaksi yliluonnollista olentoa, jotka eivät olleet tienneet toisistaan mitään muuta kuin ne vanhat myytit, jotka eivät pitäneet paikkaansa kuin osittain. Nero kuuli, kuinka shiranain veri kohisi hänenkin korvissaan, se huokui kuin pienoinen meri kantajansa sisällä, peloissaan ja tunteiden valtaan ottamana.

”Tulitko sinä hakemaan… minua?” shiranai sai vihdoin lausuttua polttavan kysymyksen, joka kärvensi hänen sisintään enemmän kuin ne kipeät kokeet, joita hänelle oli tänäänkin tehty.
Nero kohotti toista kulmakarvaansa hämmästyneenä. Oli aikamoinen yllätys, että uhri itse tahtoi aloittaa keskustelun näin pian. Yleensä noin heikkoja uhreja piti ensin hiillostaa jonkin aikaa hiljaisuudella, mutta kaiketi se aika oli jo tullut täyteen hänen tuijotellessaan vaaleatukkaista niin tiiviisti.

”Mitä sinä tarkoitat?” Nero kysyi muitta mutkitta, eläytyi toisen ajatusmaailmaan ja yritti pysyä tämän kysymysten perimmäisten ajatusten mukana. ”Miksi minä olisin tullut hakemaan sinua?”
”Hän sanoi tulevansa pian hakemaan minut”, vaaleatukkainen sai sanotuksi. Lääkkeet olivat turruttaneet hänen huulensa ja kielensä niin, että selkeiden sanojen muodostaminen vaati tuntuvasti enemmän ponnistelua kuin tavallisesti.
”Kuka? Tarkoitatko Kisakia?” vampyyri kysyi. ”Kisaki, tiedemies, joka on ikuisen elämän salaisuuksien jäljillä?”
Nero tiesi vetäneensä oikeasta narusta. Toisen miehen silmät katsoivat puhujaa levottomasti, kun Kisakin nimi oli mainittu. Tiedemiehellä ei tainnut olla tämän henkilön elämässä kovinkaan hyvä maine, mutta se oli vihje, jonka Nero tarvitsikin.
”Sinä et taida pitää hänestä?” muukalainen jatkoi uteluaan yhä patjallaan makaavalta nuorelta mieheltä.
”Kysytkin”, shiranai tuhahti yrittäen samalla muodostaa ikävyyttä viestivän hymyn huulilleen. ”Katso nyt, mitä hän teki minulle. Hyvä jos saan liikutettua edes oikeaa kättäni mihinkään suuntaan.”

Nero tuli hieman lähemmäs. Vaaleatukkainen liikautti pienesti sormiaan kuin olisi viittonut toista tulemaan vieläkin lähemmäs. Vampyyri noudatti pyyntöä ääneti ja hiipi askelineen vielä muutaman metrin lähemmäs, kunnes oli aivan shiranai edessä, ja polvistui taas. Tällä kertaa hän näki vangin kasvot läheltä, näki jokaisen vaalean hiussuortuvan, ja haistoi nyt jopa suolaisen, jo kuivuneen kyynelen toisen poskella.
”Se Kisaki ei taida olla kovinkaan mukava sinulle”, Nero sai viimein sanotuksi.
”Ei tippaakaan”, toinen kuiskasi voipuneesti. ”Minä vain rukoilen, että pääsisin pois täältä. En tiedä, mitä sinä olet suunnitellut tai oletko Kisakin apuri, mutta tuntuu huojentavalta nähdä jonkun muun kuin hänen kasvonsa. Muut kun ovat jo menneet…”

Mustatukkainen ei viitsinyt kysyä, keitä kaikkia shiranai tarkoitti sanoillaan, vaan käänsi katseensa poispäin toisesta. Hän yritti miettiä, miten saisi vietyä uhrinsa pois täältä, jos kerran Kisaki majaili vielä samassa rakennuksessa ja oli tulossa hakemaan omaansa piakkoin takaisin. Mustien varjojen valtaamat seinät eivät kuitenkaan tarjonneet vastausta, sillä Nero ei osannut elokuvissa esiintyvien kollegojensa tavoin kiivetä niitä pitkin tai iskeytyä niiden läpi koko voimallaan. Vankityrmässä ei ollut edes ikkunoita, joten se siitä majesteetillisen upeasta paosta, jota hän oli suunnitellut ohimennen.

”Kuka sinä oikein olet?” vaaleatukkainen kysyi äkkiä keskeyttäen vieraansa pakosuunnitelmat.
”Minua kutsutaan Neroksi”, toinen vastasi havahduttuaan kysymykseen ajatuksistaan mutta ei kysynyt samaa kysymystä shiranailta vaan jatkoi huoneen mittaamista katseellaan. Harmaat aivosolut jatkoivat kiihtyvää miettimistään kuin kyseessä olisi nyt ollut elämä ja kuolema. Ja niin tavallaan olikin, jos totta puhuttiin.
”Minun nimeni on Jui”, heikompi vastasi hiljaa, katsellen yhä kummallista vierastaan, joka ei kiinnittänyt häneen mitään huomiota. ”Sanovat minua shiranaiksi, jonka pitäisi antaa Kisakille vastaus ikuisen elämän arvoitukseen… Puhuivat sen auttavan taistelussa vampyyrejä vastaan.”
Nero tunsi ikävän sävähdyksen sisimmässään, kun Jui oli maininnut sanan ’vampyyri’. Jui oli nimittäin lausunut sen äänensävyllä, joka kieli siitä, ettei tämä ollut kovin mielissään vertaimevistä kuolemattomuuskaimoistaan. Tai kenties se johtui vain siitä, että miesparka joutui olemaan koehenkilönä tuossa ikävässä koeprosessissa, jolle ei loppua näkynyt.
”Ei kuolemattomuuteen löydy vastausta”, vampyyri naurahti. ”Vain hölmö on tarpeeksi typerä yrittääkseen etsiä siihen arvoitukseen ratkaisua.”

Pieni hymynkare kasvoi Juin suupielissä, ja Nero oli näkevinään jo paremman pilkahduksen elämänilosta. Nähtävästi vampyyrin ivaavan kyyniset sanat kuolemattomuudesta lämmittivät kokeiden uhrina toimineen shiranain sydäntä.

”Kerrankin joku on samaa mieltä kanssani tuosta asiasta”, Jui sanoi vienosti hymyillen.
”Voin olla kanssasi samaa mieltä monesta muustakin asiasta, jos haluat paeta kanssani täältä, kuolematon shiranai”, Nero ehdotti muitta mutkitta ja mennen aivan suoraan asian perimmäiseen ytimeen. Turha tässä oli enää jäädä puhumaan joutavia, Kisaki oli varmasti jo matkalla hakemaan Juita, vaikka askeleet eivät vielä kantautuneetkaan Neron korviin. Jui pitäisi saada mahdollisimman nopeasti ulos tästä paikasta, jos hän vain tahtoisi vapaaksi.
”Mitä sinä tarkoitat tuolla?” vaaleatukkainen kysyi kummastuneena. Hän yritti nostaa päätään mutta sai tehtyä tuon pienen eleen vain vaivoin.
”Haluatko sinä pois täältä?”
”Haluan.”
”Tahdotko sinä elää taas vapaata elämää?”
”Olen haaveillut siitä koko vankeuteni ajan.”
”Sallitko sinä siinä tapauksessa antaa minun ojentaa auttavan käteni ja vetää sinut näistä pimeyden varjoista takaisin valoon, jossa elämä ei tee niin kipeää kuin täällä?”

Nero nousi takaisin jaloilleen ja ojensi kätensä kohti Juita, joka katsoi hämmästyneenä toisen elettä. Shiranai oli kuitenkin niin huonossa kunnossa lääkkeiden takia, ettei kyennyt heti nostamaan kättään kohtaamaan toisen käden lämpöä. Vaaleahiuksinen kuolematon sai taistella omia raajojaan vastaan saadakseen ne toimintakykyisiksi, kunnes käsi viimein kurottautui Neroa kohti. Vampyyri kuitenkin tarrasi toista ranteesta äkkinäisellä liikkeellä ja kiskaisi tämän yhtä nopeasti pystyyn, vaikka Juin irvistys kertoikin siitä, että liikkeet tekivät kipeää koko hänen ruumiilleen.

”Olen pahoillani, mutta meidän on nyt toimittava nopeasti”, tummatukkainen vastasi pahoittelevasti. ”Minusta tuntuu, että sinun tiedemiehesi on tulossa pikkuhiljaa takaisin tännepäin.”
”Minne sinä aiot viedä minut?” Jui kysyi saman tien.
”Sellaiseen paikkaan, jossa ei ainakaan ole hulluja tiedemiehiä”, toinen tokaisi entistä enemmän varuillaan. Hän todellakin alkoi jo kuulla askelia, jotka kopisivat jossain rakennuksen syövereissä. ”Pystytkö sinä kävelemään, Jui?”
”Minua kyllä heikottaa vielä jonkin verran…” vaaleampi vastasi hakien samalla tukea Neron olkapäästä. Vampyyri sai toden teolla pitää toista pystyssä. Jui oli vielä aivan liian heikossa kunnossa juostakseen henkensä edestä karkuun koko paikasta ja monta kilometriä vielä sen jälkeenkin, kun he olisivat päässeet rakennuksesta pois.

”Jospa minä kannan sinut?” vahvempi totesi ykskantaan, ja ennen kuin Jui sai sanottua mitään vastalauseeksi, hän tunsi nousevansa ilmaan. Tuota pikaa hän oli kokonaan Neron käsivarsilla, joita verhosi musta puvuntakin kangas. Se tuntui Juista oudolta, sillä hän ei ollut tuntenut tuon elegantin kankaan tuntoa ihollaan pitkään aikaan. Samalla häntä hävetti olla omissa rääsyissään, jotka olivat vuosien aikana kauhtuneet ja menettäneet väriään. Kisakilla kun ei mukamas ollut antaa koehenkilöilleen mitään uutta vaatekappaletta, vaikka tällä itsellään oli jatkuvasti uusia ja kalliita pukuja yllään. Puna kuitenkin levisi shiranain kasvoille, kun hän ymmärsi samalla kertaa olevansa aivan ventovieraan ihmisen sylissä kuin morsian konsanaan.
”Voin minä kävelläkin”, Jui sanoi Neron jo astellessa ovea kohti, jonka luokse ei onneksi ollut tullut heidän keskustelunsa aikana yhtäkään ylimääräistä henkilöä.
”Ei sinun tarvitse”, toinen vastasi kiireesti. ”Et paina juuri mitään, ja tämä pakoretki hoituu nopeammin, jos minä kannan sinut.”
”Voinko luottaa sinuun, kun sanot noin? Ettet oikeasti ole Kisakin uusi apuri, joka aikoo viedä minut hänen eteensä?”
”Voit luottaa minun käsiini vaikka henkesi, tosin henkesi onkin jo käsissäni. Jui, minä en kuulu Kisakin työvoimaan. Olen vain oman itseni herra, joka kulkee omia teitään ja sattui piipahtamaan pienellä visiitillä ollessaan tässä lähistöllä.”
Jui hymyili jälleen kerran.
”Sinä olet kummallinen tapaus, Nero. Mutta kaipa minä voin luottaa sinuun”, hän sanoi ottaessaan paremman otteen toisesta.

Nero lähti kantamuksineen liikkeelle. Hän asteli varovaisesti ulos vankilana toimineesta huoneesta ja katsomatta sivuilleen lähti suunnistamaan siihen suuntaan, josta oli aiemmin tullut. Vampyyri tutkaili pimeää, lasiseinäistä käytävää hyvin varuillaan, sanomatta Juille enää yhtään mitään.

Aika kului hiljaisena, ja pimennon peitossa se tuntui hidastuvan entisestään valppaana pysyttelevän vampyyrin ja vähitellen heikosta olotilastaan parantuvan shiranain etsiessä pakotietä Kisakin katalasta, hyvinkin sokkelomaiselta vaikuttavasta valtakunnasta. Kaksi kuolematonta kulki aikansa käytävillä vallitsevassa pimeydessä, kunnes Nerosta alkoi tuntua, että hän oli kulkenut harhaan alkuperäisestä suunnitelmastaan. Kuin seinät eivät olisikaan niin tuttuja kuin hän oli muistellut, kuin käytävän lattia olisi aivan erilainen kenkien kopinan alla. Mikä pahinta, lasiseinäiset käytävät taisivat yhdessä muodostaa kokonaisen huvipuiston peilitalomaisen labyrintin, josta ei hevin päästy ulos edes pimeässä näkevien silmien avulla.

Voi helvetti, Nero manasi tajutessaan sen ikävän tosiseikan, että hän oli joutunut pahemman kerran harhaan. Tällä kertaa hän oli yksin, kukaan lajitovereista ei ollut auttamassa häntä, eikä Juikaan varmaan osannut kulkea pimeässä löytääkseen reitin ulos ilman, että heidän pitäisi sytyttää valot päälle.
Ja missähän kummassa täällä muka edes olisi valokatkaisija? vampyyri sadatteli mielessään tähyillessään puolelta toiselle. Pakosta hän oli pysähtynyt niille sijoilleen ja saanut shiranainkin katsomaan häntä ihmetellen. Olisi siinäkin oikea pakosuunnitelma, jos valot tarvittaisiin. Se Kisaki on varmasti rakennuttanut tämän peilisalin juuri siksi, että varkaat ja muut kutsumattomat vieraat eivät pääsisi tekemään tihutöitään täällä niin helposti...

Nero pystyi kuvittelemaan mielessään, kuinka Kisakin romuttuneeseen valtakuntaan eksyneet pikkurikolliset tulisivat turhan etsintänsä seurauksena lopulta hulluiksi ja kuolisivat peilien keskelle nähden vain oman moninkertaisen kuvajaisensa viimeisenä näkynään. Ajatus puistatti vampyyriä, mutta hän pysyi kauhuskenaariosta huolimatta rauhallisena ja mietti hetken aikaa.

”Eksyimmekö me?” Jui kuiskasi hiljaisella äänellä.
”Tuleeko sinusta epätoivoinen, jos sanon niin käyneen?” toinen kysyi pieni sarkasmi omassa äänessään.
”Ei”, nuorempi vastasi rauhallisesti. ”Sanoisin, että meidän pitäisi mennä tästä vasemmalle. Kisakin peilit osaavat olla arveluttavia, mutta mennään vain vasemmalle tästä.”
”Miksi sinne?”
”Sitä kautta voisimme hyvinkin päästä karkuun.”
Nero mietti hetken aikaa Juin tarjoamaa ehdotusta. Vasen suunta kuulosti jokseenkin arveluttavalta, mutta jos he jäisivät kiinni jossakin vaiheessa, vampyyri pystyisi kyllä taistelemaan jokaista vastaantulijaa vastaan. Mutta vasen puoli... Nerosta tuntui, että sen päässä oli jotain tuntematonta, josta hänellä ei ollut aavistustakaan. Mies päätti kuitenkin luottaa toiseen vakuuttaakseen olevansa hyvällä asialla. Niin Juikin alkaisi luottaa häneen yhä enemmän, kuten kaikki muutkin Neron uhrit olivat ensin tehneet.

Kyllä he selviäisivät täältä hengissä ulos.

Kaksikko jatkoi matkaansa vasemmalle kääntyen, ja kuten Jui oli sanonut, se suunta oli ratkaiseva. Vasemmalla käytävä jatkui eteenpäin, ja pakenevat miehet saivat taas pakoretkensä punaisesta langasta kiinni. He kulkivat taas jonkin matkaa, kunnes Jui neuvoi heitä kääntymään vuorostaan oikealle. Hänen muistinsa alkoi palata turruttavasta olotilasta, joka oli vallinnut jo tarpeeksi kauan. Lääkkeiden vaikutus hupeni hetki hetkeltä kohti odotettua loppuaan, vaikka lopullinen päätepiste olikin vielä kaukana edessäpäin. Jui pystyi jo liikuttamaan sormiaan ja varpaitaan suhteellisen hyvin, mutta kokonaisen käden tai jalan liikuttaminen kävi vielä kankeasti. Nero ei huomioinut tätä kehitystä keskittyessään toistaiseksi tiiviisti siihen, mihin he olivat menossa.

Lopulta heitä vastaan tuli ovi. Sen Nero näki jo hyvän matkan päästä, niin ettei heidän onnekseen käynyt niin, että he olisivat epäonnisesti törmänneet tuohon esteeseen. Kun vampyyri kuunteli tarkasti, hän kuuli sen saman raksutuksen ja surinan, jonka hän oli kuullut tullessaan tuohon rakennukseen. Nyt nuo äänet kuuluivat paljon selkeämpinä ja lähempää. Ne toivat ikävästi mieleen sairaalan.
Sterilisoitujen hajujen voimakkuus tuntui pistelevänä tuoksuna nenässä, ja mikä yllättävintä, Nero haistoi joukoittain verta. Verta, joka oli säilötty johonkin metalliseen esineeseen. Hajujen erilaisuudesta päätellen verinäytteet edustivat eri veriryhmiä, mutta hienoinen tuoksu kertoi niiden kaikkien olevan erityisiä. Veret, joiden punaiset langat oli sullottu niin pieniksi keriksi, ettei niitä voinut seurata. Ja yllättävää kyllä, Nero haistoi Juinkin veren tuon oven läpi vahvana, lääkkeillä turrutettuna ja säilöttynä.

”Jui”, Nero sanoi hiljaa. ”Mitä tuon oven takana oikein on?”
”Laboratorio”, toinen vastasi yhtä hiljaa. ”Minua pidetään siellä joka päivä, ja kiitokseksi yhteistyöstäni Kisakin kanssa saan vain lamaantuneen ruumiin, johon hän on pistellyt useammin kuin kerran lääkeruiskeita.”
”Siksi sinä siis tuoksut nyt niin paljon lääkkeiltä...” vampyyri mutisi hiljaa itsekseen.
”Anteeksi?” Jui kysyi kummastuneena.
”Siksi sinä olet nyt niin heikossa kunnossa”, kuului nopea vastaus tummatukkaisemman suusta.
”Niin”, shiranai huokaisi. ”Ikävä kyllä lääkkeiden vaikutuksen täydelliseen loppumiseen kestää vielä kauan...”
”Se ei haittaa meitä”, Nero tokaisi ja kurotti kädellään ovenkahvaa kohti. ”Kuten ei tämä ovikaan pysty estelemään meitä.”

Jui ei ennättänyt kysymään, mitä toinen tarkoitti sanoillaan, kun Nero jo kiskaisi oven auki sellaisella voimalla, että vain väkivahva soturi olisi pystynyt siihen. Jui tosin tiesi, ettei Kisaki pitänyt kovin hyvää huolta tästä rakennuksesta, niin että se lahosi hiljalleen käsiin. Kenties myös oven saranat alkoivat taipua kulumisen tahtoon. Silti shiranaista tuntui oudolta, kuinka voimakas Nero osasikaan olla. Tämä heidän pakoretkensä kävisi pian jo helposti.

Nero havaitsi heidän saapuneen paikkaan, jota saattoi hyvällä syyllä kutsua hullun tiedemiehen laboratorioksi. Pimeyden vallitessakin hän näki päivänselvästi kaikki kalliit laitteet, joiden nimet olivat aivan liian monimutkaisia hänen suuhunsa. Veren haju tuntui entistä voimakkaampana, ja vampyyri näkikin pienten verentäyteisten putkiloiden lojuvan pöydällä pieneen telineeseen sijoitettuina. Lääkkeiden kemiallinen tuoksu tuntui oksettavalta, mutta Nero yritti olla välittämättä siitä. Hän ei ollut niitä vampyyrejä, jotka typeryydessään menivät imemään verta veltoista narkomaaneista.

Vampyyri ja shiranai kulkivat eteenpäin pimeydessä hiljaisuuden vallitessa. Nero näki, että kaukana suuren, salimaisen huoneen toisella puolella oli ovi, joka oli heidän ainoan pakotiensä. Mutta sitten yhtäkkiä, aivan liian myöhään, Nero haistoi huoneessa jonkun muunkin. Kummalliselta tuoksahtava veren haju kulkeutui hänen nenäänsä, ja vampyyri veti tuota veren tuoksua keuhkoihinsa muutaman syvän vedon, kunnes hän pysähtyi niille sijoilleen ja hänen silmänsä kapenivat viiruiksi. He eivät olleet laboratoriossa niin yksin kuin olivat aluksi luulleet.
”Miksi sinä pysähdyit, Nero?” Jui kysyi hiljaa, kun hän samalla tunsi Neron otteen hänestä tiukentuvan. Hänellä itselläänkin alkoi toisen eleiden seurauksena olla pahat aavistukset tilanteesta.
”Sitä samaa minäkin voisin kysyä häneltä”, tunteeton ääni vastasi pakenevien takaa.

Juin niskakarvat nousivat pystyyn saman tien, kun hän kuuli tuon tutun äänen, jonka hän oli jo ehtinyt toivoa unohtavansa pian lopullisesti. Mutta ei, vieläkin hänen piti kuunnella tuon tyynen mutta samalla niin arveluttavan äänen ikävää kaikua, joka ennusti raivoa ja ennakoi kaaosta pelkillä sanoilla.
Valot syttyivät, ja sekunnissa kamala laboratorio kylpi kirkkaudessa, joka valaisi joka ikisen nurkankin perinpohjaisesti tuolla surullisten tapahtumien näyttämöllä. Nyt jokainen lääketieteellinen laite näkyi uhkaavana ja kuolettavana, ja vitivalkoiset seinät lisäsivät hulluuden tunnelmaa. Paikka oli oikea kauhujen ja kuoleman pesäke.

Nero kääntyi Jui sylissään ympäri ja kohtasi tuiman, jäätävän murhanhimoisen katseen. Ovella seisoi punatukkainen, edelleen valkoiseen tiedemiehen takkiinsa pukeutunut Kisaki, joka tuijotti pakenijoita vihaansa hilliten. Tiedemiehellä oli toisessa kädessään muutama tyhjä putkilo, joista hän oli jo tyhjentänyt niihin säilötyn veren toiseen säiliöön. Neroa kuvotti tuon näyn näkeminen, sillä se toi hänen mieleensä jotain hyvin, hyvin ikävää.
”Mihinkäs sinä olit viemässä minun shiranaitani?” Kisaki kysyi hillityllä äänensävyllään samalla, kun otti yhden askeleen lähemmäs Neroa ja Juita. ”Ette suinkaan olleet aikeissa lähteä luotani hyvästelemättä minua?”

Kisaki katsahti Neroon uudemman kerran ja analysoi tunkeilijaa tieteessä harjaantuneilla silmillään. Hän näki jotain vallan erikoista miehen silmissä, jotka hehkuivat tavattoman taistelunhaluisesti ja ovelasti. Hampaitaan muukalainen ei paljastanut, mutta oven avaamiseen tarvitusta voimasta päätellen kyseessä ei ollut mikään tavallinen ihminen. Tiedemies punnitsi näitä ajatuksia mielessään ja pohti tarkkaan.

”Sinäpäs oletkin mielenkiintoinen olento”, punatukkainen totesi viimein. ”Oletko aivan tarkoituksella tullut hakemaan minun Juitani mukaasi? Nerohan sinun nimesi oli?”
”Minun asiani eivät kuulu sinulle”, vampyyri tuhahti. Häntä inhotti se tapa, jolla toinen katsoi häntä. Se oli niin läpitunkeva ja sai Juinkin hänen sylissään kavahtamaan kauhusta. ”Jos sinua ei haittaa, me jatkaisimme nyt pakoamme luotasi, sillä minä tulin tänne viedäkseni Juin parempaan paikkaan.”
”Ja mikähän tuo parempi paikka mahtaisi olla?” Kisaki uteli mukamas kiinnostuneena.
Nero puraisi huultaan kuin olisi miettinyt asioita hetken aikaa itsekseen, mutta oikeasti hän vain näytteli. Jos Kisaki oli yhtään perillä hänen todellisesta olemuksestaan, niin kyllä tämän pitäisi tietää, minne vampyyri aikoisi saaliinsa viedä. Cryptic Tokyoon. Sinne, missä vampyyrit elivät kuin tavalliset kansalaiset, omalla erikoisella tavallaan tosin. Sieltä Neroa tai Juita ei löydettäisi kovinkaan helposti. Jui varsinkaan ei osaisi ulos tuon kaupunginosan synkistä sokkeloista vaan olisi kokonaan vampyyripelastajansa armoilla.
”Anna kun arvaan, se ei kuulu minulle?” tiedemies jatkoi ivaavaan sävyyn. ”Niinpä tietenkin, sinun kaltaisesi ovat aina niin salaperäisiä omista asioistaan.”
”Ketkä sinun kaltaisesi?” Jui pisti väliin kohdistaen katseensa vuorostaan Neron kasvoihin. ”Mistä hän puhuu, Nero? Etkö sinä olekaan tullut tänne pelastamaan minua?”

”Olen”, toinen vastasi tyynesti. ”Tässä vain on sattunut muutama mutka matkaan, ja tiedemiehesi aiheuttaa koko ajan lisää hankaluuksia puheillaan. Hänen sanansa saavat minut suorastaan raivoihini.”
Sen pidemmittä puheitta Nero pudotti shiranain sylistään ja hyökkäsi eteenpäin. Jui huudahti pelon ja yllätyksen sekaisella äänellä ja jäi maahan makaamaan kyljelleen samaan aikaan, kun vampyyri säntäsi kuin raivopäinen tiikeri Kisakin kimppuun. Uhkaava huudahdus kaikui mahtavana laboratorion seinistä, kun Nero syöksyi pahaa-aavistamattoman tiedemiehen kimppuun ja kaatoi tämän lattialle. Vampyyri ei nähnyt edessään kuin valkoisen takin, joka kuvasti hänelle auktoriteettia, jota hän oli aikoinaan erehtynyt tottelemaan. Kisakin punainen tukka näytti jo valmiiksi veriseltä lammikolta, kun sen painoi kylmää kivilattiaa vasten. Punahiuksinen mies yritti huutaa ja panna vastaan, mutta Neron voimakkuus häneen nähden oli ylivoimainen. Kisakilla ei yksinkertaisesti ollut voimaa vastustaa petomaisen taistelijan raivoa, eikä hänellä ollut mukanaan edes rauhoittavia, jotta hän olisi voinut yllättää toisen ruiskeella.

”Nero!” Jui huusi kauempaa, kykenemättä liikkumaan, ikään kuin olisi haavoittunut pahemmankin kerran. ”Tule pois sieltä! Hän on vaarallinen!”
”Siinä tapauksessa hän kohtaa voittajansa”, vampyyri sähähti takaisin ja jatkoi uhkaajansa mukiloimista nostaen tämän nyt ylös lattialta yhdellä kädellä. ”Pakene sinä pois siitä, olet tielläni!”

Jui yritti liikkua, mutta hänen raajansa eivät totelleet häntä vieläkään. Hän makasi maassa kykenemättä siirtymään pois taistelijoiden tieltä, vaikkakin Nero paiskoi tällä hetkellä Kisakia pitkin seiniä. Kisakin huudot kaikuivat Juin korvissa, ja shiranain oli pakko myöntää, ettei hän ollut koskaan kuullut tiedemiehen olevan noin peloissaan. Kisaki oli todellakin kohdannut voittajansa Neron riepotellessa häntä kuin räsynukkea otteessaan.
”Jui! Liiku!” Nero huusi pelastettavalleen, kun hän huomasi toisen makaavan yhä samassa kohtaa kivilattialla. ”Mene nyt jo sinne ovelle! Kyllä minä tulen, kun saan ensin opetettua tälle miehelle tapoja!”
”Minä en pysty!” Jui huusi hädissään. ”Minä en pysty vieläkään liikkumaan kunnolla!”
”Pistä sitten raajasi tottelemaan sinua nyt!” kuului vastaus, ja sitten Nero käänsi katseensa takaisin Kisakiin, joka yritti kynsiä häntä kuin pahainenkin kissa. Nero päästikin toisen hetkeksi otteestaan, tosin vain heittääkseen punatukkaisen tämän omia laitteita päin niin että ryskyi. Kisaki huusi kivusta, kun hän lensi tekniikan edistysaskeleita vasten, mutta Nero ei tuntenut armoa tuota miestä kohtaan.

Shiranai kurotti kätensä eteenpäin tasaisella lattialla ja yritti raahata loppuruumistaan käsivarsiensa voimalla eteenpäin. Hän tuijotti vaaleansinisillä silmillään käsiään kuin olisi syytänyt kaiken toivonsa juuri niihin. Jui toivoi niin kovasti, että kykenisi pelastautumaan tuosta loukosta Neron kanssa. Hän tahtoi niin kovasti elää vapaana ja kaukana Kisakin laboratorion varjoista. Hän oli aikoinaan luvannut elää onnellisena vapautumisensa jälkeen, ja nyt hänen olisi pidettävä tuosta lupauksesta kiinni edes itsensä takia. Shiranai sulki silmänsä ja yritti uudestaan raahautua lattialla eteenpäin, kunnes hän yhtäkkiä sai jostain lisää voimaa. Jui tukeutui käsiinsä, ja kuin ihmeen kaupalla hän oli äkkiä kontillaan lattialla. Toivon pilkahtaessa silmissä hän sai itsensä hilattua pöytään nojautuneena seisomaan.

”Nero!” Jui huusi riemuissaan siitä, että oli kuin olikin päässyt pystyyn. ”Mennään!”

Nimeltä kutsuttu kääntyi katsomaan vaaleampaa, ja kyllä, Nero oli hyvillään siitä, että näki toisen seisovan vihdoinkin omilla jaloillaan. Vampyyri retuutti yhä Kisakia otteessaan, mutta ihmismiehestä ei enää todellakaan ollut vastusta yliluonnolliselle olennolle. Tiedemiehen suusta valui verta, sillä hänen huulensa oli halki. Vasenta silmää koristi kaunis mustelma, ja valkoinen takki oli riekaleina. Nero oli tehnyt toisesta selvää jälkeä. Kisaki ei pystyisi enää millään estämään vampyyriä ja shiranaita.

”Me tästä lähdemmekin”, Nero ilmoitti ystävällisesti Kisakille ja pudotti tämän vihdoinkin lattialle, koskematta toiseen enää uudestaan, vaikka Kisaki nosti heti kätensä puolustautuakseen uutta hyökkäystä vastaan. ”Heikko sinä olet sisimmässäsi, vaikka niin kovasti yrität vaikuttaa olevasi kaiken muun yläpuolella. Havittelet kuuta taivaalta, Kisaki, vaan sen herraa sinusta ei koskaan tule.”
Sen sanottuaan Nero käänsi selkänsä punatukkaiselle miehelle, joka ei ollut osannut aavistaakaan, kenen kanssa oli joutunut tekemisiin. Hänet oli yllätetty totaalisesti ja voitettu liian helposti, ja tätä seikkaa Kisaki piti hävettävänä. Että hänet oli päihitetty noin vaivattomasti! Säälittävää suoraan sanottuna. Vampyyri ei vaivautunut edes nostamaan päällystakkiaan lattialta, jonne hän oli sen taistelun tuoksinassa paiskannut, vaan antoi sen jäädä niille sijoilleen. Kyllä hän löytäisi itselleen uuden puvuntakin, eikä ulkona ollut niin kylmä, ettei siellä olisi voinut kulkea pelkkä kauluspaita päälläkin. Juille tosin pitäisi myös hankkia kokonaan uudet vaatteet...

Sanomatta shiranaille sanaakaan vampyyri otti tämän taas syliinsä kantaakseen toisen pois tuosta kamalasta paikasta. Laboratorion ovi totteli tälläkin kertaa Neroa kuin alistunut kotieläin, kun vampyyri koski ovenkahvaan. Kisaki jäi makaamaan niille sijoilleen ja katsomaan, kuinka nuo kaksi miestä lähtivät hänen luotaan taakseen vilkaisematta, jättäen tiedemiehen selviytymään yksin vammoistaan kirkkaiden valojen alla.

”En kyllä ymmärrä, miksi sinä lähdet tuon paskiaisen matkaan noin helposti, Jui!” Kisaki huusi pakenijoiden perään vähiin käyneillä voimillaan. ”En voi ymmärtää, kuinka helposti sinut voikaan vietellä ja käännyttää minua vastaan! Toivottavasti muutat vielä mielesi ja palaat luokseni sieltä, minne ikinä menetkään!”

Jui ei vilkaissutkaan Kisakin suuntaan vaan tiukensi vain otettaan Nerosta, joka ei viitsinyt sulkea edes ulko-ovea takanaan, kun he pääsivät pienelle sisäpihalle. He jättivät Kisakin lopullisesti taakseen, kulkivat verkkoaidan rajaaman pienen pihan poikki ja avasivat lukitun portin, jonka takana odotti vihdoin vapaa tie muuhun kaupunkiin tästä nykyajan kalmanlehdosta. Nero havaitsi heidän olevan aivan toisella puolella koko rakennusta kuin mistä hän itse oli ensin mennyt sisään, mutta se ei enää haitannut. He olivat päässeet ulos tuosta rakennuksesta, ja nyt heidän edessään aukeni aamuöinen Tokio, joka kutsui heitä luokseen.

~*~

Heikko tuulahdus kävi läpi kapean, roskaisen kadun, joka oli niin viheliäinen, ettei kukaan ollut vaivautunut antamaan sille edes nimeä. Ilmassa leijuva voimakas virtsan haju heikkeni ilmavirran ansiosta ohikiitäväksi hetkeksi mutta palasi tuulahduksen mentyä ohi yhtä pistävänä kuin ennenkin. Lähellä sijaitsevan rähjäisen kapakan asiakaskunta oli vuosien saatossa pitänyt huolen siitä, että vanhan virtsan haju oli pinttynyt monin paikoin halkeilleeseen asfalttiin niin tiukasti, ettei se luultavasti lähtisi enää pois, vaikka joku omistaisi koko elämänsä kadun hinkkaamiseen puhtaaksi.

Aoi ei antanut iljettävän hajun häiritä itseään. Hän oli jo vuosia sitten turtunut kaikenlaisten eritteiden hajulle siinä määrin, että osasi tarvittaessa sulkea epämiellyttävät aistimukset mielestään lähes täysin. Hänen ammatissaan toimivan ihmisen oli yksinkertaisesti pakko sopeutua kaikkeen mahdolliseen, mikäli tahtoi menestyä – tai edes säilyttää henkensä. Palkkamurhaajana toimiminen ei ollut mitään siistiä ja vaaratonta sisätyötä. Asiansa osaava tappaja tienasi kuitenkin niin hyvin, että pienet epämukavuudet kannatti Aoin mielestä sietää.

Kadun toisesta päästä alkoi kuulua vaimeaa askelten ääntä. Ylitsepursuavien roskatynnyrien luona piilotteleva Aoi kurkisti varovasti äänen suuntaan ja totesi riemukseen, että hänen odotuksensa oli päättynyt: tulija oli kuin olikin hänen kohteensa. Julmasti virnistäen mustahiuksinen mies vetäytyi syvemmälle varjoihin ja liu’utti pitkän veitsen äänettömästi esiin reittään vasten olevasta tupesta. Hänellä oli toki mukanaan myös tappavan tehokas käsiase, mutta sen laukaisemisesta kuuluva ääni saattaisi houkutella paikalle turhaa yleisöä, ja näillä kulmilla oli yleensä parempi olla vetämättä ylimääräistä huomiota puoleensa. Niinpä Aoi oli päätynyt huolella teroitetulla veitsellä suoritettavaan hiljaiseen tappoon.

Palkkamurhaaja kuulosteli tarkasti lähestyvien askelten rytmiä ja havaitsi sen aavistuksen epäsäännölliseksi. Hänen kohteensa oli siis sen verran humalassa, ettei kyennyt hallitsemaan liikkeitään täydellisesti. Aoin virne leveni entisestään. Hänen tehtävästään tulisi melkein liian helppo. Toisella miehellä oli tietysti jonkinlainen tuliase mukanaan, luultavasti melko samantapainen kuin hänellä itsellään, mutta tuo seikka ei liiemmin huolettanut Aoita. Hänellä ei nimittäin ollut aikomustakaan antaa uhrilleen aikaa edes harkita aseen vetämistä esiin.

Humaltunut mies lähestyi pahaa aavistamatta askel askeleelta omaa kuolemaansa. Aiemminkin väkivaltaa todistanutta katua valaisi vain kaksi kelmeää betoniseinään kiinnitettyä lamppua, jotka jättivät suosiolla suurimman osan kadusta petollisten varjojen valtakunnaksi. Roskapönttöjen luona varjot olivat kaikkein syvimmillään, ja Aoi maastoutui niihin täydellisesti synninmustine vaatteineen. Palkkatappajan kohteella ei siis ollut pienintäkään mahdollisuutta havaita uhkaavaa vaaraa ajoissa.

Tuskin havaittavasti hoippuvan miehen ehdittyä astua kahden askeleen verran piilopaikan ohi Aoi päätti, että oli oikea aika toimia. Hetkeäkään epäröimättä mustahiuksinen hyppäsi takaapäin kohteensa kimppuun, läimäisi oikean kätensä tämän suun eteen ja veti yhdellä pitkällä, sulavalla, silmää nopeammalla liikkeellä uhrinsa kaulavaltimon auki. Avoimesta valtimosta alkoi välittömästi tulvia kirkuvanpunaista verta, jota sydän yritti epätoivoisesti pumpata kohti sitä kaipaavia aivoja. Kuolettavaan otteeseen suljettu mies nytkähti refleksinomaisesti ja päästi veren täyttämästä kurkustaan epämääräisen äännähdyksen, joka kuitenkin tukahtui suuta peittävään kämmeneen.

”Terveisiä Inagawa-samalta”, Aoi kuiskasi häijysti kuolevan miehen korvaan, ennen kuin päästi uhrinsa valahtamaan saastaiselle asfaltille. Oyabuninsa pettänyt mies haroi voimattomasti verestä liukasta kaulaansa ja tuijotti murhaajaansa kauhusta laajennein silmin. Aoista toisen järkytys oli huvittavaa. Olisihan miehen pitänyt tietää, ettei selviäisi rangaistuksetta teostaan. Yakuza-johtajien kädet olivat niin pitkät, etteivät petturit päässeet niiltä karkuun edes pakenemalla suurkaupungin pimeyden hallitsemiin syövereihin. Aina löytyi joku, joka oli tarpeeksi suuresta summasta valmis tuomaan petollisen jäsenen pään klaanin johtajalle.

Petturi vääntelehti vielä joitakin kymmeniä sekunteja tuskissaan maassa, ennen kuin joutui antautumaan kuoleman jääkylmään, armottomaan syliin. Aoi katseli hetken verran välinpitämättömin silmin kuluneelle asfaltille yhä valuvaa elämännestettä, joka oli jo ehtinyt muodostaa suuren, tumman lammikon menehtyneen miehen pään tienoille. Sitten palkkatappaja potkaisi uhriaan napakasti kylkeen varmistaakseen, että tämä oli todella kuollut. Muutaman sekunnin kuluttua hän potkaisi vielä toistamiseen, tällä kertaa ihan vain omaksi huvikseen. Kummallakin kerralla ruumis vavahti vetelästi potkun voimasta.

Tyytyväisesti hymyillen Aoi kaivoi esiin mustan liinan, johon hän pyyhki huolellisesti ensin kätensä ja sitten pitkän veitsensä, ennen kuin palautti teräaseen yksinkertaiseen nahkatuppeen ja liinan takkinsa taskuun. Sen tehtyään mustahiuksinen kyykistyi kuolleen miehen viereen ja alkoi pienintäkään inhoa tuntematta penkoa tämän taskuja. Vasemmanpuoleisesta ulkotakin taskusta hän löysi etsimänsä. Huolettomalla eleellä Aoi työnsi uhrilleen kuuluneen lompakon oman takkinsa sisätaskuun. Hän tarvitsisi lompakkoa myöhemmin todisteeksi siitä, että oli todella suorittanut hänelle annetun tehtävän aina kalmanhajuiseen loppuun asti, jolloin hänelle maksettaisiin loppuosa taposta luvatusta palkkiosta.

Saatuaan vainajalta kaiken haluamansa Aoi potkaisi ruumista vielä kerran halveksivasti, ennen kuin kääntyi ympäri ja lähti ripein askelin poispäin surmapaikalta. Hän ei juuri pelännyt tulevansa nähdyksi uhrinsa lähettyvillä, sillä kukaan täkäläinen ei ollut tarpeeksi kiinnostunut oikeuden toteutumisesta ottaakseen yhteyttä viranomaisiin. Ja vaikka joku olisi ollutkin, ei moisesta olisi ollut mitään apua, sillä poliisi ei ollut operoinut tässä osassa Tokiota enää moneen vuoteen. Ei, todellisuudessa syy, jonka vuoksi Aoi ei tahtonut viipyä liian pitkään ruumiin luona, oli se, että tuoreen veren haju saattaisi houkutella paikalla pelkkiä elämäntapajuoppoja ja narkomaaneja huomattavasti vaarallisempia olentoja. Tokion syrjäseudut toimivat kotipaikkana kaikille niille, joita järjestäytynyt yhteiskunta ei tahtonut nähdä silmissään, ja osa tuosta väestä oli sellaista, jota edes ammattitappaja ei ollut erityisen halukas kohtaamaan.

Aoi oli ehtinyt vasta muutaman kurjan, lialta ja jätteiltä lemuavan kadun päähän murhapaikasta, kun hän tunsi matkapuhelimensa alkavan väristä ääneti oikeassa housuntaskussa. Tympääntyneesti tuhahtaen palkkamurhaaja onki pitkälle kehitetyn 5G-puhelimensa esiin ja nosti sen korvalleen samalla, kun jatkoi kävelyään. ”Aoi.”

”Kisaki täällä. Muistat varmaan minut?” viileä ääni tiedusteli linjan toisesta päästä.

Aoi kohotti yllättyneenä kulmiaan kuullessaan tutun äänen mutta ei antanut vauhtinsa hidastua. Hän oli olettanut soittajan olevan joku Inagawan alainen, joka tiedustelisi häneltä ylempänsä puolesta, joko petturi oli päässyt hengestään. Yakuza-johtajat osasivat ajoittain olla miltei lapsellisen kärsimättömiä. Jos tappaminen todella olisi ollut niin vaivatonta kuin nämä tuntuivat kuvittelevan, ammattitappajia tuskin olisi tarvittu lainkaan.

”Muistan”, Aoi vastasi matalalla äänellä. ”Mitä tahdot?”
Kisaki naurahti. ”Suoraan asiaan, kuten aina. Mutta ehkä se on tässä tapauksessa parasta. Minulla on sinulle tehtävä.”
”Millainen tehtävä?”
”Minulta on viety jotakin sellaista, minkä tahdon takaisin. Luonnollisesti haluan myös kostaa sille, joka vei sen minulta”, Kisaki vastasi sulavasti. Tiedemiehen sanojen takaa saattoi kuitenkin kuulla vaivoin hillityn raivon, mikä kieli siitä, ettei toinen todellisuudessa ollut aivan niin tyyni kuin olisi halunnut uskotella.

”Entä onko sinulla varaa palkkiooni? Muistanet, etten työskentele nälkäpalkalla”, Aoi kysäisi viileästi.
”Maksan osan palkkiostasi käteisenä. Loput ajattelin suorittaa eräänlaisena vaihtona, josta me molemmat hyödymme.”
”Ja minkähänlaisesta vaihdosta mahtaa olla kysymys?”
”Satun omistamaan ainutlaatuisen aseen, jonka luulen kiinnostavan sinua suuresti. Jos suoritat antamani tehtävän, kyseinen ase on sinun.”
Aoi nyökkäsi hitaasti punnitessaan tarjousta mielessään. ”Ymmärrän.”

”Keskustelisin mielelläni tehtävän yksityiskohdista sekä palkkiosta tarkemmin laboratoriossani”, Kisaki ilmoitti joitakin sekunteja kestäneen hiljaisuuden jälkeen.
”Selvä. Tulen käymään luonasi huomenna iltapäivästä.”
”Näemme siis silloin”, tiedemies totesi, ennen kuin katkaisi puhelun ja jätti Aoin arvailemaan tulevan tehtävän sisältöä sekä salaperäisen aseen laatua.

~*~

Jui pyöritteli kokeilevasti käsivarttaan ja totesi liikkeen onnistuvan ongelmitta. Seuraavaksi hän koukisteli sormiaan ja otti niillä rispaantuneesta paidanhihastaan kiinni saadakseen selville, oliko myös hienomotoriikka palautunut ennalleen. Vaikutti olevan, sillä ote kankaasta oli luja ja varma. Ilmeisesti voimakkaan lääkityksen lamaava vaikutus oli viimein hellittänyt niin paljon, että shiranai alkoi taas olla omien lihastensa herra.

”Nero?” Jui lausahti hiljaa.
”Niin?”
”Voit laskea minut alas. Luulen, että pystyn jo kävelemään itse.”

Nero totteli mitään sanomatta. Päästyään omien jalkojensa varaan Jui venytteli varovaisesti jäseniään, ennen kuin uskaltautui ottamaan muutaman kokeilevan askeleen eteenpäin. Riemukseen hän totesi kävelyn onnistuvan hyvin. Toki liikkeisiin piti keskittyä hiukan tavallista enemmän, jottei tulisi kompuroitua ja kaaduttua, mutta nyt hän sentään saattoi jatkaa matkaa omin jaloin. Se oli varmaan Nerollekin helpotus, sillä hänen kantamisensa sylissä useiden kilometrien verran oli epäilemättä käynyt toisen miehen voimille, vaikkei hän niin kovin paljoa painanutkaan.

Huomattuaan shiranain todella pystyvän kävelemään omin avuin Nero kääntyi menosuuntaan päin ja lähti jatkamaan matkaa pitkin katulamppujen kituliaasti valaisemaa kujaa. Jui seurasi pelastajaansa aivan tämän kannoilla ja yritti parhaansa mukaan sulkea oksennuksen, virtsan ja ruuantähteiden muodostaman löyhkän pois tajunnastaan. Vaaleahiuksisesta tuntui, että hän alkoi ymmärtää, miksi Nero piti tätä seutua niin hyvänä turvapaikkana. Vaikka Jui olikin ennen Kisakin vangiksi joutumistaan majaillut syrjäisessä korttelissa, hän ei ollut tottunut aivan näin surkeaan hygieniatasoon. Hänen oli suoraan sanottuna vaikea käsittää, miten kukaan suostui asumaan tällaisessa ympäristössä vuodesta toiseen. Olettavasti täkäläisillä ei kuitenkaan ollut mitään muuta vaihtoehtoa.

Nero kulki eteenpäin varmoin askelin, jotka kertoivat tämän olevan tottunut liikkumaan näillä kurjuuden ja saastan hallitsemilla kaduilla ja kujilla. Jui ei voinut olla pohtimatta, miksi toinen oli joutunut tutustumaan tällaiseen seutuun. Nero ei siisteine vaatteineen vaikuttunut tippaakaan alkoholistilta tai narkomaanilta. Tarkoittiko se sitten, että tämä oli hengenvaarallinen rikollinen, joka pakoili lain kouraa Tokion huonomaineisimmilla alueilla? Ajatus puistatti shiranaita, joten hän karkotti sen välittömästi mielensä perukoille ja päätti koettaa olla pohtimatta liikaa pelastajansa salaperäistä taustaa.

Nyt oli sitä paitsi jo liian myöhäistä ruveta epäröimään. Muutama tunti sitten vankihuoneessaan Jui oli päättänyt luottaa Neroon, ja vaikka tuo päätös oli syntynyt hätäisesti, hän aikoi pysyä siinä, kunnes toinen tekisi jotakin sellaista, mikä pakottaisi hänet harkitsemaan luottamustaan uudemman kerran. Tähän mennessä tummahiuksinen ei ollut antanut minkäänlaisia syitä epäluottamukseen vaan oli päinvastoin pitänyt sanansa ja pelastanut hänet Kisakin kynsistä. Tiedemiehen heidän peräänsä huutamat Neroa koskevat sanat olivat tosin kuulostaneet hieman pahaenteisiltä, mutta Jui ei ollut niin tyhmä, että olisi luottanut niihin sokeasti. Todennäköisesti Kisaki oli vain karjaissut joukon valheita saadakseen hänet jäämään luokseen, jotta voisi jatkaa inhottavia kokeitaan hänellä.

Mutta vaikka Jui kuinka yritti vakuutella itselleen, että saattoi luottaa Neroon täysin, hän ei kuitenkaan voinut kieltää, ettei toisessa olisi ollut muutamia outoja piirteitä. Ensinnäkin Nero vaikutti miltei epäinhimillisen voimakkaalta. Siinä vaivattomuudessa, jolla tämä oli kiskaissut laboratorioon johtavan painavan oven auki ja riepotellut Kisakia pitkin valkoseinäistä salia, oli ollut jotakin kummallista, ellei peräti luonnotonta. Toisekseen pidemmän olemuksessa oli ohikiitävän hetken ajan näkynyt jotakin pelottavan petomaista tämän kamppaillessa lattialla nopeasti alakynteen jääneen tiedemiehen kanssa. Neron tummissa silmissä oli käynyt melkein nälkäinen pilkahdus, ja suussa oli välähtänyt jotakin valkoista ja tikarimaista tämän paljastaessa hampaansa vastustajalleen. Aivan kuin ihmisyys olisi ollut toiselle vain jonkinlainen valepuku, joka oli taistelutilanteessa päässyt valahtamaan muutamaksi sekunniksi osittain sivuun…

Jui tajusi äkisti, kuinka järjettömään suuntaan oli päästänyt mietteensä lipumaan, ja pudisti pienesti päätään kuin nuhdellakseen itseään. Olisi parempi olla ajattelematta asiaa, jos sen pohtiminen johti noin naurettaviin epäilyihin. Luultavasti hän oli sitä paitsi kuvitellut koko jutun. Taistelutilanne oli ollut kovin pelottava, eikä kukaan pystynyt varmuudella kertomaan, mitä temppuja Kisakin huolettomasti annostelemat lääkeaineet mielelle tekivät. Ties vaikka Neroon liittyvät epämääräiset näyt olisivat olleet pelkkiä voimakkaiden lääkkeiden synnyttämiä hallusinaatioita.

Huomattuaan jääneensä pohdintojensa vuoksi muutaman metrin pelastajastaan jälkeen Jui kipaisi välimatkan kiireen vilkkaa umpeen. Neron Cryptic Tokyoksi kutsuma seutu vaikutti kaikkea muuta kuin turvalliselta, vaikkei mitään muutamaa kadunvarteen sammunutta juoppoa ja paria provosoivasti pukeutunutta prostituoitua pahempaa ollutkaan vielä tullut vastaan. Toinen toistaan kehnommin valaistut kadut ja kujat muodostivat yhdessä rähjäisten rakennusten kanssa labyrinttimäisen verkoston, johon seutua tuntemattoman shiranain olisi liiankin helppoa eksyä. Sitä paitsi tuon verkoston yötä mustemmissa syövereissä saattoi piillä aivan mitä tahansa luurangonlaihoista heroinisteista psykopaattisiin sarjamurhaajiin. Jui näkikin parhaaksi pysytellä niin lähellä pelastajaansa kuin vain suinkin mahdollista. Nero oli nyt hänen ainoa turvansa Cryptic Tokyon toistaiseksi tuntemattomia kauhuja vastaan.



A.N.2
Sori Avalyn, mä halusin pitää Neron tuollaisena kuin se on. :( Paiskoohan Edward Cullenkin heeboja ympäri seiniä, niin miksei Nerokin (håhåhåå, go Nero! <3). Ihan vähän vain, muuten vampyyriherramma on ihan kiltisti. >;)
Viimeksi muokannut shy-rebel päivämäärä Pe Kesä 17, 2011 10:07 am, muokattu yhteensä 1 kerran
また夢で思い出す, ここから君だけ消え去り...

Galileo Galilei - Oh, Oh

    2 tykkää.
Avatar
shy-rebel
Vuoden double
 
Viestit: 529
Liittynyt: Ma Syys 29, 2008 6:25 pm
Paikkakunta: far away from you

Re: Immortal Blood (Nero/Jui, multifandom, K-18, AU, pro+2/1

ViestiKirjoittaja Cherries_ » La Kesä 11, 2011 11:20 am

Hei. Päätin nyt taas tulla tähän jonkin laista palautetta kirjottelemaan :D nyt vain vähän ärsyttää, kun joudun kirjoittamaan tämän alusta uudelleen pikku-siskon onnistuttua sotkemaan kaikki ._.

No niin, tämän toisen osan aikana huomasin kirjoituksissanne joitain pieniä eroja, joista ei nyt sen enempää, syynä se etten osaisi selittää mitään.
Itse teksti oli nyt jotenkin toiminnallisempaa, kun ei keskitytty taustojen kaiveluun, jonka takia asioiden sisäistäminen kävi helpommin. Se sai tekstin vaikuttamaan ehkä himan aiempaa lukua lyhyemmältä, joka toisaalta johtui vain siitä, että lukeminen edistyi nopeammin, eikä keskittyminen herpaantunut miettiessä liikaa kokonaisuutta. Ja tuskin niitä taustojakaan tarvitsi enää paljoa selvitellä, sillä prologin ja ensimmäisen luvun aikan olennaiset asiat tulivat hyvin esiin, joten nyt tapahtumien hetkeen keskittyminen oli parempi.

Positiivisena yllätyksenä tuli, ettei Juin ja Neron ensi tapaaminen ollut mikään hysteerinen ja että Nero ei kiskonut aiemmin mainittua pakolla mukaansa, ja sai sen vaikuttamaan siltä että Juilla oli omaakin päätösvaltaa asiassa, kun toisaalta jos Jui ei olisi suostunut lähtemään mukaan kiltisti, olisi voinut kuvitella että Nero olisi todellakin vienyt toisen pakolla, niin kuin ensimmäisessä osassa ajatuksista ilmeni.
Toisena tuli se, että siinä vaiheessa, kun Nero ja Jui pakenivat laboratoriosta tuntui, että monenkirjava pakokävi liiankin helposti. Silloin ensimmäinen ajatus oli, että Kisakin tulisi vielä sotkemaan jotain ja eipä siinä pitkään mennytkään, kun soitettiin jo Aoille.

Henkilöistä sen verran, että Nero ei vaikuttanut enää yhtä maseentuneelta taikka negatiivisesti suhtautuvalta, jonka liitin siihen, että herran uskoi haudan näkyvän kauempana, kuin viimeksi.
Juikin oli pirteämmän oloinen, tai no ei ehkä pirteän vaan ennemminkin luottavaisempi, sekä ei enää niin heikko, ainakaan henkisesti. Se oli siinä mielessä hyvä, sillä mitä ihmettä Nero olisi tehnyt jos toinen ei itse edes auttanut mitään asiaa ollenkaan, ehkä se olisi siinä vaiheessa sitten ollutkin sitä pakottamista.
Siinä mielessä pidin Kisakista, koska se ei jättänyt rooliaan hävittyäänkään, vaan yritti itsepäisesti saada Juin jäämään laboratorion koe-eläimeksi, vaikka toisaalta kukaan tuskin voisi edes kuvitella jonkun jäävän ihmisen, joka on satuttanut itseään sekä ystäviiän, luokse. Joten uskoisin ettei Jui enää palaisi takaisin ainakaan vapaaehtoisesti, vaikka nyt voisi kuvitella Aoin tuovan Juin takaisin, tai ainakin yrittävän.
Aoi kuitenkin vaikutti aluksi aika neutraalilta ja mitään sanomattomalta, sillä (ainakaan minun aivoilla) sen ajatuksista oli vaikea saada mitään tuntemuksia irti. Asia kuitenkin muuttui tekstin edetessä hieman, ja viimeistään siinä vaiheessa kun mies oli murhattu omaan mieleeni Aoi jäi niinsanottuna kylmäverisenä tappajana, syynä se etten huomannut minkään näköistä katumusta tai myötätuntoa. No hyvä näin, sillä palkkamurhaaja, joka suree uhrien puolesta olisi hieman kaukaahaettua ja sellaisen ihmisen kuvittelu ammattiin voisi olla vaikeaa.

Nyt tästä kommentoimisesta ei tule enää mitään, joten jätän tämän tähän ennen kuin aloitan selittämään jotain omiania. Jatkoa kuitenkin jään odottelemaan 8>

Kiitän.
All love and sadness melt in my heart~

    2 tykkää.
Avatar
Cherries_
Bändäri
 
Viestit: 35
Liittynyt: Pe Touko 27, 2011 1:47 pm

Re: Immortal Blood (Nero/Jui, multifandom, K-18, AU, pro+2/1

ViestiKirjoittaja Aysha » Pe Kesä 24, 2011 12:49 am

Tiesittekö, että vuorokaudessa on aivan liian vähän tunteja tai sitten minulla on aivan liikaa tekemistä?

Pakko sanoa tähän alkuun, että mikä tahansa grilliruoka menee, kun siihen laittaa pikkaisen ketsuppia ja majoneesia - eli maistutte viimeistään sitten todella hyville XP

Älkää nyt ottako mitään paineita siitä, että minä luen tätä. Olenhan minä ylpeä Pintaa syvemmällä-ficistäni ja iloinen kehuista, mutta ei se niin erikoinen todellisuudessa ole. Sitä paitsi en sinänsä lähtisi näitä vertaamaan toisiinsa, koska minulla ei ole shinaraita ja tämä tarina sijoittuu ihan kunnolla tulevaisuuteen (kuten Yön lapset tarinani, mutta siitä ei puhuta), kun taas Pintaa syvemmällä sijoittui historiaan.
Kuten sanoin siis, älkää stressatko - kuvitelkaa, että joku kaheli lukee tuotoksianne eikä se hirveän väärin olisikaan XD

Vai vastaan eniten vampyyriä? Voi kiitos kehuista ja vertauksesta Tetsuun, mutta sanotaanko näin, että se nähdään myöhemmin.

Voisin muuten huomauttaa, että Asagi oli Kisakin kanssa samassa bändissä ja oli (yllätys yllätys), vokalisti ja Ruiza oli samaan aikaan kitaristina samaisessa bändissä. En sitten tiedä, kuuluiko Syndrome koskaan Undercodeen eräästä herrasta huolimatta.
No, ehkä ihan hyvä, ettei kumpikaan ole tässä - ties mitä kaameuksia pikkuisille voisi tapahtua o.o

No niin, voisin sitten mennä uusimpaan lukuun, ennen kuin alan höpistä ihan kunnolla kaikkea asiaan kuulumatonta. Alkaa vain hiukan pelottaa, että joko Avalyn tai sitten te kumpikin alatte pitää minua fiksumpana kuin oikeasti olen vain siksi, että olen kiinnittänyt muutamaan asiaan hiukan enemmän huomiota…

Joka tapauksessa, uusi luku!

Aloitetaan perinteisesti siitä, etten löytänyt suoranaisia kirjoitusvirheitä tai muita näppäilyvirheitä. Jotain kuitenkin huomasin ja se sai minut katsomaan alkua aika hämmentyneenä.

1. luku
… ja huoneen lattialla olleella patjalla maannut olento hätkähti pelästyneenä pystyyn ja havahtui ajatuksistaan kohtaamaan vieraan miehen katseen.

2. luku
Hän vain tuijotti lattialla makaavaa kalpeaa, ihmismäistä hahmoa, jonka tukka oli menettänyt kiiltonsa vankeudessa ja jonka taivaansinisistä silmistä oli kadonnut eloisan hehku.

Ei ehkä niin iso juttu sinänsä, mutta ensimmäisestä luvusta ainakin itse sain sellaisen kuvan, että Jui nousi ensimmäisen luvun lopussa pystyyn ja nyt toisessa luvussa sanotaankin, että hän makasi yhä maassa. Ei sillä, kyllähän se pystyyn hätkähtäminen olisi voinut tarkoittaa sitäkin, että kohosi makuuasennossa hiukan enemmän pystyyn (niin kuin käsiensä varaan, mutta Juin tila 2. luvun alussa ei sovi siihenkään). Siksi lähinnä tästä huomautan, koska asia jäi vaivaamaan ainakin minua.
(Ja jos olisin oikein pikkutarkka, ihmettelisin, minne se patja jäi/missä välissä Jui siellä lattialla alkoi makoilla, mutta enpä jaksa piitata siitä - olin jo riittävän pikkutarkka)

Enempää “valittamista” ei sitten löydykään, eli voidaan mennä ihan toisiin asioihin.
Tällä kertaa en kuitenkaan ala käydä läpi kirjoitustyyliä, kuvailua tai muuta sellaista, mitä käsittelin ensimmäisessä kommentissa (eli turha edes odottaa kovin pitkää kommenttia!). Seuraavan kerran tulen niistä kommentoimaan ihan viimeisen luvun jälkeen ja mahdollisesti välissä, jos jotain mielestäni hälyttävää tavalla tai toisella on ilmennyt. Keskityn siis nyt ihan luvun tapahtumiin, hahmoihin sekä pieniin asioihin, mitkä nyt nousevat mieleen toisella lukukerralla.

Niin, minä tosiaan luin tämän heti, kun huomasin luvun ilmestyneen (taisi olla saman vuorokauden aikana), mutta elämä on selvästi sitä mieltä, että kommentoiminen on yliarvostettua - te taidatte olla vahvasti eri mieltä?
Toivottavasti saan tästä kuitenkin jotain fiksua aikaiseksi, vaikkei siltä tunnukaan.

Mielestäni oli sinänsä jännä, ettei Jui tajunnut, että Nero on vampyyri. Joko se johtuu siitä, ettei Jui ole koskaan tavannut eläessään vampyyriä tai sitten shinarait eivät ilmeisesti pysty samalla tavalla “erottamaan” rotuja toisistaan, kuten vampyyrit pystyvät vainunsa avulla. Sinänsä, vaikka tämä oli heidän ensikohtaamisensa, en näe sitä ainoana. Tässä oli mielestäni nimenomaan Juin ja Neron kohtaaminen, mutta uskoisin, että seuraavassa tai sitä seuraavassa luvussa tulee sitten ihan vampyyrin ja shinarain tapaaminen, kun Juille selviää, mikä Nero oikeastaan on.

Minusta oli ihan hyvä, ettei Nero vain syöksynyt juomaan Juin verta (tarinahan olisi muuten loppunut siihen, ainakin Juin kohdalta, mutta myös alkutietojen perusteella). Minusta koko kohtaus, kun Zero käveli nojaamaan seinään ja juttelemaan Juin kanssa, oli hyvin elokuvamainen. Jotenkin koko pätkä vain välittyi täydellisenä mieleeni - siis jopa nuo kuvat, jotka teillä on tuolla alussa, tulivat ihan kunnolla mieleen. Minusta Juin ja Neron keskustelukin oli hyvin luonnollinen, tai ainakin uskoisin itse sanovani jotain vastaavaa, jos olisin jommankumman tilalla ja minulla olisi samat tavoitteet.
Sinänsä, ehkä Jui mielestäni oli hiukan liiankin luottavainen. Ymmärsin kyllä, että hän oli helpottunut nähdessään jonkun muun Kisakin sijaan, mutta itse ainakin olisin epäillyt Neron olevan Kisakin kätyri, vaikka sisääntulo ei olisikaan ihan siihen sopinut. Ehkä sekin on taas Juin viattomuutta, ettei hän kykene helposti kuvittelemaan toisista sitä pahinta - tuskin edes Kisakin kohdalla alkuun. Toisaalta, kyllä minäkin tarrautuisin mihin tahansa oljenkorteen, jonka avulla voisin päästä eroon eniten vihaamastani ihmisestä ja päästä pois kokemastani helvetistä. Eli Jui toimi hyvin hahmoonsa ja tilanteeseensa nähden, mutta jokin minussa katsoo häntä yhä tiukasti. Ehkä minä olisin vain kaivannut enemmän epäröintiä tai muuta epäilyä Neroa kohtaan.
Nero taas… Ei hemmetti, minulle tuli sellainen tunne, kuin hän olisi Juita katsoessaan miettinyt loputonta lääkevarastoa XD Siis, sinänsä mietin, että kuinka nopeasti Nero aikoo purra Juita ja koska hän ilmaisi ensimmäisessä luvussa ja muuten aikovansa pitää tämän, uskoisin Neron aikovan pitää Juita pahan päivän varalla. Lähinnä jos hän onnistuu vahingossa saamaan parannuttuaan uudelleen HIV:n, niin voisi koska tahansa parantua yhä uudelleen ja uudelleen, sekä mahdollisesti muutenkin hyötyä toisen verestä. Pidin siitä, miten Nero keskustelun aikana mietti kuitenkin pakoa eikä liikaa keskittynyt Juihin. Minusta se olisi ollut aika huono juttu, jos Nero olisi alkanut liikaa säälitellä Juita ja tämän kokemuksia. Oli vain parempi, että Nero pysyi oikeastaan koko luvun ajan aika itsekkäänä ja samalla myös manipuloivana.

Voisin hypätä nyt suoraan siihen, kun parivaljakko kävelee laboratorioon ja arvon professori Kisaki ilmestyy paikalle (onkohan herra koskaan väitellyt itseään tohtoriksi?). Voisin jopa röyhkeästi kommentoida shy-rebelin kommenttia Avalynille tuossa luvussa, että minusta tuollainen toiminta oli tässä kohdassa ihan kaivattua. Ei tuo sinänsä edes ollut kuvailussa edes paha (ja jos nyt leikkisin tekopyhää, joka ei ole mukamas tehnyt ihmisistä välillä turhankin kestäviä omien uskomustensa takia, sanoisin Kisakin kestäneen vähän liiankin hyvin pieksennän). Jos Nero olisi kävellyt vain Juin kanssa pois ja Kisaki olisi antanut heidän lähteä, olisi kohtaus ollut sellainen -> O.o *töö-töö* eli mielestäni jonkinlainen tappelu oli kaivattua.
Mielestäni Neron ja Kisakin nahistelun kuvailua olisi voinut kyllä olla hiukan enemmän kuvailla tai se olisi voinut olla tarkempaa, eikä niin laajaselitteistä, kun olemme kuitenkin K-18 maaperällä. Ilmeisesti väkivallan tarkka kuvailu ei ole teidän kummankaan mieleen?

Kisakin viimeiset huudot Juin perään kuulostivat minusta kummalliselta. Itselleni niistä tuli mieleen hylätty poikaystävä, joka yritti saada miestään naistaan palaamaan takaisin ja jättämään uuden heilansa. Voi olla, että Kisaki toivoi, että Juille tulisi myös Tukholma-syndrooma, tai sitten hän eli jossain haavemaailmassa, että olisi mukamas antanut Juille jotain ainutlaatuista tai suurempaa, vaikka olikin lähinnä tökkinyt neuloilla. Olisin paremmin kuvitellut, että Kisaki olisi huutanut uhkauksia eikä yrittänyt suostutella Juita itse jäämään - minusta tollonkin pitäisi nimittäin tajuta, ettei kukaan koekaniini vapaaehtoisesti jää, ellei tosiaan ole sitä perhanan syndroomaa.

Hmm… Ehkä tämä luku oli sinänsä huomattavasti ennalta arvattavampi kuin ensimmäinen luku. Tosin, ensimmäisessä luvussa kerrottiin lähinnä taustoja ja sitä, miten tilanteeseen päädyttiin. Osasin kyllä arvata, että Nero ja Jui joutuvat tavalla tai toisella hoitelemaan Kisakin (tai siis Nerohan sen suurimman työn teki), ennen kuin voisivat marssia pihalle ja siitä kadulle. Senkin taisin jo ihan viime kommentissa sanoakin, että Kisaki laittaa Aoin menemään kaksikon perään, mikä tässäkin näyttää toteutuvan - toisaalta alkutiedoissa ollut “palkkatappaja” nimitys oli sen verran johdatteleva, ettei ihan helposti mitään muuta tapaa voi nopeasti kuvitellakaan.

Palkkatappajasta pääsemmekin juuri sopivasti puhumaan uudesta tuttavuudesta, nimittäin Aoista. Minulle tuli hänestä mieleen hiukan Clint Eastwoodin rosoiset toimintahahmot tai jopa Jack Bauer, vaikka eri tyylisenä. Minusta Aoi oli kivan “koruton” hahmo. Sellainen rosoinen, varsin paatunut ja hyvinkin välinpitämätön muita kohtaan (mitä, minuunko vetoaa yhtään pahikset? Ei…). Hän myös selvästi tiesi oman arvonsa, koska halusi ihan kunnon palkkion eikä mitään pientä taskurahaa, eli herralla on myös ammattiylpeys. Olisi kiva kyllä kuulla lisää siitä, miten hän päätyi palkkamurhaajaksi alun perin, mistä keltaisilta sivuilta hänet löytää etc.
Muuten, onko Aoi muka niin köyhä, ettei hänellä ole varaa vaimentimeen? Vai onko herra yksinkertaisesti liian pihi? Mitä nyt itse olen ymmärtänyt ja vielä tiedustelin, useisiin aseisiin (niin pistooli kuin kiväärityyppisiin) on jonkinlainen vaimennin tai vähintään vuosiluvun vuoksi sanoisin, että luulisi, että suurimpaan osaan aseisiin olisi kehitetty omat vaimentimet tai sellaiset yleisvaimentimet, jotka käyvät suurimpaan osaan käsiaseista. Ja jos rikossarjat eivät ole aivan hirveästi valehdelleet, muovinen limupullo toimii jonkinlaisena vaimentimena muutaman laukauksen ajan. Joka tapauksessa, vaimennin on lähes jokaisen palkkamurhaajan vakiovaruste, eli mielestäni kova ääni ei ollut minua tyydyttävä selitys Aoin murha-asevalinnalle. Omien kykyjen mittaaminen tai sadistinen mielihyvä olisivat käyneet paremmin.
Tuo murha, se oli paljon tarkempi kuin edellinen taistelu. Ehkä johtuu myös siitä, että se oli tavallaan yksinkertaisempi kohtaus kuin paria iskua pidemmän tappelun kuvaaminen. Olin siitä hyvilläni, koska jos kuvailu olisi ollut samaa tasoa kuin tuossa tappelemisessa, olisin ehkä hiukan mutruillut siitä, mutta hyvä ettei tarvitse^^

Kisakin soittoa hiukan odottelinkin, tai muuta yhteyden ottoa. En nimittäin tosiaan uskonut, että tutkijamme ihan yksin lähtisi hakemaan koekaniaan. Tavallaan odotan miesten tarkempaa keskustelua ja toivon, että se tulisi ettekä vain selittäisi, että Aoi sai ohjeet ja lähti matkaan. Epäilen, ettei Kisaki kerro sitä, että Nero on vampyyri. Väitän, että hän tajusi sen jollain tapaa jo ennen koko tappelua, mutta ei halua kertoa sitä Aoille, koska pelkää tämän kieltäytyvän tehtävästä. Jos taas Kisaki kertoo, hän kertoo sen siksi, että Aoi pystyy juonimaan etukäteen, miten toimii.

Ai niin! Mafia-ficin kirjoittajana totta kai kiinnitin huomiota siihen, kun sanottiin sana yakuza. Myös kohdat oyabun ja Inagawa saivat minut hykertelemään, koska tiedän Oyabun olevan yakuzan ylin johtaja (itse käytän kyseistä herrasta tarinoissani nimeä yakuza siksi, koska opin tietämään kyseisen sanan vasta 1,5-2 vuotta sitten enkä halunnut sekoittaa lukijoita). Inagawa on myös hyvin tuttu nimi - en vain ole varma, oliko tässä kohdassa Oyabun nimeltään Inagawa, vai puhuttiinko ihan Inagawa-kai yakuzasta. Luulisi, että silloin Aoi olisi vain sanonut, että Inagawa-kai eikä Inagawa-sama (sitä paitsi luulisi, ettei Inagawa-kain tapainen toiseksi tai kolmanneksi suurin Japanin yakuza, tiedot vaihtelevat, palkkamurhaaja palkkaisi petturin listimiseen, vaan pistäisivät oman miehen - se muutenkin kyllä kummastutti minua).

No, sitten päästään viimeiseen kohtaukseen, kun Nero johdattaa Juin perässään Cryptic Tokyoon. Mielestäni luvun olisi kyllä voinut lopettaa siihen, kun Aoi ja Kisaki sopivat tapaamisen. Nyt tässä luvussa oli tavallaan kaksi lopetusta. Oli ihan hyvä, että Jui pääsi viimein itse kävelemään ja hänet laitettiin hiukan epäilemään tai epäröimään Neroa, mutta jokin minua tuossa kohdassa hämäsi. Ehkä se, että itse tiedän paremmin asiat ja mielestäni Jui on aivan hemmetin naiivi ja tekisi siitä hyvästä käydä lätkäisemässä häntä takaraivoon. Hassua, en halua, että Jui antaa Nerolle verta juodakseen, mutta en myöskään halua, että Nero vain pääsee puremaan toista kaulasta. Voi olla, että haluan asioiden menevän hankalampaan suuntaan tai sitten kaipaan lisää tietoja muutamista hahmoista (yhden mainitsinkin tässä) ja odottelen muutaman muun hahmon esiintuloa (arvaatte varmaan, ketä myös odottelen). Lähdin muuten miettimään, että mistä teidän tarinanne vampyyrit ovat lähtöisin. Ovatko ne ihan oma rotunsa, vai mutaatio ihmisistä (joo, liikaa X-meniä viime aikoina) vai Jumalan kiroamia olentoja vai jotain muuta?

Yleisesti tämä luku noudatti sitä, mitä osasinkin odottaa. Mitään hirveän suuria yllätyksiä ei tullut, mutta ehkä se “yllättävimmäksi” laskettava oli se, ettei Jui osannut mitenkään tajuta, että Nero on vampyyri ja sitä myöten Juin luottavainen reaktio. Todennäköisesti te itsekin osasitte ehkä arvata, ettei tämä ollut mitenkään suuria shokkielämyksiä aiheuttava - tämä siis ei ollut moite enkä myöskään sano, että tämä olisi ollut huono luku. Tämä oli ihan hyvä, mielenkiintoinen luku. Voisin sanoa, että tarpeellinen sillä “kaavamaisuudellaan”, koska seuraavissa luvuissa pääsette mahdollisesti yllättämään, kun osa odotettavista asioista on jo tapahtunut.

Sittenpä voisin laittaa pari lainausta

Tällaisina epävarmoina tulevaisuuden aikoina olisi ollut syytä rukoilla perinpohjaista vastausta olemassaoloon, joka mureni ja jauhaantui hienoksi tomuksi omistajansa käsissä kulkeutuen lopulta korkeamman voiman sormien lomitse avaraan tilaan, josta tämän ajan ihmiset eivät enää tienneet mitään. Heillä oli koneensa, kokeensa, materialistiset päämääränsä ja rahansa.

(tässä kaikki välissä ollut teksti)

Millaista on elää yksin koneellistuneessa maailmassa, jossa kaikki muu on katoavaista paitsi hän itse? Vaikka kuolema olikin Neron kintereillä, vampyyri oli onnistunut jujuttamaan sitä vielä kerran löytäessään vihdoinkin jonkun, jolle tuo sama kysymys olemassaolosta oli yhtä olennainen kuin hänelle itselleen.

Mielenkiintoisen syvällinen aloitus. Ensimmäisellä kerralla jouduin lukemaan pätkän kyllä kahteen kertaan, koska oli ikävän kuuma eivätkä aivot toimineet. Väittäisin, että osa noista kysymyksistä sopisivat ihan meihin kuolevaisiinkin, vaikka pitäisi hiukan valikoida - mielestäni osa kohdista sopisi hyvin jopa isoäitiini.

”Ei kuolemattomuuteen löydy vastausta”, vampyyri naurahti.

Väärin! Kaikkiin löytyy vastaus, mutta se ei aina ole sellainen, mitä me haluamme, minkä takia emme näe sitä!
Sori, oli pakko puhua vähän hahmoille…


Voi helvetti, Nero manasi tajutessaan sen ikävän tosiseikan, että hän oli joutunut pahemman kerran harhaan.

Nero, olisit vain ottanut oppia siitä Hannusta ja Kertusta ja pudotellut kiviä tai leivänmuruja käytäville. Näin et olisi eksynyt, vaan löytänyt nopeasti ulos ja onnistunut välttelemään Kisakia, jolloin Kisakikaan ei tietäisi sinusta oikeastaan yhtään mitään.

”Heikko sinä olet sisimmässäsi, vaikka niin kovasti yrität vaikuttaa olevasi kaiken muun yläpuolella. Havittelet kuuta taivaalta, Kisaki, vaan sen herraa sinusta ei koskaan tule.”

Nerohan ryhtyi syvällisen runolliseksi, voisin verrata Shakespearein. Ehkä tässä kohdassa Nero vaikuttaa hiukan vanhemmalta vampyyriltä kuin mitä aikaisemmin on tuntunut.

Huolettomalla eleellä Aoi työnsi uhrilleen kuuluneen lompakon oman takkinsa sisätaskuun. Hän tarvitsisi lompakkoa myöhemmin todisteeksi siitä, että oli todella suorittanut hänelle annetun tehtävän aina kalmanhajuiseen loppuun asti, jolloin hänelle maksettaisiin loppuosa taposta luvatusta palkkiosta.

Olen pahoillani, mutta tämä minun on pakko kyseenalaistaa. Lompakko. Se on liian yksinkertainen kähvellettävä tai unohdettava, etten oikein voi uskoa sen kelpaavan missään kohdassa todisteeksi taposta. Minä ainakin alkaisin epäillä, ettei petturi ja palkkamurhaaja ole tehneet sopimusta, jonka avulla petturi pääsisi karkuun. Vihkisormuskin on mielestäni liian helppo napata. Jos petturilla on esim. tatuointi (kuten yakuzassa on tapana), sen leikkaaminen ihosta irti olisi ehkä parempi todiste.

Nyt oli sitä paitsi jo liian myöhäistä ruveta epäröimään.

Ei, Jui, koskaan ei ole liian myöhäistä epäröidä. On olemassa kyllä hetkiä, joista ei ole enää paluuta takaisin, mutta koskaan ei ole liian myöhäistä epäröidä. Myöskään ei sinänsä ole liian myöhäistä vain lähteä omille teilleen tai ainakin yrittää sitä, mutta Nerolta karkuun pääseminen… Tarvitset kuule Aoin siihen, mutta sitten taas se vie sinut Kisakille ja sitten taas…
Jui, olet pahassa pulassa - nimittäin oravanpyörässä.

Ensinnäkin Nero vaikutti miltei epäinhimillisen voimakkaalta. Siinä vaivattomuudessa, jolla tämä oli kiskaissut laboratorioon johtavan painavan oven auki ja riepotellut Kisakia pitkin valkoseinäistä salia, oli ollut jotakin kummallista, ellei peräti luonnotonta. Toisekseen pidemmän olemuksessa oli ohikiitävän hetken ajan näkynyt jotakin pelottavan petomaista tämän kamppaillessa lattialla nopeasti alakynteen jääneen tiedemiehen kanssa. Neron tummissa silmissä oli käynyt melkein nälkäinen pilkahdus, ja suussa oli välähtänyt jotakin valkoista ja tikarimaista tämän paljastaessa hampaansa vastustajalleen. Aivan kuin ihmisyys olisi ollut toiselle vain jonkinlainen valepuku, joka oli taistelutilanteessa päässyt valahtamaan muutamaksi sekunniksi osittain sivuun…

Niin, Jui, miksihän. Miksihän?!
Jarda, minä kun luulin, että oma päättelykykyni on heikonlainen, mutta taisin löytää voittajani…

Nero oli nyt hänen ainoa turvansa Cryptic Tokyon toistaiseksi tuntemattomia kauhuja vastaan.

Kyllä, olen sadisti ja odotan mielenkiinnolla noita kauhuja X)

Nyt kyllä lopetan tämän kommentin, ennen kuin se menee ihan sekopäiseen suuntaan, kuten voi arvata, jos katsoo kelloa yhtään. Pidin kuitenkin luvusta ja toivottavasti en ollut liian kriittinen tai jättänyt selittämättä kantaani liian usein. Olen joutunut tällä viikolla leikkimään kriitikkoa, että se saattoi jäädä päälle.

Odottelen seuraavia lukuja mielenkiinnolla ja painun nukkumaan.
Kiitos tästä^^
いつからか夢の中でしか眠れない
Itsukaraka yume no naka de shika nemurenai
Dream because dreams should be cherished.

Birth - words & music: ASAGI

    2 tykkää.
Avatar
Aysha
Multisex Lafi
 
Viestit: 365
Liittynyt: To Elo 14, 2008 6:29 pm
Paikkakunta: in your mind, where your deebest sins live

Re: Immortal Blood (Nero/Jui, multifandom, K-18, AU, pro+2/1

ViestiKirjoittaja minnako » Su Heinä 10, 2011 7:17 pm

Hei, pahoittelen kommentin viivästymistä, mutta nettiyhteyteni on bitch ja toimii vain n. 3 minuuttia kerralla ja tämä on ensimmäinen kerta, kun saan koko viestin lähetyksen auki. :D (Lisäksi sen ajan, kun mulla vielä OLI nettiyhteys, olin kuumeessa...)

Koska luin tämän pötköön, tulee kommenttini olemaan varsin... epäselvä ja saatan sanoa asioita väärässä järjestyksessä lukuihin nähden, mutta uskon, että ymmärrätte. :D

Tässä ficissä on paljon sellaista, joka saa mut yleensä ennakkoluuloiseksi. AU, multifandom ja K-18 on suurimman osan ajasta sellainen yhdistelmä, joka saa mut vain hyppäämään ficin yli seuraavaan, koska 9 kertaa 10:stä tulee sellainen olo kuin se fic olisi jo moneen kertaan kirjoitettu. (Vaikka toisaalta, hassuinta tässä on se, että juuri näitä ficejä on melkein eniten...) Kuitenkin heti alussa tiesin, ettei tämä olisi sellainen samanlainen ficci! Jotain uutta! Jes! Vihdoin! Oon ilmeisesti vältellyt tällaisia ficejä ihan turhaan. ;) HIV-vampyyri ja tiedemiespahiksia? Loistavaa. :D

En yleensä myöskään ole prologien suuri fani, sillä usein ne jäävät vain hassuiksi irtonaisiksi osiksi, mutta tässä prologi toimi loistavasti. (Varsinkin kun tästä on tulossa ilmeisesti aika pitkähkö ficci.) Se herätti mielenkiinnon, loi kunnon aloituksen (missä mennään, kuka menee ja miten) ja oli täynnä loistavaa kuvailua!

Ficissä oli kieliopillisesti sellaisia kohtia, jotka itse olisin kirjoittanut toisin/jotka särähti korvaan hassusti, mutta ne nyt oli vain pikkujuttuja, sillä suurimman osan ajasta olin vain häkeltynyt yllättävistä sanavalinnoista ja kauniisti soljuvista lauseista - kunhan löydän jonkun uudestaan, liitän tähän. :3

Hahmoista en osaa sanoa vielä oikein mitään. Jui ja Nero ja Kisakikin ovat tällä hetkellä vielä kaikki jotenkin salaperäisiä ja varjossa - niin kuin niiden oikeat luonteet olisi tulleet vielä esille. Tulee sellainen olo kuin ne pidättelisivät itseään jollain tavalla, varmasti myös senkin takia, että ficci on niin alussa. Ja vielä se, ettei kukaan heistä oikein luota kehenkään tekee myös epäluottavaisen olon lukijalle. Hyvähän se on, ettei kaikkia henkilöitä tunne jo alussa ; ) Ai niin: tunnen nämä henkilöt kaikki vain nimeltä, mutta se ei haitannut ficin lukemista - päinvastoin!

Juoni, ah, juoni. ASJNHJAD LISÄÄ. Ootte luoneet niin hienon maailman (josta pienenä vinenä muuten pakko sanoa, että Tokion osat vaikuttaa tosi epäselviltä - ehkä siksi, kun vaikka niitä kuvaillaan erilaisilla sanoilla, tunnelma tuntuu jostain syystä olevan samanlainen Tokion osissa. Lähinnä ne on, mulle ainakin, hyvä Tokio ja pahat Tokiot ja semi-hyvä Tokio :'D) ja tilanteen ja didii, juonen - josta en kyllä sattuneesta syystä tiedä vielä paljoa mitään varmasti, jonka takia en malta odottaa jatkoa. Ootan innolla miten kaikki kehittyy!

Myös ficin yhdistäminen toiseen maailmansotaan oli loistava juttu. :D Hykertelin mielissäni.

”Mistä ihmeen Project Jillianista nuo puhuvat?” Nero kysyi samassa, kun Tetsu oli jo kuvitellut aivan liikaa asioita. Kysymys yllätti toisen totaalisesti, sillä Tetsu uskoi vakaasti, ettei Neroa olisi sellainen asia kiinnostanut pätkääkään. Vain nuorimmat ja vauhkoimmat vampyyrit uskoivat siihen aluksi, mutta pikkuhiljaa hämmennys valtasi kaikki.
”Ai, etkö tiedä siitä?” pidempi mies kysyi hämmästyneenä.
”Olen ollut niin kiireinen, etten ole ennättänyt kuulemaan edes juoruja tältä juoruavalta kansalta”, toinen tokaisi tympeänä. Hän ei voinut ymmärtää vampyyrien nautintoa juoruta milloin mistäkin asiasta. Kenties hän oli perinyt pureman myötä myös kiinnostuksen puutteen vampyyrien yhteisöllisyyteen.
”Ah, luulenpa, ettei tämä asia sinua kiinnostakaan, mutta hyvä on”, Tetsu sanoi. ”Ihmisten keskuudessa puhutaan Project Jillian -nimisestä hankkeesta, jonka myötä ihmiset saisivat jonkinlaisen aseen tai edun meitä vampyyrejä vastaan. Sitä varten tiedemies nimeltä Kisaki on hankkinut itselleen viisi shiranai-nimistä kuolematonta olentoa.”


Ihanaa lukijalle selventämistä. :D En tiedä, tarkoititteko te itse sitä niin, mutta tää oli todellakin hieno ja perusteltu uusien käsitteiden selittäminen! Lisää plussaa vielä siitä, että se oli osana ficiä noin sujuvasti - eikä edes mitenkään vaikeasti.

Huoh, anteeksi, pakko lopettaa kommentti tähän satunnaisista, junassa olevista syistä. ; ) Kommentoin jatkossakin, kunhan saan oman nettini toimimaan ja kunhan te lisäätte jatkoa!! Ja vielä kerran pyydän anteeksi kamalan pitkää viivästymistä. Anteeksi ja kiitos!
提心吊胆和闷

    2 tykkää.
Avatar
minnako
Mao Zedong
 
Viestit: 2220
Liittynyt: To Elo 14, 2008 5:52 pm
Paikkakunta: BJ

Re: Immortal Blood (Nero/Jui, multifandom, K-18, AU, pro+2/1

ViestiKirjoittaja shy-rebel » To Heinä 21, 2011 9:50 am

Cherries_:

Hola hola ja anteeksi jo heti alkuun, että vastaamisessa on kestänyt näin kauan! Oli kuitenkin ihana huomata, että olit laittanut tänne kommentin siitäkin huolimatta, että kommentoinnin kanssa oli pieniä ongelmia! ;) Ja koska meininki on oikein LET’S GO, voimme siirtyä suoraan itse kommentin vastaamiseen:

Sinänsä mukavaa, että minun ja Avalynin välisiä kirjoituseroja pystyy bongaamaan tekstin lomasta. :D Hyvä kuitenkin, etteivät nuo erot ole häiritseviä. ^^ Mukavaa myös, että tykkäsit tämän luvun toiminnallisuudesta, tällä kertaa vuorossa oli sitä taustojen esittelyn sijaan. ;) Hauska kuulla myös, että tämän luvun tapahtumien sisäistäminen kävi nyt helpommin eikä keskittymisesi herpaantunut, vaikka luvut ovatkin aikas pitkiä. Mutta taustoja tullaan kyllä kaivelemaan vielä lisää myöhemmissä osissa! ;D

Ihanaa myös, että tykkäsit tuosta Neron ja Juin tapaamisesta. :D Tosiaan tahdoimme sen olevan vähän erilainen kuin sellainen perushysteerinen kohkaaminen tuntemattoman heebon edessä. Tosiaan, Juilla oli omaakin päätösvaltaa tuossa kohdin, eikä Nero nyt niin macho ole, että raahaisi toisen väkipakolla mukaansa… XD

Olen vastuussa tuosta pakokohtauksesta, joten sinänsä harmi kuulla, että se kävi liian helposti. Yritin kyllä tehdä paosta mahdollisimman eeppisen *köh*, mutta näyttävästi pitää vielä harjoitella tuollaisen actionin kanssa. Minun täytynee siis yrittää jatkossa keksiä vähän monimutkaisempia pakomatkoja. :’D

Eihän Nero voinut olla masentunut tai negatiivinen nähdessään niin kauniin tyypin kuin Jui! ;D No, anygays, mukava kuulla, ettei vampyyrisankarimme vaikuttanut tässä luvussa yhtä murheen murtamalta kuin aiemmassa luvussa. ^^ Sama koskenee myös Juita, kenties heidän kohtaamisensa piristi noita kahta yksinäistä jollain odottamattomalla tavalla… ;)

Hauska kuulla, että tykkäät Kisakin hahmosta! 8D Herra on tässä todellakin varsinainen sisupussi, joka haluaa sen, minkä tahtoo. x) Mutta oikeassa olet, tuskinpa Juilla olisi ollut enää tuossa vaiheessa mitään intoa jäädä Kisakin luokse rääkättäväksi. Ja oikeilla jäljillä kyllä olet sen suhteen, miten Aoi liittyy tähän kuvioon… ;)

Aoin hahmo on ensivaikutelmalta vähän neutraali, mutta tuon ulkokuoren alla tulee väijymään hyytävä luonne. ;D Hän on tosiaankin kylmäverinen tappaja, oikea tappokone oikeastaan koska ei omaa katumusta teoistaan, ja salaperäinen mies, mutta hänestä lisää myöhemmissä luvuissa, just wait and see. ^^

Itse asiassa tekojaan katuvassa palkkamurhaajassa olisi ainesta ficciin, nyt kun näin tarkemmin ajattelee! ;D

Kiitos kommentistasi! ♥


Aysha:

Oi kyllä, olen huomannut saman! Vuorokaudessa on liian vähän tunteja tehdä kaikkea aikomaansa. :'D Hei, grilliruoka on hyvää! ...eiku, meistäkö puhutaan? XD Varaan majoneesin! Kai se on Hesburgerista? 8(

En minä ota paineita siitä, että luet tätä! ;D On vain mukava tietää, että tätä ficciä lukee edes jotkut. x) En itse valitettavasti ole lukenut Pintaa syvemmällä-ficciäsi, mutta uskoisinpa, ettei näitä kahta vampyyritarinaa kannattaisi lähteä vertaamaan keskenään. Tarinat (mitä nyt muistan kuulleeni ainakin oman ficcisi tarinasta) sijoittuvat eri aikakausille, kauas toisistaan. Ja kuten sanoitkin, PS sijoittuu enempi historiaan tämä nojatessa sci-fiin. ;)

Ole hyvä, Tetsu on varmasti iloinen saadessaan uuden vampyyrikaverin. ;D

Mitä? XD Asagi ja Kisaki samassa bändissä? 8D Mitä minulta onkaan mennyt ohi, kun en tätä ole aiemmin tiennyt? XD Syndrome taasen kuulostaa nimensä puolesta aika tutulta, mutten mene ihan takuuseen... Jossain Kisakia käsittelevässä jutussa olen saattanut nimeen kyllä törmätä, mutten sen tarkemmin olekaan kiinnittänyt huomiota bändin jäseniin (koska Kisaki Project on paras, muhah!). Mutta uskoisinpa, että jos Asagi olisi ollut tässä mukana, hänellä olisi varmasti ollut jokin arvokas asema vampyyriyhteisössä. ;)

Mutta niin, uusin luku! Hyvä tietää, ettei uusimmassakaan luvussa esiintynyt virheitä! ^^ Mutta niin, tuo lainaamasi kohtaus... kenties meillä on jäänyt jotain huomaamatta. :'D Tätynee korjata tuo kohta paremmaksi ja katsoa, mitä Juille pitäisi oikeastaan tehdä. Kyseessä taitaa olla minun virheeni, sillä kuvittelin tuon vankisellin vähän erinäkiseksi kuin millaiseksi Avalyn oli sen tarkoittanut. :__D Mutta palaamme asiaan Avan kanssa ja katsomme, mitä Juille teemme. ;) Mutta hyvä tietää, ettei tämän kömmähdyksen lisäksi ollutkaan enempää virheitä. ^^

Jees, keskittykäämme tällä kertaa luvun tapahtumiin, sillä tosiaan kävitkin kirjoitutyylit yms. läpi jo aiemmin. ^^ Hienoa kuulla, että luit tämän saman tien tämän ilmestyttyä (ja kuten Gaalassa totesitkin, odottelet jo innolla jatkoa ;D)! Vuoden kommentoijana minun pitäisi varmaankin sanoa, ettei kommentoiminen ole yliarvostettua? XD Mutta eihän sille mitään voi, jos on kiire, itsekin olen tuskaillut, kun en ole kerennyt vastailemaan näihin kommentteihin. :(

Hmm, muistaakseni päätimme Avalynin kanssa, ettei Jui ole koskaan nähnyt vampyyriä eikä siksi siis tiedä Neron todellista luontoa. Ja päätimme myöskin, että olisi mukavampi, jos Jui ei saisi heti ensi tapaamiselle mitään kauheaa slaagia tyyliin "AA, VAMPYYRI!!!"-kohtausta ja hyppisi pitkin seiniä, joten hän ei aavistakaan vielä, kenen seuraan hän oikein on liittynyt. Mutta totuus tulee valkenemaan Juille vielä... ;)

Ja niin, päätimme myöskin, ettei Nero aivan suinpäin syöksyisi Juin kimppuun, vaan pitäisi tosiaan matalaa profiilia olemuksestaan suunnitelmiensa mukaan. Ovela mies on hän. ;) Hienoa myös kuulla, että tuo Neron ja Juin kohtaaminen oli mielestäsi elokuvamainen ja että se välittyi mieleesi täydellisesti + Neron ja Juin keskustelu vaikutti luontevalta! :D

Niin, Jui on kyllä vähän luottavainen, mutta kenties se johtuu siitä, millaisissa oloissa hän on viimeiset kolme vuotta joutunut olemaan. Kenties jonkun muun kuin Kisakin näkeminen sai hänet uskomaan, että muukalainen voisi tahtoa Kisakin sijasta hyvää. Luottavaisuus voisi myös tosiaan vain vahvistaa Juin viattomuutta, kun hän uskoo Nerostakin aluksi vain hyvää. Kuten myöskin sanoit kommentissasi, kenties Jui näki Nerossa ensisijaisesti pelastajansa, eikä ajatellut sen enempää seurauksia halutessaan vain pois Kisakin hoteista. ;) Hyvä tietää, että Juin hahmo oli tässäki luvussa onnistunut!

Nero taasen... no, voisihan hän nähdä Juissa lääkevarastonkin, vaikka tuletkin myöhemmin vielä kuulemaan, millä nimellä Nero Juita kutsuu! XD Mutta tosiaan, Juihan on vastaus Neron sairauteen, avain pelastukseen, joten Juita ei liene parempi tappaa aivan heti, vaan pitää hänet elossa juuri sitä pahaakin päivää ajatellen. Mutta ensisijaisesti hän tahtoo parantua shiranain veren avulla taudistaan. Hyvä myös, että Nerokin toimi tuossa vankisellikohtauksessa miettiessään myöskin pakoa sekä pysyi itsekkäänä vampyyrinä vielä tässä luvussa. Kyllä se siitä vielä pehmenee. ;D

Tjaa-a, tahtoisinpa tietää, onko Kisakilla tohtorin arvonimeä. XDDD Mutta hyvä kuulla, että tykkäsit tuosta toiminnasta! :D Tosiaan olisi ollut vähän hölmöä, jos Nero olisi tyyliin vain näyttänyt hampaitaan Kisakille ja saanut niin luvan lähteä saaliinsa kanssa... XD Mutta Kisaki on vahva mies, vaikkakin yritin saada Neron ruhjomaan häntä aika pahastikin. :'D Täytynee siis lisätä panoksia toiminnan suhteen, kuvailussa kuni väkivallan rajuudessakin, me do not fear it. ;)

Pfft, Kisaki the hylätty poikaystävä. :----D Ei onneksi ihan niin, vaikkakin Kisaki varmasti ajatteli, että shiranait olisivat vähän niin kuin palvoneet häntä. Kenties tohtoprillemme on hieman nuppi mennyt sekaisin vuosien saatossa? Mutta toisaalta, tuo Tukholma-syndrooma osuu aika näppärästi oikeaan, sillä muistaakseni suunnittelimme sellaista Rikulle. :D Jospa siis Kisaki olisi tahtonut, että sihranaista kauneinkin olisi langennut tohtorismiehen pauloihin... Mutta eipähän nuo Kisakin epätoivoiset huudot mitään enää auttaneet.

Hmm, arvasit oikein tuossa Aoin kohdalla. Kisaki tosiaan pistää Aoin karanneen shiranain ja pelottavan vampyyrin perään. :D Kuin myös sekin on totta, että ajattelimme Neron ja Juin joutuvan kohtaamaan Kisakin ennen pakoaan (ja Nero pääsisi näyttämään voimiaan eiku---). Mutta niin siis, Aoi! Hajosin tuolle Jack Bauer- ja Clint Eastwood-vertailulle, kun ajattelin Aoita jommankumman miehen tilalle... xDDD Aoi on tosiaan koruton hahmo, karu ja tyly, suorastaan kylmäverinen tappaja, jolle muut eivät merkitse mitään. Mahtava kuulla siis, että tämä hahmo oli kovasti mieleesi. ;) En nyt ihan muista, selvitimmekö vielä Aoin menneisyyttä, mutta voisin ottaa siitä itselleni vähän kirjoiteltavaa lukuun numero 11. ;)

Jospa Aoilla menee palkkarahat viinaan ja naisiin sekä luksukseen eikä sillä siis ole varaa hankkia vaimenninta aseeseensa? XD Hitsit, olisi pitänyt vielä varmistua tuosta aseesta, olen nimittäin piirtänyt joskus äänenvaimentimeella varustetun aseen. Ei tullut itsellänikään tässä kohtaa tuollainen asia mieleen, feil. :'D Tai sitten Aoi rakastaa tuota aseesta lähtevää kovaa ääntä? :D Hienoa kuitenkin se, että tuo Aoin ensimmäinen tappokohtaus oli onnistuneempi tappelukohtaus verrattuna Kisakin ja Neron taistoon. :') Mutta odotas vain, kun Nero pääsee seuraavan kerran tappelemaan! ;D

Ei, ei Kisaki lähtisi yksin etsimään Juita, joten parempi laittaa jäljittämiseen erikoistunut mies kaksikon perään. :D Muistaakseni seuraavassa luvussa oli tuo Kisakin ja Aoin tarkempi keskustelu ja mitä kaikkea se tilanne pitääkään sisällään... ;) Mutta se vasta seuraavassa luvussa, yritän olla spoilaamatta liikaa. XD Mukavaa myös, että tykkäsit yakuza-sanan esiintymisestä tekstissämme. ^^ Avalyn osaisi varmaankin vastata tähän kohtaan vähän paremmin kuin minä, mutta yakuza on aina yhtä mielenkiintoinen aihe edes esiintymään ficissä. ;)

Mielenkiintoinen seikka se, että näet luvulla tavallaan kaksi lopetusta. :D Tahdoimme kuitenkin palata vielä takaisin Neroon ja Juihin ja selvittää, miten heille sitten kävi, kun he olivat saavuttaneet Cryptic Tokyon. ;) Ja tosiaan, Jui alkoikin sitten jo epäilemään, millainen mies Nero oikeastaan olisikaan. Kisakin antamien llääkkeiden vaikutus alkoi siis huveta siinä määrin, että Jui oli enemmän tolkuissaan ja alkoi epäröidä, kenen kelkkaan olikaan lähtenyt. Mutta Juista ja Nerosta lisää sitten seuraavassa luvussa. ;) Mahtavaa kuulla myös, että tykkäsit tästä luvusta! ^^

Hmm, vampyyrit... Itse näkisin heidät ainakin omana rotunaan, joka on yhtä vanha kuin ihmisrotukin. Eli heitä on vain aina ollut olemassa aikojen alusta saakka, vaikkain myös mutaatio tai jumalan kiroama olento olisi hyvä selitys. ^^ Vampyyrimme kuitenkin näkevät itsensä myös kirottuina olentoina, mutta toiset näkevät itsensä myöskin jumalaisina, etuoikeutettuina olentoina. He vain ovat keitä he ovat, rivien lisääntyessä ainakin pureman kautta.

Mutta niin, sitten lainauksiin~

Hienoa, että tykkäsit tuosta luvun aloituksesta ja että näit sen sopivan myös kuolevaisiinkin! :) Yritin tosiaan tehdä aloituksetsa jonkinlaisen vahvan aloituksen, joten hyvä kuulla, että se on ainakin onnistunut herättämään ajatuksia! ^^

Ja sehän on vain hauskaa, että kommentoit hahmojen väitteitä. ;D Neron olisi tosiaan pitänyt oppia Hannusta ja Kertustakin jotain vuosien aikana... XD Mutta nuo Neron syvällisen runolliset lauseet taasen voi laittaa sen piikkiin, että taisin kirjoitella kohtausta joskus yöllä, jolloin aatokset on vähintään hienoja väsymyksestä. :---D Mutta hauskaa, että tykkäsit Neron runollisista lausahduksista myöskin. x)

Pistämme Aoin seuraavaksi varastamaan jotain muuta kuni lompakon, tuo tatuointi ainakin kuulosti hurjalta, joten otan sen röyhkeästi käyttööni tähän ficciin, jos tarve vaatii. ;D Ja niin, koskaan ei ole myöhäistä epäröidä. Ei edes silloin, kun luulee joutuneensa vampyyrin seuraan. :'D Jui on vähän pahassa pulassa nyt, jos hän ei haluakaan olla Neron kanssa eikä päätyä takaisin Kisakin luokse... (ja hajosin tuolle oravanpyörä-kommentille! XD). Niin että mikähän se Nero oikein voisikaan olla miehiään...? :'D

Mukava kuulla, että odotat jo innolla Cryptic Tokyon kauhuja! ^^ Mutta niin, tätä kaikkea sitten seuraavassa luvussa, jonka lähetän tarkistukseen Avalynille hetimmiten, kun olen saanut nämä kommentit julkaistua! ;)

Kiitos siis jälleen kerran kommentistasi! ♥


minnako:

Ei se mitään, vaikka kommenttisi viivästyi, en nimittäin edes huomannut ajan kulua. XD Toivottavasti saat kuitenkin nettiyhteytesi taas toimimaan paremmin! ;)

Mahtavaa kuulla, ettei tämä ficci vaikuttanut aivan samanlaiselta kuin muutkin K-18-osaston ficit! ^^ Tahdoimme tosiaan kirjoittaa jotain varsin erilaista, jollaista ei ihan heti tule vastaan näissä arkistoissa. :') HIV-vampyyri on tosiaan pohdintojeni tulosta, kun kerran pohdin kaverilleni ääneen kahvilassa, miksei vampyyrit sairastu HIV:iin nauttiessaan eri veriryhmien verta. :'D Ja tiedemiespahis pitää olla! XDDD

Ihanaa myös, että tykkäsit tuosta prologista ja herätti mielenkiintosi eikä se mielestäsi ollut irrallinen osa tarinaa. :) Me very happy, koska prologi on meikäläisen käsialaa ja kirjoitin sen pitkälti Veren vangit-trailerin ja Evanescencen varassa. :----D Hyvä siis kuulla, että prologi on onnistunut tekele. Ja kyllä, tästä on tulossa pitkä ficci. Mitä nyt viimeisimmän kerran olen katsonut tiedoston kokonaispituutta, niin näyttäisi olevan sellaiset... 150 sivua valmista tekstiä? :D

Mukavaa, että tykkäsit myös kirjoittamastamme kielestä siitäkin huolimstta, että joukossa oli muutama korvaan särähtänyt sanavalinta. ^^ Olisi mukava myös tietää, mistä kohdista tykkäsit erityisesti, joten voit lisäillä niitä tähän, jos haluat. ;D

Hahmot ovat tosiaan vähän pienemmistä/tuntemattomimmista bändeistä. Juurikin Jui, Nero ja Kisaki sekä Aoi lienevät ne tunnetuimmat, mutta mukavaa, ettei tuntemattomuus haitannut niinkään. ;) Ja tosiaan, kyllä kaikista hahmoista vielä paljastuu kaikenlaisia seikkoja myöhemmissä luvuissa, vaikkakin he nyt tuntuvat olevan pimennossa. ;) Oli myös mielenkiintoinen seikka, että huomasit, etteivät hahmot luota toisiinsa. Kenties tuo maailma, jossa he elävät, on tehnyt heistä sellaisia, ettei kaikkiin voi luottaa tuosta vain? Sinänsä voisin sanoakin, että tavallaan hienoa, jos heidän epöluotettavuus vaikuttui lukijalle saakka epämukavan olon muodossa. Plus se on vain hauska kuulla, jos he tuntuvat olevan vielä salaperäisiä! :D

Hienoa myöskin se, että tykkäät luomastamme maailmasta sekä juonesta! ^^ Tokion osat olemme tosiaan nimenneet uudestaan, tosin niistäkin taidetaan vain muutama mainita ficin aikana, ei suinkaan kaikkia. Mitä nyt on mieleen tullut, niin on lisätty joukkoon. :'D Epäselvyys tavallaan sopiikin tuohon sekasortoo ajautuneeseen kaupunkiin. ;D Mutta hyvä tietää, että myös sinä odotat innolla, miten tämä kaikki tuleekaan kehittymään jatkossa! :)

Kiitokset toisesta maailmansodasta voi välittää Avalynille, joka näppärästi sai sodan liitettyä luontevasti mukaan tarinaamme. ;D Itse taasen pidin siitä, kuinka olit nähnyt tuon lainaamasi kohtauksen, jossa puhuttiin Project Jillianista. :D En olekaan itse ajatellut sitä käsitettä selventämänä kohtauksena, mutta se on kyllä totta, että se selventää asiaa lukijallekin. ;) Hyvä tietää myöskin se, että selvennys osui hyvään saumaan ficissä eikä tuntunut päälleliimatulta. ^^

Kiitos paljon myös sinulle kommentistasi! ♥ Palautteesi ei ollut mielestäni yhtään epäselvä, ja mukava kuulla, että aiot jatkossakin kommentoida tätä ficciä! ;)
また夢で思い出す, ここから君だけ消え去り...

Galileo Galilei - Oh, Oh

    1 tykkää.
Avatar
shy-rebel
Vuoden double
 
Viestit: 529
Liittynyt: Ma Syys 29, 2008 6:25 pm
Paikkakunta: far away from you

Re: Immortal Blood (Nero/Jui, multifandom, K-18, AU, pro+2/1

ViestiKirjoittaja Avalyn » La Heinä 23, 2011 11:21 pm

A/N: Huuhuu, on vihdoin kolmannen luvun julkaisun aika. Pahoittelen kovasti, että olette joutuneet odottelemaan tätä osaa aiottua kauemmin meidän kiireittemme takia. :< Lohduttautukaamme kuitenkin sillä, että odotuksen jälkeen tämä osa maittaa sitäkin paremmin. Eikös vain? ^^

Ennen kuin päästän teidät uuden luvun kimppuun, haluan vielä omasta puolestani kiittää kakkoslukuun saaduista kolmesta aivan ihastuttavasta kommentista. <3 Olimme myös shy-rebelin kanssa enemmän kuin hieman otettuja, kun kuulimme, että Immortal Bloodia oli äänestetty Vuoden moniosaiseksi, vaikka emme olleet ehtineet julkaista kuin prologin ja kaksi ensimmäistä lukua. Toivomme kovasti, että seuraavat luvut onnistuvat lunastamaan ilmeisen korkeat odotuksenne. ^^

Luvun nimi palautuu jo aiemmin mainitun Within Temptationin Jillian (I'd Give My Heart) -biisin sanoituksiin. Luvun lopussa on tällä kertaa muutama selitys, jotka näimme tarpeelliseksi antaa. Mutta eipä niistä tässä vaiheessa sen enempää, vaan päästän teidät nyt jatkon pariin~




3. luku


Will you see the truth when it stares you in the face?




”Alammeko kohta olla perillä?” Jui tiedusteli varovaisesti Nerolta. Hän ei halunnut kuulostaa kärsimättömältä tai valittavalta, mutta totta puhuen häntä väsytti melkoisesti. Vaaleahiuksisella ei ollut tarkkaa käsitystä siitä, kuinka kauan he olivat ehtineet vaeltaa Tokion syövereissä, sillä hän oli jo ajat sitten kadottanut ajantajunsa katujen ja kujien sokkeloisessa verkostossa. Taivaan vaalenemisesta hän oli kuitenkin päätellyt, että yö oli hiljalleen väistymässä aamun tieltä, mikä merkitsi sitä, että he olivat kävelleet useampia tunteja ilman minkäänlaisia taukoja. Ottaen huomioon shiranain senhetkisen kunnon ei siis varmaan ollut ihmekään, että hänen jalkansa alkoivat tuntua lyijystä valmistetuilta.

”Kyllä”, Nero vastasi lyhyesti, pysähtyi ja osoitti oikealla kädellään eteenpäin. ”Näetkö tuon kerrostalon?”
Jui nyökkäsi. ”Näen. Olemmeko me menossa sinne?”
”Olemme. Minä olen asunut siellä jo vuosia. Tästä lähtien se tulee olemaan sinunkin kotisi.”
Jui nyökkäsi toistamiseen. ”Ymmärrän. Minun on tosiaan parasta pysytellä vähän aikaa piilossa täällä, sillä Kisaki lähettää varmasti jonkun jäljittämään minua. Toivottavasti se joku ei vain löydä tänne.”
”Tuskinpa löytää, sillä harva uskaltautuu näille seuduille. Ja vaikka löytäisikin, niin minä suojelen sinua viimeiseen hengenvetooni saakka”, Nero lupasi vakuuttavaan sävyyn.

Jui oli hetken aikaa sanaton ylitseen huokuvan kiitollisuuden aallon vuoksi. Tuntui uskomattomalta, että kaiken sen pahan jälkeen, mitä hän oli elämässään joutunut kokemaan, hyvyys oli vihdoin päättänyt astua esiin tummahiuksisen miehen muodossa. Jos Neron kaltaisia ihmisiä oli olemassa enemmänkin, niin ehkäpä maailma ei sittenkään ollut ihan niin murheellinen paikka kuin Jui oli hiljalleen alkanut uskoa. Kenties pidempi jopa kykenisi palauttamaan entiselleen hänen horjuneen uskonsa ihmisten sisällä piilevään hyvään. Shiranai ei tosin ymmärtänyt, mistä ihmeestä Nero oli tiennyt tulla pelastamaan häntä Kisakin kynsistä, mutta eiköhän tuohonkin kysymykseen löytyisi vastaus ennen pitkää. Kunhan he olisivat päässeet pois vaarallisilta kaduilta, heillä olisi yllin kyllin aikaa keskustella kaikesta mahdollisesta.

”Kiitos”, Jui sai lopulta lausuttua hiljaa. Hänen omiin korviinsa tuo yksi sana kuulosti niin kovin riittämättömältä, mutta ilmeisesti se oli tarpeeksi Nerolle, sillä tämä nyökkäsi hänelle, ennen kuin kääntyi jatkamaan matkaa. Jui seurasi heti perässä uudistunein voimin, jotka oli ammentanut siitä tiedosta, että turvapaikka oli vain muutamien satojen metrien päässä. Pian hän pääsisi ensimmäistä kertaa moneen vuoteen nukkumaan ilman hiljaa nakertavaa pelon tunnetta.

Mitä lähemmäksi kerrostaloa kaksikko pääsi, sitä huonokuntoisemmalta rakennus alkoi kuitenkin Juin silmissä näyttää. Viisikerroksisen talon ulkoseiniä peittävä betoni oli monin paikoin irronnut ja varissut maahan niin, että sen alle kätketyt metallikehikot olivat paljastuneet, jolloin sade oli päässyt ruostuttamaan ne oranssilaikukkaiksi. Rautakaiteiset parvekkeet työntyivät irvokkaan näköisesti ulos kovia kokeneista seinistä, ja kellarikerrosta peittävä tummanharmaa maali oli hilseillyt irti niin, että näytti siltä kuin kerrostalo olisi kärsinyt pahanlaatuisesta ihosairaudesta. Useimmista ikkunoista oli särjetty niitä peittäneet lasit, ja nyt tyhjät ikkuna-aukot tuijottivat vähitellen aamuksi kääntyvään yöhön kuin joukko suuria, mustia silmiä.

Jui tunsi pienen puistatuksen käyvän lävitseen. Hänen ei erityisemmin tehnyt mieli käydä taloksi edessä häämöttävään rakennukseen, joka tuntui jokaisella yksityiskohdallaan yrittävän karkottaa mahdolliset asukkaat pois luotaan. Sinisilmäinen tiesi kuitenkin hyvin, ettei hänellä ollut liiemmin vaihtoehtoja. Näillä seuduilla tuskin oli tarjolla tasokkaampaa majoitusta, eikä hän sitä paitsi edes voinut lähteä umpimähkään harhailemaan pitkin katuja ja kujia siinä toivossa, että parempi yösija tulisi vastaan. Mikäli hän mieli säilyä elossa, hänen oli pakko pysytellä pelastajansa seurassa. Ei siis auttanut kuin toivoa, että kolkko kerrostalo olisi sisäpuolelta edes aavistuksen verran hehkeämmässä kunnossa kuin ulkopuolelta.

Astuttuaan Neron perässä sisään painavasta, kärsivästi narisevasta ulko-ovesta Jui sai kuitenkin nopeasti huomata, että oli taas kerran toivonut liikoja. Alun perin oletettavasti valkoiset seinät olivat muuttuneet liasta harmahtavaksi, ja paikka paikoin niissä kulki vihertäviä rantuja, jotka seinien sisään piilotetut kupariputket olivat vuotaessaan saaneet aikaan. Vilkaisu ylöspäin paljasti, että talo oli kärsinyt laajemminkin vesivahingoista, sillä katossa näkyi useita mustanpuhuvia homepesäkkeitä. Lattiaa peitti pölyn ja ulkoa kulkeutuneen roskan muodostama tomukerros, joka pöllysi pieninä pilvinä ilmaan kaksikon astellessa peräkanaa lattian poikki.

Jui seurasi määrätietoisesti etenevää Neroa eteisaulan perältä alkavaan betoniportaikkoon, jonka askelmia peittivät halkeilleet kivilaatat, ja kiipesi pidemmän perässä aina ylimpään kerrokseen asti. Heidän päästyään sinne Nero rupesi johdattamaan häntä törkyistä käytävää pitkin kohti viidennen kerroksen ainoaa yhä paikoillaan olevaa ovea. Shiranai nyrpisti tahattomasti nenäänsä käytävässä leijuvalle epämiellyttävälle hajulle, joka tunkeutui hänen hengitysteihinsä. Sisäilma tuoksahti vähittäiselle lahoamiselle, kosteudelle, pinttyneelle lialle ja vielä jollekin muulle, jota hän ei osannut nimetä.

Saavuttuaan tummasta puusta tehdyn oven eteen Nero työnsi kätensä mustien housujensa vasempaan taskuun ja onki esiin aavistuksen ruostuneen avaimen, jonka työnsi muitta mutkitta vähintään yhtä ruostuneeseen lukkoon. Ajan kalvama lukko loksahti laiskasti auki, ja ovi raottui itsestään muutaman sentin verran sisäänpäin.

”Tervetuloa matalaan majaani”, Nero toivotti tyrkättyään oven kokonaan auki ja viittasi Juita astumaan edellään sisään. Vaaleahiuksinen totteli ja sai helpotuksekseen huomata, että Neron asunto oli muun kerrostalon kuntoon verrattuna melkein ylellinen. Seinissä oli kyllä muutama vihertävä juomu, mutta hometäpliä ei pikaisella vilkaisulla näkynyt. Lattiaa ei myöskään peittänyt epämääräinen pölykerros, vaan se näytti hiljattain lakaistulta. Ilmakin tuoksui aavistuksen verran miellyttävämmältä kuin käytävässä, vaikkei sitä voinutkaan nimittää varsinaisesti raikkaaksi.

Kyllä minä viihdyn täällä niin kauan kuin on tarpeen. Ei tämä ole kovinkaan paljon kurjempi paikka kuin oma asuntoni on. Tai ehkä pikemminkin oli. Tuskinpa minulla on enää asiaa sinne. Ties kuka minun tavaroideni keskelle on ehtinyt kolmen vuoden aikana pesiytyä.

Jui asteli uteliaana peremmälle. Lähemmällä tarkastelulla Neron asuinpaikka osoittautui keskikokoiseksi kaksioksi. Verrattain tilavaa olohuonetta hallitsi aavistuksen kulahtaneella karmiininpunaisella kankaalla päällystetty sohva, johon mahtui kerralla istumaan kolme normaalikokoista ihmistä. Sohvan lisäksi huoneesta löytyi huteran näköinen puupöytä, sen päältä käyttämättömyyttään pölyyntynyt televisio, nurkasta hieman vähemmän pölyyntynyt radio sekä useita korkeita kirjapinoja, jotka oli sijoitettu kirjahyllyn puutteessa lattialle vasemmanpuoleisen seinän viereen. Kirjojen suuren määrän perusteella Jui päätteli, että Nero käytti mielellään vapaa-aikaansa lukemiseen.

Olohuoneesta pääsi suoraan pieneen keittiöön, kun taas makuuhuone ja kylpyhuone piilottelivat naarmuuntuneiden puuovien takana. Jui suunnitteli käyvänsä vilkaisemassa kumpaakin niistä vähän myöhemmin. Hän toivoi, että ainakin kylpyhuone olisi kohtuullisen siistissä kunnossa, sillä hänen teki kovasti mieli puhdistautua pitkästä aikaa kunnolla. Kisakin luona peseytyminen oli tarkoittanut pikaista suihkua kerran tai pari viikossa, miten tiedemies nyt sattui muistamaan, joten ajatus pitkästä kylvystä tuntui lähes taivaalliselta.

Kiinni painuvan oven aiheuttama kolahdus havahdutti Juin kylpyhaaveista takaisin nykyhetkeen, ja hän kääntyi katsomaan pelastajaansa, joka nojasi rennosti ulko-ovea vasten kädet housuntaskuihin tungettuina. Neron huulilla karehti omituisen itsetyytyväinen hymy, joka teki shiranain jostakin syystä kovin levottomaksi. Aivan kuin tummahiuksinen olisi tiennyt jotakin sellaista, mistä hänellä ei ollut aavistustakaan.

”Sinulla on mukava asunto”, Jui lausahti hieman hermostuneesti hymyillen.
Nero otti kohteliaisuuden nyökäten vastaan. ”Hyvä, että tykkäät majapaikastani. Olisi kovin sääli, jos et viihtyisi täällä, kun kerran tulet viettämään täällä hetken jos toisenkin.” Sanojensa päätteeksi pidempi virnisti vielä hieman aiempaa leveämmin.

Jui tunsi rauhattomuuden sisällään kasvavan toisen miehen sanojen myötä. Hän ei osannut sanoa tarkalleen, mikä Neron käytöksessä oli vialla, mutta jotain levottomuutta herättävää siinä oli. Ehkä se oli tummahiuksisen miltei liioitellun rento asento, tarkoin valitut sanat tai se kumman tietäväinen virne, joka tämän huulilla karehti. Tai ehkä se oli ne kaikki yhdessä.

Päästäkseen hetkeksi pois Neron silmien alta Jui asteli keittiöön ja rupesi penkomaan valko-ovisia kaappeja siinä toivossa, että löytäisi jotakin suuhunpantavaa. Hän oli syönyt viimeksi edellisenä aamuna, joten nälkä kiemurteli epämiellyttävästi hänen vatsansa pohjalla. Pettymyksekseen vaaleahiuksinen sai kuitenkin huomata, että jok’ikinen kaappi ammotti tyhjyyttään. Uutterasta etsinnästä huolimatta hän ei löytänyt edes raakaa riisiä, jota olisi luullut olevan jopa kaikkein köyhimmissä japanilaistalouksissa.

”Täällä ei ole mitään syötävää”, Jui huikkasi tahattoman surkeaan äänensävyyn pelastajalleen.
”Olen pahoillani. Minä tapaan syödä ulkona”, Nero vastasi. Jostakin syystä toinen kuulosti varsin huvittuneelta, mitä vaaleahiuksinen ei lainkaan ymmärtänyt. Hänestä tilanteessa ei ollut mitään hauskaa.

Vatsa hiljaa mutta valittavasti kurnien Jui palasi takaisin olohuoneen puolelle. Nero nojasi yhä ulko-ovea vasten kädet taskuissa ja sisäänpäin kääntynyt virne huulillaan. Käyskennellessään rauhattomasti ympäri olohuonetta sinisilmäinen tunsi toisen miehen katseen seuraavan häntä tiiviisti, mikä ei varsinaisesti auttanut tyynnyttämään hänen tavallista nopeammin hakkaavaa sydäntään. Neron läsnäolo tuntui oudon painostavalta ja katse aivan liian intensiiviseltä. Shiranaista tuntui melkein siltä kuin Nero olisi ollut jokin petoeläin ja hän itse tämän aiottu saalis.

Annat mielikuvituksesi laukata ihan liian lujaa, Jui moitti itseään päänsä sisällä. Nero pelasti sinut ja lupasi suojella sinua oman henkensä uhallakin. Ei sinun häntä tarvitse pelätä, toisin kuin kaikkia muita ihmisiä. Hän on itse asiassa ainoa, johon voit tällä hetkellä luottaa. Lakkaa siis panikoimasta turhia. Hän rupeaa muuten kohta ihmettelemään, miksi sinä olet niin vauhko, vaikka olet juuri päässyt turvaan.

”Minä voin nukkua sohvalla”, vaaleahiuksinen ilmoitti lähinnä rikkoakseen pitkäksi venyneen hiljaisuuden.
”Kyllä sinä saat makuuhuoneen käyttöösi”, Nero lupasi edelleen itsekseen hymyillen.
Jui pudisti päätään. ”Ei tarvitse, tuo sohva kelpaa minulle ihan hyvin.”
”Niin se kelpaa minullekin.”
”Tämä on sinun asuntosi, totta kai sinä nukut omassa makuuhuoneessasi.”
”Vieraat ennen kaikkea.”
”Mutta minä olen jo valtavassa kiitollisuudenvelassa sen vuoksi, että pelastit minut Kisakin luota. En millään voi vaatia yhtään enempää.”
”Ei sinun tarvitsekaan vaatia. Ei makuuhuoneen luovuttaminen sinun käyttöösi ole minun tapauksessani mikään merkittävä uhraus.”
”Totta kai se on. Oikea sänky on aina parempi kuin sohva.”
”Minun kannaltani sillä ei ole niin väliä. Minä en näet pahemmin vietä aikaani höyhensaarilla, toisin kuin ilmeisesti sinä.”

Juin piti vielä jatkaa sanailua, mutta toisen viimeisimmän tokaisun omituisuus sai hänet rypistämään kulmiaan ja vaikenemaan kummastuneena. Nero tuntui vihjaavan, ettei tämän juurikaan tarvinnut nukkua. Se ei kuitenkaan mitenkään voinut pitää paikkaansa, sillä jokainen ihminen tarvitsi säännöllisesti useiden tuntien verran unta. Ilman riittävää määrää hyvälaatuista yöunta ihmiset kuolivat, niin Jui oli kerran lukenut sattumalta käsiinsä saamastaan ihmisten terveyttä käsittelevästä opuksesta, ja sama sääntö päti myös hänen omaan lajiinsa. Uni oli yksinkertaisesti välttämätöntä kaikille elollisille olennoille, halusivatpa nämä niin olevan tai eivät.

”Minä en nyt oikein ymmärrä”, Jui mutisi sirot kulmat kurtussa ja katsahti pelastajaansa kysyvästi.
Neron hymy leveni entisestään. Shiranain hämmennys huvitti päivänselvästi tummahiuksista.
”Oletko missään vaiheessa tullut miettineeksi, mikä minä oikeastaan olen?” toinen kysäisi silkkiseen sävyyn.
Jui pudisti päätään. ”Minä oletin, että sinä olet ihminen”, hän lausui hiljaa ja puri hermostuneesti alahuultaan.
”Voi, se minä en todellakaan ole”, Nero tokaisi itsekseen naurahtaen. ”Olen jotakin aivan muuta.”

Sen sanottuaan pidempi jätti viimein paikkansa oven luona ja rupesi lähestymään shiranaita pitkin, päättäväisin askelin. Miehen tummat silmät pysyivät rävähtämättä Juihin kohdistettuina, mikä sai vaaleahiuksisen sydämen takomaan sekunti sekunnilta nopeammin. Neron katse oli niin tiivis, että Jui otti huomaamattaan askeleita taaksepäin, kunnes tunsi selkänsä osuvan seinään. Yllättävä kontakti sai hänet säpsähtämään silminnähtävästi. Vaikka hän kuinka yritti vakuutella itselleen, ettei mitään hätää ollut, hän tunsi olonsa uhatuksi.

Nero pysähtyi aivan Juin eteen katse kiinteästi lyhyemmän kasvoissa. ”Minä annan muutaman vinkin, jotta sinun olisi helpompi keksiä, millainen eläjä minä olen. Ensinnäkin minä pidän yöstä enemmän kuin päivästä mutta voin kyllä halutessani liikkua aivan yhtä helposti myös valoisaan aikaan. Toiseksi olen vahvempi ja nopeampi kuin ihmiset, ja aistini ovat tarkemmat kuin yhdelläkään ihmisolennolla. Kuten sinun olisi pitänyt pakomme aikana pistää merkille, näen sinun laillasi pimeässä erittäin hyvin. Kolmanneksi minä en tarvitse unta, en ainakaan siinä merkityksessä, mitä sinä unella käsität. Joko arvaat, mikä minä olen?”

Jui ravisti vaiti päätään. Pelko oli kuronut hänen kurkkunsa umpeen, niin ettei hän tuntunut millään saavan kuuluville sanaakaan. Vaikkei hänellä ollut minkäänlaista käsitystä siitä, mitä toinen aikoi itsestään paljastaa, hän aavisteli pahaa.

Kieltävän vastauksen saatuaan Nero virnisti pahaenteisen näköisesti. Sitten tämä nosti oikean kätensä hänen kaulalleen ja rupesi sivelemään hitain sormenliikkein kalpeaa ihoa, jonka alla pulssi sykki adrenaliinin vuoksi huomattavasti tavallista nopeampaan tahtiin. Jui tunsi pienen väristyksen kiitävän pitkin selkärankaansa niskasta aina alaselkään asti. Tavassa, jolla Nero kosketti hänen kaulaansa, oli jotakin tavattoman hälyttävää.

”Olen armollinen ja annan vielä yhden vihjeen. Tämän jälkeen sinun pitäisi kyllä tajuta, mitä lajia minä edustan. Vihje kuuluu näin: minä en ravitse itseäni ihmisten ruualla. Sen vuoksi keittiön kaapeista ei löytynyt mitään syötävää. Kuten sanoin, minä tapaan syödä ulkona. Tai ehkä pikemminkin juoda. Minun ravintoni on nimittäin veri.”

Juin ovaalinmuotoiset silmät levisivät kauhusta pyöreiksi, kun hän viimein ymmärsi totuuden pelastajastaan. ”Sinä olet vampyyri”, hän kuiskasi tukahtuneesti.

Tummatukkainen hymyili vastaukseksi koko suun leveydeltä, niin että pitkät, veitsenterävät kulmahampaat paljastuivat. ”Täsmälleen.” Ja ennen kuin Jui ehti edes harkita pakoon yrittämistä, Nero tarttui häntä kovakouraisesti niskasta, väänsi hänen päänsä väkisin vasemmalle sivulle ja upotti paljastetut hampaansa yhdellä rajulla puraisulla hänen suojattomaan kaulaansa.

Herkän ihon läpi painuvat kulmahampaat saivat valkohehkuisen kivun leimahtamaan Juin kaulassa. Shiranai yritti huutaa tuskasta, mutta hänen huutonsa vaimeni kuulumattomiin, ennen kuin se oli ehtinyt kunnolla alkaakaan, sillä Nero läimäytti oikean kämmenensä kovakouraisesti hänen suulleen. Vasemmalla kädellään vampyyri piteli hänen päätään juomisen kannalta otollisessa asennossa. Juin huulilta ei päässyt enää karkaamaan muuta kuin säälittävää tukahtunutta vikinää, jolla ei ollut mitään mahdollisuutta kantautua rähjäisen asunnon ulkopuolelle.

Purtuaan tarpeeksi syvälle Nero vetäisi hampaansa maiskahtavan äänen säestyksellä irti uhrinsa kaulasta, jolloin vaaleahiuksinen tunsi kahden ruumiinlämpöisen verinoron alkavan välittömästi virrata puremakohdista. Hän haistoi ummehtuneessa ilmassa oman verensä rautaisen, aavistuksen imelän tuoksun, joka oli niin läpitunkeva, että hän kykeni maistamaan sen selvästi kielellään. Hänen teki mieli oksentaa. Kauaa kallisarvoinen veri ei kuitenkaan ehtinyt valua hukkaan, sillä hampaat korvautuivat seuraavassa hetkessä suulla, joka painui tiiviisti vasten kalpeaa kaulaihoa. Ja sitten Nero alkoi tyydyttää janoaan.

Jos Jui oli joskus kuvitellut vampyyrien ruokailevan sivistyneesti, nuo kuvitelmat särkyivät nyt kertaheitolla pirstaleiksi. Neron ruokailu oli kaikkea muuta kuin sivistynyttä; lähinnä toinen muistutti nälkäistä villipetoa, joka oli juuri monen päivän paaston jälkeen saanut mieleistään saalista. Tummahiuksinen joi ahnaasti ja äänekkäästi, välittämättä vähääkään siitä, kuinka vastenmieliseltä se kaikki Juin korviin kuulosti. Ja koska vampyyri aterioi aivan hänen oikean korvansa juuressa, vaaleahiuksisella ei ollut pienintäkään mahdollisuutta sulkea etovia ääniä tajuntansa ulkopuolelle.

Jui yritti pyristellä pois Neron otteesta mutta huomasi melkein heti, että hänen yrityksensä olivat yhtä tyhjän kanssa. Vampyyri painoi häntä koko vartalollaan vasten karheaa seinää, ja tämän ote hänen niskastaan oli raudanluja. Vaikka vaaleahiuksinen kuinka rimpuili, hän ei saanut toista keskeyttämään juomistaan edes ohikiitäväksi hetkeksi. Pidemmän jäntevän ja lihaksikkaan kehon alla hän tunsi itsensä uskomattoman heikoksi ja avuttomaksi, jopa heikommaksi ja avuttomammaksi kuin oli tuntenut Kisakin vankina ollessaan. Tiedemies oli sentään ollut pohjimmiltaan vain ihminen, kun taas Nero edusti jotain paljon alkukantaisempaa, voimakkaampaa ja kesyttömämpää.

Kyyneleet alkoivat juosta kalvakoille poskille kämmenen vaimentamien nyyhkäysten säestyksellä. Jui itki paitsi kaulaansa raatelevasta kivusta myös pettymyksestä, joka tuntui puristavan hänen sydämensä kasaan silkalla katkeruudellaan. Juuri kun hän oli ehtinyt kuvitella, että elämä oli vihdoin kääntänyt valoisamman puolensa näkyviin, kaikki oli osoittautunut pelkäksi armottomaksi huijaukseksi. Usko hyvyyteen oli rikottu, ennen kuin se oli ehtinyt edes palautua ennalleen, ja hetken näköpiirissä ollut onni oli karannut kerkein jaloin hänen ulottumattomiinsa. Unelma vapaudesta oli jällen aivan yhtä kaukainen ja saavuttamaton kuin ennenkin.

Nero ei tuntunut välittävän vähääkään Juin kyynelistä, tuskinpa tämä edes huomasi niitä verenhimossaan. Tunneilta tuntuneen ajan kuluttua vampyyri kuitenkin lakkasi ryystämästä kirkkaanpunaista elämännestettä tikarihampaiseen pedonsuuhunsa, lipaisi viimeisen kerran hänen kaulaansa ja vetäytyi sitten kauemmaksi. Jui räpäytti muutaman kerran sumenneita silmiään, ennen kuin nosti vasemman kätensä purrulle kaulallaan ja hoippui verenhukasta ja järkytyksestä heikkona mahdollisimman kauas Nerosta. Päästyään kapean ikkunan alla lämmön sijaan pelkkää kylmyyttä hohkaavan patterin luokse hän lysähti voimattomana polvilleen käsi yhä tiiviisti haavojen peittona.

”Eivät ne vuoda enää. En minä purrut niin syvälle”, Nero huomautti.

Jui nosti vaistomaisesti itkuisen katseensa vampyyriin mutta joutui kääntämään päänsä heti seuraavassa hetkessä poispäin. Hän ei kestänyt katsella toisen tuoreen veren tahrimia kasvoja, joita tämä parhaillaan tyynesti siisti mustan takkinsa taskusta kaivamallaan nenäliinalla. Kuinka hän oli vielä joitakin hetkiä sitten saattanut sokeasti luottaa noihin tummiin silmiin, jotka nyt näyttivät välittävän ja myötätuntoisen sijaan kovilta ja tunteettomilta?

Haavojen suhteen Nero osoittautui kuitenkin puhuvan totta. Kun Jui paineli varoen sormenpäillään kahta puremajälkeä, hän huomasi, etteivät ne tosiaan enää valuneet verta. Hänen kaulansivua pidellyt kämmenensä oli kyllä märkä, mutta vain vampyyrin syljestä ja ahneen suun ohi karkaamaan päässeistä veritipoista, jota toinen ei ollut vaivautunut nuolemaan pois. Ilmeisesti hän ei siis vuotaisikaan kuiviin tässä Jumalan hylkäämässä kerrostalohuoneistossa, jossa hänen veretön ruumiinsa olisi todennäköisesti saanut lahota rauhassa kuukaudesta toiseen.

Jui puristi silmänsä kiinni. ”Miksi?” Hänen äänensä oli hädin tuskin kuiskausta kuuluvampi, kun hän lausui tuon yhden sanan.
”Mikäli et tiennyt tätä ennestään, niin meillä vampyyreillä ei ole tapana viettää aikaa muiden kuin kaltaistemme kanssa ilman ruokailuun liittyviä taka-ajatuksia”, Nero vastasi kuivasti.
”Ei. En minä tarkoittanut sitä”, vaaleahiuksinen korjasi hiljaa. ”Vaan miksi minä? Miksi kaikki tämä pelastamisen vaiva?”
”Kuulin äskettäin huhun, jonka mukaan shiranain veri parantaa minkä tahansa sairauden. Minä satun sairastamaan aidsia, johon ei tunnetusti ole vieläkään olemassa parannuskeinoa, joten päätin kokeilla, pitävätkö juorut edes kerran paikkansa. En tosin oikein tiedä, kuinka sinun vertasi pitäisi annostella. Ajattelin aluksi juoda parin päivän välein, mutta jos mitään merkkejä tervehtymiseen päin ei ala ilmaantua, juon sinut varmuuden vuoksi kuiviin. Ja jos sekään ei auta, niin sitten minun täytynee ruveta etsimään uutta hoitokeinoa vaivaani”, vampyyri selosti välinpitämättömän kuuloiseen sävyyn.

Jui pudisti päätään ja puristi kätensä nyrkkeihin niin epätoivoisen tiukasti, että pitkiksi kasvaneet kynnet painuivat satuttavan syvälle kämmenten pehmeään lihaan. Suljettujen silmäluomien alta valui kahtena katkeamattomana helminauhana tuoreita kyyneliä jo ennestään kosteille poskille. Shiranai ei tahtonut uskoa kuulemaansa mutta ei toisaalta millään kyennyt kiistämään toisen sanoja. Halusipa hän myöntää sitä itselleen tai ei, julma totuus oli, että vapautumisen sijaan hän oli vain vaihtanut vankilaa ja vangitsijaa.

~*~

Nero ei enää vilkaissutkaan Juin suuntaan viimeisimmän puheenvuoronsa jälkeen. Vampyyri kuunteli puolella korvalla toisen vaimeaa nyyhkytystä, joka yritti ikävästi juurtua hänen mieleensä. Hän oli tottunut kuuntelemaan uhriensa hätääntynyttä itkua, kun he parkuivat menettämänsä veren perään kohdatakseen siten vain varmemmin kuoleman. Nero oli oppinut sulkemaan korvansa itkeviltä ääniltä, tuskaisilta kysymyksiltä ja pahimmilta omantunnon ääniltä. Joskus nuorempana hänen oli käynyt sääliksi uhrejaan, joita hän pahimmassa nälässään kohteli kuin metsästäjä riistaa. Tässä maailmassa kukaan ei ollut turvassa toiselta taholta. Varsinkaan, kun se toinen taho sattui olemaan vampyyrien uhkaavasti kasvava lauma.

Vampyyrin katse piiloutui silmälasien taakse, kun hän jätti Juin oman onnensa nojaan. Hän ei kyennyt katsomaan toista vaan vältti katsekontaktia. Mies ei kestänyt nähdä sinisiä silmiä, jotka kysyivät enemmän tarkoitusta veriteolle kuin tuhat pistävää sanaa. Nero ei vain pystynyt katsomaan Juita enää kunnolla, vaikka olikin ajan karaisema verenimijä. Hän pystyi yleensä katsomaan uhrejaan silmiin ateriointinsa jälkeenkin, mutta nyt outo sääli pyyhkäisi hänen ylitseen. Viaton shiranai oli niin tosissaan uskonut häneen ja parempaan tulevaisuuteen, että ihan hämmensi.

Paraskaan miekka ei kestä loputtomiin, sitä lausetta vampyyri pystyi siteeraamaan puhuessaan itsestään. Vaikka Nero kuinka yrittäisi, hänestä ei tulisi Tetsun ja muiden kaltaista kylmäverikköä, joka pystyi kuvaannollisesti kuurouttamaan ja sokeuttamaan itsensä uhrien epätoivolta ja tuskalta. Sen sijaan Nerolla oli punasankaiset silmälasinsa ja kova ulkokuorensa, joiden taakse piiloutua tarpeen vaatiessa.

Nero oli myös kiitollinen siitä, ettei kyennyt lukemaan ihmisten tai muidenkaan olentojen, kuten shiranaiden, ajatuksia. Se olisi ollut hänelle aivan liikaa, kolhinut lisää jo ennestään lommoista omaatuntoa. Verenimijä kieltäytyi vastaanottamasta sääliä Juita kohtaan, vaikka mieli sitä tarjosikin. Tosin edes vampyyrinä hän ei päässyt pakoon ihmisen syvimpiä tunteita, vaan ne sekoittuivat kuolemattoman hengen sielussa sekavaksi ja sakeaksi sopaksi.

~*~

Taivas oli tumma, niin kuin joka ikinen loppuiltapäivä. Kenties tuo ilmiö johtui kaiken tukahduttavasta savusumusta, tai sitten vuodenaika oli vain epätavallisen synkkä ja pimeä. Kolea ilma vaivasi ihmisiä, jotka kipittivät kukin tahoillaan kotejaan kohti, sillä suurimmalla osalla heistä ei ollut aikomustakaan jäädä ulos yön vaarojen armoille. Tämä oli tyypillinen ajattelumalli Tokion ydinkeskustan ulkopuolella asuville ihmisille, joilla ei ollut varaa hankkia kotia valojen keskeltä.

Aoi ei kuitenkaan pelännyt ketään eikä mitään vaan harppoi vain voimakkain askelin eteenpäin. Keskustan valot jäivät kauas hänen taakseen, mutta se ei haitannut häntä. Jääkööt vain, ei hän niitä kaivannut. Palkkamurhaaja ei tarvinnut valoa opastamaan häntä pimeydessä, jossa vaani vaaroja. Miehellä oli aseensa, silmänsä, korvansa ja nopeat refleksinsä. Mustatukkainen ei ollut hävinnyt tai tullut yllätetyksi koskaan elämänsä aikana. Ei edes sinä iltana, jona hän päätti ruveta salamurhaajaksi ja pyyhki verentahrimat kyyneleet poskiltaan.

Vuosien saatossa Aoista oli tullut kylmäverinen jopa palkkamurhaajien mittakaavassa. Hän ei tuntenut sääliä ketään kohtaan, ja omantunnon kolkutus oli lakannut aikoja sitten hänen mielessään. Aoi ei puhutellut itseään tappokoneena vaan soturina, joka oli erikoistunut nimenomaan ”yhteiskunnan pohjasakan” hävittämiseen; itse hän kutsui itseään hyvinä päivinä tuholaistorjujaksi. Huonoina päivinä, jos niitä enää edes oli, Aoi tunsi itsensä tappajaksi. Ei miksikään muuksi. Hänen koko olemassaolonsa nojasi tuohon julmaan tekoon, joka takasi hänen elämälleen tarkoituksen.

Juuri tänä myöhäisenä iltapäivänä mies oli menossa tapaamaan uutta työnantajaansa. Yakuza-pomolta nyhdetyt rahat taskussaan palkkamurhaaja asteli pelottavan tyynesti kohti Tokion pimeyttä, joka syveni askel askeleelta. Kukaan ei tullut sanomaan hänelle, ettei tuohon kaupunginosaan olisi menemistä, sillä ihmiset osasivat vaistomaisesti pysyä kaukana hänestä. Aoin ilme oli kovettunut kiveksi vuosien saatossa. Vain työnsä hurmoksessa hän pystyi hymyilemään, muutoin hänen suunsa oli kapea viiru ja silmät tuijottivat eteenpäin kuin tyhjyyteen. Sellaiseksi tämä moderni, uljas maailma oli hänet luonut.

Aoi käveli vielä muutamien kortteleiden lomitse, kunnes saapui tutun rakennuksen eteen. Paikan, joka ei vetänyt puoleensa edes kärpäsiä tai kodittomia. Paikan, josta löyhkäsi pelko ja epätoivo, mihin Aoi oli pienoisena osasyyllisenä. Juuri hän oli tuonut tiedemies Kisakille toisen kaipaamat shiranait, joiden avulla ikuisen elämän arvoitus selviäisi. Aoi muisti vielä runsaan palkkionsa, viiden silmäparin pelokkaat katseet ja Kisakin sormet, jotka naputtelivat malttamattomina pöytää vasten. Kaikessa hulluudessaan tuo muisto oli jäänyt metsästäjän mieleen ja syöpynyt ikuisiksi ajoiksi hänen verkkokalvoilleen. Nyt se tuli taas hänen mieleensä, kun mies löysi tiensä yhdelle rakennuksen ovista. Hän ei edes vaivautunut koputtamaan, sillä hän tiesi Kisakin olevan kuitenkin niin ystävällinen, että oli jättänyt oven auki juuri häntä varten. Niinhän se oli tälläkin kertaa.

Aoi potkaisi oven auki, vaivautumatta edes vetämään käsiään pois kuluneen mustan takkinsa syvistä taskuista. Ovi paukahti voimalla seinää vasten, ja laastia rapisi hieman sen pinnasta. Se yksi ja ainoa henkilö, joka tuota rakennusta enää asutti, ei voinut olla kuulematta, kuinka palkkionmetsästäjä marssi sisälle hänen laboratorioonsa.
”Ah, Aoi!” Kisaki huudahti sangen ilahtuneena kuullessaan marssivat askeleet ja oven kolahduksen. ”Sinä tulit.”
”Kuten sovimme”, toinen vastasi tyynesti, sulki oven perässään ja asteli lähemmäs laboratorion kirkkaita valoja, joista huokui neutraali hehku. Häntä ei karminut tiedostaa, mitä kokeita tässä suuressa salimaisessa huoneessa oikein tehtiin. Se ei kuulunut hänelle, vaan miehen tehtävänä oli ollut vain löytää sopivat henkilöt noihin kokeisiin. Muusta Kisakin hämärähommasta hän pesi kätensä puhtaiksi.

”Niin, sinuun minä voinkin tässä korruptoituneessa maassa enää luottaa”, tiedemies totesi hyvillään ja viittasi toveriaan seuraamaan häntä pois laboratoriosta. Tämä tapaaminen oli niitä tapaamisia, jotka piti ruotia työhuoneessa. Tosin Kisaki oli varautunut siihen, että Aoi saattaisi nuuskia paikkoja, ja niinpä kaikki valonarimmat paperit shiranai-kokeiden tuloksista ja muista vastaavista oli piilotettu tarkoin. Eihän sitä koskaan tiennyt, jos joku tulisi ja veisi kaikki ne tärkeät paperit mukanaan. Sillä olisi vakavia seurauksia tiedemiehelle ja hänen maineelleen.
”Ja minuun sinä voitkin vähiten tässä maailmassa luottaa”, palkkionmetsästäjä hymähti huvittuneena. Hän tiesi oikein hyvin, kuinka vainoharhainen Kisaki oli aina ollut. Ja yhtä hyvin hän tiesi myös sen seikan, ettei Kisaki koskaan sammuttanut valoja laboratoriostaan. Toinen ei ollut koskaan varsinaisesti kertonut sitä palkkionmetsästäjälle, mutta Aoi teki koko ajan havaintoja kaikista tapaamistaan ihmisistä. Niinpä hän ei ollut yllättynyt, kun he lähtiessään jättivät valot palamaan takanaan.

Vaikuttaa siltä, että muu rakennus on kuollut, Aoi mietti mielessään, kun kaksikko matkasi kohti työhuonetta, joka sijaitsi toisessa päässä koko taloa. Sokkeloiset käytävät kaartuivat pimeydessä puoleen ja toiseen, mutta miehet etenivät rauhallisesti niiden pimennoissa. Kisaki tiesi tarkalleen, minne he olivat menossa, vaikka nykyajan Minotauroksen labyrintti olisi tehnyt kenet tahansa muun hulluksi.
Jos kaikki muut valot on sammutettu tästä talosta, ne kaikki ovat kerääntyneet laboratorioon kuollakseen yhdessä...

Aoita pimeys ei haitannut, päinvastoin. Hän rakasti tuota käytävissä hohkaavaa pelottavaa pimeyttä, joka imi kaiken valon sisuksiinsa. Ilmankos Kisakin talossa ei paljoa valoa ollutkaan, kun tämä sokkelo veti kaiken puoleensa kuin musta aukko kylmässä avaruudessa. Aoi tunsi olonsa kummallisella tavalla kodikkaaksi, sillä samalla tavalla hänen sielunsa oli osa pimeyttä. Hänen sisimpänsä hohkasi samanlaista synkkää hehkua kuin talon seinät vallanneet varjot. Mustatukkainen oli osa pimeyttä, joka kerta toisensa jälkeen soi lohtunsa ja apunsa yksinäiselle kulkijalle.

Kisaki kuulosteli Aoin lähes äänettömiä askeleita vierellään. Häntä ei yhtään pelottanut, millaisen miehen kanssa hän oli tekemisissä, sillä juuri tuon herran apua hän tarvitsi kipeästi. Koska Aoi oli pyhittänyt koko elämänsä tappamisen jalolle taidolle, hän oli paras apu tähän työhön. Mustatukalle olisi lasten leikkiä jäljittää, jahdata ja saada kiinni. Hän oli nykyajan metsästäjä, kaupunkien karu kasvatti ja erakkokasvatuksen täydellinen aikaansaannos. Nuoremman miehen silmissä paloi kiivas tuli, joka janosi elämälle tarkoitusta – ikävä kyllä hänet oli ohjattu harhaan tässä kohtaa, sen Kisakikin tiesi. Aoin elämä riippui pitkälti siitä, että hän sai uuden tehtävän. Muuten hän ei kokenut mitään tarkoitusta olemassaololleen. Siksipä hän oli helposti ohjattavissa, vaikka uskoikin olevansa fiksu. Kisaki vain oli häntä ovelampi puhuessaan viekkaammin.

”Onko sinulla ollut paljon töitä viime aikoina?” tiedemies kysyi heidän saavuttuaan vihdoinkin työhuoneen oven eteen. Punatukkainen kaivoi avainnippunsa valkoisen takkinsa taskusta ja etsi vaadittavan avaimen, joka kävi suureen valurautaiseen lukkoon. Kisaki oli tässäkin yksityiskohdassa tahtonut olla äärimmäisen tarkka – kaiken varalta.
”Sain juuri yhden työni päätökseen”, Aoi vastasi tyynesti. ”Nyt olen taas täysin vapaana uusille haasteille, jotka odottavat minua. Varsinkin sinun tarjouksesi kuulosti varsin miellyttävältä.”
Ei olisi voinut uskoa, millainen ihminen tuon tyyneyden perikuvan sisimmässä oikein piili.

”Niin, sinä tulitkin heti mieleeni, kun minua kohtasi äärimmäisen onneton onnettomuus”, Kisaki vastasi tahattoman runollisesti. Hän ei voinut vieläkään uskoa, että Jui oli jättänyt hänet noin tylysti. Vaikka punatukkainen kuinka oli yrittänyt pitää shiranaista huolta, niin ei! Ei, Jui oli päättänyt lähteä jonkun ventovieraan vampyyrin matkaan aavistamatta, minne päätyisi ja kenen seuraan. Oliko toisella niin kova halu kuolla? Jos asia oli niin, Kisakin täytyisi kiirehtiä saadakseen selville haluamansa salaisuuden elämän ikuisuudesta.

Tiedemies avasi työhuoneensa oven ja marssi itse ensin sisälle. Aoi seurasi kohteliaasti perässä, sanomatta yhtäkään vastalausetta ”vieraat ensin” -säännön tiimoilta. Hän ei tuntenut itseään vieraaksi tässä talossa. Kisakin huone oli pienehkö – tai sitten se johtui vain tavaroiden määrästä, joka sai tilan kutistumaan tulijan silmissä. Tumma väritys sai huoneen muuttumaan kapeaksi pedon kidaksi, niin syvänpunainen se oli aina mustuuteen asti. Huonekalut olivat yhtä lailla tummansävyisiä ja tyylikkäästi tehtyjä, niiden arvo oli varmaankin satoja tuhansia jenejä. Ne edustivat tässä pedon kidassa mätiä hampaita, jotka törröttivät irti tummasta lattiasta. Samettiverhot oli vedetty ikkunan eteen, mikäli koko ikkunaa edes oli noiden kangaskappaleiden takana. Kirjahyllyt notkuivat kirjojen ja papereiden painosta, työpöydän mahonkinen pinta oli hautautunut paperisodan jalkoihin, ja kaikkialla vallitsi täydellinen kaaos. Tieteellisestä koulutuksestaan huolimatta Kisakilla ei ollut näkökulmaa siivoamiselle. Aoita kaaos ei kuitenkaan liikuttanut sen enempää kuin punatukkaista miestäkään, vaan he asettuivat ilman erillisiä sanoja istumaan: Kisaki pöytänsä taakse suuren nojatuolinsa syleilyyn ja Aoi sirommalle, yhtä lailla 1800-lukua henkivälle tuolille, jonka syvänpunaiset värit kävivät sävy sävyyn yhteen muun sisustuksen kanssa.

”Sinä olet kovin viehtynyt 1800-lukuun”, Aoi totesi Kisakille hymähtäen.
”Niin”, toinen vastasi. ”Olen tainnut edellisessä elämässäni elää tuona aikana, kun aikakausi niin viehättää minua. Varsinkin Euroopan 1800-luvussa on tiettyä estetiikkaa, josta pidän yli kaiken.”
”Voisitko jo mennä asiaan? Olen metsästäjä enkä sisustuslehden toimittaja”, mustatukka tuhahti kyllästyneenä. ”Voit puhua jonkun muun kanssa noista asioista, ellet ole jo tappanut ketään tylsyyteen tuolla jorinalla.”
Kisaki ei näyttänyt toiselle närkästystään muutoin kuin ristimällä kätensä ja tuhahtamalla merkitsevästi. Levollinen harmistuminen vaihtui kuitenkin pian avoimeen suuttumukseen, kun Aoi mitään sanomatta vetäisi tupakka-askinsa päällystakkinsa povitaskusta, kaivoi kaiverruksilla koristellun sytyttimensä esille ja alkoi polttaa yhtä savuketta onnellisen tyytyväinen hymy huulillaan. Tupakan harmaa ja katkera katku valtasi pian koko huoneen, ja Kisaki pelkäsi papereidensa puolesta. Jos yksikin liekki leimahtaisi valkoisen paperin kulmaan, he olisivat tuhon omat. Mokomakin nulikka, tiedemies manasi mielessään. Luulee voivansa pompotella minua miten vain haluaa. Ärsyttävää, mutta pakko se on tulla toimeen hänen kanssaan. Kenellekään muulle tästä asiasta ei voi puhua...

”Sinunkin pitäisi joskus kokeilla tätä”, Aoi kehotti henkäistessään samalla savupilven suunsa kautta. Hän näytti hetken aikaa laiskottelevalta lohikäärmeeltä, joka on valmis sylkemään suustaan tulenlieskoja, jos sitä ärsytetään. ”Grey Lightin nikotiini tuntuu mukavalta.”
”En valitettavasti ole sillä tuulella, että tupakoisin”, punatukkainen sanoi aavistuksen verran tylysti toisen tarjotessa hänelle avointa tupakka-askia, josta pilkisti vielä muutama polttamaton yksilö. Tiedemies alkoi saada tylyytensä hetki hetkeltä takaisin alun ystävällisyyden jälkeen. Nyt hän muisti, miksi tapasi Aoita niin harvoin: tämän käytös sai hänen hermonsa riekaleiksi kerta toisensa jälkeen.
”Sääli”, mustatukka vastasi tavoitellen teeskenneltyä harmistusta ääneensä. ”Jospa joku shiranaistasi polttaisi sinun puolestasi?”
”Ei ole enää yhtäkään shiranaita.”
Aoi nosti katseensa hämmästyneenä tupakkansa suloisesta hehkusta kohdatakseen pahemmin palavan Kisakin katseen. Rentous oli heti tiessään miehen ruumiista, kun hän oikaisi itsensä virallisen tyrmistyneeseen asentoon ja katsoi tiedemiestä uudemman kerran ihmeissään. Tupakka pysyi uskollisesti hänen suupielessään putoamatta punaisenkirjavalle kokolattiamatolle.

”Miten niin ei ole enää yhtäkään shiranaita?” Aoi tivasi ärtyneenä. ”Tajuatko, kuinka vaikeaa ne oli saada kiinni? Miten ne voivat ylipäänsä kuolla, jos ne ovat kuolemattomia? Ja mikä hemmetin mämmikoura sinäkin oikein olet, kun olet pilannut helvetin hyvän mahdollisuuden saada selville sen hiton elämän salaisuuden?!”
Aoi oli temperamenttinen luonne. Jos jokin asia ei mennyt hänen haluamallaan tavalla, toinen oli tehnyt varsinaisen perisynnin häntä vastaan. Koskaan ennen hän ei ollut suuttunut Kisakille heidän tuttavuutensa aikana, mutta nyt... Shiranaiden pyydystämiseen oli kulunut niin paljon aikaa, että tämä kuulosti pahemmalta kuin mikään muu.
”Miten ne ovat muka voineet kuolla?” metsästäjä ärjäisi uudemman kerran toiselle.
”Rauhoitu, Aoi”, Kisaki sanoi nostaen kätensä vaikenemisen merkiksi. ”Minä en ole epäonnistunut missään vaiheessa. Minulla on vain ollut muutama takaisku, joiden seurauksena neljä viidestä shiranaista kuoli pois. Niistä viimeinen, Jui nimeltään-”

”Ah, se vaaleatukkainen pikkupaskiainen”, Aoi tuhahti ylimielisesti muistaessaan kyseisen kuolemattoman. ”Hänet oli tavattoman vaikea hankkia sinun käsiisi. Hän eli täysin erillään kaikista lajitovereistaan ja liikkui niin harvoin ja varovaisesti ulkona, että voin pitää itseäni harvinaisen onnekkaana, kun satuin oikeaan paikkaan oikeaan aikaan. Jouduin sitä paitsi kuljettamaan hänet puolen Japanin halki, kun hän oli keksinyt piilotella niin kaukana Tokiosta ja sinun kirotusta laboratoriostasi.”
”Voisinko jatkaa?” Kisaki keskeytti toisen manaamisen. ”Ymmärrän kyllä, että Jui on sinulle piikki lihassa. Sitä suuremmalla syyllä sinun roolisi tässä näytelmässä vahvistuu.”
”Missä näytelmässä?”
”No, kävipä tässä eilen niin, että Jui karkasi. Ei tietenkään yksin, sillä hän ei olisi millään voinut omin nokkinensa paeta luotani siinä lääke... särkylääkehuurussa. Ei, hän pakeni luotani erään vampyyrin kanssa eilisiltana oikein ryminällä.”
Aoi kohotti kulmakarvaansa. Hän tiesi Tokiota vainoavat vampyyrit, jotka eivät saaneet sieluilleen rauhaa vaan jahtasivat yö toisensa jälkeen uusia uhreja suurkaupungin syrjäisemmillä kaduilla. Hän oli perehtynyt niihin joskus muutama vuosi sitten, mutta hän ei ollut vielä kertaakaan joutunut kasvokkain sellaisen pedon kanssa. Kukaan ei ollut palkannut häntä tappamaan yliluonnollista vampyyria, jota ohjasi veren ylivoimainen himo.

”Kenen kanssa hän pakeni?” Aoi kysyi. ”En tunne vampyyreita kovin hyvin mutta olen kuullut muutaman nimen. Lisäksi vampyyrit käyttävät toisistaan kummallisia koodinimiä. Yhden vaarallisimman vampyyrin nimi on Kaunisääninen lapsi... Nämä tosin perustuvat vain huhupuheisiin. Olen kuullut siellä täällä puhuttavan vampyyreistä, kun näillä main oleilen.”
”Sinähän tiedät jo jotakin niistä”, Kisaki totesi ja hymyili maireasti. ”Jos perehdyt vielä vähän tarkemmin niihin ja niiden elintapoihin, olet jo Juin jäljillä. Hän kutsui pelastajaansa Neroksi, mutta hän tuskin on se, joksi häntä epäilit.”
”Ei kuulosta yhteensopivalta”, mustahiuksinen myönsi. ”Mutta Nero... siitä nimestä on hyvä lähteä liikkeelle. Mitä sinä haluat minun tekevän? Pitääkö minun tappaa sekä Jui että hänen apurinsa?”

”Ei, luoja paratkoon!” Kisaki parahti. ”Ei, minä pyydän sinua etsimään tuon Neron käsiisi. Hänet saat tappaa, minua ei vampyyrien rietas tuholaisjoukko kiinnosta. Saisivat minun puolestani painua takaisin sinne maaseudulleen, josta tulivatkin. Mutta Jui sinun on tuotava takaisin minun luokseni täysissä sielun ja ruumiin voimissa. Häneltä ei saa olla yksikään hius taittunut, sillä yksinomaan hänestä ja hänen voimistaan riippuu koko minun tutkimukseni, jolle olen uhrannut jo kolme vuotta elämästäni.”
Aoi mietti tehtävänantoa mielessään. Kuten arvata saattoi, hän oli siitä varsin hyvillään. Juuri tällaista tehtävää hän olikin jo odottanut. Siinä oli tarpeeksi haasteita sammuttamaan hänen adrenaliinin kaipuunsa ja tarpeeksi metsästyksen tuomaa piinaavaa hurmaa, joka tuntui takaa-ajettavan niskakarvoissa. Ajojahti Tokion kaupungin tunkkaisissa osissa kuulosti enemmän kuin lumoavalta Aoin korvissa.

”Tiedätkös, Kisaki...” palkkamurhaaja sanoi hiljaisella, tyytyväisyydestä kehräävällä äänellä. ”Juuri tämän takia minä rakastan kanssasi asiointia. Sinä osaat antaa minulle juuri oikeanlaisia haasteita.”
Minä osaan ohjata elämääsi ja antaa sille kerta toisensa jälkeen uuden tarkoituksen, Kisaki mietti mielessään hymyillen toiselle kuitenkin niin ystävällisesti kuin taisi. Ikävä kyllä hän pystyi luomaan vain pienen hymynpoikasen vasempaan suupieleensä. Se kuitenkin menisi aivan täydestä Aoihin, siitä tiedemies oli varma. Vahvistaakseen toisen tarpeellisuuden hän nousi ylös tuolinsa äärestä ja asteli lähimmän tammipuisen kaappinsa luokse. Hän tunsi, kuinka toinen seurasi häntä tummalla katseellaan liiankin synkän huoneen hämäristä. Kisaki päätti pian sytyttää muutaman kynttilän valaisemaan huonetta paremmin, jotta Aoi näkisi tulevan aarteensa. Aarteen, joka takaisi pysyvästi hänen olemassaolonsa jalon tien. Ilman sitä Aoi ei voisi elää, ja ilman kantajaa tuo ase menettäisi tarkoituksensa.

”Kuten tulin luvanneeksi, autan sinua tässä metsästyksessä hieman”, Kisaki sanoi vieraalleen kaapin ovien takaa. ”Koska et ole vielä perehtynyt vampyyreihin niin tarkasti, sinun on aloitettava siitä, minkä jo osaat.”
Aoi yritti kurotella kaulaansa nähdäkseen tarkemmin, mitä Kisaki kaivoi esille kaapista, mutta ei kyennyt. Turhautuneena yritystensä epäonnistumiseen mies tumppasi tupakkansa kenkänsä pohjaan ja laittoi loppuun palaneen tupakan viereiselle pöydälle niin, ettei toinen sitä huomannut. Pysyköön siinä, kyllä joku sen siitä korjaisi pois aikanaan.
”Minä annan sinulle lainaan aseen”, punatukkainen jatkoi monologiaan oikaistessaan taas selkänsä. Aoi kääntyi jälleen katsomaan toisen suuntaan, mutta vieläkään hän ei nähnyt, mitä tiedemies oli piilottanut huoneiston tarjoamiin varjoihin. Kaapin ovet sulkeutuivat naristen, ja Kisaki asteli takaisin pöytänsä ääreen. Pöydälle, aivan eteensä, hän asetti varovasti aseen, jollaista mustatukkainen ei ollut ennen nähnyt.

Ase oli Kisakin tyylille uskollinen, sillä se ei ollut nykyajan moderneja kapistuksia, joiden kehitys oli jo riistäytynyt käsistä sotateknologiassa. Kisakin ase oli vanhempaa mallia, suoraan tiedemiehen ihailemalta ajalta, ja silti niin tyylikäs ja lujatekoinen. Aoi oli ihastunut siihen ensisilmäykseltä, vaikkei edes tiennyt revolverin nimeä.
”Mikä se on?” metsästäjä sai kähistyä ihastukseltaan. Hän tuli lähemmäs työpöydän ääreen nähdäkseen tuon aarteen tarkemmin. ”En ole ikinä ennen nähnyt noin kaunista asetta.”
Kisaki hymyili jälleen, maireasti ja tyytyväisenä siihen, että hänen työtään kehuttiin maasta taivaaseen. Hän voisi jatkaa tarinan kerrontaa ja sitoa sillä tavoin Aoin tiukasti kiinni verkkoonsa, josta ei ollut paluuta. Punatukkainen oli osunut oikeaan veikatessaan apurinsa ihastuvan revolveriin heti. Aoi ei voinut enää irrottaa katsettaan siitä, vaan tämä oli tuomittu näkemään tuhoa kylvävän aseen aina silmissään.

”Tunnetulla aseella oli kerran monta nimeä”, Kisaki aloitti tarinansa. ”Aikoinaan tuon aseen kantaisää kutsuttiin Colt Peacemakeriksi tai Colt Single Action Armyksi Villissä lännessä. Tiedä sitten sen tuomasta rauhasta tai muustakaan...”
Hän viittoi Aoita ottamaan aseen käteensä. Toinen tottelikin häntä aikailematta ja kaappasi pyssyn hellästi käsiinsä, kuin kyse olisi ollut särkyvästä lasista ja posliinista. Aseen pitkä kärki osui vasten miehen leukaa, samaan aikaan sormet tapailivat liipaisimen siroa kohtaa. Valkeanharmaa metallinen kylmyys tuntui hyvältä, ja aseen pintaan heijastui sen uuden omistajan kuvajainen pimeydessäkin. Mustat kirjailut koristivat koko metallista osuutta revolverista, mutta pyssyssä oli myös hienoa puutyötä. Varsi oli tehty laadukkaimmasta puusta, mitä koko Japanista löytyi. Kokoa sillä oli normaaliin käsiaseeseen verrattuna hieman enemmän, mutta se lisäsi aseen viehätystä entistä enemmän. Aoi tiesi olevansa kuolettavan rakastunut pitelemäänsä Coltiin, josta hän ei ollut enää valmis luopumaan kuin kuolleen ruumiinsa yli. Jos silloinkaan.

”Aikoinaan minä tutkin vampyyreitäkin”, Kisaki kertoili toiselle, samalla kun hän seurasi tummatukkaisen rakkaustarinan syttymistä. ”Sain vangittua yhden mies- ja yhden naisvampyyrin, joiden avulla tein kokeita samassa laboratoriossa, jossa yritän nyt selvittää elämän salaisuutta. Vampyyrit minä tahdon vain tuhota, joten minun piti jo muutamia vuosia sitten luoda sitä varten ase, joka tehoaisi vampyyreihin ilman, että ihmisten pitäisi turvautua myyttisiin apukeinoihin. Kuka nyt nykyään käyttäisi vampyyreitä vastaan miekkaa ja puutappia? Vanhanaikaista, sanon minä. Niinpä turvauduin taas 1800-lukuun ja kehitin Redeemerin mallin, joka olisi tuhoava koko ihmiskuntaa kiusaavan vampyyriyhteisön. Rakensin sitä kuumeisesti ja monen pilalle menneen version jälkeen sain valmiiksi tuon yhden ainoan kappaleen, jota sinä nyt pitelet käsissäsi.”

”Redeemer?” Aoi toisti. ”Sekö tämän aseen nimi on?”
”Aivan niin”, Kisaki vastasi. ”Se lunastaa vampyyrien henget siitä hyvästä, että ne ovat sortaneet meitä ihmisiä ja latkineet vertamme aivan liian kauan.”
”Miten tämä sitten toimii?” toinen kysyi kummastellen ja liikutteli asetta käsissään.
”Siihen liittyykin tämä toinen tarina. Mitä enemmän kokeita tein vampyyreillä, sitä vaikeammaksi niiden hallitseminen kävi. Ne kieltäytyivät täysin yhteistyöstä kanssani ja yrittivät kaikin mahdollisin keinoin saada tilaisuuden tappaa minut. Samaan aikaan ne kuitenkin myös pelkäsivät minua ja työni edistymistä. Rauhoittavien avulla sain ne taltutettua kerta toisensa jälkeen, kunnes koitti ratkaisevan kokeen vuoro. Minun piti ampua toinen vampyyreistä testatakseni Redeemerin toimivuutta. Naisvampyyri kävi enemmän hermoilleni, mutta kun tähtäsin sitä kohti ja painoin liipaisimesta saattaakseni riivatun ikiuneen, naisen puoliso, miesvampyyri, pääsi irti siteistä ja hyökkäsi suojellakseen heikompaansa. Rauhallisen kuoleman sijaan nainen sai seurata vierestä, kuinka hänen rakastettunsa kuoli veren jäätyessä tämän sisään... Kuvitella, että sellainen olento kykeni rakastamaan ja kuolemaan toisen puolesta...”
”Jäädytitkö sinä vampyyrin veren?” Aoi hämmästeli ja katsoi samalla Redeemeriä. Sen metallisen pinnan alla vaani valkoinen kuolema, joka ei antanut armoa kenellekään.

”Vampyyri on riippuvainen siitä, että sen veri kiertää kunnolla”, Kisaki selvensi aseensa toimintaperiaatetta. ”Vähän samalla tavalla kuin ihmisillä, mutta ei ihan. Vampyyrien veri kiertää hieman nopeammin kuin tavallisen ihmisen, joten verenkierto on elintärkeä. Lisäksi vampyyrin ravintokin kulkeutuu veressä, mikä lisää suoniston tärkeyttä. Siksipä ampuessasi Redeemerin luodeilla vampyyri kuolee kerrasta. Yksi luoti riittää pysäyttämään sen verenkierron ja jäädyttämään elintoiminnot ikijäätä muistuttavalla kemikaalilla. Se leviää nopeasti haavakohdasta koko elimistöön, eikä mitään ole enää tehtävissä siinä vaiheessa.”

Kisaki kumartui avaamaan työpöytänsä alimman laatikon. Hän veti sen auki ja kaivoi laatikon pohjalta, pienen sekasotkun keskeltä monta hopeista rasiallista Redeemerin luoteja. Kaikki valkoiset luodit oli pakattu punaisin nauhoin tiukasti kiinni toisiinsa niin, että ne muistuttivat hieman luotivyötä.
”Miksi ne ovat valkoisia?” Aoi kysyi hämmästellen, kun otti yhden luodeista sen sievästä paketista. ”Edustavatko ne kuoleman väriä?”
”Kuoleman ja surun symboleja ne enimmäkseen ovat”, tiedemies vastasi tyynesti ja ojensi loputkin rasialliset toiselle. ”Tehtäväsi kuulitkin jo kaikessa yksinkertaisuudessaan. Jos onnistut tuomaan Juin takaisin tänne, jotta pääsen jatkamaan kokeitani, saat pitää Redeemerin ja jatkaa vampyyrien henkien lunastamista, jos tahdot. Lunasta kuitenkin ensin minun ja Redeemerin luottamus.”

”Et tule pettymään minuun tälläkään kertaa”, Aoi vastasi virnistäen epäilyttävää hymyään, joka oli Kisakille hyvinkin tuttu. ”Minä tulen takaisin vasta sitten, kun olen tappanut sen Neron ja raahannut Juin vaikka väkipakolla luoksesi.”
Ja sitten Redeemer on minun, ja minä voin tehdä sillä mitä ikinä haluan.
”Hyvä”, Kisaki sanoi topakasti. ”Korjaa sitten luusi pois täältä ja vie tuo tupakantumppi mukanasi. Tämä ei ole mikään jätehuoltamo vaan minun työhuoneeni. Aikaa tehtävällesi saat mielin määrin, sillä Nero tuskin on yhtään sen halukkaampi yhteistyöhön kuin shiranaitkaan aikoinaan. Hus, poistu.”

Aoi kumarsi kohteliaasti, piilotti Redeemerin takkinsa sisälle ja lähti pois työnantajansa luota luomatta katsettakaan tumppaamalleen tupakalle. Ovi sulkeutui hyvin hiljaa hänen takanaan, eikä askeleitakaan kuulunut käytävällä, kun palkkionmetsästäjä suunnisti pois Kisakin luota lähteäkseen suorittamaan tehtäväänsä hetimmiten.



A/N2: Muutama kenties tarpeellinen tieto:

- Redeemerin pohjana ollut Colt Peacemaker/Colt Single Action Army näyttää jotakuinkin tältä. Kisakin valmistama uudisversio on totta kai vielä tyylikkäämpi. :D
- Redeemer tarkoittaa suomeksi lunastajaa.
- Valkoinen on Aasiassa kuoleman ja surun väri, toisin kuin länsimaissa, joissa vastaava merkitys on mustalla.
Jossain ollessaan on jostain poissa.

    2 tykkää.
Avatar
Avalyn
Vuoden trouble
 
Viestit: 589
Liittynyt: Ma Helmi 16, 2009 10:13 pm

Re: Immortal Blood (Nero/Jui, multifandom, K-18, AU, pro+3/1

ViestiKirjoittaja Cherries_ » Ke Elo 03, 2011 5:07 pm

Päivää 8>
Aa, mun piti kommentoida tähän jotain jo viime viikolla, mutta olin silloin hieman liian kykenemätön mihinkään ._.

Tämän osan aikana tuntui, että juoni eteni kovasti, sillä edellinenhän keskittyi oikeastaan vain pakoon. Nyt tästä sai jo enemmän kiinni, eikä vain mieltänyt ficin aluksi, josta ei voi edes arvata tapahtumien kulkua, tai no vaikkakin mun on vieläkin tämän kohdalla arvata oikein tulevaa, niin se vain pitää mielenkiintoa yllä, koska tekstistä ei suoraan näe kaikea, ja siinä on kuitenkin sen verran käänteitä, jotka tekevät juuri sen etten pysty sanomaan mitään.

Itsessään teksti oli vähän kuin yhdistelmä edellisen osan tapahtuma rikkaudesta ja siitä taustojen kaivelusta, joka tässä määrin oli juuri sopivaa, tuntui tasapainoisemmalta, kun oli jotain joka sopi vastapainoksi, eli juuri tämä että hahmot elivät myös nykyhetkessä, eivätkä polkeneet paikoillaan muistoissa. Sinänsä se on hyvä, että rakennatte tarinalle sen "alustan" jonka ympärille sitä on hyvä kirjoittaa, ja joka saa lukijan tuntemaan että kaikki on mietitty alusta loppuun, mutta tämän osan jälkeen mulle jäi oikeasti siitä tosi hyvä fiilis, kun tämä oli kirjoitettu näin.
No jos pitäisi sanoa tästä osasta jotain negatiivista, niin sekin olisi ehkä vain julkaisutahdista, sillä hah, jaksaisin tätä lukea vaikka jokapäivä 8D

Pidin kovasti siitä kuinka elävää kuvailu oli, kun Nero päätti syödä välipalaa. Se vain jäi todella positiivisena mulle mieleen, sillä tunteet välittyivät todella hyvin ja tilanteen kuvittelu kävi liiemmin ajattelematta jaja se vain oli oikeasti upeaa! 8>

Ja tässä taidan vieläkin toistaa sitä kuinka oikeasti pidän Kisakista. Se vain on niin valloittava ajatellessaan, kuinka Jui vielä palaisi ja että kaikki menisi suunnitelmien mukaan. Herra on ehkä hieman liian luottavainen, mutta tui, se vain on ihana >8>
Nyt myös tuo Aoin rooli avautui vähän paremmin ja sieltä todella paljastui kylmäverinen tappaja. Tuntuu vain pahalta ajatella ettei sillä olisi mitään muuta, kuin tappajan virka koko tarinassa. No ehkä mä jään toivomaan täällä hiljaa, että Aoi epäonnistuu ja alta paljastuu muutakin.

Jatkoa odottelemaan jään ja Cherries kiittää~
All love and sadness melt in my heart~

    2 tykkää.
Avatar
Cherries_
Bändäri
 
Viestit: 35
Liittynyt: Pe Touko 27, 2011 1:47 pm

Re: Immortal Blood (Nero/Jui, multifandom, K-18, AU, pro+3/1

ViestiKirjoittaja Avalyn » Ti Elo 09, 2011 11:12 pm

Cherries_:

Ei haittaa, vaikket ihan heti ehtinytkään kommentoimaan. Meillä kaikilla on omat kiireemme ja lagauskautemme. Sitä paitsi hyvää kannattaa odottaa. ^^

Nyt kun ollaan jo kolmannessa osassa, olikin jo aika päästää tarina valloilleen ihan kunnolla. Mukavaa kuulla, että juonen aiempaa vauhdikkaampi eteneminen miellytti sinua. Yhtä mukavaa on kuulla, ettet kykene vielä arvaamaan tulevia tapahtumia. Olemme kovasti pyrkineet siihen, ettei kaikki olisi ennalta-arvattavaa vaan yllättäviä käänteitä riittäisi koko matkalle pitämään mielenkiintoa yllä. :D

Olet varmaan ihan oikeassa siinä, että jos tässäkin osassa olisi pyöritty kovasti muistoissa, niin meno olisi käynyt vähän tylsäksi. Välillä täytyy keskittyä nykyhetkeen, jotta juoni pääsisi etenemään. Koetamme jatkossakin tasapainotella parhaamme mukaan nykyisyyden ja menneisyyden välillä, niin että tarina ja henkilöhahmot saisivat muistojen kautta syvyyttä ilman, että lukija kuitenkaan joutuisi pitkästymään.

Jos tätä tulisi joka päivä lisää, kukaan ei ehtisi kaivata jatkoa. :D Sitä paitsi sitten lukijoilla ei myöskään olisi aikaa kommentoida, mikä olisi kovin sääli. Ja no, välillä minulla ja shy-rebelillä on myös kädet täynnä todellisen elämän tekemistä. Koetamme kuitenkin pitää julkaisuvälin kohtuullisena, ettei odotus kävisi ylivoimaiseksi. :3 (Tämän osan kohdalla ehdimmekin jo saada Lafi-gaalassa närkästyneitä kyselyjä siitä, missä uusi osa oikein viipyy. XD)

Ihanaa kuulla, että verenjuontikohtaus oli mielestäsi onnistunut. ^^ Pelkäsin vähän, että siitä tuli liian tunnepitoinen, mutta sanojesi perusteella niin ei onneksi käynyt. Ilmeisesti en ole ainoa, jota Juin kohtalo ei jätä kylmäksi.

En ihan ymmärrä, mikä siinä Kisakissa niin kovasti sinua viehättää, mutta hyvä jos joku pitää hänestä. :D Minä tykkään kyllä kirjoittaa häntä, mutta ajattelin, että kaikki lukijat inhoavat häntä, koska hän on niin puhtaasti paha. Mitä Kisakin luottavaisuuteen Juin paluun suhteen tulee, niin herra tiedemies ei vain ole tottunut suunnitelmiensa epäonnistumiseen eikä sitä paitsi omassa vampyyri-inhossaan tajua, että joku valitsisi mieluummin vampyyrin kanssa pakenemisen kuin vankeuden hänen luonaan. Tulevaisuus saa näyttää, palaako Jui vielä Kisakin huomaan vai ei...

Aoi on siinä suhteessa samanlainen kuin Kisaki, että hänkin on tottunut onnistumaan aina. Minun silmissäni Aoin kylmäverisyyttä lieventää kuitenkin se tieto, että hänellä on käytökseensä ymmärrettävä syy, toisin kuin Kisakilla. Aoi on oikeastaan aika surullinen tapaus, jos asiaa rupeaa miettimään...

Seuraava luku tulee olemaan koko ficin pisin, ja sen lopussa mukaan ilmaantuu ihan uusi henkilö sekoittamaan pakkaa. ^^ Sitä odotellessa kiitän meidän molempien kirjoittajien puolesta sinua uskollisesta kommentoinnistasi. Vakiokommentoijat ovat ihana asia. <3
Jossain ollessaan on jostain poissa.

Avatar
Avalyn
Vuoden trouble
 
Viestit: 589
Liittynyt: Ma Helmi 16, 2009 10:13 pm

Re: Immortal Blood (Nero/Jui, multifandom, K-18, AU, pro+3/1

ViestiKirjoittaja Aysha » Pe Elo 19, 2011 7:42 pm

*Heittää käden kuilun reunan yli ja kapuaa ylös*
No niin, Aysha on täällä taas työn ja tuskan takana. Elämä on päättänyt koetella minua urakalla ja päätti pistää vierailulle helvettiin, mutta Saatana ei ollut kotona, kun ovea ei kaikista kolkutteluista huolimatta avattu. Piti sitten kivuta takaisin tänne, että kiirettä on pitänyt.

Teistäpä juuri puhuin ja kyllä, syön mielelläni grilliruokani hesen paprikamajoneesilla X) Eli leukani ovat koska tahansa valmiita toimimaan XD

Kyllä, Asagi ja Kisaki ovat olleet samassa bändissä - Syndromelle pitää antaa pieni kunnia D:n muodostumisesta, koska kyseisessä bändissä Asagi ja Ruiza tapasivat toisensa tai ainakin pääsivät ensimmäistä kertaa yhteistyöhön, jota halusivat jatkaa Syndromen lopetettua. Niin ja Sin (toinen kitaristi samasta bändistä) oli alussa heidän mukana, mutta lähti D:stä alkuaikoina ja Hide-zou tuli tilalle. Näin lyhyt katselmus tähän XD Mutta Syndromen takiahan netissä on olemassa ficcejä, joissa parituksena on Asagi/Kisaki (en sitten tiedä, kumpi on seme, en ole lukenut, vaan kuullut - ja tiedän sen, että tarinat ovat ilmeisesti aika verisiä).

Mutta niin, uusin luku. Hiukan harmittaa, ehkä jopa nolottaa se, että kun itse sitä jatkoa kovasti halusin ja sitten kun se tuli, en päässyt heti lukemaan, vaan meni pieni hetki ja kommentoimiseen vielä pidempi. On se mukavaa, kun netti temppuilee, tulee liikaa tekemistä ja sitten alkaa vielä työharjoittelu, joka syö minulta kahdeksan tuntia yleensä klo 10-18 välillä + aamulla olevat valmistautumistunnit sekä kotiin pääsemiseen liittyvät ongelmat. Tämä ficci on kuitenkin ollut jatkuvasti mielessäni, mikäli se yhtään lohduttaa eli turha edes odottaa, että pääsisitte minusta niin helposti eroon! BUAH HAH HAA! KÄRSIKÄÄ! (anteeksi, koettakaa ymmärtää ihmistä, joka on melkein saanut lihaskrampin jatkuvasta hymyilemisestä).

Sellainen varoitus, että tästä tuskin tulee kovinkaan pitkä eikä lähellekään selväjärkistä, vaikka yritän tätä useamman illan aikana raapustaa. Eli turhan suuret odotukset pois - mieluiten ei odotuksia lainkaan. Onko selvä?
Epäilen, mutta minä kuitenkin varoitin teitä.
Nyt itse uusimpaan lukuun.

Tapojeni mukaan sanon ensin, onko virheitä tai muita löytynyt.
Suoranaisia kirjoitusvirheitä ei löytynyt. Tietenkin parissa kohtaan oli joku sana tai ilmaisu, jonka olisin itse sanonut toisin, mutta enpä niitä enää löydä ja myönnän olevani liian uupunut niitä etsiäksenikään.
Mutta nämä kaksi kohtaa saivat muutaman kysymysmerkin leijailemaan pääni yläpuolella.
Hän ei kestänyt katsella toisen tuoreen veren tahrimia kasvoja, joita tämä parhaillaan tyynesti siisti mustan takkinsa taskusta kaivamallaan nenäliinalla.

Sanokaa toki, olenko minä vain ollut huolimaton, mutta eikös Nero jättänyt takkinsa sinne laboratorioon?

”Ah, se vaaleatukkainen pikkupaskiainen”, Aoi tuhahti ylimielisesti muistaessaan kyseisen kuolemattoman.

Aoi on ilmeisesti unohtanut ne muut hakemansa shiranait, koska ne kaikkihan olivat blondeja. Joko en tajunnut jotain ihme pointtia tai sitten tuo vain kuulostaa hiukan vinksahtaneelta (minä kävin jopa tarkistamassa ja kaikki shiranait olivat vaaleaverikköjä)

No niin, takaisin muihin asioihin

Heti alussa, kun Jui alkoi kysellä, olisivatko he pian perillä, arvasin, että tässä luvussa Jui saa tietää totuuden Nerosta. Ei sillä, ettenkö olisi sitä osannut aavistaa, että kolmannessa tai viimeistään neljännessä luvussa totuus paljastuisi pienelle shiranaille. En kuitenkaan osaa sanoa, olinko siitä hyvilläni vai en. Omalla tavallaan olin tyytyväinen, että tilanne selvisi viimein Juille eikä minun tarvitse enää hakata päätäni seinään, kun Jui on hidas kuin etana ja sokea kuin saapas. Kuitenkin jokin minussa oli hiukan harmissani. Vaikka minun teki mieli karjua kurkku suorana ja käytä läpsimässä Juihin järkeä, minä omalla tavallaan nautin siitä, että Jui ei tiennyt asioiden oikeata laitaa ja Nero taas käytti toisen tietämättömyyttä hyväkseen. Aikaisempi jännite oli jotenkin kiehtova ja olen aina pitänyt enemmän tai vähemmän kissa ja hiirileikeistä (tässä kohdassa se on melkein ollut kirjaimellista XD). Eli jään kaipaamaan vanhaa tilannetta. Ristiriitaista kieltämättä.

Olen kuitenkin hyvilläni, että tarina eteni eikä vain tyssähtänyt siihen, että Jui ja Nero saapuvat jälkimmäisen kämpille ja sitten Nero toteaa heidän olevan siellä jonkin aikaa. Sinänsä Neron paljastuminen oli tarpeellinen tarinan etenemisen kannalta, eli ette jääneet jumittamaan tässä paikoillenne tai turhaan leikkimään lukijoiden hermoilla. Se, mitä tähän mennessä voisin sanoa kehuna, on tarinan eteenpäin vieminen. Jokaisessa luvussa on tapahtunut jotain - prologissa esiteltiin Nero ja hänen tilanteensa, ensimmäisessä luvussa Nero, Tetsu, Projekti Jillian, Jui ja Kisaki sekä luotiin tilanne, josta jatkettiin eteenpäin, toisessa luvussa Nero haki Juin ja Kisaki otti yhteyttä Aoihin. Tässä luvussa taas Nero vei Juin kämpilleen, paljasti todellisen itsensä ja Kisaki antoi Aoille tehtävänannon sekä aseen (joihin palaan vielä hiukan myöhemmin). On hyvä, että lukija pidetään koko ajan mukana eikä saateta siihen, että “jarda, voitaisiinko mennä eteenpäin eikä keskittyä siihen, että Jui on naiivi torvi, joka ei selväsitkään ole katsonut riittävän montaa vampyyrielokuvaa?”
Lukija, tai ainakaan minä, ei ehdi tuntemaan hirveän suurta tuskastumista tai pyytämään juonen kuljettamista, koska sitä jatketaan koko ajan. Eli erittäin iso plussa siitä, kun ette jää jumittamaan, vaikka tarinalla on pituutta^^

Kuvailua oli jälleen tuttuun tapaan mukavasti ja itse pidin kovasti siitä, miten Neron asuntoa esiteltiin. Kuten varmaan olette kumpikin ehtineet huomaamaan, olen ahne lapsi kuvailun kohdalla ja jos en näe selvästi, että kuvailun pointtina on tunneskaala tai vastaava, haluan tietoa ympäristöstä. Tässä sitä oli, eli lapsi sai haluamansa karkit, ja minusta oli mukavaa saada kuvailua niin itse rakennuksesta, käytävistä kuin Neron tiloista. Mietin kyllä, että onko koko rakennus Neron hallinnassa vai asuuko siellä muutama muukin vampyyri.

No niin, mennään sitten vaikkapa siihen, kun Jui ja Nero saapuvat Neron huoneistoon. Olen edelleen hirveä häijy tai samaistun jostain ihmeellisestä syystä hyvin vampyyreihin, koska nautin omalla tavallani siitä, miten Nero katseli hymyillen saalistaan. Olin tyytyväinen siitä, että Nero ei vieläkään vain käynyt Juihin käsiksi ja purrut, vaan puheli ensin “mukavia”, muuttui salaperäiseksi arvuutellessaan, ajoi saaliin nurkkaansa ja puri vasta sitten.
Tämä seuraava kohta menee kyllä osittain tuon kuvailun piikkiin, mutta ei tätä voi sanoa ilman huomautusta kuvailusta. Pidin siitä, miten olitte kuitenkin käyttäneet veren juomiseen aikaan. Tarkoitan tässä sitä, ettei vain tullut, että “Nero puraisi Juin kaulaa ja joi ahnaasti verta, kunnes viimein nuolaisi haavat umpeen ja päästi uhrinsa vapaaksi otteestaan” tai vastaava niin, että siinä on muutama sana välissä. Minusta kuitenkin tuo puremiskohta on aika tärkeä pointti koko tarinassa, ettei sitä olisi vain voinut jättää noin lyhyeksi. Minusta oli tärkeätä kuvata toimintaa, sitä miten Nero tarttui Juihin, väänsi pään itselleen sopivaan asentoon, ryystäsi ja miten Jui joutui näkemään pelastajansa ja tilanteensa aivan toisessa valossa. Olin hyvin tyytyväinen tuohon kohtaukseen kaikin puolin. Minusta oli myös hauska lisä, ettei Nero ottanut veriannostaan mitenkään herrasmiesmäisestä *naur* Kieltämättä tuota kohtaa lukiessa tuli mieleen, kuten Jui oli kuvitellut, että usein leffoissa ja muualla vampyyrit juovat aika nätisti tai ainakin intohimoisen rakastajamaisesti. Itsellenihän tuollainen “petomainen” ateriointi ei ihmetyttänyt tai tuntunut uudelle, koska olen pelannut vampyyriroolipeliä, joissa osa klaaneista on aika brutaaleja. Näen sen kuitenkin mukavana raikkautena siihen, että nyt tuotiin vampyyrien eläimellisyys eikä pelkästään sitä viettelevää puolta, jolla vampyyrit ehkä houkuttelevat helpommin uhrejaan.

Kun veren juonti oli ohitse, minusta oli hyvä, miten epävarma Jui oli. Jos Jui olisi heti ollut sillä tavalla, ettei Nero tapa häntä, koska ei juonut kuoliaaksi, olisin ollut hyvin pettynyt.
Sinänsä, en osaa sanoa syytä miksi, mutta en oikein pystynyt säälimään Juita tuossa tilanteen lopussa. Ei siksi, että kohtaus olisi ollut huono tai en olisi pystynyt ymmärtämään Juita ja hänen tunteitaan. Olen tässä kohdassa ehkä niin tunneköyhä, etten vain osannut sääliä Juita - ehkä siksi, että syytän häntä osittain typeryydestään ja hyväuskoisuudestaan. Kuitenkin säälimättömyydestäni huolimatta tunnen myötätuntoa Juita kohtaan. Hänen hyväuskoisuuttaan, toiveikkuuttaan käytettiin julmasti hyväksi ja vielä läiskäistiin rumana, märkänä rättinä vasten kasvoja. Sitä ei edes Kisaki ollut tehnyt, koska Jui oli tiennyt alusta asti, että Kisaki ei ole mitenkään erityisen hyvä ihminen (vaikka olikin toivonut kokeiden loppuvan ja pääsevän viimein vapaaksi). Nero siis teki pahimman asian, mitä Jui oli kohdannut ja tapahtunutta pahentaa se, että Nero oli niin tarkoituksella kuin tarkoittamattomasti esiintynyt pelastavana ritarina. Eli ymmärrän Juin tunteman kivun ja tunnen sen takia myötätuntoa häntä kohtaan, mutta en pysty säälimään, koska pieni osa minusta sanoo, että Juin olisi pitänyt ottaa oppia aikaisemmista vuosistaan vankina.

Sitten tuo Nero… Minulla on hiukan ristiriitaisia tunteita häntä kohtaan juuri nyt. Pidin siitä, miten hän käyttäytyi hiukan välinpitämättömästi, jopa huvittuneesti Juita kohtaan pureman jälkeen, mutta myös päätti paljastaa korttinsa Juille eli kertoa syyn tämän rahtaamisesta mukanaan. Siitä pidin, mutta sitten Neron puheiden jälkeiset hetket.
En ole varma, osaanko selittää itselleni tätä hankalaa tilannetta, mutta yritän parhaani. Toivottavasti ymmärrätte (tai edes toinen ymmärtää ja selventää toiselle). Se nyt on fakta, että ensimmäinen kerta on aina hämmentävä jokaiselle, kuten pettäminen, tappaminen tai veren juonti, kuten Neron kohdalla, ja siihen tottuu ajan myötä (ensimmäinen kerta on aina vaikein, mutta sitten pettäminen ja tappaminen helpottuu). Minusta Neron ei olisi kuitenkaan pitänyt tuntea niin paljoa myötätuntoa tai sääliä Juita kohtaan. Nero on tappanut, juonut ja varmasti käyttänyt muiden hyväuskoisuutta ennenkin hyväkseen, että hänen olisi pitänyt olla niin tottunut tai kovettunut, ettei pysty piittaamaan uhriensa tunteita. Vaikka hän sanoikin/ilmaisi, ettei voisi koskaan muuttua Tetsun kaltaiseksi kylmäveriköksi (ihana ilmaisu, btw), mielestäni hän ei kuitenkaan voi olla liian pehmoinen. Onhan se, ettei Nero ole samalla tavallaan käyttänyt kaltaistaan hyväkseen (siis kuolematonta, ei-ihmistä) ja se saattoi hiukan murtaa Neron kovaa kuorta, mielestäni hän tunsi hiukan liikaa myötätuntoa. Totta kyllä on, että mikäli tässä viritellään hiukan enemmän ja mahdollisesti edes hiukan molemminpuolisia tunteita kaksikon välissä, Neron tuntema myötätunto ja haluttomuus katsoa liian pitkään murtunutta Juita ovat välttämättömiä. Minua kuitenkin jäi tilanne vaivaamaan, koska olisin halunnut/odottanut Neron olevan hiukan kylmempi tai ainakin tottuneemman oloinen tilanteeseen vähintään vampyyrivuosiensa perusteella eikä olevan näin “pehmo“, koska kyseessä oli Jui eikä Nero ole samanlainen tappaja kuin Tetsu. Toivottavasti joku tajusi tuosta jotain.

Mutta~ tilanne sai minut kuitenkin pohdiskelemaan tätä mukavasti työharjoittelussa, kun oli hiukan tylsempää. Osaan nähdä tuon pureman jälkeisen tapahtuman mielenkiintoisena kahdessa mielessä. Sinänsä olisi mielenkiintoista saada tietää, onko olemassa oikeasti ihmisiä, jotka herättävät sääliä jopa niissä, joita pitäisi niin kovina, ettei heitä voi vain sulattaa. Tai asian voi kääntää myös päälaelleen, onko olemassa ihmisiä, joita kohtaan ei voi tuntea muuta kuin inhoa sekä ratki riemua, kun näillä menee huonosti? Onko tosiaan olemassa ihmisiä, jotka aiheuttavat olemuksellaan tai käytöksellään jonkin tietyn tunteen suurimpaan osaa ympärillään olevista ihmisistä.
Olisi myös hyvä niin psykologisesti kuin muutenkin tietää, onko jopa niillä paatuneimmillakin ihmisillä oikeasti jokin “heikkous” tai muu, joka saa heidät kääntymään hiukan toimiaan vastaan. Tarkoitan tässä esimerkiksi sitä, kun Nero tunsi myötätuntoa ja jopa pientä katumusta satutettuaan Juita. Hänen ei pitäisi sitä oikeastaan tuntea, koska on tehnyt saman satoja kertoja ennenkin, mutta nyt Nero löysi jälleen palan vanhaa inhimillisyyttään (vaikka siellä se on koko ajan ollut). Mietitään esimerkiksi näitä murhaajia, jotka eivät kadu koskaan tekojaan eivätkä välitä, kuinka monta ihmistä listivät elämänsä aikana lisää. Se olisi psykologinen edistysaskel ja suunta minun haluamalleni rangaistukselle väärintekijöille. Se, että he joutuvat kohtaamaan tekonsa tunne tasolla ja elämään loppuelämänsä sen kanssa - näkemään tekonsa seuraukset suoraan edessään.

Mieleeni kyllä juolahti Neron ja Juin myötä muutamia kysymyksiä. Tässä muutama: miten muut vampyyrit tulevat suhtautumaan Juihin? Haluavatko ne mahdollisesti listiä Juin sillä uhalla, että tämä voisi olla mahdollinen ratkaisu ihmisille vampyyrien listimisessä? Vai haluavatko muutkin sairastuneet Juista lääkettä tilaansa? Jos näin on, en usko Neron olevan kovin halukas jakamaan lääkepurkkiaan. Toisaalta taas, voisikohan Nerolla olla sen verran valtaa, että se pistää muut tuekseen vartioimaan Juita Aoilta ja Kisakilta. Toisaalta, minulla on sellainen pieni kutkutus, että Jui tulee olemaan se, joka pistää Neron ainakin jonkin verran vastakkain muiden vampyyrien ja Tetsun kanssa, että Nero joutuu puolustamaan Juita myös kaltaisiltaan.

Takaisin lukuun ja samalla Aoihin sekä (kusipää-)Kisakiin.

Hmm… Jos aikaisemmin pidin Aoita Clint Eastwoodimaisena ja Jack Bauerina, se muuttui hiukan, kun hahmosta tuli lisää tietoa. Toimintapätkissä näen Aoin yhä noiden kahden kaltaisena, ehkä enemmän Clintinä, mutta heissä on sitä samaa tiettyä toiminnan rakastamisesta. Löysin kyllä Aoille erään kolmannen hahmon, joka tuli mieleen. Da Vinci -koodi elokuvan Silas, se albiino, joka ruoski itseään.
Tätä on vähän vaikea selittää, mutta tämän luvun perusteella Aoi on hyvin Silas-mainen. Silas sanoi kuollessaan, että hän on aave (tai jotain sinne päin se joka tapauksessa oli). Ne, mitkä veivät Silasia eteenpäin oli hänen uskonsa ja kiintymyksensä piispa Aringarosa. Samalla hän pakeni sitä, mitä oli ilman niitä eikä halunnut olla aave (tämä siis on minun tulkintani). Aoikin pakenee sitä “aavetta” eli sitä, mitä hän oikein on. Estääkseen muuttumasta aaveeksi, Aoi pitää itsensä liikkeellä ja haluaa heti uuden tehtävän tilalle toisen. Toivottavasti joku tajusi tuosta jotain - pointti oli kuitenkin, että minusta Silas ja Aoi ovat hyvin samanlaisia, koska kummallakin on yksi asia, joka ajaa heitä eteenpäin ja on kuin huume, jota he käyttävät välttääkseen aaveeksi tulemisen.
Minusta Aoi on omalla tavallaan aika realistinen tapaus. Siis tietenkin hänen luonteenpiirteensä ja tekonsa on tehty voimakkaammin kuin mitä oikeissa ihmisissä yleensä on nähtävissä. Minusta te olette kuitenkin tuoneet Aoihin niitä piirteitä, mistä ehkä yhä vaietaan. Se on nyt vain fakta, että jotkin ihmiset määrittävät itsensä nimenomaan työnsä/tiettyjen tekojen perusteella ja jos eivät pysty toimimaan sillä tavalla, he sekoavat tai vajoavat epätoivoon. Sekin on vain tosiasia, että ihmisillä on vain yksi asia, mikä saa heidät nousemaan ylös sängystään ja jatkamaan eteenpäin. Tuo rahaa vasten listiminen on Aoille se, jolla hän määrittelee itsensä eikä pysty ilman sitä kertomaan, kuka on. Kyseinen asia on myös se asia, joka saa hänet yrittämään eteenpäin. Sitä voisi verrata ihan suoraan työnarkomaniaan tai huumeisiin. Aoi on narkkari, joka tähtää aina seuraavaan annokseen, joka tässä kohdassa on jatkuva itsensä haastaminen ja työtehtävästä toiseen siirtyminen.
Saatatte hiukan yllättyä, mutta jossain määrin tunsin samaistumista Aoihin *naur* siitä lisää myöhemmin.

No niin, Aoi marssi Kisakin luokse. Joudun sanomaan, että joko teidän tarinanne aikana on keksitty todella hyvät lääkkeet ja meikit, tai sitten jokin ei täsmännyt. Jos miettii sitä, miten Nero heitteli Kisakia edellisenä päivänä, sen olisi pitänyt näkyä Kisakissa. On totta, että ihmiset kyllä kykenevät kävelemään suht normaalisti tahdonvoimansa avulla, vaikka heitä kuinka sattuisi, mutta Kisakissa olisi mielestäni pitänyt näkyä runnomisen merkkejä. Aoin ei välttämättä olisi tarvinnut reagoida haljenneeseen huuleen tai vastaavaan kummemmin (ajatellut vain, että Kisaki on pudonnut portaat alas).

Kisakin työhuoneesta pidin kovasti sekä muutenkin keskustelun kulkemisesta. Pidin siitä, miten Aoin ja Kisakin välillä oli koko ajan tiettyä naljailua ja jännitettä. Selvästikin nämä kaksi olisivat napit vastakkain, elleivät tavalla tai toisella tarvitsisi toisiaan. Kuitenkin keskustelu avarsi tilannetta ja infosi sekä lukijaa että Aoita, mitä olisi luvassa. Eli oikein onnistunut dialogi^^
Pidin myös siitä, miten Kisaki yritti tietoisesti pitää itsensä tapahtumien ja keskustelun johdossa. Se sopi hänen tässä olevaan luonteeseen, koska uskoisin Kisakin pitävän itseään kaikkia muita parempana ja arvokkaana - se selittää nyt tässä hiukan myös sitä, miksi Kisakin huudot Juin perään kuulostivat enemmän ruikuttavan poikaystävän kutsuilta kuin tutkivan tiedemiehen.

Hienoa, että myös tuon aseen taustat kerrottiin lukijoille ja vielä niin, että Kisaki nimenomaan kertoi, eikä vain kaikki tietävä kertoja. Minusta aseen syntytapa oli hyvin mielenkiintoinen ja sai minut kohottelemaan ihan kunnolla kulmiani pienestä innostumisesta, vaikka väsymys painoikin. Tietenkin siinä oli omat “kliseensä”, joita en kuitenkaan pitänyt häiritsevänä - esimerkkeinä vampyyrien välillä ollut suhde ja miesvampyyrin hyppääminen luodin eteen. Kliseistä huolimatta mielestäni syntytarina oli makuuni (eikä siksi, että pidän aseista). Minusta oli myös kiva, että aseella oli myös toimintaperuste eikä se, että “se nyt vain pystyy siihen”. Mielestäni se teoria myös on osuva/toimiva, koska muistaakseni joissakin vampyyritarinoissa vampyyri on jäädytetty ja sitä myöten tehty toimintakyvyttömäksi, eli oikea kylmyys voisi ihan hyvin myös tappaakin.
Mietin kyllä, miten Kisaki oli onnistunut hankkimaan kaksi vampyyriä kokeisiinsa, kun miettii, millainen vastus Nerokin oli ollut. Luulisi, että vampyyriyhteisössä pidetään sen verran yhtä ja vahditaan toisiaan, ettei kahden, varsinkaan yhdessä olevan vampyyrin saaminen voi olla kovinkaan helppoa.

Tämä Kisakin ja Aoin välinen kohtaus kuitenkin kertoi minulle aika lailla lisää Kisakista. Hän on edelleen minun silmissäni kusipää, kuten suurimmassa osassa muissakin tarinoissa, joissa esiintyy. Myönnän, että tämä on yksi syy, miksen erityisemmin tästä hahmossa pidä (missä hitossa viipyy kiva Kisaki!? Avalyn tai shy-Revel, kirjoittakaa vaikka helvetti vie ficci, jossa Kisaki vaikka lohduttaa Juita Vidollin hajoamisen jälkeen ja siitä, miten Jui joutui vokalistina toimimaan hajoavan bändin kasvoina ja ottamaan kaiken paskan niskaansa!), mutta en häntä erityisemmin vihaa tai inhoakaan. En oikeastaan välitä hänestä, jos näin voi sanoa.
Miksen inhoa Kisakia siitä huolimatta, mitä hän on tässä tarinassa tehnyt? Koska en näe häntä pahana, vaan ihmisenä - pelkkänä heikkona ihmisenä. Kisaki on itsekäs, pelokas ihminen, kuten hänen tekonsa kertovat. Hänessä on ihmiset oikut, mielihalut ja pelot. Hän on itsekäs, koska hakee omaa etuaan ja kuolemattomuutta eikä varmastikaan ole halukas jakamaan tietoa kuolemattomuudesta. Kisaki on pelkuri, koska nimenomaan hakee kuolemattomuutta (koska pelkää kuolemaa, of course). Kisaki ei siis mielestäni ole paha, vaikka onkin tarinan “pääpahis” ja tehnyt pahoja tekoja, vain heikko ihminen.

Nyt voisin tehdä useamman lainauksen, jos tämä kommentti muuttuisi hiukan fiksummaksi - toisaalta, minulla on tunne, että minua pidetään liiankin fiksuna lukijana. No, tervetuloa todellisuuteen ja quotteihin!

”Tuskinpa löytää, sillä harva uskaltautuu näille seuduille. Ja vaikka löytäisikin, niin minä suojelen sinua viimeiseen hengenvetooni saakka”, Nero lupasi vakuuttavaan sävyyn.

Hengittävätkö tämän tarinan vampyyrit? Koska jos hengittävät, Nero saattaa joutua pitämään sanoistaan kiinni. Jos taas eivät, siinä tapauksen näen tämän huvittavan sarkastisena XD

Rautakaiteiset parvekkeet työntyivät irvokkaan näköisesti ulos kovia kokeneista seinistä, ja kellarikerrosta peittävä tummanharmaa maali oli hilseillyt irti niin, että näytti siltä kuin kerrostalo olisi kärsinyt pahanlaatuisesta ihosairaudesta.

Ja pääsimme tutustumaan talon psoriaasikseen (sori, mutta kun tuli oma tuleva ammatti mieleen tuosta ihosairaudesta).

Hänen kaulansivua pidellyt kämmenensä oli kyllä märkä, mutta vain vampyyrin syljestä ja ahneen suun ohi karkaamaan päässeistä veritipoista, jota toinen ei ollut vaivautunut nuolemaan pois.

Pidin tästä yksityiskohdasta. Sanoin jo aikaisemmin, että minusta oli hyvä, ettei Nero ollut mikään herrasmies tai rakastaja juodessaan Juissa verta ja minusta oli hyvä, että sylki ja muuten se “eläimellinen” aterioiminen jäivät vielä kaulalle eikä vain kaksi pientä kivaa pistettä^^

Minä satun sairastamaan aidsia, johon ei tunnetusti ole vieläkään olemassa parannuskeinoa, joten päätin kokeilla, pitävätkö juorut edes kerran paikkansa. En tosin oikein tiedä, kuinka sinun vertasi pitäisi annostella. Ajattelin aluksi juoda parin päivän välein, mutta jos mitään merkkejä tervehtymiseen päin ei ala ilmaantua, juon sinut varmuuden vuoksi kuiviin.

Jaa. Nero sitten päätti ensin kokeilla antibioottikuuria? Eli Juita voi kutsua ihan hyvin lääkekuuriksi *virn*

Aoita pimeys ei haitannut, päinvastoin. Hän rakasti tuota käytävissä hohkaavaa pelottavaa pimeyttä, joka imi kaiken valon sisuksiinsa… Aoi tunsi olonsa kummallisella tavalla kodikkaaksi, sillä samalla tavalla hänen sielunsa oli osa pimeyttä.
---
”Voisitko jo mennä asiaan? Olen metsästäjä enkä sisustuslehden toimittaja”, mustatukka tuhahti kyllästyneenä. ”Voit puhua jonkun muun kanssa noista asioista, ellet ole jo tappanut ketään tylsyyteen tuolla jorinalla.”
---
”Miten niin ei ole enää yhtäkään shiranaita?” Aoi tivasi ärtyneenä. ”Tajuatko, kuinka vaikeaa ne oli saada kiinni? Miten ne voivat ylipäänsä kuolla, jos ne ovat kuolemattomia? Ja mikä hemmetin mämmikoura sinäkin oikein olet, kun olet pilannut helvetin hyvän mahdollisuuden saada selville sen hiton elämän salaisuuden?!”
---
Aseen pitkä kärki osui vasten miehen leukaa, samaan aikaan sormet tapailivat liipaisimen siroa kohtaa. Valkeanharmaa metallinen kylmyys tuntui hyvältä, ja aseen pintaan heijastui sen uuden omistajan kuvajainen pimeydessäkin. Mustat kirjailut koristivat koko metallista osuutta revolverista, mutta pyssyssä oli myös hienoa puutyötä. Varsi oli tehty laadukkaimmasta puusta, mitä koko Japanista löytyi. Kokoa sillä oli normaaliin käsiaseeseen verrattuna hieman enemmän, mutta se lisäsi aseen viehätystä entistä enemmän. Aoi tiesi olevansa kuolettavan rakastunut pitelemäänsä Coltiin, josta hän ei ollut enää valmis luopumaan kuin kuolleen ruumiinsa yli. Jos silloinkaan.

Joo, kaivoin useampia kohtia eli tästä tuli aika pitkä. Kaivoin nämä kohdat, koska juuri näissä kohdissa tunsin samaistuvani Aoihin tai ainakin pitäväni itseäni hänen kaltaisenaan. Mitä tulee tuohon pimeyteen, minä olen ajatellut aika lailla tuohon tapaan. Tuo Aoin suoruus oli kyllä osuvaa ja ehdottomasti yksi suurimmista asioista, joissa pystyin täysin samaistumaan Aoihin. On se kumma, kun Kisakin kaltaisten tunareiden takia meidän ahkerasti ahertavien ihmisten työ menee aivan hukkaan!
Mutta tuo vika kohta. Mitä muuta voin sanoa? Pidän aseista *viaton hymy* tosin, enemmän teräaseista kuin ampuma-aseista.

”Aikoinaan minä tutkin vampyyreitäkin”, Kisaki kertoili toiselle, samalla kun hän seurasi tummatukkaisen rakkaustarinan syttymistä.

Kuules Kisaki, ainakin tuo rakkaustarina toimii! Ase ei ainakaan juokse karkuun, toisin kuin sinun pikku shiranaisi, jonka perään sinun piti ulvoa!

Sen metallisen pinnan alla vaani valkoinen kuolema, joka ei antanut armoa kenellekään.

Kaunis lause, josta pidin kovasti ja sopi hyvin tilanteeseen/aseeseen^^

No niin, aika saattaa tämä kommentti edes jonkinlaiseen päätökseen. Voisin kuitenkin vielä heittää omia pohdintojani tämän tarinan lopputuloksesta, vaikka se onkin vähän aikaista. Näiden lukujen perusteella uskoisin, että Kisaki kuolee tarinan lopussa (tai ainakin aikana), mutta veikkaan samaa myös Nerolle. Uskon tällä hetkellä Neron kuolevan. Jui joko kuolee tai jää henkiin, uskon tällä hetkellä jälkimmäistä jostain ihmeellisestä syystä. Veikkaisin, että mm. Tetsu jää henkiin, mutta Aoi luultavasti heittää henkensä. Nämä ovat tämän hetken veikkaukseni tulevasta, mutta ei minua haittaa, jos olen väärässä (kuten todennäköisesti olen). En tosin varmaa edes reagoi, jos olen oikeassakin.

Joka tapauksessa, kiitos tästä luvusta ja toivottavasti te selvisitte tästä luku-urakasta^^

Tästä kommentista tuli vähän vinksahtanut…
いつからか夢の中でしか眠れない
Itsukaraka yume no naka de shika nemurenai
Dream because dreams should be cherished.

Birth - words & music: ASAGI

    2 tykkää.
Avatar
Aysha
Multisex Lafi
 
Viestit: 365
Liittynyt: To Elo 14, 2008 6:29 pm
Paikkakunta: in your mind, where your deebest sins live

Re: Immortal Blood (Nero/Jui, multifandom, K-18, AU, pro+3/1

ViestiKirjoittaja Avalyn » Su Syys 04, 2011 10:40 pm

Aysha:

*ojentaa auttavan käden*

Voi voi, toivottavasti Helvetti-vierailusi on nyt jo täysin ohi. :( Arvostamme hurjasti sitä, että jaksoit jälleen tulla heittämään meille "pientä" palautetta kaikista kiireistäsi huolimatta. (Kumpikin meistä rakastaa kilometrikommenttejasi. <3)

...Pitäisiköhän meidän antaa sinut ilmi ylläpidolle authorien uhkailusta? XD

Syndrome todistaa jälleen kerran sen, kuinka pieni vk-maailma todella on. Ja sen, kuinka kaikki tiet vievät Kisakiin. :D (Asagi/Kisaki-paritus on yksi oudoimpia, joihin olen törmännyt. Siis kuka oikeasti yrittää parittaa kahta hyvin semeä miestä? -.- Luulisi, että jo järki sanoisi, että siitä ei tule kuin litrakaupalla punaista litkua - ja ei, en nyt tarkoita ketsuppia.)

Ah, älä turhaan nolostele sen tähden, ettet heti ehtinyt kommentoimaan. Välillä elämä vain päättää näyttää, että hän osaa halutessaan olla todellinen bitch. -.-

Mutta voi, kaikki toivomme on nyt menetetty! D: Olimme jo niin varmoja, että olit häipynyt lopullisesti, mutta ei! Ah ja voi tätä tragediaa!!! (Oikeasti olemme hyvin otettuja siitä, että vaatimaton tuotoksemme on pyörinyt mielessäsi, ja aiomme pitää sinusta kynsin ja hampain kiinni. ^^)

Tiedätkö, sinulla on varsin mielenkiintoinen käsitys lyhyestä ja ei-selväjärkisestä kommentista - tai ainakin käsityksesi poikkeaa huomattavan paljon meidän käsityksestämme. :D Mutta hei, älä turhaan ota paineita meidän odotuksistamme. Olemme hyvin kiitollisia kaikesta palautteesta, eli maailmamme ei romahda, vaikka et jollakin kertaa jaksaisi kirjoittaa kilometrin pituista syväluotaavaa kommenttia. ^^

Sanokaa toki, olenko minä vain ollut huolimaton, mutta eikös Nero jättänyt takkinsa sinne laboratorioon?


Eh, jospa Nero käväisi Juin keittiössä ollessa hakemassa toisen takin päälleen? Menisikö tällainen selitys läpi? *toiveikas*

Aoi on ilmeisesti unohtanut ne muut hakemansa shiranait, koska ne kaikkihan olivat blondeja. Joko en tajunnut jotain ihme pointtia tai sitten tuo vain kuulostaa hiukan vinksahtaneelta (minä kävin jopa tarkistamassa ja kaikki shiranait olivat vaaleaverikköjä)


Kyllä, kaikki shiranait ovat tosiaan vaaleaverikköjä. Kenties Aoi ei kuitenkaan maininnut Juin hiusten väriä erotusperusteena muista shiranaista vaan ihan vain sellaisena sattumalta mieleen ponnahtaneena yksityiskohtana - vaaleat hiukset jäävät hyvin mieleen, kun suurimmalla osalla ihmispopulasta on tummat hiukset. Eikös ollutkin nerokas selitys? :D

Mutta joo, yritämme olla jatkossa tarkempia, jotta ei tulisi näitä epäloogisuuksia. -.-

Ymmärrän ihan hyvin, miksi olisit tavallaan halunnut Juin tietämättömyyden jatkuvan vielä. Asetelma oli kieltämättä herkullinen, myös kirjoittaessa, kun vain Nero tiesi, missä mentiin. Voin kuitenkin lohduttaa sillä, ettei Juin ja Neron välinen jännite todellakaan pääty tähän, se vain muuttaa nyt hiukan muotoaan. Jui ja Nero tulevat yhä näkemään asiat eri tavoin, varsinkin toistensa käytöksen. Mutta tosiaan, kuten itsekin totesit, Neron luonnon paljastuminen oli tarinan etenemisen kannalta varsin välttämätöntä.

Ihanaa kuulla, että olemme mielestäsi vieneet tarinaa hyvin eteenpäin. Pitkissä ficeissä tapahtumien rytmitys on aina jossain määrin haastavaa, kun ei saisi edetä liian hätäisesti mutta ei toisaalta myöskään tappaa lukijoita tylsyyteen. Toivottavasti tarinamme etenee myös jatkossa sopivaa tahtia. ^^ (Btw, en usko, että Jui on katsonut yhtäkään vampyyrielokuvaa. XD)

Kiitokset myös kuvailuun kohdistuvista kehuista. Mitä kysymykseesi kerrostalon mahdollisista muista vampyyriasukkaista, niin voinen paljastaa, että Nero on ainoa asukas. Hän on niin erakkoluonne, ettei suvaitse ketään lähiseudulla, saati sitten samassa kerrostalossa kanssaan.

Mekin koimme ensimmäisen juontikerran niin tärkeäksi tapahtumaksi, että siihen oli syytä uhrata useampi kappale. Halusimme myös kuvata verenjuonnin vähemmän kauniisti, koska olemme saaneet tarpeeksemme yliromantisoiduista juomiskuvauksista. Vampyyrit ovat meidän mielikuvissamme kuitenkin osaksi petoja eivätkä vain ihmisiä, joilla on terävät kulmahampaat. Ei susikaan saalista raadellessaan mieti, tuleeko kaunista jälkeä vai ei.

Se, ettet niin kamalasti säälinyt Juita verenjuontikohtauksen jälkeen, on minusta ihan ymmärrettävää. Jui on tosiaan pitkälti itse syyllinen karuun kohtaloonsa, kun oli niin sinisilmäinen Neroa kohtaan, vaikka hänen olisi kaiken kokemansa jälkeen pitänyt tietää paremmin. Toisaalta on kuitenkin positiivista, että kykenit säälin sijaan tuntemaan myötätuntoa. On sentään aika surullista, että maailma on niin julma, että rankaisee noin armottomasta hyväuskoisuudesta. Ja olet oikeassa siinä, että edes Kisaki ei tavallaan satuttanut Juita niin pahasti kuin Nero. Jui tosiaan tiesi aika nopeasti, mikä Kissu on miehiään, eli tiedemiehemme ei voinut pettää hänen luottamustaan tai käyttää sitä hyväkseen. Neroa kohtaan Jui taas oli ihan suojaton - omaa syytään kyllä, mutta silti.

Itse asiassa käsitän varsin hyvin, mitä ajat takaa Neron myötätuntoa kritisoidessasi. On tosiaan totta, että pahan tekemiseen tottuu aikaa myöten ja se käy vähitellen yhä helpommaksi. Neron kohdalla on kuitenkin vähän kyse siitä, ettei hänellä ole vastaavasta tilanteesta mitenkään hirveästi kokemusta. Nero oli alun alkaenkin vähän turhan katuvainen ja korkeamoraalinen vampyyriksi, ja hänelle vampyyrielämään tottuminen oli vaikeampaa kuin esimerkiksi Tetsulle, joka soveltui jo ihmisenä Neroa paljon paremmin vampyyriksi. Toisekseen Jui on jotain sellaista, mitä Nero ei ole tavannut aiemmin. Jossain määrin Nero kokee hengenheimolaisuutta Juin kanssa, ovathan he kumpikin sentään kuolemattomia. Juin kohteleminen huonosti ei siis ole yhtä helppoa kuin ihmisen. Kolmanneksi Nero on minun mielikuvissani aina ollut nopea tappaja viettelijän tai leikittelijän sijaan. Tappaminen ei ole koskaan ollut hänelle nautinto samalla tavalla kuin useimmille hänen lajitovereilleen vaan enemmänkin elinehto, pakollinen paha. Useimmiten Nero on siis vain etsinyt sopivan uhrin, vaaninut tätä vähän aikaa varjoista ja sitten käynyt kiinni ilman mitään sen kummempaa viettelyä tai huijausta. Nyt Juin kanssa Nero ei kuitenkaan voinut menetellä näin vaan joutui puhumaan Juille, tekemään tämän kanssa tuttavuutta, johtamaan tietoisesti harhaa, kasvattamaan valheellista luottamusta jne. Vaikka tuollainen ei tekohetkellä ehkä niin kauhean pahalta Nerosta tuntunutkaan, niin huono omatunto iski nyt jälkikäteen, kun hän näki, kuinka paljon Juita petoksellaan satutti. Nero päästi huomaamattaan Juin lähemmäksi itseään kuin yleensä päästää uhrinsa, ja siksi Juin tunteet jossain määrin pääsivät hänen tavallisesti kovan kuorensa läpi.

Toivottavasti ylläoleva selittää hieman Neron yllättävää myötätunnon puuskahdusta... Yritin parhaani, vaikka Shaikku onkin minua oikeampi ihminen avaamaan Neron psyykeä. Nero on sentään ensisijaisesti hänen hahmonsa siinä missä Jui on minun.

Sinänsä olisi mielenkiintoista saada tietää, onko olemassa oikeasti ihmisiä, jotka herättävät sääliä jopa niissä, joita pitäisi niin kovina, ettei heitä voi vain sulattaa. Tai asian voi kääntää myös päälaelleen, onko olemassa ihmisiä, joita kohtaan ei voi tuntea muuta kuin inhoa sekä ratki riemua, kun näillä menee huonosti? Onko tosiaan olemassa ihmisiä, jotka aiheuttavat olemuksellaan tai käytöksellään jonkin tietyn tunteen suurimpaan osaa ympärillään olevista ihmisistä.


Mitä tähän mielenkiintoiseen pohdintaan tulee, niin henkilökohtaisesti uskoisin, että sellaisia ihmisiä on. En tiedä, onko olemassa yhtäkään ihmistä, joka onnistuisi herättämään kaikissa tapaamissaan ihmisissä täysin saman tunteen, mutta uskon kyllä, että on sellaisia, jotka herättävät suurimmassa osassa kanssaihmisistä vaikkapa sääliä tai inhoa. Jos ruvetaan kytkemään tämän ficin yhteyteen, niin voin kyllä kuvitella, että Juilla on enkelimäisen ulkomuotonsa ja sinisilmäisen luonteensa vuoksi tavallista ihmistä huomattavasti paremmat mahdollisuudet stimuloida myötäntuntoa kohtaamissaan olennoissa. Eli ehkä Juin ominaislaatu vaikutti myöskin osaltaan Neron yllättävän myötätuntopuuskan taustalla.

Olisi myös hyvä niin psykologisesti kuin muutenkin tietää, onko jopa niillä paatuneimmillakin ihmisillä oikeasti jokin “heikkous” tai muu, joka saa heidät kääntymään hiukan toimiaan vastaan. Tarkoitan tässä esimerkiksi sitä, kun Nero tunsi myötätuntoa ja jopa pientä katumusta satutettuaan Juita. Hänen ei pitäisi sitä oikeastaan tuntea, koska on tehnyt saman satoja kertoja ennenkin, mutta nyt Nero löysi jälleen palan vanhaa inhimillisyyttään (vaikka siellä se on koko ajan ollut).


Kyllä minä uskoisin, että jokaisella ihmisellä on heikko kohtansa. Jotkut ihmiset saattavat olla käsittämättömän julmia toisille ihmisille, mutta eivät ikinä voisi satuttaa vaikkapa koiranpentua. Joku taas voi hoitaa orkideojaan uskomattoman omistautuneesti, vaikka vähät välittää läheistensä hyvinvoinnista. Eri asia sitten on, voiko tätä seikkaa hyödyntää vankien rankaisussa, vaikka periaatteessa ajatuksesi onkin minusta hyvä. (Meneepäs tämä kommenttivastaus syvälliseksi...)

Mutta niin, Neron suhteen vielä sen verran, että Nero ei minun silmissäni ole kadottanut inhimillisyyttään läheskään niin pahasti kuin saattaa tässä vaiheessa näyttää. Hän ei koskaan ole ollut - eikä todennäköisesti tule koskaan olemaankaan - yhtä kylmäverinen kuin suurin osa lajitovereistaan. Se lienee yksi syy siihen, ettei Nero niin mielellään hengaa toisten vampyyrien kanssa: hän ei tunne kuuluvansa pohjimmiltaan heidän joukkoonsa.

Mieleeni kyllä juolahti Neron ja Juin myötä muutamia kysymyksiä. Tässä muutama: miten muut vampyyrit tulevat suhtautumaan Juihin? Haluavatko ne mahdollisesti listiä Juin sillä uhalla, että tämä voisi olla mahdollinen ratkaisu ihmisille vampyyrien listimisessä? Vai haluavatko muutkin sairastuneet Juista lääkettä tilaansa? Jos näin on, en usko Neron olevan kovin halukas jakamaan lääkepurkkiaan. Toisaalta taas, voisikohan Nerolla olla sen verran valtaa, että se pistää muut tuekseen vartioimaan Juita Aoilta ja Kisakilta. Toisaalta, minulla on sellainen pieni kutkutus, että Jui tulee olemaan se, joka pistää Neron ainakin jonkin verran vastakkain muiden vampyyrien ja Tetsun kanssa, että Nero joutuu puolustamaan Juita myös kaltaisiltaan.


Rakastan arvailujasi! On ihanaa nähdä, että tämä ficci on synnyttänyt mielessäsi noin pitkän liudan kysymyksiä ja spekulaatioita. En luonnollisestikaan aio pilata jännitystä vastaamalla kysymyksiisi, kuten varmaan arvasitkin. Arvaile toki silti jatkossakin ääneen. On hyvin hauskaa lukea, kuinka monennäköisiä tulevaisuusvaihtoehtoja näet Neron ja Juin edessä häämöttävän.

Kylläpäs Aoille on löytynyt paljon esikuvia! Harmi vain, etten tunne ketään noista kolmesta herrasta lähes ollenkaan. Pitäisi selvästi katsoa enemmän elokuvia... Selityksesi perusteella Aoissa ja Silaksessa kuitenkin näyttää olevan paljon samaa. Vaikutat päässeen hämmästyttävän hyvin sisään Aoin päähän, vaikka ajattelimme, että hän on henkilöhahmo, jonka ajatusmaailmaa lukijoiden voi olla vaikea käsittää - tai ainakaan samaistua siihen.

Ficcimme maailmassa on kyllä käytössä nykyistä tehokkaammat lääkkeet ja paremmat meikit. Ne voivat siis selittää sen, ettei edellisen päivän runnominen näkynyt Kisakista ulospäin. (Jo nykymeikeillä on käsittääkseni mahdollista peittää mustelmat sun muut aivan täysin, ja morfiinin voimalla talttuu melkoinenkin kipu.) Oletettavasti Kisaki halusi vaikuttaa Aoin edessä mahdollisimman vahvalta, joten hän teki parhaansa piilottaakseen Neron aiheuttamat vammat. Toinen selitysvaihtoehto on se, että Aoi ei yksinkertaisesti kiinnittänyt Kisakin vammoihin huomiota. Aoi on kuitenkin jossain määrin vinksahtanut, niin että hän saattaa jättää huomiotta sellaisia asioita, jotka normaalit ihmiset panisivat merkille, ja toisaalta taas fokusoida asioihin, joihin tavalliset ihmiset eivät uhraisi huomiotaan. Aoi on kuitenkin hyvin tunneköyhä ja tottunut näkemään väkivallan merkkejä, joten mahdollinen haljennut huuli ei ehkä provosoinut hänessä minkäänlaista reaktiota tai edes tietoista merkille panemista. Tai ehkä selitys on yhdistelmä kahta edellä esitetty selitysvaihtoehtoa? Your pick. :D

Mukava kuulla, että nautit Kisakin työhuoneen kuvailusta sekä Aoin ja Kissun välisestä dialogista. Osut ihan oikeaan, kun sanot, etteivät Aoi ja Kisaki olisi tekemisissä toistensa kanssa, elleivät kumpikin tarvitsisi toista omiin päämääriinsä. Luonteellisesti he eivät todellakaan ole mitään sydänystäväainesta.

Oli kiinnostavaa, että huomasit Kisakin tarpeen kontrolloida tapahtumia ja keskustelua. Se on tosiaan hänelle hyvin luonteenomaista. Kuten kirjoitit, Kissu pitää itseään kaikkia muita parempana, minkä takia hänen on niin vaikea käsittää, miksi Jui vaihtoi hänet Neroon.

Redeemer syntytarinoineen ja toimintamekanismeineen on täysin Shaikun käsialaa. Kiitän hänen puolestaan runsaista kehuistasi. ^^

Mietin kyllä, miten Kisaki oli onnistunut hankkimaan kaksi vampyyriä kokeisiinsa, kun miettii, millainen vastus Nerokin oli ollut. Luulisi, että vampyyriyhteisössä pidetään sen verran yhtä ja vahditaan toisiaan, ettei kahden, varsinkaan yhdessä olevan vampyyrin saaminen voi olla kovinkaan helppoa.


Joko Kisaki viritti ovelan ansan tai sitten palkkasi jonkun Aoin tapaisen tekemään likaisen työn puolestaan. Tämän ficin vampyyrit eivät kuitenkaan loppujen lopuksi ole mitenkään ylivoimaisen nopeita, älykkäitä tai vahvoja, vaikka heidän kimppuunsa ei toki kannatakaan käydä yksin ja paljain käsin. Ja itse asiassa vampyyriyhteisön yhteisöllisyys on vähän niin ja näin... Mutta siitä lisää myöhemmissä luvuissa.

On mielenkiintoista, että vaikka et varsinaisesti pidä Kisakista et myöskään inhoa häntä. Vielä mielenkiintoisempaa on, että kykenet näkemään hänessäkin ihmisen ja ymmärtämään hänen luonnettaan. Kaiken sen pelottavuuden, itsekkyyden ja julmuuden alta olet onnistunut kaivamaan hänestä esiin yleisinhimillisen kuolemanpelon. Vaikuttavaa, ei voi muuta sanoa.

Voi voi, ehkä meidän tosiaan pitäisi harkita, että kirjoittaisimme vaihteeksi kivan Kisakin, jotta saisit mielenrauhan. :D Ei meillä oikeasti ole mitään Kissua vastaan, hän vain jotenkin aina ajautuu epämiellyttäviin rooleihin. (Vidollin hajoamisdraama on kyllä sen verran herkkä aihe, ettei meistä kumpikaan luultavasti uskalla kajota siihen fanfictionin keinoin, vaikka ideasi Juita lohduttavasta Kisakista onkin periaatteessa hyvä.) Mutta ehkä jompikumpi meistä saa vielä jossain vaiheessa ficci-idean, johon sisältyy iloksesi kiva Kisaki. Kaikki on mahdollista. ^^

...Nyt minun alkoi yhtäkkiä tehdä mieli kirjoittaa tälle ficille spin-off, joka sijoittuu aikaan ennen tämän ficin tapahtumia ja jossa esiintyy miellyttävämpi Kisaki. :o

Lainauksesi ja niihin liittyvät kommenttisi ovat aina hauskaa luettavaa, joten lainaile vain jatkossakin ihan vapaasti. :D

Hengittävätkö tämän tarinan vampyyrit? Koska jos hengittävät, Nero saattaa joutua pitämään sanoistaan kiinni. Jos taas eivät, siinä tapauksen näen tämän huvittavan sarkastisena XD


Kyllä he hengittävät. Ja sydänkin lyö. x)

Jaa. Nero sitten päätti ensin kokeilla antibioottikuuria? Eli Juita voi kutsua ihan hyvin lääkekuuriksi *virn*


Antibioottikuuriapa hyvinkin. XD Nero itse asiassa keksii tulevaisuudessa Juille lääkekuuriakin vähemmän imartelevan lempinimen...

Kaivoin nämä kohdat, koska juuri näissä kohdissa tunsin samaistuvani Aoihin tai ainakin pitäväni itseäni hänen kaltaisenaan. Mitä tulee tuohon pimeyteen, minä olen ajatellut aika lailla tuohon tapaan. Tuo Aoin suoruus oli kyllä osuvaa ja ehdottomasti yksi suurimmista asioista, joissa pystyin täysin samaistumaan Aoihin. On se kumma, kun Kisakin kaltaisten tunareiden takia meidän ahkerasti ahertavien ihmisten työ menee aivan hukkaan!
Mutta tuo vika kohta. Mitä muuta voin sanoa? Pidän aseista *viaton hymy* tosin, enemmän teräaseista kuin ampuma-aseista.


Hienoa, että joku pystyy samaistumaan Aoihin. Kyllähän se kieltämättä turhauttaisi ketä tahansa, että joku tunari menee sössimään kaiken. :D Mitä mieltymykseesi aseisiin tulee, niin meidän mielestämme on oikein kivaa, että joku pitää niistä noin paljon. Redeemerillä on sentään oma tärkeä osansa tässä tarinassa. *virn*

Kuules Kisaki, ainakin tuo rakkaustarina toimii! Ase ei ainakaan juokse karkuun, toisin kuin sinun pikku shiranaisi, jonka perään sinun piti ulvoa!


Ehkäpä Kisakinkin pitäisi harkita esinerakkauteen siirtymistä? XD

Näiden lukujen perusteella uskoisin, että Kisaki kuolee tarinan lopussa (tai ainakin aikana), mutta veikkaan samaa myös Nerolle. Uskon tällä hetkellä Neron kuolevan. Jui joko kuolee tai jää henkiin, uskon tällä hetkellä jälkimmäistä jostain ihmeellisestä syystä. Veikkaisin, että mm. Tetsu jää henkiin, mutta Aoi luultavasti heittää henkensä.


Tulevat osat näyttäkööt, kuinka oikeaan tai väärään arvauksesi osuvat. :P

Suurkiitos aivan ihastuttavasta kommentistasi, josta ei tälläkään kertaa puuttunut sen paremmin pituutta kuin sisältöä. Lähiaikoina lienee aika tarjoilla neljäs osa, jotta et ehdi käydä hengenvaarallisen kärsimättömäksi. xD Voit siis alkaa henkisesti valmistautua lukemaan Juin ja Neron harmonisesta yhteiselosta~
Jossain ollessaan on jostain poissa.

Avatar
Avalyn
Vuoden trouble
 
Viestit: 589
Liittynyt: Ma Helmi 16, 2009 10:13 pm

Re: Immortal Blood (Nero/Jui, multifandom, K-18, AU, pro+4/1

ViestiKirjoittaja shy-rebel » To Syys 22, 2011 9:43 pm

shy-note:
Täällä taas uuden luvun voimin! En tiedä mitä pitäisi sanoa, mahtava päivä ollu taas ja näin, vihdoinkin sain korjattua tästä luvusta omat virheeni ja jee jee tätä nostalgian määrää, kun kuuntelin Lacrymosaa tätä lukaistessani! <3 Kommentoikaa siis, mitä tykkäsitte tästä luvusta sekä Neron ja Juin suhteen uusimmista käänteistä. Mukana myös ei-toivottu kilpakosija(?)...

shaikku kiittää ja menee nukkumaan~


4. luku


I’m not your puppet



Jossain kaukana soi kaunis musiikki. Se kuulosti siltä ääneltä, jonka kuulee kuollessaan. Hän oli kuullut sen usein tässä kolkossa rakennuksessa, kun häntä oli raahattu paikasta toiseen oireilun alkaessa ja jatkuessa ”hulluuteen” asti. Tällä kertaa hän ei kuitenkaan antaisi periksi eikä kuolisi noiden ihmisten käsiin. Mies päätti taistella viimeiseen keinoon asti oman elämänsä puolesta. Häntä ei nujerrettaisi tällä kertaa lopullisesti. Hän reuhtoi jokaisella raajallaan, ja kummallinen tunne rusensi häntä sisältä päin taas ja taas. Aina se palasi uudestaan hänen luokseen eikä jättänyt rauhaan, olo tuntui sekavalta nytkin. Joku hoitajista huomasi sen ja alkoi huutaa.

”Potilas oireilee taas! Tuokaa ylilääkäri paikalle!” hoitaja huusi rientäessään leikkauspöydällä makaavan miehen luokse. Jostain joku valkotakkinen ennätti vetää esiin lepositeet, joita alettiin saman tien kääriä potilaan ympärille. Tämä pisti vastaan kaikin voimin, paljastaen jopa hampaansa, jotka alkoivat taas muuttua.
”Muutos on jo alkanut!” huusi uusi ääni, jolle potilas ei keksinyt henkilöllisyyttä.
”Pitäkää häntä nyt helvetti soikoon tiukemmin. Kyllä ne siteet pitävät hänet kiinni”, ylilääkärin tuttu, tylyäkin tylympi ääni raivosi kaiken hälinän yli. ”Antakaa hänelle sitä tekemääni seerumia, sen pitäisi rauhoittaa hänet lopullisesti.”
”Hoituu”, kuului hoitajien ja muiden lääkärien yhteinen vastaus, joka viestitti jo rauhallisuudesta ja raudanlujasta ammattitaidosta. Nämä ihmiset olivat valmiita poistamaan potilaastaan epäilyttävän viruksen, joka jylläsi miehessä tälläkin hetkellä. Potilas kuitenkin reuhtoi reuhtomistaan ja huusi sisimmässään riehuvasta kivusta. Kaikki tuntui järjestyvän uudelleen hänen sisällään, kun uusi ja tuntematon tekijä otti ruumiista vallan. Pian tietoisuus muuttuisi taas eläimelliseksi peloksi, joka hamusi kaikessa sekavuudessaan verta.

Miksi verta?

Miksi juuri hän oli näissä kahleissa lääkärien ruiskeiden kohteena kärsimässä muutoksensa kivuliainta vaihetta ilman, että kukaan kuunteli häntä? Hän ei ollut enää ihminen vaan unohti kaiken aikaa sen kaiken, mihin oli syntynyt. Uudelleensyntyminen yliluonnolliseksi vampyyriksi tuotti tuskaa tässä kirkkaassa valossa, tässä huoneessa, näissä lepositeissä, jotka kaikki rajoittivat hänen haluaan paeta paikalta takaisin yön pimeyteen.
”Tuokaa pappi tänne, potilas menettää tajuntansa!”
Miksi vampyyriksi tuleminen sattui niin paljon, mutta sen väkipakolla yritetty poistaminen vielä enemmän? Mieli liikkui äärilaidasta toiseen, kun potilas yritti sietää omia voimiaan ja lääkäreiden myrkkyjä, joita häneen iskettiin. Morfiini tuntui vain pieneltä, ohimenevältä vaiheelta hänen kehossaan, joka oli vahvempi kuin koskaan ennemmin. Hän ei kuolisi, hän ei kuolisi, hän ei kuolisi...

”On sinun oma valintasi lähteä täältä kuolleena ihmisenä tai elävänä vampyyrinä, Nero…”


~*~

Olohuoneessa koko yön oleskellut Nero havahtui unenomaisista, painajaismaisista aatoksistaan aamuauringon herättelyyn ja pölyn hajuun. Huoneistossa vallitsi tunkkainen tuoksu, joka tunkeutui vampyyrin herkkään hajuaistiin unitilaa muistuttavan tuokion läpi. Olihan se parempi havahtua kotinsa likaisuuteen kuin nähdä valveunia menneisyyden traumoista, jotka kummittelivat vähän väliä aamuyön pimeimpinä hetkinä ja siitä eteenpäin aamuun.

Valveuni oli Neron mielestä hassu sana. Periaatteessa se olisi voinut tarkoittaa päiväunelmointia, mutta vampyyrit olivat muuttaneet sen merkityksen omassa yhteisössään. Koska nämä olennot eivät tarvinneet unta siinä määrin kuin päiväeläjät, he kutsuivat omaa oikean unen korvaavaa olotilaansa valveuneksi. Silloin he vaipuivat eräänlaiseen horrokseen, vaikka olivat silti samaan aikaan täydessä valmiudessa. Niin oli välillä tehtävä, jos ei tahtonut tulla tapetuksi nukkuessaan. Valveunia tosin kuvitti alitajunta siinä missä tavallisia uniakin: valveunien juonet olivat sekavia ja heijastivat usein menneitä tapahtumia. Siksipä Nero ei kovin mielellään uneksinut vaan pysyi valveilla, jos se vain oli mahdollista.

Nero venytteli itsekseen olohuoneen aamuhämärissä, ennen kuin meni likaisen, osittain särkyneen ikkunan ääreen. Ulkona ei näkynyt ketään, mikä ei liiemmin yllättänyt häntä. Näillä main ei juuri kohdannut töihin kiirehtiviä toimistotyöntekijöitä, kouluun juoksevia koululaisia tai vanhuksia aamuvoimisteluunsa menossa. Täälläpäin ei kerta kaikkiaan kuljeksinut päiväsaikaan ristin sielua. Cryptic Tokyo oli todellakin kuollut paikka, jossa ei olisi oikeasti ollut elämälle mahdollisuuksia. Silti sen salaperäisissä ja pahaa enteilevissä kortteleissa eleli vampyyrien laji, joka piilotteli henkensä kaupalla ihmisiltä. Nero ei kuitenkaan uhrannut ajatustakaan muille lajitovereilleen vaan aamun ja ulkomaailman nähtyään väänsi ikälopun, mustaksi maalatun kaihtimen kiinni ja nautti lisääntyneestä hämärästä. Tästä hän piti, mutta sitten samalla hetkellä hän kuuli makuuhuoneesta ääniä. Oven hän oli poistanut omin käsin, jotta voisi pitää Juita silmällä yölläkin. Niin hän oli tehnyt nytkin. Hän oli huomannut, kuinka Jui oli herännyt ja ihmetteli tällä hetkellä, miksi kaikkialla oli niin pimeää äskeisen valon sijaan.

”Miksi sinä laitoit kaihtimen kiinni?” shiranai kysyi hämmästyneenä.
”Näin jo tarpeeksi, verisäiliö”, Nero hymähti vastaukseksi ja katosi ovensuusta. Hän ei tahtonut kuulla enempää kysymyksiä, jotka tavoittelivat sävyynsä viattomuutta. Kuin mitään ei olisi sittenkään tapahtunut heidän välillään, vaikka sitä oli jatkunut jo muutaman päivän ajan. Vai oliko siitä jo peräti viikko? Nerosta tuntui, että aika meni tavallista nopeammin, kun hän odotti oikeaa päivää päästäkseen taas nauttimaan muutaman kulauksen Juin verta.
”Minä en ole mikään verisäiliö, senkin lepakko”, Jui tuhahti ärtyneenä Neron vanhassa vuoteessa istuessaan. Vaalean miehen kädet menivät puuskaan tämän ärtyessä tuohon nimitykseen pahemman kerran. Muutamien päivien jälkeen Jui oli saanut uutta luonnetta peliin alun arkuuden jälkeen. Nyt shiranai osasi olla pahantuulinen ja pisti vastaan kaikin voimin, kun Nero yritti iskeä hampaansa toisen kaulaan, jossa verisuonet tykyttivät kutsuvasti. Välillä Juin veren houkutus oli käydä vastustamattomaksi Nerolle, mutta Juilla oli keinonsa pitää vampyyri loitolla muulloin kuin juontipäivinä.

”Vai että lepakko”, vampyyri naureskeli etsiessään itselleen kunnollista kirjaa olohuoneen lattialta, muttei enää viitsinyt härnätä Juita. Olkoot sitten omassa rauhassaan, jos tahtoi. Yksinolo passasi toiselle kuolemattomalle vallan mainiosti.
Itse asiassa Juin läsnäolo Neron kodissa oli aiheuttanut vampyyrille kaikenlaista päänvaivaa. Hänen hätiköity suunnitelmansa Juin kidnappaamisesta ja tämän veren loputtomasta juonnista oli ajautunut karille aikapäiviä sitten. Kaikki ei sujunut yhtä helposti ja suunnitelmien mukaan kuin vampyyri oli ajatellut. Jui vaati aivan toisenlaista elämäntapaa kuin Nero. Jui tarvitsi paljon enemmän unta kuin hän itse, valveunet eivät olleet toiselle ollenkaan tuttuja. Shiranai tarvitsi myös päivittäin ruokaa, vaikka Nero itse tuli toimeen vähemmälläkin syömisellä. Vaaleatukkainen marmatti myös siitä, ettei asunnossa ollut toimivaa vesijohtoa, minkä takia Neron kotona ei voinut kylpeä.

”Miten sinä muka peseydyt, jos sinulla ei ole vettä?” shiranai oli kummastellut eräänä iltana selvittyään pahimmasta järkytyksestä, kun suihkusta ei ollutkaan tullut vettä.
”Helposti”, Nero oli vastannut tyynesti. ”Menen johonkin toiseen rakennukseen, jossa vettä on. Ei siinä sen ihmeellisempää.”
”Sinä siis pummit joltakulta pesuvetesi?”
”Herran tähden en! En minä mikään kerjäläismunkki ole.”
”Varas ainakin.”
”Enkä ole.”

Jui ei ollut viitsinyt jatkaa väittelyä tämän pidemmälle vaan oli luonut mulkoilevan katseen toiseen. Asiasta ei puhuttu sen enempää, mutta Nero arveli, että hänen pitäisi pikimmiten etsiä toisellekin mieluinen kylpemispaikka, jos mieli vielä juoda tämän verta rauhassa. Kaipa se oli järkeenkäypä vaihtokauppa elinvoimaisesta verestä, jonka tehtävänä oli parantaa vampyyri.
Neron oli kuitenkin vaikea tottua siihen, että hänen kotonaan asui joku toinenkin. Hän oli jo niin tottunut yksinoloon, että oli unohtanut, millaiselta toisen seura tuntui. Erakkona oleilu oli vaatinut veronsa, niin ettei Nero ymmärtänyt vierastaan lähes ollenkaan. Varsinkaan, kun Jui sattui kuolemattomuudestaan huolimatta edustamaan aivan toista lajia kuin hän itse.
Kerrassaan kummallista.

Nero oli kuitenkin päättänyt sietää tilannetta ja oli jopa yrittänyt tehdä parempaa tuttavuutta vieraansa - verisäiliönsä - kanssa. Jui oli kyllä huomannut toisen yritykset mutta ei ollut vieläkään antanut anteeksi Neron ensipuremaa. Saati toista tai kolmatta. Verisäiliö-nimitys oli ollut viimeinen niitti Juin sietämisen arkkuun. Shiranai ei kerta kaikkiaan tahtonut tehdä yhtään lähempää tuttavuutta vampyyrin kanssa vaan karttoi toista kuin ruttoa. Pitkälle Jui ei kuitenkaan päässyt, sillä Nero oli varoittanut vankiaan menemästä ulos. Ulkona sentään vaani lisää vampyyrejä, jotka eivät tienneet Neron uudesta vieraasta tuon taivaallista. Pahimmassa tapauksessa muut olisivat vain rynnänneet innoissaan shinarai-ressukan kimppuun imeäkseen tästä veret parempiin suihin. Juin säikähtäneestä reaktiosta Nero päätteli, ettei toinen tahtonut missään nimessä kokea tuota kohtaloa vaan totteli mieluummin kiltisti häntä.

”Turhaan sinä minusta yrität saada ystävää itsellesi”, Jui tuhahti toiselle tänäänkin, kun oli noussut ylös vuoteesta ja saapunut olohuoneeseen. Nero makasi punaisella sohvallaan selällään ja oli lueskelevinaan kirjaa. ”Minä en anna sinulle koskaan anteeksi sitä, mitä teit ja teet minulle edelleen.”
”Minä niin pidän siitä, kuinka kiukkuinen sinä osaat olla minua kohtaan”, Nero vastasi hymyillen kirjansa takaa. ”Se saa veresi adrenaliinitason nousemaan kivasti ja lisää veresi makua varsin ihanasti.”
Pelotellakseen toista vielä lisää vampyyri nuolaisi huuliaan katse kiinni Juin kaulassa. Toinen kuolematon kavahti päätään pudistellen kauemmas ja meni keittiöön rauhoittuakseen ja löytääkseen edes jonkinlaista ruokaa vampyyrin kodin kaapeista. Mitään ei kuitenkaan ollut tänäkään aamuna tarjolla.

”Äläkä kuvittelekaan, että minä lähden taas ruokakauppaan hakemaan sinulle ruokaa”, Nero ilmoitti olohuoneesta, kun kuuli ruokakaappien turhan avaamisen ja sulkemisen. ”Luuletko sinä yhä, että sellaiset paikat ovat minun kaltaisilleni tyypeille?”
”Et ole vieläkään toipunut edellisestä kauppareissustasi?” vaaleatukkainen piikitteli takaisin keittiöstä.
Nero tunsi, kuinka hänen niskakarvansa nousivat pystyyn hänen muistellessaan viimeisintä ratkiriemukasta matkaansa lähimpään kauppaan – voi sitä veren hajun määrää! Eräänä iltana hänen oli vain ollut pakko hakea Juille jotain syötävää kaupasta, kun muutakaan vaihtoehtoa ei ollut ollut tarjolla... Ei tosin siitä tapauksesta yhtään sen enempää, sillä Nero kavahti muistoa kuollakseen häpeästä.
”Saisit käydä itse kaupassa”, Nero vastasi tylysti shiranaille yrittäen samalla häivyttää omat kauhukokemuksensa taivaan tuuliin.
”Et sinä anna minun käydä kaupassa”, kuului napakka vastaus. ”Ulkona kun on kuulemma liian vaarallista minulle.”
”Sitäkin, eikä sinulla edes ole rahaa”, vampyyri letkautti takaisin samalla mitalla. ”Kisakin laskuunko sinä ostoksesi maksaisit?”

Nero tiesi, että Kisakin mainitseminen aiheutti ikävän tunteen Juissa. Ainakin sillä tavalla vaaleaverikkö hiljeni, niin että Nero pystyi jälleen keskittymään kirjaansa. Tosin mitäpä hyötyä oli lukea kirjaa, jonka hän oli lukenut vuosisatojen kuluessa useammin kuin jaksoi muistaa? Sivut olivat kuluneet aikojen saatossa, ja Nero osasi Dostojevskin Rikoksen ja rangaistuksen jokaisen vuorosanan ulkoa ilman pienintäkään epäröintiä tai tavailua. Hän selaili sivuja saavuttaakseen jälleen kerran suosikkikohtauksensa mutta kuulosteli samalla puolella korvalla Juin tekemisiä.
Shiranaista ei kuulunut äännähdystäkään ainakaan puoleen tuntiin. Keittiössä oli aivan hiljaista, mikä sai Neron lopulta hieman epäluuloiseksi. Kyllästyttyään kuuntelemaan hiljaisuutta hän paiskasi kirjan lattialle, nousi vikkelästi ylös sohvalta ja riensi katsomaan, miksi toinen oli niin hiljaa.

Jui oli polvillaan keittiön lattialla ja piteli korviaan itkien niin hiljaa kuin pystyi. Nero katseli yhtä hiljaisena näkemäänsä näkyä mutta ei tehnyt mitään rauhoittaakseen toisen mieltä tai lohduttaakseen. Hän ei vain kyennyt siihen vaan näki shiranain pelkästään parantavana elinvoimanaan. Itkeköön sitten, jos haluaa, Nero ajatteli tylysti katsoessaan lattialla kyyhöttävää Juita. Minä sanon mitä haluan, jos hän alkaa ärsyttää minua. Itkeköön vain, jos Kisakin nimi niin pelottaa häntä...
Nero ei kuitenkaan ollut unohtanut sitä kuolon katkua, joka löyhkäsi Kisakin mailla. Vampyyristä tuntui, että hänen pitäisi jollain tavoin hyvittää äskeinen tylyytensä, vaikka mieli sanoikin toista. Sisimmässään häntä säälitti kuolemattoman shiranain itkun näkeminen. Yliluonnolliset henkilöt eivät yleensä itkeneet muiden nähden. Ei Nero ainakaan itkenyt enää, mutta hän päätti silti piristää toisen päivää ruualla. Kenties se riittäisi lohdutukseksi tällä haavaa, kun Nero ei muuhun pystynyt.

Naisvampyyri olisi varmasti ollut parempi seuralainen Juille. Nainen olisi osannut lohduttaa ja kuunnella sekä ymmärtänyt toisen tunteita paremmin kuin erakkona viihtynyt miesvampyyri, joka ei piitannut muista kuin itsestään. Nero oli aivan vääränlaista seuraa Juille, jonka salaisuuksista hänellä ei ollut aavistustakaan. Ja hyvä vain, vampyyri ajatteli. Ei hänkään saa tietää, millaisia asioita minä kannan sisälläni HIV:tä lukuun ottamatta. Minä en voi ymmärtää toista miestä, niin kuin en ole ymmärtänyt Tetsuakaan koskaan.

Itkeminen oli kummallinen tabu miesten raavaassa maailmassa yliluonnollisuudesta tai tavallisuudesta riippumatta. Mitähän Dostojevski olisi tästä ajatellut? Nero ei saanut mieleensä, oliko kyseinen kirjailija pistänyt jonkun hahmoistaan itkemään. Se asia ei ollut jäänyt hänen mieleensä monien lukukertojenkaan jälkeen.

Tällaista Neron ja Juin, kahden toisiaan ymmärtämättömän kuolemattoman olennon, elo oli päivästä toiseen. Sitä rytmittivät HIV:tä lievittänyt verenjuonti, sanaharkat, Neron vaeltelut omille teilleen ja Juin yksinäiset hetket makuuhuoneessa, jonka tämä koki ainoaksi turvapaikakseen vampyyrin asunnossa.

Vampyyri alkoi kuitenkin olla hetki hetkeltä parempaan päin, kun sai nautituksi shiranain verta. Muutos hänen kunnossaan ei ollut vielä kovin näkyvä, mutta Nero tunsi olonsa joka juomiskerran jälkeen paremmaksi. Olo ei ollut tuntunut aikoihin niin... hyvältä. Raivokkaita yskänpuuskia mies sai yhä, ja ne kohtaukset pelästyttivät jopa Juin, mutta silloin yskijä yleensä piiloutui muualle asuntoonsa saadakseen olla omissa oloissaan. Hän ei sallinut, että toinen näkisi hänet niin heikossa kunnossa ja saisi päähänsä, että noita hetkiä olisi voinut käyttää hyödyksi... Toisaalta Jui ei edes päässyt pakoon ulko-oven ollessa lukittuna ja asunnon sijaitessa niin korkealla, että hyppy sieltä olisi kuolettava ihmiselle ja erittäin tuskallinen kokemus kuolemattomalle. Vampyyri oli vahvasti sitä mieltä, ettei toinen olisi niin tyhmä, että lähtisi kokeilemaan sellaista edes kuolemattomuutensa nimissä.

Nero jätti shiranain taas yksikseen, jotta saisi aikaa omille ajatuksilleen. Jos hänellä nyt edes oli niitä tähän aikaan päivästä. Oli vain helpompi olla ja lakata murehtimasta, vaikka yleensä vampyyri mietti jotain kaiken aikaa. Kenties olisi vain helpompi saada muuta ajateltavaa kuin toisen kuolemattoman tyly kohtelu omassa kodissa. Ajatuksen ikuisesti hyrräävä pyörä ei lopettanut liikettään ennen kuin vasta kuoleman porteilla. Ja kuolemalle Nero nauroi nähtyään sitä menneinä aikoina niin paljon, että oli lakannut pelkäämästä. Hän ja se olivat samalla viivalla, tasoissa ja tilit selvitettyinä välillään.

Mitähän sitä voisi tehdä? vampyyri mietti astellessaan Cryptic Tokyon kaduilla, joille aurinko ei suonut sädettäkään. Hän ei havainnut ketään toista, ei kuolevaista eikä kuolematonta kulkiessaan aina vain kauemmas ja kauemmas oman reviirinsä piiristä. Täällä ei ole oikein mitään. Tetsuakaan ei viitsi mennä tapaamaan, sillä hän aistisi heti, että minulla on kodissani joku. Joku, jonka puolesta tehdä mitä vain...

Nero hämmästyi itsekin omia sanojaan, jotka ilmestyivät hänen mieleensä. Mitä ihmettä hän oikein ajatteli shiranaista, joka merkitsi hänelle vain parannusta kuolettavasta taudista? Verisäiliö, jonka hän oli käynyt kaappaamassa arvatenkin hulluksi hurahtaneen tiedemiehen huostasta. Shiranai oli hänen, yksinomaan hänen eikä kenenkään muun. Piste. Jos joku toinen vampyyri yrittäisi koskea vaaleatukkaiseen sormellakaan, Nero vääntäisi tuon sormen sijoiltaan armoa tuntematta. Kukaan muu ei pääsisi osakkaaksi tuosta arvokkaasta aarteesta, joka oli parantava maailman pahimman sairauden.
Mitä hän sitten tekisi, kun olisi parantunut taudistaan? Antaisiko hän Juin vain mennä pois ja viedä mukanaan veri, joka erottui muista hopeisen värinsä ansiosta? Sellaisesta aarteesta olisi vaikea luopua pitkällisen taistelun jälkeen. Suorastaan sääli antaa toisen vain kadota hänen elämästään kaiken sen jälkeen. Joku muuhan voisi hyötyä Juin verestä sen jälkeen, kun Nero ei enää tarvitsisi shiranaita...

Tummiin vaatteisiin pukeutunut vampyyri alkoi jälleen yskiä kiihtyessään miettimään verisäiliönsä kohtaloa. Hän nojautui lähintä seinää vasten ja kakoi kurkkuaan. Yskiminen sattui edelleen, vaikka shiranain veri sai elimistön toimimaan aivan eri tavalla kuin ennen. Nero ei voinut ymmärtää, kuinka kauan hänen pitäisi vielä sietää näitä kiduttavia yskänpuuskia, jotka tuntuivat ruusun teräviltä piikeiltä kurkussa. Jokainen henkäys tuntui silloin tulenlieskalta rintakehässä. Kalpea käsi hapuili rosoista, kulunutta seinää ja tukeutui siihen kuin olisi voinut juurtua kivipintaan kokonaan. Oma veri kohisi korvissa, kun Nero sai ruumiinsa takaisin hallintaansa.

Helvetin HIV, silmälasiensa asentoa korjannut mies manasi ja toivoi hartaasti, ettei kukaan ollut nähnyt häntä. Pitää nyt iskeä tällaisella hetkellä minuun. Keskellä kirkasta päivää. Hän toivoi totisesti, että Juin veri alkaisi pikkuhiljaa tehota hänen elimistössään nopeammin, jotta tätä jatkuvaa noidankehää ei tarvitsisi kokea enää.

Toivuttuaan tilanteesta ja kirottuaan sitä tarpeeksi Nero ryhdistäytyi taas ja lähti jatkamaan päämäärätöntä matkaansa katua pitkin eteenpäin. Hänen askeleensa kopisivat vaitonaisesti pölyiseen tiehen, tuuli sotki tukkaa voimakkaalla otteella ja keskustan kaukaiset äänet tuntuivat entistä etäisimmiltä. Vampyyrin silmät katselivat maailmaa aivan omalla tavallaan. Punasankaisten lasien takana tumma silmäpari seuraili, kuinka karmiininpunainen sekoittui krapinpunaisen kanssa, kuinka Mars-punainen ja sinooperinpunainen kietoutuivat yhteen juhlavalla tavalla. Niiden tuoksut olivat yhteinen sekamelska, joka kutsui vampyyriä tulemaan lähemmäs päivän kirkkaista tunneista huolimatta. Neron pitäisi kuitenkin odottaa iltaan saakka, ennen kuin hän voisi toteuttaa verenjanonsa sammuttamista turvallisemmin. Tänne Cryptic Tokyoon ei tosin moni ihminen eksynyt, koska vampyyrien huhuttiin asuttavan paikkaa. Veriryhmien houkuttelemana Nero unohtui sille tielleen ja jätti Cryptic Tokyon taakseen katsomatta. Veri veti keskustaan. Hetken aikaa tummatukkainen muisti jälleen, millaista olikaan olla sairauksista vapaa vampyyri, joka kulki vaistojensa varassa.

~*~

Nero palasi vasta illansuussa takaisin kotiinsa. Koko päivän hän oli käyskennellyt itsekseen kaupungin keskustassa kuin olisi ollut vehreällä laitumella. Kukaan ihmisistä ei ollut tälläkään kertaa huomannut, että heidän joukossaan kulki pelottava vampyyri, vaan Nero oli sulautunut massaan lähes täydellisesti. Kyllähän hän silti erottui edukseen muista tyylikkään ulkonäkönsä perusteella.

Sillä välin, kun vampyyri oli ollut poissa, shiranai oli jälleen kerran perehtynyt lattialla lojuviin kirjakasoihin. Niihin Jui oli kiinnittänyt huomionsa asetuttuaan paremmin taloksi toisen luona; kuluneiden ja vanhojen niteiden kanssa shiranai tuntui seurustelevan enemmän kuin asunnon toisen elävän olennon kanssa. Eipä se tummatukkaista haitannut, pääasia, että toinen pysyi hänen luonaan eikä marissut. Kun Nero kolisteli kotiinpaluun merkiksi eteisessä lukitessaan ulko-ovea, Jui oli jo kahlannut Osamu Dazain Ei enää ihmisen ja siirtynyt seuraavaksi Haruki Murakamin Sputnik-rakastettuuni. Vaaleaverikkö loi vain ohikiitävän katseen vampyyriin, mutta toinen ei välittänyt sen enempää heidän etäisistä väleistään.

”Onko taas sen aika?” Jui kysyi varovasti, kun Nero ei ollut tehnyt elettäkään istuutuakseen sohvalle. Shiranai istui kiltisti omalla paikallaan valtaamatta huonekalua kokonaan itselleen. Nero huomasi tuosta eleestä, että toinen oli kenties ajatellut hänenkin tahtovan istuutua pitkän päivän jälkeen aloilleen, mutta vampyyriä ei huvittanut.
”Ei, Jui”, tummatukkainen vastasi viimein. ”Minulla ei ole nyt jano. Ajattelin tuossa päivän aikana kuitenkin ilahduttaa sinua, joten toin sinulle ruokaa tässä samalla. Oletko syönyt koko päivänä mitään?”
”En sitten yhtikäs mitään”, toinen huokasi laskiessaan kirjan syliinsä. ”Sinun kaapeissasi ei ollut murusen murustakaan.”

”Et tahtoisi käydä roskalaatikoilla etsimässä syötävää? Nykyihmisethän heittävät pois niin paljon hyvää, koskematonta ruokaa”, vampyyri huomautti pilkallisesti seisoessaan yhä omalla paikallaan olohuoneen seinää vasten nojaten. Hän ihmetteli, ettei toinen ollut vieläkään nähnyt, mitä hän piilotteli selkänsä takana.
”Kehtaatkin ehdottaa sellaista!” shiranai älähti. ”Sehän olisi ihan kuvottavaa!”
”Miten vain”, toinen hymähti. ”Mutta kuten sanoin, siellä roskien seassa saattaa olla jotain täysin tuoretta ruokaa, joka ei vain ole tehnyt kauppojaan ihmisten kodeissa...”
”Älä viitsi. Olen nälkäinen ja ruuasta puhuminen tekee minut entistä nälkäisemmäksi”, Jui tokaisi huokaisten. Nero havaitsi, kuinka he katsoivat hetken toisiaan, aivan pienen hetken, kunnes vaaleansininen silmäpari kääntyi taas poispäin vampyyrin lumoavista tummanruskeista silmistä. Nero kuitenkin jatkoi vieraansa tuijottamista vaivihkaa. Siinä hän istui, shiranai nimeltä Jui. Yllään vaaleatukkaisella, hoikkaakin hoikemmalla miehellä oli valkoinen kauluspaita ja mustat housut, ja kokonaisuuteen kuului vielä musta päällystakki. Ne olivat kaikki Neron lainaamia vaatteita, vaikka lihaksikkaan vampyyrin vaatteet näyttivätkin monta kokoa liian isoilta toisen päällä.

”Taidan kohdella sinua välillä aika tylysti”, tummempi hymähti havahduttuaan taas ajatuksistaan, jotka jo lähentelivät valveunen laatua.
”Mukava kuulla, että myönnät sen viimein”, Jui tokaisi, tosin hiljaisella äänellä. Nero aisti, että toinen oli havainnut hänen tuijotuksensa. Kenties shiranai epäili yhä, että vampyyri aikoi koska tahansa hyökätä hänen päälleen ja imeä taas aimo annoksen verta toisen kaulasta.
”Hmm, mutta siis, kuten sanoin”, Nero takelteli sanoissaan, kun taivaansininen katse porautui taas hänen silmälasiensa taakse, ”toin sinulle ruokaa.”
Sen sanottuaan Nero veti selkänsä takaa esille kuolleen rotan, jota hän roikotti hännästä. Eläin oli pullea, nuori, kiiltäväturkkinen yksilö, mutta jo kuolemasta kangistunut: sen raajat sojottivat irvokkaan jäykkinä kukin omaan suuntaansa. Kun Jui näki sen, tämän silmät laajenivat renkaiksi ja tämä näytti valmiilta oksentamaan. Nero katsoi toisen inhosta kertovaa ilmettä hämmästyneenä, sillä hänestä tuollainen käytös ei sopinut tilanteeseen alkuunkaan.

”Mitä sinä irvistelet?” vampyyri kysyi hämmästyneenä. ”Minä olen juonut siitä veret valmiiksi pois. Voit ihan hyvin syödä sen, kun se on jo ollut minun hätäravintonani.”
”Kuinka sinä kehtaat?!” Jui huudahti. ”Etkö sinä ymmärrä yhtään mitään ruoan päälle?”
”En minä syö niin kuin sinä”, toinen tuhahti keskeyttäen puhujan saman tien. Hän oli aavistuksen verran katkera siitä, ettei hänen jaloa tekoaan arvostettu. ”Kaiken lisäksi tämän kiinniottamiseen meni aika kauan, niin ovela yksilö se oli...”
”Minä en syö roskalaatikoista enkä rottiakaan!” shiranai kivahti. ”Jos et hanki minulle tuota pikaa kunnon ruokaa, saat olla varma, ettei minun verenikään ole sinun makuusi kovin maittavaa. Saisit sinäkin jäädä minun puolestani ruokaa vaille, niin oltaisiin tasoissa.”
”Älä puhu minulle tuohon sävyyn!” vampyyri ärähti ja paiskasi kuolleen rotan raadon olohuoneen nurkkaan, kun se ei kerran toiselle kelvannut. ”Minä yritän-”
”Sinä et ole yrittänyt yhtään mitään.”
”Lainasin nuo vaatteetkin sinulle. Et siis voi kiistää, ettenkö olisi jotain yrittänyt.”
”Äh, antaa olla. Ei tästä tule mitään!”

Sen sanottuaan shiranai huitaisi ilmaa käsillään, nousi ylös sohvalta ja marssi Neroon katsahtamattakaan makuuhuoneeseen ja sen tarjoamiin suotuisiin varjoihin, joiden seassa voisi mököttää rauhassa.
”Älä toivokaan, että pyydän sinulta anteeksi”, tummatukkainen uhosi toisen jälkeen, kun Jui oli jo piiloutunut varjoihin. ”Olisin ihan hyvin voinut jättää sinut oman onnesi nojaan Cryptic Tokyoon ja voin tehdä sen vastedeskin. Minun elämäni ei ole riippuvainen sinun elämästäsi. Ei nyt eikä koskaan, vaikka sairas olenkin.”

Kun Jui ei vastannut edes hymähdyksellä hänelle, niin kuin oli aiemmin kiistatilanteissa tehnyt, Nero antoi hänen olla. Mies käänsi selkänsä makuuhuoneen pimennoille ja meni keittiöön. Hän etsi tarvitsemansa rapistellen ja kolistellen laatikoita ja palasi lopulta takaisin pimeähköön olohuoneeseen. Vaitonaisena vampyyrimies raapaisi yhteen taskustaan löytämäänsä tulitikkuun liekin ja sytytti viimeisen suitsukkeen, jonka oli onnistunut keittiöstä löytämään. Suitsukkeen hän asetti sille varattuun pidikkeeseen, joka oli huteralla pöydällä. Radion asunnon omistaja väänsi päälle, tosin niin hiljaiselle, ettei sen ääntä kuulunut kuin juuri ja juuri rahinan seasta. Palavasta suitsukkeesta lähti vieno tuoksu, joka levisi siron savukiehkuran mukana ympäri huonetta. Se peitti mukavasti pölyisen ilmapiirin, joka asunnossa vallitsi. Nero avasi lähimmän ikkunan raolleen, jotta suitsukkeen haju voisi levitä asunnon sijaan ulos, ja kävi istumaan sohvalle katse ympäriinsä levitetyissä kirjoissa. Niitä oli paljon, Nero muisti muutamien julkaisupäivän ja niitä seuranneet kohut ja menestykset. Siitä kaikesta tuntui olevan pieni ikuisuus; silloin hän oli vielä ollut vampyyrien mittapuulla aivan poikanen. Niistä ajoista oli enää jäljellä vain valveunien tuomia muistoja. Siinä istuskellessaan vampyyri vaipui takaisin horrostilaan, johon hän saattoi kävelyretkien sijaan piiloutua onnetonta kykyään kohdella shiranaita kunnolla pillastumatta itse.

Suitsuke, radio ja tyhjyyteen tuijottavat silmät saivat Neron vajoamaan takaisin omiin ajatuksiinsa, joissa risteilivät menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus. Niistä mistään vampyyri ei osannut olla tarpeeksi varma onnistuessaan sekoittamaan jokaisen alueen omiin kömpelyyksiinsä kerta toisensa jälkeen. Asunnossa vallitsi hiljaisuus radion pientä, rahisevaa ääntä lukuun ottamatta.

Anteeksi en ole osannut pyytää enää vuosikausiin.

~*~

Samana iltana taivas näytti pelottavan pahaenteiseltä, vaikka tähdet yrittivätkin luoda lohtua himmeällä tuikkeellaan. Mitäpä se lohdutti tässä onnettomassa suurkaupungissa, jossa rehotti kaikenlainen rikollisuus ja jossa luonnonilmiöt vaativat osansa rangaistuksesta, joka kohdistui nykymaailmaan. Pahuus tuntui kytevän ympäröivässä pimeydessä pienestä valonpilkahduksesta huolimatta. Aoi pystyi jopa haistamaan sen pirullisen löyhkän, joka odotti häntä. Se joku odotti häntä tullakseen tuhotuksi vallan uudella tavalla, jota se ei osannut odottaa. Vampyyrit, jotka olivat saaneet riehua näillä kaduilla vapaasti, saisivat nyt kohdata varman loppunsa, joka tapahtuisi Aoin kylmästä kohmettuneiden käsien kautta. Tästä alkaisi uusi aikakausi, jonka seurauksena ihmiset pääsisivät eroon vihulaisista loisistaan, jotka kansoittivat katujen pimeitä puolia verenjanoisempina kuin koskaan ennen.

Aoi hymyili pirulliseksi vääntynyttä hymyään, sillä ihmease hänen takkinsa uumenissa tuntui niin todelliselta. Hän todella oli saanut väliaikaisesti omistuksiinsa maailman ihmeellisimmän aseen, jonka luodeissa lepäsi koko tulevaisuus. Tulevaisuus, joka olisi vapaa vampyyreistä ja jossa ihmisten veri ei olisi riistaa. Redeemer tulisi lunastamaan kaikki ne lupaukset, joiden toteen käymistä ihmiset olivat odottaneet jo monien vuosien ajan. Aoi toimisi lupausten toteuttajana, Redeemer ylväästi oikeassa kädessään.

Mutta mistä minä oikein aloittaisin tutkintani? Aoi mietti mielessään astellessaan Tokion syrjäisillä laitamilla. Kisakin linnoitus oli jäänyt aikoja sitten hänen taakseen, eikä hänellä ollut nyt hajuakaan, mistä aloittaa. Pitäisikö minun käydä hankkimassa tietoa vampyyreistä yleensä, ennen kuin aloitan toimeni? Mutta mistä sitä tietoa saisi? Kirjastosta vai netistä?
Kuin tilauksesta Aoi kuuli tuttua kikatusta, joka raikui suurkaupunkien kaduilla, syrjäisillä ja valoisammilla. Huorat olivat vakituisilla reissuillaan etsimässä uusia asiakkaita itselleen saadakseen jonkinlaista elantoa osakseen. Rakkaudesta ei käynyt puhuminen, mutta nuo naiset saattoivat hyvinkin tietää asioita, joista hienommat naiset eivät tohtineet puhua. Tokiolaiset huorat olivat juorukelloja ja tietopankkeja, joilta saattoi kysyä mitä vain. Aina oli joku, joka tiesi edes sen verran, että seuraavan johtolangan löytäminen kävisi helposti. Niinpä Aoi asteli varmoin askelin kadun yli kohdatakseen nuo neidot, jotka kulkivat pimeyden turvin – kuten hän itsekin.

Itsensä suttuisesti meikanneet naiset kääntyivät yksi toisensa jälkeen katsomaan tulijaa, joka lopulta nosti katseensa asfaltin mustaamasta tiestä ja sanoi maireasti hymyillen:
”Iltaa, arvon naiset.”
Huorat olivat alkaa nauraa, sillä kukaan ei nykyään kutsunut heitä noin hölmöllä nimellä. He olivat olleet tässä työssä niin pitkään, että tiesivät, etteivät he olisi enää koskaan ”arvon naisia”. Tuo käsite oli kuollut ja kuopattu heti ensimmäisen asiakkaan kohdalla, se heille oli opetettu kantapään kautta.
”Mitä noin komea mies tekee yksin tällaisella alueella tähän aikaan illasta?” yksi naisista kysyi hymyillen yhtä maireasti takaisin ja yritti samalla kohentaa nukkaisen päällystakkinsa asentoa yllään. Lyhyttäkin lyhyempi minihame näytti olevan mitä huonoin vaihtoehto kylmään syyssäähän, joka vilutti ruumiinjäseniä ikävästi.
”En tiedä siitä komeudesta”, Aoi naurahti saaden tytötkin naurahtamaan kihertäen kuin lintuset. ”Olen etsimässä tietoja eräästä ikävästä asiasta ja ajattelin, että noin kauniit naiset osaavat varmasti auttaa minua hädässäni.”
Äsken äänessä ollutta huoraa ärsytti tapa, jolla Aoi puhui heille. Aivan kuin he olisivat olleet aivan typeriä eivätkä olisi ymmärtäneet mistään mitään. Mielisteli jatkuvasti haluten tietoja, joita he piilottelivat jopa pomoiltaan vain juorutakseen sitten yhdessä kaduilla, joilla kukaan ei kuullut heitä.

”Millaista tietoa sinä haluat?” kysyi toinen prostituoitu, ensimmäiseksi puhunutta nuorempi ja sirompi. ”Mitä sinä haluat tietää?”
”Haluaisin tietää joitakin asioita vampyyreistä”, mies kuiskasi tullessaan lähemmäs naisia, jotka muodostivat piirin hänen ympärilleen. ”Haluaisin tietää, missä ne oleskelevat, käyvätkö ne teidän juttusillanne ja sellaista. Maksan teille hyvin kaikesta kertomastanne.” Sanojensa vakuudeksi mustatukka veti syvästä taskustaan esiin tukon seteleitä ja näytti sitä naisille. Nämä katselivat silmät ahneudesta kiiluen rahatukkoa, joka olisi oleva heidän. Tippi oli aina hyvä juttu. Asian vakavuudesta päätellen tästä ei tosin saisi kertoa kenellekään missään vaiheessa elämää, jonka kaari oli pimennoissa kuin tämän yön haamut.

”Emme ole törmänneet kovinkaan moneen”, ensimmäinen huora aloitti. ”Olemme kuulleet vain yhdestä ilotalosta, jossa vieraili kerran yksi varsin viaton herrasmies ja hänen nuori poikansa. Tai siltä ainakin näytti, kunnes selvisi, että he olivat vampyyreita. Heidän käyntinsä jälkeen talon seinät olivat veressä, eikä sieltä selvinnyt elossa muita kuin yksi ainoa tyttö. Tämäkin tappoi itsensä myöhemmin vampyyrien paluun pelossa.”
”Tyttö yritti kertoa tapauksesta poliiseille, mutta kukapa häntä, pelkkää huoraa, olisi uskonut”, toinen jatkoi. ”Tytön kertoman mukaan nuorempi vampyyri oli alkanut huutaa hullun lailla talon eteisessä, ja sen seurauksena paikalle oli pyrkinyt lauma muita verenimijöitä. Kaiken sen tuhon, itkun ja kuoleman keskellä herrasmiesvampyyri oli istunut teetä särpien kuin parahinkin kutsuvieras. Poliisit eivät kuitenkaan tahtoneet uskoa vain huoraa, vaan he vaativat näyttöä asiasta. Tyttöressukka ei kuitenkaan tiennyt, missä vampyyrit elivät. Tapaus päättyi hänen kuolemaansa.”
”Mistä tiedätte noin paljon tuosta tapauksesta?” Aoi kysäisi tarinan päätyttyä.

”Se tyttö oli ystäväni”, toinen huora kertoi suruissaan. ”Aiotko sinä etsiä nuo vampyyrit käsiisi ja tappaa heidät?”
”Aionpa hyvinkin, niin ettei teidänkään tarvitse enää pelätä näillä kaduilla”, palkkionmetsästäjä vastasi herttaisuutta tavoitellen. ”Eräs ystäväni oli siinä talossa tuohon aikaan. Tietomme osuvat siis aika hyvin yksiin, mutta olen unohtanut, missä nuo vihulaiset saattaisivat majailla.”
Aoin valheet menivät täydestä, sillä kolmas huora arveli Cryptic Tokyon kaupunginosan olevan tarpeeksi syrjäinen ja rähjäinen paikka omissa oloissaan viihtyville vampyyreille. Ainakin niin hän oli kuullut kerrottavan. Monille kuolevaisille oli käynyt huonosti, kun he olivat uhmanneet yliluonnollista ja astuneet Cryptic Tokyon vaarojen ansoihin. Silti kaupunginosa oli loistavaa aluetta kaikenlaisen hämärätoiminnan harjoittamiselle. Fifty-fifty siis. Aoi sai vakuuttaa nauraen, ettei hän piitannut hengestään yhtä paljon kuin kostosta, joka kyti hänen sisimmässään antamatta hänelle tilaisuutta levätä hetkeäkään. Tämäkin valhe upposi täysin naisiin, jotka antoivat jo kaiken sympatiansa miehen yksinäiselle vampyyrinmetsästykselle.

”Entä oletteko sattuneet kuulemaan erityisesti yhdestä vampyyristä, joka tottelisi nimeä Nero?” Aoi kysyi vielä, ennen kuin jätti naiset jatkamaan töitään. Heidän sutenöörinsäkin tulisivat varmaan kohtapuoliin kyselemään, miksei Aoille kelvannut yksikään heidän naisistaan. Sitä ennen pitäisi kadota varjoihin ja jatkaa tutkimuksia.
”Nero...” minihameissaan ja lyhyissä, kuluneissa takeissaan värjöttelevät naiset miettivät ääneen. Korkokengät korkeine korkoineen kopisivat kivettyä katua vasten. ”Ystävättäremme kertoi silloin meille kaiken ilotaloon tehdystä hyökkäyksestä, luetteli kaikki kuulemansa nimet ja yritti näillä tiedoillaan saada poliisit ottamaan vampyyrit kiinni.”
”Eli miten se Nero tähän tapaukseen liittyy?” Aoi kysyi.
”No, miekkonen, ne muut olivat maininneet, että tämän Neron olisi pitänyt olla heidän mukanaan”, ensimmäinen nainen vastasi ärtyneenä. ”Eli jos haluat tavata sen Nerosi, sinun pitänee etsiä ne muutkin vampyyrit käsiisi. Kysy niiltä lisää, ellet vain kuole sitä ennen.”

”Voi kuule, siinä voi käydä vallan toisin, kun ne olennot joutuvat tekemisiin minun kanssani.” Aoi naurahti taas kolkkoa nauruaan ja heitti setelitukon puhuttelemalleen naiselle. ”En valitettavasti nyt kaipaa enempää apuanne, vaan tämä riittää oikein hyvin. Kiitos avustanne, olitte minulle suureksi hyödyksi.”
Sen sanottuaan mustatukkainen mies käänsi huorille selkänsä, jätti keskenään supisseet naiset taakseen ja katosi katujen varjoihin ja yön pimeyteen, joka alkoi olla niin syvää, että siihen upposi miltei kokonaan. Se oli täydellinen ympäristö Aoille, jonka aivot raksuttivat täyttä vauhtia hänen miettiessään kaikkea kuulemaansa ja yhdistäessään sitä muuhun tietämykseensä. Hän oli vahvasti sitä mieltä, että takaa-ajo oli jo alkanut.

~*~

Jui kuljetti sormiaan hitaasti pitkin kasvojensa sivuja katse tahraiseen peilipintaan lukittuneena. Kun herkät sormenpäät lipuivat yli lommolle painuneiden poskien ja liian selvästi tuntuvien leukaluiden, hänen ikuisesti nuoret kasvonsa vääristyivät äkkiä. Tukahtuneesti nyyhkäisten, vasen kämmen suun edessä shiranai kääntyi poispäin lasipinnasta, joka oli kaikessa rehellisyydessään armoton. Hän ei kestänyt katsella nälän riuduttamia piirteitään, kiillottomaksi, takkuiseksi hampuksi muuttuneita hiuksiaan, luonnottoman kalpeaa ihoaan tai taivaansinisten silmiensä eksynyttä ilmettä.

Toisin kuin joku ulkopuolinen olisi voinut kuvitella, kyse ei ollut siitä, että Jui olisi ollut onneton sen vuoksi, mitä monivuotinen kärsimys ja ruoan puute olivat tehneet hänen ennen niin kukoistavalle kauneudelleen. Juille kauneus oli lapsesta asti ollut varsin yhdentekevä asia. Hänen kaltaistensa keskuudessa viehättävä ulkonäkö oli aina ollut enemmän sääntö kuin poikkeus, mikä oli saanut shiranait keskittymään enemmän sisäiseen kuin ulkoiseen kauneuteen. Heille sievät kasvot olivat olleet mukava lisä muutoin hyvään elämään, eivät sen enempää, eikä niiden menettämisestä tarvinnut huolehtia, koska he näyttivät aivan yhtä kauniilta niin 30- kuin 300-vuotiaina.

Ei, Jui ei surrut vaurioita kärsinyttä ulkonäköään, joka oli muutenkin tuonut hänelle melkein enemmän surua kuin iloa. Hän suri sitä, miten toivottomalta ja osaansa alistuneelta näytti. Vaikka hän hengitti ja hänen sydämensä löi, peilikuva paljasti, kuinka kuolleeksi hän sisimmässään tunsi itsensä. Omissa silmissään hän oli ohut ja läpikuultava kuin haamu, milloin tahansa valmis tempaistavaksi pois tältä olemisen tasolta, jolla hän viipyi yhä vain kohtalon julmien oikkujen tähden. Kuinkahan kauan kohtalotar vielä haluaisi leikkiä hänen kanssaan, ennen kuin vihdoin lähettäisi hänet tuonpuoleisen ajattomaan iäisyyteen, jonne hänen olisi pitänyt mennä jo kauan sitten?

”Jos vain mitenkään sopii, niin voisit laittaa hieman vauhtia. En minä tuonut sinua tänne, jotta voisit ihailla itseäsi peilistä tai mitä nyt ikinä siellä teetkin”, Neron ääni tokaisi kärsimättömästi. Jui hätkähti pois masentavista mietteistään ja käännähti vaistomaisesti katsomaan kylpyhuoneen ovea, jota ei luonnollisestikaan saanut lukkoon. Hänen helpotuksekseen ovi oli yhä visusti kiinni ja pidempi mies eri puolella ovea kuin hän. Hauras puuovi ei tosin olisi isokaan este vampyyrille, jos tämä äkkiä päättäisi alkaa taas kerran himoita hänen vertaan, mutta oli ovi sentään parempi kuin ei mitään. Jos ei muuta, niin toi se ainakin valheellista turvallisuuden tunnetta, johon sinisilmäinen kuolematon tunsi miltei vastustamatonta halua kääriytyä.

”Minulla on täysi oikeus nauttia kylpyhetkestäni kaikessa rauhassa nyt, kun vihdoin ja viimein vaivauduit tuomaan minut tänne”, Jui tiuskaisi vastaukseksi yrittäen parhaansa mukaan estää äskeistä tunnekuohua kuulumasta äänessään. ”Jos sallisit minun peseytyä yhtä usein kuin itse peseydyt, niin saattaisin hyvinkin olla nopeampi.”
”Miten vain, verisäiliö. Mutta minulla on muutakin tekemistä kuin odotella, että saat peilailtua tarpeeksi, joten jos et pidä kiirettä, kallisarvoinen suihkusi saattaa jäädä kesken”, Nero vihjasi.
”Miten sinä kehtaat! Ensin et päästä minua yli viikkoon peseytymään ja sitten et jaksa odottaa viittä minuuttia pidempään!” shiranai huudahti kiukkuisesti.
”Kuten sanoin, jos toimit ripeästi, niin ehdit puhdistautua ja vielä laittaa vaatteetkin päällesi, ennen kuin kyllästyn odottamaan sinua”, vampyyri vastasi häijyyn sävyyn.

Jui puristi kätensä nyrkkeihin vartalonsa sivuille. Hänen teki mieli kehottaa Neroa painumaan siihen helvettiin, jossa tämä oli siinnyt, mutta ei moinen olisi auttanut millään tavalla. Toinen olisi vain nauranut hänelle ja todennut, että nautti hänen voimattomasti kiukustaan koko kadotukseen tuomitun sielunsa voimalla. Vampyyri oli reilun viikon aikana ehtinyt osoittaa lukemattomia kertoja, ettei piitannut tippaakaan siitä, miltä hänestä tuntui tai mitä hän tahtoi. Vaaleahiuksinen ei ollut toisen kuolemattoman silmissä mitään muuta kuin kävelevä veripussi, josta tämä vaivautui pitämään edes jonkinlaista huolta vain omien etujensa vuoksi.

Nero on pohjimmiltaan ihan samanlainen kuin Kisaki. Kumpikin heistä on viehtynyt vain vereeni, mikään muu minussa ei kiinnosta heitä. Mitä turhia välittää sielustani tai tunteistani. Kunhan he vain saavat kuolemattoman vereni omakseen, niin he ovat täysin tyytyväisiä.

Katkerankirpeät kyyneleet poskillaan juosten Jui rupesi riisuutumaan ripeästi heikon keinovalon alla. Hän inhosi sitä, että joutui pelaamaan Neron sääntöjen mukaan, mutta ei hänellä ollut muitakaan vaihtoehtoja. Shiranai ei aikonut suoda toiselle sitä tyydytystä, että tämä pääsisi raahaamaan hänet alastomana takaisin kurjaan asuntoonsa. Nero oli jo kuluneina päivinä ehtinyt pitää hänen kustannuksellaan enemmän kuin tarpeeksi hauskaa muistuttelemalla joka käänteessä Kisakista, vihjaamalla jatkuvasti verenjanoonsa ja tuomalla pilkallisesti hänelle kuiviin imetyn rotan illalliseksi, kun hän valitti nälkäänsä.

Saatuaan monta kokoa liian suuret vaatekappaleet kiskottua pois päältään Jui asteli ruosteisen suihkun alle ja väänsi jäykän hanan väkisin auki. Hänen ylleen ryöpsähtävä vesisuihku oli niin kylmä, että hän oli vähällä kirkaista. Turhan kirkumisen sijaan hän rupesi kuitenkin tarmokkaasti hankaamaan kananlihalle noussutta ihoaan puhtaaksi kaikesta liasta, jota sen pintaan oli ehtinyt reilun viikon aikana kertyä. Hän oli jo etukäteen osannut vähän uumoilla, että vaikka tässä kerrostalossa olikin tarjolla juoksevaa vettä, se olisi jääkylmää. Miellyttävän lämmin vesi olisi jo ollut aivan liian hyvää ollakseen totta.

Ainakaan Neron ei tarvitse olla huolissaan siitä, että nauttisin liikoja kylpyhetkestäni
, Jui ajatteli kitkerään sävyyn puhdistaessaan pitkiksi venähtäneitä hiuksiaan parhaansa mukaan. Hänellä ei ollut käytössään minkäänlaista shampoota, vaikka hän oli melko varma, ettei Nero peseytynyt pelkällä vedellä. Verenhimoisesta luonteestaan huolimatta vampyyri ei haissut vastenmieliseltä, mikä tuntui kielivän siitä, että tämä piti omasta hygieniastaan parempaa huolta kuin hänen. Saattoihan selitys toki olla myös siinä, että Juin hajuaisti oli turtunut kaiken saastan keskellä, mutta shiranai kallistui kuitenkin enemmän ensimmäisen selitysvaihtoehdon suuntaan. Nero ei erakkoluonteestaan ja asuntonsa surkuteltavasta kunnosta huolimatta vaikuttanut olennolta, joka olisi viitannut kintaalla henkilökohtaiselle hygienialle – paitsi vaaleahiuksisen vieraansa tapauksessa.

Jui ei ollut varma, jättikö Nero hänen ihmismäiset tarpeensa huomiotta ilkeyttään vai ymmärtämättömyyttään. Luultavasti vähän molempia, enemmän kuitenkin ensiksi mainittua. Vaaleahiuksinen oli kyllä pistänyt merkille, ettei vampyyri tuntunut käsittävän, että hän tosiaan tarvitsi päivittäin ruokaa ja useamman tunnin verran unta pysyäkseen kunnossa. Luultavasti Neron ihmiselämästä oli niin paljon aikaa, että kaikki inhimillisen elämän edellytykset olivat käyneet tälle vieraiksi. Jui ei kuitenkaan ollut valmis tuntemaan minkäänlaista myötätuntoa toista kohtaan kaiken sen jälkeen, mitä tämä oli hänelle tehnyt. Sitä paitsi vaikka osa Neron käytöksestä saattoikin selittyä ymmärtämättömyydellä, tämän toimissa oli myös aimo annos aitoa pahansuopuutta, jolla ei ollut mitään tekemistä minkään muun kuin mädäntyneen sydämen kanssa.

Hampaat kalisten ja laiha vartalo kylmästä väristen Jui sulki hanan, astui pois kostean niljakkailta lattialaatoilta ja alkoi kuivata itseään karkeaan pyyhkeeseen, jonka Nero oli hänen syliinsä välinpitämättömästä tyrkännyt ennen pesureissulle lähtöä. Hänen vatsansa päästi tutun valittavan äänen, jolla se pyrki tiedottomaan, että viimeisimmästä ruokailusta oli kulunut tovi jos toinenkin. Jui huokaisi syvään. Hänen pitäisi ilmeisesti taas ruveta kinuamaan Neroa tuomaan hänelle ruokaa, vaikka hän inhosi sydämensä pohjasta vampyyriltä kerjäämistä. Sinisilmäinen oli vakuuttunut, että Nero nautti joka kerran saadessaan todisteita siitä, kuinka paljon vastahakoisen vieraan elämä ja hyvinvointi riippuivat isännän hyväntahtoisuudesta.

Jui pudotti pyyhkeen käsistään lattialle ja alkoi nopein liikkein pukea toisen miehen hänelle antamia vaatteita takaisin päälleen. Hän muisti yhä erinomaisesti, kuinka piittaamattoman näköisenä Nero oli häntä vilkaissut, kun hän oli muutaman tunnin kuluttua ensipuremasta ensimmäisen kerran valittanut nälkäänsä. Useampikaan ruokaa koskeva pyyntö ei ollut saanut silmälasipäistä tekemään mitään asian hyväksi. Vasta kun Jui oli rohkaistunut kalvavasta ravinnontarpeesta riittävästi huomauttaakseen vähemmän ystävälliseen sävyyn, että jos hän kuolisi nälkään, vampyyri ei enää voisi juoda hänen parantavaa vertaan vaan kuolisi myös, toinen oli vaivautunut lähtemään kauppaan. Sieltä palattuaan Nero oli ojentanut ylenkatseellisesti pussillisen valmiiksi viipaloitua leipää ja muovikupillisen valmiskeittoa, jota Juilla ei ollut ollut mitään mahdollisuuksia lämmittää, koska energiayhtiö oli jo vuosia sitten katkaissut sähkönjakelun hylättyyn kerrostaloon. Vaaleahiuksinen oli kuitenkin ollut niin nälkäinen, ettei ollut välittänyt keiton kylmyydestä.

Seuraavana iltana Jui oli pyytänyt hakemaan lisää ruokaa, mihin Nero oli vastannut kulmien kohotuksella ja sanoilla ”juurihan sinä söit”. Lopulta vampyyri oli kuitenkin kyllästynyt hänen kitinäänsä sen verran, että oli käynyt uudemman kerran ruokakaupassa vain saadakseen hänet hiljenemään. Parin päivän kuluttua sama kuvio oli toistunut. Siltä reissulta palattuaan Nero oli kuitenkin yllättäen ilmoittanut, ettei enää ravaisi marketissa toisen kuolemattoman ruokkimiseksi. Jui ei ollut saanut missään vaiheessa selville, mikä oli mennyt pieleen, mutta hän oli piikitellyt tummahiuksista asiasta aina tilaisuuden tullen. Osittain hän oli tehnyt sen kostoksi saamastaan kohtelusta, osittain siinä toivossa, että toinen ärtyisi tarpeeksi mennäkseen jälleen pelkkää uhmaansa kauppaan ostamaan syötävää hänelle.

Kun Nero sitten aiemmin tänään oli ilmoittanut heidän lähtevän yhdessä hakemaan ruokaa, Jui oli kuvitellut onnistuneensa viimein yrityksessään. Valitettavasti hän oli kuitenkin saanut huomata, että oli riemuinnut ennen aikojaan: vampyyri ei suinkaan ollut johdattanut häntä lähimpään ruokamarkettiin vaan lähimmän roskalaatikon luo. Sen viereen seisahduttuaan Nero oli vain ilmoittanut tyynesti, että pöytä oli katettu.

Vastaukseksi vampyyrin mukamas nerokkaaseen ideaan, jota tämä yli väläyttänyt jo edellisiltana, Jui oli kiukustunut ja ilmoittanut harvinaisen selvin sanankääntein, ettei todellakaan ruokaillut roskalaatikoista. Se ei itse asiassa ollut totta, sillä ennen Kisakin koekaniiniksi joutumistaan hän oli ihmisten pelossa hankkinut ravintonsa nimenomaan penkomalla kotitalousjätteitä yön pimeyden turvin. Tätä seikkaa Neron ei kuitenkaan tarvinnut tietää. Kolme vuotta epäsäännöllisesti tarjoiltua mutta laadultaan kohtalaista ruokaa punatukkaisen tiedemiehen luona oli saanut aikaan sen, ettei shiranai tuntenut halua palata häpeän sävyttämiin tapoihin, ellei hänen olisi aivan pakko.

Sitä paitsi Jui ei ollut halukas helpottamaan Neron elämää millään tavalla. Jos tummahiuksinen olisi tosiaan tullut vilpittömin aikein pelastamaan hänet Kisakin kynsistä, hän olisi ollut enemmän kuin valmis joustamaan, tyytymään vähään ja tekemään yhteiselämästä muutoinkin mahdollisimman vaivatonta pelastajalleen. Tilanne ei kuitenkaan ollut noin auvoinen, joten Juita ei liiemmin innostanut opetella jälleen penkomaan roskien seasta syömäkelpoisia elintarvikkeita, kun kerran Nero saattoi aivan hyvin mennä kauppaan ja ostaa hänelle ruokaa. Koska Jui oli shiranai, hän ei tietenkään voinut saada vatsatautia pilaantuneista elintarvikkeista, mutta se ei tarkoittanut, ettei mätänevien ruuantähteiden lemu olisi saanut häntä voimaan pahoin. Hänen kasvoilleen roskalaatikon luona kohonnut kuvotus ei ollut ollut teeskenneltyä.

Tuskin kuuluvasti huokaisten Jui sujautti valkoisen kauluspaidan viimeisen napin kiinni, veti voimakkaasti tupakalta tuoksahtavan mustan päällystakin hennoille, kylmän veden jäljiltä yhä hytiseville hartioilleen ja poimi lattialle pudottamansa pyyhkeen takaisin käsiinsä. Tarkistettuaan pikaisesti peilistä, ettei näyttänyt kovin itkettyneeltä, sinisilmäinen veti syvään henkeä, työnsi hänet vampyyristä erottavan puuoven auki ja astui samaan tilaan prinssin sijaan hirviöksi osoittautuneen pelastajansa kanssa.

”No kylläpä kesti! Ajattelin jo tulla hakemaan sinua”, seinää vasten rentona mutta milloin tahansa toimintavalmiina nojaava Nero tokaisi heti Juin ehätettyä kylpyhuoneen kynnyksen yli. Vampyyrillä oli oikeassa kädessään savuke, jonka tämä vei nyt huulilleen kuin sanojensa painoksi. Juin nenä nyrpistyi vastenmielisyydestä, kun tupakan tuoksu tunkeutui hänen herkkään hajuaistiinsa. Vaaleahiuksisella ei ollut aiemmin ollut mitään erityistä tupakointia vastaan, mutta nykyään hän suorastaan inhosi tupakalle ominaista tunkkaista hajua. Se yhdistyi hänen mielessään välittömästi Neroon, joka poltti paljon, välillä jopa ketjussa.

”Etkö pidä tupakkani hajusta?” pidempi tiedusteli huvittuneeseen sävyyn huomattuaan hänen inhon ilmauksensa. Kun Jui ei vastannut, käänsi vain katseensa paljonpuhuvasti poispäin, toinen jatkoi: ”Sääli. Mutta mitä hajuihin tulee, niin pystyn nyt haistamaan veresi entistä selvemmin, kiitos peseytymisen. Ja minun on sanottava, että veresi tuoksuu tällä hetkellä poikkeuksellisen houkuttelevalta.”

Jui käänsi säikähtäneenä kasvonsa takaisin kohti petomaista vangitsijaansa. Nähdessään vampyyrin virnuilevan sävyyn, joka kertoi tämän taas kerran pelottelevan häntä pelkäksi omaksi huvikseen, vaaleahiuksinen siristi silmiään ja sihahti: ”Sinusta taitaa olla nautinnollista satuttaa muita.”
”En minä siitä tiedä. Enemmän minä nautin, kun sinun hopeanhohtoinen veresi valuu kurkkuani pitkin vatsani täytteeksi”, Nero vastasi edelleen vinosti hymyillen.
Jui pudisti päätään. ”Minä inhoan sinua.” Kaunaiset sanat tulivat suoraan sydämestä.
Silmälasipäinen kohautti välinpitämättömän näköisenä olkiaan. ”Monet inhoavat.”
”Etkö usko, että heillä olisi siihen jokin hyvä syy?” shiranai kysäisi purevasti.
”Voi, eiköhän heillä ole. Mutta hyvyys ja pahuus ovat vain näkökulmakysymyksiä. Toisen suru on toisen onni. Ei kaikkia voi millään miellyttää”, Nero kuittasi.

Sinä et edes yritä, Jui ajatteli katkerasti mutta ei lausunut mietteitään ääneen. Sen sijaan hän tyytyi kääntymään uudemman kerran poispäin vangitsijastaan. Vampyyrin kanssa kinasteleminen oli yhtä tyhjän kanssa, joten hän voisi saman tien säästää energiansa johonkin hyödyllisempää. Kuten esimerkiksi pakoon, jonka suunnitteleminen oli melkeinpä ainoa asia, joka esti häntä vajoamasta täysin siihen epätoivon ja alistuneisuuden sekaiseen mielentilaan, jossa hän oli elänyt ison osan Kisakin luona viettämästään ajasta.

Kun Nero lähti kuljettamaan häntä monin paikoin halkeilleella asfaltilla päällystettyjä katuja ja kujia pitkin takaisin majapaikkaansa, shiranai antoi ajatustensa askarrella taas kerran pakosuunnitelmien parissa. Vampyyrin luota karkaaminen ei vaikuttanut aivan yhtä mahdottomalta kuin Kisakin hoivista, mutta vähintään riittävän vaikeaa sekin tuntui olevan. Vaikka tummahiuksinen jätti Juin yksin asuntoonsa lähes päivittäin, pakeneminen oli helpommin sanottu kuin tehty. Nero lukitsi ulko-oven aina huolellisesti omille retkilleen lähtiessään, ja koska tämän koti sijaitsi viidennessä kerroksessa, ikkunan kautta karkaaminen oli poissuljettu vaihtoehto. Juin elimistö saattoi uusiutua yliluonnollisen nopeasti ja kyetä torjumaan kaikki taudit, mutta ei se muuten ollut ihmiskehoa kummoisempi. Jos hän hyppäisi viidennestä kerroksesta, hänestä ei jäisi jäljelle kuin verinen, murskautunut raato, josta olisi iloa vain ympäröivästä saastasta siinneille rotille.

Tarkasteltuaan tilannettaan yhdestä sun toisesta näkökulmasta Jui oli päätynyt siihen, että hänen pitäisi yrittää karata silloin, kun Nero raahasi hänet syystä tai toisesta ulos asunnostaan. Ongelma oli vain siinä, että nytkin vampyyri piteli häntä vasemmasta käsivarresta rautaisella otteella, josta hänellä ei ollut pienintäkään toivoa pyristellä irti. Tummahiuksinen oli fyysisesti aivan liian vahva hentoiseen vankiinsa verrattuna. Ellei jokin seikka siis hetkellisesti tasoittaisi voimasuhteita, Jui saisi heittää hyvästit vapautta koskeville haaveilleen.

Äkisti Neron huulilta karkasi tukahtuneen kuuloinen yskähdys, joka sai shiranain säpsähtämään pois pakosuunnitelmien parista ja kääntämään katseensa pidempään. Juin katsellessa valppain silmin vampyyriä tämä yskähti uudestaan, nyt kuuluvammin ja selvästi vaikeampaan sävyyn, ja vei vapaan kätensä tuskaisen näköisenä kurkulleen. Jui kuuli, kuinka Neron hengitys vinkui kulkiessaan vaivalloisesti keuhkoista henkitorven kautta ulos. Tummahiuksisen miehen ilmeestä näki yhdellä vilkaisulla, että hengittäminen kävi joka hengenvedolla aiempaa työläämmin.

Juin silmät levisivät, kun hän oivalsi, että hänen vartomansa tilaisuus oli tullut hetkenä, jona hän oli kaikkein vähiten osannut odottaa sitä. Sen enempää aikailematta shiranai repäisi itsensä irti vangitsijansa voimattomaksi käyneestä otteesta, kääntyi ympäri ja lähti juoksemaan takaisin tulosuuntaan niin lujaa kuin vain suinkin pystyi. Hulluna hakkaavan sydämensä lyöntien läpikin hän pystyi kuulemaan vampyyrin rajun yskinnän, joka jäi askel askeleelta kauemmaksi. Nyt tai ei koskaan, toista tilaisuutta hän ei saisi.

Jui kääntyi täydessä vauhdissa kapean, lasinsirpaleilla kuorrutetun kujan päästä oikealle, juoksi seuraavaa kujaa sen päähän asti, kääntyi jälleen oikealla, juoksi taas, kääntyi vaihteeksi vasemmalle, juoksi, kääntyi oikealle, juoksi, kääntyi vasemmalle, juoksi ja kääntyi, juoksi ja kääntyi, kunnes ei enää olisi osannut omin neuvoin takaisin Neron luo, vaikka olisikin jostakin käsittämättömästä syystä halunnut palata sinne. Silti hän jatkoi yhä hidastamatta juoksemista ja mielivaltaista kääntyilyä yrittäen olla välittämättä siitä, ettei ollut saada vedettyä tarpeeksi happea keuhkoihinsa ja että jalat valittivat äkillisestä ponnistuksesta. Kolme vangittuna vietettyä vuotta oli jättänyt jälkensä vaaleahiuksisen kuntoon, mutta hän korvasi surkastuneet lihaksensa silkalla sitkeydellä. Hän tiesi, ettei voisi hellittää vauhtiaan vielä. Ei, vaikka mikä olisi, sillä Nero lähtisi varmasti hänen peräänsä heti yskimiskohtauksesta toivuttuaan. Jos hän nyt antaisi periksi fyysiselle heikkoudelleen, vampyyri nappaisi hänet kuin kissapeto avuttoman, suurisilmäisen peuranvasan.

Jui ei tiennyt, minne menisi tai mitä tekisi päästyään pois Cryptic Tokyosta. Hän ei edes tiennyt, onnistuisiko ylipäätään pääsemään hengissä pois labyrinttimäisestä verkostosta, joka tuntui kietoutuvan hänen ympärilleen kuin hämähäkinseitti. Tämän jumalan hylkäämän kaupunginosan kadut olivat täynnä vaaroja, eikä hänellä ollut minkäänlaista asetta, mikä huononsi merkittävästi hänen eloonjäämismahdollisuuksiaan. Silti shiranai ei katunut pakenemistaan. Tämä oli hänen yrityksensä ottaa elämänsä vihdoin ja viimein takaisin omiin käsiinsä, ja jos se päättyisi veren ja kivun täyteiseen kuolemaan, olkoon sitten niin. Ainakin hän oli yrittänyt tehdä jotain itsensä hyväksi eikä vain jäänyt odottamaan, että Nero kyllästyisi leikkimään hänellä ja imisi hänet viimeistä pisaraa myöten kuiviin.

Jui kääntyi jälleen yhden kulman ympäri uudelle, entistäkin kapeammalle, haisevammalle ja törkyisemmälle kujalle. Hän ohitti täydessä vauhdissa sammuneen, ruokkoamattoman miehen, joka makasi pää oksennuslammikossa ylitäysien roskapönttöjen vieressä. Mies oli niin syvässä tajuttomuuden tilassa, ettei edes liikahtanut shiranain kiitäessä ohi vajaan puolen metrin päästä. Jui tunsi säälin ja inhon sekaisen tunteen vääntävän sisintään miespolon tähden. Hänellä ei kuitenkaan ollut aikaa jäädä tarkistamaan miehen kuntoa. Ei auttanut kuin toivoa, että toisen suojelusenkeli pitäisi suojatistaan huolen, mitä oli kyllä olosuhteiden perusteella syytä epäillä vahvasti.

Sammuneen miehen yksin kansoittama kujapahanen jäi taakse, ja jälleen uusi lian ja toivottomuuden tahraama väylä aukeni edessä. Juin silmissä jokainen kuja näytti enemmän tai vähemmän edellisen toisinnolta, eikä hän kyennyt millään arvioimaan, kuinka kauaksi lähtöpisteestä oli päässyt. Shiranai pelkäsi kiertävänsä kehää sen sijaan, että olisi lähestynyt kaupunginosan rajoja. Cryptic Tokyo tuntui olevan paikka, jonne oli huomattavasti helpompi päästä sisään kuin löytää sieltä tie ulos.

Äkkiarvaamatta, juuri kun Jui oli jo valmis antamaan periksi kehonsa vaatimuksille ja hidastamaan hiukan vauhtiaan, hän kuuli takaansa nopeasti lähestyviä juoksuakselia. Hänen sydämensä jätti silkasta kauhusta yhden lyönnin väliin, ennen kuin rupesi lyömään entistäkin vimmatummin. Ei, hyvä luoja, ei! shiranai anoi epätoivoisesti mielessään. Älä anna hänen saada minua kiinni, ole niin kiltti!

Kukaan ei kuitenkaan tuntunut kuulevan vaaleahiuksisen rukouksia. Vaikka hän kuinka yritti paeta uhkaavia askeleita, ne saavuttivat häntä vääjäämättömän tuntuisesti sekunti sekunnilta. Se oli kuin painajaisunta, jossa uhri yrittää kaikin voimin juosta mutta jalat kieltäytyvät liikkumasta tarpeeksi nopeasti. Jui tajusi liiankin selkeästi, että tämä oli hänen ensimmäinen ja viimeinen tilaisuutensa muuttaa loppuelämänsä suuntaa, ja siksi hän pinnisti voimansa äärimmilleen. Valitettavasti se ei kuitenkaan riittänyt – ei tälläkään kertaa. Kun vahva käsi tarttui häntä takaapäin oikeasta käsivarresta ja käänsi hänet kovakouraisesti ympäri, hän tiesi hävinneensä lopullisesti taistelun kohtaloaan vastaan.

”Pakomatka päättyi tähän, senkin kurja pikku juonittelija!” Nero ilmoitti uhkaavaan sävyyn. Vampyyrin tummat silmät kipinöivät suuttumuksesta, ja tämän ote Juin käsivarresta oli niin tiukka, että se tuotti kipua. Siitä huolimatta vaaleahiuksinen yritti vimmatusti rimpuilla irti. Peli oli menetetty, ja hän tajusi sen, mutta silti epätoivo pakotti jatkamaan turhaa pyristelyä.

Nero vaikutti tajuavan, ettei Jui ollut aikeissa alistua kohtaloonsa yhtä helposti ja nopeasti kuin tavallisesti. Saadakseen hänet lopettamaan reuhtomisen tummahiuksinen tarttui häntä toisestakin käsivarresta kiinni ja tiukensi otettaan, kunnes shiranai älähti ääneen kivusta. Sitten vampyyri ravisteli häntä muutaman kerran vähemmän hellävaraisesti, aivan kuin hän olisi ollut tuntevan olennon sijaan pelkkä eloton nukke, jonka kanssa puuhailuun omistaja oli kyllästynyt. ”Lakkaa vääntelehtimästä! Et sinä pääse minulta pakoon, et nyt etkä koskaan. Vaikka onnistuisitkin jollain ilveellä karkaamaan uudestaan, pystyisin helposti jäljittämään sinut. Hopeanhohtoinen veresi erottuu niin selvästi ihmisverestä, että on lastenleikkiä seurata sinua.”

Jui pudisti päätään ja jatkoi itsepäisesti tempoiluaan, aivan kuin olisi siten voinut kieltää Neron sanat ja niissä piilevän totuuden. Shiranai ei halunnut uskoa, että hänen pakoyrityksensä olisi ollut alusta saakka tuhoon tuomittu, että mahdollisuus vapauteen olisi ollut alun perinkin vain kaunis illuusio, johon hän oli sokeuttaan mennyt uskomaan. Mihin hän siinä tapauksessa nyt turvaisi? Minkä ajatuksen voimalla hän jaksaisi eteenpäin? Jos asiat eivät voineet kääntyä parempaan, mitä järkeä oli toivoa auringon nousevan vielä seuraavanakin aamuna Tokion teräksenharmaalle taivaalle valaisemaan metropolia, jonka asukkaista suurin osa oli hukannut elämänsä tarkoituksen jo vuosia sitten?

Nero ravisti häntä uudestaan entistä kovakouraisemmin. ”Mokomakin kuolematon rotta! Olit olevinasi niin viaton ja avuton, vaikka koko ajan yritit keksiä minusta jonkin heikkouden, jota voisit käyttää hyväksesi. Kun sitten havaitsit sen, et epäröinyt silmänräpäystäkään tarttua tilaisuuteen. Mutta vaikka olen sairas, voit olla varma, että kykenen pitämään sinut ruodussa, pikku verisäiliöiseni.”

Vampyyrin syyttävään sävyyn lausumat sanat saivat Juin tunteet kuohahtamaan hallitsemattomasti yli laidan. ”Ai minun pitäisi kokea huonoa omaatuntoa siitä, että käänsin sairautesi sinua vastaan? Sinä itse käytit sinisilmäisyyttäni armotta hyväksesi, jotta saisit minut seuraamaan sinua aina kurjaan asuinloukkoosi asti! Ja sitten petit luottamukseni pienintäkään katumusta tuntematta! Nytkö sitten todella odotat minun pelaavan reiluilla säännöillä? Turha toivo! Sait vihdoin maistaa omaa lääkettäsi, ja se oli sinulle ihan oikein!”

Nero kohotti kulmiaan ilmeisen yllättyneenä hänen ennen kokemattoman rajusta ja suorasukaisesta tunteenpurkauksestaan. Pian tämän kasvoille kuitenkin palasi vaaleahiuksiselle jo kovin tutuksi käynyt viileän tunteeton, ylimielinen ilme. ”Sinä olet minun omaisuuttani. Puremani sitoo sinut minuun ainiaaksi, etkä sinä voi sille asialle yhtään mitään. Ja koska kuulut minulle, saan tehdä sinulle, mitä ikinä mieleni tekee.”

Jui puristi vampyyrit kahlitsemat kätensä tiukoiksi nyrkeiksi ja pudisti itsepäisesti päätään. ”Minä en ole kenenkään omaisuutta. En varsinkaan sinun.”
”Voi kyllä sinä olet. Ennen olit Kisakin, mutta minä anastin sinut häneltä, joten nyt olet minun. Hyvin yksinkertaista.”
”Ei. Minä kuulun vain itselleni”, shiranai sähisi matalalla äänellä.
Nero tuhahti. ”Senkun uskottelet itsellesi, mitä vain ikinä tahdot. En jaksa kiistellä kanssasi tyhjästä, kun me kumpikin tiedämme totuuden. Ja nyt me lähdemme takaisin asuntooni, ennen kuin kiukuttelusi herättää ei-toivottua huomiota.”

Sen sanottuaan Nero nykäisi vaaleahiuksisen vankinsa väkisin liikkeelle. Jui harasi epätoivoisen raivokkaasti vastaan ja syyti vampyyrin niskaan vähemmän korvia hiveleviä solvauksia, mutta toinen ei tuntunut sanottavammin välittävän. Ainoa, mikä osoitti Neron ylipäätään kuulleen hänen sanansa, oli kämmen, joka hetken kuluttua vaimensi hänet päättäväisesti.

~*~

”Kas kas, Nero, sinullahan on melkoinen aarre hallussasi! Noin tavattoman herkullista verta tekisi minunkin kernaasti mieli maistaa. Et tosin taida olla kovin halukas jakamaan saalistasi kanssani. Onneksi en missään vaiheessa ollut aikeissa kysyä mielipidettäsi.” Varjoissa vaaniva punamustahiuksinen mies hihitti tuskin kuuluvasti omille kehräävään sävyyn kuiskatuille sanoilleen samalla, kun seuraili tiiviisti katseellaan Neroa ja tämän harvinaisen houkuttelevalla verellä siunattua vankia.

Muutamaa hetkeä aiemmin kovaääniset, kiukkuiset huudot oli havahduttanut Ayukawan pois valveunien maailmasta. Närkästyneenä veren täyttämien hurmeisten näkyjensä keskeyttämisestä vampyyri oli raottanut arkkunsa kantta – toisin kuin lajitoverinsa, Ayukawa nukkui hauta-arkussa, koska hänen mielestään vampyyrien kuului ehdottomasti tehdä niin – selvittääkseen, olivatko riitelijät jälleen kerran saastaisia, päihtyneitä ihmismiehiä. Ihmisveren sijaan verenimijä oli kuitenkin suureksi yllätyksekseen haistanut vampyyriveren mustanpuhuvan langan sekä ohuen, houkuttelevan, hopeanhohtoisen nauhan, jollaista hän ei ollut vajaat puoli vuosisataa kestäneen vampyyrielämänsä aikana vielä koskaan kohdannut. Vaikka Ayukawa tavallisesti loikoili rakkaassa arkussaan koko päivän ja nousi metsästämään vasta petollisen pimeyden laskeuduttua Cryptic Tokion ylle, kuten itseään kunnioittavan vampyyrin hänen mielestään tuli menetellä, uteliaisuus oli tällä kertaa saanut hänet poikkeamaan pyhästä periaatteestaan. Kaikki yön saalistajan aistit valppaina Ayukawa oli poistunut majapaikastaan ja lähtenyt katsomaan, millaiselle elämänmuodolle hopeinen veririhma oikein mahtoi kuulua.

Toisen vampyyrin ja tämän harvinaislaatuisen veren omaavan seuralaisen löytäminen ei ollut tuottanut mainittavia vaikeuksia. Paitsi selvät verilangat Ayukawalla oli ollut oppaanaan myös jatkuva virta äänekkäitä nimittelyjä ja herjauksia, jotka oli mitä ilmeisimmin suunnattu hänen lajitoverilleen. Vajaan parin minuutin kuluttua tasainen haukkujen vuo oli tosin katkennut kuin veitsellä leikaten, mutta sillä ei ollut enää ollut mitään väliä, koska Ayukawa oli jo ehtinyt saada näköpiiriinsä etsimänsä henkilöt. Silmälasipäisen vampyyrin hän oli vuosien varrella kuulemiensa juttujen perusteella tunnistanut melkein välittömästi Neroksi, vaikka ei ollutkaan koskaan itse tavannut eristäytymiseen taipuvaista vanhempaa verenimijää. Sen sijaan Neron tiukassa otteessa hyödyttömästi tempoileva tavattoman hoikka ja hentoinen mies oli täyttänyt Ayukawan mielen pelkillä kysymysmerkeillä. Ihminen rimpuilija ei todellakaan ollut, sen paljastivat veriauran lisäksi kullanvaaleat hiukset sekä silmien hätkähdyttävän sininen väri. Kuka tai mikä tämä sitten oli, siitä punamustahiuksisella vampyyrillä ei ollut aavistustakaan.

Uteliaisuudesta kihisten mutta silti varovaisena Ayukawa oli lähtenyt varjostamaan Neroa ja tämän saalista, ja sillä tiellä hän oli yhä. Huomaamattomana pysytteleminen ei ollut tähän mennessä tuottanut liiemmin ongelmia, sillä vangin jatkuva rimpuilu vei vanhemman vampyyrin huomion siinä määrin, ettei tämä kyennyt tarkkailemaan ympäristöään yhtä valppaasti kuin tavallisesti. Niinpä Ayukawa ei juuri pelännyt paljastumista. Turhia riskejä hän ei kuitenkaan aikonut ottaa. Hän tiesi vallan hyvin, että Nero oli Cryptic Tokyon hierarkiassa huomattavasti hänen yläpuolellaan jo pelkän ikänsä puolesta. Lisäksi liikkui huhuja, että tämä oli jostakin tuntemattomasta syystä Tetsun suosiossa. Tetsu puolestaan oli yksi koko Suur-Tokion vaikutusvaltaisimpia vampyyrejä, eikä Ayukawa missään tapauksessa tahtonut saada tämän vihoja niskaansa. Hän rakasti ikuista elämäänsä aivan liikaa ruvetakseen hyppimään Tetsun tai jonkun muun korkea-arvoisen lajitoverinsa nenälle.

Ayukawa oli kuitenkin päättänyt saada maistaa outoa, viekoittelevaa hopeaverta, jonka omistajaa Nero raahasi paraikaa pitkin jälleen yhtä Cryptic Tokyon loputtomista, lähes identtisistä kujista. Ayukawa ei lainkaan kyennyt käsittämään, miksi toinen vampyyri ei vain iskenyt hampaitaan uhrinsa kurkkuun ja imenyt tätä viimeistä pisaraa myöten kuiviin, sillä niin jokainen täysipäinen yön suojatti olisi hänen mielestään tehnyt. Punamustahiuksinen ei kuitenkaan aikonut valittaa uskomatonta tuuriaan, saati sitten päästää satumaista tilaisuutta käsistään. Hänen kannaltaan oli pelkästään hyvä asia, että Nero halusi jostakin kieroutuneesta syystä ruokailla saaliistaan useammin kuin kerran, toisin kuin vampyyreillä normaalisti oli tapana. Ehkäpä vuosikymmeniä jatkuva erakkous pehmentää aivot, mistäpä sitä tietää.

Kun Ayukawa näki Neron kääntyvän yhtäkkiä vasemmalle ja katoavan saaliineen erään pahoin ränsistyneen kerrostalon ulko-ovesta sisään, hänen huulilleen kohosi kiero, itsetyytyväinen hymy. Nuorempi verenimijä tiesi, että mikäli Nero tahtoi pysytellä täysissä ruumiin ja sielun voimissa tappamatta harvinaislaatuista vankiaan, tämän olisi pakko välillä poistua kerrostalosta etsimään muuta riistaa, jolla tyydyttää ainainen janonsa. Ja kun sellainen hetki seuraavan kerran tulisi, Ayukawa olisi valmiina käyttämään tilaisuutta häikäilemättä hyväkseen.
また夢で思い出す, ここから君だけ消え去り...

Galileo Galilei - Oh, Oh

    1 tykkää.
Avatar
shy-rebel
Vuoden double
 
Viestit: 529
Liittynyt: Ma Syys 29, 2008 6:25 pm
Paikkakunta: far away from you

Re: Immortal Blood (Nero/Jui, multifandom, K-18, AU, pro+4/1

ViestiKirjoittaja shunshun » Su Syys 25, 2011 1:21 am

Mun on pitänyt kommentoida tätä siitä asti, kun tämä julkaistiin, mutta sitten se on luonnollisesti jäänyt. Lisäksi tunnustan, että aloitin lukemaan tätä vain siksi, että a) toinen kirjoittaja on Avalyn, b) hahmolistassa luki Ren ja KO-JI.
Vaikka mun luulisi olevan intona Moperan Sonosta, niin itse asiassa katsoin kauhulla hänen nimeään ja toivoin, ettei hänelle ole keksitty yhtäkään paritusta, koska mulla on bändejä, joista en halua lukea paritusfictionia.

Prologi ei jättänyt muhun kovinkaan erityistä tunneskaalaa, luin sen. Se oli virheetön, siinä oli paikoin hienoja ilmaisukeinoja ja hyviä lauseita, jotka jäivät mieleeni. Enimmäkseen se kuitenkin vain oli. Ajoittain pääsin siihen tunnelmaan, joka prologeissa kuuluu olla - se, että ne koukuttavat lukijan mukaan. Toisinaan hieman liian raskas tapa käsitellä asioita kompastutti sitä.
Yleisimmin mua kuitenkin vaivasi kliinisyys.

Se kliinisyys, joka oli yhtä steriiliä ja melkein persoonatonta, jatkui ensimmäisessä osassa, mutta aloin hiljalleen huomata paikoin jotain sävyä, jonkun, joka kirjoitti. Tapahtumat lähtivät käyntiin ilman sen suurempia pohjustusosia - selvästi prologi riitti tiivistämään yleiset asiat. Vaikka tässä oli selkeä lumipalloefekti, niin asiat silti selitettiin tarpeeksi hyvin ja Neron päähänpisto tuli yhtä nopeasti kuin ihmismielessä yleensäkin (onko okei verrata Neroa ihmiseen...).

Vaikka se kaipaamani persoonallisuus pyyhki hitaasti kliinisyyttä pois, niin joissain tapauksissa huomasin sanoja/ilmaisuja, jotka eivät tuntuneet sointuvan yleiseen tunnelmaan. Esim. "turhia kursailematta" on rempseä lausahdus ja tässä ficissä näen kovin jännittyneen ja herkän, miltei räjähdysherkän tunnelman.

Jui... Siis okei, tosiaan mua kiinnostaa vain Ren ja KO-JI (jotka kivasti tapoitte heti alkuunsa... et kiitti vaan :'D). Mun on ollut aina vaikea saada otetta Juihin oli se sitten irl tai ficeissä... Ehkä se johtuu siitä, etten koskaan näe mitään, mistä ottaa kiinni. Jui on vaikea hahmo, kliininen ja luonnostaan mun makuuni tylsä, siksen kiinnostu hänestä sen suuremmin. Näen kuitenkin hahmojen yli tarinan mielenkiintoisuuteen ja kieltämättä nautin Juin epäuskoisista pohdinnoista, kun Kisaki hääräsi ties minkä vempeleen kimpussa etsimässä läpimurtoaan. Hauskaa siitä olisi todella tullut, jos Jui olisi sanonut ajatuksensa ääneen, Kisaki olisi saattanut tajuta oikeasti jotain oleellista esim. "Hmm... Tuossa on pointti. Ei tämä taida näin onnistua." tms.
Kuitenkin kiinnostavammaksi tämä kävi koko ajan, etenkin, kun puhuttiin shiranaista. Vaikka Juin muistot kuvailivat joitain asioita hieman mun makuuni turhan megadramaattisen runollisin ilmaisuin, olin silti mukana.
Hitto, kun tapoitte KO-JIn D: olisitte tappaneet vaikka Rikun ennen sitä XD
Lisäksi pidin siitä, miten Rikua ja Juita pelotti se, kuoleeko Ren yksinäisyyteen. Se oli söpöä<3
Okei, Ren on mun lempihahmo<3 Teettekö Renistä oman sequelin :3 Odottaisin sellaista suuresti. Oikeasti Ren oli ihana, vaikken ehkä päällimmäisenä kutsuisikaan häntä eloisaksi. Olen edelleen sitä mieltä, että Ren on aina onneton, joten ihanaa, että tämä noudatti mulle tuttua kaavaa, jonka näen niin Renille ominaisena.
Lisäksi oli vaan suorastaan asennemaista vittuilua hirttäytyä Kissun kattokruunuun :'DDD

Rikun mielenmuutos asioita kohtaan kuitenkin oli... Odottamatonta. Loppujen lopuksi olisin ehkä halunnut tietää, selittikö Kissu Rikulle valheita, kohteli Rikua salaa paremmin ja lahjoi Rikun uskomaan omaa lööperiään...
Tosin toisaalta vanha kunnon Tukholma-syndrooma voisi kuitata tämän...

Muuten... Mietin... Shiranait ovat kuolemattomia, yes? Silti Kisaki tappoi niitä kuin kärpäsiä hellepäivänä... Siis perustuuko shiranaiden kuolemattomuus vain siihen, että "ellei mitään satu, shiranai on kuolematon", jolloin niiden kuolemattomuus on äärimmäisen hauras ja miltei mahdoton. Siis... Jos lääkkeet voivat tappaa ne, tai hapenpuute (Ren hirttäytyi), niin... Mikseivät ne kuole sitten esim. sairauksiin. Kuoleeko shiranai jäädessään auton alle? Jos shiranain voi tappaa niin helposti, miksi se on kuolematon laji. Vai onko se vain todella niin lasinen kuolemattomuus, että jos shiranailla on paljon onnea, kukaan ei murhaa/aja autolla yli/anna liikaa lääkkeitä/shiranai ei sairastu johonkin syöpään, niin shiranai on kuolematon...
Ja jos shiranai ei sairastu, niin miksi siihen voi ns. tartuttaa jotain, esim. miksi lääkkeet toimivat sen kehossa.

Loppupuolella teksti alkoi jo oikeasti olla sitä, mitä kaipasinkin. Nyt siinä oli tunnetta ja se sieppasi mukaansa kompastelematta liian selitettyihin korulauseisiin ja leikkaussalin kaltaiseen kliinisyyteen. Hienoa.

Btw, pidän tehokeinoista, joissa annetaan äänelle ulkonäkö, näylle ääni ja tuoksuille adjektiiveilta rikas maku. Se on hieno tapa käyttää tekstiä ja se saa samastumaan vampyyreihin.

Mutta, mutta... Siis edelleen, tämä etenee hyvää vauhtia. Itse nautin hidastelusta omissa ficeissäni, mutten näe mitään vikaa vauhdissakaan, etenkin, kun te ajatte nopeusrajoitusten mukaisesti ja selitätte samalla asioita niin hyvin, että matka taittuu kuin itsestään.

Ai niin... Joillekin Kisakin laittaminen ns. paskan tyypin rooleihin on joku punainen vaate tai loputon klisee. Mä olen sitä mieltä, että kiva, kun piditte Kissun IC:nä! Siis Kisaki ei ole todellakaan mikään taikametsän kiva tonttu, vaan Kissu on irlkin mies, joka on valmis kieroonkin peliin selvitäkseen itse oman lähipiirinsä kanssa suosta. Mä en kestä ajatusta ihanan lempeästä ja yleisesti kaikille kivasta Kisakista, koska se on niin ooc ja absurdiuden huippu. Kissu on ehkä joo joillekin kiva, mutta ei se mikään yleishyvä tyyppi ole. Nuff said.

Kakkososassa tuli alusta asti selvä ns. yhteys Neron ja Juin välille... Etenkin siksi, että Nero tunsi sen yhteyden. Vaikka Nerolla oli tietyt tarkoitusperät, hän silti aisti Juissa asioita ja jollain tavalla näki shiranain puhtoisena, kauniina lajina. Samalla Nero tunsi ehkä jollain epämääräisellä tasolla hetken verran ymmärtävänsä Juita, vaikkei unohtanutkaan rooliaan ja päällimmäusuä aikeitaan.
Nautin myös siitä, miten kiusoitteleva Nero oli, ja hän selvästi koki saalistuksessa jotain viehättävää - etenkin lisätessään jännitystä, ollessaan uhkaava.

Lisäksi tässä vaiheessa kielikuvat alkoivat olla todella kauniita.
shy-rebel kirjoitti:Nero kuuli, kuinka shiranain veri kohisi hänenkin korvissaan, se huokui kuin pienoinen meri kantajansa sisällä, peloissaan ja tunteiden valtaan ottamana.

Tämä on hyvä esimerkki, pidän siitä oikein paljon - eikä se ole ainoa.

Btw, en ole ehkä koskaan lukenut shaikun ficcejä, joten en osaa kamalasti erottaa hänen kirjoitustyyliään, mutta jossain määrin näen Avalynille tyypillistä tekstiä, ominaista. Toisinaan huomaan, ettei Avalyn ole kirjoittanut jotain kohtaa, mutta sen tarkemmin en osaa paneutua sen analysointiin. Teidän tyylit ei ole radikaalin erilaisia, mutta huomaan paikoin eroja, esim. saatatte kirjoittaa samankaltaisen sanan erilailla.
Se ei ole häiritsevää, mutta huomaan enemmänkin ajattelevani "Avalyn ei varmaankaan käyttäisi tuota sanaa...", se on enemmänkin ero teidän välillä. Kuitenkin loppupeleissä teksti on yhtenäistä.

Mm, takaisin Neroon, joka on taitava mies. Nero on kiero, viettelijä, uskottavasti hyväntahtoinen, vaikka todellisuus onkin jollain tasolla aivan muuta. Koska Juin kontaktit muuhun maailmaan olivat olemattomat ja hän varmaan odotti kuolevansa pian, niin on helppo olla utelias ja luottavainen vieraaseen. Etenkin jos tämä vieras lupaa pakoa ja paremman elämän niin vakuuttavasti...

Kun Nero viimein koppasi Juin mukaansa ja pako alkoi, niin pääsin action-kohtaukseen hämmentävän hyvin mukaan! Väittäisin, että aistin toiminnan ja jännityksen lomassa ripauksen kauhuakin.
Pidin myös dialogista, jossa Jui oli melkein söpö ehdottaessaan suuntaa.
Kun Kisaki ilmestyi pimeässä labrassa mukaan, olin jo paniikissa, koska olen niin hemmetin säikky XD
Tosin Kissun ja Neron välinen dialogi oli osin... Hieman epärealistinen. En osaa laittaa realistisesti kaikkia niitä kenenkään suuhun, koska niistä puuttui tietty todellisuuden tunne.
Kissun ja Neron tapellessa... Ei, Neron paiskoessa Kisakia, mun tunnelma muuttui hieman hilpeäksi, koska Jui oli kuin pahainenkin prinsessa XD ja Nero oli kuin kunnon prinssi... Joo, siis se oli enemmänkin lol-fiilis, vaikka sitä pelastikin se, että Kisaki sai köniinsä.

Toisaalta Kisakin sanat Juin sinisilmäisyydestä osuivat kohdilleen. Jui oli naiivi, vaikkakin syystä. Jos joku tulee hakemaan sut surmanloukosta, niin luotat. Mutta Jui on helppo vietellä, se on totta. Vaikkakin Kisakin uskomus Juin paluusta oli juuri sellainen "Öö, Kissu, kuvitteletko ollees Juille kauheen kivakin kaveri" :DDD

Hmm tässä vaiheessa huomasin, että vaikka sanoin, että eteneminen on mukavan nopeaa, niin silti se onkin hidasta, mutta sittenkin nopeaa. Se on hitaasti nopeaa ja hyvässä tasapainossa. Kuvailu ja tapahtumat noudattavat kultaista keskitietä tehden toisilleen sijaa. Rakenteellisesti tämä on oikein onnistunut alusta lähtien, tekstin hienoinen kankeuskin on jo kadonnut lukuun ottamatta joitain reploja, vaikka sekin on mielipidekysymys.

Kolmososan alussa koin taas tän "Voi jessus, Jui... Kuinka joku voi olla noin sinisilmäinen. Ei toki ole epäilyttävää, että tuntematon muukalainen pelastaa sut sattumalta ja sitten lupaa suojella sua henkensä uhalla..."-fiiliksen :DD Teki mieli läpsiä Juita ja huutaa: herää pahvi.

Kun tämä parivaljakko viimein päätyi Neron asuntoon ja tunnelma muuttui, totesin vain "you so had it coming, you fool". Muutoin nautin tunnelmasta ja kerronnasta, mutta... Osittain saan vieläkin noista reploista särähdyksiä D:
Siis... apua annan esimerkin, etten vaikuta niin pöntöltä.
Avalyn kirjoitti:”Olen armollinen ja annan vielä yhden vihjeen. Tämän jälkeen sinun pitäisi kyllä tajuta, mitä lajia minä edustan. Vihje kuuluu näin: minä en ravitse itseäni ihmisten ruualla. Sen vuoksi keittiön kaapeista ei löytynyt mitään syötävää. Kuten sanoin, minä tapaan syödä ulkona. Tai ehkä pikemminkin juoda. Minun ravintoni on nimittäin veri.”

Asdasd, tämä meni niin hyvin viimeiseen lauseeseen asti. Siis... En tajua, mutta tuo viimeinen lause särisee mun korviin ja mieleen niin epärealistisena, liioitellun dramaattisena. En saa kuviteltua sitä kenenkään suuhun, vaikka kaikki muut lauseet toimivat luontevasti... Siitä viimeisestä jäi teennäinen tunne. Siinä kohtaa itse asiassa sain facepalmin, kuten niissä aiemmissakin kohdissa, kun repla ei mun maailmassa toiminut. Ehkä se on niin ilmiselvä, ja juuri niin liioitellun dramaattinen, että se tekee siitä niin epärealistisen. Vika ei ole siinä, ettette osaisi kirjoittaa reploja, enemmänkin ette joko osaa ilmaista yhtä lausetta paikoin realistisesti tai sitten ette osaa lopettaa ajoissa. En tiedä, tai sitten vika on mussa :D

Vikaa voi olla mussa myös siksi, että näin puremakohtauksen todella eroottisena. Etenkin siksi, että se oli Juista niin kuvottavaa. Tai siis koko tilanne oli Juin näkökulmasta... Mutta silti aistin siinä jotain todella ihanan intensiivistä ja seksuaalista. Lisäksi äänet kaikissa olomuodoissa ja tilanteissa ovat mun heikko kohta. Olivat kyseessä sitten suudelmista tulevat äänet, seksistä tulevat äänet tai tässä tapauksessa imemisestä ja juomisesta... Nom, olen heikkona.
En osannut oikein edes sääliä Juita, koska Jui oli niin hyväuskoinen ja... Miksi tunnen enemmän samastuvani Neroon :DD

Ja kolmannessa osassa Aoi alkoi huvittaa mua hahmollaan, se, että jätkä haukkui Kisakia totaaliseksi tunariksi, oli ihanaa kuultavaa - etenkin, kun Kissulla oli vain "takaiskuja". Aoi vaikuttaa olevan klassinen psykopaattitapaus, jolla ei ole empatiaa, mutta kykenisi matkimaan sitä, jos siltä tuntuu. Hänellä on kuitenkin huumorintajua ja ihanan temperamenttinen luonne.
Mutta... Kisaki on mämmikoura. Väittäisin, että olisin itsekin häntä kykeneväisempi, vaikka pääsin rimaa hipoen lukion pakollisista kemian ja fysiikan kursseista eikä biologiani ole sen parempaa.

Tosin... Tahdon tietää, kuka on Kaunisääninen lapsi, koska pidän siitä nimestä ja sen antamasta kontrastista. Toivon, että hän on joku varteenotettava tapaus ja että todella kerrotte kuka hän on. Ei ole kilttiä vihjailla ja sitten jättää kertomatta, nii!

Avalyn kirjoitti:-- Pitääkö minun tappaa sekä Jui että hänen apurinsa?”

”Ei, luoja paratkoon!” Kisaki parahti.

Onneksi tässä ficissä on enemmänkin tolloja :DD Aoi on tyhmä ja muistuttaa klassista palkkagorillaa, jolla ei lihasten lisäksi muita hyviä ominaisuuksia olekaan. Tässä tapauksessakin lihakset korvaa tappajanvaisto, mutta järkeä ei tunnu siunaantuneen yhtään enempää. Lisäksi Kisakin reaktio oli hulvaton :DDD

Pidin myös Kisakin aseesta :3 ja siitä, että Kissu on ollut kunnon experiment-tyyppi ja kokeillut ties millä otuksilla ties ja mitä.


Uusimmassa osassa mietin Juin pahapäisyyttä, sitä, mikä sai sen aikaan. Jui oli Kisakin luona latistunut, mitä elinvoimaisempaa Neron luona muka on. Miksi Jui välittäisi yhtään enempää - etenkin, kun hänen uskonsa oli lytätty lattiaan. En näe taistelulle oikeastaan syitä... Olisi paljon helpompi vain antaa asioiden olla, kun kerran tilanne näyttäisi olevan mitä on.

Nero sen sijaan on ehkä Renin lisäksi mielenkiintoisin hahmo - kiinnostavampi kuin Aoi. Nero on moniulotteinen ja klassinen mies :D
Lisäksi hänen tunteensa ovat hauskan ristiriitaiset, ensin on okei loukata Juita ja olla lohduttamatta, toisaalta Juin olemus säälittää...
Tosin ymmärrän sinänsä Juin raivarin, kun tarjolla oli rotta XD olisin suuttunut itekin. Vaikka... Nero oli herttainen :3 ja tyhmä...
Silti en käsitä, mistä Jui repii voimansa.
Sen sijaan ymmärrän, miksi Nero suuttuu helposti, etenkin, kun Jui sätti häntä. Se, että Nero tarvitsisi Juita, on vain noloa myöntää, samoin se, ettei Nero onnistunut antamaan kunnon ylläpitoa toiselle ja vastaamaan tuon tarpeisiin.

Kun olen nirputtanut reploista, niin miksi saatte Aoin kaikista reploista hyviä :D siis niissä ei ole kerrassaan mitään vikaa - ei sitä tunnetta, jonka ajoittain tunsin aiemmin.
Lisäksi Aoi huvittaa mua hyvällä tavalla. Siinä miehessä on tunteettomuuden kuorrutuksena koko ajan tietynlainen hyväntuulisuus ja leikkisyys. Se ilmenee etenkin puheessa, joka flirttailee ja on sarkastinen.

Kylvyn lomassa aloin näkemään sitä, mitä kaipasinkin: luovuttamista. Se, että Jui tajuaa, ettei tappelu kannata ja vastarinta on turhaa. Se, että Jui saattaisi olla mennyttä viiden minuutin, tunnin, päivän, viikon tai kuukauden kuluttua on totta, joten... Sitä odotellessa purnaaminen tuntuu turhalta. Itsehän olen kunnon pessimisti, joten en näe pakomahdollisuuksiakaan kovin realistisina, sillä Cryptic Tokio ei vaikuta miltään paikalliselta puutarhalta. Sama se vaikka pakenisikin, uskoisin, että Jui päätyisi siinä tapauksessa vain muiden suihin.
Huomasin myös, että vaikka Jui väitti, ettei tuntisi myötätuntoa ja Nero oli paha, niin luvassa on sitä myötätuntoa ennen pitkää - olen varma. Sen näki ja Juilla tuntuu olevan naiivi ja viaton halu ymmärtää.

Juin pakomatka selvensi kieltämättä viimein hänen taistelutahtoaan ja suutuspäisyyttään... Joskin... Olin oikeassa, tuhoon tuomittu yritys. Se tuntui siltä koko ajan, vaikka Juin adrenaliinipiikki tarttuikin näytön tällekin puolelle.
Tällä kertaa tosin tuntui luonnolliselta, että Juita suoraan sanottuna vitutti, koska Nero vei sen ainoan asian, johon Jui jaksoi uskoa ja yritti tukeutua.

Havaitsin myös... Jotain Nerossa, en sanoisi sitä pelkäksi omistushaluksi... Mutta myös siksi, ehkä sen lisäksi siinä on jotain outoa viehtymystä shiranaita kohtaan - vaikka Juista onkin melkein enemmän haittaa kuin hyötyä. Toisaalta Jui on jotain, olento, jonka kanssa Nero voi ajoittain kokea tuntevansa ymmärrystä kaikkea - lähinnä olemista ja maailmaa - kohtaan. Mutta Juin ihmismäisyys myös tuntuu olevan ikävä muistutus asioista, jotka Nero on unohtanut jo kauan sitten. Se voi olla osin arkakin paikka niinä hetkinä, kun Nero tietää olleensa liian kauan vampyyri. Sellaiset asiat saavat helposti puolustuskannalle...
Lisäksi Neron taustat yleisesti ovat mielenkiintoiset, koska hän taisi aikanaan menettää uskonsa kuten Juikin, ehkä eri tavoin, mutta menetti kuitenkin. Sitten Nero kieltäytyy tunnistamasta itsestään niitä samankaltaisia asioita...

Odotan kovasti sitä hetkeä, kun nuo kaksi tajuavat tahtovansa olla yhdessä - toivon myös että sellainen tulee, vaikka se olisi vain lyhyt lohtua etsivät hetki.

Okei, mulla on oikeasti jotain muutenkin Ayukawaa vastaan, joten näen sen miehen tässäkin sellaisena "susta seuraa huonoa, joten mene pois" :DDD Ayukawasta ei ole kuin harmia sanon minä, oli se sitten ficci tai irl :D Kieltämättä Ayukawa tuntuu olevan oikeasti fiksu mies. Sellainen, joka punnitsee ajatuksiaan tarkkaan ja tekojaan vielä tarkempaan. Sellainen, joka ei halua ottaa turhia riskejä, mutta joutuu silti joustamaan ainutlaatuisessa tilanteessa haluilleen.

Tosin... Toivon, että Ayukawa päätyy maistamaan Juita. Onko väärin pitää edelleen vampyyrien ruokailuhetkiä eroottisina... Onko väärin ajatella, että on kaksin verroin eroottisempaa, jos Neron lisäksi joku muu/jotkut muut pääsevät syömään Juista. Se ei voi olla väärin, koska ajatus on niin herkullinen - kirjaimellisesti.

Nelosessa en näe enää ollenkaan kerronnassa mitään, mistä en nauttisi. Se kliinisyys huuhtoutui pois ja uskon sen olleen vain alkukankeutta. Kieltämättä pari Neron replaa sai aikaan mulle facepalmit, mutta... Sille ei voi mitään. Muuten replat toimivat ja itse asiassa Juin replat olivat jo pelkkää peukkua ylöspäin :D

Loppujen lopuksi pidätte tämän niin salaperäisenä, etten osaa arvailla kamalasti jatkoa... Löytääkö Aoi Juin, listii Neron ja vie shiranain takaisin Kisakille. Ahmaiseeko Ayukawa Juin suihinsa, vai onko Nerolla kovempi nälkä. Onko tässä rakkautta vai enemmänkin epätoivoa... En osaa sanoa.
Olis tosin supercoolia, jos Jui rakastuu Neroon ja päinvastoin, sitten tulee Aoi hyydytyspyssyineen ja kuskaa Juin takaisin Kissun luo lohduttomaan loppuunsa.
Uskon, että ratkaisu on teidän makuunne liian onneton... Ehkä se onkin, mutta se olisi ainakin todella vahva ja tunteita herättävä...

Nero on silti melkein yhtä kiva kuin Ren. Hän on tyhmä, unohtanut asioita, katkera, symppis, ilkeä, sarkastinen ja vitun vamo muutenkin, eli aivan ihana :D

Olisin halunnut olla tarkempi kommentissani... Mutta olen kirjoittanut tätä aivan liian kauan ja keksin, että on hieno idea lukea kaikki osat kommentoidessani, jotta muistan... Ei ollut ihan pikkujuttu! :D
Vihdoin, hyvästi huono omatunto, fly fly away!
Toivottavasti tästä saa jotain irti... fiksut ja järkevät kommentit on yliarvostettuja.
-Mä en ole homo!
- Vidoll Shun

Ruokalista

    3 tykkää.
Avatar
shunshun
Pääesiintyjä
 
Viestit: 647
Liittynyt: To Elo 14, 2008 6:56 pm
Paikkakunta: Inside every mind blowing orgasm

Re: Immortal Blood (Nero/Jui, multifandom, K-18, AU, pro+4/1

ViestiKirjoittaja Cherries_ » Ma Loka 31, 2011 7:13 pm

Mun on ollut tarkoitus jo pitkään kommentoida tätä, mutta nyt tässä kävi niin etten saamattomuudeltani oikein onnistunut, enkä siksi ole (hah, kuka sitten on?) vastuussa tästä laadustakaan. taikka pituudesta

Musta tuntuu että jauhan joka kommentissa aika samaa, mutta silti joka kerta kun julkasette uuden luvun, tuntuu että sen luvun aikana koko tarina vasta kunnolla alkaa. Tää on varmaan jokin päähän pinttymä mulle, mutta siltikin jostain syystä kerronnan tahti vain kiihtyy mun silmissä, enkä ollenkaan tiedä miksi, sillä sinänsä musta juuri tässä se kerronan tahti on sopivaa. Voiko monimutkaisemmin selittää? :D

Itse uusimmasta luvusta mä sanon sen että tykkäsin. Neron ja Juin yhteinen elämä oli todella somaa, vaikkakin toistikin aika samaa kaavaa; Jompi kumpi vittuilee toiselle ja lopulta Jui suuttuu. Voin kuitenkin sanoa että olitte onnistuneet todella hyvin juuri tässä piikittelyssä, sekä sanojen valinnoissa, sillä useat nimityksen olivat todella hupaisia :D

Tässä luvussa hahmojen luonteetkin tulivat paremmin esiin ja alan pitää Kissun lisäksi myös Nerosta. Siinä miehessä on vain jotain. Se kuinka Nero ärsyttää tahallaan Juita, viestii mulle lähinnä siitä että kyllä hän kuitenkin välittää. Lähinnä mietin onko herra vain kovin tietämätön vai v'ttuileeko hän tahallaan Juille ruuan ja peseytymisen suhteen, tai ehkä se sitten on molempia? ^-^
Juita mä sinänsä ymmärrän siinä määrin, että on kohtuutonta vaatia siltä liikaa taikka vaatia tämän kestävän, mutta ei. En vain pidä Juista tässä, enkä siitä kuinka heikko tämä osaa olla. Mä pidin siitä että tämä yritti pakoon, sillä siinä oli todiste siitä ettei Jui alistu sentään Neron vaatimuksille. Tiivistettynä voisi kai ilmaista, etten pidä siitä että Jui valittaa tekemättä mitään :D

Mulle jäi aluksi hieman auki tuo Ayukawa kohta, sillä en oikeasti ymmärtänyt sen puhuvan itselleen -.-', joka teki asiasta hieman sekavan, mutta muuten teksti oli todella helposti ymmärrettävää ja hienoa.

Ja nyt yllätys, tästä kommentoinnista ei oikeasti tule yhtään mitään; kohta alan varmaan toistella sitä kuinka oikeasti pidän tästä ficistä ja sitten räjähdette kun saatte kuulla (lukea) sen liian monesti ja jotain, joten ehkä tämä oli nyt tässä ._.

Kiitän~
All love and sadness melt in my heart~

    2 tykkää.
Avatar
Cherries_
Bändäri
 
Viestit: 35
Liittynyt: Pe Touko 27, 2011 1:47 pm

Seuraava

Paluu K-18

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron