Lepattajat [Gazette, ReitaxKai, AU, K18, 11/15? 6.11.09]

Voi sisältää erityisen selkeää alastomuutta ja seksikuvausta, raakaa väkivaltaa, voimakkaita huumausainekuvauksia ja erityisen rankkaa kielenkäyttöä. Sisältö ei sovi lapsille.

Lepattajat [Gazette, ReitaxKai, AU, K18, 11/15? 6.11.09]

ViestiKirjoittaja Orkrist » To Elo 14, 2008 6:45 pm

Nimi: Lepattajat
Kirjoittaja: Orkrist
Beta: en koe tarvitsevani.
Ikärajasuositus: K18
Tyylilaji: draama, AU, slash
Yhteenveto: Kun Reita tuli orpokotiin seitsemäntoista vanhana, oli Kai ollut siellä jo vuosia.
Paritus: Reita x Kai, Aoi x Ruki (mahd. myöh. myös muita)
Varoitukset: miesxmies-suhteita, vampirismia
Laulu: Iced Earth - Dracula
Oikeudet: En omista. Lepattajat on CMX:n kappaleen nimi. Ficci sisältää lyriikoita esimerkiksi CMX:ltä ja Iced Earthilta.
Alkusanat: Tämä ficci on muotoutunut tällaiseksi matkan varrella, muuttunut kummallisemmaksi, sekavammaksi ja kovin erilaiseksi kuin alunperin piti.
Julkaistu ykköslafissa 21.5.2007.

Linkit: Infopaketti vampyyreista
Kai ja myöhempi Kai, Reita, Ruki, Aoi ja Uruha, Nao
Galleriayhteisö

Banneri on Elindarin käsialaa.

Joten, valmiita? Pitäkää huoli kauloistanne, koska here we go.

Kuva

LEPATTAJAT

Do you believe in love?
Do you believe in destiny?

There are far worse things awaiting man than death.


1, 2, 3, Välisoitto, 4, 5, 6, 7, 8, 9, 10, 11.


Prologi

Kun Reita tuli orpokotiin seitsemäntoista vanhana, oli Kai ollut siellä jo vuosia.

Kukaan ei oikein osannut sanoa, miksi Reita passitettiin valvovien silmien alle viittä vaille täysi-ikäisenä, sillä jos joku osasi huolehtia itsestään, se oli hän. Mutta pitkän paperisodan päätteeksi hänet laskettiin viranomaisten hellään hoivaan ja kuljetettiin kaupungista metsän lävitse vaunuilla orpokotiin, jonka epämääräinen ja surullisenkuuluisa maine oli levinnyt hieman turhankin laajalle. Kun rakennus sukelsi esiin puiden takaa, Reita puraisi kieltään ettei olisi kironnut, sillä tuo onnellinen kasvatuslaitos muistutti enemmän vankilaa kuin lastenkotia. Hän ehti tarkkailla sitä hyvän aikaa vaunujen jyristessä kohti takorautaista pääporttia ja muodosti oitis oman ei-niin-mairittelevan käsityksensä tulevasta kodistaan, ja hänen päällimmäisin ajatuksensa oli kiitos siitä, ettei hänen oleskelunsa orpokodissa olisi kahdeksaa kuukautta pidempi. Hän todella sääli niitä, jotka olivat joutuneet asumaan orpokodissa pienestä pitäen.

Portit avautuivat, vaunut ajoivat sisäpihalle ja pysähtyivät portin sulkeutuessa, ja Reita kiipesi ulos. Koulupukuisia lapsia seisoskeli leikkinsä keskeyttäneinä pihan reunoilla, katseet käännettyinä kohti uutta tulijaa ja huudot vaimenneina kuiskauksiksi. Jalkapallot ja hiekkalinnat saivat olla omissa oloissaan, kun joka ikinen orpo tuijotti Reitaa ja hänen pukukoodista poikkeavaa asustustaan silmät suurina. Kukaan ei uskaltanut tulla kahtakymmentä metriä lähemmäs, paitsi yksi, jonka vaatetus erosi myös tummansinisistä koulupuvuista.
Noin viiden metrin päässä vaunuista seisoi suureen valkoiseen paitaan ja paikattuihin polvihousuihin pukeutunut lyhyt ja hentorakenteinen poika, joka katseli Reitaa intensiivisesti suurissa, ruskeissa silmissään kummallinen ilme ja tyhjä hymy kuin kasvoille liimattuna. Epätasaiset mustanruskeat hiukset saivat pienet, sydämenmuotoiset kasvot näyttämään tavallistakin kalpeammilta ja silmissä loistavan hehkun entistä sairaammalta. Reita nyhjäisi varovaisesti häntä vastaan tulleen hoitajattaren hihaa ja kuiskasi nyökäten poikaa kohden: ”Kuka tuo on?”
Hoitajatar vilkaisi hänen nyökkäyksensä suuntaan ja hymähti aavistuksen verran.
”Kai. Älä välitä hänestä, hänen päässään ei kaikki ole aivan kohdallaan. Tulehan nyt, Akira, seuraa minua.”

Pieni tummanruskeatukkainen poika seurasi katseellaan edelleen hymyillen, kun Reita käveli orpokodin hiekkapihan poikki sisälle. Sitten Kai potkaisi risaisella kengällään hiekkaa, nauroi käheästi ja meni pihan nurkassa kasvavan lehmuksen alle istumaan. Hän piirsi maahan kurjen ja nauroi uudelleen heittäessään hiekkaa piirroksen päälle ja sotkiessaan sen pelkäksi tuhruksi.
Häntä jo valmiiksi kartelleet lapset hiipivät vielä hieman kauemmas lehmuksesta.

Juuri jotakin Reitan kaltaista Kai oli odottanut vuosia.

--
here's the truth - baby, here's the truth.

Avatar
Orkrist
Pääesiintyjä
 
Viestit: 606
Liittynyt: Pe Elo 08, 2008 9:30 am

ViestiKirjoittaja Orkrist » To Elo 14, 2008 6:46 pm

1. osa

Reita näki Kain uudelleen vielä samana iltana vanhimpien lasten makuusalissa kotiutuessaan ja purkaessaan vähäisiä tavaroitaan henkilökohtaiseen kaappiinsa. Tavallaan hän yllättyi huomatessaan valkoisen telttamaisen paidan puolihämärästä makuusalista, sillä toisen pojan hento ruumiinrakenne oli antanut vaikutelman lähempänä kahtatoista kuin kuuttatoista olevasta iästä. Kain sänky oli aivan salin nurkassa, muutaman sängyn päässä Reitasta, ja poika itse oli kiivennyt sängyntolpalle istumaan ja katselemaan ympärilleen keinuen samalla hiljalleen edestakaisin. Kain tasapaino oli hämmentävä, sillä hän oli vetänyt polvensa vasten rintaansa paidan sisällä ja pysyi silti vaivattomasti pienellä puupylväällä. Reita ei edes tajunnut tuijottavansa, ennen kuin Kain omituiset silmät tavoittivat hänet ja alkoivat tuijottaa takaisin sen naiivin ja tyhjän hymyn noustessa jälleen kalpeille kasvoille. Vaalea poika painoi nopeasti katseensa ja jatkoi tavaroidensa purkamista laukustaan.

”Älä välitä Kaista”, sanoi nauravainen ääni hänen vierestään, ja kääntyessään katsomaan Reita näki hieman itseään nuoremman, mustatukkaisen pojan, joka makasi poikittain viereisellä sängyllä ja hymyili hänelle valloittavasti.
”Anteeksi?”
”Älä välitä Kaista. Se oli hullu jo tullessaan tänne.” Mustatukkainen ojensi kätensä kohti Reitaa.
”Aoi. Tai Yuu, mutta olet kuollut jos kutsut minua siksi.”
Reita virnisti vinosti, tarttui toisen käteen ja puristi sitä lyhyesti. ”Reita. Tai Akira, ja samat sanat sinulle.”
Aoi nauroi ja veti kätensä takaisin. ”Olet uusi. Mistä tulet?”
Reita naurahti. ”Kaupungista, yllättävää.”
Mustahiuksinen virnisti. ”Ei nyt välttämättä niin yllättävää. Suurin osa meistä on maalaisia, joiden vanhemmat ovat kuolleet kulkutauteihin ja jotka eivät ole ikinä kaupunkia nähneetkään. Minä olen myös kaupungista kuten sinä, mutta me kuulummekin sitten siihen vähemmistöön. Ja Kaista ei kukaan tiedä, mistä se tipahti. Taivaalta varmaan, ja kolautti päänsä siinä sivussa melko pahasti.”

Reita loi katseen tolpan nokassa istuvaan ja puheista päätellen mielenvikaiseen poikaan, joka hymyili ja tuijotti tyhjää keinahdellessaan eteen, taakse ja välillä sivuillekin.
”Mikä sillä on?”
Aoi kohautti olkiaan. ”Ei kukaan tiedä. Kai ilmestyi tänne ehkä seitsemän – kahdeksan vuotta sitten. Johtajatar löysi sen portinpielestä istumasta ja hyräilemästä itsekseen, ja aika pian kävi selväksi että sillä on nupissa jotain vialla.”
”Eikä kukaan tiedä mistä se tuli?”
Toinen pudisti päätään. ”Eipä ei. Jotkut sanovat, että se tuli kaupungista, toiset sanovat että naapuriläänityksestä. Toiset taas uskovat, että se tuli jostain mielikuvituksellisemmasta paikasta.”
Reita kohotti kysyvästi toista kulmaansa.
”Mielikuvituksellisesta?”
Aoi nauroi ja kierähti selälleen.
”Kai kertoo aina joskus muillekin tarinoita, ja usein ne sijoittuvat johonkin maanalaiseen palatsiin, jonka asukkaat eivät ole ihan normaaleja. Se on tajuton tarinankeksijä, ehkä siksi kun se on niin sekaisin. Nuorempien keskuudessa uskotaan ihan tosissaan, että Kai on kömpinyt maan alta orpokodin portaille.”
Hän virnisti ilkikurisesti ja kuiskasi: ”Joten varo vain, jonakin yönä Kai ilmestyy sänkysi luo, sanoo sinun olevan Valittu ja raahaa sinut mukanaan maanalaiseen kartanoonsa, ja sitten…”
Aoi irvisti muka pelottavasti ja imitoi puolivillaisesti Kain kasvoille jumittunutta hullua hymyä. Reita alkoi nauraa ja toinen yhtyi siihen.

Äkkiä kuului huvittunut ääni, joka totesi: ”Aoi, aina sinä sitten ahdistelet uusia tulokkaita.”
Mustahiuksisen viereen sängylle rojahti lyhyt, ruskeahiuksinen poika, joka heitti häpeämättömän virneen Reitalle ja töykkäisi sitten Aoita kylkiluiden väliin.
”Muista, että kohta on tarinankerronta-aika.”
”Tokihan, kuomaseni”, Aoi virnisti poukotessaan kauemmas toisen sormista.
”Kai kertoo tarinan itselleen joka ilta tähän aikaan. Sitä voi mennä kuuntelemaan, hän ei välitä”, tuntematon poika selitti Reitalle ja ojensi kätensä.
”Takanori Matsumoto. Ruki.”
Reita nyökkäsi ja tarttui toisen käteen. ”Akira Suzuki. Reita.”
Ruki virnisti toispuoleisesti ja käänsi sitten katseensa takaisin Aoiin.
”Mitä kauhujuttuja olet jo kertonut rakkaasta orpokodistamme?”
Mustahiuksinen levitti kasvoilleen olen-kiltti-ja-viaton-ja-söpö-hymyn ja sanoi suloisesti: ”En mitään. Valaisin vain häntä Kaista.”
Lyhyt poika naurahti matalasti. ”Ah, totta kai. Kaikki haluavat aina tietää Kaista enemmän, ja syystäkin.”
Hän vilkaisi Reitaa. ”Haluatko mennä kuuntelemaan kun hän kertoo itselleen iltasadun? Hän aloittaa aivan kohta.”
Vaaleampi työnsi viimeiset tavaransa sängyn jalkopäähän asetettuun kaappiin ja tunki sitten kassinsa sängyn alle. Rukin sanat kuullessaan hän kohotti katseensa ja mietti hetken. Sitten hän pudisti päätään.
”Ehkä jonain toisena iltana.”

Aoi nyökkäsi ja nauroi: ”Älä pelkää, Kai ei varmaan lähde täältä ikinä, joten ehdit ihan hyvin kuulla hänen maan alle sijoittuvia juttujaan.”
Reita rypisti kulmiaan hitusen. ”Miten niin?”
Toinen hymähti.
”Kai on paria kuukautta vaille täysi-ikäinen, mutta ne eivät ehkä aio päästää sitä pois. Vaaraksi yhteiskunnalle tai jotain sellaista.”
Aoi ravisti mustaa päätään.
”Paskat, sanon minä. Kai on harmiton kuin kukkakärpänen, mitä nyt vähän päässä heittää. Ja sitä paitsi se on tosi mukava, yleensä.”
”Ei aina”, Ruki huomautti puoliääneen enemmän itselleen kuin muille, ja Aoi vilkaisi häntä varoittavasti. Reita kurtisti kulmiaan ja paransi asentoaan.
”Mitä tarkoitat?”
Aoi ja Ruki vaihtoivat kysyvän ja epäröivän katseen. Reita huokaisi.
”Mitä? Kertokaa minulle.”
Ruki mutristi huuliaan hivenen. ”Tuota… Aoi vähän silotteli todellisuutta.”

Mustahiuksinen laski katseensa ja mutisi: ”Ei Kai ole mukava ihan niin usein.”
Reita katsoi häntä kysyvästi. Ruki pyyhkäisi lyhyehköjä hiuksiaan korvien taakse, vilkaisi tolpalla istuvaan Kaihin ja laski sitten katseensa lattiaan.
”Sillä on sellaisia kummallisia hetkiä, jolloin se oikeasti tuntuu täysin hullulta. Se on joskus tosi pelottavaa.”
Hän epäröi.
”Tai siis – se saattaa hymyillä ja olla normaali – tai niin normaali kuin Kai voi olla – yhdessä hetkessä, ja seuraavassa se piirtää tai sanoo jotain sairasta ja nauraa käheästi. Se ei naura kovin usein, yleensä se vain hymyilee ja on hiljaa. Paitsi silloin kun se tuntuu sekoavan kokonaan.”
Reita kääntyi katsomaan Kaita, joka istui hymyillen salin nurkassa ja kertoi vaimeasti tarinaa itselleen. Kukaan ei ollut vaivautunut kuuntelemaan tänä iltana. Tuntui melkein mahdottomalta, että tuo pieni, rauhallinen olento olisi voinut olla Rukin kuvauksen kaltainen.

Mutta sitten Kai nosti päätään, tavoitti Reitan katseen ja virnisti hänelle toispuoleisesti niin, että valkoiset hampaat välähtivät. Ohikiitävän hetken ajan Kai näytti aivan joltakin muulta kuin hullulta pojalta orpokodin nurkassa, ja Reita tuijotti häntä kuin hypnotisoituna. Kain silmiin näytti kohoavan täysin järjissään oleva katse, hänen virnistyksensä toitotti kuin huutomerkki: minä olen hullu, mene pois, tule tänne, mene pois, mutta silti vaalea poika ei pystynyt kääntämään katsettaan toisaalle.
Lyhyen tuijotuksen jälkeen hän hymyili Kaille takaisin, tietämättä itsekään miksi.

Aoi nyhjäisi Reitan hihaa. ”Hei?”
Vaaleampi riisti katseensa Kaista ja vilkaisi toista pyyhkiessään hymyn kasvoiltaan.
”Mitä nyt?”
”Maa kutsuu Reitaa. Lähdetkö pesuhuoneeseen kanssamme?”
Reita nyökkäsi ja vääntäytyi ylös lattialta. Luodessaan vielä katseen Kaihin hän näki toisen tuijottavan edelleen kohti häntä, mutta äskeinen virnistys oli sammunut jälleen idioottihymyksi ja Kai mutisi taas kertomustaan. Oli kuin mitään ei olisi tapahtunut.
”Tuletko?” kuului Rukin ääni hänen takaansa. Miltei vastahakoisesti Reita kääntyi taas kahden muun puoleen ja otti pyyhkeensä ja yöpaitansa. Hän nyökkäsi ja hymyili.
”Tulen.”

Pesuhuoneessa kävi ilmi, että Aoi ja Ruki olivat molemmat juuri täyttäneet kuudentoista, ja molempien historia orpokodissa ulottui aivan varhaisiin nuoruusvuosiin saakka. Ruki oli maanviljelijän poika, jonka vanhemmat olivat menehtyneet tulipalossa, ja Aoin äiti oli hylännyt poikansa naapurien portaille ja kadonnut jäljettömiin. Kumpikaan ei valittanut kohtaloaan sen kummemmin.
”Täällä oloon tottuu ajan mittaan”, Ruki totesi yksinkertaisesti pestessään kasvojaan.
”Aluksi sitä kaipaa pois muurien sisältä, mutta kun on tarpeeksi kauan tuijottanut taivasta niiden takaa, siihen turtuu. Kyllästyy odottamaan ihmettä.”
Aoi virnisti. ”Paitsi Kai.”
Ruki hymyili hieman. ”Paitsi Kai. Hän on viimeiset kahdeksan vuotta vain seissyt portin luona ja tuijottanut kalterien läpi ulos.”
”Ehkä hän odottaa, että ne hänen maanalaisensa tulevat hakemaan hänet pois”, mustatukkainen poika sanoi ja nauroi päälle. Reita virnisti ja Rukikin tirskahti, mutta tyrkkäisi sitten ystäväänsä ja suhisi hiljentääkseen tämän. Hän nyökkäsi merkitsevästi Aoin olan yli, ja kääntäessään katseensa Reita havaitsi Kain hiippailevan kohti makuusalia hymyillen heille.

Hän hymyili takaisin, ja Kai väläytti hänelle pelottavan selväjärkiseltä näyttävän virneen.

--
here's the truth - baby, here's the truth.

Avatar
Orkrist
Pääesiintyjä
 
Viestit: 606
Liittynyt: Pe Elo 08, 2008 9:30 am

ViestiKirjoittaja Orkrist » To Elo 14, 2008 6:48 pm

2. osa

Kaita nauratti. Hän istui lehmuksen alla heilutellen jalkateriään, piirteli hiekkaan ja katseli tummien hiustensa takaa uutta poikaa, joka istui Aoin ja Rukin seurassa jonkin matkan päässä. Uusi poika ei selvästikään tuntenut oloaan mukavaksi tuntiessaan Kain tuijotuksen selässään, vaan vilkuili aina välillä taakseen kuin varmistaakseen, ettei kuvitellut. Kai hymyili leveästi ja piirsi hiekkaan pienen pojan, jonka hiukset valuivat kasvoille. Muutama viiva, ja poika sai vartalon. Uusi viiva, ja pojan kaulan ylitse kulki siisti viilto, jonka funktiona oli erottaa pää muusta ruumiista. Kai naurahti hiljaa ja käheästi ja sotki sitten piirroksensa. Uusi poika tuijotti nyt vuorostaan häntä, kaksi muuta olivat kadonneet jonnekin.
Nyt oli Kain vuoro. Hän nousi ylös, pudisti hiekkaa paikatuista housuistaan ja käveli uuden pojan luo.

--

Reita ei voinut väittää olotilaansa kovin miellyttäväksi, kun hän istuskeli aurinkoisella pihalla Aoi ja Ruki seuranaan ja kuunteli kahden muun vitsinheittoa. Hän oli tuntenut silmät selässään jo istuutuessaan alas ja käännyttyään katsomaan hän oli huomannut Kain, joka oli majoittunut puun juurelle. Suuret, tummat silmät olivat katselleet Reitaa kiinnostuneina samalla, kun niiden omistaja oli piirtänyt kuvia maahan. Vaalealla pojalla ei yleensä ollut tapana välittää siitä, että hän keräsi huomiota ja katseita, mutta tässä oli jotakin erilaista. Tavallisessa tapauksessa Reita olisi kerran takaisin mulkaistuaan pyyhkinyt koko ihmisen mielestään, mutta nyt hän ei osannut. Sen yhden vilkaisun jälkeen Reita ei ollut pystynyt pitämään huomiotaan kunnolla Aoin ja Rukin toisiaan täydentävässä keskustelussa. Kai oli jälleen melkein salakavalasti hiipinyt nurkan takaa ja siepannut hänen mielenkiintonsa.

”Reita?”
Aoi kiskoi vaihteeksi häntä koulupuvun hihasta, ja Reita käänsi katseensa toiseen.
”Mitä, Aoi?”
Ruki mutristi huuliaan ja sanoi ystävänsä puolesta: ”Olet poissaoleva.”
Reita ravisti vaaleaa päätään ja hymyili hieman kahdelle muulle. ”Anteeksi. Kain tuijotus vain… häiritsee.”
Ruskeatukkainen virnisti. ”Ymmärrettävää. Älä huoli, totut siihen kyllä ajan mittaa, tai Kai kyllästyy tuijottamaan sinua.”
Hän vilkaisi päärakennuksen seinässä tikittävää kelloa ja tyrkkäsi hellästi Aoita olkapäähän.
”Hei, siivousvuoro alkaa.”
Aoi mulkaisi kelloa ja näytti sille kieltä. ”Typerää. Mutta kai se on pakko.”
”Kaikilla orpokodin lapsilla on siivousvuoro, jolloin autetaan keittiössä tai tehdään jotain muuta työtä”, Ruki selitti Reitalle. ”Minun ja Aoin vuoro alkaa nyt.”
He nousivat ylös, ja Ruki väläytti vaalealle pahoittelevan hymyn.
”Toivottavasti Kai ei syö sinua. Nähdään päivällisellä.”
Reita nyökkäsi ja hymyili takaisin, ja sitten Ruki ja Aoi katosivat päärakennukseen keskenään kinastellen.

Hän tunsi edelleen Kain läsnäolon miltei häiritsevän vahvana ja kääntyi katsomaan toista poikaa. Kai istuskeli samalla paikalla ja piirsi hiekkaan huulillaan hymy, joka onnistui olemaan samaan aikaan kiero ja typerän onnellinen. Reita silmäili tarkemmin Kain olemusta, lapsekasta asentoa ja takkuisia hiuksia, ja hetki hetkeltä hänen sisällään kytevä pieni ajatus kasvoi suuremmaksi. Kaissa oli jotakin häiritsevää, jotakin, joka sai Reitan hälytyskellot soimaan ja ei tuntunut tippaakaan tavalliselta. Eikä se johtunut pojan idioottityperästä hymystä eikä mielenvikaisuudesta.
Hän ei huomannut jääneensä tuijottamaan, ennen kun Kai yhtäkkiä pyyhki eteensä piirtämänsä kuvat tuhruksi. Reita seurasi katseellaan, kuinka Kai nousi ylös, käveli hänen luokseen ja istuutui häntä vastapäätä hymyillen.

”Kovin, kovin kaunis on ilma tänään, eikö totta?”
Kain ääni oli käheä, hiljainen, ja siinä oli jotakin unelmoivaa ja muissa maailmoissa olevaa. Ja silti se muistutti Reitaa jostakusta toisesta, jostakin kauan sitten unohdetusta tunnelmasta ja hetkestä. Hän istui hetken kuin paikoilleen naulattuna ja katsoi Kaita suoraan silmiin. Ruskeat silmät katsoivat takaisin otsahiusten takaa, iloisina, surullisina, kysyvinä, tietävinä, ristiriitaisina, ja yhtä aikaa sekä täydellisen sekaisin että täysin järjissään.
”On”, hän sai lopulta sanottua ja selvitti kurkkuaan. Kai hymyili uneksivasti.
”Sinä olet se poika, joka tuli vaunuilla, joissa on neljä pyörää ja kaksi hevosta. En ole koskaan ajanut vaunuissa.”
Reita räpäytti silmiään ja nyökkäsi. ”Reita. Kaupungista.”
Kai hymyili ystävällisesti, ojensi kätensä, tarttui häntä käsivarresta ja kätteli sitä. ”Kai. Niin kuin se epäröivä sana. Hullu.”
Reita tukahdutti sekä tyrskähdyksensä että ihmetyksensä ja kätteli Kain käsivartta vastaukseksi. Toinen siis tiedosti olevansa hullu, vai oliko hänelle hoettu sitä sanaa liian paljon? Reita ei ollut koskaan ennen kuullut mielenvikaisesta, joka olisi itse tiennyt olevansa sellainen.
”Hauska tavata”, hän sanoi lopulta ja tajusi päästää irti Kain kädestä. Toinen piteli kuitenkin edelleen kiinni hänen käsivarrestaan ja ravisteli kuin olisi edelleen kätellyt. Reita vilkaisi kättään, sitten Kaita, uudelleen kättään ja vielä uudelleen Kaita.
”Tuota, voit lopettaa jo.”
Kai hymyili typerästi ja päästi irti.
”Mukavaa, luulin jo ettet käskisi lainkaan.”
Reita tuijotti häntä hölmistyneenä ja laski kätensä takaisin syliinsä. Eikö Kai osannut lopettaa muuten kuin käskemällä? Hänestä tuntui, että ilman käskyä toinen olisi kätellyt häntä koko loppuillan ja vielä seuraavankin päivän. Kai istui risti-istunnassa ja keinui hiljakseen paikoillaan katsellen Reitaa hymyillen. Hullu poika oli jälleen pelkkää auringonpaistetta verrattuna edellisiltaan, jolloin hän oli tuntunut enemmän hämärään sidotulta kuin yksikään Reitan aiemmin tapaama ihminen.

”Oletko koskaan tavannut maaherraa?” Kai kysyi äkkiä.
Reita räpäytti silmiään muutaman kerran.
”En?”
Kai mutristi huuliaan, pälyili ympärilleen kuin varmistaakseen, ettei kukaan ollut kuuntelemassa, kumartui hieman lähemmäs Reitaa salaliittolaistyyliin ja kuiskasi: ”Hän osaa soittaa huuliharppua.”
Sitten Kai kihersi äkisti Reitan korvanjuuressa ja pelästytti hänet pahanpäiväisesti. Kai kikatti hänen hätkähtäessään, pomppasi ylös ja tanssi pienen voitontanssin Reitan ympäri.
”Huijasin! Ei hän osaa! Hän soittaa lampaanviulua!”
Vaalea poika ei osannut kuin istua ja tuijottaa ympärillään hypähtelevää Kaita, joka nauroi käheästi oudon kikattavalla äänellä ja hymyili niin, että hänen vasempaan poskeensa muodostui hymykuoppa.

Sillä hetkellä kaikki Reitan arvelut ja epäilykset Kain vähäisestäkin selväjärkisyydestä katosivat sen sileän tien.

--

Sen iltapäivän jälkeen Kai ilmestyi Reitan läheisyyteen kuin hihnasta vedettynä joka kerta, kun vaaleampi jäi hetkeksikin yksin. Reita oppi olemaan hämmästelemättä Kain tapaa ilmestyä tyhjästä melkein sormia napsauttamalla heti, kun Aoi ja Ruki erkanivat hänen seurastaan. Hän oli ymmärtänyt erittäin pian, että Kai oli vailla ystäviä sekavuutensa vuoksi, ja vaikka hän itse vihasi säälin antamista ja saamista, hän sääli toista ja salli tämän jäädä hänen seuraansa. Ja hiljalleen ajan mittaan hänen säälinsä väheni, oheni ja lopulta hävisi kokonaan hänen tajutessaan, että Kai viihtyi loistavasti myös itsekseen eikä kaivannut hänen sääliään sen enempää kuin kastematoja aamiaiseksi. Kaiken lisäksi Reita huomasi pikkuhiljaa viihtyvänsä yhä enemmän Kain seurassa, seuraavansa tämän salamannopeita mielialanvaihteluita ja välähdyksenomaisia terveen järjen pilkahduksiaan kasvavalla mielenkiinnolla ja kuuntelevansa tämän tarinoita maanalaisista ja epäinhimillisistä olennoista. Hän alkoi kiintyä Kaihin.
Eikä hän ollut koskaan ennen kiintynyt kehenkään sillä tavalla.

Ruki ja Aoi eivät ymmärtäneet hänen viehtymystään Kain seuraan. He eivät nähneet, mitä niin mielenkiintoista oli omiaan puhuvassa pojassa, että Reita saattoi viettää tuntikausia tämän kanssa sen sijaan, että olisi pelannut jalkapalloa tai kiinalaista tikkupeliä heidän kanssaan. Mutta he nielivät asian mukisematta vaadittuaan ensin vanhempaa poikaa olemaan koko ajan roikkumatta Kaissa, ja hän oli suostunut siihen nauraen. Eikä Reita koskaan kertonut heille syytä siihen, miksi hän koki niin tärkeäksi kuluttaa aikaansa kuunnellen Kain silmät loistaen kerrottuja tarinoita maan alle rakennetuista käytävistä ja loistokkaista huoneista – lähinnä siksi, ettei tiennyt sitä itsekään. Hän tiesi vain yhden asian, ja se oli se, että hänen piti pitää kiinni Kaista.
Hän ei saanut päästää tätä liukenemaan käsistään.

--

”Kai”, Reita aloitti eräänä sadepäivänä viisi viikkoa myöhemmin, kun he istuivat kahdestaan makuusalin ikkunalaudalla Rukin ja Aoin ollessa keittiövuorossa. ”Miksi sinä olet orpokodissa?”
Polvet vasten rintaa istuva Kai katsoi häntä vakavasti tummien hiustensa lomasta ja sanoi: ”He halusivat.”
Reita rypisti kulmiaan. ”He? Ketkä he?”
Kai oli haudanvakava. ”He, jotka kasvattivat minut.”
”Luulin, että olet ollut täällä kauan.”
”Kahdeksan vuotta. Mutta täytyihän sitä nyt jossain asua ennen kuin tipautettiin tänne. Tai nostettiin pikemminkin.”
Reita huokaisi. ”Kai, älä aloita taas niitä maan-alla-on-kartano-juttujasi. Ne eivät liity tähän.”
Kain kasvot synkistyivät ja hän käpertyi pienemmälle kerälle.
”En minä sitten kerro mitään, kun et usko”, hän mutisi vaimeasti. Toinen huokaisi uudelleen ja silitti sitten varovaisesti Kain selkää. Kai värähti, kuten aina jos häntä kosketti.
”Kyllä minä muuten voisin uskoakin, mutta haluaisin edes joskus kuulla jotain, joka on totta.”
Kai naurahti käheästi. ”En minä osaa puhua totta. Minä olen ihan sekaisin, Reita. Tillintallin. Latvasta laho.”
”Etkä ole”, Reita ärähti vihaisemmin kuin oli tarkoitus. ”Sinulla on harvinaisen teräväpäisiä hetkiä ollaksesi ihan päästäsi vialla.”
Kain silmät tummuivat. ”Mikset sitten usko, mitä sanon?”
”Koska syötät pelkkää valetta, vaikka voisit puhua tottakin!”
Toisen kasvot vääntyivät vihaiseen ilmeeseen ja hän ravisti Reitan käden harteiltaan ja hyppäsi alas ikkunalaudalta.
”Mikä sinä olet väittämään minua valehtelijaksi? Reita, sinä et tiedä minusta mitään.”
”Enkä välitäkään tietää”, Reita sylkäisi suustaan ennen kuin ehti estää itseään. Kain posket helottivat kiukusta ja silmät kipinöivät. Ohikiitävän hetken Reitan päässä välähti ajatus siitä, kuinka kauniilta Kai näytti suuttuessaan kunnolla, mutta miete oli kadonnut jo ennen kuin hän ehti itse sitä tavoittaa.
”Sen huomaa! Olen sinulle pelkkä kiva esimerkki mielenvikaisesta, eikö totta? Nukke, jota on kiva sääliä, kun siltä puuttuu aivot. Niinhän? Seurani kelpaa niin kauan kun kerron sinulle höpöjuttuja, jotta voisit itse tuntea hetken olevasi niin täydellinen kuin aina esität olevasi!”
Reita valahti suuttumuksesta kalpeaksi ja pudottautui alas ikkunalaudalta.
”Totta kai”, hän ärähti. ”Sinä et kelpaa mihinkään, Kai! Olet pelkkä typerästi hymyilevä idiootti, joka pistää kaiken hulluutensa piikkiin!”
Kain huulille kohosi ivallinen hymy, jota Reita ei muistanut koskaan nähneensä. Hän värähti.
”Ystäväiseni, se on kaikki, mitä minulla on täällä.”
Sekunnin verran Reita ihmetteli Kain sanavalintaa, sillä ”ystäväiseni” kaltaisia sanoja ei vanhempi ollut koskaan päästänyt suustaan. Sitten kiukku sai uudelleen vallan ja ajatus joutui väistymään.
”Ja saa vastaisuudessa luvan ollakin! Pidä hauskaa keskenäsi ja kerro terveisiä maanalaisillesi kun näet heitä!”

Reita käännähti ja lähti kohti makuusalin ovea. Hän ei katsonut taakseen, mutta pysähtyi, kun Kain ääni yhtäkkiä kantautui ikkunan luota.
”Minä tunnen sinut, Reita. Sinä saatat lähteä pois täältä kun pääset, lähdet rehvakkaasti ja kaiken unohtaen, mutta sinä tulet vielä takaisin. Sinä palaat tänne vielä.”
Reita jähmettyi aloilleen ja painoi päänsä. Mitä helvettiä Kai tarkoitti? Hetken hiljaisuuden jälkeen Kai jatkoi ivallisella äänellä: ”Minä näen sinut, Reita.”

Reita seisoi vuodelta tuntuneen hetken verran makuusalin ovella selkä toiseen poikaan päin. Sitten hän kohotti päänsä pystyyn ja käveli ulos. Kai kääntyi katsomaan ikkunasta ulos ja avasi sen raolleen.
”Minä näen sinut”, hän kuiskasi itsekseen ja työnsi ikkunaa hieman enemmän auki.

Sinä yönä hän lentäisi.

--
here's the truth - baby, here's the truth.

Avatar
Orkrist
Pääesiintyjä
 
Viestit: 606
Liittynyt: Pe Elo 08, 2008 9:30 am

ViestiKirjoittaja Orkrist » To Elo 14, 2008 6:51 pm

Selvennyksenä sen verran, että ”Ne denie pas ce qui est, et n’explique pas ce qui n'est pas” on ranskaa ja tarkoittaa "Älä kiellä sitä, mikä on, äläkä selitä sitä, mitä ei ole."


3. osa

Kai karkasi sinä yönä. Kun Reita heräsi aamuyöstä kovaan paukkeeseen, oli ensimmäinen hänen näkemänsä asia Kain tyhjältä näyttävä vuode ja tuulessa auki hakkaava ikkuna. Vaaleahiuksinen kiipesi sängystään sulkemaan häiriötekijää, joka metelöi Kain vuoteen vieressä, ja tajusi samalla, ettei kaikki ollut kohdallaan. Asia yksi: Kaita ei näkynyt missään. Asia kaksi: tämän sängyn päällislakanaan oli piirretty jollakin tummalla ja epämääräisesti vereltä näyttävällä aineella kurjenmuotoinen kuvio ja ympyrään sen ympärille sanat ”Ne denie pas ce qui est, et n’explique pas ce qui n'est pas.” Kun Reita kosketti sitä, hän huomasi kauhukseen sen todella olevan verta, ja kaiken lisäksi mitä suurimmassa määrin tuoretta.

Hän säntäsi Aoin vuoteen luokse ja ravisteli tämän hereille.
”Aoi! Kai on kadonnut!”
”…mtäh?” toinen mumisi puoliunessa ja yritti kääntää kylkeään, mutta Reita tähtäsi hänen kylkiluidensa väliin niin tarkan tökkimisiskun, että hän hätkähti, luovutti ja tyytyi kohtaloonsa.
”Mitä helvettiä sinä oikein riehut?” Aoi kuiskasi noustessaan istumaan ja hieroessaan silmiään.
”Kai on kadonnut.”
”Onko?” toinen mumisi, laski kädet silmiltään, vilkaisi Reitaa ja jäi sitten tuijottamaan tätä silmät ja suu selällään. Hetken kuluttua hänen katseensa kohde turhautui.
”Mitä sinä tuijotat? Nouse nyt ylös niin mennään herättämään Ruki.”
Mustahiuksinen kohotti hieman tärisevän kätensä ja osoitti sormellaan Reitan paitaa. Hänen äänensä oli pelkkä käheä, pelokas kuiskaus.
”Mitä tuo on?”
Reita katsahti alas ja meinasi huutaa hämmästyksestä ja kauhusta, sillä hänen yöpukunsa paitaan oli taiteiltu kirjaimia, ja mitä ilmeisimmin samalla verellä kuin kurki Kain lakanassa. Hän kiskoi paidan yltään ja levitti sen Aoin vuoteen jalkopäähän voidakseen lukea kirjaimet. Hän vetäisi terävästi henkeä lukiessaan paitaansa piirrettyä tekstiä hämärässä, sillä kammottavat viivat muodostivat neljä sanaa, joista kolme Reita tiesi kuulleensa aiemminkin.

Minä näen sinut. Kohtaamisiin.

--

Kaita etsittiin koirien ja kissojen kanssa orpokodin ympäristöstä, mutta mitään jälkiä ei näkynyt. Ei lakanaköyttä, jolla poika olisi voinut kiivetä ikkunasta, ei tikkaita, joilla tämä olisi päässyt muurin yli, edes verijälkiä ei löytynyt, vaikka kurjen piirtämiseen Kain oli ollut mitä ilmeisimmin pakko käyttää omaa vertaan. Yksikään koira ei saanut Kaista pienintäkään hajua, ja turhautuneet etsijät alkoivat hyvin nopeasti uskoa, että Kai oli todella painunut maan alle tai haihtunut savuna ilmaan.
Ainoat asiat, mitä Kai oli jättänyt jälkeensä, olivat kurkipiirros lakanassa ja Reitan paidan viesti, jonka tämä oli suosiolla jättänyt esittelemättä orpokodin johtajattarelle ja katoamista tutkimaan tulleille poliiseille. Hän oli Aoin ja Rukin avustuksella pessyt paidasta vähäisetkin jäljet verisistä kirjaimista jo yöllä ja vannottanut heidät olemaan puhumatta koko asiasta.

”Rei”, Ruki kysyi hiljaa heidän istuessaan pihan nurkassa paatsaman alla, ”mistä tässä kaikessa on kyse? Miksi Kai karkasi juuri nyt?”
Reita kohautti olkiaan ja pudisti päätään ärsyyntyneenä. ”Minä en tiedä. En todellakaan tiedä.”
”Et sitäkään, miksi paidassasi luki niin kuin luki? Siis… ennen kohtaamisia.”
Toinen ravisti päätään uudelleen mutta näytti sitten vaikealta. Hetken kuluttua hän mumisi: ”Kai sanoi niin minulle eilisiltana. Me riitelimme, ja kun lähdin pois, hän sanoi näkevänsä minut.”
Aoin kulmat kohosivat melkein kymmenen senttiä kohti hiusrajaa. ”Osaako Kai riidellä?”
Reita tuhahti. ”Osaa, ja osaa myös olla hävyttömän paha suustaan jos haluaa.”
Hetken hiljaisuus, ja sitten vaaleahiuksinen jatkoi vaimeasti: ”Eilen olisin voinut väittää sataprosenttisen varmasti, että Kailla oli kaikki ruuvit tallella ja varsin kireälläkin vielä.”

He vaipuivat hiljaisuuteen. Aoi veti polvensa vasten rintaansa ja halasi itseään, Ruki tuijotti taivasta kuin yrittäen saada sen tunnustamaan auttaneensa Kain pakoon ja hypisteli hihaansa. Reita istui jalat ristissä ja piirteli hiekkaan tuntien olonsa kurjaksi ja hämmentyneeksi. Hänen viimeinen keskustelunsa Kain kanssa oli jäänyt riidaksi ja moneksi ilkeäksi sanaksi, ja toisen karatessa orpokodista häneltä oli viety viimeinenkin mahdollisuus anteeksipyyntöön. Reita ei uskonut näkevänsä Kaita enää koskaan, ja siksi hänen viime sanoikseen laukomansa satuttavat asiat saivat hänen olonsa tuntumaan erityisen kurjalta.

Ja ettei hänen päänsä vain olisi ollut tarpeeksi hämmentynyt muutenkin, häntä kiusasi tuhruinen ja epäselvä muisto edellisyöltä, eikä hän ollut varma, oliko se totta vai pelkkää unta. Hän pystyi näkemään Kain edessään, kuin hämärässä valokuvassa, seisomassa häneen selin oman sänkynsä luona ja piirtämässä lakanalle. Välähdys, ja Kai oli hänen luonaan, istui hänen lantionsa päällä hajareisin ja maalasi kirjaimia hänen paitaansa. Tummahiuksisen pojan paidanhihat oli kääritty ylös ja hiukset suittu pois silmiltä korvien taakse, ja muistossa Reitan päässä välähti ajatus siitä, kuinka helvetin hyvältä Kai osasi näyttää tietämättään. Veri valui tummina noroina Kain vasemman käsivarren kalpeaa ihoa myöten, ja ranteessa oli siisti pitkittäinen viilto, joka toimi Kain maalin lähteenä, vaikka taiteilija itse ei näyttänyt verenhukasta juuri häiriintyvän.

Muisto katkesi uuteen välähdykseen, jota seuraavat muistikuvat saivat Reitan todella hämmennyksiin, sillä saatuaan tekstinsä maalattua Kai nuoli veren käsivarreltaan, odotti hetken ennen kuin kääri hihansa alas ja pyyhkäisi punertavat huulensa kämmenselkäänsä. Valkoiseen paitaan ei imeytynyt enempää verta. Sitten hän kohotti katseensa Reitan kasvoihin, hymyili hitaasti ja tutkivasti ja kumartui hieman eteenpäin. Kain huulet koskettivat kevyesti Reitan omia, painoivat niille pienen suudelman ja erkanivat sitten jättäen jälkeensä kihelmöivän ja raudanmakuisen muiston.
Kai nousi seisomaan ja loikkasi höyhenenkeveästi alas vuoteelta, silmäsi vielä Reitaa se hidas hymy edelleen kasvoillaan ja käveli sängylleen. Vaaleahiuksinen poika seurasi, kuinka Kai nosti pienen nahkalaukun olalleen, kiipesi ikkunalaudalle ja kääntyi vielä kerran vilkaisemaan Reitaa. Sitten Kai kohensi laukkuaan ja loikkasi ikkunasta. Reita avasi suunsa ja kohotti kätensä huutaakseen Kain perään, mutta hänen kätensä tuntui lyijynraskaalta ja suunsa oli täynnä liisteriä. Hän makasi paikoillaan odottaen mätkähdystä, joka olisi väistämätön seuraus Kain kolmannen kerroksen surmanhypystä, mutta sitä ei koskaan tullut.

”Rei?”
Reita säpsähti ja kohotti katseensa Aoiin. Tämä ja Ruki tuijottivat häntä huolestuneina ja Reita tajusi piirtäneensä hiekkaan Kain. Hän karahti hennon vaaleanpunaiseksi ja sotki hiekkaa piirustuksensa päälle.
”Mitä?”
Ruki osoitti kohti porttia. Vaaleahiuksisen kääntyessä katsomaan hän näki yllätyksekseen etsijäjoukon palanneen, ja mustiin pukeutunut, pitkä mies heilutteli kädessään jotakin valkoista, joka näytti epäilyttävästi tutulta.
”Kain paita!” Reita parahti, hyppäsi seisaalleen ja juoksi miesryhmän luokse Aoi ja Ruki kannoillaan. Mustapukuinen mies selitti parhaillaan orpokodin johtajattarelle tuloksettomista etsinnöistä.
”Poika on kadonnut kuin tuhka tuuleen. Ainoa, mitä löysimme, oli tämä.”
Mies heitti Kain repaleisen paidan maahan. ”Se oli joenvarren pusikossa. Pojasta ei näkynyt jälkeäkään.”
Johtajatar rypisti kulmiaan. ”Tarkoitatteko…?”
Mies nyökkäsi. ”Poika on oletettavasti mennyt jokeen ja hukkunut.”
Naisen ilme ei värähtänyt, mutta Aoin silmät levähtivät selälleen, Ruki näytti tyrmistyneeltä ja Reitan jalat meinasivat pettää alta ja hän joutui tarraamaan Rukia olkapäästä pysyäkseen pystyssä. Kaiko muka hukkunut?

Reita puraisi huultaan ja tuijotti maassa lojuvaa paitaa. Hän ei uskonut hukkumisväitettä, sillä hän oli varma, että Kailla oli kaiken hulluutensa takana päässään tarpeeksi järkeä olla menemättä jokeen. Miksi poika olisi muka halunnut kuolla juuri päästyään pakoon? Ja sitä paitsi – jos Kai olisi yrittänyt päästä joen ylitse, miksi helvetissä hän olisi riisunut paitansa ja jättänyt sen pusikkoon ennen ylitysyritystään? Ei, Reita oli varma että Kai oli kunnossa, missä ikinä olikin. Oli niin Kain tapaista kadota kuin tuhka tuuleen.
Hän kumartui ja nosti paidan maasta, kun johtajatar ja etsintäryhmän vetäjä olivat menneet sisälle. Kun hän käänteli paitaa ja yritti etsiä merkkiä vasemman käden verijäljistä, hän tajusi vain omaksi hämmennyksekseen, ettei niitä ollut. Sen sijaan paidanrintamukseen sydämen kohdalle oli piirretty mudalla pienen pieni kurki.

--

Elämä orpokodissa palasi yllättävän nopeasti samanlaiseksi kuin se oli ollut ennen Kain pakenemista. Siivousvuorot, pihalla istuminen ja pelien pelaaminen jatkuivat samanlaisina kuin siihenkin asti, mutta silti Reita tunsi olonsa ontoksi ja turraksi, aivan kuin hän olisi istunut tunteja jääkylmässä vedessä ja juonut sitä sitten litratolkulla. Hän nautti edelleen Aoin ja Rukin seurasta täysin siemauksin, mutta niinä harvoina hetkinä, jolloin hän sai hengähtää ja olla omissa oloissaan, hän tunsi itsensä sitäkin yksinäisemmäksi ja jähmettyneemmäksi. Hän istui yhä useammin ikkunalaudalla ja tuijotti sieltä vuorotellen maata ja taivasta ulkona kuin yrittäen päättää, kumpi niistä oli nielaissut Kain.
Sinä syksynä hän näki helvetin monta kurkiauraa.

--
here's the truth - baby, here's the truth.

Avatar
Orkrist
Pääesiintyjä
 
Viestit: 606
Liittynyt: Pe Elo 08, 2008 9:30 am

ViestiKirjoittaja Orkrist » To Elo 14, 2008 6:51 pm

Kappaleen sanat lopussa ovat CMX - Ei yksikään.

~

Välisoitto ja jotain odotettavaa

Makuusali tuntui aina tyhjemmältä niinä marraskuun öinä, jolloin satoi eikä ollut yöhalloja. Reita istui polviaan halaten ikkunalaudalla ja seurasi, kuinka pisarat osuivat ikkunalasiin ja valuivat sitten lasia pitkin alas. Kun hän siristi silmiään, hän saattoi erottaa portin harmaan verhon takaa. Ja jotain muutakin, joka ei kuulunut maisemaan. Reita kohottautui epäuskoisena pystympään asentoon ja painoi kasvonsa vasten ikkunaa nähdäkseen paremmin.
Hän ei nähnyt väärin. Tumma, sateen kastelema hahmo seisoi portin takana pidellen käsillään kiinni takorautaisista kaltereista ja tuijottaen pihalle. Reita kavahti polvilleen ikkunalaudalle ja haparoi ikkunaa auki.
Kai? Oletko se sinä?
Kun hän sai salvan auki ja selvemmän näköyhteyden portille, ei siellä seisonut enää ketään.

Reita huokaisi ja sulki ikkunan. Häntä paleli.

--

”Olen odottanut sinua.”
”Kuinka kauan?”
”Aina, Reita. Aina.”

--

”Aiotko tappaa minut?”
Hengitys hänen korvansa vieressä oli hidasta ja kiusoittelevaa.
”Kultaseni, tässä maailmassa voivat ihmistä odottaa monet kuolemaa huomattavasti pahemmat kohtalot.”

--

Toisen silmät loistivat tummina, mutta niiden ivaava viileys ei väistynyt edes himon tieltä. Härnäävä kieli piirsi kuvioita Reitan vaaleaa kaulaa pitkin ja huulet tuntuivat polttavilta.
”Haluat alistaa? Pyydänkö palvelijaani tuomaan sinulle käsiraudat?”

--

mistä ne lauloivat
mistä ne kertoivat
varastivat yösi
ja varastivat päiväsi

hymysi murtuivat
kätesi hento herkesi
päivät meni sijoiltaan
yöt raapi ikkunaa

jos uskalsi kuunnella
kuuli pimeän puhetta
joka ei kuiskinut enää
lohdun sanoja


--
here's the truth - baby, here's the truth.

Avatar
Orkrist
Pääesiintyjä
 
Viestit: 606
Liittynyt: Pe Elo 08, 2008 9:30 am

ViestiKirjoittaja Orkrist » To Elo 14, 2008 6:52 pm

Saaralle.


4. osa

Kun Reita lähti orpokodista kahdeksantoista vanhana, oli Kai ollut teillä tietämättömillä kuusi kuukautta ja kaksi viikkoa.

Reita tunsi outoa haikeutta, kun hän pakkasi vähäiset tavaransa – mukaan lukien Kain paidan – laukkuunsa ja petasi vuoteensa viimeisen kerran. Aoi ja Ruki seisoivat hänen vieressään ja seurasivat hänen jokaista liikettään tietäen paremmin kuin hyvin, etteivät he todennäköisesti tulisi enää milloinkaan tapaamaan toisiaan. Kahdella nuoremmalla olisi edessään vielä melkein kaksi vuotta orpokotia, monta pitkää tuntia, jotka kulutettaisiin tuijottamalla taivasta muurien takaa ja maailmaa portin lävitse; monta kyllästymisentäytteistä päivää ja levottomasti nukuttua yötä. He pelaisivat tikkupeliä ja jalkapalloa, istuisivat paatsaman alla ja piirtäisivät hiekkaan kuvia ja ikävöisivät Reitan hiljaista, mutta huumorintajuista seuraa.
Ja kun he viimein pääsisivät ulos orpokodista, astuisivat vaunuihin ja matkustaisivat takaisin ulkomaailmaan, olisivat he jo unohtaneet Reitan ja hän heidät. Ruki palaisi vanhempiensa maatilalle, kunnostaisi sen ja alkaisi viljellä maata, ja Aoi – niin, Aoi ei todellakaan tiennyt, mitä hän tekisi. Hänellä ei ollut paikkaa, minne mennä, eikä ihmisiä, joihin turvautua, ellei Rukia laskettu siihen joukkoon. Mutta hän ei jaksanut välittää. Välillä Aoista tuntui, ettei hän jaksanut välittää enää mistään. Ei nyt, kun hän vanheni omasta mielestään sekä liian hitaasti että liian nopeasti, ja kaikki tuntui valuvan hänen sormiensa lomasta tavoittamattomiin.

Reitan lähtöiltana satoi, hiljaa ja pehmeästi, ja metsä orpokodin ympärillä oli täynnä kuisketta, sumua ja rapinaa. Hänen olonsa oli tyhjä, ontto ja tunnoton, kun hän katsoi edessään seisovia Rukia ja Aoita, joista jälkimmäinen pureskeli huultaan estääkseen kyyneliään. Myös Reita tunsi vastustamatonta halua itkeä tyhjyytensä täytteeksi hänen painaessaan kahden ystävänsä piirteitä lähtemättömästi muistiinsa – Aoin hymyherkkiä huulia, Rukin vilkkuvia silmiä, heidän profiilejaan, ilmeitään, ääniään. Hän ojensi kätensä, ja molemmat tarttuivat siihen. Rukin ääni oli käheä.
”Pidä huolta itsestäsi, Rei.”
Reita nyökkäsi ja räpytteli silmiään karkottaakseen polttelun.
”Sinä myös. Ja pidä huolta Aoista.”
Aoi näytti närkästyneeltä, vaikka hänen silmänurkkiinsa oli kerääntynyt kyyneliä.
”Kyllä minä osaan pitää itse itsestäni huolta.”
Reita hymyili hieman ja pörrötti hellästi toisella kädellään Aoin mustat hiukset.
”Tiedän sen, ystäväiseni. Mutta varmuuden vuoksi. Silloin kun et itse pysty.”
Toinen mutristi huuliaan mutta hymyili sitten arasti. Reita puristi ensin Rukin ja sitten Aoin kättä, ja sitten mustahiuksinen ripustautui hänen kaulaansa. Hetken Reitaa halattuaan Aoi mutisi hänen korvaansa:
”Olen varma, että löydät hänet. Jonain päivänä. Hän kävelee tiellesi, Reita, ilmestyy tyhjästä ja siinä hän on. Kuten aina ennenkin.”
Vaaleahiuksinen nyökkäsi ja nielaisi. Aoi irrottautui ja hymyili hänelle, kun Ruki vuorostaan suoritti lyhyen mutta tiukan rutistusoperaation. Sitten Reita nousi vaunuihin ja loi viimeisen katseen heihin.

”Näkemiin”, hän sanoi, vaikka sana tuntui kuristuvan hänen kurkkuunsa.
”Hyvästi”, Ruki äännähti ja laski katseensa.
Vaunujen ovi suljettiin ja ne ajoivat ulos pihalta kahden orvon seuratessa perässä portille. Se suljettiin vaunujen jälkeen, ja Ruki ja Aoi jäivät kahdestaan seisomaan sen sisäpuolelle. Reita kurkotti ulos ikkunasta ja seurasi katseellaan orpokodin ja sen portilla seisovien hahmojen etääntymistä, kunnes tie kääntyi mutkan taakse.
Ruki otti itkevän Aoin käden omaansa ja puristi sitä tiukasti.

Reita veti päänsä takaisin sisälle ja nojasi istuimen selkänojaan huokaisten raskaasti. Hänen katseensa harhaili metsässä, tiessä ja vaunun sisustuksessa, ja itku karvasteli hänen silmänurkissaan ja kurkunpäässään, kunnes hän sulki silmänsä ja pakotti kyyneleensä takaisin. Hän oli Reita, perhana soikoon, eikä hän itkenyt. Hän painautui vasten istuinta, käpertyi pieneksi ja tunsi olonsa kurjaksi.
Hän avasi silmänsä, kun vaunut äkisti hidastivat, mutta syyksi paljastui vain edessä oleva ylämäki. Heti sen jälkeen Reitan tajuntaan iskostui toinenkin huomio. Nimittäin se, että joku seisoi tienposkessa välittämättä sateesta, ja se joku näytti samaan aikaan täysin tutulta ja täysin vieraalta. Tummat hiukset roikkuivat märkinä kasvojen peittona ja kalliilta näyttävä asu oli kastunut läpimäräksi. Reita tuijotti lähestyvää hahmoa vaununikkunasta, ja äkkiä hänen kurkkuaan kuristi.
”Kai?” hän kuiskasi suu rutikuivana.
Hahmo kohotti päätään vaunujen lähestyessä, ja ohikiitävän sekunnin ajan Reita tajusi tuijottavansa Kaita silmiin. Vanhempaa, aikuisempaa ja ennen kaikkea älykkäämpää Kaita, jonka kasvoilla oli hidas hymy ja silmissä tutkimaton ilme. Hänen suunsa avautui huutoon, mutta ääntäkään ei lähtenyt. Sitten vaunut olivat jo ajaneet ohitse ja Kai jäi taakse.

Reita kurkotti ulos ikkunasta ja katsoi taaksepäin. Kai oli kääntynyt ympäri voidakseen seurata vaunujen kulkua ja nähdessään Reitan hän kohotti kätensä tervehdykseen. Eleessä oli jotakin hienostunutta, tyylikästä, uhkaavaa ja silti hienoinen häivähdys siitä vanhasta Kaista, joka oli istunut paatsaman alla piirtämässä kuvia ja kertonut iltaisin tarinoita itselleen.
Tajuamattaan Reita kohotti kätensä ja tervehti Kaita takaisin.

Sitten Reita tajusi, mitä varten oli katsonut ulos ikkunasta. Hän käänsi päänsä menosuuntaan ja huusi kuskille: ”Pysäytä!”
Kuski käänsi päätään ja ärähti: ”Miksi helvetissä?”
”Tuolla tien vieressä seisoi ystäväni! Pysäytä!”
Mies vilkaisi häntä kuin hullua ja pyyhki vettä hatunlieristään.
”Tienvierus on ollut tyhjä koko matkan molemmilla puolilla. Minä en pysäytä vaunuja ylämäessä, poika, vain, koska sinä näet harhoja. Takaisin sisälle ja ole hiljaa.”
Reita mutristi huuliaan ja kääntyi katsomaan taakseen vain nähdäkseen, että Kain paikalla oli enää pietaryrttiä, märkiä lehtiä ja sadetta. Hän puri huultaan ja tuijotti vaativasti tienpiennarta kuin odottaen, että se olisi sylkenyt tummahiuksisen uudelleen esiin.
Sitten vaunut ylittivät mäen harjan ja viimeinenkin vilahdus paikasta, jossa Kai oli seissyt, katosi Reitan näköpiiristä. Hän nielaisi palan kurkustaan, huokaisi kevyesti ja vetäytyi takaisin vaunuihin.
Ulkona metsä supatti ja vaununpyörät ratisivat hiekalla.

--

Jälkeenpäin Reita aina ihmetteli, mihin vuodet katosivat.

Tarkemmin sanottuna ne vuodet, joita kutsuttiin huikentelevaisesti nuoruudeksi, ja joiden mainostettiin aina olevan elämän parasta aikaa. Nuoruus, joka olisi kuulut kuluttaa kaupungin monilla klubeilla ja juhlissa hakkaillen tyttöjen kanssa ja keikaroiden hienoissa vaatteissa, oli Reitalle tuntematon. Jos häneltä kysyttiin nuoruudesta, hän kohautti olkiaan ja sytytti uuden savukkeen. Hän ei tiennyt mitään klubeista tai keikaroinnista, saati jaksanut innostua kenenkään kanssa hakkailusta. Hän vain… eli.
Siitä saakka, kun Reita oli palannut orpokodista kaupunkiin ja saanut hankittua itselleen pienen vuokra-asunnon ja töitä, hän ei ollut kiinnittänyt huomiota enää ajan kulkuun. Päivät tuntuivat soljuvan hänen ohitseen samanlaisena harmaana massana ja eläminen oli konemaista – joka ikinen aamu hän nousi ylös, peseytyi, pukeutui, söi ja lähti kaupungille. Töissä kukaan ei puhunut hänelle, eikä hän puhunut kenellekään ellei ollut pakko. Hän käveli paikasta toiseen kädet taskuissa ja suomatta ajatustakaan ohitseen kulkeville ihmisille, teki työnsä tarkasti ja täsmällisesti mutta täysin vailla tunteita tai iloa onnistumisistaan. Reita luovi tietään eteenpäin yhtä tyynen ja ilmeettömän näköisenä kuin aina, mutta sisältä onttona kuin saviruukku ja turtuneena kaikkeen ja kaikkiin.
Ja siltikään hän ei jaksanut välittää.

--

Eräänä lauantaiaamuna herätessään ja tuijottaessaan kattoa hän ymmärsi äkkiä, että seitsemäs vuosi orpokodista lähdön jälkeen oli alkanut. Oli kulunut kuusi vuotta siitä, kun hän oli nähnyt Kain viimeksi, tai ainakin luullut nähneensä. Muistikuvat olivat kiusanneet Reitaa jatkuvasti kuluneiden vuosien aikana, mutta niiden pyörittäminen yhä uudelleen ja uudelleen eivät tuoneet mitään selvyyttä asioihin. Aika pikemminkin tuntui haalistavan muiston ja kuvitelman rajaa: pietaryrttien keskellä seissyt Kai tuntui pikkuhiljaa yhä enemmän harhakuvalta, ja huulet Reitan omilla kaukaiselta unelta.

Sinä aamuna posti toi yllätyksiä, sillä tavallisen olankohautuksen sijaan postinkantaja ojensi Reitalle paksun kirjekuoren, jonka päällä oleva nopea ja hätäisen tuntuinen käsiala näytti tutulta. Kun hän istui alas ja avasi kuoren, putosi hänen syliinsä monisivuinen kirje ja valokuva. Nostaessaan kuvan silmiensä eteen Reita tunsi hymyn leviävän kasvoilleen, sillä kuvasta hymyilivät hänelle kuusi vuotta vanhemmat mutta onnellisen näköiset Ruki ja Aoi. He seisoivat ulkona maatalon oven edessä, ja Ruki oli kiertänyt kätensä nauravan Aoin vyötärön ympärille. Reitan hymy leveni virnistykseksi hänen huomattuaan monia pieniä merkkejä, jotka vahvistuivat, kun hän otti kirjeen käsiinsä ja alkoi lukea.

”Hei Reita,

en tiedä muistatko sinä enää minua, mutta joskus me tuijotimme taivasta orpokodin muurin takaa ja kulutimme yhdessä aikaa. Jos nimet Aoi ja Ruki sanovat sinulle enää mitään, olen iloinen siitä, koska minä ja Ruki emme ole unohtaneet sinua. Kuinka voit? Minulta kesti sata vuotta löytää osoitteesi, kunnes kuulin sen eräältä, joka kuulemma tuntee sinut. Sanooko Kouyou Takashima sinulle mitään? Luultavasti, kun hän kerran osoitteesikin tiesi.”


Reita rypisti kulmiaan. Takashima? Hän kaiveli muistiaan, kävi lävitse kaikki tuntemansa ihmiset postimiehestä naapurikulman kahvilanpitäjään, mutta yhtäkään Takashimaa ei noussut hänen mieleensä. Aoi oli varmasti erehtynyt nimestä.

”Minä asun nykyään maalla Rukin luona, olen asunut jo kolmisen vuotta. Me lähdimme orpokodista neljä vuotta sitten, yhtä aikaa. Ruki palasi vanhempiensa maatilalle ja minä kaupunkiin, mutta arvaat kai, että meidän oli todella hankalaa olla erossa toisistamme kaikkien yhteisten vuosien jälkeen. Kirjoitimme kirjeitä niin, että jouduin koko ajan ostamaan lisää mustetta ja vuokraemäntäni alkoi valittaa siitä, että postinkantaja ravasi koko ajan ovellani. Välillä olin totta kai tyytyväinen, kun minun ei tarvinnut kuunnella Rukin huonoja vitsejä tai katsella sitä typerää virnettä, mutta tiedäthän, loppujen lopuksi minä enemmän rakastan kuin vihaan niitä molempia luonteenpiirteitä hänessä. Minulla oli Rukia aivan järjetön ikävä, uskotko?

Niin meni kokonainen vuosi ja kulutin melkein kaikki ruokarahani vain musteeseen ja kirjepaperiin ja laihduin aivan hirvittävästi kun palkkani ei riittänyt kaikkeen. Olisitpa nähnyt minut, muistutin kuulemma luudanvartta, jonka harja on tullut liasta mustaksi ja joka silti jaksaa kirjoittaa kirjeitä. Ah, minä niin rakastin vuokraemäntääni ja hänen terävää kieltään!
Joka tapauksessa, sairastuin aika pahasti sen takia, ja kun Ruki kuuli siitä, hän jätti kaiken maatilallaan levälleen ja ilmestyi pikavauhtia ovelleni. Et usko, kuinka onnellinen olin nähdessäni hänet taas! En edes oikeastaan ymmärrä, miten saatoimme olla kokonaisen vuoden erossa toisistamme. Rukin ilme oli kammottava, kun hän tajusi miten laiha olin, ja sitten hän katsoi minuun vakavasti ja sanoi sillä älä-väitä-vastaan-äänellään, että minä muuttaisin hänen luokseen maalle ensi tilassa. Ensin totta kai napisin muodolliset en-halua-lähteä-kaupungista-napinat, mutta kaiken aikaa olin järkyttävän onnellinen siitä, etten joutuisi enää luopumaan hänestä.

Siitä on nyt kolme vuotta, ja voin rehellisesti sanoa, että ne ovat olleet onnellisimmat vuoteni koskaan. Minä ja Ruki irvailemme toisillemme ja kinastelemme koko ajan, ja silti hän pitää minua kuin kukkaa kämmenellä ja minä totta kai vastavuoroisesti pidän häntä niin. Hän on ottanut tosissaan sen, kun käskit häntä huolehtimaan minusta silloin, kun en itse pysty. Välillä minusta tuntuu, että hän on minulle aivan liian hyvä, mutta silloin hän kurtistaa kulmiaan ja sanoo ”Aoi, älä edes ajattele tuollaista.” Ja sitten me tulemme taas loistavasti toimeen.
Okei, uskon, että tajusit jo, mistä puhun. Ruki sanoo, että olen läpinäkyvä, onko se totta? No, ihan sama. Luulen että olen ainakin tässä tapauksessa. Keksit jo varmaan silloin, kun olimme orpokodissa, että olin rakastunut Rukiin. Ehkä näit jo jotain sellaista, mihin meidän omat silmämme eivät riittäneet.
No kuitenkin, hän kertoi ensimmäisenä yhteisenä talvenamme rakastavansa minua, ja arvaat varmaan, mitä minä vastasin hänelle. Se oli unelmien täyttymys, ja olemme olleet virallisesti pariskunta siitä saakka. Emme tietenkään voi mennä naimisiin tai saada lapsia, mutta voimme käyttäytyä niin, koska ei täällä maalla kukaan kyylää nurkissa vaikka sattuisimmekin suutelemaan heinäpellolla. Lähimmät naapurit ovat kilometrin päässä, ja ainoat ihmiset, jotka täällä käyvät, ovat postinkantaja ja maitomies. Kumpikin pitää meitä vain läheisinä ystävinä ja se on ihan ymmärrettävää, kun he tietävät meidän tunteneen toisemme jo pienestä.”


Reita taputti hiljaa mielessään Rukille ja virnisti mielikuvalle Aoista ja Rukista pyörimässä heinäkasassa ja nahistelemassa jostakin turhanpäiväisestä.

”Nämä vuodet ovat toden totta olleet onnellisia ja vailla suurempia vastoinkäymisiä. Minäkin olen jo tottunut osaani lempeänä ja punaposkisena (tai ei-niin-punaposkisena tai pullantuoksuisena) vaimokkeena, jolla on aina ruoka valmiina kun Ruki tulee kotiin ulkoa – ja joka totta kai marmattaa kuin viimeistä päivää likaisista saappaista ja huonoista käytöstavoista. Sitten Ruki kaappaa minut luokseen ja vaimentaa minut suutelemalla, enkä viitsi enää sen jälkeen valittaa. Niin se aina menee.
Ja nyt minusta tuntuu, että sinä taidat nauraa meille, kun luet tätä. Reita, senkin konna.

Mitä sinulle kuuluu? Olen kuullut vain, että sait hyvän työpaikan ja pienen asunnon vuokrattua. Ilmeisesti tulet siis ihan näppärästi toimeen, mutta entä elämäsi muuten? Oletko sinä edes onnellinen, Reita? Toivottavasti sinulla on kaikki hyvin, etkä joudu olemaan yksinäsi. En taida uskaltaa kysyä mitään Kaista – minä en ole kuullut hänestä mitään, mutta sinusta ei koskaan tiedä. Ehkä Kai lukee tätä kirjettä parhaillaan olkasi ylitse ja nauraa minun typeryydelleni. En tiedä.
Kuulitko uutisia jokunen vuosi taaksepäin? Orpokoti suljettiin vihdoin ja viimein ja rakennuksen osti joku rikas patruuna, joka ei käy siellä koskaan, ja nyt se on autioitunut. Väittävät, että siellä kummittelee, mutta niinhän aina kaikissa hylätyissä rakennuksissa on tavallaan jotain aavemaista. Ruki tosin heittelee silloin tällöin ilmaan vitsiä siitä, että Kai hyppii pitkin muureja ja pelottelee ohikulkijoita. Minusta se on sinänsä melko huvittava ajatus, mutta kun tiedän, ettei Kai ollut aivan normaali, se saa joitakin karmivia piirteitä. Me emme ole koskaan käyneet siellä sen jälkeen kun lähdimme sieltä. Sinne on aivan liian pitkä matka täältä, missä me asumme, ja kaupungissa ollessanikaan en tuntenut mitään suurempaa hinkua palata katsomaan sitä paikkaa.

Olen pahoillani, etten ole tullut kirjoittaneeksi aiemmin, mutta, kuten sanoin, kesti järkyttävän kauan saada osoitteesi selville ja sen lisäksi me olemme olleet kiireisiä viljelyn ja kaiken muun työn kanssa. Tänään minulla oli ensimmäinen vapaahetki aikoihin, joten istuuduin alas ja otin vihdoinkin kynän käteeni – tosin tähän se aika sitten loppuukin. Ruki tulee aivan kohta pellolta ja minun pitää ruveta valmistamaan päivällistä. Toivottavasti kuitenkin olet elossa ja voit hyvin, ja ehdit kirjoittaa meille takaisin joskus – osoitteemme on tämän paperin kääntöpuolella.

Pidä huolta itsestäsi, Reita, ja pidä toivoa yllä.

Aoi
& Ruki

(tai Yuu Shiroyama ja Takanori Matsumoto, mutta olet edelleen kuollut, jos kutsut Rukia ja minua niillä nimillä.)”


Reita kohotti katseensa kirjeestä ja tuijotti mietteliäänä ulos. Hän ei voinut kiistää olevansa onnellinen Aoin ja Rukin puolesta, mutta silti kirje toi hänen sisälleen tietynlaisen tyhjän olon. Olon, jonka Reita luuli haudanneensa elävältä vuosia sitten ja joka koostui oikeastaan pelkästään kaihosta, ikävästä ja sekavuudesta. Hän luki kirjeen uudelleen, taitteli sen takaisin kuoreen ja työnsi sen ja valokuvan takkinsa povitaskuun. Sitten hän nousi, meni ulos ja tilasi itselleen vaunut.

”Mutta herra”, ajaja sanoi ja näytti kummastuneelta, ”ei siellä ole mitään. Ja sinne on kovin pitkä matka.”
”Ei se mitään”, Reita sanoi sävyisästi. ”Kunhan viet minut sinne.”
Ajuri epäröi hetken, mutta kun Reita laski hänen käsiinsä pienen kilisevän pussin, hän nyökkäsi ja viittasi toista nousemaan vaunuihin.
”Hyvä on, herra. Saattaa olla kyllä jo hämärää, kun saavumme perille, ja kohta sataa.”
Reita hymähti ja kiipesi vaunuihin.
”Ei se haittaa. Vie minut orpokodille.”

--

Hämärä laskeutui vain hieman ennen kuin vaunut saapuivat tutun tien päähän. Tihkusade muutti maiseman tuhruiseksi ja epäselväksi, mutta silti orpokodille johtava tie oli helppo tunnistaa. Reita koputti pieneen luukkuun, joka erotti hänet kuskista, ja sitten luukku aukeni ja ajuri kysyi:
”Niin, herra?”
”Pysäytä, ole kiltti.”
”Mutta emmehän me ole vielä perillä, herra?”
”Emme niin. Pysäytä silti, kävelen loppumatkan.”
Hämmentynyt nuorukainen totteli ja pysäytti hevoset. Reita avasi oven, hyppäsi ulos ja käveli kuskinpukin viereen. Ajuri tuijotti häntä kysyvästi.
”Odota tässä. Palaan kahden tunnin kuluessa, ja jos en ole silloin tullut takaisin, voit lähteä kaupunkiin ilman minua.”
Mies avasi suunsa väittääkseen vastaan, mutta Reita heitti hänelle toisen pussin, käänsi selkänsä ja sanoi:
”Maksu paluumatkasta. Nyt, odota tässä.”
Ajuri sulki suunsa ja kumarsi pienesti. Ihmisillä oli aina omat pikku oikkunsa, eikä hän halunnut liittyä niihin mitenkään. Hän seurasi Reitan tummaa selkää, joka loittoni hiljalleen ja katosi sitten hämärän ja sadeharson taakse. Sitten ajuri pudisti päätään, veti sadekatoksen paremmin kuskinpukin ylle ja otti paremman asennon. Hän odottaisi.

--

Lähestyessään takorautaista porttia ja hämärässä vaaleina häämöttäviä muureja Reita tunsi sydämensä hakkaavan rinnassaan kiihtyvällä tahdilla. Hän alkoi epäröidä. Miksi hän oli tullut takaisin, kun paikalla ei ollut mitään nähtävää? Ja miksi hän oli tullut näin myöhään ja sateella? Hämärä lisääntyi koko ajan ja tummista pilvistä putoava vesi kasteli hänen takkinsa ja hiuksensa märiksi, kun hän asteli hitain askelin portille, kiersi sormensa takorautaisten kaltereiden ympärille ja katsoi sisäpihalle. Orpokoti seisoi harmaana ja sumeana pihan toisessa päässä, ja sen ikkunat katsoivat tyhjinä ja pimeinä ulospäin. Paatsaman oksat kurottuivat entistä pidemmälle muurin kulman ylitse ja tyhjä piha tuntui edelleen kaikuvan kuiskauksiksi vaimentuneita huutoja.

Hän irrotti kätensä kaltereista ja lähti kävelemään muurin viertä kuljettaen toista kättään pitkin sen pintaa. Se tuntui kylmältä, kostealta ja karhealta hänen sormiensa alla, ja sammal kasvoi rakosista ja halkeamista märkinä tuppoina. Hän kääntyi muurin kääntyessä ja kompasteli hämärtyvässä metsässä liukkaiden juurien ylitse seuraten hänen elämäänsä rajoittaneen seinämän kulkua orpokodin ympäri. Kahdesti hän liukastui märällä alustalla ja meinasi lentää selälleen saniaisten sekaan, ennen kuin onnistui taas saamaan tasapainostaan kiroten kiinni. Metsässä haparointi ei parantanut hänen mielialaansa tippaakaan, onnistui ainoastaan laskemaan sitä metrin verran alaspäin. Hän pysähtyi juuri ennen viimeistä muurin käännekohtaa, nojasi hengästyneenä seinään ja kirosi itsekseen. Paatsaman oksat tiputtelivat vettä hänen niskaansa ja hän yritti pyyhkiä märkää otsatukkaansa silmiltään, totesi sen turhaksi yritykseksi ja käveli viimeisen kulman ympäri.

Oli jo melkein pimeää, mutta Reitan hämärään tottuneet silmät erottivat, että jotakin oli vinossa. Orpokodin muurin paraatisivu ei ollut enää tyhjä. Portin luona seisoi tumma hahmo, joka nojasi selkäänsä vasten kaltereita ja vaikutti kyllästyneeltä. Reita kuuli oman verensä kohisevan korvissaan ja hänen sydämensä hakkasi villisti vasten kylkiluita, kun hän käveli hitaasti lähemmäs. Hahmo kohottautui pystyasentoon huomatessaan hänen tulonsa, kaiveli taskujaan ja pyyhkäisi hiuksia silmiltään. Reita asteli vielä lähemmäs ja nyökkäsi kevyesti. Hahmo nyökkäsi takaisin, työnsi hampaittensa väliin savukkeen ja sytytti sen.

Sitten Kai virnisti vinosti, puhalsi savua suustaan ja sanoi: ”Tiesin, että tulisit.”

--
here's the truth - baby, here's the truth.

Avatar
Orkrist
Pääesiintyjä
 
Viestit: 606
Liittynyt: Pe Elo 08, 2008 9:30 am

ViestiKirjoittaja Orkrist » To Elo 14, 2008 6:52 pm

5. osa

Reita veti syvään henkeä, pidätti sitä hetken ja päästi sen sitten ulos pienenä, värisevänä huokauksena. Tunnemyrsky risteili hänen sisällään, ja ajatukset poukkoilivat ja kiersivät kehää kuin yöperhoset peittämätöntä vaununlyhtyä. Hän avasi suunsa sanoakseen jotakin, mutta tajutessaan, ettei sanottavaa juuri ollut, hän sulki sen. Kai virnisti uudelleen tupakoidessaan ja silmäili häntä päästä varpaisiin. Reita liikehti hermostuneesti paikoillaan tummahiuksisen katseen alla ja tunsi olonsa typeräksi. Kai tuntui niin paljon vanhemmalta, aikuisemmalta ja enemmän nähneeltä kuin hän, ja – aivan kuin Kain hienostuneissa eleissä ja tyylikkyydessä ei olisi ollut muutenkin tarpeeksi – tämän ympärillä leijui lisäksi hienoinen vaaran ja jatkuvan uhan tunne. Reita tunsi sen, ja jollain sanomattomalla tavalla se viehätti häntä suunnattomasti.
Ikuisuudelta tuntuneen hiljaisuuden jälkeen Kai pudotti filtteriin palaneen savukkeensa maahan ja murskasi sen kengänkorollaan. Metsä rapisi ja supisi sateesta, ja Reita joutui koko ajan pyyhkimään silmilleen valuvaa vettä pois. Kai venytteli hitaasti ja nautinnollisesti ja pyyhkäisi hiuksiaan kasvoiltaan korvansa taakse.

Reitalta kesti puoli minuuttia tajuta se hämmentävä tosiseikka, että Kai oli sateesta huolimatta täysin kuiva, aivan kuin hän olisi seissyt näkymättömän sateenvarjon tai vaununkuomun alla.

”Olen odottanut sinua.”
Kain äänessä oli edelleen se tuttu käheys, mutta lapsenomaisuus ja hullunvivahde olivat hävinneet kokonaan jonkin uuden sävyn tieltä.
”Kuinka kauan?”
Vino hymy välähti toisen kasvoilla.
”Aina, Reita. Aina.”

Reita ei kokenut tarpeelliseksi sanoa mitään. Kai mittaili häntä katseellaan ja hymyili koko ajan hienoisesti tietäen varsin hyvin, kuinka epämukavaksi se sai Reitan olon. Tummahiuksinen nojasi uudelleen porttiin ja työnsi kätensä takkinsa taskuihin onnistuen rennossa asennossaankin vaikuttamaan sirolta, tyylikkäältä ja – vaikka Reitan mielestä sana kuulostikin epäsopivalta – jotenkin kalliilta. Reita tuijotti hänen tummaa, orpokodin seinää vasten piirtyvää siluettiaan ajatuksiinsa vaipuneena ja yritti päättää, minkä kysymyksistään kysyisi ensimmäisenä. Kai ehti kuitenkin ensin.
”Mitä sinulle kuuluu?”
Toisen arkinen ja yksinkertainen kysymys herätti Reitan horroksesta, ja hän päästi suustaan ensimmäisen päähänsä tulevan asian.
”Miksi sinä karkasit?”
Uusi vino virnistys pimeässä.
”Kysymykseen ei ole kohteliasta vastata kysymyksellä. Vastaa kunnolla, Reita, sitten on sinun vuorosi.”

Kun tarkemmin katsoi, pisarat tuntuivat putoavan Kain lävitse.

”Sitä ja tätä.”
Kai kohotti toista kulmaansa ja virnisti huvittuneena.
”No sehän on hienoa kuulla. Olet siis tuhrannut kuusi vuotta tekemällä ”sitä ja tätä”? Reita, Reita, olisin odottanut sinulta hieman parempaa ajankäyttöä.”
Vaaleahiuksinen punastui kevyesti ja kiitti pimeää siitä, ettei Kai nähnyt hänen värinvaihtoaan. Silti toisen virne leveni entisestään, aivan kuin hän olisi todella joko arvannut tai nähnyt Reitan punastuksen. Reita kohotti leukaansa ja yritti pakottaa punan poskiltaan ajatuksen voimalla.
”Mitä muka odotit vastaukseksi?”
Kai hymähti.
”Pitkää ja monipolvista selostusta kaikista olemattomista naisseikkailuistasi, työpaikastasi asianajajan apulaisena, pitkinä yksinäisinä keskiviikkoiltoina ja sunnuntaipäivinä polttamistasi savukemääristä, Aoin kirjeestä, vuokraemännästäsi ja siitä, kuinka et ole kertaakaan käynyt ilotalossa. Tietenkin. Olen kovin pettynyt sinuun, kun et osannut kertoa edes yhdestä toiveestani. Olet aina ollut niin kovin puhelias.”
Reita tuijotti Kaita hölmistyneenä ohittaen kokonaan toisen sarkasmin. Mistä toinen oli tiennyt, missä hän työskenteli ja ettei hän ollut laittanut tippaakaan mielenkiinnostaan ilotaloihin? Mistä Kai oli arvannut, että hän tupakoi miltei luvattoman paljon maatessaan sohvalla keskiviikkoiltaisin ja sunnuntaisin ja tuijottaessaan kattoa? Ennen kaikkea, miten helvetissä Kai oli tiennyt Aoin kirjeestä?

”Mistä tiesit?”
Kai kohotti kulmiaan.
”Tiesin mitä?”
”Tuon kaiken.”
”Minkä kaiken?”
Reita tuijotti Kaita, joka näytti onnellisesti unohtaneen, mitä oli hetkeä aiemmin sanonut. Tummatukkainen kaiveli taas taskujaan ja sytytti uuden savukkeen. Sytyttimen liekki valaisi hetkeksi Kain kalpeat kasvot ja sirot piirteet, ja sammui sitten. Reita pureskeli alahuultaan ja katseli, kuinka savukkeen pää hehkui pimeässä. Sitä seurannut hetken hiljaisuus, jonka aikana Kai veti nauttien savua keuhkoihinsa ja Reita potki ajatuksissaan maata jo valmiiksi kuluneella kengänkärjellään, ei tuntunut vaivautuneelta. Ainoastaan… oudolta.
Sitten Kai naurahti, hiljaa ja pehmeästi, ja savu purkautui kiehkuroina hänen suustaan.
”Ystäväiseni, oletko jo unohtanut sen, mitä sanoin sinulle, kun puhuimme viimeistä kertaa tuossa selkäni takana olevassa rakennuksessa?”
Reita kohotti katseensa Kain silmiin, vaikka ei pystynyt näkemään pimeässä kuin muotoja ja varjoja. Hän painoi kätensä nyrkkeihin ja pudisti kevyesti päätään.
Minä näen sinut.

Kai naurahti uudelleen.
”Minulla on silmiä kaikkialla, Reita.”
Hän oli hetken hiljaa ja imi savukettaan. Sen pää loisti rubiininpunaisena.
”Sanooko nimi Kouyou Takashima sinulle mitään?”
Aoin kirje, osoitteenmetsästys, Kouyou Takashima… Hetkinen? Kouyou Takashima? Ei kai vain…
Vaaleahiuksisen ilme valahti hämmästyksestä hänen tajutessaan ja hän äännähti myöntävästi. Totta kai hänen olisi pitänyt tunnistaa nimi jo Aoin kirjeestä, sillä hänen työnantajansa, nuorehkon lakimiehen eräs läheisimmistä ystävistä oli juurikin mainittu Takashima. Pitkä, vaalea ja huomattavan hienopiirteinen mies oli vieraillut liikkeessä muutamaan otteeseen pimeinä talvipäivinä, muttei ollut koskaan puhunut Reitalle. Mistä Takashima oli tiennyt hänen osoitteensa? Ja vielä parempaa – mistä ihmeestä Kai tunsi Takashiman?
Kai nauroi käheästi ja puhalsi savua Reitan kasvoille niin, että tämä joutui sulkemaan silmänsä.

”Kuten sanoin, minulla on silmiä kaikkialla. Kouyou on ollut palvelijani jo pitkään ja hän tuo minulle uutiset kaupungista.”
Uudet henkoset.
”Hän on, hmm, tarkkaillut sinua puolestani. En itse juurikaan poistu asunnostani.”
Reita ynähti ja möläytti ennen kuin ehti tukkia suutaan:
”Mutta minä asun kolmannessa kerroksessa. Mistä hän voi tietää paljonko poltan?”
Kai repesi nauruun ja Reita lehahti herttaisen vaaleanpunaiseksi tajutessaan, mitä oli sanonut. Hän painoi katseensa kengänkärkiinsä, vaikkei pystynyt enää erottamaan niitä, ja kuunteli Kain käheää, matalaa ja hiljaista naurua, joka oli kuin musiikkia hänen korvilleen. Enää Kai ei kikattanut mielipuolisesti, eikä – Reita tajusi yhtäkkiä – muutenkaan vaikuttanut sen enempää päästään vialla olevalta kuin vaaleahiuksinen itse.

Hetken naurettuaan Kai hiljeni ja tumppasi savukkeensa portinpieleen.
”Olen opettanut Kouyoulle muutamia varsin… hyödyllisiä temppuja.”
”Oletko sinä hullu?” Reita töksäytti melkein hänen sanojensa päälle. Kai naurahti uudelleen ja sanoi sitten yksioikoisesti huvittuneisuutta äänessään:
”En.”
Reita nyökkäsi. Jollain tapaa hän oli aavistanut sen, vaikka Kai oli vetänyt roolinsa paremmin kuin yksikään kaupunginteatterin näyttelijä. Toisen hulluudessa oli ollut jotain hieman liian liioiteltua, että se olisi ollut täysin aitoa.
”Miksi esitit?”
Toinen hymähti.
”Se oli kaikista varmin tapa peittää kaikki muu.”
Kaikki muu?
”Miksi sinä karkasit?”
Kai kohautti olkiaan sirolla, sulavalla liikkeellä.
”Ei inspiroinut enää istua siellä.”
”Liittyikö… liittyikö se jotenkin siihen, mitä tapahtui sinä iltana?”
Reita saattoi miltei kuulla Kain kulmien kohoavan.
”Riitaamme? Mistä sinä niin päättelet?”
Puna alkoi taas hiipiä vaaleahiuksisen poskille. Hän arveli kuulostavansa lapselliselta, typerältä, arveli, että Kain huvittuneisuus oli täysin oikeutettua.
”Tuota… minä en tiedä. Minua vain… hämmästyttää. Tai oikeastaan ihmetyttää…”
Hän epäröi. Pitäisikö Kai häntä totaalisena typeryksenä, jos hän kertoisi muistosta, josta ei edes ollut varma oliko se sellainen? Muistosta, jossa veriset kirjaimet piirrettiin paitaan ja tummahiuksisen huulet koskettivat hänen omiaan?
Kyllä, Kai pitäisi.

”Mikä sinua ihmetyttää?”
Reita punastui tosissaan.
”Ei mikään! Tai siis, minua on vain…”
Äkkiä Kai oli lähellä, niin kovin lähellä, ja hänen hengityksensä tuntui lämpimältä vasten Reitan kasvoja.
”Tarkoitatko kenties sitä”, Kai mutisi matalasti huulet melkein hipoen Reitan huulia, ”että sinua mahdollisesti kiusaa eräs muisto? Muisto, joka tuntuu pikemminkin kuin… unelta?”
Vaaleahiuksisen henki tuntui salpautuvan hänen tuntiessaan toisen rauhallisen hengityksen ihollaan. Hän nyökkäsi tuskin huomattavasti. Hän tunsi Kain huulten kääntyvän hienoiseen hymyyn.
”Ja siinä muistossa oli kenties verta ja jotakin… tällaista?”
Reitan huulille painettiin kevyt, härnäävä savukkeenmakuinen suudelma. Hän nyökkäsi kuin unessa, ja Kai hymyili vasten hänen huuliaan. Sitten äkisti toinen erkani ja sanoi lyhyesti:
”Seuraa minua.”

Kai kääntyi ja lähti kulkemaan muurin viertä Reitan jäädessä jähmettyneenä paikoilleen. Muurin käännöskohdassa toisen tumma hahmo vilkaisi taakseen ja pysähtyi tajutessaan, ettei vaaleahiuksinen seurannut.
”Reita?”
Puhuteltu mies hätkähti ja ravisti päätään selkeyttääkseen ajatuksensa. Sitten hän tajusi sekä Kain aiemmat sanat että tämän kysyvän äänensävyn.
”Mihin tahdot viedä minut?”
Hymy kuulsi Kain äänestä.
”Kotiini.”
Vaaleahiuksinen epäröi hetken ja käveli sitten hitaasti Kain luokse. Toinen virnisti kevyesti ja tarttui Reitaa kädestä lähtien kuljettamaan tätä eteenpäin muurin taitteesta, suoraan kohti puiden alle käpertyneitä varjoja. Hyvin pian hän tajusi, kuinka hyvä oli, että Kai raahasi häntä perässään, sillä ilman ohjaavaa kättä hän olisi eksynyt takuuvarmasti pilkkopimeässä metsässä, vaikka toinen olisi ollut kyynärän päässä.
Kai lisäsi vauhtia ja pakotti Reitan tekemään samoin. Hän kadotti suuntavaistonsa ja ajantajunsa hyvin nopeasti, oli vain pimeää, ohivilisevien puiden muotoja, sadetta, Kain ote hänen kädestään ja hänen omat askeleensa ja sydämenlyöntinsä. Tummahiuksinen kulki hänen edellään kuin kissa päästämättä risahdustakaan kävellessään, ja ellei Kain pieni, kylmä käsi olisi puristanut Reitan omaa, hän olisi uskonut kuvittelevansa jonkun seuraansa.

Äkkiä Kai pysähtyi, niin varoittamatta, että Reita törmäsi hänen selkäänsä. He seisoivat hetken täysin vaiti, ja Reita pystyi kuulemaan oman verensä kohisevan korvissaan ja tuntemaan Kain käden edelleen omassaan. Heidän päälleen ei enää satanut, joten joko sade oli loppunut tai he seisoivat suojan alla – ympäriltä kuuluva rapina kuitenkin tuki jälkimmäistä teoriaa. Sitten kuului terävä kilahdus, kuin kaksi avainta olisi osunut toisiinsa, ja sen jälkeen ääni, joka syntyi, kun avainta kierrettiin lukossa. Sitten saranat narahtivat, Kai veti Reitaa hieman eteenpäin ja napsautti sormiaan. Valo löi vasten Reitan kasvoja, ja hän sulki silmänsä kirkkaudelta onnistuen samalla lähes kompastumaan kynnykseen, jonka yli Kai hänet auttoi.
Tummahiuksisen pehmeä naurahdus kaikui seinistä, saranat narahtivat ja ovi sulkeutui Reitan takana.
”Onko eteiskäytäväni tosiaan niin kamala, että sinun on pakko pitää silmiäsi noin kauan kiinni?”
Reita raotti silmiään ja huomasi, ettei valo viiltänyt enää läheskään niin pahasti kuin hetkeä aiemmin. Kun hän laajensi näköpiiriään normaaliksi, hän havaitsi seisovansa kivestä rakennetussa käytävässä, joka vietti alaspäin. Seinillä loimottavat soihdut piirsivät kiveen hahmoja ja varjoja ja karkottivat ne sitten yhä uusien muotojen tieltä. Hän käänsi katseensa käytävästä Kaihin, joka seisoi hänen vieressään.

Nyt, paremmassa valossa, Reita vasta tajusi, kuinka tyrmäävältä Kai todella näytti. Pitkät, ruskeat hiukset oli sidottu taakse mustalla nauhalla, vaikka ylipitkä otsatukka valui edelleen silmille, joissa oli tutkimaton ilme. Toisen piirteet olivat sirot ja hieman viileällä tavalla kauniit, vaikka kasvot olivat ilmeettömät ja pään ryhti ylpeä. Kalliit, tummat vaatteet myötäilivät Kain hoikkaa ja notkeaa vartaloa, ja yllätyksekseen Reita tajusi toisen kasvaneen roimasti pituutta, sillä tämän tummat silmät olivat täsmälleen hänen omiensa tasalla. Vaaleahiuksisen katse vaelsi pitkin Kain vartaloa, sääriä ja kapeita reisiä pitkin lanteille ja vyötäröltä rintakehää ja kaulan kaarta myöten kasvoihin.

Luoja, miten kaunis Kai oli.

Kain sulavassa ja tyylikkäässä olemuksessa ei ollut jälkeäkään siitä pienikokoisesta, vaatteidensa alle hukkuvasta pojasta, jonka Reita oli nähnyt orpokodin pihalla saapuessaan sinne melkein seitsemän vuotta aiemmin. Silti jokin häiritsi häntä ja pahasti. Mitä kauemmin hän tuijotti vuosien takaista ystäväänsä, sitä varmemmin hän ymmärsi, mikä se jokin oli. Soihtujen valossa Kain piirteet, vartalo ja seinään piirtyvä varjo tanssivat, lepattivat ja häilyivät, aivan kuin eivät osaisi päättää, miten olisivat.
Eikä se kummallinen lepatus johtunut vain tulen valosta, siitä Reita oli varma.

”Pidätkö näkemästäsi?”
Kain äänessä oli naurua, ja hän virnisti niin, että rivi valkoisia hampaita välähti. Reita repi katseensa Kain lanteilta tämän silmiin ja väläytti vinon hymyn.
”Totta kai.”
Toinen naurahti ja silmäili hetken Reitaa pieni hymy kasvoillaan.
”Et sinäkään hullummalta näytä, jos se on se, mitä tahdot kuulla. Paitsi että… kerrohan minulle, mikä ihme tämä on?”
Kain vapaa vasen käsi kohosi koskettamaan Reitan nenän päälle sidottua vaaleaa kangassuikaletta. Pitkä, hoikka sormi siveli kevyesti kangasta ja sen tuskin havaittavia kuvioita. Hillitty nauru paistoi läpi tumman äänestä.
”Eikö sinulla ole nenää? Kouyou kyllä kertoi minulle, että käytät jotain rättiä, mutta on pakko myöntää, että sain ”rätistä” hieman toisenlaisen kuvan…”
Vaaleahiuksinen nenätön virnisti uudelleen.
”On minulla. Se murtui joitakin vuosia sitten vaunuonnettomuudessa, ja se on järkyttävä kosmeettinen haitta naamassani.”
Kai kohotti toista kulmaansa.
”Niinkö? Ah, aivan, kuulin siitä. Sääli.”
Naurahdus. Sormi kosketti kohtaa, jossa Reitan murtunut nenä oli.
”Mm. Kun Kouyou puhui rätistä, kuvittelin jotain aivan muuta. Kun tarkemmin katsoo, niin… hm, se sopii sinulle yllättävän hyvin. Kenties sitten paremmin kuin vino nenä.”

Reita hymyili toispuoleisesti ja pörrötti hiuksiaan toisella kädellään. Kai irrotti viimein otteensa hänen kädestään ja lähti kävelemään hitaasti eteenpäin näperrellen samalla takkinsa leveitä hihansuita. Korot kopisivat kivilattialla ja askeleet kaikuivat seinistä. Reita jäi paikoilleen, mutta kun toinen ei katsonut taakseen, hän epäröi hetken, puri hampaansa päättäväisesti yhteen ja kiirehti Kain perään.

Käytävä kaartoi oikealle ja vasemmalle viettäen koko ajan lievästi alaspäin. Reita käveli tyynen ja ilmeettömän Kain vierellä ja yritti päättää, näkikö hän unta vai ei. Eihän mitään maan alle rakennettuja kartanoita yksinkertaisesti voinut olla. Eihän?
Eräässä loivassa mutkassa Kai yhtäkkiä pysähtyi ja sulki silmänsä hienoinen hymynhäive kasvoillaan. Reita seisahtui hänen viereensä ja katsoi neuvottomana toista. Hänen äänensä kuulosti säälittävän heikolta ja epävarmalta jopa hänen omissa korvissaan.
”Mitä nyt? Onko kaikki hyvin?”

Kai avasi silmänsä ja hänen suupielensä kaartuivat hitaaseen, vaaralliseen hymyyn. Sitten hän äkkiä kääntyi Reitan puoleen ja salamaa nopeammalla liikkeellä tyrkkäsi tämän vasten viileää kivimuuria. Toinen yllättyi totaalisesti, eikä ehtinyt reagoida mitenkään, ennen kuin hänen selkänsä painui seinään ja ranteensa lukittiin pään yläpuolelle. Hänen suunsa loksahti auki ja silmänsä suurenivat, ja sitten kapeat huulet painuivat vaativasti hänen omilleen.
Reita vastasi Kain suudelmaan tajuamatta sitä aluksi itse. Sitten hänen aistinsa reagoivat tilanteeseen ja hän ymmärsi, todella tunsi Kain laihan mutta voimakkaan vartalon vasten omaansa, ja toisen huulet hänen huulillaan. Hän räpäytti silmiään ja sulki ne sitten syventäen suudelmaa mieli täynnä kiihkeää kaipuuta Kaita ja vuosien takaista unisuudelmaa kohtaan. Hän halusi saada Kain lähemmäs, halusi saada enemmän, polttavampaa, jotakin, joka tukahduttaisi sen kaihoavan palon hänen sisällään. Hän ahmi tummahiuksisen huulia ja yritti vetää tämän vielä lähemmäs. Kai painoi ruumiillaan Reitaa tiukemmin vasten seinää ja vastasi syventyneeseen suudelmaan tuntien selvästi sen jännitteen, joka särisi heidän välillään. Hymy Kain huulilla leveni.

Kai oli se, joka rikkoi suudelman. Reita haukkoi henkeä silmät kiinni ja yritti saada hengitystään tasaantumaan, kun toisen huulet äkkiä koskettivat hänen kaulaansa, hampaat raapaisivat kevyesti ja ote hänen ranteistaan tiukentui. Silloin hän todella tajusi olevansa vangittuna seinän ja Kain väliin. Hän avasi silmänsä ja yritti nykäistä käsiään irti, mutta turhaan. Todettuaan otteen olevan pitävä ja raudanluja hän tuijotti Kaita laajennein silmin. Toisen katseessa ja hymyssä oli selvä vaara.

”Aiotko tappaa minut?”
Hengitys hänen korvansa vieressä oli hidasta ja kiusoittelevaa.
”Kultaseni, tässä maailmassa voivat ihmistä odottaa monet kuolemaa huomattavasti pahemmat kohtalot.”
Kain huulet kulkivat pitkin Reitan kaulaa juuri ja juuri koskettaen ja painaen perhosenkeveitä suukkoja sinne tänne. Reita ynähti ja taivutti päätään sivulle antaen toiselle lisää tilaa.
”En aio tappaa sinua, Reita”, Kai mutisi vasten hänen ihoaan.
”Mitä – mitä sitten teet?”
Kain hymy leveni ja hän kuiskasi:
”Tämän.”
Reita vetäisi kiivaasti henkeä, kun Kain hampaat pureutuivat hänen kaulansa herkkään ihoon, ja hänen selkänsä kaareutui kivusta ja oudosta nautinnosta. Hampaat upposivat yhä syvemmälle, ja kun Kai alkoi juoda, se ajoi Reitan orgasminkaltaiseen olotilaan. Kaikki ajatukset katosivat hänen päästään, oli vain Kain vartalo vasten hänen omaansa ja huulet hänen kaulallaan, ja elämä, joka hupeni hiljalleen pois hänestä. Ajalla ei ollut enää merkitystä hänelle.
Hänen silmissään alkoi hämärtyä, jalkansa horjua heikotuksesta ja hänen olonsa muuttua tyhjäksi, kun Kai äkkiä lopetti. Tumma pää nostettiin Reitan kaulalta, ja sitten Kai painoi verenmakuisen suudelman toisen huulille.
Suudelma havahdutti Reitan takaisin ympäröivään maailmaan, ja hän veti ilmaa keuhkoihinsa kuin ei olisi koskaan ennen hengittänyt. Hänen silmänsä levisivät pelosta suuriksi ja hänen hengityksensä kiihtyi ja muuttui pinnallisemmaksi. Kai päästi vetäytyessään irti toisen ranteista, ja Reita vei välittömästi kätensä kaulalleen ja kosketti kahta punertavaa pistettä valtimonsa kohdalla.
”Mitä sinä teit?” hän äännähti käheästi.
Kai hymyili edelleen verisillä huulillaan, eikä sanonut mitään. Reita vetäytyi vasten seinää ja pälyili vauhkona ympärilleen.
”Päästä minut pois!”
Kai virnisti.
”Lähde. Tulet palaamaan omin jaloin takaisin. Mutta et tule ikinä selviämään täältä yksin ihmisten ilmoille, sano minun sanoneen.”

Se oli Reitalle liikaa. Hän säntäsi juoksuun takaisin ylämäkeen ja toivoi mielessään, ettei ovi ollut lukittu. Jos hän olisi ajatellut hieman avarakatseisemmin, hän olisi saattanut ihmetellä, miksei hän tuntenut tippaakaan heikotusta, vaikka oli hetkeä aiemmin menettänyt huomattavan määrän verta. Mutta hänen päähänsä ei sillä hetkellä mahtunut kuin yksi asia: pois, mahdollisimman kauas ja mahdollisimman nopeasti. Pois.
Kai silmäsi hetken Reitan perään, pudisti itsekseen päätään ja mutisi jotakin ”liian hätäiseen” viittaavaa. Sitten hän otti muutaman askeleen ja pyrähti ilmankeveään juoksuun.
Soihdut sammuivat hänen ohittaessaan ne.
Reita ei tajunnut tumman varjon ohittavan hänet, kun äkkiä valot katosivat, ja hän jatkoi juoksemista sokkona pimeässä tunnelissa. Hän kirosi itsekseen, ojensi oikean kätensä sivulle ja juoksutti sitä pitkin seinää, mutta sitten saranat narisivat edessäpäin ja hän kiihdytti vauhtiaan tietäen, että ovi oli auki. Hän kääntyi viimeisestä mutkasta ja valo osui hänen silmiinsä. Käytävän viimeisessä soihdussa paloi vielä tuli valaisten avonaisen oven ja sen edessä seisovan Kain. Reita puri huultaan ja juoksi. Hänen lähestyessään ovea Kai kääntyi, levitti kätensä ja hulmuavat tummat hihansa, astui pari askelta ja hypähti kevyesti ilmaan.
Viimeinenkin soihtu sammui ja Reita säntäsi ulos pimeään.

Hän ei tiennyt, mihin suuntaan hän oli juoksemassa. Hänen edeltään pimeästä kuului outo, lepattava ääni, ja hän juoksi suoraan sen perässä tajuamatta sitä itse. Reita huohotti, kompasteli kiviin ja juuriin, ja oksat repivät hänen hiuksiaan, mutta kuin ihmeen kaupalla hän ei törmännyt yhteenkään puuhun. Ja äkkiä metsä loppui, Reitan sivulle ojennetun oikean käden sormet tapasivat orpokodin muurin ja hiekka alkoi rahista hänen jalkojensa alla. Lepatus lakkasi, kuului kevyt tömähdys, yskäisy ja pari kävelyaskelta.
Sitten Kai sytytti savukkeen ja alkoi nauraa, käheästi ja matalalta.

Reita sävähti, kaartoi vasemmalle poispäin Kain savukkeen hehkuvasta päästä ja jatkoi juoksuaan. Hän tavoitti tien jalkojensa alle ja kiirehti eteenpäin, vaikka hänen rintaansa pisti ja silmissä alkoi sumeta. Pakokauhu ajoi häntä eteenpäin, yhä kauemmas orpokodista, ja Kain nauru kaikui hänen korvissaan. Sitten vedettiin peitto vaununlyhdyn päältä, ja ajuri huusi:
”Tekö siellä, herra?”

Kun Reita kiipesi hengästyneenä vaunuihin ajurin kummastuneen katseen alla, hänen kaulaansa oli alkanut särkeä, ja hän tajusi, ettei ollut kertaakaan sanonut Kain nimeä ääneen.

--

Orpokodin portilla Kain käheä nauru vaimeni virnistykseksi ja hän tiputti savukkeennysänsä maahan ja astui sen sammuksiin. Sitten hän kohautti olkiaan ja palasi takaisin kotiovelleen. Hän sulki sen visusti takanaan ja työnsi lukot ja salvat paikoilleen. Hän nuolaisi veren huuliltaan, työnsi kädet takkinsa taskuihin ja käveli viheltäen alas pimeään.
Kortit oli jaettu, ja Kaille oli osunut viisi ässää.

--
here's the truth - baby, here's the truth.

Avatar
Orkrist
Pääesiintyjä
 
Viestit: 606
Liittynyt: Pe Elo 08, 2008 9:30 am

ViestiKirjoittaja Orkrist » To Elo 14, 2008 6:54 pm

Tein "lyhyen" infopaketin Lepattajien vampyyreista, koska tämä alkaa myöhemmin mennä sekavaksi, jos jätän selventämättä. Olen keräillyt näitä asioita ja ominaisuuksia useammasta lähteestä, l. perinteisistä vampyyriuskomuksista, Bram Stokerin Draculasta, omasta päästäni ja mieltymyksistäni ja yhdistänyt ne mielivaltaiseksi kokoelmaksi. Siksi nimitän vampyyrejani mieluummin lepattajiksi kuin vampyyreiksi, koska he ovat varsin monipuolinen sekoitus eri mytologioiden ja kirjallisuuden vampyyreita.

AIKUISET VAMPYYRIT ELI LEPATTAJAT

ovat ulkoisesti 20-vuotiaasta ylöspäin olevat vampyyrit. Heillä on täysimittaiset kulmahampaat sekä alla luetellut ominaisuudet. Nuoremmista vampyyreista on alempana tarkemmin.

1. Eivät ole tuhoutumattomia. Lepattajat on mahdollista tuhota kolmella tavalla – suoralla auringonvalolla, hopeisilla teräaseilla sekä tulella. Auringonvalossa vampyyrit alkavat aluksi savuta, kunnes palavat tuhkaksi. Tulella on heihin sama vaikutus kuin tavallisiin ihmisiin. Tavalliset veitset eivät vaikuta lepattajiin, mutta hopeiset aiheuttavat arpia tai tuhoutumisen, joka tarkoittaa lyhyesti sanottuna sitä, että he murenevat tuhkaksi. Joissakin tapauksissa lepattajat antavat periksi henkiselle ja fyysiselle väsymykselle ja tuhoutuvat tätä kautta samaan tapaan kuin heidät olisi tuhottu teräaseella. Se on tosin varsin harvinaista ja ainoastaan heikoimmille vampyyreille käy näin.

2. Voivat korvata suurimman osan verestä tavallisella ruoalla ja juomalla. Näin tehtäessä tarvitaan vain pieni määrä verta silloin tällöin, mutta ymmärrettävästi verestä pääasiallisen ravintonsa saavat ovat huomattavasti vahvempia.

3. Lepattajat tarvitsevat unta siinä missä normaalit ihmisetkin, mutta heidän ei tarvitse palata arkkuihinsa aamun koittaessa. He eivät ole sidottuja arkkuihinsa eivätkä vaivu horrokseen aamunkoitteessa. He voivat siis nukkua aivan normaalisti vuoteissa ym. vastaavissa paikoissa. Kaikki lepattajat nukkuvat yleensä hyvin kevyesti, ja heitä on mahdotonta yllättää täysin nukkuessaan.

4. Eivät tarvitse happea, koska ovat epäkuolleita, eli eivät ole elossa eivätkä kuolleita. Silti monet lepattajat ovat halunneet pitää kiinni tästä tavasta, joko siksi etteivät halua luopua inhimillisyytensä rippeistä tai siksi, että hengittämällä he pystyvät käymään paremmin ihmisistä. Hengittäminen on refleksi siinä missä ihmisillekin, mutta nukkuessa mikään ei käske heitä hengittämään: unessa ollessaan lepattajat eivät hengitä.

5. Ainoa lepattajille vahingollinen metalli on hopea, jota he pelkäävät ja josta he vahingoittuvat. Valkosipuli ja krusifiksit eivät vahingoita lepattajia.

6. Se ei ole periytyvää, eli vampyyrien lapset eivät ole automaattisesti sellaisia itse. Lepattajaksi muututaan vain pureman kautta. Tässäkin tapauksessa vain niin, että veren juominen lopetetaan vain hetkeä ennen uhrin kuolemaa. Lepattajat voivat myös nauttia verta pieninä annoksina, joka ei aiheuta jälkivaikutuksia uhrille, tai juoda kuolemaan saakka.

7. Lepattajat näkyvät peilistä kuten tavalliset ihmiset. Näin on siksi, että he ovat aivan liian tyylikkäitä, hyvännäköisiä ja huoliteltuja ollakseen peilikuvattomia. Muutenkin he pitävät tarkkaa huolta ulkonäöstään ja ovat aina huolitellun, tyylikkään ja aristokraattisen näköisiä, vaikka huonoja hiuspäiviä ym. osuu toki heidänkin tielleen. Yleisesti ottaen he huolehtivat ulkonäöstään ja hygieniastaan tarkasti.

8. Lepattajat pystyvät liikkumaan ihmissilmää nopeammin ja muuttumaan lepakoiksi. He liikkuvat yleensä äänettömästi ja kissamaisin askelin, ja ovat tavallisia ihmisiä huomattavasti voimakkaampia ja hyväkuntoisempia. Eli eivät hengästy (koska eivät yleensä hengitä) tai yleensä hikoile - heidän hikoillessaankin hiki on kylmää, koska ruumiissa ei ole lämpöä. He näkevät pimeässä yhtä hyvin kuin valossakin ja omaavat normaalia ihmistä terävämmät aistit, myös tasapainoaisti on huomattavasti parempi. Voimakkain ase on katse, jolla pystyy varsin nopeasti lumoamaan tai viettelemään varomattoman ihmisen. Lepattajat pystyvät heikosti lukemaan ajatuksia, eli yleensä ainoastaan päällimmäiset ajatukset ovat heidän tavoitettavissaan.

9. Lepattajat eivät ulkoisesti vanhene kolmeakymmentä vanhemmaksi, eivätkä he sairastu ns. normaaleihin tauteihin. Ainoastaan veren puute saattaa sairastuttaa heidät pahasti ja lopulta tuhota. Lisäksi heidän haavansa umpeutuvat nopeasti eivätkä jätä jälkiä, ellei kyseessä ole hopeisen terän tekemä haava.

10. Lepattajat pystyvät hallitsemaan sadetta ja sumua, nostattamaan niitä ja häivyttämään ne. He eivät kuitenkaan itse kastu sateessa, sillä pisarat ikään kuin putoavat heidän lävitseen.


NUORET VAMPYYRIT

eroavat aikuisista melko radikaalisti. Nuoret vampyyrit ovat siis alle 20-vuotiaina muutettuja. He varttuvat samaa tahtia kuin ihmiset aina 30-vuotiaiksi, jolloin ulkoinen ikääntyminen loppuu. 20-vuotiaina vampyyreista tulee yleensä aikuisia, eli heille kasvaa täysimittaiset hampaat ja he saavat kaikki voimat, joita on aikuisilla lepattajilla. Sitä ennen heitä koskevat kuitenkin seuraavat ominaisuudet:

1. Nuoret vampyyrit kestävät auringonvaloa huomattavasti paremmin kuin aikuiset lepattajat. He pystyvät oleilemaan suorassa auringonvalossa noin kuusi tuntia kerralla, jonka jälkeen alkaa ilmetä vaikutuksia. Tosin alle kuusikin tuntia kestävä oleskelu saattaa aiheuttaa huimausta, päänsärkyä ja heikotusta.

2. He tarvitsevat säännöllisesti verta kehittyäkseen ja voimistuakseen. Verimäärien ei kuitenkaan tarvitse olla kovin suuria, mutta mitä enemmän, sitä voimakkaammaksi kasvaa, kuten on aikuistenkin tapauksessa. He tarvitsevat myös normaalia ruokaa veren lisäksi, sekä unta kuten aikuisetkin.

3. Fyysiset ominaisuudet ovat kutakuinkin samat kuin aikuisilla, muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta. Nuoretkin pystyvät siis muuttumaan lepakoiksi, näkemään pimeässä ja liikkumaan äänettömästi. He kuitenkin kastuvat sateessa, eivät pysty lukemaan ajatuksia eikä heidän katseensa ole yhtä voimakas kuin aikuisten. Alle 20-vuotiaiden vampyyrien kulmahampaat eivät ole yhtä selvästi erottuvat kuin aikuisten, mutta kuitenkin sen verran, että he pystyvät juomaan verta. Alle ns. täysi-ikäiset vampyyrit eivät kuitenkaan pysty muuttamaan tai surmaamaan ketään verta juomalla.

--

Kas näin, toivottavasti tuosta on apua myöhemmissä luvuissa. Hoh.
here's the truth - baby, here's the truth.

Avatar
Orkrist
Pääesiintyjä
 
Viestit: 606
Liittynyt: Pe Elo 08, 2008 9:30 am

ViestiKirjoittaja Orkrist » To Elo 14, 2008 6:55 pm

6. osa

Herätessään sunnuntaiaamuna Reita tuijotti kattoa tavallista pidempään.

Yleensä kyseinen horroksen, turtumisen, sanattoman ikävän ja pohjattoman apatian hetki kesti pyöreän neljännestunnin, mutta sinä aamuna se venyi kaksi kertaa pidemmäksi. Hänen silmänsä seurailivat katon rappauksen kohokuvioita, halkeamia ja valkoiseen maalautuvia varjoja jollakin epämääräisellä mielenkiinnolla. Samalla hänen unesta jähmeät ajatuksensa kiertelivät hajamielisesti varsin todentuntuisen unen ympärillä, josta hän kuitenkin sai päähänsä vain paloja ja välähdyksiä. Hän yritti pinnistää muistiaan, mutta kaikki hänen mieleensä nouseva liittyi vain yhteen asiaan. Hänen mielessään pyörivät iloisessa sekamelskassa Kai, Kain silmät, Kain huulet, orpokoti, Kain vartalo, käytävä, Kain huulet, suudelma, Kain huulet-
Reita ärähti itselleen ja nuolaisi kevyesti edelleen kuumottavilta tuntuvia huuliaan. Hän sulki silmänsä ja unohti tutkiskella katon rappausta muistellessaan, miltä tummatukkaisen suu oli tuntunut hänen omallaan ja kaulallaan, ja kuvitellessaan, miltä se voisi tuntua hänen vartalollaan, rinnallaan, vatsallaan, tai kenties hieman alempana… Reitan hengitys kiihtyi ja muuttui raskaammaksi, kun mielikuva vaarallisesti hymyilevästä Kaista painamassa häntä vasten seinää kohosi hänen mieleensä. Hänen kätensä etsiytyi kuin itsestään lakanalta nivusiin ja puristi kevyesti pientä kohoumaa yöasun housuissa aiheuttaen säpsähdyksen ja raskaan nielaisun. Reitan sormet kulkivat kepeästi pitkin hänen puolikovaa miehuuttaan saaden hänet värisemään ja saaden aikaan joka hetkellä enemmän jollain tapaa luvatonta nautintoa. Hän taivutti selkäänsä kaarelle, puristi silmiään kiinni ja yritti palauttaa mieleensä kuvaa tummista hiuksista ja silmistä, kuvitella toisen käden omansa paikalle. Hän kuvitteli, kuinka Kain suu olisi hänen kaulallaan ja tämän sormet kietoutuneina hänen erektionsa ympärille, kuinka Kain hoikka ja notkea ruumis olisi vain kevyt paino hänen päällään ja toisen oma kovuus painumassa vasten hänen reittään. Liike hänen nivusissaan kiihtyi hiljalleen ja sai hänet ynähtämään, samalla kun Kain harhakuva kuljetti huuliaan alaspäin pitkin hänen paljasta rintakehäänsä.

Mutta eihän Kai ollut totta, eihän? Reitan käsi pysähtyi ja silmät avautuivat. Kain kuvajainen kohotti päätään, tuijotti häntä ärsyyntyneenä keskeytyksestä ja hävisi sitten kokonaan jättäen jälkeensä vain yksinäisyyttä, hämärää ja surumielisyyttä. Reita huokaisi pettymyksestä, kun järki astui sydämen tilalle ja käski ajatella loogisesti ja vailla turhia yliluonnollisuuksia. Koko retki orpokodille ja pimeässä hehkuvat savukkeiden päät olivat pelkkää sekavaa ja pelottavaa unta, jonka syynä oli hänen omituinen kaihonsa Kaita kohtaan. Hän pudisti päästään ajatuksen tummatukkaisen tutkimattomasta, viettelevästä katseesta ja veti kätensä erektioltaan, vaikka se huusi kosketusta ja vapautusta tukalasta tilanteestaan.

Hän haroi hiuksiaan ja nousi vuoteesta vain todetakseen, että ulkona satoi ja sumu kietoutui katulamppujen ympärille. Se ei ollut omiaan piristämään hänen mielialaansa tai selkeyttämään hänen päätään, joka tuntui sekavalta ja raskaalta, aivan kuin sekin olisi ollut täynnä sumua ja sadetta. Reita raapi itse tajuamattaan kihelmöivää kaulaansa, käveli ikkunalle, avasi sen raolleen päästäen viileää ja sateentuoksuista kevätilmaa sisälle ja piirsi sitten seinäkalenterista jälleen yhden päivän ylitse. Hän jäi tuijottamaan hajamielisenä ja mitään näkemättömin silmin huhtikuista päivämäärää ja sitä ennen olevia yliviivattuja päiviä.
Seitsemäs vuosi, seitsemäs seinäkalenteri, ja edelleen hän oli elossa ja heräsi joka aamu uuteen päivään. Välillä hän ihmetteli itsekin, että oli edelleen hengissä, vaikka hänen olonsa tuntui kuolleelta ja hengettömältä, tylsältä ja turtuneelta. Hän saattoi istua monta minuuttia paikoillaan ja vain ajatella sitä, millaiseksi oli muuttunut vuosien mukana, kunnes hän aina huokaisi ja tajusi, ettei sillä loppujen lopuksi ollut mitään väliä, koska hänelle se(kin) oli yhdentekevää.

Kylpyhuoneessa oli hämärämpää kuin yleensä, mutta peseytymispöydän yläpuolella riippuva peili näytti Reitalle armotta hänen tummat silmänalusensa, väsähtäneen olemuksensa sekä puremajäljen hänen kaulallaan. Viimeistään tuijottaessaan silmät laajenneina omaa kuvajaistaan lasipinnasta ja kohottaessaan kätensä punertaville pisteille hän todella tajusi, ettei Kai ollut unta. Tämä oli elossa – kuinka elossa saattoi vampyyri olla? – tai no, ainakin mitä suuremmassa määrin olemassa, siitä olivat merkkeinä hampaanjäljet hänen ihossaan. Käytävä, Kain vartalo vasten Reitan omaa ja vaaleahiuksisen selkä vasten seinää oli tapahtunut. Hän oli todella suudellut Kaita, ja tämä oli purrut häntä, imenyt hänestä elinvoimaa itseensä.
Reita puraisi huultaan ja antoi sormenpäidensä liukua kevyesti kihelmöivän jäljen ylitse. Mitä hänelle tapahtuisi nyt? Tapahtuisiko mitään? Reita ei muistanut kunnolla yksityiskohtia yhdestäkään kertomuksesta, jotka kertoivat niin kutsutuista lepattajista, ihmisen kaltaisista olennoista, jotka kävelivät sadepilvet seuranaan tavallisten ihmisten joukossa ja muuttuivat tuhkaksi auringossa. Hän joko saattaisi jatkaa elämäänsä aivan tavallisesti – tai sitten hän muuttuisi. Ja jos jälkimmäinen vaihtoehto olisi todenperäisempi, kuinka helvetissä hän pitäisi muutoksen salassa muilta ihmisiltä?

Leipä oli kuivunutta ja hillo viittä vaille pilaantunutta. Savukkeita oli vain askillinen jäljellä.
Aamupäivä ei koskaan ollut tuntunut niin pitkältä.

--

Iltapäivällä Reita teki jotakin poikkeuksellista. Sen sijaan, että hän olisi tapojensa mukaan maannut sohvalla ja polttanut ylen määrin savukkeita tuijottaessaan valkoista kattoa, hän istuutui kirjoituspöytänsä ääreen ja valmistautui kirjoittamaan Aoille ja Rukille. Hän levitti paperin eteensä, kastoi kynänsä musteeseen – ja unohtui tuijottamaan kahta valokuvaa, jotka olivat pöydällä hänen edessään. Hymyhuuliset ja naurusilmäiset Ruki ja Aoi näyttivät niin onnellisilta, niin paikkansa löytäneiltä ja toiveikkailta, että Reitaan melkein sattui siirtää katseensa toiseen kuvaan, josta katsoivat vastaan hänen omat kasvonsa, väsyneinä, ilmeettöminä ja kalpeina. Hän oli kahden ystävänsä selvä vastakohta, eksynyt, toivosta luopunut ja kaikkeen turtunut, eikä hänen vierellään ollut ketään, joka olisi kietonut kätensä hänen vyötärönsä ympärille ja pitänyt häntä lähellään.

Oletko sinä edes onnellinen, Reita?

Oliko hän? Reita kurtisti hieman kulmiaan pohtiessaan Aoin kirjeessä esitettyä kysymystä. Mikä laskettiin onnellisuudeksi? Oliko onnea se, että sai olla kaikessa rauhassa ja elää omaa elämäänsä ilman ketään? Ei, sitä Reita ei uskonut, sillä loppupeleissä hän ei ollut varma edes siitä, elikö hän vai kulkiko vain paikasta toiseen kuvitellen olevansa elossa. Pystyikö onnea laskemaan poltettujen savukkeiden määrässä? Toisaalta, eihän siihen muutakaan mittayksikköä ollut. Hän ei voinut mitata onnea tai aikaa rakkaudella, kuten Aoi ja Ruki, sillä hänellä ei ollut mitään sen kaltaista. Oikeastaan hänellä ei ollut mitään, millä olisi voinut pitää lukua päivistä ja vuosista, paitsi yliviivattu seinäkalenteri.
Reita naputti vasemman käden sormillaan pöydän pintaa ja nojasi leukaansa toiseen käteensä, joka piteli edelleen kynää. Hän ei tiennyt mistä aloittaa, millaisella sävyllä kirjoittaisi kirjeensä. Hän ei tahtonut valehdella Aoille ja Rukille, mutta sitä vähemmän hän halusi huolestuttaa näitä turhaan. Kertoisiko hän Kaista, käynnistä orpokodilla? Tai siitä mainitsemisen arvoisesta pikkuseikasta, että Kai sattui olemaan, paitsi selväjärkinen, myös vampyyri, joita ei kaiken järjen mukaan olisi pitänyt edes olla, saati että hänen Kainsa olisi sellainen.

Reita räpäytti silmiään ja pikakelasi ajatuksiaan hieman taaksepäin. Oliko hän juuri lisännyt Kain nimen perään varsin mustasukkaisen ja itsepäisen kuuloisen omistusliitteen? Hän katsoi uudelleen kuvaa, jossa maatalon ovella seisovat miehet hymyilivät, aivan kuin kuvan otto olisi heidän elämänsä onnellisin hetki. Sitten hän kastoi terän uudelleen musteeseen, pyyhki ylimääräiset pois ja alkoi kirjoittaa sen kummemmin ajattelematta.

Kun tarkemmin ajatteli, Reita ei tuntenut oloaan kovin onnelliseksi.

--

Terävä ja vaativa koputus havahdutti Reitan kolmannen ja vasta puoliksi täytetyn arkin edestä, ja hän kohotti kummastuneena katseensa yrittäen paikallistaa äänen lähteen. Ulkona sade näytti tulevan taivaalta kuin tynnyristä kaadettuna, ja jossain kaukana ukkonen jyrisi heikosti. Pisarat hakkasivat ullakkoasunnon peltikattoa lähes raivostuttavan tasaisella tahdilla, mutta edes kohina ei peittänyt alleen uutta koputusta. Hän kohotti kulmiaan tajutessaan äänen tulevan ulko-ovelta, laski kynänsä kynätelineeseen pyyhittyään terän huolellisesti ja nousi seisomaan. Matkalla ovelle hän sytytti oleskeluhuoneeseen kaasulampun lisäksi kynttilöitä hämärän päivän valaistukseksi ja vilkaisi ulos ikkunasta pudistaen itsekseen päätään kummalliselle säätilalle. Avattuaan oven Reita tuijotti hetken hämmentyneenä käytävässä seisovaa miestä, ennen kuin tunnisti tämän piirteet.
Kouyou Takashima kumarsi sirosti ja sanoi:
”Iltapäivää, herra Suzuki. Voinko tulla sisälle?”

Reita aukoi hetken typeränä suutaan kuin kala, ennen kuin tajusi änkyttää myöntävän vastauksen ja siirtyä sivummalle. Takashima asteli kevyesti kynnyksen toiselle puolelle ja riisui silinterinsä pyyhkäisten siltä muutaman olemattoman pölyhiukkasen. Tummat vaatteet olivat moitteettomassa kunnossa ja hiukset tarkasti asetellut. Reita ei enää yllättynyt tajutessaan, etteivät toisen vaaleat hiukset olleet tippaakaan kastuneet, vaatteista puhumattakaan, vaikka satoi kaatamalla eikä sateenvarjoa näkynyt missään.
Takashima vilkaisi itseään peilistä, sipaisi kasvojaan hansikoidulla kädellään ja hymähti huvittuneena Reitan sekavalle ilmeelle.
”Olisi kohteliasta pyytää minut peremmälle, herra Suzuki. Olen tullut pitkän matkan.”
Toinen säpsähti ja sai sitten itsestään kiinni.
”Totta kai, käykää peremmälle, salonkiin, herra Takashima. Saisiko olla jotakin juotavaa?”
Takashima näytti pohtivalta riisuessaan päällystakkiaan. Sitten hän käveli Reitan ohitse salonkiin ja sanoi istuutuessaan sohvalle:
”Teetä, kenties. Teillä on viihtyisä asunto, herra Suzuki.”
”Kutsukaa minua toki Reitaksi, herra Takashima. Ja kiitos, vaikka sisustussilmäni ei olekaan se paras, uskoakseni.”
Vieras naurahti pehmeästi.
”Ei hyvä silmä välttämättä tarkoita sitä, että olisi viihtyisää… Reita. Voitte kutsua minua Uruhaksi, mikäli tahdotte.”
Meripihkanväriset silmät kohdistuivat Reitan omiin.
”Meillä kahdella taitaa olla paljon puhuttavaa, Reita.”
Reita nyökkäsi. Hän tiesi kysymättäkin, kenestä Kouyou Takashima oli tullut puhumaan.

”Muuten”, vieras sanoi huolettomasti Reitan palatessa keittiöstä, ”Yutaka-herra pyysi minua palauttamaan erään teille kuuluvan esineen, jonka pudotitte vierailullanne, ja sanoi toivovansa, että pidätte siitä ensi kerralla parempaa huolta. Tulette tarvitsemaan tätä vielä.”
Uruha ojensi käsineen peittämää kättään ja Reita hämmästyi tunnistaessaan hopeisen ristiriipuksensa lepäävän ketjuineen tämän kämmenellä. Hän otti ketjun ja ripusti korun takaisin kaulaansa kiitettyään. Kun lukko oli oikealla paikallaan ja risti oikein päin, hän kääntyi vieraansa puoleen ja rypisti kulmiaan.
”Yutaka?”
Toinen hymyili hienoisesti ja riisui hansikkaansa.
”Te tunnette hänet kenties hieman paremmin hänen lempinimellään. Yutaka Uke, tai Kai, kuten te häntä nimittäisitte.”
Reitan kulmat kohosivat ja hän näytti yllättyneeltä.
”Hänen oikea nimensä on Yutaka Uke?”
Kouyou Takashima nyökkäsi. ”Sillä nimellä hänet tunnetaan meidän väkemme keskuudessa. Hänen lempinimensä alkuperästä minulla ei ole aavistustakaan, mutta sitä ei yleensä kuule hänen talossaan. Hän on sanonut minulle useaan otteeseen, että se nimi on varattu vain yhdelle hänen tuntemalleen henkilölle.”
Pieni hymy levisi viileänkauniille kasvoille. ”Se henkilö olette te, Reita.”
”Ai”, Reita äännähti kiinnittämättä huomiota meidän väkeemme ja mutisi puoliääneen itsekseen:
”Ei hän kyllä kovin uke minusta ole.”

Uruha tukahdutti tyrskähdyksen, kuin olisi kuullut hänen muminansa. Sitten teepannu alkoi viheltää, ja Reita säpsähti ja riensi takaisin keittiöön nostamaan pannun tulelta. Vaaleahiuksinen vieras seurasi katseellaan toisen kulkua ja piilotti hymynsä huolellisesti. Hän pystyi näkemään varsin selvästi, minkä vuoksi hänen isäntänsä oli valinnut silmätikukseen kaikista orpokodin lapsista juuri Akira Suzukin, sillä tämän ulkoinen olemus oli varsin viehättävä. Vaaleat hiukset laskeutuivat miltei olkapäille, otsatukan alta katsoi pari ilmeettömiä ja tyyniä silmiä, ja kaikesta huomasi, että Reita oli tottunut kävelemään joka paikkaan ja syömään niukasti: yksinkertaiset mutta siistit vaatteet vain korostivat hoikkaa vartaloa ja miehen terveys vaikutti loistavalta. Ei, Uruha ei ihmetellyt tippaakaan, miksi Kai oli iskenyt silmänsä Reitaan – eikä hän kummastellut sen enempää sitäkään, miksi tämä oli puolestaan ihastunut silmittömästi Kaihin. Uruha tiesi täsmälleen, kuinka upea hänen isäntänsä oli.

”Saisiko olla sokeria tai maitoa, herr-, anteeksi, Uruha?” Reita kysyi palatessaan teekannu ja kupit mukanaan.
”Hunajaa?”
Reita pudisti päätään kertoakseen, ettei hunajaa ollut, ja Uruha hymyili hieman ja nyökkäsi.
”Sokeria sitten, kiitos.”
He joivat teetä hetken hiljaisuudessa. Reitaa hermostutti vieraansa läsnäolo ja hänen onnistui kahteen otteeseen polttaa kielensä kuumaan juomaan. Uruhan hiljainen naurahdus hänen kiroukselleen ei juurikaan parantanut tilannetta, mutta viimein tämä laski kuppinsa pöydälle, risti kätensä syliinsä ja rikkoi vaivautuneen hiljaisuuden sanoen:
”Kertokaahan, Reita, millainen olo teillä on?”
Reita kohotti hämmästyneenä katseensa teekupistaan. Hänen silmiensä tavallinen, mitään sanomaton ilmeensä oli väistynyt epävarmuuden ja sekavuuden tieltä.
”Miten niin?”
”Ei syyllä väliä. Miltä teistä tuntuu juuri nyt?”
Vaaleahiuksinen tunnusteli oloaan ja kiemurteli tuolilla hieman vaivautuneen oloisena.
”Tuota… en osaa oikein sanoa.”
Pehmeä päänkallistus ja kevyt hymy. Uruhan sormet piirtelivät näkymättömiä kuvioita sohvan samettipäällysteeseen.
”Onko teillä täysin normaali tunne itsestänne?”
Reita sai itsestään kiinni, hänen katseeseensa palasi tuttu tyyneys ja ilmeettömyys ja hänen huulilleen piirtyi hienoinen, ivaava hymy.
”Yleensä minulla ei ole minkäänlaisia tunteita itsestäni. Saati tunteita muutenkaan.”
Uruha naurahti.
”Voi, ehei. Teillä on tunteita, Reita. On ollut kaikki nämä vuodet, joiden aikana olette luullut olevanne täysin turtunut kaikkeen ja kaikkiin ja lukinneenne ne tunteet jonnekin syvälle. Voisin hyvin nopeasti saada ne esille kasvoillennekin, kun mainitsisin yhden nimen ja sen, mitä hän ajattelee teistä.”
Reita puraisi huultaan ja mutisi:
”Kai.”
Toinen nyökkäsi hyväksyvästi ja hymyili vinosti.
”Hän juuri. Yutaka-herra on varsin lähellä sydäntänne, eikö totta?”
Vaaleahiuksinen puri hampaansa yhteen ja mumisi huultensa välistä:
”Ei keskustella siitä, mikä on minun sydämeni lähellä ja mikä ei. Se ei kuulu tähän. Miksi kysyitte oloani, Uruha?”

Uruha kaatoi itselleen lisää teetä ja siemaisi sitä ennen kuin hymyili huvittuneena ja vastasi:
”Silkasta mielenkiinnosta.”
”Onko minulle tapahtumassa jotakin?” Reita kysyi, pieni terä äänessään. Uruha vilkaisi häneen ja hymähti.
”Rehellisesti sanottuna, en tiedä. Ja vaikka tietäisinkin, se ei olisi minun asiani kertoa. Minä olen vain palvelija ja toimitan Yutaka-herran asioita. Hän on se, joka tyrkkäsi kiven vierimään, ja hän on myös se, joka huolehtii siitä, ettei se sammaloidu.”
Reita kurtisti kulmiaan.
”Siis minulle voi tapahtua jotakin?”
Uruha hymähti uudelleen ja katsoi Reitaa kiinteästi teekuppinsa reunan ylitse.
”Ystäväiseni, kuten olette jo varmaankin käsittänyt, kaulassanne on kaksi punaista pistettä. Yutaka-herra on merkinnyt teidät. Teille joko käy jotakin, tai ei käy. Lepattajien asiat eivät ole jokapäiväistä tietoa.”
Reitan silmät laajenivat, kun Uruha puhui niin varomattoman avoimesti jostakin sellaisesta, mitä ei edes olisi pitänyt olla olemassa. Hän vilkaisi ympärilleen, ihmetteli hetken mielessään edelleen jatkuvaa kaatosadetta ja päätyi sitten tuijottamaan jälleen vierastaan. Tämä virnisti nähdessään hänen ilmeensä ja pudisti säälivästi päätään.
”Voi herran tähden. En usko sen olevan niin hankala käsittää, että kaikki, mitä teille tapahtuu nykyään, on yhteydessä meihin. Lepattajiin. Vampyyreihin, vaikka se onkin kovin brutaali sana.”
Paheksuva kielennaksautus, loukkaantunut niiskaus ja kulaus teetä, ja sitten Uruha jatkoi samalla huvittuneella äänensävyllä:
”Ja kyllä, lepattajia on olemassa, ennen kuin ehditte sanoa mitään vastaan.”
Reita sulki suunsa, jonka oli avannut vastaväitteisiin, mutta mutisi nenäsuojuksensa takaa:
”Mutta ne tarinat ovat vain vanhoja satuja.”

Uruha näytti närkästyneeltä. Hän laski teekuppinsa pöydälle, nousi ylös ja käveli pitkin askelin ikkunalle, näpersi hetken salpaa ja leväytti sen selälleen. Sitten hän kiipesi ikkunalaudalle, vilkaisi Reitaa ja hyppäsi ulos sateeseen kadoten samalla hetkellä kuin tuhka tuuleen. Reita ponkaisi paikaltaan ja säntäsi ikkunalle kurkistaakseen ulos. Hänen katseensa haravoi maata kolme kerrosta ikkunan alapuolella ja kaatosade kasteli hänen hiuksensa, kunnes vaativa lepatus kiinnitti hänen huomionsa ja pakotti hänet kohottamaan katseensa. Hänen silmänsä suurenivat hämmästyksestä, kun hän ei nähnytkään Uruhaa, vaan hänen silmiensä edessä räpytteli ilmassa pieni, musta lepakko. Hän seurasi hetken katseellaan lepakon räpyttelyä, kunnes se syöksähti kohti ikkunaa, jolloin hänen oli pakko astua sivuun. Eläin lensi takaisin sisälle ja hidasti vauhtiaan liikkeiden muuttuessa jähmeämmiksi. Silmänräpäyksessä sen muodosta vääntäytyi esiin miehen siluetti, kuului kevyt tömähdys, ja sitten rutikuiva Uruha pyyhkäisi jälleen pölyhiukkasia hihoiltaan ja iskosti meripihkanvärisen katseensa Reitaan, jonka hiuksista valui vesinoroja.
”Sadutkin saavat alkunsa jostakin, Reita.”
Puhuteltu henkilö pystyi vain nyökkäämään.

Uruha käveli takaisin ikkunalle ja nojautui ikkunalautaan tuijottaen ulos. Reita seisoi hänen vierellään pää täynnä kysymyksiä ja hämmennystä, mutta ei saanut yhtäkään kysymyksistään ulos suustaan. He seisoivat hetken hiljaisuudessa kuunnellen sateen pauketta metallikattoa vasten. Sitten Uruha huokaisi ja sanoi vaimeasti:
”Me emme ole sen enempää kuvitelmaa kuin kuka tahansa ihminen, joka kävelee kadulla vastaan. Me olemme vain erilaisia kuin he.”
Reitan kurkkua kuristi ja hän pakotti itsensä puhumaan:
”Millaista se on?”
Uruhan silmät kääntyivät kohtaamaan Reitan omat.
”Mikä?”
”Olla… lepattaja. Millaista se on?”
Uruha huokaisi uudelleen ja kääntyi jälleen katsomaan ulos ikkunasta. Sitten hän naurahti surullisesti.
”Se on helvettiä. Totta kai siinä on hyvät puolensa – elät ikuisesti, aistisi terävöityvät, seksi on taivaallista ja juhlat loistokkaita, etkä kastu, jos sateensuoja sattuu jäämään kotiin. Mutta kuka helvetti loppujen lopuksi tahtoo elää ikuisesti? Joskus todellakin kyllästyy siihen, kun muistaa, että takana on jo niin ja niin monta vuotta ja edessä viisitoista tai kuusitoista kertaa enemmän.”
Uruhan suupielet vääntyivät katkeraan ilmeeseen ja hänen äänensä tärisi, kun hän ojensi kätensä ulos ikkunasta ja yritti tuntea sateen ihollaan, mutta pisarat putosivat hänen kätensä lävitse, kuin sitä ei olisi ollutkaan. Lopulta hän veti kuivan ja koskemattoman kätensä takaisin ja hänen huulensa tärisivät.
”Asia, mitä kaipaan eniten, on aurinko. Minä vihaan sadetta, Reita. Ja silti se on ainoa keino, jonka avulla voin liikkua ulkona päivisin. En ole nähnyt aurinkoa vuosiin, enkä tule enää koskaan näkemäänkään, ellen halua tuhoutua. Eikä Yutaka-herra koskaan antaisi minun kävellä ulos ilman suojaa. Me pystymme keräämään sateen päällemme ja pimentämään auringon, jolloin voimme lähteä kodeistamme ja liikkua tavallisten ihmisten joukossa.”
Reitan kurkkua kuristi yhä enemmän ja enemmän jokaisen sanan kohdalla. Hän astui varovaisesti lähemmäs ja laski kevyesti kätensä Uruhan olkapäälle. Tämä säpsähti kosketusta, muttei ravistanut kättä pois. Uruhan ääni oli enää pelkkä käheä ja kärsivä kuiskaus:
”Kaikista pahinta on se käsittämätön kaipaus. Tiedätkö sinä, miltä tuntuu kaihota jotakin liian syvästi ja vahvasti?”

Reita oli pudistamassa päätään, kunnes alkoi pohtia sitä ikävää, jota hän oli tuntenut Kaita kohtaan jo vuosia. Kaipausta, joka söi häntä sisältä ja sai hänet voimaan pahoin. Hän nyökkäsi. Uruha ei kiinnittänyt siihen mitään huomiota, eikä huomannut korjata sinutteluaan.
”Se tuntuu siltä, kuin sisälläsi roihuaisi tuli, kuin koko vartalosi olisi pelkkää liekkiä, joka korventaisi sinua sisältäpäin jättäen jälkeensä tyhjyyttä, tuhkaa ja tunnottomuutta. En ole koskaan ymmärtänyt, mitä voin kaivata niin kiihkeästi, palavasti. Se ei kohdistu kehenkään ihmiseen, ei esineeseen, asiaan. En usko, että pystyisin janoamaan aurinkoakaan niin kiivaasti. Ehkä se on tunne, jota en ole koskaan kokenut.”
Vaalea mies oli hetken hiljaa ja kuiskasi sitten enemmän itselleen kuin Reitalle:
”Aivan… sitä sen on pakko olla. Rakkaus.”
Reita räpäytti silmiään ja kysyi hiljaa:
”Mitä rakkaudesta?”
Uruha käännähti äkisti häntä päin ja näytti katkeralta, uupuneelta ja sekavalta.
”Me lepattajat emme pysty rakastamaan, Reita. Me olemme unohtaneet inhimillisyyden ja sitä kautta kyvyn rakastaa. Tai ehkä toisinpäin. Ehkä sen kyvyn menettäminen johti siihen, ettemme ole enää ihmisiä, vaikka kuinka yrittäisimme pitää kiinni hengittämisestä ja syömisestä. Minä kaipaan rakkautta, vaikka tiedän, etten pysty sitä koskaan saamaan.”
Hän pudisti vaaleaa päätään ja sanoi:
”Ihmiset, jotka eivät tiedä mitään mistään, sanovat, että kuolema on pahinta, mitä ihminen voi kohdata. He ovat väärässä, eivätkä edes tiedä, kuinka väärässä. On olemassa huomattavasti pahempia asioita kuin kuolema. Tällainen puolielämä on niistä yksi. Olen pahoillani puolestasi, Reita, jos se on kohtalosi.”

Reita pystyi vain nyökkäämään ääneti. Uruha hymyili hieman surumieliseen sävyyn, taputti häntä olkapäälle ja käveli sitten hänen ohitseen eteiseen. Reita seurasi vaiti, kun toinen mies puki ulkovaatteet ylleen ja painoi silinterin hiuksilleen. Ovella Uruha kääntyi katsomaan Reitaa.
”Älä kiinny Yutaka-herraan liikaa. Se on ainoa neuvoni. Hän on taitava, mutta ehkä… Ehkä hänelläkin on jotain jäljellä sisimmässään. Mutta hänen ystävänsä ja vihamiehensä… he ovat niitä, jotka todella voivat tuhota sinut. Varo heitä.”
Reita puri huultaan ja sanoi ennen kuin ehti estää itseään:
”Miksi hän tahtoo minut?”
Uruha virnisti nuivasti.
”Näytät tarpeeksi hyvältä.”
Reita tuijotti häntä epäuskoisena, ja Uruha pyöräytti silmiään ja kohautti olkiaan.
”En minä tiedä, luoja soikoon. Yutaka-herralla on omat päämääränsä. Mutta sen verran, mitä olen saanut hänestä irti, hän tuntuu olevan sitä mieltä, että sinussa on jotakin erilaista kuin muissa. Enkä puhu nyt vain siitä, että olet – tai olit, en tiedä – ihminen. Hänellä saattaa olla jokin syvempi tarkoitus tälle kaikelle, niin kuin varmasti onkin, ja ehkä se käy ajan mittaan selville. Mutta siihen asti – en todellakaan tiedä.”
Uruha astui porraskäytävään ja ojensi Reitalle kätensä. Hän tarttui siihen turtana.
”En tiedä, mitä on tapahtumassa, mutta jokin muutos on tulossa. Veikkaan, että me näemme vielä, kenties pikemmin kuin arvaankaan. Mutta kun saavut Yutaka-herran taloon, etsin sinut käsiini.”
”Miksi?” Reita äännähti tukahtuneesti. Uruha hymyili surullisesti.
”Koska haluan, että tukenasi on edes yksi, jolla ei ole taka-ajatuksia sinun suhteesi. Koska miellytät minua ja haluan auttaa sinua. Siksi.”

Reita nyökkäsi ja päästi irti Uruhan kädestä. Tämä kosketti kädellään otsaansa hyvästelyn merkiksi ja käveli portaisiin. Reita sulki oven ja jäi nojaamaan seinään silmät suljettuina ja käsi kohotettuna otsalle. Häntä ahdisti, ja hänen sisällään jokin nakersi hänen tyhjyyttään yhä suuremmaksi.

Kun hän avasi silmänsä ja käveli takaisin olohuoneeseen sulkemaan ikkunaa, sade oli laantunut.

--
here's the truth - baby, here's the truth.

Avatar
Orkrist
Pääesiintyjä
 
Viestit: 606
Liittynyt: Pe Elo 08, 2008 9:30 am

ViestiKirjoittaja Orkrist » To Elo 14, 2008 6:56 pm

7. osa

Viimeistään seuraavan aamun auringonpaiste vakuutti Reitan siitä, että Kouyou Takashima oli todella poistunut kaupungista. Aurinko paistoi vastapäisen talon seinään ja avoimesta ikkunasta kuului jonkun nauru saaden Reitan mielialan kohoamaan huomattavasti, eikä huikaisevan sininen taivas latistanut tunnelmaa tippaakaan. Ei niin kauniina päivänä yksinkertaisesti pystynyt ajattelemaan mitään synkkää, pimeää ja ikävää, kuten maanalaisia käytäviä ja pahaenteisiä sanoja, puhumattakaan fyysisistä muutoksista. Hän hymyili ikkunalasin epäselvälle ja vääristyneelle heijastukselle, piirsi piirongin pölykerrokseen hymyileviä kasvoja ja puki samaa paria olevat sukat jalkaansa. Heittäessään kuivuneet leivänkannikat ja pilaantuneen hillon pois hän jopa hyräili hieman.

Lähtiessään töihin hän ehti nauttia auringon lämmöstä ja säteistä kasvoillaan ensimmäiset kaksikymmentä metriä, jonka jälkeen hänen päätään alkoi särkeä ja silmiään kirvellä. Hetkeä aiemmin niin ystävälliseltä tuntunut aurinko tuntui äkkiä haluavan kaivaa silmät hänen päästään ja saada hänet voimaan pahoin. Ehkä hän oli istunut pari edellistä päivää liikaa pimeässä ja sateessa ja sai nyt kärsiä seurauksista, koska kirkkaus tuntui niin ylivoimaiselta. Yllätyksekseen Reita kuitenkin huomasi kaipaavansa sadetta ja hämärää läpitunkevan auringonpaisteen sijasta. Valo sai hänen olonsa epämukavaksi ja huonovointiseksi, ja hän joutui hieromaan silmiään kirvelyn vuoksi.
Postin kohdalla hän poikkesi sisään postittamaan Aoin ja Rukin kirjeen ja huokaisi vaistomaisesti helpotuksesta astuessaan varjoon. Puristava tunne hänen päänsä ympärillä hellitti välittömästi. Tiskin takana seisova nainen silmäili häntä huolestuneena leimatessaan kirjeen.

”Voitteko huonosti, herra?”
Reita säpsähti äkillistä puhetta ja käänsi katseensa seinän taulusta postineitiin.
”Anteeksi?”
Hänen äänensä tuntui tulevan jostakin kaukaa, syvältä, matalalta, vaimeasti.
”Onko kaikki hyvin, herra? Näytätte huonovointiselta.”
Hän räpäytti silmiään ja nyökkäsi sitten vaistomaisesti. Hänen suupieliinsä ilmestyi jotakin, joka saattoi olla luokiteltavissa väsyneeksi ja kohteliaan pakotetuksi hymynhäiveeksi.
”Päätäni vain särkee, kiitos kysymästä. Tämä kirkkaus on niin voimakasta kaiken sateen jälkeen.”
Nainen nyökkäsi ja hymyili näppäillessään postimaksun kassakoneeseen.
”Minusta on mukavaa saada välillä auringonpaistetta. Tämä on ollut niin sateinen kevät.”
Reita ojensi kasan kolikoita naiselle. Mielessään hän ajatteli jo pian seuraavaa paluuta takaisin auringonpaisteeseen ja kirosi itsekseen, ettei ollut tullut ottaneeksi päivänvarjoa lähtiessään töihin. Luoja, kuinka hän toivoi, että olisi ollut pilvistä.
”Se on harmillista. Hyvää päivänjatkoa.”
Postineiti ojensi hänelle vaihtorahat ja hymyili hieman ennen kuin vilkaisi ulos.
”Samoin, herra – mutta voi sentään, ovatko nuo taas sadepilviä?”
Miehen katse singahti taivaalle, jonne toden totta oli kerääntynyt varsin uhkaavan näköisiä pilviä. Hän esti itseään kohottamasta leukaansa ja virnistämästä vahingoniloisesti, nyökkäsi postineidille hyvästeiksi ja avasi oven.

Sade alkoi samalla hetkellä, kun hän astui ulos postitoimistosta. Se lankesi maahan kuurona saaden kadulla kävelevät ihmiset kiirehtimään askeleensa lähimpään porttikongiin tai ovisyvennykseen odottamaan edes hienoista laantumista. Reita, joka tunsi päänsä oudon kirkkaaksi ja selväksi, ei vaivautunut jäämään pitelemään sadetta postin ovelle, joten hän vilkaisi katua molempiin suuntiin ja pyrähti sitten nopeaan juoksuun kohti työpaikkaansa. Hän ei kiinnittänyt huomiota siihen, kastuiko hän vai ei, mutta jollakin tapaa sade tuntui erilaiselta kuin ennen. Kevyemmältä ja jotenkin… vähemmän märältä, jos sellainen oli mahdollista. Yhtä kaikki hänen olonsa oli loistava eikä läheskään yhtä hutera kuin hetkeä aiemmin auringossa. Hän kääntyi kadunkulmasta vasemmalle, juoksi kepeästi korttelin läpi ja kääntyi uudesta kulmasta. Kun hän pysähtyi työpaikkansa ovelle, suojautui sateelta ovisyvennykseen ja alkoi kaivaa avaimia taskustaan, hän tajusi vaatteidensa ja hiustensa olevan kuivat, kuin mitään sadetta ei olisi koskaan ollutkaan. Hän puraisi huultaan pakottaessaan ajatuksen pois mielestään, työnsi avaimen lukkoon ja meni sisälle.
Sade jatkui entisenlaisena kuurona, kun hän sulki oven perässään.

Hän sytytti kaasulamput, muttei vaivautunut avaamaan verhoja, ainoastaan kurkisti niiden lomasta ja totesi helpotuksekseen veden putoavan taivaalta samaan tahtiin. Jos sade olisi lakannut juuri, kun hän oli siirtynyt sisätiloihin, hänen mielialansa olisi pudonnut täsmälleen samalle tasolle kuin sateella esiin ryömivät kastemadot. Riisuessaan takkiaan hän ihmetteli ohikiitävän sekunnin ajan sitä, ettei hän ollut hengästynyt tai kuumissaan, vaikka oli juuri juossut kolme korttelia varsin nopealla vauhdilla. Sitten hän kohautti olkiaan ja ripusti takkinsa naulakkoon, mutta vilkaistessaan peiliin tarkastaakseen ulkonäkönsä moitteettomuuden ja säädyllisyyden hän jähmettyi järkyttyneenä.
Hän näytti sairaalta. Hänen kasvonsa olivat tavallistakin kalpeammat ja silmänsä punersivat oudosti – aivan kuin hän olisi juonut savuisessa ja hämärässä kapakassa kaksi viikkoa putkeen nukkumatta silmäystäkään sinä aikana. Jostain kumman syystä hän näytti laihtuneelta, vaikka hän ei muistanut juurikaan jättäneensä syömättä – saati, että hän olisi uskonut minkäänlaisen laihtumisen näkyvän parin päivän sisällä. Silti vaatteet tuntuivat roikkuvan hänen yllään, silmien alla oli tummansiniset varjot, ja hän näytti verettömältä ja kuolemansairaalta.
Kauluksen alta vilahti kaksi heikosti punertavaa hampaanjälkeä. Reita puri huultaan ja kohensi kauluksen asentoa, jolloin jäljet peittyivät. Sitten hän kääntyi ja käveli hitaasti työpöytänsä luokse.

Viisi minuuttia myöhemmin ovi kävi ja hänen työnantajansa, ruskeahiuksinen asianajaja ilmestyi toimistoon ravistellen pisaroita sateensuojastaan.
”Kamala sää!” hän huudahti ja riisui kevättakkinsa. Reita nyökkäsi vaiti. Toinen mies ripusti palttoonsa naulaan ja tuli samalla vilkaisseeksi apulaisensa kuivaa päällystakkia.
”Sinä sentään säästyit kastumiselta. Missä sateenvarjosi on? Laitan omani kuivumaan.”
”Ei minulla ole”, Reita mumisi puoliääneen.
Asianajaja käännähti ja vilkaisi häntä silmät suurina.
”Kuinka helvetin nopeasti oikein tulit, jos et edes kastunut? Mikä yliluonnollisuus sinä olet?”
Reita avasi suunsa hämmästyneenä, mutta sanoja ei tullut. Oliko tuollaiseen edes älykästä vastausta? Ei ollut, hän totesi ja sulki suunsa. Asianajaja virnisti.
”Se oli vitsi, Akira-hyvä. Olet varmasti saanut kyydin joltakulta, kuten aina.”
Vaaleatukkainen mies katsoi parhaaksi nyökätä, vaikka totuus oli, ettei hän ollut miltei koskaan saanut keneltäkään kyytiä. Toinen katosi hetkeksi takahuoneeseen laittamaan sateensuojansa kuivumaan ja vaihtamaan sisäkenkiin. Palatessaan hän toi kasan papereita, laski ne työpöydälleen ja sääti kaasulamppujen liekkejä suuremmiksi. Reita tuijotti pöydällään seisovaa mustaa kirjoituskonetta ja siihen kierrettyä paperia ajatellen ympyröitä. Isoja ja pieniä, lohdullisia ympyröitä.
”Miksi verhot ovat kiinni?”
Reita kohotti katseensa kirjoituskoneesta.
”En kokenut tarpeelliseksi avata niitä, koska ulkona oli niin hämärää.”
Nyökkäys.
”Ymmärrän. Mutta ei varmaan haittaa, jos avaan ne? Sade taitaa laantua.”
Ennen kuin Reita ehti avata suutaan vastaukseen oli asianajaja kävellyt ikkunalle ja vetäissyt verhot sivuun. Auringonvalo rävähti huoneeseen, ja Reita säpsähti vaistomaisesti kauemmas auringonläikästä, joka muodostui hänen tuolinsa viereen. Hänen työnantajansa ei näyttänyt onneksi huomaavan hänen kavahdustaan, koska hymyili tyytyväisenä ja palasi pöytänsä ääreen. Reita korjasi hermostuneena kaulustaan.

--

Toimistossa oli kuolemanhiljaista, ellei vaimeaa kahinaa ja kirjoituskoneen ratinaa laskettu lukuun. Reita lueskeli papereita edessään ja järjesteli niitä kansioon aikajärjestyksessä – samaa, mitä hän teki seitsemättä vuotta saman pöydän ääressä. Jokainen työpäivä niiden vuosien aikana oli sujunut täsmälleen samoin – Reita saapuisi ensimmäisenä ja asianajaja jonkin verran hänen jälkeensä. He selaisivat papereita, lakikirjoja ja kansioita koko aamupäivän ja kiroilisivat mustekynän lipsahduksia tai kirjoituskoneen virhelyöntejä. Sitten he söisivät lounasta läheisessä kuppilassa yrityksen laskuun ja palaisivat selaamaan papereita vielä iltapäiväksi. Asianajaja lähtisi kotiin ensin, ja puolta tuntia myöhemmin Reita sammuttaisi kaasulamput, lukitsisi ovet ja kävelisi kotiin tupakoimaan ja tuijottamaan olohuoneen kattoa.

Se aamupäivä tosin erosi siinä mielessä, että Reitan mielessä oli tavallista vahvemmin tummat silmät, käheä nauru ja sirot piirteet. Hänen silmissään hehkuivat savukkeenpäät pimeässä, ja Kain hymy oli varjo muiden joukossa. Hänen huulillaan maistuivat rauta ja savukkeet, ja hänen ranteensa tunsivat edelleen Kain kapeiden sormien otteen. Kirjoituskoneen luomat kirjaimet paperissa olivat kuin tummentumia orpokodin muurissa ja mustetahra palanen Kain tummaa vaatetusta. Reita yritti ravistaa toista mielestään ja ajatella jotakin mukavaa ja arkista, kuten tuolia, mutta epäonnistui surkeasti. Ainahan hän oli välillä ajatellut Kaita tehdessään töitä ja muistellut heidän keskustelujaan ja yhteisiä hetkiään orpokodissa aina ensimmäisistä sanoista viimeisen illan riitaan, mutta sinä aamupäivänä Reitan oli lähestulkoon mahdotonta työntää Kaita taaemmas huomionsa keskipisteestä. Hän joutui sulkemaan hetkeksi silmänsä, kun muistikuva Kain kirjaimellisesta elämänjanosta nousi hänen ajatuksiinsa, ja hän kohotti kätensä vaistomaisesti kaulalleen parantamaan kauluksen asentoa.
Hän säpsähti rajusti, kun seinäkello alkoi äkisti lyödä keskipäivän merkiksi. Ruskeatukkainen mies kohotti katseensa lakikirjastaan ja valmistelemastaan puolustuksesta ja sanoi ilahtuneena:
”Lounasaika! Mennään, Akira.”
Reita avasi silmänsä ja nyökkäsi siirtäen paperipinon sivuun ja nousten seisomaan. He pukivat takit ylleen hiljaisuudessa ja astuivat sitten ulos liikkeestä Reitan laittaessa tavalliseen tapaan ”palaamme pian” –lapun ikkunaan.

Ne parikymmentä metriä, jotka Reita joutui kävelemään heidän toimistonsa ovelta ravintolan ovelle, olivat todellista tuskaa. Päänsärky iski välittömästi, kun hän joutui suoraan kosketukseen auringonsäteiden kanssa, ja hänen vartaloaan kuumotti. Hän puri hampaansa yhteen ja puristi silmänsä hetkeksi kiinni, kun hänen kaulassaan olevaa puremajälkeä alkoi äkisti polttaa. Hän älähti vaimeasti ja kohotti kätensä suojaamaan jälkeä auringonvalolta, mutta horjahti huimauksen iskiessä joutuen ottamaan tukea seinästä. Hänen työnantajansa ääni tuntui kuuluvan jostain kaukaa.
”Akira? Onko kaikki hyvin?”
Hän avasi silmänsä ja kirkkaus tuntui poraavan reikiä hänen silmiinsä. Asianajaja näytti huolestuneelta ja tuntui vasta nyt huomaavan hänen kaamean ulkonäkönsä.
”On”, Reita mumisi, muttei kovin vakuuttavaan sävyyn. Ruskeahiuksinen nuorimies tutkaili hänen kasvojaan säikähtäneen näköisenä.
”Kuinka en huomannut aiemmin? Näytät todella sairaalta… Ehkä sinun olisi paras lähteä suoraan kotiin?”
”Ei minua vaivaa mikään”, kuului samalla mumisevalla äänellä. ”Sitä paitsi minulla on töitä tekemättä.”
Toinen pudisti päätään.
”Ei, Akira. En todellakaan pakota sinua työskentelemään noin sairaana. Käydään lounaalla, ja sen jälkeen sinä lähdet kotiin ja menet suoraan vuoteeseen. Tai lääkärille. Saat viikon sairaslomaa, pärjään kyllä yksikseni sen aikaa.”
Reita näytti vaivautuneelta ja vaikealta. Ei hän tätä ollut tahtonut! Joutua nyt sairaslomalle tahtomattaan ja aivan pikkuasioista. Pirun Kai, kaikki oli hänen vikansa! … Ja, no, ehkä myös Reitan itsensä, joka oli ollut kyllin typerä ja kaipaava palatakseen orpokodille.
Tarkemmin ajateltuaan hän tuli tulokseen, että olisi joka tapauksessa palannut orpokodille joskus – jos ei silloin, niin myöhemmin, ja Kai olisi ollut siellä, oli aika mikä tahansa.
”En minä tarvitse –” hän aloitti, mutta asianajaja keskeytti hänet kepeään sävyyn:
”Älä väitä vastaan. Nyt me menemme syömään, ja sitten tilaan sinulle vaunut.”
Reita sulki suunsa vastaväitteiltä ja silmänsä auringonpaisteelta ja antoi työnantajansa johdattaa hänet sisälle kuppilaan.

--

Seuraavat kaksi päivää Reita makasi vuoteessaan ja tuijotti kattoa. Hänen verhonsa pysyivät suljettuina ja huone hämäränä yötä päivää, ettei auringonvalo pääsisi sisään tekemään hänen oloaan vielä pahemmaksi. Hän oli käynyt ulkona tasan kerran kuluneiden päivien aikana ostaakseen jotakin syötävää ja lisää savukkeita, ja aurinko oli tuntunut polttavan hänen ihoaan irti ja aiheuttavan huimausta. Joten melkein pyörryttyään kadulle hän oli tyytynyt pysyttelemään visusti sisätiloissa. Hänen päivänsä kuluivat hitaasti maaten sängyllä ja tupakoiden ketjussa samalla, kun hän piirsi silmillään Kain profiilia valkoiseen kattorappaukseen. Hänen normaalit savukkeensa olivat loppuneet torstaiaamuna, ja pengottuaan kaikki työpöydän laatikot ja keittiön kaapit lävitse hän oli onnistunut löytämään askin neilikkasavukkeita, joiden olemassaolosta hän ei ollut edes tiennyt.

Maalatessaan silmillään kuvioita kattoon torstai-iltapäivänä Reita ajatteli Kain tapaamisesta kuluneita päiviä, joita oli vain viisi, kuten hän huomasi hämmentyneenä suoritettuaan nopean laskutoimituksen. Aika oli tuntunut kuluvan niin paljon nopeammin kuin todellisuudessa edes oli, ja kyseiset viisi päivää tuntuivat Reitasta pikemminkin viideltä viikolta. Viisi päivää Kaista. Viisi helvetin päivää. Hänen neilikkasavuketta pitelevä kätensä tärisi tuskin huomattavasti, kun hän veti savua keuhkoihinsa ja napautti savukkeen päästä tuhkaa tuhkakuppiin. Puhaltaessaan savut ulos hän ajatteli Kaita. Vetäessään uudet henkoset hän ajatteli Kaita.

Tumpatessaan savukkeensa viimein tuhkakuppiin ja noustessaan vuoteesta hän ajatteli ruokaa. Sateen ääni kuului vasten peltikattoa.

Salongin ikkuna oli auki, jotta ilma vaihtuisi. Reita nojautui hetkeksi ikkunalautaan nauttimaan raittiista ilmasta ja kevätsateen tuoksusta ja silmäilemään alas kadulle, jossa vaelsi sateensuojameri. Hän sytytti uuden neilikkasavukkeen ja tuijotti hajamielisesti sadetta ja vastapäistä ikkunaa, jonka ikkunalaudalla olevat huonekasvit olivat kuolleet joitakin viikkoja aiemmin. Hän antoi savun purkautua vapaasti taivaalle huultensa lomasta ja huokaisi kevyesti. Sitten hän ojensi kätensä ulos ikkunasta niin pitkälle kuin ulottui ja yritti kerätä sadepisaroita käteensä.
Ne humahtivat hänen kätensä lävitse kuin sitä ei olisi ollut olemassakaan. Hän huokaisi uudelleen, tällä kertaa raskaammin ja veti kätensä takaisin. Savuke suupielessä roikkuen hän kääntyi ja meni keittokomeroonsa keittämään teetä.

Muutos oli ollut nopeampaa, kuin hän olisi kuvitellut. Istuessaan salongin sohvalla jalat ristittyinä alleen ja teekuppi kädessään hän tuijotti omaa kättään, joka ei enää ollut pisaroiden saavutettavissa, ja tunsi olonsa huteraksi. Hän kipristi sormensa paremmin lämpimän posliinikupin ympärille ja vetäytyi hieman pienemmäksi kasaksi sohvalle. Mitä helvettiä hän tekisi? Oli ilmiselvää ja varsin peruuttamatonta, ettei hän ollut enää kuten muut ihmiset. Hän ei pystynyt olemaan auringonpaisteessa, sade putosi hänen lävitseen, ja varmasti ajan mittaa ilmenisi muitakin eroavaisuuksia. Hän kosketti sormenpäillään kevyesti jo vaalentuvaa puremajälkeä kaulavaltimonsa kohdalla ja kohotti katseensa ulos ikkunasta. Kuinka kauan kestäisi, ennen kuin hän ei voisi viettää enää hetkeäkään auringossa, ennen kuin siitä tulisi hänelle vahingollista, jopa hengenvaarallista? Kauanko veisi muilta ihmisiltä tajuta, että hän ei ollut normaali? Kauanko hän pysyisi edes suhteellisen terveenä, ennen kuin hän sairastuisi muutoksestaan kunnolla? Sairastuisiko hän edes? Reita pudisti päätään itsekseen ja otti siemauksen jo haaleasta teestään. Hän nojasi sohvan selkänojaan ja taivutti päätään taaksepäin tuntien olonsa heikoksi. Hänen pitäisi tehdä asialle jotakin, ihan mitä tahansa, ja mahdollisimman pian.

Kun tee oli lopussa, hän nousi sohvalta ja vei kupin takaisin keittokomeroon. Eteiskäytävässä hän vilkaisi peiliä ja sai väännettyä kasvoilleen katkeran hymyn nähdessään kuopalle painuneet poskensa, väsyneet silmänsä ja sairaat kasvonsa. Hän antoi hymynsukulaisensa muuttua irvistykseksi, kiristi nenäsuojuksensa solmua ja meni kylpyhuoneeseen ja peseytyi. Pukiessaan ylleen puhtaita vaatteita hän tajusi tuhkakupissa ja sen läheisyydessä lojuvien tupakantumppien määrän ja mumisi jotakin painokelvotonta ketjupolttamisesta ja mitään tekemättömyydestä. Kuivattuaan hiuksensa ja ripustettuaan pyyhkeensä kuivumaan hän petasi vuoteensa, siivosi savukkeenjäämät pois ja työnsi Aoin ja Rukin kirjeen liivintaskuunsa jäljellä olevien neilikkasavukkeiden kanssa. Hän ojensi kätensä ja poimi hopeisen ristinsä työpöydältään, mutta pudotti sen älähtäen, kun viiltävä kipu välähti hänen kätensä lävitse kuin veitsi. Hän tuijotti sormenpäitään, jotka näyttivät siltä, kuin hän olisi polttanut ne kuumassa vedessä, ja siirsi sitten katseensa hitaasti ristiin, jonka hopea kiilsi kynttilänvalossa. Hämmästyttävän nopeasti hänen aivonsa yhdistivät kaksi tekijää yhdeksi ja hän puri huultaan lisätessään muutoslistaansa jälleen yhden kohdan. Hän muisti Uruhan käyttäneen käsineitä ojentaessaan ristin hänelle edellisenä sunnuntaina, ja nyt hän myös ymmärsi, miksi. Kain sanoja ”tarvitsemisesta” hän ei kuitenkaan käsittänyt – jos hän kerran muuttui eikä voinut käyttää korua itse, mihin hän sitten sitä tarvitsisi?

Hän kohautti olkiaan, kääri sitten ristin varovaisesti nenäliinaansa ja laittoi sen samaan taskuun kirjeen ja savukkeiden kanssa. Vetäessään ulkovaatteita päälleen hän tuijotti mietteliäästi peilikuvaansa ja ihmetteli, katoaisiko sekin ennemmin tai myöhemmin.

--

Ajuri pysäytti vaunut poppelikujan päähän. Reita hyppäsi ulos, maksoi kuskille ja seurasi, että vaunut varmasti kääntyivät ja ajoivat takaisin kaupunkiin. Sitten hän kääntyi hitaasti ympäri ja mittaili orpokotia katseellaan kiroten hiljaa mielessään sitä, että Kai oli jälleen kerran ollut oikeassa. Hän oli palannut takaisin, vaikka oli vielä sunnuntaiaamuna vannonut mielessään, ettei enää koskaan kävisi orpokodilla.
Sade oli lakannut auringon laskiessa, ja sumua leijui peltojen päällä, kun hän lähti hitaasti kävelemään kohti taloa mieli oudon tyynenä. Jos pahinta oli puolielämä lepattajana, kuten Uruha oli väittänyt, eikö silloin Kaikin ollut käyttänyt pahimman keinonsa? Jäljelle jäisivät siis vain vähemmät kamalat asiat, joista osa voisi mahdollisesti olla jopa varsin miellyttäviä.
Ja joka tapauksessa Reita tarvitsi Kaita. Toinen mies oli hänen ainoa linkkinsä tähän uuteen maailmaan, johon hän oli astumassa, ja muutoksen ollessa väistämätöntä katsoi Reita parhaaksi yrittää mukautua siihen.

Jo kaukaa hän pystyi erottamaan tumman, hoikan hahmon, joka nojasi porttiin ja erottui hyvin vaaleasta taustasta, vaikka hämärä tiheni koko ajan. Mitä lähemmäs Kaita Reita käveli, sitä tarkemmin hän erotti yksityiskohtia toisen ulkonäöstä huolimatta laskeutuvasta pimeästä. Neljäs kohta muutoslistaan. Hän työnsi kätensä takintaskuihin ja huomaamattaan hymyili hienoisesti kävellessään kohti portin edessä savuketta polttelevaa Kaita. Reitalla oli vahva aavistus siitä, että tummempi poltti aivan liian paljon.
Hiekka ei rahissut hänen askeliensa alla. Viisi kohtaa.
Tummatukkainen mies kohotti katseensa Reitan lähestyessä, nosti leukaansa ja vastasi hienovaraiseen, vaaralliseen hymyyn. Vaaleamman hymy levisi virneeksi, kun hän asteli lähemmäs, aivan kiinni Kain sulavaan vartaloon, painoi toisen kevyesti vasten porttia ja kohotti kädellään hienopiirteistä leukaa voidakseen luoda paremman katsekontaktin laskiessaan toisen kätensä Kain vyötärölle. Kai veti henkoset, puhalsi savua Reitan kasvoille ja hymyili itsetietoisesti avatessaan suunsa sanoakseen jotakin. Toinen kuitenkin koki paremmaksi sulkea todennäköisesti ärsyttävän itsevarmoja sanoja laukova suu vielä hetkeksi, joten hän painoi huulensa Kain huulille, vaativasti, kaipaavasti ja totta puhuen myös varsin omistavaan sävyyn. Tummemman hymy ei haalistunut, kun hän vastasi suudelmaan kohottaen kätensä Reitan olkapäille. Savuke kärysi edelleen Kain oikean käden kapeiden sormien välissä, ja hetken kuluttua niin käsien kuin savukkeenkin omistaja vetäytyi suudelmasta ja työnsi Reitan pehmeästi hieman kauemmas. Reitan katsoessa häntä kysyvästi Kai kohotti kulmaansa hymyillen, vei savukkeensa huulilleen ja sanoi matalaan, kehräävään sävyyn:
”Vaikka olet aina ollut niin kovin ennalta-arvattava, Reita, on pakko myöntää, etten olisi uskonut sinun tekevän aloitteen. Mitä helvettiä sinä olet muuten polttanut?”

--
here's the truth - baby, here's the truth.

Avatar
Orkrist
Pääesiintyjä
 
Viestit: 606
Liittynyt: Pe Elo 08, 2008 9:30 am

ViestiKirjoittaja Orkrist » To Elo 14, 2008 6:57 pm

Ikäraja nousee vihdoinkin siihen suureen ja mahtavaan K-18:sta. :'D Olen saanut varmaan viisitoista kertaa enemmän harmaita hiuksia kuin tähän asti oli koko tuon perhanan kohtauksen takia, itku. Mutta koska Elindar on pakottanut ja uhkaillut ja käskenyt ja pyytänyt, niin kirjoitin sittenkin tuon, enkä ruoskinut Reitaa sen sijaan K18-merkinnän täyttämiseksi. >DD Ja tämä on _pitkä_, kahdeksan sivua wordissa. Koittakaa jaksaa.

8. osa

Reita ei osannut hetkeen sanoa mitään, joten hän ainoastaan katsoi Kaita nenäsuojuksen peittäessä erinomaisesti vähintäänkin puolet kaikista hänen ilmeistään. Tummatukkainen silmäili häntä huvittuneena takaisin sammuttaessaan savukkeensa muurinpieleen. Hetken hiljaisuuden jälkeen Kai sanoi:
”Aiotko vastata vai et?”
Reita säpsähti. ”Mitä?”
Kai hymyili vinosti, kumartui lähemmäs ja nuuhkaisi hänen ihoaan ja hengitystään. Reita saattoi tuntea Kain ihon viileyden vasten omansa lämpöä. Kapeat huulet kääntyivät uuteen virnistykseen.
”Mitä helvettiä olet poltellut? Tuo ei haise tavalliselta tupakalta. Jotain laitonta?”
Reita pudisti kevyesti päätään ja naurahti.
”Ikävä tuottaa pettymys, mutta neilikkasavukkeet ovat täysin laillisia.”
Toinen kohotti kulmiaan kysyvästi virnistäessään ja vetäytyi takaisin lähtöasemaansa.
”Neilikkasavukkeita?”
Vaaleahiuksinen hymähti ja kaivoi askin taskustaan.
”Tavalliset savukkeet loppuivat, ja laatikosta löytyi näitä. Minulla ei ole aavistustakaan, mistä ne ovat ilmestyneet, mutta nekin kelpaavat tavallisten puutteessa.”
Kai silmäili kiinnostuneena askia, haistoi savukkeita ja naurahti käheästi suoristautuessaan.
”Kohta varmaan sanot, että ne ovat terveellisiä jopa ketjupolttajille? Kummallisilta ne haisevat yhtä kaikki.”

Reita virnisti. Kai tuntui oudon rennolta ja epämuodolliselta, toisin kuin edellisellä kerralla. Saattoiko se johtua siitä, että nyt he näkivät toisensa niin lyhyen ajan jälkeen, kun viimeksi aikaa oli ehtinyt kulua kuusi vuotta?
”Eivät ne ole terveellisiä. Ne vain maistuvat erilaiselta.”
Vaaleampi työnsi askinsa takaisin liivintaskuun ja tunsi nenäliinakankaan sormissaan. Hän puraisi kevyesti huultaan ja kohotti katseensa Kaihin, joka seisoi hänen edessään ja katseli häntä nyt ilmeettömänä. Hän vastasi katseeseen ja kysyi pienen hiljaisuuden jälkeen:
”Mitä sinä teet minulle?”
Kain huulille kohosi hymynhäive ja hän kumartui jälleen lähemmäs mutistakseen Reitan korvaan:
”Kultaseni, sinä teet sen itse. Minä potkaisin kiveä matkan varrella vauhdittaakseni sitä.”
”Miksi?”
Kai vetäytyi taaksepäin ja katsoi häntä tutkivasti. Hymynhäive oli kadonnut ja kalpeat kasvot olivat jälleen vailla mitään tunnistamatonta ilmettä. Sitten hän sanoi hiljaa ja sävyttömästi:
”Minulla on syyni, Reita. Saat ehkä tietää niistä enemmän myöhemmin, tai sitten et.”
Reita avasi närkästyneensä suunsa, mutta sulki sen sitten, koska ei osannut sanoa mitään viisaan kuuloista. Kai pudisti kevyesti päätään.
”Usko pois, sinä et tee suurimmalla osalla niistä tiedoista yhtikäs mitään. Unohda se toistaiseksi.”
Vaaleahiuksinen mies puri vielä hetken huultaan päättämättömän näköisenä, kunnes huokaisi kevyesti ja nyökkäsi myöntymisen merkiksi. Kain huulille nousi uudelleen väreilevä hymynsukulainen.
”Hyvä poika”, hän kuiskasi käheästi saaden Reitan värähtämään ja tuoden tämän mieleen kasan muistoja heidän orpokotiajoiltaan, ja lisäksi jotakin aivan uutta. Äkkiä Reita näki mielessään hiekkapihalla ympyrässä tanssivan Kain, paatsaman alla hiekkaan piirtävän Kain, ikkunalaudalla kyyhöttävän pienen pojan ja verenmakuisen unisuudelman. Hän värähti uudelleen.
Jos tuo ääni oli tupakoinnin tulosta, Kai todellakin poltti aivan liian paljon.

Savuäänen omistaja itse nojasi jälleen porttiin silmät suljettuina ja kasvoilla mitäänsanomaton ja tutkimaton ilme. Reita antoi silmiensä kiertää pitkin Kain olkapäille valuvia hiuksia, suljettuja silmäluomia, tummia ripsiä vasten kalpeaa ihoa ja otsalle kohotettua hansikoitua kättä. Äkkiä Kai avasi silmänsä ja iskosti tumman katseensa suoraan Reitaan.
”Tule lähemmäs.”
Toinen totteli hieman epäröiden ja astui askeleen eteenpäin. Kai pudisti päätään.
”Vielä lähemmäs, Reita.”
Vaalea rypisti kulmiaan, mutta otti sitten toisen askeleen niin, että heidän vartalonsa painuivat toisiaan vasten. Hän loi kummeksuvan katseen tummempaan, mutta hätkähti, kun Kai kiersi yllättäen kätensä hänen vyötärönsä ympärille, käpertyi pienemmäksi vasten häntä ja painoi päänsä vasten hänen rintaansa. Kai oli pituudestaan huolimatta niin siro, hentorakenteisen oloinen ja kylmä, että Reita tunsi välittömästi halua lämmittää toisen iho omansa tasolle. Hän kiersi omat kätensä toisen kapean ruumiin ympärille ja painoi kasvonsa Kain tuoksuviin hiuksiin ihmetellen edelleen halattavansa äkillistä hellyydenpuuskaa ja sävähtäen, kun ei tuntenutkaan toisia sydämenlyöntejä vastaamassa omiinsa. Kai huokaisi kevyesti ja tiukensi hieman otettaan painaessaan tumman päänsä paremmin vasten Reitan rintaa.
”Kai?” Reita mutisi pehmeästi, mutta kapea sormi ilmestyi hänen huulilleen hiljentämään hänet.
”Ole kiltti ja vain anna minun olla tässä hetki, Rei”, Kai mumisi vasten hänen takkiaan ja puristi silmiään tiukemmin kiinni. Yllättävän lempinimen käyttö sai Reitan kasvoilla aikaan pienen hymynhäiveen, ja hän veti Kain paremmin vasten itseään ja silitti kevyesti toisen tumman samettitakin selkämystä.

Kului hetki, jonka aikana Kai kuunteli silmät kiinni puristettuina Reitan sydämenlyöntejä ja takertui vaaleamman lämpöön koko kylmällä ruumiillaan, ja Reita puolestaan piteli epätoivoisesti kiinni harvinaisesta läheisyydestä ja hellyydenosoituksesta. Vaaleatukkainen ei nähnyt Kain kasvojen ilmettä hengittäessään sisäänsä tämän hiusten tuoksua, mutta mikäli hän olisi ollut kykeneväinen siihen, hän olisi hätkähtänyt sitä ristiriitaista, ehkä kaipaavaa tunnetilaa, joka koristi tummemman kalpeita piirteitä. Hän ei myöskään kuullut, kun Kai mumisi lähes äänettömästi vasten hänen takkiaan sanat osoitettuina itselleen:
”Kolme päivää. Ei enempää. Sitten se lakkaa lyömästä.”

Sitten Kai veti syvään henkeä syvälle piintyneen tapansa mukaan, suoristautui ja työnsi hellästi Reitan askeleen verran kauemmas saadakseen itselleen tilaa. Reita katseli hämmentyneenä ja avuttomana, kuinka Kai asetteli kasvoilleen tyynen ja hienoisesti ivaavan perusilmeensä ja silotti näkymättömiä ryppyjä vaatteistaan. Kun vaalean tuijotus ei herennyt, Kai loi ilmeettömän ja hienoisen kysyvän katseen Reitaan ja käyttäytyi jälleen kuin halausta, lämpöön ja sydämenlyönteihin takertumista ei olisi ikinä tapahtunutkaan. Vaaleampi yritti kuumeisesti keksiä jotakin viisasta tai muuten vain älyllistä sanottavaa, mutta päätti pysyä vaiti, kun hänen päähänsä ei tullut mitään kriteerit täyttävää. Kai pudisti hieman päätään ei kenellekään, kaivoi savukerasiansa taskustaan ja työnsi uuden savukkeen huuliensa väliin. Reita ojensi sytyttimensä ennen kuin Kai ehti etsiä omansa. Tummempi loi häneen kummallisen katseen, mutta antoi hänen sytyttää savukkeensa. Reita sytytti neilikkasavukkeen, ja he tupakoivat hetken hiljaisuudessa. Kai nojaili portinpieleen tuijotellen taivaalle ja puhallellen savurenkaita ajatuksissaan.

”Sinä poltat paljon.”
Reitan äänensävy oli neutraali, syyttämätön ja mitään paljastamaton. Kai laski katseensa iltataivaalta häneen ja virnisti toispuoleisesti.
”Minun ei tarvitse enää välittää siitä, paljonko poltan.”
Hän hymähti vetäessään uudet henkoset ja silmäili savukettaan, jonka pää hehkui pimeässä kuin hiilet kaakeliuunissa.
”Yksi erinomainen piirre tässä kaikessa, pakko myöntää.”
Reita hymähti ja puhalsi neilikanhajuista savua Kain kasvoille saaden tummemman virnistämään uudelleen. Äkkiä Kai nappasi neilikkasavukkeen Reitan sormien välistä, vei sen huulilleen ja veti savua keuhkoihinsa. Hän ojensi savukkeen takaisin ja pidätteli savua sisällään hetken, kunnes antoi sen purkautua ulos taivaalle. Reita ei ehtinyt reagoida tai edes avata suutaan, ennen kuin savuke oli jälleen hänen sormissaan ja Kai virnisti:
”Ei paha, mutta en kyllä itse polttaisi. Joskus en ymmärrä sinua, Reita.”
Reita virnisti takaisin.
”Minä en ymmärrä sinua koskaan, Kai.”
Tummempi naurahti käheästi ja pudisti jälleen päätään.
”Minua ei ole tarkoituskaan ymmärtää.”

Reita naurahti ja hymyili vinosti. Kain kasvoilla leikki kevyt hymynpoikanen, tummissa silmissä oli outo ja hieman ivaava katse ja savuketta pitelevä käsi ei tärissyt, kuten Reitan oma. Vaaleahiuksinen puri huultaan, kun Kai katsoi häntä kulmiensa alta ja nuolaisi alahuultaan kostuttaakseen sitä. Kiusasiko tummempi tahallaan? Reita ei ollut itsekään tajunnut, kuinka helvetin paljon hän halusi Kaita, ennen kuin nyt, kun mies todella seisoi hänen edessään hienovaraisesti vihjaavassa ja samaan aikaan asiallisessa asennossaan. Hän pudotti savukkeensa maahan ja astui sen sammuksiin ottaen sitten askeleen lähemmäs Kaita. Tämä katseli häntä tietäväinen ja samaan aikaan niin näennäisen viaton ilme kasvoillaan, että Reitan oli pakko purra huultaan hieman lujemmin ojentaessaan kätensä ja koskettaessaan Kain poskea. Hän antoi sormenpäidensä sivellä Kain piirteitä, kaunismuotoista profiilia, poskipäitä, kasvojen juonteita ja jääkylmää ihoa. Kai sulki silmänsä hänen kosketuksensa alla, taivutti päätään hieman taaksepäin antaen Reitan sormille enemmän liikkumatilaa ja ynähti hyväksyvästi, kun toinen piirsi lämpimillä sormillaan kuvioita hänen iholleen.

Reita värisi antaessaan sormiensa kulkea pitkin Kain ihoa. Hän otti hellästi Kain leuan etusormensa ja peukalonsa väliin, veti tätä lähemmäs itseään ja painoi hänen huulilleen edelleen hieman epäröivän, tunnustelevan suudelman. Kai äännähti ja vastasi suudelmaan, ei aivan niin epäröivänä mutta täsmälleen yhtä tunnustelevana kuin Reita. Vaaleampi laski toisen kätensä Kain lantiolle ja syvensi suudelmaa hieman. Kai kiersi kätensä hänen kaulaansa ja puristi silmänsä tiukemmin kiinni nojautuessaan vasten Reitan ruumista. Reitan kieli kosketti kokeilevasti toisen hampaita, ja Kai raotti huuliaan ja päästi hänen kielensä tutkimaan savukkeenmakuista suutaan. Hänen kätensä valui Kain leualta alas pitkin hänen rintaansa, kiersi vartalon ympäri ja laskeutui alaselälle piirtelemään kuvioita samettiin.
Kun hapenpuute pakotti heidät rikkomaan huulikontaktin, Kain toinen käsi laskeutui Reitan niskasta hänen kädelleen, joka lepäsi Kain lantiolla, ja puristi sitä kevyesti.
”Ei täällä”, tummempi mutisi vaaleamman korvaan. ”Seuraa minua.”
Kai livahti Reitan otteesta ja hänen ja portin välistä, tarttui toisen miehen käteen ja lähti vetämään häntä perässään kohti metsää, joka alkoi orpokodin muurin taitteesta. Tällä kertaa Reita tiesi, minne he olivat menossa, näki eteensä ja pystyi liikkumaan yhtä nopeasti kuin Kai. Hän ei kompuroinut juuriin tai kantoihin, pehmeä sammal hiljensi kaikki vähäisetkin äänet, ja metsä oli vaiti, kun he puikkelehtivat puiden välistä kohti Kain talon ovea. Illan ensimmäiset tähdet jäivät oksien peittoon.

Kai työnsi avaimen lukkoon, käänsi siitä ja tyrkkäsi oven auki. Hän veti Reitan perässään käytävään ja tyrkkäsi oven kiinni viitsimättä tarkastaa, menikö se lukkoon. Hän tiesi paremmin kuin hyvin, ettei ovea kuka tahansa löytäisi, ja vaikka se olisikin jäänyt lukitsematta, ei sieltä voinut tulla ketään, josta Kai ei pystyisi tekemään selvää. Hän päästi irti Reitan kädestä ja napsautti sormiaan saaden soihdut seinillä syttymään ja vaaleahiuksisen miehen kulmat kohoamaan. Reita oli avaamassa suutaan ”miten sinä tuon teit?” –kysymykseen, mutta jätti sen esittämättä, kun Kai lähti tyynesti kävelemään alaspäin käytävää. Reita kiirehti takaisin tummemman vierelle ja sovitti askeleensa hänen askeliinsa ja rytminsä hänen rytmiinsä. Kain kädet oli työnnetty takin taskuihin ja hänen kasvoillaan oli jälleen tyyni ja rauhallinen ilme.
Reita sävähti, kun he ohittivat mutkan, johon heidän matkansa oli edellisellä kerralla tyssännyt. Kain ilme ei värähtänytkään, ja Reitan yllätykseksi heti seuraavan mutkan takana oli puinen ovi, jossa oli uusi lukko. Olivatko he todella olleet näin lähellä Kain asuntoa, kun hän oli päättänyt kääntää Reitan elämän suunnan? Reita loi katseen Kaihin, joka kaiveli taskujaan tyynesti ja veti sitten esiin hieman ulko-oven avainta pienemmän rauta-avaimen, jonka hän työnsi lukkoon ja käänsi. Kai painoi kahvasta ja kääntyi sitten Reitan puoleen vino hymy kasvoillaan.

”Tervetuloa kotiini, Reita.”
Kai veti oven auki viitaten kädellään, ja Reita käveli sisään.

--

Reitan ensimmäinen ilme hänen astuessaan Kain eteiseen oli pelkkä hänen suunsa muodostama hämmästynyt o-kirjain. He olivat tulleet sisään yhdestä pitkän seinän viidestä ovesta, jotka kaikki mitä ilmeisimmin johtivat pois asunnosta. Tapetissa oli kultaisia kiemurakuvioita ja kivilattialla oli tummanpunainen matto, mutta muuten huone oli yllättävän riisuttu kaikesta pröystäilystä, vaikka Reita oli jostain syystä – mahdollisesti Kain herraskaisista käytöstavoista – kuvitellut asunnon olevan kultaa ja samettia kiireestä kantapäähän. Kai sulki oven, lukitsi sen, napitti samettitakkinsa auki ja ripusti vaatekappaleen huolettomasti naulakkoon muiden joukkoon, kun Reita vielä seisoi suu puoliksi auki mittaillen katseellaan huonetta. Kai naurahti hiljaa riisuessaan kenkänsä ja hansikkaansa ja laittaessaan ne oikeille paikoilleen.
”Ajattelitko seistä koko päivän siinä?”
Reita säpsähti ja kääntyi katsomaan Kaita, joka risti kätensä rinnalleen ja hymyili hänelle huvittuneena. Hän joutui puremaan huultaan voimakkaasti nähdessään tavan, jolla Kai seisoi laskien painonsa toiselle jalalleen niin, että kapea vyötärö ja lantio piirtyivät selvästi vasten vaaleaa taustaa. Sitten hän repi katseensa toisen lanteilta ja tajusi noudattaa Kain esimerkkiä ja riisua ulkovaatteensa niille tarkoitetuille paikoille. Tummempi virnisti toispuoleisesti ja avasi sitten huoneen päädyssä olevan oven viittoen Reitan perässään. Tämä seurasi häntä hiuksiaan haroen ja silmät varsin usein kiinnitettyinä edellä kulkeviin kapeisiin sääriin ja siroon vartaloon.
Oven takana oli lyhyt puulattiainen käytävä, jonka tapetti oli samaa kiemurakuviota kuin eteisessä ja jonka yläpuolella kulkivat portaat. Reita seurasi vaiti Kaita, joka vei hänet pieneen aulaan, josta nousivat portaat ylempään kerrokseen. Lattia oli viileä Reitan sukkien lävitse, mutta aulan matto oli paksu ja lämmin. Kai osoitti hänelle kirjaston, keittiön ja palvelijoiden huoneet – Kain puheista päätellen talossa oli Uruhan lisäksi joku toinenkin – ja johdatti hänet sitten portaisiin. He kiipesivät natisemattomia askelmia ylös Kain puhuessa:
”Täällä ei ole kovinkaan hankalaa suunnistaa, koska huoneita ei ole paljoa ja koko paikka on varsin yksinkertainen, kunhan ensin saa kokonaiskuvan. Mihinkään ei oikeastaan voi eksyä, ellei lähde harhailemaan eteisen ovien läpi – mitä en kuitenkaan suosittele tekemään, varsinkaan ilman minua tai Kouyouta.”

Reita kuunteli Kain sanoja edelleen puhumattomana ja katseli sen sijaan kiinnostuneena ympärilleen, kun he tulivat yläkertaan. Kai vei heidät uuden käytävän ja uuden pienen hallin kautta salonkiin, punatapettiseen huoneeseen, jonka nurkassa seisoi kaakeliuuni, ja joka oli kansoitettu toinen toistaan epämukavamman näköisillä sohvilla ja nojatuoleilla. Reita jäi seisomaan ovensuuhun ja katselemaan ikkunatonta huonetta, jonka yhdellä seinällä oli ikkunalautojen kaltaisia syvennyksiä, kun Kai kävi tutkimassa kaakeliuunin tilanteen ja lisäsi tuleen muutaman halon istuutuen sen jälkeen punaiselle divaanille. Reita loi vielä yhden silmäyksen koko huoneeseen ja käveli sitten ovelta samettipäällysteiseen nojatuoliin. Istuutuessaan hän huomasi, ettei tuoli ollut laisinkaan niin epämukava kuin miltä oli näyttänyt tai antanut ymmärtää. Hän vajosi nojatuolin syvyyksiin, risti jalkansa alleen ja katseli Kaita, joka nosti oikean jalkansa vasemman päälle sirolla ja hienovaraisella liikkeellä nojautuessaan divaanin selkänojaa vasten. Kuka oli opettanut Kaille tuon tavan tuoda vartaloaan esille noin tyylikkäästi, hienostuneesti ja juuri oikeassa määrin?

”Mitä nyt tapahtuu?” Reita kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen ja Kai kohotti katseensa lattiamatosta, jota oli silmäillyt.
”Mitä tarkoitat?”
”Muutosta.”
Kai kohotti kulmiaan ja kohensi asentoaan Reitan seuratessa jokaista hallittua liikettä ja vartalon kaartumista.
”Siis luultavasti omaa fyysistä muutostasi, eikö totta?”
Reita nyökkäsi myöntävästi. Kai mutristi huuliaan mietteliäänä ja käänsi katseensa kaakeliuuniin.
”Olet käynyt lävitse vasta puolet kaikista vaiheista. Jäljellä ovat vain ne kivuliaimmat ja raskaimmat.”
Vaaleampi rypisti kulmiaan ja laski jalkansa takaisin puulattialle.
”Mitä se tarkoittaa?”
Kai heitti häneen tutkivan silmäyksen ja nosti jalkansa divaanille nojautuen kokonaan vasten selkänojaa ja sulkien silmänsä.
”Näet muutaman päivän kuluessa. Myöhemmin sinulla ei tule olemaan juurikaan muistikuvia niistä päivistä.”
Reita nyökkäsi uudelleen, vajosi syvemmälle tuoliinsa ja näperteli käsinojia ajatuksissaan antaessaan katseensa liukua pitkin sohvalla makaavan miehen profiilia ja vartalon kaaria. Kain kalpeat piirteet olivat kuin maalaus vasten divaanin tummanpunaista samettipäällystettä.

”Kai?”
Puhuteltu mies avasi silmänsä ja käänsi jälleen katseensa Reitaan. Kulmakarva kohosi kysyvästi, mutta sanaakaan ei lausuttu. Reita puraisi huultaan.
”Miksi?”
Ärtynyt huokaus ja päänpudistus.
”Ei taas tätä. Sanoinhan, etten voi kertoa vielä.”
Kai sulki silmänsä uudelleen ja valui muutaman sentin alemmas divaanilla vetäen jalkansa koukkuun vasten rintaansa. Reita nousi nojatuolista, käveli ääneti hänen luokseen ja istuutui divaanin reunalle hänen viereensä.
”Haluan tietää.”
Tummat silmät aukenivat jälleen ja katsoivat Reitaa terävästi. Kai näytti kyllästyneeltä ja hieman ärsyyntyneeltäkin.
”Ei. E ja i ovat yhtä kuin ei. Mitä osaa siitä et ymmärrä?”
Kain ääni oli ivaava ja pilkallinen virne nousi hänen kasvoilleen. Reitan kasvot olivat uhmakkaat ja hän pudisti päätään ärtyneenä.
”En ymmärrä sinua.”
Tuhahdus ja pään kallistaminen takaisin divaanille.
”No se kuultiin jo. Mitä muuta?”

Reita puri hampaansa yhteen ja kohotti leukaansa Kaille, jonka kasvoilla häilyi edelleen se ärsyttävä virne. Sitten Reita siirtyi äkisti polvilleen divaanille, painoi molemmat kätensä selkänojalle Kain hartioiden molemmin puolin ja nojautui lähemmäs niin, että toinen mies jäi loukkuun. Hän kumartui vielä lähemmäs ja sihisi Kain korvaan:
”En ymmärrä, mutta tahdon tietää, miksi olet tuollainen. Miksi muutat mieltäsi joka viides minuutti, miksi olet niin salaperäinen, miksi käytöksesi minua kohtaan vaihtuu joka hetki. Minä haluan ottaa sinusta selvän, Kai.”
Kain huulille kohosi kummallinen hymy, hän painoi kylmän poskensa vasten Reitan lämmintä poskea kohottaessaan toisen kätensä sivelemään tämän rintakehää ja mutisi käheästi vastaukseksi:
”Hyvä on, Reita. Mistä haluat aloittaa?”
Reita ynähti hänen kosketuksestaan ja nielaisi hiljaa, mutta mumisi sitten takaisin nuolaistessaan kevyesti ihoa Kain korvan alapuolella:
”Sinusta.”

Kain kylmät kädet sujahtivat hänen paitansa alle ja tummempi mies liu’utti jalkansa suoriksi Reitan jalkojen välistä saaden hänet värisemään, kun kiusoittelevat polvet ja varpaat hankasivat tahallisesti vasten hänen rintakehäänsä ja haarojaan. Sormet kulkivat pitkin hänen kuumuutta hohkaavaa ihoaan juuri ja juuri koskettaen, piirtäen suurenevia ympyröitä, kuin veteen muodostuvia renkaita, mutta pysytellen tarkoituksella hänen keskivartalonsa tienoilla. Äännähtäen kosketuksesta Reita tarttui Kain kapeisiin ranteisiin, veti hänen kätensä pois iholtaan ja painoi ne vasten divaania hänen päänsä molemmille puolille. Reitan huulet etsivät Kain omat ja painuivat niitä vasten vaativasti, haluavasti. Silmät sulkeutuivat, ja tummemman pää kallistui hieman sallien paremman kontaktin. Kain huulet erkanivat toisistaan heti, kun Reitan kieli kosketti niitä päästäen heidän kielensä kohtaamaan ja tunnustelemaan toisiaan. Kai taivutti selkäänsä tuoden ylävartalonsa vasten Reitan omaa, ja hän vastasi siihen painamalla ruumiillaan toisen takaisin vasten divaania. Reita voitti helposti kielten taistelun, vaikka hänestä tuntui, ettei Kai ollut edes yrittänyt tosissaan, ja hän rikkoi suudelman, jotta pystyi vetämään happea keuhkoihinsa.
Kain suu siirtyi hänen huuliltaan hänen kaulalleen. Toisen silmät loistivat tummina, mutta niiden ivaava viileys ei väistynyt edes himon tieltä. Härnäävä kieli piirsi kuvioita Reitan vaaleaa kaulaa pitkin ja huulet tuntuivat polttavilta.
”Haluat alistaa?” Kai kysyi käheästi ja naurahti. ”Pyydänkö palvelijaani tuomaan sinulle käsiraudat?”
Reita vaimensi hänet suutelemalla häntä uudelleen, hieman voimakkaammin ja intohimoisemmin kuin hetkeä aiemmin ja puristi tiukemmin ranteita nyrkeissään. Kai näykkäisi hänen alahuultaan voimakkaasti, ja raudanmaku levisi heidän suudelmaansa vain kiihottaakseen heitä molempia entisestään. Siirtyessään istumaan Kain lantion päälle Reita painautui tiukemmin vasten toista ja liikautti lantiotaan aavistuksen ylöspäin niin, että heidän puolikovat miehuutensa hankautuivat yhteen, ja Kai voihkaisi tahtomattaan hänen suuhunsa.

Reita imaisi Kain alahuulen omiensa väliin kiusoittelevasti, kunnes vetäytyi hivenen ja alkoi suudella tietään alas toisen miehen kaulalle ja solisluille. Hän päästi irti Kain ranteista, juoksutti sormenpäitään ranteita ja käsivarsia pitkin rintakehälle ja alkoi hitaasti, varovaisesti avata toisen paidan nappeja yksi kerrallaan suudellen samalla ihoa, joka paljastui tumman kankaan alta. Kai ynähti ja hänen selkänsä kaartui lähemmäs Reitan suuta samalla, kun pari käsiä livahti avaamaan Reitan liiviä ja paitaa. Vaaleamman paita työnnettiin olkapäille lähes samaan aikaan, kun vaatteen omistaja painoi viimeisen, kiduttavan viipyilevän suudelman Kain mustien housujen matalan vyötärön yläpuolelle.
Reitan kohottautuessa vetämään ihoja erottavat vaatekappaleet pois yltään ja Kain ujuttaessa kätensä pois paidanhihoista voidakseen heittää paitansa sivuun heidän nivusensa painuivat vastakkain aiheuttaen kaksi tukahtunutta äännähdystä ja värähdystä. Sitten vaalea mies veti tummemman istumaan, kiersi kätensä tämän ylävartalon ympäri ja kumartui suutelemaan kaulan ja olkapään yhtymäkohtaa. Kain käsivarret kiertyivät Reitan ympäri ja viileät sormet alkoivat sivellä kuumaa ihoa laskien selkärangan nikamia ja tutkien jokaista neliösenttimetriä. Toisen käden sormet punoutuivat tiukasti Reitan vaaleiden hiusten lomaan ja Kain pää kallistui sivulle antaen Reitan huulille vapaamman pääsyn hänen kaulalleen. Kai veti toista jalkaansa hieman koukkuun niin, että hänen lantionsa hankasi Reitan housujen kiristävää etumusta vasten saaden aikaan voihkaisun.

Reita puri kevyesti Kain hartian ihoa ja inahti, kun hänen selkäänsä piirrellyt käsi kiersi kyljen kautta heidän ruumiidensa väliin ja alkoi sormeilla hänen housujensa nappeja. Reita vei omat kätensä napittamaan auki Kain housuja jatkaen edelleen huultensa kuljettamista pitkin kalpeaa hipiää. Hän äännähti nautinnosta, kun kylmät sormet kietoutuivat äkisti hänen erektionsa ympärille, ja peukalo silitti varovaisesti sen vartta. Kai liikutti kättään kokeilevasti muutaman kerran saaden Reitan henkäisemään jotakin hänen nimensä suuntaan olevaa ja laskemaan kuumottavan otsansa nojaamaan viileään hartiaan. Sitten Kain sormet vetäytyivät hänen miehuudeltaan, auki napittaminen viimeisteltiin ja kädet työnsivät Reitan housujen vyötäröä pehmeästi alaspäin. Reita avasi kiihkosta vapisevin sormin viimeisen napin Kain housuista ja nousi sitten hetkeksi seisomaan hankkiutuakseen eroon housuistaan ja alusvaatteistaan. Kain katse nuoli tarkasti hänen vartaloaan, kun hän laskeutui takaisin polvilleen Kain reisien sivuille ja alkoi hivuttaa tämän housujen matalaa vyötäröä alaspäin. Kai nojasi taaksepäin divaanin selkänojaan, sulki silmänsä ja ynähti matalasti, kun kangas liukui hänen miltei tuskallisen kovan erektionsa yli. Hän kohotti lantiotaan sen verran, että Reita pystyi vetämään hänen housunsa kokonaan pois. Heitettyään vaatekappaleen sivuun Reita käytti hetken vain ihaillakseen Kain kauneutta. Jokainen lihas tuntui liittyvän toisiin ennen näkemättömän sulavalla tavalla, vartalo kaartui hienopiirteisesti, ja hipiä oli kalpea ja nihkeä Kain kylmästä hiestä ja Reitan ihon lämmöstä.

Sitten Reita kumartui eteenpäin ja suuteli rajusti Kaita juoksuttaessaan kättään hänen rintakehäänsä pitkin alavatsalle ja sieltä hänen kovuudelleen. Kai äännähti Reitan huulille, kun hänen peukalonsa kulki erektion pään yli ja alkoi sitten liikkua kevyesti edestakaisin. Reita antoi kielensä liukua Kain terävien kulmahampaiden ja kostean alahuulen yli ja rikkoi sitten suudelman. Kai avasi silmänsä ja katseli intohimon tummentamin silmin, kuinka Reita upotti kaksi sormea suuhunsa ja kostutti niitä pitäen katseensa koko ajan Kain silmissä. Tummemman punertuneille huulille kohosi vino hymy, ja sitten Reita siirtyi hänen jalkojensa väliin levittäen niitä hieman. Kai taivutti selkäänsä kaarelle ja päänsä divaanin selkänojaan, kun sormi painettiin hitaasti hänen sisäänsä. Reita katseli, kuinka silmät sulkeutuivat ja huulten välistä purkautui huokaus, kun hän työnsi varovaisesti toisenkin sormen sisälle. Kai ynähti ja jännittyi hetkeksi rentoutuen sitten pikkuhiljaa uudelleen. Kädet kohosivat Reitan hiuksiin ja punoutuivat sinne.
Sivellen edelleen toisella kädellään Kain miehuutta Reita valmisteli häntä huolellisesti, kun Kai itse värisi kosketuksen alla ja nautti täydellisesti huomiosta, jota Reita jakoi hänelle. Sitten Reitan sormet katosivat ja Kain huulilta pääsi protestoiva äännähdys äkilliselle tyhjyyden tunteelle. Mutta sitten kädet kiertyivät hänen takapuolelleen kohottaen sitä hieman, ja Reita työntyi hitaasti hänen sisäänsä. Kain kurkusta nousi kivun ja nautinnon sekainen vaikerrus, ja huomaamattaan hän tukisti kevyesti Reitan hiuksia nyrkeissään, kun vaaleampi mies painautui kokonaan häneen ja jäi sitten paikoilleen raskaasti hengittäen, odottaen, että Kain lihakset tottuisivat tilanteeseen. Kai oli niin jumalaisen tiukka, että pelkkä puristus Reitan erektion ympärillä tuntui miltei sietämättömältä, ja hän arveli, ettei kestäisi kovin kauaa.
Reitan kädet laskeutuivat Kain lantiolle ja silittivät ihoa, piirsivät sille kuvioita.

Hetken kuluttua Kai nyökkäsi silmät edelleen kiinni ja kiersi jalkansa Reitan lantion ympärille merkiksi siitä, että hän oli valmis, painautui lähemmäs, takertui lämpöön, jota vaaleamman iho hohkasi. Reita alkoi liikkua, vetäytyi ulos ja painui jälleen sisälle, liikkeet muuttuivat varmemmiksi joka työnnöllä saaden nopeasti kiinni tasaisesta, rauhallisesta rytmistä, ja Kai myötäili hänen työntöjään taivuttaessaan päätään taaksepäin, puristaessaan reisillään tiukemmin hänen lantiotaan ja tiukentaessaan otettaan hänen hiuksistaan. Reitan hengitys kiihtyi, kun hän kumartui suutelemaan Kain huulia ja voihkaisi niille, kun Kai jännitti lihaksiaan hänen ympärillään. Kai vastasi suudelmaan ja hautasi sitten kasvonsa Reitan kaulakuoppaan.
”Kovempaa”, hän inahti vasten toisen nihkeää ihoa.
Reitan oli äärimmäisen vaikea pidätellä itseään kuullessaan Kain pyynnön. Hän nosti Kaita lantiosta hieman ylemmäs ja muutti asentoaan hivenen työntyen sitten tämän sisään rajummin ja terävämmin kuin aiemmin. Kai vetäisi terävästi henkeä ja voihkaisi, kun Reita osui siihen pieneen hermokimppuun, joka näytti hänelle auringon ja yötaivaan tähdet samaan aikaan. Vaaleampi siirtyi vielä hieman niin, että hän osui Kain pisteeseen jokaisella vaativalla työnnöllä. Reita lisäsi tahtia, liikkeet kadottivat rytminsä ja voihkaisut voimistuivat, kun hän veti heitä jokaisella liikkeellään lähemmäs rajaa. Kai vaikeroi hänen sylissään, ja jo pelkästään sen kuuleminen sekoitti Reitan päätä entisestään. Hän painoi otsansa vasten Kain hartiaa ja Kain lantion käsillään vasten divaania. Vaadittiin enää muutama raju työntö, ja sitten kaikki oli Reitalle liikaa, ja hän huusi ääneen tullessaan Kain sisään haudaten itsensä niin syvälle Kaihin kuin mahdollista. Tummempi mies voihkaisi ja ylitti rajan vain hetkeä Reitan jälkeen valahtaen rennoksi samettipäällysteiselle divaanille ja päästäen irti Reitan hiuksista.

Reita vetäytyi hänestä ja laskeutui makuulle hänen viereensä käpertyen niin lähelle toisen veretöntä ruumista kuin mahdollista. Kai makasi liikkumatta, silmät kiinni, ja silloin Reita todella huomasi, ettei hän hengittänyt. Se näytti lähempää katsottuna pelottavalta. Tarkemmin sanottuna helvetin pelottavalta. Reita hapuili Kain käden omaansa ja puristi sitä kevyesti. Kai avasi silmänsä, tuijotti kattoon hetken nousten sitten istumaan ja pudisti Reitan käden kädeltään. Reita rypisti kulmiaan ja veti itsensä istuma-asentoon halaten polviaan. Kai nousi seisomaan ja alkoi pukeutua kasvot ilmeettöminä luomatta katsettakaan divaanilla istuvaan mieheen. Hän pyyhki itsensä nenäliinaan ja sujautti housut jalkaansa. Napittaessaan paitaansa Kai viimein kääntyi Reitan puoleen ja sanoi tyynesti:
”Olisi parasta, jos pukeutuisit. Kouyou on tulossa hetken kuluttua tänne, enkä usko, että haluaisit olla tuossa kunnossa hänen saapuessaan.”
Reita räpäytti silmiään. Kai oli vetäytynyt muutamassa minuutissa takaisin kuoreensa ja nähtävästi päättänyt tällä kertaa pysytellä siellä. Hitaasti hän nousi ylös ja keräsi vaatteensa lattialta. Siistiessään itseään omalla nenäliinallaan ja vetäessään sitten housut ja paidan ylleen hän puri huultaan estääkseen kyyneleitä nousemasta silmiinsä. Kun hän laittoi liivinnappinsa kiinni, häntä itketti vielä hieman enemmän. Oliko tämä Kain virallinen tapa kohdella häntä? Antaa rakastella itseään ja sen jälkeen käyttäytyä, kuin mitään ei olisi tapahtunut? Uruhan sanat kyvyttömyydestä rakastaa palasivat Reitan mieleen, ja hän pyyhkäisi vihaisesti silmäkulmiaan.
Kai istuutui sävähtäen nojatuoliin, risti jalkansa ja alkoi naputtaa käsinojaa.

Minuuttia myöhemmin oveen koputettiin ja Uruha astui sisään. Hänen kasvoilleen levisi hymy hänen nähdessään Reitan, mutta sitten hän pyyhki sen pois.
”Kutsuitte, herra.”
Kai nyökkäsi ja sanoi etäisesti:
”Kouyou, ole ystävällinen ja vie Reita keittiöön. Tarjoa hänelle illallista, tai mitä hän haluaakaan. Varmista, että hänen huoneensa on kunnossa ja näytä se hänelle hänen halutessaan.”
Uruha kumarsi sirosti.
”Tahtonne mukaan. Seuratkaa minua, Reita-herra.”
Reita vilkaisi Kaita viimeisen kerran kyyneleiden poltellessa silmänurkissa ja kääntyi lähteäkseen, kun käsi tarttui hänen hihaansa. Hänen katseensa palasi Kaihin, joka viittasi hänet kumartumaan. Hänen toteltuaan Kai painoi kevyen suudelman hänen suupieleensä ja sanoi hiljaa:
”Älä valvo liian myöhään. Uni tekee sinulle hyvää. Öitä.”
Reita nyökkäsi ja käveli Uruhan luokse. Jonkinasteiseksi hellyydenosoitukseksi laskettava suukko oli parantanut hänen oloaan vain hieman, ja vaati paljon työtä piilottaa silmissä vaanivat kyyneleet Uruhan tarkalta katseelta. Kai seurasi katseellaan, kuinka Reita käveli Uruhan perässä ulos ja sulki oven perässään.

Sitten hän huokaisi, pudisti itsekseen päätään ja nousi nojatuolista. Hän irvisti peilikuvalleen kulkiessaan sen ohitse, avasi oven ja meni hallin kautta huoneeseensa.
Hänen päätään särkisi seuraavana päivänä.

--
here's the truth - baby, here's the truth.

Avatar
Orkrist
Pääesiintyjä
 
Viestit: 606
Liittynyt: Pe Elo 08, 2008 9:30 am

ViestiKirjoittaja Orkrist » To Elo 14, 2008 6:59 pm

9. osa

Alakerran hallissa oli hämärää. Portaiden päättyessä paksu matto ilmestyi jälleen Reitan jalkojen alle lämmittämään niitä, ja kauniiden, kalpeiden miesten ja naisten muotokuvat tuijottivat häntä seiniltä, mutta hän itse tunsi olonsa aivan liian kurjaksi pysähtyäkseen ihailemaan kuvien taidokkuutta tai ihmisten – lepattajien, Reita muistutti itselleen – hienoja piirteitä. Hän kuuli ovien avautuvan ja sulkeutuvan yläkerrassa ja puraisi huultaan estääkseen itseään ajattelemasta henkilöä, joka mitä ilmeisimmin aiheutti äänet. Hän painoi kynsiään kämmeniinsä ja tuijotti mattoa pää täynnä sekavia ajatuksia. Hän ei tiennyt, mitä Kain päässä liikkui, mutta juuri sillä hetkellä hänestä tuntui siltä, ettei ymmärtänyt täysin edes sitä, mitä hän itse ajatteli mistään.

Äkkiä Reitan edellä kulkenut Uruha pysähtyi, käännähti ja virnisti. Reita kohotti katseensa juuri ennen kuin olisi törmännyt Uruhaan ja esti muksauksen viime tipassa. Uruhan silmät loistivat hämärässä, ja Reita rypisti kulmiaan katsellessaan häntä. Mies hänen edessään näytti… voitonriemuiselta? Itseensä tyytyväiseltä? Johonkin muuhun tyytyväiseltä? Reita ei osannut sanoa.
”Pakko myöntää, etten olisi uskonut saapumisesi olevan noin… tapahtumarikas.”
Reita säpsähti Uruhan äkillistä lausahdusta ja räpäytti silmiään epäuskoinen ilme kasvoillaan.
”Mitä?”
Virnistys leveni hivenen, ja Uruha mittaili hetken katseellaan Reitaa. Uruhan yksinkertainen, tumma vaateparsi näytti arkisemmalta, kuin mitä hänellä oli ollut yllään vieraillessaan Reitan luona.
”En olisi uskonut tätä iltaa näin tapahtumarikkaaksi saapumisesi ohella. Tarkoitan lähinnä sitä, mitä tapahtui sinun ja Yutaka-herran välillä.”
Uuden asukkaan ilme valahti, katse painui takaisin lattiaan ja kynnet kaivettiin kämmeniin, ja hän joutui tekemään tosissaan töitä, ettei olisi alkanut itkeä. Uruhan ilme muuttui yllättyneeksi ja sitten ymmärtäväiseksi, virne pehmeni hymyksi, ja hän astui lähemmäs laskien toisen kätensä Reitan olkapäälle. Toinen kohotti hivenen kyyneleiset silmänsä ja hämmästyi nähdessään Uruhan hymyn. Vielä enemmän hän hämmentyi, kun palvelija kiersi kätensä hänen ympärilleen ja veti hänet ystävälliseen halaukseen. Kesti hetken, ennen kuin Reita tajusi vastata syleilyyn ja painaa väsynyt päänsä vasten Uruhan olkaa.
”Sait Yutaka-herran hämmentymään”, Uruha sanoi pehmeästi hänen korvaansa. Reita epäröi hetken ja nyökkäsi sitten, kun ei tiennyt, mitä muutakaan olisi voinut tehdä. Toinen taputti kevyesti hänen selkäänsä ja vetäytyi sitten halauksesta.
”Se on hyvä alku, usko pois. Haluaisitko jotain syötävää?”

Reita näytti hetken avuttomalta ystävällisen sylin kadotessa ja mumisi sitten:
”Ai. En oikein tiedä. Ei nälätä.”
Uruha hymyili ja kohotti kädellään Reitan leukaa pakottaen tämän katsomaan häntä silmiin. Reita näytti apealta, kaihoavalta, pettyneeltä ja niin kurjalta, että toisen teki pahaa katsoa häntä. Uruha kirosi hiljaa itsekseen isäntäänsä ja tämän pakkomiellettä mielialanvaihteluihin ja tunteettomuuteen. Uruha ei ollut typerä ja hän oli jo aikapäiviä sitten ymmärtänyt isäntänsä puheista kenties enemmän, kuin hänen oli tarkoitettu ymmärtää – ja suurin osa koski Reitaa ja tämän osaa koko pelissä. Kai oli vaikea ja etäinen, mutta Uruhalla oli ollut aikaa oppia lukemaan häntä vuosien aikana, toisin kuin heidän talonsa uusimmalla asukkaalla.
Palvelija kallisti hieman päätään ja silmäili Reitaa. Mikä järjetön farssi Reitan ja Kain välinen vuosisadan rakkaustarina olikaan, ja kaikki pelkästään siksi, että jälkimmäinen sattui olemaan tunteet puoliksi unohtanut ja ensiksi mainittu hieman liiankin katkerasti kaipaava. Uruhaa olisi itkettänyt ja naurattanut samaan aikaan, jos hän olisi nähnyt näytelmän koko jupakasta. Hän pyyhki ajatukset mielestään ja väläytti Reitalle uuden hymyn.

”Usko pois, kaikki järjestyy vielä. Tule, mennään keittiöön, niin keitän teetä. Tarvitset jotain muuta ajateltavaa.”
Reita nyökkäsi turtana. Uruha hymyili rohkaisevasti, taputti häntä olalle ja käveli keittiön tammiovelle. Toisen kysyvä äännähdys sai hänet kuitenkin pysähtymään käsi ovenkahvalla:
”Uruha?”
Mies kääntyi ja katsoi Reitaa kysyvästi. Toinen pureskeli alahuultaan ja näytti siltä, että jos se olisi ollut hänen tapansa, hän olisi piirrellyt varpaallaan kuvioita lattiaan. Sitten Reita kysyi vaikean näköisenä:
”Sinä siis… tiedät mitä – mitä äsken tapahtui?”
Uruha nyökkäsi.
”Tässä talossa Yutaka-herra ja minä tiedämme kaiken, mitä täällä tapahtuu. Ja voisin veikata, että ajan mittaan sinäkin. Siihen on parasta tottua, koska sille ei voi mitään. Mutta älä huoli, Yutaka-herralle tekee hyvää olla välillä vähän sekaisin ja hämmennyksissään.”
Reita kohautti olkiaan ja nyökkäsi. Uruha hymyili hieman ja viittoi hänet sitten seuraamaan itseään. Reita mulkaisi seinältä heitä katselevia maalauksia ja käveli sitten toisen perässä keittiöön, pieneen huoneeseen, jonka seiniä valaisivat kynttilät ja jonka hellassa tanssi valkea. Uruha heitti tuleen muutaman halon ja alkoi sitten häärätä teetä. Reita seisoi ovensuussa ja antoi katseensa kiertää pitkin katosta riippuvia yrttikimppuja, hyllyssä kiiltäviä kuparikattiloita ja posliinilautasia ja tummasta puusta tehtyä pöytää penkkeineen. Keittiö oli kodikas, se Reitan oli pakko myöntää – eikä Kain koti muutenkaan tuntunut sen hullummalta, vaikka ruusulasi-ikkunat ja tornit puuttuivat sen ikävän tosiseikan vuoksi, etteivät asukkaat sietäneet valoa ja talo oli siksi maan alla.

Kun Uruha kääntyi Reitan puoleen kaksi erilaista kuppia käsissään, hän tajusi toisen unohtuneen ovelle. Huvittunut hymy nousi hänen kasvoilleen ja hän kysyi hiljaa:
”Kukkakuvioiset vai maisemakuvioiset?”
Reita säpsähti ja katsoi häneen.
”Mitä sanoit?”
Uruha virnisti ja kysyi uudelleen kohottaen käsissään olevia teekuppeja:
”Kukkakuvioiset vai maisemakuvioiset kupit?”
Reita tuijotti toista miestä hetken ällistyneenä onnistuen vain juuri ja juuri estämään suunsa loksahtamisen auki. Sitten hänenkin kasvoilleen alkoi muodostua virne, hän käveli pöydän luo ja istuutui penkille.
”Maisema. Kukkakuvioisia käytetään syystalvella.”
Uruha naurahti ja laski sinivalkoisen posliinikupin pöydälle.
”Tuota hänkin aina sanoo.”
Reita kohotti katseensa pöydän sileäksi kuluneesta pinnasta Uruhaan, joka kattoi pöydälle kaksi kuppia lisää, kolme lautasta ja voileipätarvikkeet.
”Kuka?”
”Yutaka-herra tietenkin”, Uruha sanoi huolettomasti, asteli keittiön nurkassa olevalle ovelle ja koputti siihen. Reita rypisti kulmiaan kummastuneena, mutta sitten kuului ääni oven läpi, kun joku kysyi:
”Mitä nyt, Uruha?”
”Tule tutustumaan Yutaka-herran ystävään. Teetäkin olisi.”
Kuului kahinaa ja liikettä. Sitten kolahdus ja vaimeaa kiroilua, aivan kuin se joku toisessa huoneessa olisi lyönyt varpaansa huonekaluun. Uruha virnisti Reitalle vesipannun alkaessa viheltää hellalla. Palvelija kiirehti nostamaan sen pois ja etsimään teepurkin ja teesiivilän.
”Hetki!” ääni huuteli oven takaa. Uruha tuhahti huvittuneeseen sävyyn ja kaatoi kuumaa vettä teekannuun siivilän läpi.
”Hän on aina tuollainen”, hän informoi Reitalle, joka nyökkäsi tietämättä ensinkään, kenestä ”hänestä” Uruha tällä kertaa puhui. Ehkä sillä ei ollut väliä.

Juuri, kun Uruha istuutui alas Reitaa vastapäätä, ovi avautui ja keittiöön ilmestyi ehkä hieman Reitaa lyhyempi mies, jonka ruskeissa hiuksissa oli vaalea raita otsan päällä. Mies pysähtyi paikoilleen tuijottamaan nähdessään Reitan, mutta kun Uruha heitti häneen ruman ja käytöstavattomuudesta syyttävän katseen, hän virnisti iloisesti, käveli pöydän ääreen ja istuutui toisen palvelijan viereen. Reita silmäili virnettä, poikamaisia kasvoja ja outoa vaaleaa hiustupsua otsatukassa ja ihmetteli, miten raita oli saatu aikaan.

”Sinä olet Reita, etkö olekin?” mies kysyi ja virnisti leveämmin. ”Olen kuullut sinusta.”
Uruha läpsäytti häntä takaraivoon ja ojensi:
”Nao, älä sinuttele heti alkuun. Hän on Yutaka-herran ystävä, eikä mikään uusi palveluspoika.”
Naoksi kutsuttu mutristi huuliaan ja hieroi päätään Uruhan läimäisystä.
”Etkä sinäkään ole mikään keittiön kuningas”, hän mutisi puoliääneen ja ansaitsi toisen muksautuksen, jota säestettiin tuhahduksella. Sitten Uruha kääntyi Reitan puoleen edelleen närkästyneenä kollegansa huonoista käytöstavoista ja sanoi:
”Tämä idiootti tässä on Nao, toinen Yutaka-herran palvelijoista. Nao, tässä on Akira. Hän asuu tästä lähin täällä.”
Ruskeatukkainen näytti kieltään Uruhalle, mutta nyökkäsi sitten Reitalle jälleen hymyillen ja kumarsi sirosti pöydän yli.
”Hauska tavata, Akira-herra. Uruha on kertonut teistä.”
Reita vastasi kumarrukseen ja nyökkäsi hieman vaivautuneesti. Kuinka paljon Uruha oli laverrellut hänen elämästään toiselle? Nao hymyili rohkaisevasti ja alkoi sitten tehdä itselleen voileipää.

”Antaisit vieraiden ottaa ensin”, Uruha sihahti Naolle, joka tuhahti ja kaatoi huomaamattaan teetä Reitan kuppiin omansa sijaan irvistäessään toiselle palvelijalle.
”Juuri äsken sanoit, että hän on nykyään talonväkeä. Eihän hän sitten mikään vieras ole.”
Uruha tajusi puhuneensa itsensä pussiin ja avasi suunsa ärähtääkseen jotakin, mutta Reita kohotti kätensä keskustelun katkaisemisen merkiksi, ja toinen sulki kiltisti suunsa. Nao huomasi kaatavansa teetä väärälle ihmiselle, mutta ohitti asian olankohautuksella ja siirtyi Uruhan maisemakuvioisen kupin täyttöön. Reita kiersi sormensa teekupin ympärille ja tunsi tutun ja turvallisen lämmön ihoaan vasten. Hän oli aina ihmetellyt, miten jotkut pienet asiat, kuten teekupillisen lämpö sormissa, saattoivat lohduttaa niin paljon.
Seurasi hetken hiljaisuus, jonka aikana Nao alkoi mutustaa voileipäänsä ja hörppiä teetä polttaen suunsa ollessaan liian hätäinen, ja kuiskattu kirous rikkoi keittiön haudanhiljaisuuden. Reita tuijotti hellan valurautaluukun rakosista tihkuvaa, tanssivaa valoa, puhalteli teehensä yrittäen saada sen jäähtymään juotavalle tasolle ja yritti olla ajattelematta mitään. Uruha tuijotti vuorotellen molempia seuralaisiaan ristiriitainen ilme kasvoillaan ja unohti voidella leipänsä ennen kuin haukkasi siitä. Hellassa palava tuli maalasi valoläikkiä kattoon.

Sitten Reita laski tyhjän kuppinsa pöydälle, nyhjäisi Uruhaa, jonka tuijotuksen kohteena oli tällä kertaa tietämätöntä teeskentelevä Nao, ja mumisi:
”Menisin mielelläni nukkumaan, jos sopii.”
Uruha säpsähti ja käänsi katseensa Reitaan. Sisäistettyään toisen sanat hän nyökkäsi ja työnsi viimeisen leipäpalan suuhunsa. Nao levitti parhaillaan hilloa uuden leivän päälle ja silmäili otsatukkansa alta vaiti Reitaa pää kallellaan ja kulmat pohdiskelevasti rypyssä. Uruha nousi seisomaan nielaistessaan leipänsä ja nyökkäsi uudelleen Reitalle.
”Näytän huoneenne.”
Reitan suupieli nytkähti huvittuneesti tavalle, jolla Uruha teititteli häntä Naon läsnä ollessa. Hän nyökkäsi kevyesti Naolle, joka nosti kätensä kuviteltuun lippaan ja kumarsi aavistuksen, ja sitten Uruha johdatti hänet ulos keittiöstä ja takaisin portaikkoon.

”Älä välitä Naosta, hän on käytöstavaton, keskenkasvuinen idiootti”, Uruha puhisi närkästyneenä heidän kiivetessään portaita. Reita hymähti ja pudisti päätään.
”Ei hän minusta idiootilta vaikuttanut. Hauska nähdä, että tässä talossa on edes yksi, joka ei aina jaksa muistaa välittää hienoista käytöstavoista.”
Uruha käännähti häntä kohti avaten suunsa vastalauseeseen, mutta sulki sen sitten nähdessään Reitan virnistyksen ja vastasi virneeseen. Portaikon yläpäässä palvelija avasi käytävän ensimmäisen oven ja viittasi Reitan edellään sisälle. Huoneessa oli säkkipimeää, mutta silti Reita saattoi hahmottaa huonekalujen ääriviivat ja satunnaisia pikkuesineitä vailla vaikeuksia. Sitten Uruha raapaisi tulitikun ja sytytti tulen kolmihaaraiseen kynttelikköön valaisten pienen, tunnelmallisen huoneen.
”Täällä on vähän viileää”, Uruha sanoi pahoittelevasti. ”Odota hetki, laitan kaakeliuuniin tulen. Unohdimme sen ihan kokonaan Naon kanssa kaikkien muiden töiden ohessa. Mutta siivottu täällä sentään on.”
Reita nyökkäsi, ja Uruha kyykistyi uunin eteen asetetun nojatuolin pienelle jalkajakkaralle. Reitan katse vaelsi pitkin tummasävyistä, kodikasta huonetta, puista kirjoituslipastoa, raskasta vaatekaappia ja ikkunattomia seiniä ja pysähtyi katosvuoteeseen. Hetkellinen harmistus välähti hänen kasvoillaan, kun hän tajusi, ettei enää koskaan pystyisi tuijottamaan kattoa sängyssä maatessaan, mutta sitten hän tyrskähti omille ajatuksilleen. Uruha vilkaisi häntä oudosti olkansa ylitse, muttei sanonut mitään. Reita istuutui varovaisesti sängynlaidalle ja silitti ryppyjä peitosta. Patja upotti ja tuli alkoi humista kaakeliuunissa.

Uruha nousi seisomaan ja käveli vaatekaapille avaten sen toisen oven. Reita kohotti katseensa ja näki palvelijan tonkivan jotakin hyllyistä, kunnes kuului voitonriemuinen ”hahaa!”, ja Uruha veti esiin kynttilänvalossa tummansiniseltä näyttävän yöasun sekä samanvärisen kylpytakin. Hän heitti vaatteet huoneen nurkassa olevan sermin päälle ja viittasi Reitalle.
”Herra on hyvä, pukee kylpytakin ylleen ja antaa minulle likaiset vaatteensa. Nao pesee ne.”
Reita naurahti Uruhan äänensävylle ja painotukselle siitä, että toinen palvelija saisi luvan pyykätä, mutta nousi vuoteenlaidalta ja käveli sermin taakse. Hän kuuli Uruhan avaavan – ilmeisesti vastakkaisella seinällä olevan – oven, ja sitten kolistelua ja juoksevan veden ääntä. Hän hymähti arvatessaan palvelijan valmistavan kylpyä, mutta tyytyi olemaan vaiti ja kuoriutumaan vaatteistaan. Kylpytakki oli pehmeä ja lämmin vasten ihoa ja tuntui puhtaalta, toisin kuin hieman hikiset ja likaiset vaatteet, joita hän oli hetkeä aiemmin pitänyt.

”Valmis?” Uruhan ääni kantautui sermin takaa, ja Reita keräsi likaiset vaatteet käsivarrelleen ja siirtyi takaisin huoneen puolelle. Uruha otti vaatekasan hänen käsistään ja nyökkäsi kohti avointa ovea.
”Kylpy on valmis, joten ole hyvä ja tee olosi kotoisaksi. Minä käyn viemässä nämä alakertaan ja autan Naoa tiskeissä. Tulen sitten takaisin katsomaan, jos on vielä jotakin, jota tarvitset.”
Reita nyökkäsi ja hymyili kiitollisena. Uruha väläytti nopean hymyn ja katosi sitten käytävään sulkien oven perässään, ja Reita meni kylpyhuoneeseen. Hänen teki mieli tyrskähtää nähdessään tummiksi maalatuilla seinillä palavat kyntteliköt ja emalipintaisen ammeen täynnä höyryävää vettä. Minne tahansa Kain kotona menikään, tuntui tunnelma aina olevan huolella rakennettu dramaattiseksi ja jossain määrin uhkaavaksi. Reita virnisti itsekseen, sillä hänen oli pakko myöntää, että huoneiden tunnelma ja sisustus sopi täydellisesti Kain persoonaan. Kerran lepattaja, aina lepattaja, tai siltä ainakin vaikutti.
Hän sulki kylpyhuoneen oven perässään, riisui kylpytakkinsa naulaan, avasi nenäsuojuksensa solmun ja laski kyseisen kangaskaistaleen naulakon alla olevalle tuolille koettaen sitten sormellaan vettä. Se oli kuumaa, muttei polttavaa, ja hänen kosketuksensa synnytti pienten renkaiden sarjan vedenpinnalla. Hän huokaisi laskeutuessaan ammeeseen ja lämmön joutuessa kosketuksiin hänen ihonsa kanssa. Kuuma vesi tuntui hyvältä aralla iholla ja väsyneissä lihaksissa. Hän ei ollut kylpenyt aikoihin kunnolla, saati sitten näin ylellisesti. Kotona – kaupungissa, Reita korjasi mielessään, hänen kotinsa oli tästä lähin Kain talossa – hänellä oli ollut pelkkä puusoikko ja palju, joiden avulla hän peseytyi.

Lämmin vesi sai hänen olonsa raukeaksi, ja vasta nyt hän todella tajusi, kuinka väsynyt oli. Jossain soi soittokello heleästi mutta vaativasti, ja sitten kuuluivat kevyet juoksuaskeleet, jotka ohittivat Reitan huoneen ja jatkoivat käytävää eteenpäin. Uruha tai Nao menossa Kain luo? Hän ei jaksanut vaivata päätään sillä, vaan sulki silmänsä, vajosi syvemmälle kylpyveteen ja nojasi päätään ammeen reunaan. Mitä kello oli? Hän tuntui kadottaneen kaiken ajantajunsa rakastellessaan Kaita, eikä hän ollut varma, oliko ilta, yö vai kenties jo seuraava päivä. Ehkä sillä ei ollut väliä, ainakaan hän ei jaksanut välittää. Vesi väreili hänen rintakehänsä kohotessa ja laskiessa hengityksen tahtiin, ja horros alkoi hiipiä hänen jäseniinsä. Hän puristi silmiään tiukemmin kiinni ja antoi lihastensa hiljalleen rentoutua.

Kai istui kylpyhuoneen nurkassa tuolilla, katseli häntä ja hymyili kummallisesti. Reita tuijotti toisen ilmettä, pehmenneitä piirteitä ja jollain tapaa hellää katsetta hämmentyneenä. Kai istui siroon tapaansa jalka toisen päälle nostettuna, sormet piirrellen polveen ja pää hieman kallellaan. He silmäilivät hetken toisiaan, ja sitten Kai nousi seisomaan, käveli äänettömästi Reitan luo ja kumartui suutelemaan häntä, kevyesti ja pehmeästi. Huulten kosketus katosi kuitenkin ennen kuin vaaleahiuksinen mies ehti vastata siihen, ja Kain ääni mutisi matalasti hänen korvaansa:
”Älä anna kenenkään ihastua itseesi. Sinä olet nyt minun.”
Reita nyökkäsi ja Kai hymyili. Viileä käsi silitti Reitan otsaa ja poskea ja siirtyi sitten sivelemään höyhenenkevyesti murtunutta nenänvartta. Reita sulki silmänsä hymyillen, ja Kai suuteli hänen suupieltään ja käveli sitten ulos.

”Reita?”
Uruhan ääni kantautui koputuksen mukana oven läpi, ja puhuteltu mies säpsähti hereille kolauttaen takaraivonsa ammeen reunaan. Hän älähti, kun kipu sävähti hänen päänsä lävitse ja hänen katseensa haroi villisti kylpyhuonetta. Kai? Reita nousi istumaan ammeessa hieroen toisella kädellä takaraivoaan ja katseli ympärilleen. Kynttilät olivat hieman lyhyempiä, eikä Kaista ollut merkkiäkään kylpyhuoneessa. Oliko hän nukahtanut?
”Reita?” Uruha kysyi uudelleen huolta äänessään. ”Onko kaikki hyvin?”
”On”, hän vastasi hieroen edelleen päätään. ”Nukahdin vain.”
Tukahdutettu naurahdus kuului oven läpi.
”Sinä todellakin taidat tarvita unta.”
Reita hymähti, pesi kasvonsa kylpyvedessä ja kiipesi ammeesta. Pyyhe oli asetettu lavuaarin reunalle, ja hän kuivasi itsensä nopeasti, ennen kuin puki kylpytakin jälleen ylleen ja otti nenäsuojuksensa tuolilta. Avatessaan oven hän näki Uruhan työntävän lisää halkoja uuniin. Huoneen lämpötila oli muuttunut miellyttävän lämpimäksi hänen ollessaan kylvyssä, ja Uruha oli sytyttänyt lisää kynttilöitä ja tuonut vuoteen vieressä olevalle yöpöydälle vesikannun ja lasin. Reita jähmettyi huomatessaan kaakeliuunin vieressä olevan taulun, josta häntä katselivat hätkähdyttävästi Kaita muistuttavat piirteet. Lähemmällä tarkastelulla hän kuitenkin tajusi, ettei kuvassa ollut Kai, vaan luultavasti joku tämän lähisukulainen.

Hän käänsi katseensa Uruhaan ja tajusi tämän tuijottavan häntä hämmentyneenä. Hän rypisti kulmiaan.
”Mitä nyt?”
Uruha räpäytti silmiään ja säpsähti. Sitten palvelija virnisti.
”Ei mitään. Näytät vain niin erilaiselta ilman tuota rättiä nenälläsi.”
Reita tuhahti ja virnisti takaisin.
”Kiitos, että arvostat nenäsuojustani.”
Uruha nauroi ja nousi jakkaralta.
”Ole hyvä vain. Vaikka on pakko sanoa, että näytät jotenkin… haavoittuvammalta ilman sitä.”
Toinen kohotti kulmaansa.
”Haavoittuvammalta?”
Palvelija nauroi uudelleen ja pudisti päätään heilauttaen kättään.
”Älä välitä siitä.”
Reita hymähti ja katosi sermin taakse vaihtamaan yöpuvun ylleen, ja Uruha meni kylpyhuoneeseen sammuttamaan kynttilät ja nostamaan pyyhkeen kuivumaan. Reita ujuttautui viileiden lakanoiden väliin juuri, kun Uruha palasi makuuhuoneeseen ja sulki oven pimeältä, joka leijui kylpyhuoneessa.

”Kaikki hyvin? Tarvitsetko vielä jotain?”
Reita laski päänsä tyynylle, jonka vertaista hänellä ei ollut koskaan ollut. Hän käpertyi pienemmälle kerälle ja veti peitteen paremmin ylleen, kipristeli vanhaan tapaansa varpaitaan ja haukotteli katsoen sitten Uruhaan.
”On, kiitos, ja enköhän pysty nukahtamaan ilman apuakin.”
Uruha virnisti ja käveli käytävään vievälle ovelle.
”Sitä en epäile. Nuku niin pitkään kuin nukuttaa ja tule halutessasi alakertaan aamiaiselle. Jos tarvitset jotakin tai tunnet olosi kehnoksi, kutsu minua tai Naoa. Soittokellon naru on tuossa.”
Väsynyt hymy.
”Kiitos, Uruha. Hyvää yötä.”
Uruha nyökkäsi, hymyili ja sanoi: ”Samoin. Nuku hyvin.”
Reita nyökkäsi ja kaivautui syvemmälle lakanoihinsa. Uruha puhalsi kynttilät sammuksiin ja katosi sitten käytävään painaen oven ääneti kiinni perässään. Reita tuijotti unisesti seinällä riippuvaa taulua, mutta oli aivan liian väsynyt jaksaakseen keskittyä yhteenkään ajatukseensa sen kummemmin. Tuli rätisi kotoisesti kaakeliuunissa ja hämärä tanssi nurkissa, kun Reita sulki silmänsä seinälle maalautuvilta kuvioilta ja työnsi kaiken ylimääräisen mielestään.

--
here's the truth - baby, here's the truth.

Avatar
Orkrist
Pääesiintyjä
 
Viestit: 606
Liittynyt: Pe Elo 08, 2008 9:30 am

ViestiKirjoittaja Orkrist » To Elo 14, 2008 7:01 pm

Olen tässä.

10. osa

Nao heräsi soittokellon helinään, aluksi epäröivään, mutta sitten yhä varmempaan. Hän kirosi unisesti ja hautautui peittonsa alle painaen tyynyn korvilleen ja yrittäen saada unta, mutta kellon kilinä häiritsi operaatiota huomattavasti. Hän mietti itsekseen ohikiitävän hetken verran, kuka idiootti oli keksinyt sijoittaa soittokellon juuri hänen sänkynsä viereen, mutta tajusi sitten, että kellon ideanahan oli nimenomaan havahduttaa palvelijat. Sillä hetkellä häntä ei olisi kuitenkaan voinut vähempää kiinnostaa kellonsoittajan asia, sillä hänen yöunensa olivat jääneet pyykkäysoperaation – josta Uruha oli kaiken lisäksi livistänyt – vuoksi varsin vähäisiksi ja hänen suurin halunsa oli kaivautua paremmin lakanoihin ja nukkua vielä muutaman tunnin verran. Kello kuitenkin kilisi ärsyttävästi hänen korvansa juuressa, viileä huoneilma oli päässyt pujahtamaan peiton alle, ja kaiken huipuksi Uruha alkoi hakata seinää hänen päänsä kohdalla estäen uudelleen nukahtamisen ja vaatien selvästi häntä nousemaan ja rientämään Reitan luo. Nao työnsi tyynyn syrjään, nappasi herätyskellon yöpöydältään ja hakkasi sillä takaisin välittämättä kellon kohtalosta.
”Se on Akira!” hän huusi seinän läpi. ”Sinä menet!”
Uruha hakkasi hieman kiukkuisemmin. Nao kiipesi vuoteesta ja myrskysi raidallisessa flanellipyjamassaan Uruhan huoneen ovelle leväyttäen sen auki. Vaaleahiuksinen mies nousi parhaillaan seisomaan vuoteensa laidalta ja kääntyi heti syyttämään tummempaa:
”Laiskuri!”
Nao tuhahti ja nojasi ovenkarmiin kohottaen toista kulmaansa ja haroen toisella kädellään ruskeita hiuksiaan.
”Hän on sinun vastuullasi, jos satut muistamaan, hienohelma.”
”Mitä väliä sillä on, idiootti?”
”Sitä, että on sinun tehtävästi lähteä kipittämään, senkin neiti.”
Uruha avasi suunsa seuraavaan vastalauseeseen ja pilkkanimeen, kun heidän kinastelunsa katkaisi uusi soittokellon helinä. Tällä kertaa se tuli kahdesta eri kellosta, joista toinen oli jo hieman ärtynyt ja toinen, matalaääninen, huomattavasti vaativampi ja käskevämpi. Palvelijat katsoivat toisiinsa, ja sitten Nao virnisti härnäävästi.
”Yutaka-herra kutsuu, pakko mennä.”

Tummahiuksinen katosi ovensuusta omaan huoneeseensa ja vain hetkeä myöhemmin kuului oven läimähdys, kun Nao kiirehti täysissä pukeissa yläkertaan palvelemaan isäntäänsä. Vaaleampi pudisti luovuttavasti ja ärsyyntyneenä päätään ja alkoi vaihtaa vaatteita mutisten kirouksia puoliääneen. Jollain tapaa hänet sai pahalle tuulelle se, kuinka nopeasti ja mielellään Nao oli solahtanut Kain palvelijan rooliin sen jälkeen, kun heidän isäntänsä oli velvoittanut Uruhan Reitan asioista huolehtivaksi apulaiseksi. Uruha oli palvellut Kaita siitä saakka, kun tummempi mies oli palannut orpokodista takaisin heidän väkensä pariin, mutta Nao oli muutamia vuosia uudempi tulokas. Uruha kuitenkin ymmärsi paremmin kuin hyvin, miksi heidän isäntänsä halusi juuri vaaleamman palvelijan pitävän Reitan asiat hoidossa – häneen saattoi luottaa kuin kiveen, ja kaiken lisäksi se oli ollut juuri Uruha, joka oli seurannut salaa Kain kiinnostuksen kohdetta kaikki ne vuodet sen jälkeen, kun Reita oli jättänyt orpokodin. Vaaleampi palvelija oli valmis tekemään isäntänsä puolesta miltei mitä vain ja oli täydellisen lojaali tälle, ja ehkä siksi Kai oli tahtonut Uruhan pitämään vasta lepattajien maailmaan astuvaa miestä silmällä – jos Nao pettäisi, Kai pystyisi kyllä pitämään huolen itsestään, mutta Reita ei.

Kiivetessään portaita Uruha silmäili herransa esi-isien kuvia seinillä hajamielisesti ja pysähtyi hetkeksi kuuntelemaan kuullessaan vaimean, matalan äänen sanovan jotakin ja toisen korkeamman vastaavan. Vaikka hän yritti teroittaa korviaan ja jo ennestään terävää kuuloaistiaan, ei Naon ja Kain keskustelusta saanut mitään tarpeeksi tarkkaa selville, joten Uruha kohautti olkiaan ja jatkoi matkaansa Reitan luo. Hänen avatessaan oven puoliksi sängyn päätylautaan nojaava ja kättään otsallaan lepuuttava Reita kohotti katseensa ja tuijotti häntä väsyneenä. Huoneen ainoa valaistus oli yöpöydällä palava kynttilä. Palvelija rypisti kulmiaan sulkiessaan oven ja astellessaan kepeästi vuoteen vierelle.
”Huomenta”, hän onnistui sanomaan reippaasti, ennen kuin unohtui tuijottamaan Reitan kasvoja. Tämän silmien alla oli tummat varjot, joita Uruha ei ollut nähnyt edellisiltana, ja toinen mies näytti kalpealta ja sairaalta. Reita nyökkäsi vastaukseksi, muttei jaksanut sanoa mitään.
”Kuinka voit?” Uruha kysyi hetken kiusaantuneen hiljaisuuden jälkeen. Reita huokaisi kevyesti ja pudisti hieman päätään.
”En mitenkään hirveän hyvin”, hän mutisi. ”Voimaton olo.”
Palvelija kurtisti uudelleen otsaansa silmäillessään toisen kasvoja, jotka tosiaan eivät näyttäneet aivan täysissä voimissaan olevilta. Hetken Uruha harkitsi isäntänsä kutsumista paikalle, mutta arveli sen olevan hätiköityä, joten hän jätti asian sikseen ja otti tulukset yöpöydältä alkaen sytytellä seinäkynttelikköjä. Reita seurasi vaiti ja uupuneena katseellaan hänen tekemisiään ja pohti itsekseen, mahtoiko hänen olonsa johtua muutoksesta.

Kun Uruha oli työntämässä kaakeliuuniin uusia halkoja, avautui ovi jälleen ja Kai ilmestyi huoneeseen moitteettoman ja ilmeettömän näköisenä yllään yksinkertainen valkoinen paita ja tummat housut. Portaikosta kuului Naon kenkien kopina, ja sitten ovi painettiin jälleen kiinni talon herran jäljessä. Reitan katse singahti välittömästi tummahiuksiseen mieheen, joka kohdisti katseensa palvelijaansa ja totesi tyynesti, mutta ystävälliseen sävyyn:
”Ensi kerralla, kun epäröit kutsua minut paikalle, Kouyou, tee se varmuuden vuoksi.”

Uruha nousi kaakeliuunin edestä suljettuaan luukut ja kumarsi kevyesti Kaille osoittaakseen ymmärtäneensä. Kai nyökäytti päätään, mutta käänsi sitten huomionsa Reitaan, joka tuijotti häntä edelleen kiinteästi. Tummahiuksinen mies liikkui pehmeästi ja äänettömästi huoneen poikki ja istuutui vaaleamman vuoteen laidalle tarttuen hellästi kylmillä sormillaan toisen otsalla lepäävän käden ranteeseen. Reitan silmät ahmivat tummemman tyyniä piirteitä niillä vähäisillä voimilla, mitä hänellä oli, kun Kai siirsi hänen kätensä lepäämään lakanalle irrottamatta otettaan siitä ja pyyhkäisi vapaalla kädellään muutaman Reitan otsalle liimautuneen kullanvaalean suortuvan sivuun. Viileän käden ote hänen ranteestaan oli varovainen, mutta tiukka, ja väreet juoksivat pitkin Reitan käsivartta, kun Kain peukalo alkoi silittää tuskin huomattavasti kalpeaa ihoa.
”Millainen olo sinulla on?”
Kain ääni oli rauhallinen ja jotenkin turvallisen oloinen. Reita rentoutui ja nojasi vasten selkänsä takana olevaa tyynyä ja sängynpäätyä. Hän tunnusteli hetken vointiaan ja sanoi sitten vaimeasti:
”Ei kovinkaan hyvä.”
”Kuvaile”, Kai kehotti ja puristi kevyesti hänen rannettaan. Reita sulki silmänsä ja järsi heikosti alahuultaan yrittäessään kerätä ajatuksiaan ja etsiä oikeita sanoja kuvaamaan oloaan.
”Tuota…” hän aloitti epäröivästi ja jatkoi hetken miettimistauon jälkeen, ”tuntuu samaan aikaan siltä, kuin olisin kello, jonka vieteri on kiristetty niin tiukalle kuin mahdollista ja jossa silti ei ole yhtään vetoa jäljellä. Ihoani kihelmöi ja ikeniäni kihelmöi, ja tasaisin väliajoin tuntuu siltä, että olisin enemmän kuin valmis antamaan ylen.”
Ote hänen ranteestaan hölleni, mutta peukalo jatkoi edelleen höyhenenkevyttä liikettään. Reita avasi silmänsä ja räpäytti niitä muutaman kerran hämmästyksestä nähdessään Kain kasvoilla melkein voitonriemuisen ja tyytyväisen ilmeen. Tummempi nyökkäsi hänelle ja käänsi katseensa Uruhaan, joka seisoi hyväryhtiseen tapaansa kaakeliuunin vieressä valmiina tottelemaan pienintäkin viittausta ja sanaa.
”Kouyou, olisitko niin kiltti ja toisit aamiaista Reitalle ja minulle tänne ylös? Ja käske Naoyukia välittämään kreiville pahoitteluni siitä, etten ole kykeneväinen osallistumaan juhliin tänä iltana.”
Tummahiuksinen mies kuulosti yhtä arkipäiväiseltä, kuin hän näkisi Reitan kaltaisia tapauksia harva se päivä, ja hetken Reitan päässä välähti tilanteen kenties olevan varsin tavallinen Kaille. Hän ei ehtinyt sen kummemmin ihmetellä sitäkään, kenestä Kai puhui, sillä Naoyuki oli helposti tunnistettavissa toiseksi palvelijaksi. Kuka kreivi oli, siitä Reitalla ei ollut pienintäkään aavistusta, mutta hän arveli saavansa tietää, mikäli se olisi tarpeellista.

Vaalea palvelija kumarsi uudelleen, väläytti Reitalle hymyn ja poistui äänettömin askelin sulkien oven perässään. Kai ja Reita jäivät kaksin huoneeseen, eikä kumpikaan sanonut mitään tulen humistessa miltei raivokkaaseen sävyyn kaakeliuunin luukkujen takana. Reita katseli silmät puoliavoimina hänen rannettaan edelleen pitelevää Kaita, joka tuijotteli hajamielisen näköisenä muotokuvamaalausta seinällä ajatellen joko omia asioitaan tai sitten ei yksinkertaisesti mitään. Reita rypisti kulmiaan ja yritti ajatuksen voimalla selvittää Kain tarkoitusperiä, joita hän ei ymmärtänyt. Hän kuitenkin luovutti melkein heti, kun hänen päätään alkoi särkeä pahemman kerran ja pahoinvoinnin aallot saivat hänet värisemään, jolloin hän puristi silmänsä kiinni ja puraisi kevyesti huultaan. Jos hänen muutoksensa pahimmat osuudet olivat nyt alkamassa, Reita ei pitänyt niistä sitten laisinkaan.
Hetken hiljaisuuden jälkeen Kai rikkoi sen kääntymällä Reitan puoleen ja naurahtamalla:
”Tiedätkö, en meinannut tunnistaa sinua ilman sitä liinaa.”
Vaaleahiuksinen mies avasi silmänsä yllättyneenä ja hymähti. ”Palvelijasi sanoi aivan samaa eilisiltana.”
Kai nauroi, hiljaa ja matalalta, ja Reita kuunteli ääntä pieni hymy suupieleensä nousten. Eilisillan pettymyksestä ja tummemman miehen kalseasta käytöksestä huolimatta vaaleampi myönsi kaivanneensa Kaita, tämän tummien silmien tutkimatonta katsetta, tämän matalaa, sävykästä ääntä ja viileää kosketusta siitäkin huolimatta, että oli kulunut vain tunneissa laskettava aika heidän viime näkemisestään. Hän ihmetteli ohikiitävän hetken, miksi Kain käytös oli jälleen hivenen ristiriidassa tämän edellisiltaisen asennoitumisen kanssa – mihin oli kadonnut se ilmeettömyys ja kylmä suhtautuminen? Oli hämäävää, kuinka toisen mielialat ja käytös saattoivat vaihdella kuin sen mukaan, mistä päin tuuli minäkin päivänä tai hetkenä puhalsi.
”Kouyou ja minä olemme pohjimmiltamme aika samanlaisia”, Kai totesi vino, huvittunut hymy huulillaan, kun oli lakannut nauramasta. Toisen silmissä vilkkui kerrankin aito naurunhalu ja huvittuneisuus, kun Reita hymähti uudemman kerran ja vastasi:
”Sitä ei kyllä helposti huomaa.”
Kai naurahti uudelleen ja pudisti hieman päätään. ”Ei niin. Mutta ehkä aikaa myöten huomaat sen.”

Vaaleampi nyökkäsi ja sitten he olivat jälleen hiljaa. Kai seurasi nyt katsellaan sormeaan, joka piirsi näkymättömiä kuvioita Reitan peitteelle, ja peitteen omistaja oli sulkenut silmänsä uudelleen. Hiljaisuus leijui heidän välillään, mutta se ei tuntunut vaivaantuneelta tai epämukavalta kummankaan mielestä, ja Reita salli itsensä unohtaa toisen läsnäolon ja työntää kaikki ajatukset pois päästään. Kai kohotti katseensa toiseen ja päästi silmänsä kaventumaan arvioivasti samalla, kun hän kallisti hienoisesti päätään ja tutkaili Reitan kasvoja. Vaikka tummempi ei olisi milloinkaan myöntänyt sitä ääneen, oli hänestä tuntunut pahalta nähdä vaaleamman miehen kasvojen olemus sinä iltana, kun tämä oli ensimmäisen kerran palannut orpokodille. Kain muisti ei ollut lyhyt, ja hän saattoi helposti palauttaa silmiensä eteen sen, miten elinvoimaa uhkuva ja ympäröivästä maailmasta kiinnostunut Reitan ilme oli ollut silloin, kun he olivat tavanneet aivan ensimmäistä kertaa. Siihen verrattuna olivat toisen väsyneet, elämäänkyllästyneet ja tyhjät kasvot kuin läimäytys vasten kasvoja, ja Kai järsi mietteliäänä alahuultaan miettiessään, olisiko Reitan elämä ollut niin tyhjää ja turruttavaa, jos tämä ei olisi koskaan tavannut tummempaa miestä. Hän tiesi täsmälleen, kuinka viehättynyt Reita oli ollut hänestä jo heidän ollessaan orpokodissa, ja hänelle ei ollut myöskään epäselvää se, kuinka vahvasti toinen oli kaivannut häntä niinä miltei seitsemänä vuotena, joina he olivat olleet teillä tietymättömillä toisiinsa nähden – tai pikemminkin hän oli ollut kateissa Reitalle, tämä kun oli koko ajan ollut hänen palvelijansa tarkkailun alaisena.

Oliko pelkkä kaipaus tosiaan voinut muuttaa Reitan noin tyhjäksi ja kykenemättömäksi tuntemaan mitään? Olivatko ainoastaan palava kaiho ja polttava ikävä pyyhkineet elämänilon ja tunteet vaaleamman miehen kasvoilta, vai oliko sen takana jotakin, josta Uruha ja sitä kautta Kai eivät olleet tietoisia? Kai rypisti otsaansa ja mutristi huuliaan mietteliäästi antaessaan katseensa viivähtää Reitan suljetuilla silmäluomilla ja kuopalle painuneilla poskilla. Hän kohotti kättään kuin antaakseen sormensa juosta pitkin poskipään alapuolelle vajonnutta kuoppaa, mutta laski sen sitten takaisin peitteelle ja jatkoi piirtelyään. Reita näytti niin laihalta. Tummemman miehen huulille kohosi pieni, nostalginen hymy, kun hän muisteli, miltä toinen oli näyttänyt seitsemisen vuotta aiemmin, ja huomasi, ettei Reita loppujen lopuksi ollut muuttunut kovin paljoa – ilman nenäsuojustaan tämä oli edelleen tunnistettavissa samaksi pojaksi, joka oli eräänä loppukesän päivänä kiivennyt vaunuista orpokodin pihamaalla ja kohdannut lauman koulupukuisia lapsia ja Kain.

Samassa oveen koputettiin ja Kai käänsi katseensa oitis pois vaaleamman miehen kasvoista pyyhkien jälleen ilmeet kasvoiltaan, ennen kuin Reita avaisi silmänsä ja huomaisi hänen tuijottavan. Uruha avasi oven ja vilkaisi huoneen asetelmaa sulkiessaan oven ja astellessaan vuoteen luokse. Toisessa kädessään hän tasapainotteli tarjotinta, jolle oli lastattu teekannu ja kupit sekä erilaisia aamiaistarvikkeita, ja toisessa oli tyhjä, yksinkertainen puutarjotin. Reita havahtui unen ja valveen rajamailta, avasi hitaasti silmänsä ja loi ensimmäisenä katseensa Kaihin, joka kiitti yöpöydälle aamiaistarjottimen laskevaa Uruhaa ilman mitään tunnistettavaa ilmettä. Uruha kaatoi teetä kuppeihin ja kiersi sitten vuoteen voidakseen auttaa Reitan paremmin istuvaan asentoon, jotta tämä voisi syödä aamiaista. Kai seurasi toimitusta vaiti ja silmät välähdellen yöpöydällä ja seinillä palavien kynttilöiden valossa, ja sitten palvelija käänsi auki puutarjottimen pohjaan taitetut lyhyet jalat ja asetti sen Reitan syliin pöydäksi.
Uruha ojensi teekupin ensimmäisenä Kaille kumartaen hienoisesti ja sen jälkeen toisti saman toimittaessaan maisemakuvioisen kupin myös vuoteenomalle miehelle. Asetellessaan aamiaista ja lautasia jalalliselle tarjottimelle Uruha silmäili vuorotellen isäntäänsä ja heidän talonsa uusinta tulokasta pohdiskellen itsekseen, miten jälkimmäisen muutoksen viimeisten osien alkaminen saattaisi vaikuttaa talon herran käyttäytymiseen. Vilkaistessaan Kaihin hän kuitenkin kohtasi niin terävän ja pistävän katseen, että hän painoi hieman päätään ja pakotti katseen heittäjään liittyvät mietteet katoamaan.

Kai nyökkäsi palvelijalle kiitokseksi tämän saatua heidän ”pöytänsä” katetuksi. Uruhan kumartaessa ja kääntyessä lähteäkseen tummempi kuitenkin pyysi:
”Kouyou, odota vielä hetki.”
Vaaleampi totteli ja kääntyi takaisin katsoen odottavasti isäntäänsä. Tämä katsoi takaisin sävyttömästi, muttei sanonut mitään. Reita tuijotti heitä molempia väsyneen ihmettelevästi ja rypisti kevyesti kulmiaan, kun palvelija näytti ymmärtävän täydellisesti, vaikkei yhtäkään sanaa lausuttu ääneen. Sitten Uruha kumarsi uudelleen, käveli ulos huoneesta heitettyään Reitalle pikaisen, rohkaisevan hymyn ja sulki oven perässään. Kai puolestaan laski teekuppinsa tarjotinpöydälle, nousi seisomaan ja päästi Reitan ranteen otteestaan, mutta kiipesi sitten vuoteelle toisen seuraksi, nosti toisen jalkansa vaaleamman miehen säärien yli ja istuutui muitta mutkitta puoliksi omien jalkojensa ja puoliksi toisen miehen jalkojen päälle niin, että pöytä jäi hänen ja Reitan väliin. Reita värähti Kain kevyen painon laskeutuessa hänen peiton peittämille polvilleen ja säärilleen, mutta koska tummempi ei tuntunut itsessään painavan juuri mitään, hän hyvin pian unohti, että tämä istui hänen päällään.

Kai poimi tyynesti teekupin takaisin käsiinsä ja otti siemauksen. Reita seurasi esimerkkiä ja kohotti hienoisesti tärisevillä käsillään kupin huulilleen. Ruoka hänen edessään sai hänet nälkäiseksi, mutta silti samaan aikaan sen näkeminen ja haistaminen saivat hänet voimaan melkein vielä pahemmin kuin hän jo voi. Alkaessaan leikata munakasta Kai kohotti katseensa ruokia ristiriitainen ilme kasvoillaan silmäilevään Reitaan ja ymmärsi välittömästi, mistä oli kyse. Hän asetti aterimet lautasen viereen ja nojautui hieman eteenpäin voidakseen laskea kätensä vaaleamman miehen käsivarrelle. Toisen katseen noustessa vastaamaan hänen omaansa hän sanoi hiljaa:
”Syö, Reita. Niin epätodennäköiseltä kuin tuntuisikin, se parantaa oloasi.”
Reita laski katseensa, mutta totteli, kun Kai veti kätensä takaisin omalle puolelleen. Alkaessaan hitaasti järsiä voileipää hän huomasi ihmeekseen tummemman miehen olleen oikeassa – ruoka ei saanut häntä sittenkään antamaan ylen, vaan pikemminkin sai hänen vartalossaan vellovan pahan olon asettumaan jonkin verran. Kai väläytti tuskin havaittavan hymynhäiveen ja kaatoi itselleen uuden kupillisen teetä.

Heidän syötyään Kai kiskaisi soittokellon narusta, ja hetkeä myöhemmin Nao ilmaantui keräämään aamiaistarvikkeet pois. Reita nojasi vasten sängyn päätylautaa ja sulki silmänsä ties kuinka monetta kertaa sinä aamuna. Hän oli väsynyt pelkästä haarukan ja teekupin nostelemisesta huomattavasti, vaikka ruoka olikin tuntunut hetkellisesti tuovan lisää voimia. Huokaistessaan kevyesti ja nojatessaan päätäänkin hieman taaksepäin hän kuunteli astioiden vaimeaa kilinää, uuninluukkujen kolahdusta ja Kain matalaa ääntä, joka puhui Naolle, vaikka vain katkelmia osui Reitan korviin.
”Kerro Kouyoulle, että – kahden päivän kuluessa – hän tietää kyllä, mistä löytää sopivan. Kyllä, Naoyuki, se on pakollista – ei selviä ilman.”
Vaaleampi mies kurtisti kulmiaan hivenen ja yritti hahmottaa, mihin katkonaiset lauseenpätkät liittyivät, mutta koki sen turhan hankalaksi ja väsyttäväksi. Häntä alkoi haukotuttaa ja puistatus kävi hänen lävitseen, kun voimaton olo alkoi taas hiipiä hänen jäseniinsä. Sitten ovi kävi ja Kain ääni sanoi äkkiä hänen korvansa juuressa:
”Älä nukahda ihan vielä, Reita, ole niin ystävällinen.”
Puhuteltu mies avasi silmänsä vaivalloisesti ja kohdisti katseensa tummempaan mieheen, joka oli vain muutamien kymmenien senttien päässä. Kun pöytänä toiminut jalallinen tarjotin oli viety pois heidän välistään, tuntui Kai olevan huomattavasti lähempänä kuin aiemmin. Hän oli kohottautunut paremmin polviensa varaan, mutta oli siirtynyt Reitan säärien päältä tämän reisien kohdalle.
”Mitä nyt?” Reita mumisi edelleen puoliunessa. Kai hymyili vinosti.
”Jos nukahdat tuohon asentoon, et tule olemaan kovin iloinen herätessäsi.”
Kai kiipesi pois vaaleamman miehen päältä ja vuoteelta ja jatkoi: ”Suosittelisin, että nukut makuullasi. Annahan, niin autan sinua.”

Kun Reita oli turvallisesti makuuasennossa, Kai pöyhi hänen tyynynsä ja suoristautui sitten.
”Nyt ehdotan mitä vahvimmin nukkumista. Muutoksesi viimeiset osat ovat alkaneet, Reita, ja mitä enemmän nukut, sen helpommin selviät niistä. Yritä pysytellä selälläsi ja vältä vatsallesi kääntymistä.”
Vaalea nyökkäsi, vaikka ihmetteli hiljaa itsekseen nukkumisasentoon liittyvää ohjeistusta, ja puraisi alahuultaan.
”Kai…”
Tummempi kohotti kysyvästi kulmiaan. ”Kerro?”
Reita järsi huultaan ja väänteli peiton kulmaa käsissään epäröivästi. Sitten hän sanoi varovaisesti:
”Millaista se on?”
Kulmien rypistys ja hitusen kummastunut äänensävy. ”Mikä?”
”Lepattajana oleminen.”
Kai huokaisi hieman ja istuutui sitten takaisin sängynreunalle. Reita ihmetteli hetken, miksi oli tullut kysyneeksi sitä – olihan hän jo kysynyt samaa Uruhalta, kun tämä oli vieraillut hänen luonaan useampia päiviä aiemmin. Hän ei kuitenkaan perunut kysymystään, sillä toinen mies näytti tosissaan miettivän, mitä voisi sanoa.
”Se… ei tavallaan ole helppoa ja tavallaan on”, Kai aloitti hetkeä myöhemmin ja käänsi katseensa seinään.
”Ei tarvitse huolehtia juuri mistään muusta kuin siitä, ettei satu ulos aurinkoisella säällä, ja silloinkin on uskomattoman helppoa vain nostattaa sadepilvet auringon eteen. Mutta silti… Sitä on hankala kuvailla, mutta se on sekä onnea että katkeruutta.”
Tumma pää painui alas ja Kai oli hetken vaiti. Sitten hän kohotti katseensa Reitaan ja hymyili vinosti ja jokseenkin itseironiseen sävyyn.
”Usko pois, sen huomaa, kun veri lakkaa kiertämästä suonissa.”
Reita puraisi huultaan hieman voimakkaammin ja nyökkäsi osaamatta sanoa juuri mitään. Kain vino hymy suli kummalliseksi, helläksi ilmeeksi ja hän kumartui hieman eteenpäin ja painoi kevyen suudelman vaaleamman miehen otsalle.
”Nuku”, Kai kuiskasi vasten hänen ihoaan, nousi sen jälkeen seisomaan ja asteli pitkin askelin käytävään.

--

Seuraavat kaksi päivää Reita makasi vuoteessaan sairaampana kuin hän oli ikinä ollut. Suurimman osan siitä ajasta hän oli oudossa valvetilassa, jossa hän ei ollut hereillä muttei täysin nukkunutkaan. Hänen avatessaan silmänsä makuuhuone pyöri hänen ympärillään, joku piteli häntä kädestä ja hänen tuhruisen ja epäselvän näkökenttänsä laidalla vaani tumma hahmo, joka kiersi jokaisen valoläikän eikä lähtenyt pois. Reitasta tuntui, kuin hän pikkuhiljaa valuisi kuiluun tai kaivoon, joka oli täynnä pelkkää hämärää, surua, tuntemattomia kasvoja ja ääntä, joka syntyi, kun sade hakkasi marraskuisina öinä orpokodin ikkunaan. Yrittäessään tarkentaa katsettaan huoneessa hän etsi epätoivoisesti jotakin tuttua; jotakin, johon takertua ja josta pitää kiinni, ettei pitkä ja hidas luisu alas pimeään alkaisi. Jokaisella kerralla hänestä tuntui, ettei mitään ankkuria löytyisi ja hän valmistautui sulkemaan silmänsä ja päästämään irti, kun viileä ja rauhoittava käsi puristi hänen omaansa ja Kain ääni pyysi: ”Älä vielä, Reita. Älä vielä.” Hän käänsi päätään ja siinä olivat Kain kasvot, tuttuina, turvallisina ja hymyilemässä hänelle rohkaisevasti. Kai puristi uudelleen hänen kättään, silitti kevyesti hänen hiuksiaan ja auttoi häntä nukahtamaan.

Hänen unensa olivat sekavia, tummasävytteisiä ja pelottavia ja ne saivat hänet heittelehtimään vuoteessaan, valittamaan ääneen ja anelemaan epäselvästi jotakuta lopettamaan tai jatkamaan. Silti koko ajan hän tunsi viileän käden pitelevän hänen omastaan kiinni, ja aina välillä matala, tyyni ääni mutisi hänelle lohduttavia ja kannustavia sanoja. Hän heräsi täysin vain muutaman kerran kahden päivän aikana, vaikkei hänen tilannetajunsa ollut lainkaan mukana niissä havahtumisissa. Ensimmäisellä kerralla häntä tuettiin selästä istuvampaan asentoon ja hänelle syötettiin jotakin, joka olisi saattanut olla puuroa, ja toisella kerralla hänen huulilleen kohotettiin pikari, jossa oli raudanmakuista nestettä. Ensimmäinen suullinen maistui ällöttävältä ja hän yritti sylkeä sen pois, mutta lujaotteinen käsi laskeutui hänen olkapäälleen ja Kai sanoi: ”Juo. Se auttaa.”
Kun pikaria kallistettiin seuraavan kerran, Reita tajusi hämmennyksekseen jossakin turtuneen mielensä perukoilla, ettei neste ollut enää pahaa, vaan pikemminkin parhainta eliksiiriä, mitä hän oli milloinkaan tullut maistaneeksi. Hän joi ahneesti ja tunsi päässään leijailevan sumun ja pimeän hälvenevän ja hänen jäseniään painavan voimattomuuden hellittävän. Kun tyhjentynyt astia vedettiin pois hänen luotaan ja häntä tukeneet kädet laskivat hänet varovaisesti takaisin vuoteelle, hän huoahti, ja sen huokauksen mukana hämärä, pelot ja kivut hänessä tuntuivat valuvan tyhjiin kuin myrkky haavasta. Hänen huulilleen painettiin kevyt suudelma, ja sitten hän vaipui rauhalliseen ja sikeään uneen ensimmäisen kerran sen yön jälkeen, jona hän oli saapunut Kain kotiin.

Myöhemmin sinä yönä Kai makasi hänen vieressään silmät kiinni, kädet hänen ympärillään ja pää vasten hänen rintaansa kuunnellen tasaista sykettä ja mietti, miksi Reitan sydän ei lakannut lyömästä niin kuin Kain oma.

--
here's the truth - baby, here's the truth.

Avatar
Orkrist
Pääesiintyjä
 
Viestit: 606
Liittynyt: Pe Elo 08, 2008 9:30 am

Re: Lepattajat [Gazette, ReitaxKai, AU K18, 10/14?]

ViestiKirjoittaja jammy » Ke Elo 20, 2008 9:47 pm

ääsh, vanhassa lafissa en muistanut/tajunnut koskaan kommentoida tätä, mutta nyt voisin muuttaa tapojani ja edes yrittää kommentoida tätä : DDD

Muttamuttamutta heti alkuun voin sanoa tämän olevan yksi lempificeistäni! Oikeasti, ärrr, miten joku voi osata kirjoittaa näin hyvin D:: En ole kade, en.
Tykkään paljon hahmoista millaisiksi oot ne luonut, vaikkakin tuollainen mysteerinen ja mahtava Kai oli alkujaan vähän vaikea kuvitella (olen tottunut katsos siihen pullia leipovaan aina hymyilevään kotihengettäreen =D), mutta kyllä siihen tottui jo varsin nopeasti. Tämä ficci sai minut myös innostumaan ReitaxKaista. :)

Tykkään myös kun tässä ei kaikki selviä heti toisessa jaksossa ja mennä naimisiin luvussa neljä. Tykkään taidan raiskata tykkään-sanan vaan kun kaikki on vähän hämärän peitossa ja valkenee silleen pikkuhiljaa :3

Mutta huomasin vanhassa lafissa, että tähän ei ole tullut pitkään aikaan jatkoa :O Niin että tuota tuleekohan sitä sitten tänne uuteen tässä lähiaikoina ? Haluaisin nimittäin jo päästä lukemaan jatkoa, sillä tuntuu siltä että olen kohta lukenut jo kaikki hyvät ficit. :'D

//mitä ihmettä, ainoa kommentti täällä ? O: Jee, tätä täytyy juhlia, en koskaan nimittäin oo missään eka 8DDD
Scream yourself
drain yourself

Avatar
jammy
Fani
 
Viestit: 9
Liittynyt: La Elo 16, 2008 8:00 pm
Paikkakunta: nysse tulee !

Re: Lepattajat [Gazette, ReitaxKai, AU K18, 10/14?]

ViestiKirjoittaja remtara » La Elo 23, 2008 10:01 pm

Luin viimeisen osan vain sen takia, että oli sellainen olo.

Ja voin sanoa, että nyt on jotenkin... rauhallisempi olo, kuin tätä aloittaessa. Kuin mun ahdistuneisuus ois vaihtunut kylmään turtuneeseen tilaan. En tunne olevani enää tässä, olen jossain muualla. Pään liikuttaminen on hidasta - en tiedä, en vain pysty liikuttamaan sitä. Ainoat asiat, jotka mussa ovat liikkuneet viimeisen 5 - 10 minuutin sisällä ovat silmät, sormet ja kädet, sekä hengityksen mukana rinta. Tuntuu tosi jännältä. Vain sen takia, että upposin tähän tekstiin niin syvästi.

Rakastan noita yksityiskohtia ja tunnelmaa tässä. Erityisesti kappaleen helmi on kohta, jossa Reita yrittää kuvailla sitä, miten yrittää pitää kiinni jostain, ettei vajoaisi tuntemattomaan. Kain kylmä käsi tuntui lohduttavalta ja juuri tuo kuvailemasi "tunnetila" sai aivot tyhjenemään hetkeksi.

Haluaisin kävellä tuohon Reitan huoneeseen ja seurata täysin paikaltani kaikkea mitä tapahtuu nopeutettuna. Kukaan ei huomaisi, mutta saisin nähdä, mitä tapahtuu, sillä siltä minusta tuntui, tosin hieman liikkuvampana. Liikuin huoneessa, katsoin eri ihmisten näkökulmista, eri perspektiiveistä tuota huonetta koko ajan.

Tunnelma. Tunnelmatekstiä. Pidän tästä niin paljon.

Kiitos, kun annat aikaa paeta omista ahdistavista ajatuksista tämän pariin. Tämä teksti vie ne pois.
NEVER MISS THE EYES
KNOW YOUR ENEMY

SUCK MY DICK

Avatar
remtara
Teknikko
 
Viestit: 232
Liittynyt: To Elo 14, 2008 5:36 pm

Re: Lepattajat [Gazette, ReitaxKai, AU K18, 10/14?]

ViestiKirjoittaja Mikkii » La Loka 25, 2008 9:40 pm

Vihdoinkin sain sen luettua! :'D Eihän tässä oo menny, muutaku koko päivä tätä lukiessa. Ei kyllä mitään valittamista, vaikka se päivä ny tässä meniki!
Täytyy kyllä myöntää, että aluksi oli hiukan sekavaa, mutta jotenkin kaikki palaset loksahtelivat paikalleen, kun olin ennättänyt lukea pari lukua. En ihan heti olisi pistänyt tähän ficciin ReitaxKai:ta, mutta loppujen lopuksi se sopii tähän todella hyvin.
Pystyn vain kuvittelemaan Kain mielipuolisen naurun mielessäni... Huuu, pelottavaa >__<


”Älä anna kenenkään ihastua itseesi. Sinä olet nyt minun.”

Jotenkin tuo lause sai aikaan sellaisen tunteen, että Uruha ihastuu Reitaan!Ellei se tapahtunut jo, ja en huomannut sitä, kun kirjaimet vain vilisivät silmieni ohi. #__#

Myöhemmin sinä yönä Kai makasi hänen vieressään silmät kiinni, kädet hänen ympärillään ja pää vasten hänen rintaansa kuunnellen tasaista sykettä ja mietti, miksi Reitan sydän ei lakannut lyömästä niin kuin Kain oma.


Tämä oli jotenkin niin häkellyttävän ihana kohta, mutta kuitenkin niin surullinen!
Ja kehtasitkin lopettaa tämän niin, että on suorastaan PAKKO lukea koko tarina loppuun! :D
Jään siis jännityksella odottamaan lisää osia! ^^

Avatar
Mikkii
Fani
 
Viestit: 12
Liittynyt: Pe Elo 29, 2008 11:46 pm
Paikkakunta: Tampere

Re: Lepattajat [Gazette, ReitaxKai, AU K18, 10/14?]

ViestiKirjoittaja mjau » La Joulu 06, 2008 12:26 am

asd mun on pitänyt kommentoida tätä varmaan jo kuukauden ajan, mutta yhyy en ole saanut aikaiseksi. Nyt otan itseäni kuitenkin niskasa kiinni ja koetan saada jotain sanottua.

Oon lukenut tän varmaan neljä kertaa -- en tiedä miksi, mut perjantai iltasin tulee aina ihan sairas himo lukea tätä. Ja tykkään. Tykkään niin sairaasti. Idea on sellainen, joka saa mut syttymään aina uudelleen ja uudelleen. Ja paritus.. Yleensä en tykkää siitä, mutta tässä se toimii. En oikeasti osaa kuvitella tähän mitään muuta paria kuin Reita/Kai. Jos olisi vaikka Reita/Ruki (mitä yleensä luen melkeinpä pelkästään) niin en olisi varmana yhtä ihastunut tähän. Tosin tuo Ruki/Aoi ei kyllä sytytä -- vaikka tähän ficciin sekin sopii.

Rakastuin Kaihin ihan totaallisesti tuolla alussa, orpokodissa. <3___<3 Ihan sairaan mahtava! Pystyn kuvittelemaan niin hyvin nuoren Kain piirtelemässä hiekkaan ja virnuilemaan itsekeseen enemmän kuin hyvin. Tuo mielikuva on tullut mun uniinkin monesti ja joka kerta on hymyilyttänyt. En tiedä mikä siinä oikein on, kun tuollaisten ihmiset (taino tässä tapauksessa lepattaja) ovat niin mielenkiintoisia. Lukee ihan transsissa ja pian huomaa, että alkaa melkein itsekin piirtelemään epämääräisiä kuviota ja virnuilemaan, eh. Oon liian helposti koukutettava. Kaikenlisäksi toi Kain ns salaperäisyys.. Se on niin arvaamaton. Niin monipuolinen.

Tuo tapa, millä Kai katosi orpokodista. Ihana. Apua, en osaa edes sanoin kuvailla miten paljon siitä tykkäsin. Ja vanhempi Kai.. Ainut sana mikä mulla pyörii siitä nyt mielessä on koukuttavan porno. Yhyy, anteeksi sanavalinta. Mutta kun.. ♥ Oot vaan onnistunut luomaan siitä niin täydellisen juuri tuohon osaan. Tai no okei, jokainen hahmo on tässä niin sopivia kuin vain olla voi.

Uruha on kiva symppis tässä. Silleen.. Toinen suosikki heti Kain jälkeen. :_) Ja Reita.. Periaatteessa en tiedä tykkäänkö siitä. Tai siis -- juuri sopivanlainen tuohon tilanteeseen mut se on vähän säälittävä IMO. XD Kaikki se punastelu ja aaaa. Joka musta kyllä sopiikin tähän.

Mä en keksi mitään negatiivistä sanottavaan tästä. Oikeastaan ärsyttää, kun olisi ihanaa antaa jotain palautetta mutta en mä ole niin taitava. Kirjotustyyli on täydellistä, tarina täydellinen etc.

”Sadutkin saavat alkunsa jostakin, Reita.”
Puhuteltu henkilö pystyi vain nyökkäämään.

Yksi lempilauseistani. Jollain tavalla se oli mun mielestä kliseinen -- aika tuttu monilta puolin. Ja silti se iski niin kovaa tuossa kohtaa. Niin sairaan hyvin juuri kun Uruha on tehnyt pienen köh, tempun ja oi.

Tuolla oli yksi toinenkin kohta -- tai aika montakin kohtaa -- todella monta kohtaa, jotka saivat mun sydämen sykkimmään mutta anteeksi, en jaksa alkaa kahlaamaan tarinaa läpi ja palvomaan jokaista vuorotellen.

Kai tähän on tulossa vielä jatkoa? Tai no, en mä tiedä kuinka aktiivisesti tähän on sitä aikaisemminkin tullut kun tosiaan luin ekan kerran vasta vanhan lafin loppupuolella/uudessa lafissa. Mutta silti tulen päivystämään tähän jatkoa siihen saakka kunnes sitä toivottavasti ilmestyy.

Byää iso kiitos tästä yhdestä parhaimmista ficistä. ♥
Fuck your fascist beauty standards

Avatar
mjau
Bändäri
 
Viestit: 44
Liittynyt: To Elo 14, 2008 6:38 pm
Paikkakunta: Tampere

Re: Lepattajat [Gazette, ReitaxKai, AU K18, 10/14?]

ViestiKirjoittaja harmilapsi » Su Joulu 07, 2008 10:56 am

Jotenkin rohkaistuin kommentoimaan tätä myös, kun joku muukin oli nostanut tämän kommentillaan tuolta viimeisiltä sivuilta tälle ensimmäiselle.

Luin tämän... ehkä viikko, kaksi sitten? En vain muista. En saanut varmaan yhdessä päivässä luettua, varsinkaan, kun osat olivat ihanan pitkiä ja piti oikein kiinnittää kaikki huomio tekstiin, ettei ote vain lipsuisi.

Ja tämä ficci oli aivan... mieletön lukukokemuksena. ♥ Ehdottomasti yksi lempificeistäni juuri nyt. Täytyy myöntää, että en ole aikaisemmin törmännyt tuohon paritukseen (Reita x Kai), mutta tämän ficin myötä se nousi yhdeksi lempiparituksistani. En ole aikaisemmin tajunnut, kuinka hyvin nuo kaksi oikeastaan voikaan kuvitella yhteen. Ihan mieletöntä.

Ei liene varmaan kovinkaan suuri yllätys se, että pidin Kaista tässä ficissä eniten. Varsinkin noina orpokotiaikoina saatoin niin mielettömän hyvin kuvitella sen istumassa puun alla piirtelemässä hiekkaan. Olit kuvaillut upeita yksityiskohtia ja esimerkiksi tuo Kain käheä nauru... Se on jotenkin... Kaimaista :''D Olen ehkä kyllästynyt ficceihin, jossa Kai on aina ollut se hymyilevä välienselvittelijä (vaikka miestä ei ole kovinkaan vaikea kuvitella sellaiseksi). Mutta tämän ficin Kai oli jotain niin älyttömän upeaa, salaperäistä ja kiehtovaa. Ja nuo kuvailut Kain kauneudesta... Voi luoja, tää ficci nousee niin vahvasti esiin noiden muiden joukosta. Tulen lukemaan tämän vielä vaikka kuinka monta kertaa.

Pidin oikeastaan kaikista hahmoista tässä. Uruha oli ihan selvästikin oma itsensä, ja jotenkin vain mielestäni Ruki ja Aoi sopivat hyvin toisilleen.

Mm.. Minulla löytyisi tästä vielä vaikka kuinka paljon sanottavaa, mutten vain kykene pukemaan ajatuksiani sanoiksi. Mutta toivottavasti tiedät, että olet älyttömän hyvä kirjoittaja. En voi olla ihailematta. Ihana ficci. ♥
Iki wa chan to dekiteru no ni kuzure sou ni naru

Avatar
harmilapsi
Fani
 
Viestit: 20
Liittynyt: Ke Loka 29, 2008 9:16 am

Re: Lepattajat [Gazette, ReitaxKai, AU K18, 10/14?]

ViestiKirjoittaja Neko » Su Tammi 04, 2009 4:19 pm

Päätinpä minäkin sitten kommentoida tähän.

Ensinnäkin tämä ficci on aivan loistava. Tämä on yksi parhaimmista mitä olen lukenut.

Aloiti jostain syystä lukemaan tätä vasta neljä päivää sitten yöllä ja luin tämän kerralla kokonaan, en vain voinut jättää tätä kesken. : ) Juoni tässä ficissä oli loistava~

Tietynlainen ahdistus oli kokoajan kun luin tätä. Mutta silti tätä oli erittäin mukava lukea. Pidin erittäin paljon tuosta kun olit kuvaillut upeasti noita yksityiskohtia. Hahmot oli myös mielestäni kuvailtu hyvin. Ja ah tuo sinun kirjoitus tyylisi, se on aivan mahtava. Olet erittäin lahjakas kirjoittaja, mikä tulee ilmi sinun muistakin ficeistä.
Ja paritus oli yksi suosikeistani : )

Toivottavasti pian tulee jatkoa ~

: )
i really like you a lot
I could never let you go

Avatar
Neko
Fani
 
Viestit: 4
Liittynyt: Ke Elo 20, 2008 7:58 pm
Paikkakunta: Kain postilaatikko

Re: Lepattajat [Gazette, ReitaxKai, AU K18, 10/14?]

ViestiKirjoittaja naore » Ma Tammi 05, 2009 1:06 am

Löysin tämänkin vasta tänään, mutta kaverini oli tätä suositellu jo aikoja sitte ja vasta nytte sain luettua.

Tää tarina on koko ajan kiinnostava, se ei jää ärsyttävästi rullaamaan paikoilleen missään vaiheessa ja teksti on kivan selkeetä ja sitä on kiva lukee. Tykkään tästä, kun noi vampyyrit ei ole semmosia ihan Dracula-vampyyreitä, vaan oot näitä muunnellu. Muunnellut vampyyrit on kivoja ^^
Tää paritus on kanssa kiva 8DD en mun muistaakseni oo ennen edes lukenu Kai x Reita -parituksella, mutta nuo kaksi sopii tosi hyvin yhteen. Tykkään.
Tykkään sun kirjotustyylistäki 88)

Myöhemmin sinä yönä Kai makasi hänen vieressään silmät kiinni, kädet hänen ympärillään ja pää vasten hänen rintaansa kuunnellen tasaista sykettä ja mietti, miksi Reitan sydän ei lakannut lyömästä niin kuin Kain oma.

Yh onko Reitassa jotain vikana kun sen sydän ei kuole D8


Tahtoo jatkoa !
hey are you okay?
you look pretty low

Avatar
naore
Roudari
 
Viestit: 51
Liittynyt: Pe Joulu 26, 2008 10:41 pm

Seuraava

Paluu K-18

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron