Beta: En koe tarvitsevani
Rating: R~NC-17
Pairing: Ruki/Uruha
Genre: Drama, romance, slash, lilla angst, (kai jotain mitä voisi jopa huumoriksikin kutsua), enimmäkseen Rukin POV, oneshot
Warnings: Voi esiintyä henkevää kiroilua, tyhmyyttä ja paneskelua
Summary: Ja silti rakastit pienintäkin epäkohtaa hänessä. Et nähnyt häntä kuin muut, hän ei koskaan ollut sinun silmissäsi täydellinen. Hän oli ilkeä, pinnallinen, tunteeton ja helvetin ruma krapula-aamuina.
Disclaimer: Njäh, en omista poikia, eikä tästä paskasta saa edes rahaa!
A/N: Hyvää Joulua, Lyra~ ^^ <3
~And you were mine… all the time~
Lumi tuntui kylmältä paljasta pintaa vasten, varpaat kipristelivät jäätävän kosketuksen alla. Miksi hän oli paljain jaloin keskellä lumista, hyisevää rantaa? Hän ei itsekään tiennyt. Jostain syystä se lohdutti palelijaa omalla pistelevällä tavallaan. Ei kaikki turhaa ollut, ei. Ei jokainen valhe sattunut yhtä paljon, se tunne vain. Se pieni tunne, joka sai sinut tuntemaan itsesi tyhmäksi, mitättömäksi. Miksi hän olisi tarkoittanut sanojaan? Ei hänellä ollut syytä tuntea samoin kuin sinä.
Siinä missä sinä rakastit, hän vihasi. Ei kukaan voinut kuvitella, että sen kaiken petoksen ja vihan takana olisi muuta jäljellä, kuin tyhjä kuori, joka oli viimeiseen asti liimailtu huolellisesti kiinni, jottei kukaan näkisi, kuinka hauras pinta oli. Näit sen kaiken, ne jokaiset näkymättömät kyyneleet, jokaisen virheen hänen ihonsa alla. Ja silti rakastit pienintäkin epäkohtaa hänessä. Et nähnyt häntä kuin muut, hän ei koskaan ollut sinun silmissäsi täydellinen. Hän oli ilkeä, pinnallinen, tunteeton ja helvetin ruma krapula-aamuina. Ei kyse ollut siitä, kuinka täydellisenä muut hänet näkivät, vaan kuinka epätäydellisenä sinä hänet näit. Se epätäydellisyys oli lumoavaa, se koko näytelmä, jossa hän esitti päärooliaan paremmin kuin kukaan. Ilkeä sana, johon kaunis hymy päälle. Ruma irvistys, jonka hän sai näyttämään kauniilta. Viileä katse, jonka takana paloi viha pyhää liekkiään. Kukaan ei koskaan vaatinut häneltä sen enempää, ei odottanut hänen olevan pahoillaan. Miksi olisikaan?
Maailmahan oli kohdellut häntä kaltoin, niin sanottiin.
Sinä tiesit sen paremmin, kuin kukaan muu. Sinä sait nähdä sen maailman, sen synnin, jota hän kantoi harteillaan. Olit saanut kurkistaa siihen maailmaan, jossa hän yksin raahasi tuskaa sisällään, antoi sen repiä itsensä palasiksi, vain kootakseen itsensä kerta toisensa jälkeen uudelleen särjettäväksi. Tiesit hänen kärsivän, muttet voinut auttaa.
Ei kaikkea voi unohtaa kuitenkaan.
Sinä sateisena syysiltana hän katsoi taivaalle, antoi pisaroiden haudata kyyneleet poskilleen ja huusi tuskansa ulos ensimmäisen kerran elämässään. Vain se hetki ja sinä olit jäänyt kiinni siihen pieneen kivun valtakuntaan. Näit ohuen kuoren musertuvan asfalttiin, kuulit sen sydäntä särkevän, valittavan äänen. Silti sanallakaan hän ei pyytänyt sinua lohduttamaan, ei liikkeelläkään ilmaissut tarvitsevansa apua. Miksi siis autoit? Miksi sanoit sanoja, jotka uskoit antavan edes pienen lohdun särkyneelle?
Kerran petetty, kahdesti unohdettu, monesti hyväksikäytetty. Niin hän sanoi. Ääni värähtäen, katse lasittuneena maahan. Etkä sinä osannut sanoa mitään muuta, kuin olevasi pahoillasi. Luulitko sen todella auttavan? Odotitko hänen muuttuvan, kaiken unohtuvan? Menneisyyteensä kietoutuneena hänen oli vaikea päästää irti, mahdoton luottaa enää. Ei hän tekisi poikkeusta, vain koska sinä olit siinä, tarjotessasi liian pientä takkiasi hänen harteilleen, toistellessa lauseita, joilla ei ollut sen suurempaa tarkoitusta, kuin tulla kuulluksi. Loppujen lopuksi… kuinka paljon itsekään uskoit sanoihisi?
Ei tuskaa voisi poistaa turhilla sanoilla, koruttomilla lauseilla.
Kylmyys pakotti miehen viimein laittamaan sukat ja kengät takaisin jalkaan, ja suuntaamaan kulkunsa pois rannalta. Viima piiskasi ilmeettömiä kasvoja, jäiset lumihiutaleet pyörittivät tuulen kanssa ruskeita hiuksia uuteen uskoon. Välillä käsi siirtyi siistimään kampausta, vaikka tuo tiesi varsin hyvin, ettei siitä ollut tällä ilmalla mitään hyötyä. Yritti sytyttää tupakkaa, mutta sekään ei siinä tuiverruksessa ottanut onnistuakseen. Lopulta luovutti ja kiukkuisena viskasi mitättömän syöpäkääryleen ojaan, jonne lumi saisi sen kylmällä kosketuksellaan hukuttaa. Nosti kaulusta vaistomaisesti ylöspäin saapuessaan pienen mäen huipulle, kylmä tuuli tervehti miestä karulla puhalluksellaan. Kirosi mielessään talven alimpaan helvettiin, mietti, miksei koskaan seurannut unelmaansa ja muuttanut lähemmäs päiväntasaajaa. Samalla mietti myös, miksi ihmeessä hän oli edes suostunut lähtemään tälle laskettelureissulle alun perin. Askelten upotessa jo nilkkoja myöten lumeen, hän antoi mielensä harhailla aina auringonsäteistä lempeään rantahiekkaan asti.
”Ruki!”
Äänessä oli ripaus huojennusta, mutta myös pientä huolestuneisuutta. Ruskeahiuksinen loi katseensa häntä kohden juoksevaan vaaleaan Michelin-ukolta näyttävään mieheen. Taisipa tuolta jopa karata hymykin kasvoille siinä vaiheessa, kun se samainen Michelin-ukko omaksi epäonnekseen kompuroi jalkoihinsa ja pyllähti onnellisesti lumen keskelle. Pienempi mies kuuli kaukaa kuuluvan kirousten litanian ja näki jalkojen ja käsien huitovan lumikasan keskeltä ilmaan. Kiirehti askeleitaan ja antoi jo naurun tavoittaa, kun pääsi toisen epäonnisen luo auttamaan tätä ylös omille jaloilleen.
”Eh… Pitikin sattua se ainoa jäinen kohta juuri minun askeleiden kohdalle!” vaaleampi ähisi ja puisteli lumia päältään, kuin se olisi siinä lumipyryssä mitään auttanut. Ruskeiden hiusten lomasta tuo loi vain taas vaisun hymyn toiselle ja läppäisi tätä tuttavallisesti olalle.
”Eikö sinua aina käsketä katsoa mihin astut, Rei?” Ruki kommentoi ilkikurisesti. ”En ymmärrä miten edes olet pysynyt hengissä kaikki nämä vuodet.”
”Aahh! Itse herra viisaus”, kuului iloinen naurahdus ja samassa Ruki olikin jo kaadettu lumeen. Häkeltyneenä toisen teosta, Ruki ei osannut muuta, kuin vain tuijottaa suu auki Reitaa, joka nyt nauroi katketakseen omalle oivallukselleen. Saatuaan taas ajatuksistaan kiinni, Ruki kömpi tympääntyneenä ylös lumen keskeltä ja lähti kävelemään kohti heidän mökkiään.
”Heei! Älä nyt suutu, Ruki-kun~” Reita inisi harppoessaan kovaa vauhtia viilettävää Rukia kiinni.
”En minä suuttunut”, toinen murmutti selvästikin vittuuntuneena. ”Minun on kylmä.”
Basisti tiesi kyllä milloin pitää suunsa kiinni ja vain kävellä toisen seurana mökille. Nämä olivat niitä hetkiä, jolloin Ruki arvosti hiljaista seuraa enemmän, kuin Reitan tyhmiä vitsejä. Ilmeisesti Uruha oli osannut satuttaa sanoillaan Rukia pahemmin, kuin oli edes tarkoittanut.
Takkatuli loimusi iloisesti, sen lämpö sai varpaat taas tuntemaan lampaantaljan allaan. Keho nojasi rennosti koko painollaan miehen takana olevaan sohvaan, lattialla hänen vieressään höyrysi iso kulhollinen kuumaa misokeittoa. Ruki hymyili. Kai oli aina ollut hyvin huolehtivainen, mutta tämä oli jo kaiken huippu. Saman tien, kun Reita ja Ruki olivat saapuneet sisälle, Kai oli alkanut hössöttää, että Ruki piti saada johonkin lämpimään. Mies oli heti käynyt laittamassa takkaan tulen, kun Reita oli lähtenyt Rukia vastaan ulos ja sitten kiiruhtanut keittiöön lämmittämään keittoa. Ruki hyvä kun oli ehtinyt edes sisälle saakka, oli kiikutettu Kain käskystä takkahuoneeseen, istutettu lampaantaljan päälle istumaan, kääritty viltteihin ja hetken päästä hän oli saanutkin jo kulhon vierelleen. Sen jälkeen Kai, Reita ja Aoi olivat häipyneet vähin äänin pois, jättäen Rukin lämmittelemään raajojaan. Vaikka vokalisti olikin kovin otettu tästä hienovaraisesta eleestä, hän jostain syystä alkoi tuntea itsensä taas ulkopuoliseksi. Hän kuuli seinän takaa kuuluvan naurun sekä iloisen puheen ja mietti, miksei itse ollut tarpeeksi sosiaalinen liittyäkseen heidän joukkoonsa. Sitten hän kuuli sen. Äänen – itsevarman, teeskennellyn ja tunteettoman äänen. Kyllä, se oli se ääni, jonka takia hän ei ollut sosiaalisella tuulella juuri nyt. Mies hautasi kasvojaan lähemmäs polviaan ja tuijotti takkatulen loimua. Kuinka he saattoivat nauraa kaiken sen jälkeen? Kuinka hän saattoi esittää iloista, eikä edes vaivautunut pyytämään anteeksi?
Kaikkien niiden iloisten äänten keskellä mies mietti, miksi edes jaksoi tätä uuvuttavaa näytelmää. Aina käskettiin ymmärtämään, antamaan anteeksi toisen pahansuopaisuus. Hänhän oli kovia kokenut, niin sanottiin. Oikeuttiko se paskamaiseen käytökseen? Kaikki olisi pitänyt ottaa hymyssä suin vastaan, aina olisi pitänyt ymmärtää kärsinyttä. Siitähän oli jo perkeleen monta vuotta! Kuinka kauan tämän annettiin jatkua? Jonkun pitäisi vihdoin avata suunsa ja sanoa vastaan. Ei vuosia sitten tapahtuneet asiat olleet kenenkään heidän vikaansa, joten miksi he joutuivat maksamaan siitä kovan hinnan? Heille sai huutaa, sai haukkua mielensä mukaan, sanoa mitä sattuu. Kukaan ei koskaan saanut loukkaantua, ei saanut sanoa pahasti takaisin. Hän on kärsinyt paljon elämässään, niin sanottiin.
Vitut, sinä sanoit. Ja siksi sinä olit nyt se, joka istui yksin takkatulen ääressä, kuunnellen kuinka toisessa huoneessa naurettiin. Se oli hinta, jonka sinä jouduit maksamaan siitä, ettet antanut hänen enää kävellä ylitsesi. Et antanut periksi, vain nousit kapinaan kaikin voimin. Yksinäisyydessäsi mietit, oliko se rikoksesi, josta sinua nyt rangaistaan. Ettet vain ylireagoisi ja antaisi mielesi mustata todellisuutta?
Kai olisi pitänyt olla hiukan kiltimpi, säästää sanoja ja edes etsiä syitä, miksi toinen oli niin rumasti hänelle sanonut. Mutta mies ei pystynyt enää vaimentamaan itseään. Hän oli liian kauan kuunnellut Uruhan vittuilua, niin monta vuotta antanut anteeksi ja ymmärtänyt, että nyt se kaikki alkoi vain olla jo liikaa. Teki mieli ottaa siitä vaaleasta hiuspehkosta kiinni ja paiskoa hänen päätään seinään, kunnes toinen heräisi vihdoin takaisin todellisuuteen. Kuulisi omat loukkaavat sanansa, oppisi pyytämään anteeksi tyhmiä tekojaan.
Mies sävähti tuntiessaan pistävää kipua. Huomaamattaan Ruki oli purrut käteensä tuntuvan jäljen ja katseli sitä nyt huuliaan mutristellen. Hän vihasi olla riidoissa hänelle tärkeiden ihmisten kanssa ja hän todella vihasi sitä, että rankaisi siitä aina itseään. Ihan kuin syy olisi aina ollut hänessä.
Luuletko, että sinulla on oikeus olla välittämättä?
”Ru?”
Se ääni sai jokaisen aistin terävöitymään, jokainen lihas jäykistyi. Mies nielaisi kuuluvasti, veti syvää henkeä ja oli jo kääntämässä katseen ovensuuhun, kunnes muuttikin mieltään. Tuijotti vain valkeita liekkejä tiiviisti, esitti kuin ei huomaisikaan toisen läsnäoloa.
”Ru.. Älä viitsi”, toinen huokaisi dramaattisesti ja pyyhälsi pienemmän miehen vierelle. ”Tiedän varsin hyvin, että sinä tiedät, että minä tiedän sinun tietävän, että sinä tiedät minun tietävän, että tiedän…”
”Tuli selväksi jo, Uruha!” Ruki ärähti käännähtäen katsomaan toista vihaisesti. Uruha vain hymyili.
”Selvä”, tuo totesi ja istahti ärtyneen vokalistin vierelle. ”Ha! Sainpas sinut katsomaan.”
Pirullinen hymy sai Rukin kiukustumaan vielä enemmän ja mielenosoitukseksi hän käänsi katseensa takaisin tutkimaan takan liekkejä. Uruha hymähti, oli hyvän hetken hiljaa, mutta alkoi sitten puhua. Aluksi tuo jaaritteli turhanpäiväisiä asioita, huokaili huomiota herättävästi lauseiden päätteeksi, esitti sitä samaa näytelmää kuin aina ennenkin. Aikansa sitä kuitenkin jatkettuaan tuo kai itsekin tajusi, ettei päässyt asiassaan sen pidemmälle, kuin mitä oli yrittänytkään.
”Uskon, että…” Uruha aloitti hiljaisena, mutta keskeytti jostain syystä. Tässä vaiheessa Ruki kääntyi varovasti vilkuilemaan kitaristia, pisti merkille, että tuo ei näyttänyt lainkaan niin koppavalta kuin yleensä.
”Korjaan”, vaalea mumisi ensin, selvittäen ääntään. ”Tiedän, että sanoin aikaisemmin pahasti sinulle.”
Pää kääntyi jälleen pois puhujasta, sisällään hän kävi omaa taisteluaan. Miksi tuo idiootti yritti edes esittää mukavaa, ensin huudettuaan ilkeyksiä?
”Olen pahoillani, Ru.”
Pienempi ei värähtänytkään, silmät tuijottivat tiiviisti eteenpäin, suu oli vakavana viiruna.
”En halunnut satuttaa. Etenkään sinua, Ru, en koskaan ole halunnut satuttaa sinua.”
Ei vastausta. Uruha huokaisi pettyneenä, näyttäen vihdoin edes merkkejä tunteistaan. Hän pyöritteli hermostuneena olohousujensa lahjetta sormensa ympärille ja mutristeli huuliaan keikkuen hienoisesti puolelta toiselle.
”Minä… tarkoitin sitä, mitä sanoin sinulle siellä kujalla…” Pitkä tauko, jota kuvitti hermostunut henkäys. ”Sinä olet… sinä olet ainoa, jolla on väliä enää. Sinä olet ainoa, joka muistuttaa minua päivästä toiseen, että… minussakin on vielä jotain hyvää. Ru… vain sinä merkitset jotain. Älä hylkää minua nyt.”
Hiljaisuus oli käsin kosketeltava, sen olisi voinut puristaa nyrkkiin ja tukahduttaa hetkessä. Silti kumpainenkaan ei ollut halukas sanomaan enää mitään. Uruha istui kärsivällisesti pienemmän vierellä, odotti ja odotti. Edes pientä merkkiä siitä, että toinen olisi reagoinut sanoihin jollain tasolla.
Ruki pysyi vaiti.
Viimein vaalea kitaristi nousi ylös luovuttaneena, katsahti murtuneena ilmeettömiä kasvoja, jotka eivät edes tuntuneet huomioivan hänen olemassaoloaan. Hän oli yrittänyt, todella yrittänyt muuttua, olla parempi ihminen, mutta silti oli onnistunut vain satuttamaan. Vähin äänin mies jätti toisen yksin istumaan takan ääreen.
Ruki tuijotti eteensä, näkemättä kuitenkaan mitään muuta, kuin ne tapahtumat vuosia sitten. Ne vilisivät pikakelauksena hänen mielessään, toistellen sitä samaa kohtausta yhä uudelleen ja uudelleen. Saastainen kuja, punainen, rosoinen tiiliseinä, kaksi hahmoa. Toinen huutaen tuskissaan kivusta, toinen käski vain hiljenemään. Jokainen liike tuoden lisää kipua jo valmiiksi hajonneeseen kehoon, jokainen sana saaden masentuneen vain vihaamaan itseään enemmän. Viimein se toinen sai nautintonsa, pääsi hetkeksi vaeltelemaan euforian tunteissa. Sen jälkeen tönäisi kivusta valittavan päin tiiliseinää, huusi solvauksia, sylki päälle ja heitti kolikon maahan maksuksi. Käveli vain nauraen pois.
Ruki henkäisi kuuluvasti, näki mielessään taas ne kasvot, kun oli saapunut tarkistamaan tuskaisen tilaa. Toinen oli värissyt kylmästä ja häpeästä, yrittänyt sateella puhdistaa saastaista kehoaan, huutanut tuskaansa ääni väristen ja itkenyt.
Kuka sinä olet tuomitsemaan polulta harhautunutta?
”Uruha!” mies karjaisi hätääntyneenä ja oli nousemassa ylös, kun hänen katseensa osui ovenkarmiin nojailevaan hahmoon. Tuon kasvoilla loisti pieni hymy, poskella kimmelsi yksi ainut kyynel, kun tuo käveli takaisin huoneeseen ja istuutui vokalistin eteen. Hiljaisuus, joka oli muuttunut keveäksi, lempeäksi, ei enää häirinnyt kumpaakaan. Käsi nousi pyyhkimään kyyneltä pois poskilta, silmät seurasivat kasvojen muotoja, nousivat siitä tarkkailemaan liian monta kertaa vaalennettuja hiuksia. Jokainen virhe hänessä sai sinut hymyilemään enemmän, kaikki ne rumat yksityiskohdat menneisyydestä muistuttivat siitä, kuinka helposti suunnan pystyi kadottamaan.
Käden valuttaessa paitaa pois hänen päältään sinä rakastuit enemmän jokaiseen epäkohtaan hänen kehossaan. Pienikin virhe hänen muuten niin täydellisessä ihossaan sai sinut janoamaan kosketusta, nautinnollinen äännähdys vei tajunnan kauemmas tästä maailmasta. Takkatuli vierellä nostatti nopeasti ihon helmeilemään hiestä, se nuoltiin vaalean rintakehältä kiduttavan hitaasti pois saaden tuon sähähtämään. Ruskeahiuksisen huulet kaartuivat tyytyväiseen virnistykseen, kehollaan painoi toisen makaamaan taljan päälle. Vieläkin viileät huulet tunnustelivat toisen lämpimiä huulia kokeilevasti, aluksi vain antaen pieniä suudelmia allaan makaavalle miehelle. Pieni pistelevä tunne alavatsassa sai miehen kuitenkin nopeasti syventämään suudelmia ja antamaan intohimolleen vallan. Vaatteiden kahina muodosti sekavan harmonian, henkäykset säestivät sitä omalla sävelellään. Ruki valutti kättään pitkin toisen hoikkaa vartaloa, tutki jokaista senttiä allaan, muttei missään vaiheessa koskenutkaan lähelle haaroja. Uruha inahti joka kerta vaativasti, kun käsi jälleen ohitti kosketusta janoavan alueen ja aiheutti epämiellyttävän huumaavia tunteita toisen pään sisällä. Vaaleampi tunsi hampaiden iskeytyvän kaulalleen yllättävän rajulla voimalla, toinen ei säästellyt voimia otteissaan, ei edes yrittänyt olla hellävarainen. Eikä Uruha sitä pyytänytkään. Niiden vuosien jälkeen hän oli tottunut kaikkeen muuhun, kuin helliin ja rakastaviin otteisiin. Miksi Ruki, nimenomaan Ruki, olisi mitään muuta, kuin raju ja hallitseva sängyssä?
Toinen puraisu ja Uruha vingahti jo pienesti kivusta. Tunsi kaulallaan huulien kääntyvän hymyyn, näki kuinka toisen silmät paloivat tyytyväisenä heidän katseidensa kohdatessa. Uruha hymyili pienesti takaisin, tarjoten kaulaansa avoimemmin ja odottaen saavansa lisää kihelmöivää kipua iholleen. Yllätyksekseen hän tunsikin vain hennon suudelman kivistävällä kaulallaan, eikä täysin tiennyt miten suhtautua tilanteeseen. Se oli samaan aikaan pelottavan uusi, kuin myös oudon huojentava tunne. Se tuntui liian pehmeältä kaikkien niiden käsittelyiden jälkeen, joihin hän oli ehtinyt tottua, mutta silti se sai uudenlaisia hyvänolon tunteita heräämään kitaristissa. Samassa hän kuitenkin unohti täysin kaiken mukavuuden, kun hän tunsi ohuiden sormien työntyvän sisälleen. Kaikki se äskeinen unohtui, tilalle tuli vain muistot siitä, mitä hän oli aina saanutkin. Kipua.
Ruki tarkkaili tyynenä vaaleamman miehen kasvoja, tuon kiinni puristettuja silmiä ja oikeaa kättä, joka oli tarttunut hänen käteensä. Sen näki heti, ettei toinen nauttinut tästä, ei tuntenut pienintäkään mielihyvää, mutta silti Ruki lisäsi jälleen yhden sormen. Uruha parkaisi nyt jo kuuluvasti ja upotti kyntensä ruskeahiuksisen hiestä kosteaan käsivarteen. Sana vain ja Ruki olisi lopettanut, mutta Uruha pysyi vaiti, joten mies ei nähnyt mitään syytä olla jatkamatta. Uruha ei eleelläkään valittanut, ei edes ilmeellä pyytänyt lopettamaan. Hän oli päättänyt kestää sen kivun, niin kuin oli aina ennenkin kestänyt. Hän ei suostuisi näyttämään tuskaansa, ei valittaisi kohtaloaan. Hän oli tarpeeksi vahva selvitäkseen siitä. Kun kipu hetkellisesti hellitti Rukin sormien vetäytyessä pois hänen sisältään, Uruha antoi itsensä jälleen hengittää tasaisesti, vaikka tiesikin mitä tuleman pitää.
Rukin asettuessa pitkän kitaristin jalkojen väliin, pienempi yhä tarkkaili toisen vakavia kasvoja. Uruha piti silmiään kiinni, puri poskea suun sisäpuolelta ja odotti. Odotti, että toinen viimein tekisi liikkeen, joka tuottaisi hänelle lisää sitä tuskaa. Eikä kestänyt kauaakaan, kun Uruha huudahti ääneen ja tunsi sisälleen työnnyttävän. Ruki äännähti nautinnollisesti, yritti parhaansa mukaan hillitä itseään ja pitää liikkeensä edes jollain tasolla rauhallisina. Silti jokainen työntö teki sen yhä vaikeammaksi, Uruha hänen allaan esti ajattelemasta selkeästi. Vasta kun Uruha jälleen inahti kärsivästi, Ruki muisti, että hänen täytyisi keskittyä myös kitaristiin.
Vaaleahiuksinen oli purrut poskeaan sisäpuolelta jo niin kauan, ettei tuntenut enää kipua. Hän yritti ajatella kaikkea muuta, kuin niitä tuskanpistoksia, jotka kulkivat pitkin hänen kehoaan. Päässään alkoi nähdä taas kuvia aikaisemmilta kerroilta. Muisti kujan, muisti ojan, muisti jopa sen auton takapenkin. Miksi hän oli antanut tehdä itselleen niin kerta toisensa jälkeen? Ja yhtäkkiä kuva katosi täysin. Rukin käsi oli löytänyt viimein hänen miehuudelleen antamaan sille ansaitsemaansa huomiota. Käsi liikkui tarkasti työntöjen tahdissa, tuottaen liian täydellistä mielihyvää Uruhalle, joka ei voinut enää estää vaikerteluja. Hänen silmissä lenteli tähtiä ja koko huone tuntui pyörähtävän ympäri joka kerta, kun Ruki syvensi työntöjään. Sormet Uruhan pituuden ympärillä tuntuivat kuolettavan hyviltä, Rukin jokainen taidokas ja vahva liike sytytti uuden tähden kitaristin taivaalle. Hengitys alkoi tihentyä, kuumuus valutti hien Rukin selkää pitkin, Uruhan ääntely sai hänet henkäilemään olemattomia sanoja. Työnnöt alkoivat nopeutua, liikkeistä tuli hallitsemattomia ja kun Ruki alkoi tuntea huippunsa lähestyvän, hän vielä kerran työntyi voimalla Uruhan sisään. Orgasmin voimasta Ruki puristi kädellään Uruhan miehuutta niin, että toinen seurasi melkein heti perässä, liidellen omiin euforioihinsa.
Rukin haaliessa vilttejä lähemmäs heitä, Uruha yhä koitti saada tärinää loppumaan. Hän ei ollut koskaan aiemmin tuntenut niin hyvää tunnetta, ei henkisesti, eikä fyysisesti. Jos hänellä olisi ollut vähänkään voimia jäljellä, tuo olisi nyt juossut ulos pomppimaan alasti lumisateen keskelle. Mutta kun Ruki rojahti takaisin makaamaan hänen vierelleen, hymyillen raukeana, Uruha totesi, ettei missään muualla olisi niin hyvä olla, kuin juuri tässä ja nyt.
”Mitäs virnistelet?” Uruha kysyi muka totisena, muttei voinut estää huuliaan nykimästä ylöspäin.
”Virnistelen mitä virnistelen”, Ruki vastasi ja virne tuon kasvoilla vain levisi. ”Pidät kovin.. mm.. mielenkiintoisia ääniä.”
Uruha punastui korviaan myöten ja yritti haudata kasvonsa vilttiin piiloon.
”En koskaan aikaisemmin ollut huomannut sitä”, vokalisti jatkoi hetken päästä ja huomattuaan Uruhan ihmettelevän katseen, Ruki päätti selventää. ”Siellä kujalla… se oli pikemminkin huutoa.”
Uruha liikahti epämukavasti ja puraisi huultaan.
”Se oli täysin toinen tilanne”, vaaleampi sanoi hiljaa. ”Enkä ole niihin tilanteisiin enää sen jälkeen hankkiutunut.”
Rukin silmät laajenivat ja tuo vain tuijotti Uruhaa tyhmänä. Oliko Uruha lopettanut liiallisen juomisen ja väärien miesten seuraan hakeutumisen? Ehkä Rukin tarjoama tuki ja lohtu oli sittenkin muuttanut jotain Uruhassa.
”Eikö… sinulla ole ollut ketään sen jälkeen?” pienempi henkäisi ihmeissään. ”Mutta siitähän on jo vuosia!”
”Tiedän”, Uruha totesi lyhyesti ja kääntyi katsomaan ruskeahiuksisen kasvoja. Käsi nousi silittelemään poskea, se lipui siitä hiljalleen nenänvartta pitkin huulille. Sitten vaaleamman kasvoille kohosi lempeä hymy. Hymy, jota Ruki ei ollut koskaan vielä nähnyt. Se oli erilainen kuin yleensä Uruhan hymyt olivat. Se ei ollut ylpeilevä, vittuileva tai flirttaileva. Se oli pehmeä, rakastava ja onnellinen.
”En vain halunnut olla kenenkään muun kanssa enää. Tuntui kuin… olisin siitä päivästä lähtien ollut sinun”, Uruha mumisi hiljaa vilttiinsä ja tuijotteli sormiaan, jotka olivat hakeutuneet piirtelemään olemattomia kuvioita Rukin käteen.
”Sinulla on helvetin tyhmä tapa näyttää se”, Ruki sanoi sen kummemmin asiaa kaunistelematta. ”Olisit voinut edes vihjaista asiasta.”
”Tiedän, etten ole täydellinen, mutta..”
Pienempi mies painoi sormensa Uruhan täyteläisille huulille ja esti tätä jatkamasta lausetta enempää.
”Kaikessa epätäydellisyydessäsi”, Ruki sanoi, painoi huulensa vaaleamman otsalle ja jatkoi: ”sinä olet juuri täydellinen minulle.”
Sitten vokalisti kaappasi leveästi hymyilevän Uruhan lähemmäs itseään, veti vilttiä hiukan heidän ylleen ja hautasi kasvonsa toisen vaalennettuihin, lakalta tuoksuviin hiuksiin. Hiljalleen molemmat lipuivat tiedottomaan tilaan, näkemään keveämpiä unia.
Nysse loppusi~
Saa kommentoida ^_~
