Valoon haihtunut (ADAMS, K-13, Deathfic, AU, Oneshot.)

K-7 on S:ää hieman vahvempaa materiaalia. Alastomuutta, huumausaineita, väkivaltaa tai huonoa kielenkäyttöä voi esiintyä lievässä muodossa, mutta ei tarkasti kuvailtuna. Seksiä tai seksuaaliseksi koettua käytöstä saatetaan käsitellä maininnan tasolla. K-11 ja K-13 voivat jo sisältää edellä mainittuja sisältöjä hieman enemmän.

Valoon haihtunut (ADAMS, K-13, Deathfic, AU, Oneshot.)

ViestiKirjoittaja Syunikiss » Ma Tammi 06, 2014 3:54 pm

Name: Valoon haihtunut.

Author: Syunikiss.

Warnings: Kuolemia, itsemurha, verta, hiukan mielenvikaisuutta ja paljon suruja.

Genre: AU, Romance, draama, slash, Deathfic, angst.

Pairings: Adam x Shota.

Fandom: ADAMS

Chapters: 1/1

Raiting: K-13, siirretty alueelle moderaattorin toimesta

Beta; Ystäväni, on myös lafissa, lisään nimimerkin kunhan löydän ^^ ( Taas.)

Summary:
"Jopa se ilkikurinen katse oli poissa.. Aivan kuin.. Aivan kuin hän haihtuisi valoon."

A/N: Noniin.. Halusin kirjoittaa samaan aikaan angstia, ja tarinan ADAMSista, ja tätä siitä tuli. Olisitko lukijana kiltti, ja kuuntelisit Plunklockin "Koe" - kipaletta lukiessasi? Kiitoksia. Nimen pöllin täysin mangasarjasta "La Esperanca", jossa ensimmäisessä tai toisessa kirjassa Georgesin ystävä toteaa; "Aivan kuin hän haihtuisi valoon."
..No, niin. Lyhyt tuli, mutta ei tästä mitään kilometritarinaa pitänytkään tulla.
Kirjoitusvirheitä korjailtu ja muutoksia tehty.


Lupauksia, joita ei koskaan pidetty.

Syksyisen Japanin pimeillä kaduilla alkaa illan hämärtyessä tapahtua.
Silloin kannattaisi yksinhuoltajavanhempien ja kauniiden neitien pysyä poissa.
Kujilla nimittäin tapahtui kaikkea elinkaupasta parittamiseen.
Silti, jopa Kioton kovimman jengit sattuivat kammoamaan yhtä tiettyä kaksikkoa jonka kaupunkiin saapuminen oli aina iso juttu.
Nuoripari oli nimittäin koko Japanin tappavin, julmin, sekä taitavin ja viisain kaksikko koko alamaailmassa.
Ja kaiken tämän miehet olivat saavuttaneet vain kaksin, ilman edes suurta mafiaa taustatukenaan.
Vain kahdestaan, ja siksi heidän nimeäänkin pelättiin kuin itse pirua.
Vaarallisimmatkin yakuzat saattoivat perääntyä jos vastapuoli oli hyvissä väleissä tämän kaksikon kanssa.
Kuitenkin nämä miehet jakoivat keskenään jotakin, josta kenelläkään muulla ei ollut edes aavistusta: Elämääkin suuremman rakkauden.

Adam ja Shota olivat rakastavaisia.
Siitä ei tosin tiennyt kaksikon lisäksi kukaan muu, ja hyvä niin.
Kuka tahansa vähänkään kaunainen yakuza, tai jengipomo saattaisi hyvinkin tappaa heistä vain toisen. Ihan vain satuttaakseen ja pelotellakseen jäljellejäänyttä, ja sitä kumpikaan heistä ei halunnut.
Ehei kukaan ei edes tiennyt missä he asuivat.
Oikeastaan kaksikon talo oli kuin mikä tahansa japanilainen omakotitalo.

Shota nousi illansuussa ylös viimein sängystä, kun pakko kerran oli.
Adam oli jo keittiössä, ja ilahtui rakkaansa näkemisestä.
Muutama hellä suudelma tervehdykseksi ja teetä. Niin ne illat usein menivät, täysin pielessä olevan unirytmin takia.
Sekin vain sen takia, jotta muut eivät saisi selville heidän asuinpaikkaansa.
Teen jälkeen Shota tunsi itsensä jo hieman virkeämmäksi, ja yleensä pukeutui ripeästi.
Adam vasta yritti saada lisäpotkua päivään ramunesta, jolle Shotalla oli tapana vain hymähdellä.
Kaksikko tosiaan toimi kuin toistensa henkivartijoina, mutta ei se kumpaakaan näyttänyt haittaavan.
Ainoa asia, joka Shotaa mietitytti edes joskus, oli se kuinka kiltti ja hellämielinen Adam saattoi joskus olla.
Kuitenkin punaruskeahiuksinen antoi Shotalle ihmetyksen aihetta joka kerta kun he kävivät ulkona.
Tarpeen tullen Adam oli hyvinkin raaka ja julma, jopa julmempi kuin Shota voisi koskaan olla.
Ristiriitaista, mutta totta. Silti yhä uudelleen se toinen puoli Adamista säpsähdytti Shotaa aina niin paljon, olihan tämä tottunut ajattelemaan rakastaan ujona ja hellyydenkipeänä.
Kaksikolla kun oli roima annos niin vihamiehiä kuin ihailijoitakin.
Monet alamaailman vaarallisimmista ja vaikutusvaltaisimmista henkilöistä tekisivät mitä tahansa päästäkseen kaksikon kanssa hyviin väleihin.
Monet pyysivät hädän hetkellä heidän apuaan. Jotkut eivät olleet levänneet pitkään aikaan kunnolla, eivätkä lepäisi ennen kuin kaksikko olisi seivästetty.
He tosiaan jakoivat mielipiteitä, mutta harva todella uskalsi käydä heitä vastaan.

Jo useaan otteeseen Adam muisti, miksi hän rakasti Shotaa niin paljon.
Miehen lähellä oli niin turvallista, niin hyvä olla. Samaa eivät voisi muut sanoa, ainakaan ne kaduille jätetyt ruumiit tai itkevät rakastajattaret, joiden mies oli juuri kuollut heidän syliinsä, saatikka puolikuntoon piestyt yakuzat.
Silti ainoa mitä kaksikko todella pelkäsi, oli toisen menettäminen.
Siksi he pitivät tarkasti kiinni siitä, etteivät ulkopuoliset saa tietää heistä.
He todella olivat vahvoja yhdessä. Tuskin kukaan tiesi että ilman toinen toistaan he eivät olisi mitään. Ehkä juuri koston pelossa kaikki olivat jättäneet kaksikon rauhaan.
He eivät tienneet...

Vain ajatuskin elämästä ilman Adamia sai Shotan voimaan huonosti, ja ahdistumaan itkuun asti.
Voi niitä iltoja jotka Adam oli istunut hiljaa pidellen vanhempaansa, ja sulkenut aistinsa kaikelta muulta.
Painanut päänsä rakastaan vasten, ja luvannut ettei koskaan lähtisi. Shotalle Adamin syli oli se turvallisin paikka maailmassa, jossa mikään ei voisi loukata tai satuttaa.
Jossa tunsi itsensä aina rakastetuksi, ja halutuksi.
Adamille Shotan sanat olivat niitä sanoja, jotka rauhoittivat ja paransivat.
Muistuttivat kuka Adam todella oli, hulluuden ja verenhimon ottaessa ylivallan.
Opettivat rakastamaan taas, kun murhanhimoinen mieli oli sen taidon hetkeksi unohtanut.

Kenellekään ei kuitenkaan tullut yllätyksenä, mitä tulisi tapahtumaan.
Laukaus kaikui hämärässä aamu-ilmassa, vain yhden korttelin päässä Shotasta.
Hänen ei olisi pitänyt lähteä edeltä! Ei olisi! Vanhempi pinkaisi juoksuun. Hänen oli saatava selville, kenet Adam oli ampunut ja miksi.

Näkymä syrjäisellä kujalla sai Shotan voimaan pahoin.
Häntä oksetti. Jalat löivät loukkua. Jokin vanhemman mielessä halusi uskoa ettei verinen ruumis kujalla ollut hänen rakkaansa, joka oli hymyillyt ja vilkuttanut iloisesti vasta kuusi minuuttia sitten.
Kuitenkin jokin pieni ääni Shotan päässä kuiski totuuksia. Kivuliaita, viiltäviä, repiviä totuuksia. Kyyneleet sumensivat tummansiniset silmät ja estivät lyhyempää näkemästä kunnolla, hänen kävellessään ruumiin luo.

Shota…

Pidempi hätkähti. Hänen rakkaansahan oli vielä elossa!
Kyyneleet tulvahtivat silmistä paljon voimakkaammin miehen polvistuessa rakkaansa vierelle, ja nostaen punaruskeahiuksisen osittain syliinsä.
Luodit olivat lävistäneet vasemman keuhkon, ja oikean olkapään.
Ne oli ammuttu noin tahallaan. Ne oli ammuttu noin, ei vain tappaakseen, vaan satuttaakseen. Satuttaakseen molempia, ja nyt Shota tunsi sisuksiensa repeävän surun voimasta kokoajan uudelleen.
”Adam… Adam…” Shota toisteli, hän ei vain voinut uskoa, että tuota nimeä kantavaa miestä ei enää pian olisi. ”Hengitä..” Shota neuvoi. ”Ole kiltti.. Jatka vain hengittämistä..”

Adam katsoi surullisena vanhempaansa, ja selvästi yrittämällä yritti saada happea. Se ei onnistunut. Sattui liikaa.
Sattuu..

Lisää kyyneleitä tippui Shotan poskille, kun tämä nyökytteli ymmärtäväisenä. ”Tiedän, rakas.. Tiedän. Jatka vain.”
Shota pyysi, aneli, uikutti. Hänen teki pahaa nähdä rakkaansa kivusta vääntyvät kasvot ja veren joka tulvi suusta yskinnän mukana, tietäen ettei voisi tehdä mitään.
”Ole kiltti Adam! Älä tee tätä minulle”, Shota nyyhki.
”Älä pakota minua elämään tässä maailmassa ilman sinua.
Älä pakota minua heräämään yksin,
älä pakota minua muistamaan joka päivä että sinua ei enää ole…”
vanhempi aneli.

Nuoremman katse tuijotti tyhjyyteen, ja hänen silmistään oli kadonnut se ilkikurinen katse.
Aivan kuin hän haihtuisi valoon, silmieni edestä.
Aamun ensimmäiset auringon säteet hyväilivät kirkkaana katua ja ilma olisi ollut todella kaunis, jos Shota olisi sitä kyennyt näkemään.
Valonsäteet todella ottivat pienen palan Adamin hengestä mukaansa.
Tämä yritti taas sanoa jotakin, mutta vanhempi pyysi tätä olemaan vain hiljaa.
Viiltävä tuska repi sisintä uudelleen, aivan kuin luodit olivat tehneet hetki sitten hänen rakkaalleen.
Adam yritti tosissaan saada hapen kulkemaan jo miltei tunnottomassa ruumiissaan. Tunnon poistumisesta huolimatta hänen oli niin lämmin. Siksi hänen oli pakko yrittää hengittää, rakkaansa vuoksi. Punainen, lämmin ruumiin neste tahrasi molemmat mutta Shota ei jaksanut välittää. Adam yritti vielä sanoa jotain.
Anna minun mennä.

Pyyntö sattui turhan paljon.
Shotaa itketti kuulla se heleä ääni noin vaikeana, ja kähisevänä.
”Rakastan sinua", Adam kähisi.
Ääni alkoi kuulostaa enemmän jo korinalta kuin puheelta, mutta ei sen väliä. Shota vain nyökkäsi itkien, ja halasi velttoa ruumista. ”Mene vain. Tulen pian perässä.” Shota kuiskasi, ja kuuli rakkaansa viimeiset sanat; ”Kiitos… Kiitos,

Silloin pidempi tunsi, kuinka nuorempi lakkasi taistelemasta.
Lakkasi yrittämästä, ja vaipui ikuiseen lepoon täysin rentoutuneena.
Shota vain katseli rauhallisia kasvoja, joille oli valunut muutama kyynel nuoremman silmistä.
Suu oli kaartunut rauhalliseen hymyyn, toinen todella näytti vapautuneelta. Nyt se oli tapahtunut. Adam oli kuollut.

Adam sai arvoisensa hautajaiset, suuren saattueen kanssa. Shotakin vetäytyi alamaailman hommista, hän ei jaksanut enää. Eihän se tietenkään niin helppoa ollut, mutta hänen oli pakko yrittää.

Shota jäi muusta hautajaisväestä jälkeen seisomaan haudan luo, katselemaan taulua johon oli kaiverrettu rukouksia. Siinä riippui myös Adamin kuva. Siinä hän oli juuri palannut kotiin Taiwanista.
Adam hymyili niin onnellisena. Niinhän se oli. Adam oli aina ollut liian hyvä ihminen elämään tässä maailmassa. Niin oli joidenkin hankala ajatella kymmeniä tappaneesta, hyvinkin julmasta miehestä mutta Shota tiesi sen.
Enää vanhempi tiesi vain, että Adam odotti häntä.
Tiesi, sillä kun vanhempi kohotti katseensa näki hän… Adamin.
Hän näki Adamin seisovan hautausmaan toisella puolella, kohottavan kätensä vilkutukseen. Hän hymyili. Hänellä oli siis kaikki hyvin.

Juuri kun heleä, pieni riemukas naurahdus oli pääsemässä Adamin suusta, tuulenpuuska hautasi sen alleen. Kirsikkapuun kukkien välistä tulviva valo vei Adamin hahmon mukanaan.
”Ei sinun tarvitse odottaa minua enää enempää.” vanhempi naurahti.
Tämä nosti hymyn huulilleen. Kaivoi taskustaan käsiaseensa, ja vain linnut kuulivat, kun laukaus kajahti hautausmaan reunalla.
Adam oli oikeassa. Kuolema todella oli pelastus. Tummansinisilmäinen ei edes yrittänyt hengittää. Kirsikankukkien välistä tulvivat valonsäteet hakivat nyt hänetkin. Ei kulunut kauaa, kun hän ei enää kyennyt erottamaan puun kukkia. Vain valoa. Pian hän kohtaisi rakkaansa jälleen.

THE END~

A/N: Noniin noniin ^^ Palautetta, kiitos. Kyllä, tapahtumat etenivät nopeasti, ja oli hiukan kliseinen ja ennalta arvattava, mutta niinhän ne minun tarinani yleensä ovatkin ^^'' Mutta, joo. *Menee pöydän alle piiloon*

    1 tykkää.
Avatar
Syunikiss
Fani
 
Viestit: 13
Liittynyt: Su Huhti 14, 2013 1:52 pm

Paluu K-7 - K-13

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron