Uneton jouluyönä (Aoi/Uruha, AU, 5/5)

K-7 on S:ää hieman vahvempaa materiaalia. Alastomuutta, huumausaineita, väkivaltaa tai huonoa kielenkäyttöä voi esiintyä lievässä muodossa, mutta ei tarkasti kuvailtuna. Seksiä tai seksuaaliseksi koettua käytöstä saatetaan käsitellä maininnan tasolla. K-11 ja K-13 voivat jo sisältää edellä mainittuja sisältöjä hieman enemmän.

Uneton jouluyönä (Aoi/Uruha, AU, 5/5)

ViestiKirjoittaja Nightfall » To Joulu 19, 2013 10:41 pm

Title: Uneton jouluyönä
Author: Nightfall
Beta: Ei ole. Halusin saada tämän julkaistua jouluksi, ja kirjoitus- sekä kaikki muutkin aikatauluni menivät tällä kertaa niin, ettei aikaa betaukselle oikein jäänyt. Kovin kamalia virheitä tekstissä ei pitäisi omien silmieni mukaan olla, mutta jos olen väärässä, niin… Lupaan tehdä asialle jotain?
Fandom: the GazettE, memento mori, MUCC, D, NOCTURNAL BLOODLUST
Pairing: Aoi/Uruha pääasiassa, maininnan tasolla muitakin
Genre: AU, drama, romance,fantasy, humour-ish?
Rating: K7 – K13
Warnings:kiroilua, maininnan tasolla seksiä,alkoholia, väkivaltaa, kuolemaa ja muuta mukavan jouluista
Chapters: 5/5
Disclaimer: Henkilöt kuuluvat itselleen, tarina ja muutamat sivuhahmot ovat minun, alkuperäinen kertomus Charles Dickensin
Summary: ”Sinä saat pian kolme vierasta. Kuuntele heitä, avaa silmäsi ja katso ympärillesi, kun vielä ehdit.”

hahmot:
Aoi
Uruha
Jin
Tatsuro
Hiro
Daichi
Ruiza
Tsunehito
Hide-zou


A/N: Olipa kerran yksi syyskuinen ilta, kun keksin haluavani kirjoittaa jouluficin ja sitä seurannut vielä myöhäisempi ilta, kun sain idean kirjoittaa modernisoitu versio Dickensin Saiturin joulusta. Tai oikeastaan Saiturin joulun ideaa melko vapaasti mukaillen, sillä näin kirjoitusprosessin loppupuolella tuntuu siltä, että noudatin alkuperäistarinaa paljon vähemmän kuin olin aluksi ajatellut. Mutta mitäs pienistä.
Vähän jännittää nyt, sillä siitä on pieni ikuisuus, kun olen viimeksi julkaissut mitään moniosaista ja tasan ensimmäinen kerta, kun julkaisen jotain mitä en ole kirjoittanut kokonaan valmiiksi ja hautonut sitä toista ikuisuutta paranneltavana ennen julkaisua. Kaikki luvut eivät siis ole vielä aivan valmiita, mutta tavoitteena on yhä saada tämä aattoon mennessä loppuun (pitäkää peukkuja) :D
Toivottavasti tykkäätte:



1. osa

Viileän raikas talvi-ilman tuoksu seurasi pramean toimistorakennuksen lasiovista sisään astellutta miestä tämän ravistellessa vesipisaroiksi sulavia lumihiutaleita pois tummansinisen takkinsa pinnalta. Hiuksiin sulanut lumi sai mustat suortuvat liimautumaan ohimoille ja poskille, josta tulija kuitenkin pyyhkäisi ne pian rennosti korvansa taakse.
”Ai, tulit jo takaisin?” pöytänsä takana istuva kiharahiuksinen nainen naurahti huomatessaan ruokatunniltaan palaavan työtoverinsa.
”Tulin. Onko Aoi jo saanut puhelunsa päätökseen?” hän totesi hymyillen tervehdykseksi pöytänsä takana istuvalle vaalealle vastaanottovirkailijalle. Hänen oli pitänyt taivutella isoveljeään tulemaan illalla hänen järjestämiinsä juhliin, mutta vanhempi oli aikaisemmin puhunut ilmeisesti jälleen yhtä elämääkin tärkeämpää puhelua ja hätistellyt hänet ärtyneesti viittoen poistumaan ja tulemaan myöhemmin takaisin.
”Luulisin niin. Ainakin hän kävi tässä äsken, varmaan sinua etsimässä”, nainen totesi toiselle tämän astellessa hänen pöytänsä luokse ja silmäsi kysyvästi rapisevaa paperipussia, jonka tämä laski hänen pöydälleen.
”Ole hyvä”, mustatukkainen sanoi töytäisten tuomisiaan sormenpäillään hiukan enemmän vaaleamman puolelle pöytää. ”Sanoit, ettet ehdi lähteä minnekään syömään, joten toin sinulle syötävää tänne.”
”Niinkö? Ei sinun olisi tarvinnut”, Saki äännähti yllättyneenä, mutta hymyili kuitenkin iloisesti. ”Kiitos, se oli kilttiä.”
”No, ne olivat tarjouksessa”, tummempi totesi olkiaan kohauttaen.
”Jin, nyt on joulu. Ei mikään ole vielä tarjouksessa”, toinen huomautti kyseiseen vuodenaikaan kaiken olevan ennemminkin tavallista korkeammissa sesonkihinnoissa, loi ruokalähettiä leikkivään mieheen painokkaan katseen osoittaen haistaneensa tämän valkoisen valheen ja pyyhkäisi sitten vaaleanruskeat kiharansa korvansa taakse ennen kuin keskittyi tutkimaan tämän tuliaisia.
”Joulun kunniaksi sitten”, toinen naurahti viattomasti uuden syyn keksien ja kääntyi sitten jatkamaan matkaansa samalla kaulaansa kiedottua mustaa kaulaliinaa löysäten. ”Menen katsomaan onko armas isoveljeni ehtinyt jo juurtua työtuoliinsa.”
”Ai niin! Jin!” Saki huudahti paikalta liukenevan miehen perään ennen kuin tämä ehti muutamaa askelta kauemmas ja virnisti pienesti tämän käännähtäessä takaisin hänen suuntaansa. ”Onnea sinulle ja Suzumelle”, hän toivotti sitten saaden hämmentyneen ilmeen nousemaan tämän kasvoille.
”Hmh?”
”Kuulin vähän juttuja”, vaaleampi totesi ovelasti virnistäen ja sai toisen päästämään huvittuneen puuskahduksen suustaan tämän tajuttua, mistä oli puhe.
”Sen oli tarkoitus olla vielä salaisuus”, Jin huoahti vastaukseksi samalla silmiään pyöräyttäen, vaikka ei voinutkaan estää tyytyväistä hymyä häivähtämästä kasvoillaan.
”En minä kerro kellekään”, vaaleampi vakuutti yhä hymyillen, ja mustatukkainen kohautti pienesti hartioitaan.
”No, huomenna melkein kaikkien pitäisi muutenkin jo tietää, joten ei sinun kovin pitkään tarvitse odottaa, että pääset juoruilemaan muiden kanssa.”
”Emme me juorua!” Saki protestoi muka närkästyneesti puuskahtaen.
”Vaihdatte elintärkeitä tietoja keskenänne, piti sanomani”, Jin korjasi sanomisiaan huvittuneesti naurahtaen ja käännähti uudelleen menosuuntaansa. ”Mutta kiitos kuitenkin”, tämä kiitti vielä hymyillen saamistaan onnitteluista ja suuntasi viimein isoveljensä työhuonetta kohti.

”Hei veliseni. Tuo kapistus siis lähtee yhä irti korvastasi?” Jin hymähti ovensuusta sisään huoneeseen katsoessaan ja katsahti merkitsevästi isoveljensä pöydällä nököttävää puhelinta. ”Onko sinulla nyt aikaa puhua?”
”Onko sinulla itselläsi? pöytänsä takana istuva vanhempi mustatukka kysyi huomauttavasti ja katsahti puolestaan paljonpuhuvasti huoneensa seinällä roikkuvaa kelloa. ”Taukosi loppui jo ainakin vartti sitten.”
”Oletko jo ehtinyt kaivata minua?” Jin tiedusteli huvittuneesti.
”Miten sen nyt ottaa. Työsi eivät ainakaan valmistu kuppiloissa notkumalla.”
”Eivät niin, tein kaiken valmiiksi jo ennen kuin lähdin.”
”Kaiken?” Aoi äännähti epäilevästi.
”No, en nyt aivan kaikkea, mutta kaikki on kyllä ajoissa valmista. Siksi ajattelinkin – ”
”Ajattelit mitä?” vanhempi tiedusteli kesken lauseen lopettaneelta pikkuveljeltään.
”Että voisin pitää loppupäivän vapaata. Tai ei vapaata, mutta pystyisin ihan hyvin tekemään keskeneräiset jutut loppuun kotonakin. Lisäksi minun pitäisi vielä järjestää pari asiaa illan juhlia varten… ”Jin jatkoi ehdotustaan. ”Mutta naamastasi näkee jo valmiiksi, että aiot kieltäytyä”, tämä tuhahti vielä happamasti ja pyöräytti silmiään.
”Miksi sitten vaivaudut edes kysymään?” Aoi tuhahti vastaan.
”Odotan joulun ihmettä”, nuorempi totesi kirpeästi ja pudisteli päätään. ”Mitä sinä sitten haluat minun tekevän? Kuten jo sanoin, ei täällä ole nyt mitään sellaista tehtävää, mitä en voisi tehdä kotonakin.”
”Paitsi nämä”, vanhempi totesi tyynen viileästi ja siirsi pöytänsä kulmalla odotelleen uuvuttavan paksunnäköisen mapin lähemmäs pikkuveljeään. ”Väitätkö sitä paitsi tosissasi, että tekisit kotonasi yhtään mitään töihin liittyvää? Varsinkaan jos aiot vielä järjestellä niitä pirskeitäsikin.”
”Mitä nämä ovat?”
”Töitä, jos olet kuullut käsitettä. Niitä joiden takia etsiskelin sinua jokin aika sitten.”
”Et voi olla tosissasi. Nyt on jouluaatto ja sinä odotat meidän paahtavan yötä myöten joidenkin homeisten paperien kanssa!”
”Jos ne ovat homeessa, ne eivät selvästikään ole ajan tasalla”, mustatukkainen huomautti kirpeästi. ”Eli sitä suuremmalla syyllä sinun kannattaisi sulkea suusi ja keskittyä töihisi.”
”Ihan totta” Jin huoahti silmiään pyöräyttäen. ”Vaikka teillä meni Uruhan kanssa poikki ja elämäsi on syvältä, niin ei sinun silti tarvitse kaataa sitä muiden niskaan!” tämä puuskahti mielenosoituksellisesti ja kiersi kätensä puuskaan rinnalleen.
”Meillä ei ’mennyt poikki’, minä jätin hänet. Eikä se muutenkaan liity tähän mitenkään”, Aoi murahti synkän jäätävästi nuoremmalle.
”Niinhän sinä sanot”, Jin tuhahti selvästi uskomatta sanaakaan isoveljensä selityksestä. ”Muilla on silti joulu, vaikka itseäsi tämä ’typerä vouhotus’ ei ehkä kiinnostakaan. Joten jää kaikin mokomin itse tänne töihin muhimaan, mutta anna muiden nyt taivaan tähden edes jouluna elää normaalia elämäänsä ilman mitään naurettavia vaatimuksiasi!”
”Onko muka naurettavaa vaatia ihmisiä tekemään työnsä?!”
”Tähän aikaan päivästä ja vuodesta: kyllä on. Kukaan ei kuitenkaan lue noita raportteja, selvityksiä ja selityksiä ennen kuin ehkä ensi vuonna, joten maailma tai edes tämä yritys ei kaadu siihen, vaikka laittaisit edes kerran lapun luukulle ennen keskiyötä”, nuorempi puuskahti tuohtuneesti. ”Pakko myöntää, että välillä tajuan kyllä hiton hyvin, miksei Uruha kestänyt sinua”, tämä huoahti vielä päätään pudistellen ja pyöräytti ärsyyntyneenä silmiään.
Aoi mulkaisi veljeään kylmästi.
Toinen siis aikoi aivan väkisin ottaa sen puheeksi?
”Mikä ilmeisesti johtuu siitä, ettei teillä kummallakaan näy olevan mitään käsitystä siitä, mitä tämän työn tekeminen vaatii. Tai työn tekeminen ylipäätään”, hän totesi entistäkin synkemmin. ”Eivätkä minun ja Uruhan asiat edelleenkään kuulu sinulle.”
Hän ei todellakaan aikonut kuunnella pikkuveljensä moralisointia siitä, miten hän oikein parisuhteensa hoiti.
”Kuuluvat sen verran, että sinä olet idiootti isoveljeni ja kaadoit hänen niskaansa kuraa ihan syyttä suotta.”
”Sinä et tiedä niistäkään syistä mitään, joten ole hiljaa. Miksi sinä muutenkaan olet yhtäkkiä häneen niin ihastunut?” Aoi ärähti jäätävästi.
Jin ei ollut alkuun edes pitänyt Uruhasta, ei tämä yleensäkään osannut oikein asennoitua hänen miehiinsä, mokoma heteronormatiivinen pentu, mutta jossain välissä nuorempi oli nähtävästi ystävystynyt tämän kanssa. Päätellen siitä, miten rasittava toinen oli ollut viimeiset pari päivää, sen jälkeen kun oli kuullut hänen katkaisseen välinsä Uruhaan.
Oli ilmiselvää, ettei nuorempi ollut asiassa ainakaan hänen puolellaan.
”Sellainen räyhääminen nyt vain oli tylyä ja ihan tarpeetonta. Koko jutun olisi voinut hoitaa siistimminkin”, Jin murahti takaisin ja pyöräytti taas silmiään. ”Parin vuoden suhteen jälkeen se olisi ollut ihan reilua.
”Eivät tässä kuule kaikki muutkaan ole olleet ihan reiluja.”
”Uskotko ihan tosissasi hänen pettäneen sinua?”
Vanhempi katsoi veljeään synkästi.
”Ei, kun jätin hänet kuule ihan huvikseni”, hän murahti purevasti. ”Mitä oikein luulet? ... Tai no, nähtävästi sitä, että kaikki on minun syytäni, eikä hänessä ole mitään vikaa. Uruha on pyhimys, joka ei kykene mihinkään väärään”. hän tuhahti sitten ja käänsi katseensa takaisin tietokoneen näyttöön.
”Tuon sinä sanoit ihan itse”, Jin tuhahti, vaikkei kieltänytkään toisen arveluja. ”Mutta rehellisesti sanottuna uskoisin Uruhalla olevan riittävästi selkärankaa, että hän lopettaisi ensin suhteensa sinun kanssasi, ennen kuin alkaisi tapailla ketään muita.”
”Rehellisesti sanottuna minua ei kiinnosta sinun mielipiteesi tästä asiasta”, Aoi ärähti toivoen nuoremman vihdoin vaikenevan.
”Koska tiedät itsekin olevasi kohtuuton ja väärässä.”

Huone olisi luultavasti pimentynyt hetkeksi, jos vanhempi olisi luonut toiseen enää yhtään synkemmän katseen.
”Minä olen täysin väärässä, kun hän syyttää minua työnteosta ja siitä, ettei minulla muka ole aikaa hänelle, mutta ei itse ’ehdi’ vastaamaan soittoihin tai viesteihin, peruu yllättäen tapaamisiamme ja viettää mieluummin aikansa joidenkin helvetin teinien kanssa silloin kun minulla olisi aikaa olla hänen kanssaan?”
”Puhutko nyt Daichista ja Hirosta?” nuorempi päätteli kulmiaan kurtistaen ja vaihtoi painoa jalalta toiselle.
”Kai niilläkin joku nimi on”, pöydän takana istuva tuhahti viileästi.
”Älä viitsi olla naurettava, Aoi. He ovat uusia työntekijöitä, totta kai heidät pitää perehdyttää töihinsä. Eivätkä he mitään teinejäkään ole”, Jin huoahti veljensä johtopäätöksille.
”Työntekijöiden kouluttaminen hoidetaan yleensä työajalla.”
”Ei välttämättä aina”, nuorempi totesi pyöräyttäen silmiään.
”Kolmelta aamuyölläkö sitten?”
”Häh?” nuorempi äännähti kummastuneena yrittäen ymmärtää, mihin toisen kysymys oikein liittyi..
”Hiro vain soitteli Uruhalle tässä yhtenä yönä”, vanhempi selvensi herttaisesti. ”Mutta sekin tietty oli varmasti vain työhön perehdyttämistä. Vaikkei kumpikaan ollut silloin työvuorossa ja koko saamarin puljukin oli vielä kiinni”, hän lisäsi vielä. ”Tuosta et ollut tainnut kuullakaan?” hän sitten tiedusteli purevasti huomatessaan hänen entistä kumppaniaan hanakasti puolustaneen veljensä kasvoilla karehtivan yllättyneen ilmeen.
”No, en ollut”, Jin myönsi harteitaan kohauttaen. ”Mutta menet aika pitkälle päätelmissäsi yhden puhelinsoiton perusteella.”
”Yhden puhelinsoiton?” Aoi pärskähti tuohtuneesti. ”Enkö minä juuri ladellut sinulle listan verran syitä?! Ja kuka edes ylipäätään soittelee pomolleen tuolla tavalla?” hän älähti. ”Ellei tälle ole annettu aihetta sellaiseen”, hän huomautti vielä synkän merkitsevästi.
”Ai, nyt siis Uruha onkin se joka on vietellyt alaisensa?” nuorempi mustatukka naurahti kysyvästi veljensä ajatuksenjuoksua täsmentäen, risti käsivartensa rinnalleen ja ravisteli päätään. ”Menet edelleen vähän pitkälle päätelminesi. En usko, että hän rupeaisi tuollaiseen.”
Aoin teki mieli heittää veljeään jollakin painavalla ja teräväkulmaisella.
Hän katsahti nuorempaa aikoen jatkaa vastalauseidensa ärähtelyä, mutta pyöräytti lopulta vain silmiään tuhahti ärtyneesti.
”Häivy.”
”Hmh?”
”Olet selvästi päättänyt, että minä olen tässä se paha ja Uruha hyvä, ihan sama mitä minä sanon. Ei minun ole siis mitään järkeä puhua sinulle”, vanhempi totesi hyisesti. ”Joten häivy.”
”Nytkö sinä sitten alat murjottaa?” pöydän edessä seisoskeleva pärskähti kohottaen kysyvästi kulmiaan veljensä poistumiskäskylle.
”Onko sinulla vikaa kuulossa vai kuullun ymmärtämisessä? Ala mennä.”
”Sinulla on ainakin vikaa kritiikin vastaanottokyvyssä”, Jin tuhahti. ”Kuten aina.”
Häivy”, Aoi ärjäisi vihaisesti ja katsahti nuorempaa jäätävästi. ”Painu viettämään sitä helvetin jouluasi, minulla ei ole aikaa kuunnella sinun kiukutteluasi, hiton kakara.”
Jin pärskähti epäuskoisesti isoveljensä vähätteleville sanoille ja näytti siltä, että aikoi tölväistä jotakin vähintään yhtä tylyä vanhemmasta, mutta henkäisi lopulta syvään ja nieli myrkylliset sanansa.
”Niin varmaan on parempi”, Jin murisi sitten hyisesti ja marssi sitten huoneen ovelle, mutta kääntyi kuitenkin vielä ovensuussa takaisin isoveljensä suuntaan. ”Sinua on sitten kai turha odottaa illalla paikalle?”
”Terävästi päätelty.”
”Äiti on tulossa myös. Hänestä olisi mukava nähdä sinuakin joskus”, nuorempi yritti vielä vedota vanhempaan.
Aoi vilkaisi veljeään kuin hiukan päätöstään empien, mutta suuntasi katseensa sitten päättäväisesti takaisin tietokoneensa näyttöön.
”Sano hänelle, että olen pahoillani ja että lupaan tulla käymään viimeistään vuodenvaihteessa”, hän tuhahti lopulta.
”Ai, niin kuin lupasit käydä hänen syntymäpäiviensä aikaan? Tai viime jouluna?” Jin tiedusteli kirpeästi. ”Kannattaisiko vain jättää lupaamatta mitään, jos et kuitenkaan aio mennä?”
”Miten niin en aio? En minä voi työkiireitäni ennustaa!”
”Delegoi”, ovensuussa seisova huoahti kirpeästi. ”Sinä omistat tämän paikan. Voisit nytkin vain nousta ylös ja mennä käymään, jos vain haluaisit, ilman että tarvitsee edes kinuta lupaa keneltäkään.”
”Tiedät itsekin, ettei tämä ihan niin toimi”, vanhempi murahti koleasti. ”Mutta toki minä voin mennä äidin luo kylään, vaikka joka päivä! Annetaan isän yrityksen mennä vaikka konkurssiin, niin meillä molemmilla on oikein kunnolla aikaa olla hänen kahviseuranaan! Sittenhän äiti vasta iloinen onkin.”
”Ihan kuin mikään edes hetkahtaisi siitä, että istuisit silloin tällöin iltapäivän jossain muualla kuin työtuolissasi”, Jin puuskahti. ”Sinä tiedät missä kunnossa äiti on. Hänelle olisi tärkeää, että sinäkin olisit joskus paikalla.
”Minä tosiaan tiedän, joten voit lopettaa tuon ’äitisi on vanha ja sairas’ -kortin heiluttelun ja tunkea sen samaan läpeen ’olet surkea poikaystävä’ -korttisi kanssa”, Aoi ärähti kireästi ja pyöräytti silmiään. ”Alatko jo vihdoin häipyä siitä, vai pitääkö auttaa?”
”…Ei?”
”Miksi sitten olet vielä siinä? Ala painua.”
Jinin ilme synkistyi aavistuksen lisää vanhemman järkähtämättömän torjuvan asenteen takia ja tämä avasi suutaan kuin aikoen sanoa jotain, mutta tyytyi lopulta vain huokaisemaan luovuttavasti ja työnsi oven auki edestään. ”Todella loistavaa joulua sitten vain. Pidä hauskaa”, tämä totesi kirpeästi ja käveli pois.
”Sitä samaa”, huoneeseen jäänyt mustatukka puuskahti viileästii kiinni kolahtavalle ovelle.
Jinin askeleet loittonivat käytävää poispäin ja häipyivät pian kuulumattomiin.

Huoneeseen jäänyt käänsi katseensa tietokoneensa näytöstä ja katsahti vaaleaa seinää kuin olisi voinut nähdä pikkuveljensä vielä sen läpikin, tuhahti sitten synkästi ja kääntyi päätään tuohtuneesti pudistellen katsomaan ulos ikkunasta. Ilta oli jo pimennyt niin, että hän erotti lasin läpi vain mainosvalojen ja katulamppujen luomia heijasteita vastapäisten rakennusten ikkunoissa.
Olisi voinut kuvitella, että edes hänen oma veljensä tajuaisi häntä.
Eikö tälläkin ollut yhtä lailla ympärillään hännystelijöitä, kullankaivajia ja kateellisia epäilijöitä, jotka vuorotellen yrittivät joko hyötyä hänestä tai syrjäyttää hänet? Vai oliko toinen nuorempana todella niin erilaisessa asemassa, ettei tämä ymmärtänyt? Eikö tämä tajunnut, koska se oli lopulta aina hän, jonka vastuulla kaikki oli.
Jinillä oli ehkä varaa kuvitella, että työt saattoi tehdä milloin sattui, koska jos jokin menisi pieleen, hän olisi viime kädessä se, joka asian korjaisi.
Aoi päästi turhautuneen huoahduksen suustaan, nojautui tuolinsa selkänojaa vasten ja jäi tuijottelemaan ärtyneenä kattoon.
Oli hänelläkin ihmisiä ympärillään. Toiset kuvittelivat hänen olevan kultalusikkasetti takalistossaan syntynyt nousukas, joka ei ollut itse tehnyt asemansa eteen yhtään mitään, ja toisten silmissä hän ei ikinä tulisi tekemään tarpeeksi, raataisipa hän miten paljon tahansa.
Ja nyt ne kaksi, jotka eivät kuuluneet kumpaankaan edellämainittuun ryhmään pitivät häntä tunnekylmänä ja kusipäisenä työnarkomaanina.
Aplodeja.
Tosin, Uruhaa hänen ei enää tarvitsisi katsella. Kai sitäkin saattoi pitää jollain tapaa positiivisena asiana.
Mielessä häivähtävä kuva tuoreesta ex-kumppanista sai mustatukkaisen ilmeen kiristymään aavistuksen. Mieluiten hän olisi ollut ajattelematta toista enää ollenkaan – ja olikin onnistunut siinä siihen asti suhteellisen hyvin, ennen kuin Jin oli ryhtynyt väkisin hieromaan aihetta hänen naamaansa.

Hän oli ollut yhdessä Uruhan kanssa likipitäen kaksi vuotta, ja suoraan sanoen hän oli ajatellut heidän olevankin yhdessä vielä… no, aika pitkään. Ainakin pidempään kuin he lopulta olivat olleet.
Toinen oli jo jonkin aikaa käyttäytynyt hänestä kummallisesti, jotenkin eri lailla kuin ennen. Hän ei osannut tarkalleen sanoa milloin se oli alkanut, mutta viime kuukausien aikana toinen tuntui alkaneen hylkiä häntä enemmän ja enemmän. Tällä ei yhtäkkiä tuntunut olevan enää aikaa mihinkään, edes vastata hänen soittoihinsa tai viesteihinsä, toisin kuin aiemmin, jolloin tämä oli taas ollut suorastaan hämmentävän varmasti tavoitettavissa. Ainakin tämä oli edes soittanut itse myöhemmin takaisin, jollei ehtinyt vastaamaan hänelle. Tämä perui sovittuja tapaamisia, mitä tämä ei myöskään ollut aiemmin tehnyt oikeastaan ikinä, kerran tai pari jopa vain unohtanut koko jutun ja jättänyt tulematta. Ainakin tämä oli väittänyt unohtaneensa.
Kun Uruha oli pitkästä aikaa ollut hänen luonaan yötä, ja se helvetin nulikka oli yllättäen soittanut tälle, hän oli alkanut vakavasti epäillä toisen kiireiden ja unohduksien todellista syytä.
Töitä muka…
Hän oli jopa nähnyt sen kirotun Hiron kerran Uruhan työpaikalla. Hän oli koettanut olla huomaavainen vaaleampaa kohtaan ja mennyt tätä vastaan tämän työvuoron päättyessä. Ja päätynyt norkoilemaan takahuoneessa melkein tunnin odotellessaan toisen selittävän vielä yhden ja sata muuta asiaa uusille alaisilleen.

Hiro oli tumma, pitkä ja hyvännäköinen. Ja aivan liian itsevarma, jos häneltä kysyttiin. Vasta aloittaneeksi työntekijäksi tämä puhui ylemmilleen melkein röyhkeän suoraan, vitsaili jatkuvasti ja kyseli Uruhalta melkein taukoamatta jotakin. Tämä oli myös ilmiselvästi aivan liian kotonaan henkilökunnan tiloissa ja vaelteli työvaatteita vaihtaessaan pitkin poikin ilman paitaa kuin treenattua ylävartaloaan puolihuolimattomasti esitellen.
Aivan ohimennen juuri silloin kun Uruha oli paikalla.
Hänen oli tehnyt mieli käskeä nuorta olemaan hiljaa ja raahaamaan viimeisen päälle hiotun pyykkilautavatsansa sekä muut ruumiinosansa takaisin pukuhuoneen puolelle kunnes olisi oppinut miten vaatteet puetaan päälle ja oli odottanut vaaleamman tekevän samoin. Mutta tämä oli vain antanut alaisensa olla, vastaillut tämän tyhjänpäiväisiin kysymyksiin ja naureskellut mukana tämän jutuille sen sijaan että olisi käskenyt tämän käyttäytyä kunnolla.
Daichi ei sentään ollut yhtä paha kuin ystävänsä. Suurisilmäinen blondi oli hiukan Hiroa hiljaisempi ja vetäytyvämpi, ensisilmäykseltä ehkä aavistuksen ujon oloinen, mutta tarkemmin ajateltuna oikeastaan vain miellyttävän kohtelias ja asiaankuuluvan nöyrä. Hän tosin olisi mieluiten sijoittanut kaksikon eri vuoroihin, sillä Daichi tuntui toimivan jonkinlaisena vakioyleisönä Hiron pelleilylle, mikä sai sen huomionjanoisen hyypän tietysti vain riehaantumaan entisestään.
Näin jälkeenpäin ajatellen hänen olisi kai pitänyt toivoa Hiron saavan kenkää saman tien. Mutta toisaalta taisi myös olla aivan ilmiselvää, miksei niin ollut tehty ja minkä takia Uruha oli sietänyt alaisensa puolipukeissa tepastelun niin hyvin.
Hänen olisi pitänyt tajuta heittää ruusuiset kuvitelmansa toisesta tunkiolle jo hyvän aikaa sitten.
Aoi ravisi päätään tajutessaan aikeistaan huolimatta unohtuneensa ajattelemaan vaaleampaa, huokaisi syvään ja nousi hetken kuluttua ylös työtuolin vaimean narahduksen saattelemana, otti pöydälleen Jiniltä jääneet paperit ja marssi ulos huoneestaan.

”Käytkö nämä läpi vielä tänään?” hän kysyi saapuessaan Sakin pöydän luokse ja iski vielä yhden mapin naisen pöydälle. Tai ennemminkin käski, sillä kysyvästä sanojen asettelusta huolimatta hän ei ajatellut jaksaa kieltäviä vastauksia.
Saki katsahti hämillään pöydänkulmalle ilmestynyttä pinoa, parhaillaan kesken olevia tehtäviään ja sitten toimiston seinällä roikkuvaa kelloa.
”Tuota… toki, mutta… minun piti lähteä aivan pian?” tämä yritti huomauttaa varovasti, että tämän työpäivän oli tarkoitus päättyä pikapuoliin.
”No, se oli ennen kuin armas pikkuveljeni vinkui itselleen vapaaillan. Voit kiittää häntä sitten myöhemmin”, mustatukkainen tokaisi tylysti. ”Vai onko tässä jokin ongelma?”
”Ei”, vaaleampi vakuutti pikaisesti ja nappasi paperipinkan käsiinsä. Siltä varalta, ettei kärttyinen mustatukka sattuisi vaikka viskomaan suutuksissaan nippua pitkin lattiaa.
”Loistavaa”, Aoi murahti synkästi saamalleen vastaukselle, kääntyi ympäri ja marssi takaisin työhuoneeseensa.
Saki katseli pomonsa perään kuin varmistaakseen tämän todella häipyneen kuuloetäisyydeltä, katsahti sitten töitä tulvivaa työpöytäänsä ja huokaisi alistuneesti, ennen kuin jatkoi toimiaan.


Ilta oli pimentynyt entisestään, kun Aoi viimein suuntasi kotiin. Päivän aikana sadellut nuoskainen lumi oli sulanut melkein kokonaan, mutta yön lähestyessä lämpötila oli laskenut niin, että märkä maa oli muuttumassa vuorostaan jäisen liukkaaksi. Hengitys huurtui, sormet kohmettuivat ja jalat lipsuivat hyhmäisellä jalkakäytävällä.
Kylmentynyt ilma ei kuitenkaan tuntunut hillitsevän ihmisten joulunviettohysteriaa, vaan jouluvaloin kyllästetyt kadut tulvivat edelleen ties millaisiin joulupippaloihin suuntaavista ihmisistä ja kauppojen näyteikkunoihin rakennettuja jouluasetelmia pällistelevistä ihmisistä. Joku sitkeä hyväntekijä mieli täynnä hyvää tahtoa seisoi edelleen erään ostoskeskuksen sisäänkäynnin kulmalla ojentelemassa keräyslipasta merkitsevästi ohikulkijoita kohti. Jotkut pysähtyivätkin lahjoittamaan tälle ropojaan, mutta mustatukkainen jatkoi matkaansa luoden mokomaan kerjuriin vain synkän mulkaisun tämän yrittäessä saada hänetkin satimeensa ystävällisesti hymyilemällä.
Hänen rahansa olivat hänen, eikä hän tuhlaisi niitä enää yhtään kehenkään.
Viimein mustatukkainen pääsi kotitalonsa alaovelle asti. Hänestä oli jo alkanut tuntua, että hän jähmettyisi koleassa ulkoilmassa vielä jääpuikoksi ennen kuin pääsisi kotiinsa asti.

”Yuu.”
Mustatukkainen hätkähti refleksimäisesti yllättävän äänen kuullessaan ja vilkaisi ympärilleen, mutta ei nähnyt lähistöllä ketään tai mitään ja kurtisti kulmiaan kummastuneena.
Hän olisi voinut melkein vaikka vannoa kuulleensa jonkun kutsuvan.
Tosin, kutsujan olisi silloin pitänyt olla hänen mummonsa tai joku vastaava. Hädin tuskin kukaan kun käytti hänen oikeaa nimeään. Edes Jin ei nimittänyt häntä Yuuksi muutoin kun äärimmäisen harvoin, silloinkin yleensä jonkinlaisessa pilanteko- tai ärsytystarkoituksessa.
Hänen isoäitinsä tai pikkuveljensä eivät kuitenkaan kumpikaan olleet sillä hetkellä lähimaillakaan, joten hän oli nähtävästi vain kuvitellut kuulleensa jotain.
Aoi tuhahti itsekseen, pudisteli päätään omalle kuulolleen ja mielikuvitukselleen ja veti asuintalonsa oven auki. Hän tunsi vihdoin taas sulavansa päästessään rappukäytävän lämpöön. Käytävän lattia oli sekin jäistä katua vakaampi kulkea, vaikka hänen märät kenkänsä narskuivat ja vingahtelivat ärsyttävästi sen muovista pintaa vasten. Mutta sentään hänen ei siellä tarvinnut pelätä tuiskahtavansa pitkin pituuttaan maahan salakavalasti jäätyneeseen vesilätäkköön astumisen seurauksena.

”Yuu.”
Portaita kavunnut mustatukka pyörähti vaistomaisesti katsomaan ympärilleen äänen kuullessaan, ja oli niin tehdessään kompastua niin omiin jalkoihinsa kuin portaikon askelmiinkin. Jälleen vakaan tasapainon saavutettuaan hän vilkaisi ympärilleen vielä uudelleen.
Ei ketään missään. Taaskaan.
Aoi kurtisti kulmiaan, kohautti harteitaan kummastuneesti tuhahtaen ja jatkoi matkaansa yrittäen karistaa säpsähdyksen aiheuttamaa rauhatonta tunnetta mielestään.
Hän oli kyllä melkein varma, että oli kuullut jotain.
Ehkä äänen aiheuttaja oli ollut metelöivä naapuri, hän päätteli kuullessaan erään oven takaa television äänekkään pajatuksen. Tai kenties talon putkistoissa oli jotain vikaa, jos ne ujelsivat tuolla tavoin.
Pitäisi varmaan tehdä valitus taloyhtiölle, hän pohti synkästi päästessään lopulta omalle ovelleen ja sisään omaan asuntoonsa.

Jonkin verran myöhemmin t-paitaan ja väljiin olohousuihin sonnustautunut, suihkunkosteita hiuksiaan froteepyyhkeeseen kuivatteleva mustatukka tassutteli paljain jaloin pois kylpyhuoneesta aikeenaan jatkaa illanviettoaan eilisten ruoantähteiden, olutpullon ja television myöhäisillan ohjelmatarjonnan seurassa.
Mitä loistavin tapa viettää jouluaattoa, hän mietti kuivasti.
Kyseiset aikeet kuitenkin haihtuivat mielestä Aoin astuessa olohuoneen ovelle ja läimäistessä valot päälle hämärään huoneeseen.
Hän ei nimittäin ollut yksin.
”Mi-” hän äännähti typertyneenä ja tunsi sydämensä tömähtävän pelästyksestä jonnekin hänen vatsansa pohjalle tuijottaessaan sohvallaan selin häneen istuvan kutsumattoman vieraansa takaraivoa hänen aivojensa yrittäessä kuumeisesti keksiä jotakin järkevää selitystä tilanteelle.
Millä ilveellä kukaan oikein pystyi tulemaan hänen asuntoonsa ilman, että hän kuuli mitään?! Hänen asuntonsa seinät olivat sentään sellaista paperia, ettei hän olisi voinut olla kuulematta oven käymistä edes suihkussa ollessaan.
Ellei kyseinen hujoppi sitten ollut tiirikoinut itseään sisään aiemmin päivällä ja piileskellyt hänen asunnossaan koko päivää.Mutta mikä helvetin murtovaras oikein jäisi odottamaan asukkaan kotiinpaluuta ja vielä istuskelemaan komeasti näkyville keskelle olohuonetta?!
Ennen kuin hän ehti kehittää minkäänlaista pätevää selitystä vieraan läsnäololle, tämä kääntyi katsomaan häneen. Tyynesti ja hitaasti, kuin tämän läsnäolossa ei olisi mitään outoa tai luvatonta.
”Hei, Yuu”, mies tervehti lyhyesti.
Mitä helvettiä?!” mustahiuksinen älähti tunnistaessaan sohvallaan istuvan hahmon ja astahti vaistomaisesti askeleen taemmas.
Tuo lyijynharmaaseen takkiin verhoutunut pitkä mies oli Iwakami Tatsuro, hänen entinen yhtiökumppaninsa ja ystävänsä.
Entinen siitä syystä, että tämä oli kuollut joitakin vuosia sitten.

Miehen seisomaan nousemista seurannut metallinen kilahtelu sai Aoin katsahtamaan tutkivasti toisen suuntaan äänen lähdettä etsien, ja hämmentynyt äännähdys pakeni suusta hänen huomatessaan tämän ranteissa roikkuvat rautakahleet.
Toinen oli toki aina ollut olemukseltaan hiukan synkeä, mutta tämä oli jo liioittelua.
”Kuule Tatsuro, sinä olet ihan väärässä juhlapyhässä. Nyt on joulu, ei halloween”, hän huomautti hermostuneesti naurahtaen ja asteli rauhattomana sohvan ympäri koettaen hillitä säikähdyksestä takovaa sydäntään.
Pitkähiuksinen hymähti synkästi.
”Kultanauhat tai valosarjat lienisivät toki kevyempiä kantaa, mutta nämä – ” tämä sanoi merkitsevästi kahlittuja käsiään kohottaen, ” eivät ole mitkään koristeet.”
”Mitä sitten? Painonnoston aloittamisen luulisi olevan vähän myöhäistä sinulle”, lyhyempi totesi ristien kätensä puuskaan ja siirsi levottomasti painoaan jalalta toiselle. ”Ei pahalla.”
”Nämä ovat ajattelemattomuuteni ja pahojen tekojeni hinta”, Tatsuro vastasi synkästi astellen taas lähemmäs kettinkien kilahdellessa pahaenteisesti tämän liikkuessa. ”Tiedätkö, että me saamme vielä maksaa kaikesta pahasta, minkä elämässämme teemme?”
”Me?”
”Me kaikki. Ihmiset. Minä ja sinäkin.”
”Eipä ole tullut ihan viime aikoina mietittyä, ihan suoraan sanottuna”, Aoi totesi. Tatsuro hymähti synkästi keskustelukumppaninsa viisastelulle.
”Eläessämme kahleemme ovat näkymättömiä, mutta kuoleman hetkellä ne muuttuvat näkyviksi. Eivätkä ne enää katoa.”
Aoi pärskähti vaimeasti ja ravisteli epäuskoisena päätään.
”Tuo on naurettavaa. Tämä kaikki on ihan naurettavaa”, hän päivitteli kasvojaan hieraisten ja epäili vakavasti omaa mielenterveyttään. ”Sinä olet kuollut. Eli et siis voi olla täällä. Ja muutenkin tuo soopa on kuin jostakin satukirjasta kähvelletty. Karma iskee, ole kiltti kaikille ja ajattele vain hyviä ajatuksia, samaa hölynpölyä kaikki”, hän puhahti epäuskoisena. ”Ihmiset ovat susia, ja jos kuvittelee pärjäävänsä susien keskellä kiltisti hymyilemällä ja päänsilityksillä, tulee itse syödyksi – ja ihan syystä. Ei se tee kenestäkään pahaa ihmistä, että tajuaa miten maailma todellisuudessa toimii.”
”Sinä olet yhtä sokaistunut kuin minäkin”, pitkä mies totesi synkeästi. ”Minäkään en uskonut sitä silloin, kun olisin vielä voinut korjata asiat. Siitä hyvästä minä olen nyt tällainen”, tämä jatkoi kääntäen katseensa ulos ikkunasta, kuin olisi hetkeksi unohtunut ajatuksiinsa. ”Minun tuomioni on kantaa kaiken tekemäni pahan painoa mukanani ja vaeltaa ikuisesti.”
”Harjoitimme aivan tavallista ja laillista liiketoimintaa. Mitä pahaa me muka teimme?”
Tatsuro katsahti häntä lyhyesti, mutta kääntyi sitten taas ikkunan puoleen.
”Teimmekö me mitään hyvääkään?” tämä kysyi mietteliään hitaasti. ”Ehkä toimemme olivat laillisia, mutta olivatko ne silti kaikki oikein?” tämä pohdiskeli katsellen ikkunan takaa näkyvää öistä kaupunkia. ”Nämä vuodet olen vain harhaillut tässä elämän ja kuoleman välitilassa, nämä kahleet ovat painavat, ja minä olen niin… pohjattoman uupunut. Mutta minä en voi asettua mihinkään, en levätä. En koskaan.”
”Miksi sinä sitten kerrot minulle tämän? Vai luuletko minun voivan tehdä asialle jotain?” lyhyempi mustatukka kysyi melkein tylyyn sävyyn peittääkseen mieltään nakertavan hermostuksen, jonka pidemmän karmivat sanat olivat herättäneet.
”En. Minä olen jo mahdollisuuteni menettänyt, mutta sinä voit vielä säästää itsesi tältä kohtalolta.”
”Vai niin. Ja tämän synninpäästön on tarkoitus tapahtua… Tarkalleen ottaen miten?” Aoi tiedusteli epäuskoisen kirpeästi.

Tatsuro katseli häntä hetken hiljaisena, kääntyi sitten ja käveli pitkin, verkkaisin askelin oven luo. Hetken ajan lyhyempi luuli edesmenneen ystävänsä poistuvan vastausta antamatta ja oli melkein helpottunut asiasta. Koko juttu siis oli sittenkin unta, sillä unissahan loppuratkaisut ja muut tärkeät paljastukset jäivät aina näkemättä juuri sillä tavoin, kun unikuvat hajosivat ja nukkuja huomasi olevansa taas valveilla.
”Sinä saat pian kolme vierasta. Kuuntele heitä, avaa silmäsi ja katso ympärillesi, kun vielä ehdit.”
”Outo aika ryhtyä kryptiseksi, Tatsuro.”
”Minä sain ystävyytemme tähden tulla varoittamaan sinua”, pidempi vastasi vakavana. ”Muista siis, mitä sinulle sanoin. Minä olen nähnyt sinua odottavat kahleet, ja ne ovat vielä paljon omiani raskaammat. Sinä et halua ottaa niitä kantaaksesi”, tämä totesi vaikuttaen tyytymättömältä siihen, miten kevyesti tämän entinen ystävä ja työkumppani otti kuulemansa. ”Heistä ensimmäinen saapuu kellon lyödessä yksi.”
”Yöllä?”
Tatsuro loi häneen pitkän katseen.
”Yöllä”, tämä totesi.
”En minä rupea ketään kestitsemään keskellä yötä! Sano hänelle, että tulee myöhemmin”, Aoi älähti katsahtaen itseään ja asuntoaan, jotka kumpikaan eivät olleet kovin sopivassa kunnossa ottamaan vieraita vastaan. Eikä hän todellakaan aikonut siihen aikaan vuorokaudesta kyllä tehdäkään asian muuttamiseksi yhtään mitään.
”Tässä on kyse hiukan isommista asioista kuin siitä, mikä sinua huvittaa”, aave jyrähti totisena. ”Toivottavasti sinäkin ymmärrät sen, ennen kuin on liian myöhäistä.”
”Mutta – ”
”Yhdeltä”, aave toisti totisena vaientaen hänen vastalauseensa ja katsahti sitten hänen olohuoneensa seinällä roikkuvaa seinäkelloa, jolla ei tosin ollut tapana lyödä ajankulun merkiksi, mutta ajoi kuitenkin asiansa. ”Toinen kahdelta, ja kolmas silloin, kun katsoo sopivaksi”, mies jatkoi vielä ja loi sitten katseensa takaisin hänen kasvoihinsa. ”Älä odota näkeväsi minua enää. Hyvästi.”
”…Hyvästi”, puhuteltu mumisi vaistomaisesti vastaukseksi, ja tajusi hetkeä myöhemmin tuijottavansa omaa ulko-oveaan. Tatsuro oli kadonnut.
Hän katsahti ympärilleen ja räpäytti silmiään kummastuneena tiedostaessaan jälleen seisovansa yksin keskellä olohuonettaan.
Ensin Tatsuro oli ollut siellä, ja… sitten tämä ei vain enää ollutkaan.
Kaikki oli taas hiljaista.

***
Viimeksi muokannut Nightfall päivämäärä La Tammi 04, 2014 11:55 am, muokattu yhteensä 7 kertaa
On that day the stars
Sparkled more than anything
And I felt eternity

    1 tykkää.
Avatar
Nightfall
Teknikko
 
Viestit: 111
Liittynyt: To Elo 14, 2008 6:14 pm

Re: Uneton jouluyönä (Aoi/Uruha, AU)

ViestiKirjoittaja Nightfall » Pe Joulu 20, 2013 10:43 pm

2.osa


Pimeässä makuuhuoneessa kuului peiton vaimea kahahdus sängyllä makaavan miehen kääntäessä kylkeään.
Yleensä hän simahti ilman ongelmia melkein heti nukkumaan käytyään, mutta ilmeisesti hänen päivänsä oli ollut siihen mennessä liian loistava, että hänen alitajuntansa olisi raaskinut päättää sitä aivan vielä.
Olihan sentään niin paljon hauskempaa pyöriskellä rauhattomasti ja käydä lepäämisen sijaan toistolla läpi pikkuveljensä kanssa hänen entisestä miesystävästään riitelyn ja kuolleesta ystävästään hallusinoinnin kaltaisia elämän kohokohtia.
Aoi tuhahti ärtyneesti, kierähti hetken kuluttua jälleen ympäri ja hapuili yöpöydällä lojuvan kännykän käteensä tarkistaakseen, kuinka pitkään todella oli vuoteessaan kieriskellyt.
Puhelimen näyttö välähti päälle ja kyynärpäihinsä nojaava mustatukka siristi silmiään sen sinertävässä valossa.
Kaksi minuuttia yli yhden.
Hän käänsi katseensa sivuun puhelimestaan, tuijotteli hetken ympärilleen valottomassa huoneessa ja kuulosteli asuntonsa hiljaisuutta huomaamatta yhtikäs mitään tavallisuudesta poikkeavaa.
Ja hän oli edelleen ylhäisessä yksinäisyydessään. Ei yhtään vierasta pyrkimässä hänen puheilleen.
Hän tuhahti itsekseen näkemälleen numerosarjalle, laski kännykän kädestään ja kellahti takaisin selälleen samalla silmänsä sulkien.
Pelkkää typerää kuvitelmaa. Olihan hän tiennyt sen koko ajan.
Koko juttu oli varmasti ollut vain unta, Tatsuro ja tämän höpötykset. Hän oli varmaan torkahtanut hetkeksi sohvalle televisiota katsellessaan.
Niin sen täytyi olla.
Hän haukotteli pienesti, käänsi kylkeään ja kiskoi peittoaan paremmin ympärilleen.
Uninen raukeus alkoi vihdoin liukua hänen jäseniinsä, ja hän olisi todennäköisesti hetken kuluttua lopultakin vajonnut uneen, ellei seinän takaa yllättäen kuuluva kolahdus olisi säpsäyttänyt häntä jälleen valppaammaksi.
Aoi käännähti toiselle kyljelleen ja mulkoili ärtyneesti ympärilleen pimeässä.
Hän olisi voinut vaikka vannoa äänen kuuluneen olohuoneesta.
Mutta eihän siinä ollut mitään järkeä. Äänen oli pakko olla peräisin naapurista. Tai sitten hänellä oli vikaa vielä korvissakin…
Hän vannoi vielä tekevänsä naapuristaan valituksen.

Vakaa päätös kuitenkin haihtui mielestä ja sydän tömähti säikähdyksestä vatsan pohjalle hänen tiedostaessaan kuulevansa kuinka makuuhuoneen ovenkahva painui alas hetkeä ennen kuin kirkas valo heittyi ovenraosta huoneeseen ja joku astui sisään.
”Mikä piru sinä sitten olet?!” mustatukkainen rääkäisi ja kampesi lakanat kahisten itsensä istumaan erottaessaan jonkinlaisesta lyhdystä peräisin olevan – ja silmiään ikävästi särkevän – valon loisteessa lyhyen, mustiin pukeutuneen miehen kävelevän sänkynsä luokse.
”En mikään”, mies totesi yksinkertaisesti seisahtuessaan hänen viereensä ja laski hänen silmäparkojensa iloksi kantamansa lyhdyn sivulleen pois hänen katseensa tieltä. ”Olen menneiden joulujen henki. Pirut ovat ihan oma porukkaansa.”
”Vai niin. Sinä siis olet yksi niistä hyypiöistä joista Tatsuro puhui?” herännyt tuhahti hämillään, ja jollain kierolla lailla ajatus rauhoitti häntä hieman.
Selitys se oli outokin selitys. Sitä paitsi se pätkä ikäloppuinen tuikkuineen tuskin saattoi olla kovin vaarallinen, jos oli vielä satuolento.
”No, tuota, herra Menneet joulut – ” Aoi yritti jatkaa kummasteluaan, mutta vieras keskeytti hänet saman tien.
”Voit kutsua ihan Ruizaksi.”
”Ruiza”, hän korjasi puhuttelutapaansa ja hieraisi unisia kasvojaan. ”Mitä sinä teet minun asunnossani keskellä yötä?”
”Tulin näyttämään sinulle menneisyyden”, Ruizaksi itseään nimittänyt mies – henki? – vastasi ja pyyhkäisi ohimennen vapaalla kädellään vaaleita hiuksiaan sivuun silmiltään.
”Minkä?”
”Sinun menneisyytesi. Nouse ylös.”
”Miksi?”
”Näytän sinulle menneisyytesi”, vaaleahiuksinen toisti hiukan painokkaammin.
”Pitääkö minun sitä varten lähteä jonnekin? Eikö sitä voisi katsoa vaikka DVD:nä?
Lyhyempi huoahti syvään ja pyöräytti silmiään.
”Minä tulen takomaan järkeä sinun kalloosi, ja sinä… Ei mitään käytöstapoja”, tämä jupisi puoliääneen, pudisteli päätään ja astui sitten lähemmäs häntä. ”Anna kätesi”, tämä käski sitten ojentaen omansa häntä kohti.
Aoi katsahti vierasta epäluuloisesti, mutta tarttui lopulta tämän käteen.
Minkä jälkeen hän tajusi tulevansa nykäistyksi ylös vuoteestaan ja edelleen talutetuksi kohti huoneen ovea.
”Hei! Enkö minä saisi edes vaihtaa vaatteita ensin?! En minä yövaatteissani voi ihmisten ilmoilla hortoilla”, Aoi älähti ranteestaan pitelevän miehen perässä vastahakoisesti kompastellessaan.
”Ei sinun tarvitse. Kukaan ei näe tai kuule meitä.”
”Vai niin”, tummempi puhahti saamalleen vastaukselle ja pyöräytti itsekseen silmiään.
Onneksi hänen makuuhuoneessaan oli juuri sinä iltana ollut sen verran viileää, että hän oli nukkunut edes jonkinlaiset vaatteet päällään. Se häntä mukanaan hinaava pätkä ei vaikuttanut siltä, että olisi välittänyt vaikka hän olisi joutunut toikkaroimaan tämän perässä ilkosillaan.
Yhä jatkuva pimeys sai Aoin kuitenkin kääntämään huomionsa vaatetuksestaan heidän olinpaikkaansa. Kaiken järjen mukaan heidän olisi pitänyt ehtiä hänen asuntonsa ovelle asti, tai paremminkin olla jo lähemmäs puolimatkassa ulos, mutta ovi ei tuntunut olevan enää lähimaillakaan.
Tarkemmin ajatellen itse pimeyskin tuntui muuttuneen. Hetkeä aiemmin hän oli vielä aistinut hengen kantaman lyhdyn hehkussa asuntonsa himmeänä kuvana ympärillään ja tuntenut huonekalujen kulmien osuvan pohkeisiinsa toisen perässä haparoidessaan. Nyt pimeys ympärillä tuntui puolestaan jotenkin omituisen tyhjältä, eikä vaaleamman lyhdyn valo tuntunut valaisevan ympäristöä enää ollenkaan, vaan sen kajo pysähtyi heidän eteensä kuin sankkaan sumuun.
Aoin teki mieli kysyä lyhyemmältä selitystä outoon pimeyteen ja autiuteen, mutta hillitsi kuitenkin mielitekonsa. Hetkeä myöhemmin vangitseva utuisuus alkoi taas selkiytyä, ja hän alkoi taas erottaa pimeässä erilaisia muotoja. Edessäpäin kajasti himmeä valo, ja hän tiedosti jälleen maton ja lattian jalkojensa alla.

”Anna se tänne, se on minun!”
Aoi säpsähti hiukan kuullessaan hämmentävän tutulta vaikuttavan äänen, ja vielä enemmän nähdessään seuraavassa hetkessä noin yhdeksänvuotiaan Jinin ryntäävän kohti ja livahtavan voitokkaasti hekottaen aavistuksen riepotellun näköinen lahjapaketti kainalossaan heidän ohitseen ylös portaita, jotka olivat vielä hetki sitten olleet pimennossa. Omaisuutensa ja sen anastajan vanavedessä rymisteli nuorempi versio hänestä itsestään, ja hän jäi hämillään tuijottamaan yläkertaan kadonneiden perään.
Hän oli kotona. Talossa, jossa he olivat asuneet parisenkymmentä vuotta aiemmin. Silloin kun…
”Pojat?” olohuoneesta ilmestynyt mies kutsui painokkaasti veljeksiä ja asteli tyynen vakain askelin portaiden juurelle.
… kun isä oli vielä elossa ja kunnossa.
Tämä oli kai tullut vasta vähän aikaa sitten kotiin, sillä tällä oli yhä töissä käyttämänsä puku yllään, tosin ilman takkia ja kravattiaan. Niiden riisuminen oli ollut aina tälle kuin jonkinlainen kotiintulorituaali, jonka tämä teki melkein ensimmäisenä ulkovaatteiden riisumisen jälkeen.
”Pojat?” vanhempi toisti kutsunsa nojaten kämmenensä portaiden kaiteeseen ja jäi katselemaan odottavasti yläkertaa kohti, josta kantautuvasta metakasta päätellen he olivat parhaillaan hellävaraisesti kuristamassa toisiaan.
Isän ei kuitenkaan tarvinnut huhuilla heitä uudestaan enää, vaan he ymmärsivät hiljentyä jo muutenkin. Ei isän ikinä tarvinnut.
Ei hän oikeastaan muistanut pitäneensä isäänsä erityisen tiukkana tai vihastuvana, että olisi totellut siksi koska pelkäsi tätä. Vanhemmasta vain huokui aina niin kunnioitusta herättävän rautainen arvovalta, ettei heille tullut enää sen ikäisinä edes mieleen rikkoa tämän asettamia rajoja.
Tai jos tuli ja he jäivät kiinni, he luikkivat vikkelästi takaisin niiden rajojen sisäpuolelle, ennen kuin isä edes ehtisi ärtyä kunnolla.
”Tulkaa syömään sieltä”, mies käski sitten kantavalla äänellään, ja Aoi tunsi hetken hillitöntä halua koskettaa vanhemman kättä, joka yhä lepäsi portaikon kaiteella vain yhden kädenojennuksen päässä hänestä.
”Miksi sinä näytät tämän minulle?” hän kääntyi kysymään vieressään seisovalta hengeltä, kiersi kätensä puuskaan mielihalunsa ja äkillisen ikävänsä tukahduttaakseen. Ei hän kai edes pystyisi koskettamaan toista oikeasti.
”Olitko sinä onnellinen?” Ruiza kysyi vastaamisen sijaan.
”Mitä väliä sillä on?” mustatukkainen tuhahti kulmiaan kurtistaen. Oliko sillä hengellä kaiken päälle kenties vielä keittiöpsykologin ammattitutkintokin?
Jokin yhtä naurettava kieltämättä sopisi hyvin yhteen toisen vaatetuksen kanssa. Aiemmin tämän vain arkisen mustalta vaikuttanut asu paljastuikin nyt paremmassa valossa sisältävän paljon enemmän samettia, brokadikankaita ja röyhelöitä kuin hän oli olettanut. Tämä näytti lähinnä jostakin vinksahtaneesta 1700-luvun goottiromanttisesta näytelmästä karanneelta.
Sieltä tai mielisairaalasta, hän ajatteli happamasti.
”Olitko?”
Aoi pyöräytti pienesti silmiään.
”…Olin”, hän tuhahti lopulta uudelleen ja käänsi katseensa toista vältellen portaita vuorostaan alaspäin rymyäviin poikiin, jotka pujahtivat vanhempansa selän takaa tämän ohitse ja edelleen keittiöön. Isä tosin ojensi hänen kohdallaan kätensä, pyyhkäisi riehumisen jäljiltä hänen päälaelta pystyssä sojottavat hiuksensa taas hiukan litteämmiksi ja naurahti huvittuneesti hänen päästämälleen nurisevalle äännähdykselle, ennen kuin käveli itsekin heidän jäljessään keittiöön.
Aoi seurasi kuin vanhasta tottumuksesta, nojasi ovenpieleen ja jäi katselemaan ruokailemaan ryhtyvää perhettä.
Oli hän oikeastaan ollut. Kaikki oli ollut silloin hyvin. Asiat vielä niin yksinkertaisia. Äiti ja isä olivat molemmat kunnossa ja hänen elämänsä suurimpia ongelmia taisi olla päättää, missä ja miten antaisi eräälle Jinin luokalla olevalle vatipäälle kuonoon. Kellään muulla kuin hänellä ei ollut mitään oikeutta mätkiä hänen pikkuveljeään.
Hän hymähti itsekseen muistellessaan mennyttä ja pudisteli hiukan päätään.
Jatkuvasta nujakoinnista huolimatta hänellä ja Jinillä oli ollut pohjimmiltaan aivan hyvät välit. Tämä oli hänen vakioseuraansa peleissä ja leikeissä, oikeastaan vähän kaikessa muussakin, eikä tämäkään katsellut tuppisuuna sivusta, jos hän sai joltakin lokaa niskaansa.
Tavallaan oli ollut vähän noloa tulla pikkuveljensä puolustamaksi, ja vaikka tämän sekaantuminen johti useimmiten vain siihen, että hän sai itsensä lisäksi hoitaa nuoremmankin pois tilanteesta ennen kuin tämä saisi terävän kielensä ansiosta nenilleen, hän oli salaa kuitenkin arvostanut elettä. Ainakin jälkikäteen.

Aoi katseli hetken ulos ikkunasta, sitä samaa talvista kaupunkimaisemaa, jota oli katsellut liki kaikki lapsuutensa talvet, vilkaisi sitten pöydän ympärillä istuvia uudelleen ja huokaisi hiljaa epämääräisen ikäväntunteen kaihertaessa mieltään.
Isä oli sairastunut muutama vuosi sen jälkeen, ja siitä muutama vuosi myöhemmin tämä oli jo kuollut. Tämä oli vanhentunut ja haurastunut niin nopeasti. Kaikesta tuli paljon vaikeampaa.
Nyt häntä pelotti ajatella, että äiti lähtisi samalla lailla kuin isä. Tästäkin oli viime aikoina tullut ahdistavan helposti väsyvä, sairasteleva ja hidastempoinen.
Hän yritti muistuttaa itselleen, että ikääntyminen oli eri asia kuin sairauden vuoksi näivettyminen, mutta silti häntä kammotti. Äiti oli ollut aina niin toimelias ja kestävä, pitänyt kaiken järjestyksessä, vaikka kahdessa pojassa ja yhdessä miehessä oli varmasti ollut ajoittain jaksamista. Hän ei vain ollut valmis siihen, että tämä oli muuttunut niin hauraaksi, ja muuttuisi koko ajan entistä hauraammaksi, vaikka se olisi miten normaalia tahansa.
”Mennään.”
”Hmh?” hän äännähti karheasti säpsähtäen pois ajatuksistaan Ruizan äänen kuullessaan ja räpäytti nopeasti silmiään, ennen kuin kääntyi katsomaan vaaleampaa. ”Minne?”
”Seuraavaan paikkaan”, lyhyempi totesi yksinkertaisesti.
Mustatukkainen katsoi henkeä hetken, ennen kuin käänsi katseensa taas ruokailevaan perheeseensä.
”Emmekö voisi jäädä vielä hetkeksi?” hän kysyi sitten, ajatuksen lähtemisestä pistäessä ikävästi hänen rintaansa.
”Minulla on sinulle muutakin näytettävää”, röyhelöpaitainen vastasi kieltävään sävyyn ja astahti ovea kohti.
Aoi kohautti apeasti harteitaan, katsahti vielä kerran pöydässä istuvia ja kääntyi sitten matkaansa jatkavan Ruizan perään.
Pimeään asteleminen hermostutti häntä yhä, sillä kun vakaan lattian tuntu haipui hänen jalkojensa alta ja tavallinen hämärä muuttui taas läpitunkemattomaksi, autioksi valottomuudeksi, hän ei voinut estää itseään pohtimasta missä he sillä hetkellä oikein olivat. Vaikka tiesikin, että tuskin keksisi järjellistä vastausta.
Hän koetti olla ajattelematta selkäpiitä karmivaa tyhjyyttä ympärillään ja keskittyi katselemaan valopilkkuna hehkuvaa lyhtyä edellään kävelevän hengen kädessä, kunnes mustuus hellittäisi jälleen.

Sillä kerralla he saapuivat sisätilojen sijaan talviselle, katulamppujen valaisemalle pimeälle kadulle hänen entisen asuntonsa ulkopuolelle. Katukiveys oli jäinen, maassa oli aavistuksen verran pakkasen luomaa huurretta enemmän lunta.
Nähdessään äskeistä aikuisemman kaksikon hahmojen kävelevän kotioveaan kohti, hänellä kesti vain hetki ymmärtää, mihin päivään Ruiza oli hänet tuonut.
Heidän isänsä oli kuollut jonkin verran ennen joulua, ja hän katseli juuri kuinka hän ja Jin palasivat kotiin muistotilaisuudesta yhdeksän vuotta sitten. Oli myöhäinen ilta, he olivat molemmat olleet väsyneitä sekä surullisia ja toivoneet, että päivä olisi lopultakin vain ohi. Äiti oli silloin ollut mielellään yksin, ja Jin puolestaan oli mielellään ollut jossain muualla kuin kotona, joten nuorempi oli ollut hänen luonaan viime päivät.
Jin oli turhautunut etsiessään avainta taskustaan, tuloksetta, ja lopulta murtunut täysin talon jäisille portaille. Tämä oli hillinnyt itsensä koko päivän ja ottanut tyynin ilmein vastaan sukulaisten suruvalitteluja, mutta sen pidemmälle tämä ei enää jaksanut.
Hän oli pikkuveljensä luhistumisesta hämmentyneenä todennut ensin jotakin vähättelevän kevyttä nuorempaa rauhoitellakseen, mutta lopulta kyyristynyt tämän viereen portaalle ja vetänyt tämän puolittaiseen halaukseen kylkeään vasten. Kadonneet avaimetkin olivat löytyneet jonkin verran myöhemmin, kun toinen oli rauhoittunut riittävästi jaksaakseen taas keskittyä taskujensa tutkimiseen.
”Onko sinun tarkoituksesi tehdä oloni mahdollisimman surkeaksi, vai miksi sinun pitää näyttää minulle tällaisia asioita?” Aoi mutisi karheasti Ruizalle ja käänsi kasvonsa hetkeksi poispäin samalla vaivihkaisesti silmiään räpäyttäen. Näky sai jäytävän ikäväntunteen heräämään hänen rinnassaan, eikä hän halunnut velloa menetyksessään juuri nyt.
”Minun tarkoitukseni on saada sinut tajuamaan asioita. Sille en voi mitään, jos olosi kurjistuu sen seurauksena”, vaalea henki totesi olkiaan kohauttaen.
”Epäiletkö, että isän kuolema on mennyt minulta jotenkin ohi?” tummempi tuhahti synkästi.
”Onko se ainoa asia, mitä sinä tässä näet?”
”Minä ja Jin väännämme räkäitkua ahterit jäässä kotini portailla?”
Ruiza pyöräytti silmiään.
”Vitsiniekkakin vielä”, henki huoahti happamasti, ilmeisen tyytymättömänä hänen havaintoonsa ja katsahti häntä terävästi kuin käskeäkseen katsoa tarkemmin.
Aoi tuhahti vaisusti kuin vastalauseeksi lyhyemmän silmäykselle, mutta jäi sitten katselemaan edessään olevaa näkyä. Jin oli riisunut mustat sormikkaansa illan koleudesta huolimatta ja kätkenyt itkuiset kasvonsa paljaan kämmenensä ja verhoksi kasvoilleen valahtaneiden hiustensa taakse. Hän rutisti pikkuveljensä nikottelevien hengenvetojen voimasta vavahtelevaa kehoa kylkeään vasten, silitteli kömpelönä tyynnyttely-yrityksenä peukalollaan tämän olkavartta ja tuijotteli huurteista maata kiivaasti räpytellen ja nieleksien.
Oli oikeastaan aika epätavallista, että Jin suostui olemaan siinä. Tuolloin nuorempi oli jo jonkin aikaa pitänyt itseään kai liian aikuisena ottaakseen vastaan lohdutuksia tai halauksia, eikä tämä aina vain hyväksynyt vanhempaa lähelleen, vaikka hän olisi halunnutkin tukea tätä. Toisen välttelevä käytös oli alkanut jo aiemmin, mutta Aoi uskoi, ettei tämän suhtautumista ainakaan helpottanut saada tietää hänen suuntautumisestaan. Välillä hänestä tuntui, että hän taisi inhottaa pikkuveljeään.
Tuo hautajaisten jälkeinen ilta oli ollut ensimmäinen kerta varmaan vuosiin, kun Jin oli hakenut lohtua häneltä. Ne muutamat minuutit jotka he olivat istuneet vierekkäin siinä kylmällä portaalla itkeskellen ja nieleksien ikäväänsä olivat oikeastaan hänen lämpimin muistonsa hänestä ja Jinistä sitten heidän lapsuutensa, vaikka tilanne itsessään olikin surullinen. Niin kurjalta ja säälittävältä kuin ehkä kuulostikin, että oman isän hautajaispäivä olisi kenellekään millään tavalla hyvä muisto. Silloin hän vain oli tuntenut olevansa sittenkin tärkeä veljelleen, ja että tämä pohjimmiltaan kuitenkin hyväksyi hänet.
Mahtoiko tämä enää olla samaa mieltä, Aoi ajatteli synkästi ja käänsi katseensa pois.
”No niin, oliko vielä muuta?” hän tuhahti vieressään seisoskelevalle hengelle ja yskäisi pienesti karistaakseen kurkkuunsa nousseen karheudentunteen.
”Oli”, Ruiza totesi lyhyesti ja kääntyi taas poispäin luomastaan muistosta.
Tummempi seurasi vaitonaisena mietiskellen synkästi, mitä henki mahtaisi vielä kaivella esiin hänen menneisyydestään.

Sillä kerralla hän ei enää hätkähtänyt heidän ympärilleen kietoutuvaa pimeää tai sen hälventymistä, mutta pimeän kätköistä paljastuvaa tilaa kyllä.
”Mitä me täällä oikein teemme?”, Aoi protestoi tunnistaessaan paikan.
He olivat eräässä hienohkossa ravintolassa, jonne hän usein vei liikekumppaneitaan lounaille ja muille tyhjänpäiväisille illanistujaisille.
Joka sattui myös olemaan Uruhan työpaikka.
Ruiza ei vastannut mitään, käveli vain peremmälle tyylikkääseen ruokasaliin, ilmeisesti odottaen hänen seuraavan perässä.
Hän seurasi. Ja yritti samalla olla huomioimatta, että tallusteli lukuisten pynttäytyneiden pöytäseurueiden ohitse pelkissä yövaatteissaan. Kotiin sijoittuvissa muistoissa seikka oli ollut jotenkin helpompi unohtaa.
Kukaan ei kuitenkaan jäänyt tuijottamaan häntä järkyttyneenä tai purskahtanut nauruun, joten hän todella taisi olla parhaillaan näkymätön.
Parempi olisi, tai mokoma blondi saisi leikkiä lampun henkeä yhdessä salin kattokruunuista, hän pohdiskeli synkästi huomatessaan toisen seisahtuvan erään pöydän läheisyyteen.
Hänen ja liikekumppaniensa pöydän, tarkalleen ottaen.
Mokomat ukonrahjukset väittivät inhoavansa nuoleskelijoita, mutta suoran asian puhuminen makeilevan pelleilyn sijaan sai nämä kuitenkin liki loikkaamaan pöyristyneinä ulos kravateistaan. Joten hän istui siinä kyseisessä ravintolassakin useammin kuin olisi välittänyt tuhlaamassa niin aikaansa kuin rahojaankin ylläpitääkseen asiakassuhteitaan kaikkien taiteen ikäkulujen sääntöjen mukaan.
Nähtävästi vaaleamman mielestä hänen piti tuijottaa sitä vielä puisevana uusintanakin.
Aoi huoahti tympääntyneesti osoittaen mieltään ajatukselle, mutta seisahtui kuitenkin kuuliaisesti Ruizan viereen ja silmäili ympärilleen odottaen jotakin tapahtuvan. Oli nähtävästi joulu, tai ainakin joulusesonki, sillä tilan sisustus ja koristeet oli jo vaihdettu juhlaan sopivammaksi. Sentään paikka oli sen verran tyylikäs, että siellä joulu näkyi lähinnä lautasliinojen värissä, pöytien kynttilöissä ja kukka-asetelmissa, sekä ikkunoihin ripustetuissa hillityissä valosarjoissa, eikä esimerkiksi joulurenkutuksia jollottavina muovipukkeina tai vilkkuvina valohirvityksinä, joita kadut ja kauppakeskukset olivat pulloillaan.
Äkkiä Aoi tajusi, mikä päivä oli kyseessä ja pyörähti hengen suuntaan.
”Ihan totta, onko tämä muka jotenkin tarpeellista?” hän älähti vaaleammalle.
”On”, tämä totesi yksinkertaisesti.
”Minä muistan tämän ihan hyvin muutenkin!”
”Muistatko?”
”Tietenkin!”
”Varmasti?”
”Dementikkonako minua pidät?!”
Sinä iltana hän oli tavannut Uruhan ensimmäisen kerran. Tavallaan.
Toki hän oli nähnyt vaaleahiuksisen aiemminkin, olihan hän käynyt kyseisessä ravintolassa useasti. Uruha oli häilynyt statistina kyseisen näyttämön taustalla ottamassa tilauksia, tarjoilemassa ja toivottelemassa asiakkaille joko hyvää ruokahalua tai illanjatkoa, riippuen siitä, olivatko nämä juuri tulleet vai jo lähdössä. Hän ei kiinnittänyt tähän sen enempää huomiota kuin muuhunkaan henkilökuntaan.
Ennen erästä välikohtausta, jonka hän mieluusti olisi pyyhkinyt mielestään.

Hän oli ollut jälleen yhdellä illallisella kollegoidensa kanssa odottelemassa seuraavaa ruokalajia ja yrittänyt olla näyttämättä murhaavalta miettiessään, miten hintavaa viiniä heidän seurueensa oikein litki hänen laskuunsa.
Kun annoksia oli hetkeä myöhemmin alettu tuoda pöytään, hän oli odottanut pääsevänsä täyttämään vatsaansa, mutta sen sijaan hän oli saanut huomata päätyneensä jonkinlaisen surkeiden sattumusten dominopelin viimeiseksi palikaksi. Kääntyessään tarjoilemaan annosta pöydän toiseen päätyyn tarjoilija oli jostain syystä horjahtanut hieman, ei pahasti, mutta tarpeeksi että hänen vierustoverinsa oli vaistomaisesti liikahtanut kauemmas tästä, ja tämä taas oli puolestaan tarjoilijaa väistäessään tönäissyt hänen käsivarttaan.
Juuri silloin, kun hän oli ollut nostamaisillaan kyseisessä kädessä pitelemänsä korkeajalkaisen lasin huulilleen juodakseen sitä kirotun kallista viiniä.
Hänen lasinsa oli tyhjentynyt kai ainakin puolilleen punaisen nesteen loiskahdettua hänen leualleen ja paidalleen, hänen vierustoverinsa olivat huudahtaneet yllättyneinä tajutessaan tapahtuneen ja ojennelleet serviettejään lähemmäs häntä tarjoilijan ollessa hyvin pahoillaan jossakin hänen vierellään. Hän oli pyyhkäissyt kasvonsa ja painellut paitansa hiukan kuivemmaksi parilla lähimmällä servietillä ja marssinut tarjoilijan anteeksipyytelevät sanat ohittaen miestenvessan suuntaan. Vain huomatakseen sen oveen kiinnitetyn ilmoituksen, joka kertoi vessan olevan epäkunnossa. Yhteiskäyttöön otettu naistenvessa oli luonnollisesti tavallistakin varatumpi.
Hän oli kääntynyt kannoillaan vakaana aikeenaan selventää ensimmäiselle tielleen osuvalle henkilökunnan jäsenelle kuinka kömpelöitä tarjoilijoita he pitivät palkkalistoillaan, miten ala-arvoista oli, ettei sentasoisessa paikassa saatu aikaiseksi korjata vessoja ajallaan, ja kuinka hän ei enää ikinä elämässään astuisi kyseiseen syöttölään uudestaan, jollei pääsisi sillä tulipunaisella sekunnilla siistimään itseään.
Tuo ensimmäinen henkilö oli ollut Uruha.
Vaaleahiuksinen oli vilkaissut pikaisesti hänen tahriintunutta paidanrintamustaan, kysynyt ystävällisesti miten voisi olla avuksi – vaikka oli varmaan jo päätellytkin, ettei hän huvikseen kulkenut ympäriinsä punaviinillä kyllästettynä – ja kuunnellut hänen ukkosmyrskymäisen raivoamisensa tyynesti kuin tällä olisi ollut korvissaan jonkinlaiset suodattimet, jotka muuttivat hänen äänensä linnunlauluksi. Lopulta mies oli johdattanut hänet henkilökunnan pukuhuoneen perällä sijaitsevaan vessaan, taikonut jostakin purkillisen tahranpoistajaa ja tarjonnut hänelle vielä varatyöpaitaansa päälle oman paitansa pesemisen ajaksi. Tai vaikka loppuillaksi, sillä hänen paitansa tuskin kuivuisi, jos edes puhdistuisi kunnolla kovin äkkiä.
Hän oli kieltäytynyt, muistaakseen äyskähtämällä lisäksi jotain siitä, kuinka ei todellakaan aikonut vielä pukeutua joksikin tarjoilijaksi kaiken muun päälle, vaikkei vaaleamman työasuun kuuluva tummansininen, melkein musta kauluspaita juuri ollut eronnut hänen omastaan muutoin kuin väritykseltään. Hän oli kiskonut puvuntakkinsa sekä kauluspaitansa päältään ja kumartunut huuhtomaan ensimmäiseksi kasvojaan odottaen vaaleamman poistuvan vähin äänin takavasemmalle ja jättävän hänet rauhaan.
Sen sijaan mies oli hänen kuivatessaan kasvojaan ryhtynyt liottamaan hänen paitansa rintamusta vessan toisessa lavuaarissa, eikä hänelle ollut itsensä puhdistamisen ja muiden vaatekappaleidensa kunnon tarkistettuaan jäänyt muuta tehtävää kuin seurata vaaleamman pyykkäyspuuhia ärtyneesti mulkoillen ja jatkaa jupinaansa siitä, miten kyseinen viinitoilailu tulisi olemaan hänen työpiiriensä vitsi ainakin seuraavat puoli vuosikymmentä ja kuinka moinen nöyryytys ja aivan kaikki muukin vaiva olisi vain ja ainoastaan ravintolan toistaitoisen henkilökunnan syytä.
Uruha oli kuunnellut hänen ärinänsä yhtä tyynesti kuin aiemminkin. Vasta siinä vaiheessa, kun hän oli päässyt sättimisessään vaiheeseen, jossa vannoi tekevänsä valituksen paikan pomolle tai omistajalle tai kenelle vain kuka oli vastuussa siitä pelleilystä, tämä oli vilkaissut häntä peitellyn huvittuneesti ja katseensa uudelleen laskiessaan todennut tyynesti kuulleensa hänen asiansa jo ensimmäisellä kerralla, mutta että hän voisi halutessaan toki toistaa palautteensa.
Toisen toteamus oli saanut hänet vaikenemaan ja luomaan tähän kummastuneen katseen, minkä huomatessaan pidempi oli mitä kohteliaimmin esitellyt itsensä ja ilmoittanut olevansa paikan ravintolapäällikkö. Toisin sanoen sillä hetkellä ylin paikalla oleva taho, jolle hän ilmeisesti oli halunnutkin kritiikkinsä osoittaa.
Mokoma. Tämäkin oli vielä pelleillyt hänen kustannuksellaan.

”Onko meidän todella pakko…” Aoi yritti vielä vedota vieressään seisovaan henkeen nähdessään sen kovanonnen tarjoilijan lähestyvän heidän pöytäänsä. Hän olisi paljon mieluummin viipynyt hetken pidempään aiemmassa muistossa kuin kerrannut sitä hetkeä.
Ruiza ei ilmeestään päätelleen aikonut edelleenkään kuunnella häntä.
”Minkä tähden sinä minulle tämän edes näytät? Eikö ole ajanhukkaa näyttää minulle jotain, minkä muistan muutenkin?” tummempi jatkoi purnaustaan samalla ympärilleen silmäillen ja huomasi silmäkulmastaan salin toisessa päässä seisovan Uruhan. Tämä jutteli eräässä pöydässä istuvan vanhemman pariskunnan kanssa kertakaikkisen hurmaavasti hymyillen. Helvetin päivänpaiste.
Mustatukkainen käänsi katseensa synkkänä poispäin vaaleammasta. Vihoviimeinen asia, mitä hän haluaisi sillä hetkellä katsella, oli hänen entinen seurustelukumppaninsa olemassa sydämellisen ihana yhtään kellekään. Hänelle oli jo tullut harvinaisen selväksi, että tämä oli hyvin pidetty henkilö työpaikallaan. Vähän liiankin.
”Minä e-” hän oli aloittamassa uuden nurinakierroksen, kun vierestä kuuluva yllättynyt älähdys ja siirtyvien tuolien kolahtelu sai hänet kääntämään vastentahtoisesti huomionsa takaisin illallisseurueen suuntaan.
Nähdessään entisen itsensä marssivan punaviinit rinnuksillaan pois pöydästä hän pyöräytti pienesti silmiään ollen tyytyväinen, että oli onnistunut ohittamaan edes osan illan toilailuista Uruhaa tuijotellessaan.
”No niin, se siitä sitten. Oli todella opettavaista, ei siis kannata tilata viiniä. Nyt voimmekin sitten varmaan lähteä?” Aoi ehdotti ja astahti toiveikkaana oven suuntaan. Ruizan häneen luoma katse kuitenkin kertoi, että hänen toivonsa oli turha.
”Ala tulla”, lyhyempi totesi yksinkertaisesti ja käveli hänen menneen itsensä perään.
”Mutta minä tajusin jo! Ensi kerralla kaikki juovat vain vettä!”
”Ilmeisesti nimenomaan et tajunnut, jos ajattelet tuon olevan millään lailla oleellista.”
Tummempi puuskahti protestoivasti, mutta alistui jälleen seuraamaan henkiopastaan. Hän saattoi jo sieltä asti erottaa etäisen häivähdyksen oman äänensä latelemista soimauksista, joten Uruha oli ilmeisesti juuri kävellyt hänen tulilinjalleen.
Kieltämättä hän olisi voinut pitää aavistuksen pienempää ääntä, hän totesi itsekseen tajutessaan lähemmäs kävellessään, miten äänekkäästi oli vaaleammalle mieltään ilmaissut.

Itsensä seuraan lavuaarin luokse jäämisen sijaan hän pujahti Uruhan perään.
Hän oli illan päätteeksi poistunut ravintolasta ylpeys kolhuilla ja nihkeän kostea paita yllään pohdiskellen mennessään, että illastaisi jossain muualla ainakin seuraavat puoli vuotta, mutta Uruha oli nähtävästi ajatellut toisin. Kotiin päästyään hän oli ihmetyksekseen löytänyt puhelinnumerolla varustetun muistilapun paitansa rintataskusta ja kummastellut, miten tai miksi se oli siellä. Vastaukseksi ensimmäiseen kohtaan hän oli epäillyt vakavasti sitä hetkeä, kun pidempi oli todennut etsivänsä jostakin pyyhkeen, jolla saattaisi kuivailla hänen paitaansa ja häipynyt useammaksi minuutiksi hänen näkyvistään. Hän oli luullut miehen vain ajatuksissaan roikottaneen paitaa mukanaan etsintöjensä ajan, mutta oli ilmeisesti ollut väärässä.
Ainakin hän voisi nyt tarkistaa asian, kun kerran joutui tilannetta kuitenkin seuraamaan.
Hän seurasi vaaleamman jäljessä pukuhuoneen puolelle, ja niin tämä kuin hänkin olivat kävellä päin ovensuuhun samaan aikaan osunutta lyhyttä naista, joka äännähti yllättyneenä työtoverinsa ilmestymisestä eteensä.
Tai ei hän tietenkään voinut törmätä kehenkään sillä hetkellä, mutta astahti silti vaistomaisesti sivuun naista väistääkseen. Päällysvaatteisiinsa pukeutunut ja sormikkaita käsiinsä nykivä mustatukka oli nähtävästi juuri lopettanut vuoronsa ja suuntaamassa kotiin.
”Mihin sinä nyt noin kiireellä viuhdot? tämä naurahti kysyvästi Uruhalta, joka yhteentörmäyksen vältettyään jatkoi matkaansa ilmeisesti omalle pukukaapilleen.
”Shiroyama sai viinit paidalleen, ja minä koetan tehdä asialle jotain”, vaaleahiuksinen totesi heilauttaen kaappinsa metallioven auki ja nykäisi henkarista samanlaisen tummansinisen paidan kuin tällä itselläänkin oli yllään.
Aoi kurtisti kummastuneena kulmiaan kuullessaan toisen puhuvan hänestä nimeltä.
Oli hän tietysti aterioinut paikassa useaan otteeseen, mutta ei hän ollut ajatellut paikan henkilökunnan kiinnittäneen häneen erityistä huomiota.
Varsinkaan siinä määrin, että puhuisivat hänestä keskenään kuin hän olisi joku yleinenkin juoruilun aihe. Se paikalle osunut nainenkaan ei näyttänyt joutuvan edes miettimään kenestä Uruha oikein puhui, vaikka hän itse puolestaan hädin tuskin edes muisti nähneensä kyseistä ihmistä.
”Ai? Ja onko asiakkaiden paitojen pyykkääminen joku meidän uusi käytäntömme?” lyhyempi naurahti seuraillen, kuinka toinen penkoi kaapistaan vielä tahranpoistajapurkinkin ja käveli lähemmäs. ”Taitaa olla se palvelu varattu vain erityisille henkilöille”, lähdössä ollut totesi virnuillen ja vaikutti tyystin unohtaneen äskeiset poistumisaikeensa nojatessaan olkavartensa kaappirivistön päätyyn.
”Ole nyt sinäkin”, pidempi puuskahti huvittuneesti laimeana yrityksenä vaientaa tummempi ja pyöritteli tälle silmiään.
”Saanko minäkin valella jonkun hyvännäköisen miehen viinillä ja raahata hänet takahuoneeseen?” mustatukkainen tiedusteli ilkikurisesti.
”Puhut ihan niin kuin olisin suunnitellut tämän jotenkin”, Uruha huomautti katsahtaen seuraansa jäänyttä kuin lisätäkseen, ettei moinen ollut mahdollista.
”Et taida olla kovin pahoillasi, että näin kuitenkin kävi”, nainen hykerteli. ”…Miksen minä keksinyt tuota itse- Mihin sinä nyt menet? Väärä ovi”, tämä äännähti kesken leikinlaskunsa kulkuaan jatkavalle työtoverilleen, joka vessaan palaamisen sijasta suuntasi kuitenkin viereisestä ovesta ulos käytävään, ennen kuin käveli tämän perään.
”Tarvitsen paperia ja kynän”, pidempi totesi yksinkertaisesti vanaveteensä ilmestyneelle mustatukalle. ”Viitsitkö hakea jostakin pyyhkeen sillä aikaa? Kun sinulla ei näy olevan kiirekään mihinkään”, tämä heitti vielä ja pujahti itse toimiston ovesta sisään.

”Tuo ei näytä toimiston puhelinnumerolta”, pyyhkeen kera hetkeä myöhemmin palannut totesi silmätessään Uruhan olan yli tämän kirjoittamaa lappua.
”Koska se ei ole.”
”Ajattelitko korvata vahingon ihan henkilökohtaisesti?” nainen hykerteli ja loi työtoveriinsa monimielisen katseen.
”Yui”, pidempi huoahti varoittavasti, vaikka ilmeestään päätellen yritti parhaansa mukaan olla nauramatta toisen puheille ja pudotti tarpeettomaksi käyneen kuulakärkikynän takaisin pöydälle.
”Onhan se Shiroyama ihan kivan näköinen ja ilmeisesti melko rikaskin, mutta vähän turhan äkäinen”, toinen totesi arvioivaan sävyyn.
”Hei!” Aoi älähti närkästyneesti naisen arvostelulle, vaikkei tämä tietenkään kuullut hänen vastalausettaan.
Ärsyttävät työntekijät näyttivät olevan krooninen vaiva siinä ravintolassa.
”Hänellä on vain huono päivä”, Uruha hymähti vähättelevään sävyyn mustahiuksiselle.
”Muutenhan hän onkin niin aurinkoinen. Kuin talviyö pohjoisnavalla”, Yuiksi nimitetty hekotteli. ”Mutta mikäs siinä, jos synkät miehet kiehtovat”, tämä totesi kohauttaen pienesti hartioitaan. ”Vaikken ihan ymmärrä, miksi vaivaudut raapustamaan täällä jotakin lippulappusia, kun mies kerran jo odottelee sinua puolipukeissa seinän takana.
”Taitaa odotella ennemmin paitaansa takaisin”, Uruha huomautti toisen härnäilylle päätään pudistellen ja ujutti taitellun paperinpalan kyseisen vaatekappaleen rintataskuun.
”Kuin tekisi U-käännöksen viimeisessä risteyksessä ennen päämäärää ja palaisi takaisin lähtöpaikkaan ihan vain huvin vuoksi…”
”Sinä voisit huviksesi vaikka tehdä U-käännöksen ulos ovesta”, pidempi ehdotti huvittuneesti ja viittasi kädellään ohimennen huoneen sisäänkäynnin suuntaan. Yui tirskahti pienesti, mutta astahti sitten teatraalisesti käsiään levitellen mainitun oven suuntaan.
”Kun apuani ei kerran kaivata…” tämä huoahti liioitellun päivittelevästi mennessään, mutta seisahtui vielä hetkeksi ovenpieleen. ”Jos tuo todella toimii, niin minä haluan sitten kutsun häihin”, tämä vaati sitten luoden merkitsevän katseen vaaleampaan.
”Kiitos kannustuksesta”, pidempi naurahti pyöräyttäen silmiään mustahiuksisen epäilevänsävyiselle ilmaukselle.
”Tietenkin minä kannustan sinua! Peukalot pystyssä ja varpaat ristissä”, lyhyempi älähti protestoivasti ja nauroi huvittuneena. ”Mene nappaamaan hänet”, tämä kehotti sitten ja huitaisi kädellään epämääräisesti pukuhuoneen suuntaan, ennen kuin katosi ovensuusta omille teilleen.

Uruhakin poistui huoneesta melkein samaa matkaa työtoverinsa kanssa, ja kaksikon puuhia seuraillut Aoi jäi huoneeseen yksin Ruizan kanssa.
”Hän oli siis suunnitellut sitä jo pidempään?” hän mutisi synkästi, tietämättä halusiko vaaleamman oikeastaan edes vastaavan mitään. Aika selväähän se oli.
Hän oli toki arvannut toisen haluavan hänestä jotakin löytäessään tämän numeron taskustaan. Jos numeron antaminen olisi liittynyt hänen paitansa pesulalaskun korvauksen selvittelyyn tai muuhun vastaavaan, tämä olisi voinut tehdä sen kasvokkainkin, ja silloin tämä todennäköisesti olisi antanut ravintolan yhteystiedot henkilökohtaisen puhelinnumeronsa sijaan.
Lopulta hän oli päätynyt pohdinnoissaan siihen tulokseen, että mies halusi häneltä joko rahaa, seksiä, tai jotain muuta hyötyä, sillä ainakaan iloinen luonne ei tavannut olla se piirre, johon ihmiset hänessä yleensä ihastuivat. Olihan se käynyt jo ilmi niiden kahden äskeisistä puheistakin.
Ensin hän oli aikonut vain heittää saamansa lappusen roskiin ja antaa sen kirjoittajan vaikka luulla viestinsä tuhoutuneen pesussa lukukelvottomaksi, mutta oli ennen pitkää kuitenkin soittanut toiselle ja sopinut tapaamisen tämän kanssa. Hänen oli myönnettävä, ettei ollut tehnyt sitä kovin vakavin aikein, muttei hän ollut ajatellut vaaleammankaan tehneen niin.
Mutta sitten Uruha oli melkein rutistanut hänen sormensa mutkalle, kun hän oli heidän illanviettonsa edetessä erehtynyt koskettamaan tämän reittä liian ehdottelevaan sävyyn. Vaaleampi oli vuorostaan sättinyt häntä kuin kuritonta koiraa ja todennut terävään sävyyn, että hänellä oli ilmeisesti väärät luulot illan suunnasta. Ja tietenkin, että hän voisi lähteä vaikka saman tien, jollei aikonut korjata käsityksiään.
Hän oli tavallaan alkanut pitää toisen asenteesta.
Aoi tuhahti synkästi ajatuksilleen ja kiristeli hiukan hampaitaan.
Jälkeenpäin ajateltuna olisi ollut parempi olla alkamatta. Uruhan ja sen Yuin keskustelusta päätellen hänen ”nappaamisensa” oli nähtävästi ollut tälle vain joku helvetin peli.
Kas kun näillä ei ollut tukkimiehen kirjanpitoa raaputettuna toimiston seinään.
”Ei hän käskenyt ketään tahallaan kompuroimaan ja sotkemaan vaatteitasi”, Ruiza totesi silmiään pyöräyttäen, mutta virnisti sitten pienesti. ”Hän vain tarttui nopeasti tilaisuuteen, kun sellainen tuli.”
”Tilaisuuteen mihin? Juonitella itselleen kiva pikku bisnesmies lompakkoineen?” mustatukkainen äyskähti ja pudisteli päätään tuohtuneena. ”Häivytään. Minulle riitti”, hän murahti ja astahti oven suuntaan.
Uruha oli siis ollut koko ajan samanlainen huijari. Ihan koko ajan.
”Ei. Minulla on sinulle vielä näytettävää”, henki kielsi yksinkertaisesti, käveli tummemman kiinni ja tarttui häntä alkaen johdattaa häntä mukanaan jälleen tiivistyvään hämärään.
”Mitä muka? Etkö olekaan vielä tonkinut menneisyydestäni riittämiin surkeita tilanteita tai huijaavia siipeilijöitä?
Hän kuuli Ruizan huoahtavan tympeästi ja pudistelevan päätään.
”Jos haluat välttämättä nähdä kaiken ympärilläsi rumana, niin älä silloin ihmettele maisemien synkkyyttä.”
”Sinähän se tässä olet päättänyt nämä muistot minulle näyttää. Valitse sitten parempia, jos noin ärsyttää”, Aoi puuskahti ärtyneesti, ja vaaleampi pudisteli jälleen päätään kulkuaan yhä kuitenkin jatkaen.
”Muistatko viime joulun?”
”Minkä kohdan tarkalleen ottaen?”
”Sen kun pidit ensimmäisen vapaapäivän suurin piirtein ikuisuuteen, veit Uruhan ulos ja niin edelleen.”
Mustatukkaisen ilme synkkeni jälleen parilla asteella.
”Ei kiitos”, hän puuskahti ja seisahtui itsepäisesti paikoilleen pakottaen edellään kulkeneenkin pysähtymään. ”Minua ei kiinnosta katsella sitä huijaria enää hetkeäkään”, hän tokaisi kylmästi. ”Vie minut kotiin.”
”Sinnehän tässä ollaan koko ajan menossa”, Ruiza huoahti nykäisten hänet taas liikkeelle.

No, pientä hetkeä myöhemmin hän huomasi olevansa jälleen omassa asunnossaan. Tarkemmin sanottuna, omassa asunnossaan suurin piirtein vuosi sitten, joten ei aivan siellä missä hän olisi toivonut olevansa.
Hän muisti kyllä, miten he olivat illan lopuksi päätyneet hänen olohuoneensa leveälle divaanisohvalle, eikä hänellä ollut mitään halua katsella illan tapahtumia uusintana, varsinkaan sen hänen ranteessaan roikkuvan blondin seurassa.
Hänen katseensa kääntyi melkein automaattisesti tumman sohvan suuntaan, josta hän osasi huoneen pimeydestäkin huolimatta erottaa itsensä ja Uruhan vaatteettomat hahmot toistensa lomaan pujottautuneina ja puolittain viltin suojiin kääriytyneinä. Kumpikaan heistä ei ollut jaksanut nousta ja siirtyä nukkumaan viereisessä huoneessa odottavaan kunnon sänkyyn, vaikka sohvalla oli oikeastaan vähän ahdasta ja sillä yön yli nukkuminen useimmiten merkitsi jumittuneita hartioita ja niskaa, vaan lopulta he olivat molemmat vain nukahtaneet siihen. Hän pystyi yhä helposti muistamaan, miten vaaleamman uninen hengitys puhalteli hänen kaulaansa ja miltä tämän kämmen tuntui levätessään hänen vatsallaan.
Tuntui epätodelliselta ajatella, että siitä hetkestä oli kulunut vain vaivainen vuosi. Kaikki oli nyt niin erilailla, että se olisi voinut tapahtua ihmisikä sitten.
Ajatus sai Aoin tuntemaan kipeän vihlaisun rinnassaan ja tuntemaan kiivasta tarvetta hieraista kaulaansa kuin pudistellakseen muiston toisen läheisyydestä pois iholtaan, mutta tyytyi lopulta vain kääntämään katseensa synkkänä poispäin sohvasta.
Hänet sinne tuonut henki taas ei tuntunut olevan juurikaan kiinnostunut huoneiston asukkaista, vaan hänen kummastuksekseen tämä suuntasi suoraan Uruhan mustan villakangastakin luo, joka roikkui eteisen naulakossa.
”Mitä sinä..?” hän kummasteli ääneen seuratessaan, kuinka Ruiza sujautti mutkattomasti kätensä takin taskuun, veti esiin pienen rasian ja napsautti sen auki. Hän astahti lähemmäs vaaleampaa nähdäkseen paremmin rasian sisällön.
”Tuohan on…” hän äännähti typertyneenä sisäistäessään näkemänsä.
”Niinhän se on”, lyhyempi hymähti myöntävästi ja käänsi samettipehmustein vuoratun rasian ja sen sisällä lepäävän hopeanhohtoisen sormuksen tutkailtavakseen. ”Ei mikään yhdentekevä hely. Ja se oli sinulle, jos sitä mietit”.
Mustahiuksinen tuijotti vielä hetken toisen pitelemää rasiaa, laski katseensa, vilkaisi sohvalla lepäävien hahmojen suuntaan, laski taas katseensa ja pudisteli sitten hämmentyneenä päätään.
”Hän ei puhunut tuosta mitään”, hän mutisi astahtaen kauemmas sormuksesta ja sitä pitelevästä hengestä.
Mitä hittoa tämä nyt oli? Kosiako Uruha oli aikonut? Miksi…
”No, hän jänisti”, Ruiza totesi yksinkertaisesti ja kohautti olkiaan. ”Hän halusi odottaa oikeaa hetkeä, ja hän oli ajatellut antavansa sen tänään. Mutta sitten sinä järjestit hänelle upean illan, eikä hän tohtinutkaan tehdä sitä.”
”Saat kuulostamaan jotenkin pahalta asialta, että järjestin hänelle tämän kaiken”, hän tuhahti puolustelevaan sävyyn. Lyhyempi kohautti hiukan olkiaan ja hymähti pienesti.
”Ilta oli hänestä loistava, eikä hän olisi vaihtanut sitä mihinkään, älä sitä mieti. Hän ei kuitenkaan ollut varma miten reagoisit, eikä hän lopulta uskaltanut ottaa riskiä, että olisi pilannut tunnelman sormuksellaan, jos vastauksesi olisikin ollut kieltävä”, tämä selitti. ”Hän ajatteli voivansa antaa sen aamullakin, mutta eihän tuollaista kysymystä krapulassa esitetä. Niinpä hän lykkäsi asiaa silloinkin ja päätti odottaa parempaa hetkeä, ehkä uutta vuotta tai jotakin sellaista. Mutta sitten aloit taas vaihteeksi käyttäytyä idioottimaisesti ja – ”
”Miksi kaikki käyttäytyvät kuin minulla ei olisi mitään oikeutta olla vihainen Uruhalle? Jin, sinä ja hitto vie kaikki. Hän petti minua, eikä alkujaankaan ilmeisesti ollut minkään muun kuin rahojeni perässä, mutta kaikki vain räksyttävät minulle siitä, että teen työtäni!” Aoi ärähti puolustelevaan sävyyn ja käänsi selkänsä huoneen toisella puolella nukkuville samalla kätensä puuskaan ristien. ”Hyvä vain, että hän jätti tuon näyttämättä. Meidän suhteemme ei tarvinnut olla enää piiruakaan syvempi.”
Ruiza loi kiukkuaan purkaneeseen pitkän katseen, näytti hetken siltä kuin olisi ollut sanomassa vielä jotakin, mutta tyytyi sitten vain pyöräyttämään tummemmalle silmiään.
”Oliko siinä kaikki?” henki tiedusteli sitten tyynesti kuin tarkistaakseen oliko hänellä vielä jotakin sanottavaa.
”Oli”, mustatukkainen murahti tylysti ja seurasi sivusilmällään piilotetun kummeksuvasti kuinka henki kohotti mukanaan kanniskelemansa lyhdyn kasvojensa lähelle ja napautti sen luukun tottuneella sormien liikautuksella. Lasiseinien sisällä lepattavan kynttilän liekki värjäsi miehen kasvot ja hiukset punertavan oransseiksi.
”Hyvä on”, tämä totesi yksinkertaisesti, katsoi häntä vielä kerran liekin valossa kiiluvin silmin ja puhalsi lyhdyn sammuksiin jättäen heidät pimeään.

***
On that day the stars
Sparkled more than anything
And I felt eternity

    1 tykkää.
Avatar
Nightfall
Teknikko
 
Viestit: 111
Liittynyt: To Elo 14, 2008 6:14 pm

Re: Uneton jouluyönä (Aoi/Uruha, AU)

ViestiKirjoittaja Nightfall » Su Joulu 22, 2013 9:53 pm

3.osa


Aoi tajusi tuijottavansa makuuhuoneensa pimeää kattoa tuntien olonsa ärsyttävän sekavaksi, niin kuin yleensä tuntee havahduttuaan äkisti hereille kesken uniensa. Kun yhtäkkiä tajuaakin olevansa hereillä kuin ei olisi unessa ollutkaan, mutta toisaalta tietää, että on pakosti nukkunut ainakin hetken, koska ei muista myöskään tehneensä mitään vähään aikaan.
Kummastunut puuskahdus pääsi mustatukkaisen suusta, ja hän kömpi istumaan sängyllään havahduttuaan riittävän hereille huomatakseen olleensa ilmeisesti hyvää vauhtia kuristamassa itseään vuodevaatteisiinsa levottomalla piehtaroinnillaan.
Hän tuhahti itsekseen ja kiskoi ympärilleen kiertyneen peiton pois päältään, ojentautui sitten takaisin selälleen ja jäi tuijottelemaan pimeään kattoon samalla unisesti kasvojaan hieraisten.
Ilmeisesti äskeinen oli ollut vain unta. Aikamatkailu menneisyyteen, Ruiza ja tämän typerät kommentit. Tai sitten happivajeen aiheuttamaa harhaa.
Toisaalta, mitä muuta se muka olisi ollut? Kuvitteliko hän oikeasti, että joku valopää olisi vain marssinut hänen asuntoonsa ja vienyt öiselle kävelylle menneisyyteen?
Hän todellakin oli kunnon yöunien tarpeessa, jos alkaisi pitää äskeistä uskottavana tap –
Oliko hän jättänyt valot päälle olohuoneeseen?
Aoi kummasteli hetken oven pielistä kuultavan ohutta valojuovaa ja huoahti tympääntyneesti ajatukselle ylös nousemisesta.
Hän olisi voinut vaikka vannoa sammuttaneensa valot nukkumaan mennessään.
Hetken valonkajoa ajatuksissaan manattuaan mustatukkainen taipui kohtaloonsa lampsia sammuttamaan olohuoneen valaistus ja kampesi itsensä ylös vaimeasti puuskahtaen.
Ensin harhainen, ja nyt vielä hajamielinenkin. Mitähän seuraavaksi?
Ehkä hänen pitäisi hankkia jonkinlaiset unilääkkeet. Tai sitten vain viinaa.

Talsittuaan ovensuuhun ja tyrkättyään oven auki hän alkoi epäillä, että saattoi sittenkin olla tarpeeksi sekaisin päästään jo ilman ylimääräisiä tajunnansumentajiakin.
Huone oli koristeltu kauttaaltaan erilaisin havu- ja koristeköynnöksin, kimaltavin kelloin, palloin ja valosarjoin, ja muilta koristuksilta vapaaksi jääneet tasot olivat täynnä kynttilöitä.
”Mitä…” mustatukkainen ähkäisi tokkuraisen hämmästyneenä katsellessaan valoa tuikkivaa, kimmeltävää ja hehkuvaa olohuonettaan.
Tosin tila näytti sillä hetkellä enemmän täyteenahdetulta joulukuvastolta tai joulukoristeiden ylijäämävarastolta kuin hänen olohuoneeltaan.
Jos hänen vastapäisessä talossa asuvat naapurinsa olisivat sattuneet vilkaisemaan hänen ikkunansa suuntaan, he olisivat voineet vaikka luulla hänen asuntonsa olevan tulessa.
Valot hän olisi saattanut vielä unohtaakin päälle, mutta hän ei takuulla ollut iltapuhteenaan muuttanut asuntoaan joulumaaksi ennen nukkumaanmenoa.
”Nousithan sinä.”
Aoi kääntyi hätkähtäen äänen suuntaan, ja huomasi vieraan punatukkaisen miehen asettuneen istumaan sohvan vieressä olevaan nojatuoliin.
”Sinäkö tämän teit?” huoneeseen kävellyt äännähti ihmeissään ja katseli yhä kummissaan ympärilleen.
”Minä”, punapää totesi hymyillen säteilevästi, ilmeisen tyytyväisenä aikaansaannokseensa ja nousi sitten seisomaan samalla ohimennen mustan samettitakkinsa helmaa oikaisten. Vaatetuksensa mustanpuhuvasta värityksestä ja koreilevasta tyylistä päätellen tämä oli samaa joukkoa sen Ruizan kanssa.
… Mikä tarkoitti, että hänen unensa jatkui edelleen.
Hitto.
”Ja tuota… Aiotko sinäkin kenties tonkia menneisyyttäni?” hän tiedusteli silmäillen edelleen tavallista tuikkivampaa ja kimaltavampaa asuntoaan.
Ei kai se tottakaan voinut olla?
”En. Minä olen Nykyisen joulun henki”, toinen totesi astellen hänen eteensä ja ojensi kätensä. ”Tsunehito.”
”Mitä sinä sitten täällä teet? Näen ihan omin avuinkin millainen joulu täällä on”, tummempi kummasteli ja tarttui epäilevästi hiukan itseään lyhyemmän hengen käteen.
”Minä näytän sinulle millainen joulu on muualla.”
”Ai. Pitääkö meidän taas lähteä jonnekin?” Aoi äännähti kyllästyneenä.
”Pitää.”
”Enkö minä saisi nyt – hei!”

Hän oli ollut aikeissa pyytää, että saisi vihdoin vaihtaa edes kunnolliset vaatteet päälleen, mutta se punapää vaikutti olevan hänen vaatetuksensa tilasta yhtä vähän kiinnostunut kuin edeltäjänsäkin.
Ennen kuin hän oli ehtinyt edes sanoa toivettaan loppuun hän tajusi, että… he eivät yhtäkkiä vain enää olleet hänen asunnossaan.
Toinen näytti ainakin olevan Ruizaa vikkelämpi siirtymään paikasta toiseen. Ellei tämä sitten käyttänyt samaa taikatemppua jolla oli muuttanut hänen kotinsa joulukoristekatalogiksi ja uusinut sisustusta toistamiseen.
Äskeisen yltäkylläisen koreuden jälkeen heidän nykyinen ympäristönsä tosin vaikutti melko arkiselta, minkä lisäksi hengen olisi täytynyt kutistaa hänen asuntoaan ainakin kolmanneksella ja laittaa pohjapiirustus muutenkin uusiksi, joten he taisivat sittenkin todella olla jossain muualla.
”Kenen koti tämä oikein on?” hän kysyi katsellen epäilevästi ympärilleen pienessä eteisessä. Naulakkoon oli ahdettu läjä talvitakkeja, hattuhylly pursui erilaisia kaulaliinoja, huiveja ja käsineitä. Kaikki näyttivät kuuluvan naiselle, tai erikokoisista ja -tyylisistä kengistä päätellen useammalle.
Paikka ei ollut hänelle ennestään tuttu, joten siellä tuskin asui kukaan hänelle läheinen. Mutta miksi toinen ketään ventovierastakaan hänelle näyttäisi?
”Kohta näet”, Tsunehito totesi yksinkertaisesti hänen viereltään, ja tummempi puuskahti pienesti saamallaan mitäänsanomattomalle vastaukselle, ennen kuin suuntasi peremmälle.
Olohuoneeseen päästyään hän tajusi, etteivät he olleetkaan asunnossa yksin. Televisio oli päällä, vaikkakin niin hiljaisella, että sen ääntä tuskin kuuli. Seinän vierellä olevan vaaleanruskean sohvan päädyssä istui vanha nainen, joka näytti torkahtaneen kesken televisionkatselun, toisessa päädyssä lojui pahantuulisen näköinen varhaisteinityttö kirjaa lueskellen ja musta kissa sylissään nukkuen. Ikkunalaudalla ja sohvapöydällä palavien kynttilöiden oli kai tarkoitus tuoda asuntoon jouluista tunnelmaa.
Aoi kurtisti pienesti kulmiaan, sillä hän ei tunnistanut kumpaakaan huoneessa olijoista ja oli siis edelleen täysin epätietoinen olinpaikastaan saati paikallaolonsa tarkoituksesta.
Asunnon ovelta kuuluva metallinen rapsahdus ja vaimea kolahdus paljastivat jonkun tulleen sisään. Kirjaansa lukenut vilkaisi refleksimäisesti huoneen ovelle ja vanhempi havahtui hereille. Pian eteisestä kantautui tervehtivä toteamus kotiintulosta ja asunnossa olijoiden huhuilua pehmeällä naisäänellä, jonka mustatukkainenkin tunnisti.
Saki ilmestyi eteisestä huoneen ovensuuhun ruokakaupan muovikassi kädessään roikkuen. Tällä oli päällään sama tummansininen jakkupuku, joka tällä oli ollut päivällä töissä.
”Sinun piti tulla jo aikoja sitten”, sohvalla istuva tyttö totesi lyhyen tervehdyksen tulijalle mutistuaan ja katsahti tätä kirjansa ohitse tämän kävellessä sohvapöydän luo. Aoi väisti vaaleampaa vaistomaisesti tämän kävellessä hänen ohitseen, vaikka aiemmat näkymättömyyssäännöt kai pätivät edelleen.
”Tiedän. Jouduinkin jäämään töihin vähän pidempään”, kiharahiuksinen vastasi pahoittelevaan sävyyn.
”Taas”, nuorin tuhahti nyreästi ja pyöräytti silmiään. ”Eikö pomosi ole huomannut, ettet sinä ole ainoa työntekijä hänen puljussaan?”
”Loppuvuodesta on aina kiirettä”, vanhempi totesi puolustellen, kaiveli ostoskassistaan suklaapatukan ja heitti sen tytölle. ”Ota siitä, niin tulet paremmalle tuulelle”, Saki hymähti pienesti ja nosti ostostensa joukosta vielä suklaarasian, jonka asetti sohvapöydälle, ennen kuin suoristautui jälleen.
”Mutta ei tuo ole reilua! Ei hän voi aina vaatia sinua jäämään!” sohvalla istuva protestoi vanhemman lahjontayrityksestä huolimatta.
”No, periaatteessa voi”, nainen huoahti puolustelevasti.
”En tajua, miksi oikein jaksat sitä paikkaa ja sitä mänttiä.”
”Hei!” sivusta seuraileva mustatukka älähti närkästyneesti saamalleen arviolle.
Mikä jokin kiukutteleva teinityttö oikein oli sanomaan mistään yhtään mitään?
”Haruka, älä puhu pahaa hänestä”, kiharahiuksinen hiljensi nuorimman protestit.
”Mitä muuta puhuttavaa hänessä oikein on?” tyttö puuskahti silmiään jälleen pyöräyttäen.
”Haru”, Saki puuskahti takaisin moittivaan sävyyn. ”Se on hyvä työpaikka, ja minä viihdyn siellä. Välillä vain on vähän raskasta.”
”Ai välillä? Miten olisi ’aina’?” Harukaksi kutsuttu tokaisi kirpeästi.
”Älä puhu siskollesi tuolla tavalla. Hän tekee kovasti töitä”, sohvan toisessa päässä istuva vanha nainen käski vieressään loikoilevaa kaksikon kinaan puuttuen.
”Mitään muuta hän ei sitten teekään”, nuorin mutisi. ”Olisin yhtä hyvin voinut jäädä äidin ja isän luo. Samalla lailla minä olen tiellä täälläkin”, tämä tuhahti synkästi ja keskittyi sitten tiiviisti näpertämään vanhemman nakkaamaa suklaata pois kääreestään.
”Älä viitsi mököttää, meillä on kuitenkin koko huominen aikaa tehdä kaikkea”, Saki kehotti vaitonaiseksi muuttunutta pikkusiskoaan. Tämä vaikutti todella pahastuneen jonkin suunnitelman kariutumisesta. ”Olethan muistanut ottaa lääkkeesi?” tämä kysyi sitten vanhemman puoleen kääntyen.
”Olen, olen, älä niistä hössötä”, sohvan toisessa päässä istuva nainen vastasi vähättelevästi kädellään huitaisten, ja kiharahiuksinen hymähti pienesti saamalleen vastaukselle, ennen kuin suuntasi loppujen ostostensa kanssa keittiöön. ”Helpommalla pääsisit, kun vain menisit naimisiin”, vanhin naurahti vielä päätään pudistellen seinän taakse kadonneen perään.
”Älä viitsi, mummi. Kenen kanssa minä muka naimisiin menisin?” keittiöön häipynyt vastasi vähättelevästi naurahtaen toisen kiusoitteluun kaapinovien kolahtelun säestämänä.
”Mieluiten jonkun komean, fiksun ja rikkaan kanssa. Huonoa ei kannata ottaa.”
”Sellaisia ei taida tulla vastaan ihan joka päivä. Niitä hyviä siis.”
”Ja sitten kun tulee, niin annat ystäviesi etuilla jonossa”, isoäiti jatkoi ja ojensi kätensä silittämään Harukan sylistä pois kiemurrelleen kissan selkää.
”Puhutko nyt Suzumesta? Minun puolestani hän saa ihan rauhassa pitää Jinin hyvänään.”
”Puhutaanko nyt minun pikkuveljestäni?” Aoi äännähti epäilevästi ja vilkaisi vierellään seinään nojailevaa henkeä kysyvästi kulmiaan kurtistaen. Tsunehito katsahti häneen kuin painokkaasti kuin kysyäkseen vuorostaan, miksi hän kysyi itsestäänselvyyksiä.
Selvä, kyse siis oli hänestä. Mutta kuka hiton Suzume?
”Mutta sinähän sanoit hänen olevan mukava?” olohuoneen puolella istuva ihmetteli saamaansa vastausta.
”Niin sanoin, ja hän onkin. Ei se tarkoita, että haluan hänen kanssaan naimisiin, jos sanon jotakuta mukavaksi työkaveriksi.”
”Miehet harvoin ovat mukavia ihan muuten vain”, nainen huomautti merkitsevästi ja hymähti pienesti mustalle lemmikille, joka kellahti makoilemaan tämän reittä vasten nauttimaan saamastaan huomiosta.
”Jin on mukava melkein kaikille. Eikä hän kiinnostaisi minua siinä mielessä, vaikka olisikin vapaalla, joten voit jättää hänen mukavuutensa sikseen.”
”Ehkä sinun pitäisi alkaa laskea odotuksiasi, jos tuollainenkaan mies ei miellytä.”
”Mummi!”
”Ei pidä olla liian nirso, sitä minä vain. Ei tässä kukaan nuoremmaksikaan muutu”, vanhus selitti toteamustaan. ”Paitsi sinä saat kyllä olla hyvin nirso vielä monta vuotta”, tämä totesi vieressään istuvalle tytölle, joka vilkaisi isovanhempaansa pikaisesti ja palautti sitten katseensa kiusaantuneesti tuhahtaen takaisin kirjaansa.
”Juuri sanoit itse, ettei huonoa kannata ottaa.”
”Ei niin, muttei täydellistäkään kannata odottaa. Yksin siinä jää.”
Aoin kävi melkein sääliksi työntekijäänsä. Tämän aluksi kenties aidosti huvittunut äänensävy ja kepeät vastaukset tuntuivat tasaisesti muuttuvan entistä pakotetummiksi, eikä tämän viimeisimpään huomautukseen vastaukseksi antamansa lyhyt naurahdus kuulostanut hänen korvissaan enää muulta kuin sanattomalta toiveelta siitä, että vanhin antaisi lapsenlapsensa siviilisäädyn ruotimisen vain olla.
Hän muisti itsekin, miltä sukulaisten tyttöystäväutelut olivat tuntuneet, varsinkin kun hän itse oli tiennyt, ettei mitään miniäehdokasta ollut tai tulisi olemaan.
Kyselyt olivat kyllä loppuneet sitten, kun asian laita kävi ilmi muillekin. Sen jälkeen sukujuhlista tosin oli tullut vain toisella tavalla kiusallisia.
”Mummi!”
Keittiön puolelta kuuluva turhautunut puuskahdus sai mustatukkaisen kiinnittämään huomionsa jälleen ympäristöönsä. Saki marssi takaisin olohuoneeseen pientä muovirasiaa kädessään roikottaen.
”Ethän sinä ole ottanut näitä”, kiharahiuksinen huoahti painokkaasti ja ojensi kantamaansa rasiaa vanhemman näytille. Kyseessä oli ilmeisesti naisen lääkedosetti .
”Olenhan”, sohvalla istuva tokaisi kuitenkin vastaukseksi.
”Ethän, tämän päivän kohta on vielä täynnä”, Saki kielsi väitteen, ja vanhempi otti annostelijan omiin käsiinsä närkästyneesti puhahtaen, katseli läpikuultavaa lokerikkoa kuin koettaen keksiäkseen selityksen sille, miksi siinä oli yksi pilleriannos liikaa. Lopulta tämä vain päästi suustaan uuden nyreän äännähdyksen.
”Jaa, kai se sitten oli eilen”, nainen totesi vähättelevään sävyyn, kuin todeten asian loppuun käsitellyksi.
”Nämä kuuluu ottaa tiettyyn aikaan, eikä milloin sattuu”, vaaleampi huomautti katsoen vanhempaa pitkään.
”Ei kai se niin tarkkaa ole”, isoäiti tokaisi päätään ärtyneesti pudistaen. ”Anna minulle sitten vettä”, tämä käski sitten avaten rasian ja ryhtyi noukkimaan lääkeannosta kämmenelleen.
Saki pyörähti takaisin keittiön puolelle ja tuijotteli mennessään vaivihkaa kattoon kuin mielessään hitaasti kymmeneen laskien tai tyynnyttelevää mantraa toistellen.
”Koeta muistaa ne jatkossa. Nuo eivät ole mitään karkkia, joita syödään huvin vuoksi”, tämä yritti vedota vanhaan naiseen tullessaan melkein saman tien takaisin vesilasi mukanaan. ”Olisit sinäkin voinut tarkistaa, että mummi on ottanut lääkkeensä”, kiharahiuksinen sanoi vuorostaan pikkusiskonsa suuntaan huomauttavasti katsahtaen. Tyttö käänsi katseensa siskoonsa ilme kiristyen.
”Enhän minä ole edes ollut täällä koko päivää. Ja sitä paitsi hän sanoi ottaneensa ne!” tämä älähti puolustellen.
”Siksi minä sanoin, että olisit voinut tarkistaa. Hän voi muistaa väärin”, Saki huoahti nuoremmalle.
”No anteeksi”, Haruka puuskahti mielenosoituksellisen terävästi. ”Olen tosi pahoillani, että olen näin kamalan vajaa”, tämä jatkoi vielä piikikkääseen sävyyn, sysäsi kirjansa sohvapöydälle ja vaihtoi sen lukemisen kännykänsä näpertelyyn.
”En minä si…” jakkupukuinen äännähti, mutta hiljeni kesken lauseensa ja hengähti syvään samalla päätään pudistaen. ”Sama se. Minä laitan meille nopeasti jotain syötävää, niin... juhlitaan sitten sitä joulua”, tämä lopetti pikaisesti ja poistui takaisin keittiöön puraisten pienesti huultaan käännettyään selkänsä sohvalle jääneille.
Aoi hätkähti tuntiessaan äkillisen tönäisyn olkavarressaan.
”Mitä?” hän ihmetteli kärttyisesti kääntyen punapäisen hengen suuntaan, joka väistämättä oli hänen tyrkkimisensä takana ja hieraisi osuman saanutta raajaansa kevyesti kämmenellään.
”Mene”, Tsunehito käski viitaten kädellään pienesti hänen alaisensa perään.

Mustatukkainen pyöräytti silmiään toisen tönimiselle, mutta käännähti kuitenkin ympäri ja asteli keittiön ovensuuhun niin, että saattoi nähdä sinne kadonneen naisen.
Saki oli seisahtunut pienen ja kapean keittiön nurkkaan tiskipöydän eteen, niin kuin tämä olisi ollut aikeissa ottaa seinää kiertävistä valkeista yläkaapeista astioita tai muuta vastaavaa, mutta pysähtynyt kesken toimiensa ja jäänyt aloilleen. Tämä oli sulkenut silmänsä ja nojannut päänsä kämmeniinsä niin, että sievästi meikatuista kasvoista näkyi osa silmistä ja kulmakarvoista. Vain tämän rintakehä liikkui keskittyneen pitkien ja syvien hengenvetojen tahdissa, mutta muuten kiharahiuksinen pysyi liikahtamatta kuin olisi kivettynyt paikoilleen, aivan kuin yksikin ylimääräinen liike olisi ollut tälle yhtäkkiä aivan liikaa.
”Eikö hänen kannattaisi hankkia jotakin apua, jos hänellä on noin rankkaa?” Aoi tuhahti lopulta ihmetellen. Naisen paikoilleen jähmettyminen vaikutti nimittäin olevan vain jonkinlaista huomiota herättämätöntä sijaistoimintaa tuskastuneelle kirkumiselle tai lattialla itkemiselle.
”Keneltä? Hänellä ei ole muita sisaruksia kuin Haruka, ja heidän vanhempansa asuvat kaukana.”
”Miksi nuo kaksi ovat sitten täällä eivätkä siellä? Kai vanhemmat pärjäisivät paremmin yhden mummon ja angstisen pennun kanssa?”
”Isoäiti ei halua muuttaa melkein toiselle puolelle maata, eivätkä he muutenkaan ole kovin hyvissä väleissä. Haruka taas on täällä vain joulun”, Tsunehito selitti.
”Ja näytti olevan asiasta ikionnellinen”, mustatukkainen puhahti pyöräyttäen silmiään ajatukselle sohvalla mököttävästä teinistä. Tämä oli näyttänyt siltä kuin olisi mieluiten ollut missä tahansa muualla. ”Hankkisi sitten jonkin kodinhoitajan, jos muista ei ole mihinkään.”
”Sinäkö sen kustannat?” henki tiedusteli vinoileva virne kasvoillaan.
”Enkö minä maksa hänelle palkkaa joka ikinen kuukausi? Ja aina ihan ajoissa vieläpä!”
”Niillä rahoilla ei kummoisia apulaisia maksettaisi” samettitakkinen totesi itsekseen. ”Hän on tähän asti selviytynyt ihan hyvin, ei tämä ensimmäinen tällainen joulu heille ole. Asiat vain vähän kasaantuivat tällä kertaa.”
”Mitähän ne sitten mahtavat olla?” Aoi kysäisi happamasti närkästyneenä punahiuksisen arvostelusta.
Hän maksoi työntekijöilleen aivan lakien ja säädöksien mukaista palkkaa. Mitä se mokoma keijukainen muka mistään tiesi.
”Hänen isoäitinsä on mennyt huonommaksi, Harukalla on vähän vaikeaa kotona ja hänen työnantajansa on läjännyt hänelle sellaisen määrän tehtäviä, että hän on käynyt viime viikot keskimäärin noin neljän ja puolen tunnin yöunilla.”
”Hei!”
”Ah, niin. Sen viimeisen kohdan taisitkin jo tietää.”
”Väitätkö, että tämä on jotenkin minun vikani?”
”Osittain, kyllä.”
”Minkä minä hänen ongelmilleen muka voin?!”
”Aika paljonkin, jos vain haluaisit”, Tsunehito totesi ja kääntyi sitten poispäin tiskipöydän edessä itseään keräilevästä naisesta. ”Toisaalta, miksipä sinä siihen puuttuisit, ensi joulu taitaa olla muutenkin helpompi. Ainakin tavallaan”, tämä pohdiskeli astellen verkkaisesti pois keittiöstä.
”Miten niin? Aoi äännähti epäilevästi ja käveli hengen perään. Tämä kääntyi katsahtamaan häntä sivusilmästään.
”Minähän sanoin, että heidän isoäitinsä on mennyt huonompaan kuntoon?”
Tummempi tuijotti mustapukuista seuralaistaan synkkänä, koettaen keksiä jonkin toisen kuin ensimmäiseksi mieleensä tulleen tulkinnan toisen sanoille.
”Hän siis kuolee?” hän äännähti lopulta muiden vaihtoehtojen kehittelystä luopuen. ”Sekö on sinun mielestäsi jotenkin helpompaa?!” hän äyskähti sitten pöyristyneenä punapään järjenjuoksusta.
”Käytännön tasolla. Sakin ei tarvitse enää huolehtia hänen lääkkeistään, lääkärikäynneistään tai muista asioista, eikä sovitella aikataulujaan sen mukaan, ettei hänen isoäitinsä joutuisi olemaan kovin pitkään itsekseen, tai muuta sellaista”, henki selitti olkiaan kohauttaen. ”Ja onpahan hänellä sitten yllin kyllin aikaa ylitöissä vietettäväksi.”
Aoi suunnitteli hetken ärähtävänsä toiselle jotakin tämän totaalisesta aivottomuudesta, mutta oli kuitenkin liian tuohtunut saadakseen sanottua yhtään mitään.
Hän tyytyi vain mulkaisemaan vieressään seisovaa synkästi ja käänsi katseensa ärtyneesti tuhahtaen takaisin keittiöön, jossa Saki näkyi ryhtyneen lopulta nostelemaan ruuanlaittovälineitä esille kaapista välillä vaimeasti niiskaisten ja silmiään pikaisesti räpytellen.
Mitkään juhlapyhät eivät olleet olleet enää samanlaisia hänen isänsä kuoleman jälkeen, eivätkä varsinkaan helpompia, väitti se mokoma piru mitä tahansa. Hän ei uskonut alaisensa kokevan isoäitinsä menettämistä kovinkaan eri tavalla.
Ajatus siitä, että hän oli kai tavallaan pilannut siltä kolmikolta näiden viimeisen joulun yhdessä, sai epämukavan syyllisyydentunteen häivähtämään hänen mielessään.
”Mennään”, Tsunehito tokaisi sitten ja tarttui taas hänen käteensä hätkäyttäen hänet pois mietteistään. Hän ehti juuri ja juuri tiedostaa punatukkaisen sirojen sormien viileyden kätensä ympärillä, kun he olivat jo jälleen aivan toisaalla.

Heidän seuraava pysähdyspaikkansa ei olisi juuri voinut olla erilaisempi Sakin vaaleasävyiseen pieneen asuntoon verrattuna. Nyt hämärä, monenkirjavin valaistu tila oli täynnä juhlivia ihmisiä ja rytmikkäästi sykkivää tanssimusiikkia.
”Nyt sinä taidat haluta vain saada minut tuntemaan itseni typeräksi”, Aoi murahti hengelle silmäillen ympärillään musiikin mukana keinuvia illanviettoaan varten tälläytyneitä juhlijoita ja yritti olla ajattelematta sitä seikkaa, että itse oli baarissa yövaatteissaan.
Tsunehito loi häneen pitkän katseen silmäkulmastaan.
”Miten sen nyt ottaa”, tämä hymähti lopulta vain lyhyesti, käänsi hänelle selkänsä ja purjehti ihmismassan sekaan.
”Mihin sinä nyt sitten hiihtelet?” mustatukkainen puuskahti samettitakkisen selälle ja joutui ottamaan muutaman rivakamman askeleen kiriäkseen toisen jälleen kiinni.
Hetken verran juhlaväen läpi pujoteltuaan punapäinen lopulta seisahtui baarin seinustalle erään juuri vapautuneen korkean pöydän luo, nojasi kyynärpäänsä sitä vasten ja jäi tyynesti silmäilemään ympärilleen.
Aoin teki mieli kysyä tältä, mitä näkemistä hänellä oikein voisi kyseisessä paikassa olla, muttei aikonut uhallaankaan tehdä niin.
Jos se hyyppä kerran välttämättä halusi näyttää hänelle jotain, tämä saisi myös ihan itse sanoa mitä hänen kuului tapittaa. Kyllä hänkin osasi tuijotella muina miehinä ympärilleen, ja harrastaisi kyseistä aktiviteettia juuri niin pitkään, että toinen tajuaisi taas avata sanaisen arkkunsa.
Hän antoi katseensa kierrellä sinertävien ja punertavien valojen sävyttämässä hämärässä tanssivia ihmisiä, baaritiskin luona juotavaa jonottavia ja pöydissä istuskelevia. Levylautasella kuului tulevan vuoroon jonkinlainen teknojytämiksaus amerikkalaisperäisistä joululauluista.
Tsunehito ei tehnyt elettäkään selventääkseen heidän läsnäoloaan hänelle.
Aoi käänsi huomionsa uppiniskaisesti takaisin baarikansan pariin ja jatkoi näiden tuijottelua.
Erään tutun hahmon osuessa hetken kuluttua hänen näkökenttäänsä hän tajusi tosin itsekin, minkä vuoksi hänet ilmeisesti oli raahattu paikalle.
”Te ette näköjään osaa antaa asioiden vain olla?” hän puuskahti kireästi ja mulkaisi punahiuksista ärtyneesti.
Uruha istui vähän matkan päässä heistä yhdessä viereisen seinustan pöydistä silmäillen myös kanssaihmisten juhlintaa, seuranaan tosin piruilevan hengen sijaan lasillinen jotakin ilmeisen alkoholipitoista nestettä.
Mikseivät ne mielikuvitusolennot voineet vain antaa hänen pyyhkiä toista mielestään? Pakkoko näiden oli tunkea ajatuksia tästä hänen naamalleen?
Hän tuhahti synkästi itsekseen, mutta taipui lopulta seurailemaan entistä rakastaan. Sitä häneltä kai haluttiin.
Miten mielellään hän olisi todennut Uruhan näyttävän siltä kuin tämä olisi ryöminyt paikalle roskalavalta, surkeana jätetyksi tulosta ja katuen sitä, että oli itse syypää tapahtuneeseen.
Mutta ei. Vaikka hän yritti väkisin nähdä toisen olemuksessa jonkinlaisia säröjä ja vikoja, edes hän ei voinut olla myöntämättä, että tämä näytti vain tyrmäävän upealta. Vaaleat suortuvat kehystivät tyylikkäästi laitettuina tämän kasvoja, ja tummat farkut ja hihaton, joiden tarkkaa sävyä hän ei kyennyt paikaltaan tilan valaistuksen takia näkemään, imartelivat tietysti täydellisesti tämän jäntevää vartaloa.
Sentään pidempi ei näyttänyt kovin hilpeältä, vaikka hän olisikin suonut tämän näyttävän edes hiukan murtuneelta. Tämä katseli ympärilleen mielenkiinnottomasti kuin paremman ajanviettotavan puutteessa, kasvoillaan se etäisen ajatuksiinsavaipunut ilme, jonka ulkopuolinen saattoi helposti tulkita viileydeksi tai ylimielisyydeksi, mutta joka toisaalta oli varsin kätevä silloin, kun vaaleampi halusi olla itsekseen.
Hänen oli pakko myöntää, ettei olisi osannut odottaa toisen viettävän jouluaan sillä tavoin. Uruha oli sen verran ihmisläheinen, että tämän olisi paremminkin kuvitellut viettämään iltaansa jonkun ystäväporukkansa seurassa.
Tai vaikka sen Hironsa seurassa, nyt kun tällä ei enää ollut riesaa hänestä, Aoi mietti myrkyllisesti muistuttaen itselleen, ettei hänellä ollut mitään syytä vääntää vaaleammasta minkäänlaista uhria tai raukkaa. Ei tällä kovin kurjasti näyttänyt kuitenkaan menevän.
Kuin hänen äskeisten kummastelujensa kutsumana hän näki silmäkulmastaan, kuinka joku käveli ylhäisessä yksinäisyydessään istuskelleen Uruhan pöydän luo. Tulija ei sentään ollut Hiro, vaikka olikin yhtälailla mustahiuksinen ja melko pitkä, sillä tämän valkoisen t-paidan kaula-aukosta pilkottavat ja käsivarsia värittävät lukuisat tatuoinnit eivät olisi menneet edes Hirolta läpi tämän työpaikalla. Hän ei tuntenut miestä, mutta ei näyttänyt tuntevan vaaleampikaan päätellen tämän kysyvästä ilmeestä vieraan seisahtuessa tämän kohdalle.
Aoin oli mahdotonta kuulla olinpaikkaansa asti kaksikon välillä käytyä keskustelua, se tuskin oli musiikinjumputuksen läpi kovin helppoa näille itselleenkään, mutta seuraan pyrkivän osapuolen olemuksesta paistoi sinne asti läpi tämän varsin avoin mielenkiinto yksikseen istuvaa kohtaan. Uruhan kysyvästä lievän tympääntyneeseen vaihtuvasta ilmeestä päätellen tämä ei ollut kovin ilahtunut osakseen saamasta ihailusta.
Etäältä seuraileva mustatukka ei tiennyt olisiko näkemästään liehittelystä pahoillaan, vahingoniloinen vai ärsyyntynyt. Vieras nimittäin ei näyttänyt olevan aikeissa luovuttaa, vaikka kai tämänkin oli täytynyt huomata flirttinsä kohteen vastahakoisuus. Miehen sinnikkyys jäisi epäilemättä palkitsematta, mutta vaaleahiuksisen ilta näytti joka tapauksessa pilaantuvan koko ajan enemmän, kuten hän oli hetkeä aiemmin toivonut. Hänen olisi siis kai loogisesti ajatellen pitänyt olla vain tyytyväinen tapahtumien kulusta, mutta hän tajusi tuntevansa lähinnä vain kirvelevää pistelyä sitä katsellessaan.
Hänen aivonsa eivät kai olleet vielä rekisteröineet ajatusta, ettei hänen enää tarvinnut tuntea mustasukkaisuutta toisesta.
Tai yhtään mitään muutakaan, hän pohti synkästi ja pyöräytti itsekseen silmiään.
”Anna olla, niljake. Ei hän lähde sinun mukaasi”, hän huoahti puoliääneen seuratessaan tuntemattoman miehen yhä jatkuvaa liehakointia. Uruha oli useammin kuin kerran kertonut hänelle inhoavansa juuri seuraansa tunkeutuneen mustatukan kaltaisia lirkuttelijoita, jotka eivät edes yrittäneet peitellä missä aikeissa oikein lähestyivät.
Miten jotkut pölvästit vaikuttivatkin aidosti kuvittelevan voivansa suurin piirtein vain noukkia toisen matkaansa, koska tämä sattui olemaan hyvännäköinen blondi.
Kyseinen ihmistyyppi, tai ainakin -yksilö, alkoi vähitellen ärsyttää häntäkin.
Ihan vain yleisellä tasolla, mitenkään erityisesti pidempään liittymättä. Pitäisi ihmisen sentään puhetta uskoa.
Hän näki Uruhan pärskähtävän jollekin mitä valkopaitainen, nyt tämän pöydän reunaan rennosti nojaileva mies ehdotti ja loi seuraansa ujuttautuneeseen pitkän katseen. Sen tatuoidun hyypiön suorasukaisen tuijotuksen sävystä ei ollut vaikea päätellä minkä luontoisesta ehdotuksesta oikein oli kyse, ja tämän huvittuneen virneen perusteella tämä ei ollut hätkähtänyt vaaleahiuksisen häkeltynyttä reaktiota vähääkään.
Pöydässä istuva näytti naurahtavan miehelle jotakin, ja nämä puhuivat keskenään hetken, kunnes Uruha pudisteli hiukan päätään ja liikahti kuin aikoisi nousta pöydästä.
Ilmeisesti jättääkseen sen iilimadon etsimään jotakuta toista, johon takertua, Aoi hymähti kirpeästi itsekseen ja tajusi yllättäen olevansa ennemminkin vahingoniloinen siitä, että se mies jäi nuolemaan näppejään kuin siitä, että vaaleammalla olisi kurjaa.
Kunnes pidempi nousi lähteäkseen, mutta ei suinkaan eri suuntaan odottamattoman seuralaisensa kanssa.

Kauempaa seuraillut tunsi sydämensä tömähtävän kylmänä ja painavana vatsansa pohjaan sisäistäessään seuraavansa, kuinka vaaleampi jätti paikkansa ja käveli tuntemattoman mustatukan perässä väkijoukon lomitse, pois hänen näkyvistään. Hän ei voinut uskoa näkemänsä olevan totta.
Uruha ei harrastanut merkityksettömiä yhden illan juttuja vieraiden kanssa. Hän ei uskonut, että edes Hiro olisi ollut tälle vain satunnaista huvia.
Vielä muutama päivä sitten tämä oli ollut hänen poikaystävänsä. Jos se nyt oli toiselle ikinä mitään merkinnytkään.
Ja nyt tämä… Tämä vain…
Tyhjentynyttä pöytää tuijottamaan jäänyt puri hampaitaan yhteen, laski katseensa lattiaan ja puristi kätensä vaivihkaa nyrkkiin koettaen hillitä itsensä. Hän oli samanaikaisesti niin vihainen, järkyttynyt, mustasukkainen ja loukkaantunut, että epäili vielä sekoavansa siitä tunteiden määrästä.
Hänen teki mieli häipyä sieltä ja kieltäytyä ajattelemasta, että mies, jonka kanssa hän oli ollut yhdessä useamman vuoden, oli unohtanut hänet niin nopeasti. Hänen teki mieli rynnätä häipyneen kaksikon perään ja lyödä sitä limanuljaskaa turpaan siitä hyvästä, että edes kuvitteli koskevansa Uruhaan.
Oikeastaan hänen teki mieli lyödä itseäänkin siitä hyvästä, että oli niin säälittävän loukkaantunut toisen toimista, vaikka oli itse eronnut tästä.
Eikö äskeinen sitä paitsi vain todistanut, että hän oli ollut aivan oikeassa tehdessään niin? Jos Uruha väitteistään huolimatta oli noin helposti valmis lähtemään tuollaisen rotan matkaan, kuinka vakavasti tämä oli heidänkään suhteensa ottanut?
Aoi veti syvään henkeä, ravisti epäuskoisena päätään, nosti katseensa ja hetken tarkoituksettoman ympärilleen silmäilyn jälkeen jäi katselemaan suuntaan, johon vaaleampi oli kävellyt.
”Hän…” mustahiuksinen aloitti, mutta hänen sanansa jäivät vain pelkäksi tukahtuneeksi henkäykseksi. Hän käännähti selin tanssivalle ja ilakoivalle ihmisjoukolle ja tunsi polttelevan vihantunteen kuohuvan sisuksissaan.
Mikä lutka.
Hänestä tuntui kuin hän ei olisi tuntenut toista ollenkaan. Missään vaiheessa.
Hän oli koko ajan vain kuvitellut, että olisi todella merkinnyt tälle yhtään mitään.
”Hän on sinulle vihainen. Ei hän välitä”, pitkätukkainen henki totesi olkiaan kohauttaen kuin täydentäen hänen sanansa hänen puolestaan.
”Ai, että tämäkin on vai minun vikani?!” mustahiuksinen ärjäisi miehelle. ”Minäkö hänet vai työnsin sen lipevän retkun syliin?!” hän puolustautui mulkaisten vieressään seisovaa punapäätä.
”Periaatteessa”, Tsunehito totesi yksinkertaisesti hänen vieressään. ”Hänen sydämensä on särkynyt, hän yrittää korjata sen. Etkö sinä ollut se, joka hänen sydämensä särki?”
”No…”
”Eikö se tarkoita, että tämä on sinun vikasi?” pidempi päätti järkeilynsä, ennen kuin hän ehti vastata kummemmin, ja kääntyi poispäin. ”Mennään.”
”Uruha on aikuinen ihminen ja ihan itse vastuussa teoistaan”, hän tuhahti yhä puolustelevaan sävyyn, ja henki seisahtui uudelleen.
”Jos tönäiset jonkun alas jyrkänteeltä, onko sinun vikasi, että hän osuu maahan?”
”Minun takianihan hän olisi pudonnut? Miten tuo nyt liittyy mihinkään” Aoi tuhahti kummastellen vastaukseksi ja vilkaisi henkeä kulmiaan kurtistaen.
”Mutta kai hän olisi voinut saada otteen kallion reunasta tai oppia lentämään kesken pudotuksen? Eihän hänen olisi ollut pakko maahan iskeytyä?”
”Mitä ihmettä sinä nyt oikein selität? En minä ole ketään tönimässäkään mistään kallioilta.”
”On itsekäs tapa ajatella, etteivät omat teot vaikuta muiden tekoihin millään tavalla. Jokainen voi joko työntää toisia alemmas, tai vetää heitä ylemmäs”, tämä totesi kääntyen taas hänen puoleensa.
”Vai niin”, Aoi tuhahti viileästi ja pyöräytti silmiään. ”Yrität varmaan sanoa, että minä olen toiminut ensin mainitulla tavalla?” hän epäili kuivasti.
”Sen saat päätellä ihan itse”, henki totesi astuen hänen eteensä ja tarttui hänen ranteeseensa. ”Lähdetään.”

Sillä kerralla Tsunehito toi hänet vihdoin johonkin tuttuun paikkaan.
Oli ainakin jollain tasolla lohdullista nähdä äskeisen jälkeen Jinin asunnon vaaleankeltaiset seinät. Pikkuveljen luota ei vain voinut paljastua mitään kovin hirveää, vaikka paikallaolo saikin nyt pienen syyllisyyden kaihertamaan hänen mieltään hänen muistaessaan heidän riitansa aiemmin päivällä.
Olohuoneesta kuului puheensorinaa, joka kieli nuoremman juhlien olevan jo hyvin käynnissä, ja hän olikin jo suuntaamassa kulkunsa sinne, kun huomasi pikkuveljensä seisoskelevan keittiön puolella.
Jokin yleinen ajanviettotapa sinä iltana, Aoi tuumasi muistikuvan itseään keittiön perällä koonneesta Sakista häivähtäessä mielessään, mutta hätisti sen nopeasti ajatuksistaan.
Hänen veljensä ei tosin näyttänyt aivan yhtä murentuneelta kuin tämän työtoveri, mutta ei niin iloiseltakaan kuin olisi voinut päätellä siitä millä innolla tämä oli häntäkin yrittänyt paikalle houkutella. Tämä oli kai tullut hakemaan keittiöstä jotakin, mutta jäänyt sille tielleen nojailemaan valkoisen keittiönpöytänsä päätyä vasten käsivarret puuskaan ristittynä ja tuijottelemaan mietteliään näköisenä ulos ikkunasta.
Vanhempi käveli peremmälle keittiöön ja säpsähti hiukan tajutessaan, että hänen Tsunehitoksi luulemansa perässään kävelijä olikin jouluisen kirkkaanpunaiseen mekkoon pukeutunut, vaaleanruskeahiuksinen siro nainen, jota hän ei muistanut aiemmin nähneensä Jinin tuttavien joukossa.

”Hei”, nainen äännähti pienesti hänen veljelleen, hymyili pehmeästi ja käveli hänen ohitseen lähemmäs nuorempaa mustatukkaa. Jin murahti vaisusti vastaukseksi, mutta hymyili kuitenkin vaaleamman nähdessään hiukan. ”Mitä sinä täällä mökötät?”
”En mitään”, pöytää vasten nojaillut hymähti kieltävästi, vaikka kuulostikin apealta ja kohautti olkiaan.
”Muut alkoivat jo epäillä, että lähdit hakemaan juotavaa kaupasta asti”, sirompi totesi huvittuneena ja seisahtui itseään pidemmän mustatukan eteen, katseli tätä hetken tutkailevasti ja hymähti sitten pienesti. ”Hän ei siis taida olla tulossa?”, lyhyempi päätteli tummemman ilmeestä ja silitti myötätuntoisesti tämän kylkeä.
”Kukas hän on?” Aoi ihmetteli kiinnittäessään huomiota naisen tuttavalliseen eleeseen huomatessaan sivusilmästään Tsunehitonkin lopulta ilmestyneen taas hänen vierelleen.
”Hän”, vieressä seisoskellut punatukkainen henki äännähti. ”On perimmäinen syy siihen, miksi veljesi halusi sinut paikalle tänään, tai miksi he ylipäätään halusivat järjestää nämä juhlat. Suzume.”
”Mikä hänessä on niin erikoista?” vanhempi mustatukka kysyi epäilevästi odottaen hengen kakistavan selityksen ulos kurkustaan.
Saki oli tosin puhunut Jinistä ja jostakin Suzumesta…
Samettitakkinen loi häneen pitkän katseen.
”He aikovat mennä naimisiin, tonttu”, tämä selvensi lopulta pyöräyttäen silmiään seuransa päättelykyvyn tasolle. ”Heidän piti kertoa siitä tänään. Tai niin he kertovatkin, mutta he olisivat halunneet myös sinun olevan läsnä.”
”Aikovat mitä?!” Aoi älähti sisäistäessään kuulemansa, käännähti katsomaan jälleen pikkuveljeään ja pyörähti sitten taas tietotoimista leikkivän hengen suuntaan. ”Mistä lähtien nuo kaksi ovat edes olleet yhdessä?! Mistä he muka toisensa tuntevat? Miten niin naimisiin?! Tietääkö äiti tästä?!” hän ryöpytti lyhyempää kysymyksillä. ”Ei kai hän ole raskaana?” hän äännähti vaihtoehdon pälkähtäessä hänen päähänsä ja silmäsi vaaleimman vatsanseutua epäluuloisena. Miksi muutenkaan sellainen kiire?
Aivan kuin heidän äitinsä ei olisi jo ennestään ollut aivan tarpeeksi huonokuntoinen. Epätoivottu kakara ja haulikkohäät aiheuttaisivat tälle takuuvarmasti sydänkohtauksen, ellei kaksikin.
Hän kiskoisi pikkuveljeltään vielä munat solmuun tästä hyvästä. Miten tämä saattoi olla niin käsittämättömän typerä idiootti...
”Ei ole. Joten voit jatkaa hengittämistä”, punatukkainen totesi hetken pidemmän sätkimistä seurattuaan, ja sai tältä vastaukseksi epäilevän mulkaisun.
”Minkä takia he sitten naimisiin menevät?”
”Siihen taitaa liittyä sellainen eriskummallinen termi kuin ’rakkaus’…”
”Eiväthän he edes tunne toisiaan!”
”Itse asiassa he tapasivat toisensa jo kouluaikoina. Eivät he toki silloin vielä seurustelleet, mutta kyllä he toisensa ovat tunteneet jo hyvän aikaa.”
”Miksei hän sitten ole kertonut mitään!?”
”Et ole ollut paikalla kuuntelemassa.”
Aoi vaikeni hetkeksi, käänsi katseensa keittiön seinään, jonka toisella puolella oli olohuone täynnä ihmisiä, tuhahti vaimeasti ja kääntyi taas vilkaisemaan keskenään puhelevaa kaksikkoa.
”Eli minä olen ainoa, joka ei ole tiennyt?” hän totesi värittömästi ymmärtäessään asian tilan.
”Suurin piirtein.”
”Vai niin”, mustatukkainen puhahti synkästi.
Miksipä hänen olisikaan tarvinnut tietää, että hänen pikkuveljensä aikoi mennä naimisiin? Tai että tällä ylipäätään oli joku nainen?
Kai hänet olisi muistettu siinä vaiheessa, kun tarvittaisiin joku maksamaan lasku juhlallisuuksista.
”Voimmekin sitten varmaan lähteä? Selvästi tein aivan oikein jättäessäni tulematta tänne. Oikein paljon kiitoksia, että näytit miten vähän minua täällä kaivataan”, hän totesi purevasti ja astahti oven suuntaan.
Nähtävästi sitä ei voinut luottaa tuntevansa edes omia perheenjäseniään.
Juhlistakoot vain keskenänsä typerää jouluansa ja kaikkia muitakin maailman pyhiä. Hänellä oli parempaakin tekemistä.
”Paikka.”
Aoi käännähti ympäri punatukkaisen käskyn kuullessaan, seisahtui vastahakoisesti ja loi tähän kysyvän kyllästyneen katseen. Mokoma henki ei kuitenkaan sanonut mitään, nojaili vain käsivarret rinnalleen ristittynä hänen veljensä jääkaapin ovea vasten.
Miksi hän edes vaivautui yhä kuuntelemaan toista?
”Älä viitsi synkistellä hänen takiaan. On ikävää, ettei veljesi aio tulla paikalle, muttei tilanne parane sillä, että sinäkin murjotat”, mustatukkainen kuuli pikkuveljensä syliin nojautuneen naisen sanovan, ja kiinnitti huomionsa jälleen nuoremman kaksikon väliseen keskusteluun. ”Tämän piti olla iloinen juttu”, Suzume naurahti hiljaa ja silitti Jinin poskea kämmenselällään. Toinenkin hymähti pienesti ja hymyili hiukan.
”Tämä on”, nuorempi mustatukka vastasi kiertäen käsivartensa siromman harteille ja veti tämän rintaansa vasten. ”Olisin vain halunnut kaikkien olevan yhtä aikaa paikalla”, Jin huoahti syvään. ”Vaikka taitaa olla osittain ihan oma syyni, ettei hän tule.”
”Kuinka niin? Etkö sinä käynyt vielä tänäänkin pyytämässä häntä paikalle?”
”Kävin. Mutta ei tainnut olla kovin toimiva ratkaisu siinä sivussa arvostella hänen työntekoaan ja haukkua häntä Uruhan jättämisestä”, tummempi huoahti hiukan syyllisesti.
”Siinä olet ainakin ihan oikeassa”, Aoi puhahti nuoremman huomiolle.
”Miksi sinä niin teit?” vaaleanruskeahiuksinen tyrskähti ihmettelevästi.
”Ei minun ollut tarkoitus”, Jin totesi ja kääntyi tuijottelemaan kattoon. ”Ei minun pitänyt sanoa siitä mitään, mutta sitten sanoin kuitenkin, hän sanoi tietysti takaisin ja lopulta olimme liki ryhtymässä sotaan”, tämä mumisi turhautuneesti, tuhahti lyhyesti ja laski sitten katseensa syliinsä nojailevan kasvoihin. ”Siinä vaiheessa oli hiukan myöhäistä enää taivutella häntä tulemaan tänne.”
”Kenties hieman”, sirompi naurahti päivittelevään sävyyn. ”Ainakin sen parisuhdeneuvonnan olisit voinut jättää väliin.”
”Niin”, tummempi äännähti myöntävästi ja kohautti harteitaan. ”Minusta hän vain toimi turhan äkkipikaisesti”, tämä totesi vielä.
”Missä taas puolestaan olet harvinaisen väärässä”, vanhempi murahti synkästi muistaessaan taas aiemmin näkemänsä välikohtauksen. ”Tietäisit vain missä rakas ystäväsi tälläkin hetkellä on. Voisit olla toista mieltä minun äkkipikaisuudestani.”
”Minä ymmärrän häntä ihan hyvin. Ainakin tavallaan.”
”Ai?” Jin äännähti ihmettelevästi syliinsä nojautuneelle Suzumelle tämän sanat kuullessaan, mutta sama kummastunut ääni olisi voinut päästä myös veljeskaksikon vanhemman osapuolen suusta.
Ehkä pikkuveli ei sittenkään ollut tehnyt aivan väärää valintaa vaaleamman kihlatessaan. Ainakin toisella heistä olisi järkeä päässään.
”En minä tietenkään tiedä kovinkaan paljon tapahtuneesta, tai tunne heitä kumpaakaan, mutta tuollainen yhtäkkinen kiireellisyys ja yölliset soittelut vaikuttavat vähän salakähmäisiltä.”
”Niitä soittoja oli vain yksi.”
”Vain yksi josta hän on jäänyt kiinni”, nainen hymähti epäileväsi, vaikkei ilmeestään päätellen pohtinutkaan asiaa kovin totisesti.
Jinkin hymähti pienesti siromman sanoille, mutta pudisteli sitten kuitenkin päätään kevyesti.
”Minun on vain vaikea uskoa Uruhasta sellaista.”
”Sellaiset yleensä ovatkin pahimpia”, Suzume kommentoi, mutta huoahti sitten lyhyesti. ”Samapa tuo sinänsä, soitelkoot vaikka kaikki ihmiset pitkin yötä kelle lystäävät. Paitsi sinulle tietenkin”, tämä täsmensi luoden vielä pidempään varoittavan katseen, joka sai asianosaisessa tosin aikaan väin huvittuneen pärskähdyksen.
”Älä huoli, kukaan ei soittele”, Jin vakuutteli naurua äänessään ja pyyhkäisi lyhyemmän hiuksia silittelevästi kämmenellään.
”Hyvä”, vaaleampi hymähti tyytyväisesti ja nojasi sitten kasvonsa pidemmän olkaa vasten. ”Se puhelu nimittäin olisi viimeinen havainto siitä rimputtelijasta. Elossa”, tämä hyrisi vielä liioitellun vaarallisesti tummemman paitaan.
Nuorempi mustatukka ei kuitenkaan näyttänyt kovin huolestuneelta saamastaan uhkauksesta, nauroi vain naisen varoitukselle tätä hiukan paremmin halaten, eikä naurusta tyrskähtäminen ollut kaukana vanhemmallakaan veljellä.
Se Suzume ei tainnut olla aivan värittömimpiä ja arkisimpia persoonia, jonka nuorempi olisi voinut löytää.
Toisiaan halaileva kaksikko hekotteli hetken vaimeasti, kunnes mekkoon pukeutunut nosti kasvonsa Jinin rinnasta ja henkäisi syvään kuin aiheesta toiseen päänsä sisällä siirtyen.
”Mennäänkö?” tämä kysyi sitten hiukan jännittyneesti hymyillen.
”Mennään”, Jin vastasi, katsahti pikaisesti oven suuntaan hymyillen itsekin tavalla, josta oli helppo päätellä, etteivät kyseessä olleet aivan mitkä tahansa kymmenkunta askelta keittiöstä olohuoneeseen ja laski sitten siromman syleilystään.
”Juomat!” lyhyempi älähti nopeasti kummankin ollessa jo suuntaamassa takaisin vieraidensa luo unohdettuaan autuaasti alkuperäisen syyn keittiöön vetäytymiseen, pyörähti jääkapin luo ja nappasi sen sisuksista mukaansa pari niin tyyriin näköistä pulloa, että nopeaälyisimmät läsnäolijat alkaisivat haistaa palaneenkäryä jo ne nähdessään, ennen kuin käveli tummemman perään säteilevästi hymyillen.
Nämä mitä ilmeisimmin aikoivat pudottaa uutispomminsa aivan niillä minuuteilla.
Eikä hän olisi paikalla.
Paitsi jos…
”Meidänkin pitää lähteä”, Tsunehito totesi keskeyttäen hänen ajatuksensa ja astahti kohti ovea ohimennen takkiaan pudistellen.
”Emmekö voisi viipyä vielä vähän?” Aoi kysyi silmäillen syyllisyys mielessään kaihertaen olohuoneen suuntaan, jonne hänen pikkuveljensä oli mielitiettyineen hävinnyt. Näiltä tuskin menisi avioitumisaikeittensa paljastamisessa kovin pitkään.
”Emme”, punahiuksinen kuitenkin kielsi päätään pudistaen.
”Miksemme?” tummempi uhmasi hiukan närkästyen. Mihin heillä muka oli niin kiire, ettei heillä ollut muutamaa minuuttia aikaa?
”Meidän pitäisi olla jo toisaalla”, toinen vastasi antaen jälleen kerran selityksen, joka ei oikeastaan selittänyt yhtään mitään ja tarttui jälleen hänen käteensä kuin pitääkseen hänet paremmin ruodussa. Tällä kertaa tämän käsi tuntui suorastaan jääkylmältä. ”Sitä paitsi minun hetkeni on pian ohi. Meidän on siis mentävä nyt.”


***
On that day the stars
Sparkled more than anything
And I felt eternity

    2 tykkää.
Avatar
Nightfall
Teknikko
 
Viestit: 111
Liittynyt: To Elo 14, 2008 6:14 pm

Re: Uneton jouluyönä (Aoi/Uruha, AU)

ViestiKirjoittaja neo-giri » Ke Joulu 25, 2013 11:01 pm

Ooh, uusi moniosainen! Innostuin jo pelkän otsikon luettuani, eikä innostukseni ole vielä lukemisenkaan jälkeen laantunut:D

Kuvittelenko vain, vai eikö Gazesta ole viime aikoina kirjoiteltu paljoakaan? Tuntui hassulta lukea pitkästä aikaa uuttaa tarinaa, jossa päähenkilönä on nimenomaan kyseisen bändin jäsen. Toisaalta no... Kaikista bändeistä kirjoitetaan nykyään (ainakin suomeksi) vähemmän, joten miten vaan, kaikki bändit kelpaa ainakin meikäläiselle! Varsinkin jos teksti on näin hyväskää>8D

Joskus aikoinaan sain pienet traumat valmiisiin tarinoihin perustuvista ficeistä, sillä jotkut sellaiset tuppasivat olemaan vain tiivistelmiä alkuperäisestä tekstistä. Toki hahmojen nimet oli vaihdettu, mutta siihen se sitten jäikin. Laatu ei ollut lähelläkään alkuperäisteoksia sikäli mikäli alkuperäisenkään laatu oli kovin häävi. Aikaisempien lukukokemusten takia Saiturikin tuntui aluksi vähän kulutetulta aiheelta. En muista lukeneeni siihen perustuvaa ficciä, mutta telkkarista on tullu tölläiltyä siitä jos minkälaista versiota. Onneksi sinä olet kuitenkin saanut tähän myös jotain uutta! Tässä painottuu aiemmin näkemiäni versioita (ihan alkuperäistä en ole paria sivua enempää lukenut, joten siihen en osaa verrata) enemmän nuo ihmissuhteet, mikä on mielestäni hyvä asia, kun ficistä puhutaan:D Nuo Aoin vinksallaan olevat ihmissuhteet toimivat tosi hyvin ja niitä on mielestäni sopivasti. Lisäksi kirjoitat mukavan selkeästi jäämättä kuitenkaan sille tiivistelmä-tasolle. Ja sekös vasta on hyvä juttu!

Lukijan kannalta sekä Saituri että tämä ficci ovat siitä mielenkiintoisia, että molemmissa on kaksi selkeää keskenään taistelevaa puolta. On Saituri/Aoi, joka ei ainakaan aluksi näe toiminnassaan mitään väärää, ja jonka näkökulmasta tarinaa lähinnä kerrotaan, ja sitten on nää henget ja kaikki muut, jotka yrittävät saada hänet avaamaan silmänsä. Välillä tätä ficciä lukiessa teki mieli haukkua Aoita ihan urpoksi, kun se käyttäytyy niin tökerösti, mutta sitten taas välillä tekee mieli kääntää takkia ja alkaa puolustella häntä. Onhan tää kumminkin kirjotettu lähinnä Aoin näkövinkkelistä, joten ei kai ihmekään, että häneen voi myös samaistua:'D Minusta on jännää seurailla, kuinka Aoin kanta asioihin muuttuu tarinan edetessä. Nyt se on jo huomannut hieman oman käytöksensä puutteita, mutta paljon on vielä edessä.

Tähän mennessä ilmestyneet osat ovat seurailleet alkuperäistä juonta (tai ainakin niitä monia mukaelmia) sopivan uskollisesti takertumatta samaan kaavaan aivan täysin. Toivottavasti kaksi seuraavaa osaa jatkavat tarinaa yhtä sopusuhtaisesti:D Mikäs siinä, jos oletkin halunnut yllättää lukijat muuttamalla loppuratkaisua täysin - varmasti kirjoitustaitosi ansiosta sellainenkin ratkaisu toimisi - mutta olisihan se vähän hassua, jos Aoi ei tekisikään parannusta tai tapahtuisi jotain muuta yhtä poikkeavaa:'D No, sen näkee sitten tulevissa osissa. Erityisesti mua kiinnostaa tietää, miten Uruhan kanssa käy! Tällä hetkellä mun sympatiat on aika reippaasti Aoin puolella, mutta saa tosiaan nähdä, mitä jatko tuo tullessaan.

Tältä erää tää ois tässä:3 Kiitos mukavasta lukukokemuksesta ja toivottavasti pääsen piakkoin kommentoimaan tätä uudestaan;) Hyvää joulua ja loppuvuotta o/
Gitchi Gitchi Goo !!

    2 tykkää.
Avatar
neo-giri
Taustalaulaja
 
Viestit: 346
Liittynyt: Ke Heinä 01, 2009 6:03 pm
Paikkakunta: Tampere

Re: Uneton jouluyönä (Aoi/Uruha, AU)

ViestiKirjoittaja Nightfall » To Joulu 26, 2013 9:30 pm

neo-giri: Uu, kommentti 8D Olin jo henkisesti vähän valmistautunut siihen, ettei tätä ainakaan keskeneräisenä kukaan viitsi kommentoida, kun menin kuitenkin lupailemaan tämän valmistuvan suht ripeästi. Näköjään olin väärässä, mutta ei haittaa yhtään.

Gazesta ei kieltämättä tunnu kovin paljon ficcejä nykyään ilmestyvän. Ei ehkä hirveästi mistään muustakaan, mutta kai gazeficcien puute pistää enemmän silmiin, kun ne kuitenkin olivat joitakin vuosia sitten varmaan kaikista yleisimpiä. Tästäkin ficistä piti alun perin tulla enemmän multifandom, henkien piti olla kaikkien ihan eri bändeistä ja saiturin rooliinkin suunnittelin miettiväni jonkun toisen. Uruha kuitenkin päätyi rooliinsa melkein heti alussa, ja Aoi sitten vain jotenkin luikerteli sen vastapariksi. Aluksi tuumasin vain, että ”no mä nyt kirjoitan ton hahmon tässä kohtauksessa Aoin nimellä, vaihdan sen sitten kun keksin kenet siihen oikeesti laitan”, kun raapustelin yhtä päähän pälkähtänyttä Uruha-kohtausta, enkä ollut vielä päättänyt kaikkia hahmoja. Jonkin ajan päästä en sitten kuitenkaan enää tuntenut mitään tarvetta alkaa vaihtaa tyyppiä x)

Epäilin hiukan tämän ficin kirjoittamista juuri tuosta syystä, että en halunnut tehdä tästä mitään alkuperäisestä tarinasta suoraan matkittua tiivistelmää, vaikka toisaalta halusin kuitenkin ”tunnistettavasti” mukailla sitä. Ihan uusiksi en siis kuitenkaan halunnut saiturin joulua vääntää. Itsekään en ole Dickensin tarinaa kirjana lukenut, vaikka sitäkin vähän suunnittelin tämän ficin kirjoituksen aikana. Tavallaan kuitenkin ehkä parempi, että tyydyin vain katsomaan pari leffaversiota joskus syys-lokakuussa. Ficistäni tuli väkisinkin vähän omanlaisensa, kun ehdin jo unohtaa tarkemmat yksityiskohdat niistä x’) Oli tarinasta tietty muutenkin tultava aika erilainen, koska se kuitenkin sijoittuu nykyaikaan, eikä Aoi ole mikään vanha kääkkä, tai muutenkaan ihan niin kärjistetyn saiturimainen kuin alkuperäinen Scrooge. Mikään luokkayhteiskunnan tai rikkaiden porhojen kritisoiminen ei itseäni kiinnostanut, joten mitäpä muuta sitä sitten jäi enää jäljelle kuin ihmissuhteiden selvittely. Sekin vähän toisin kuin alkuperäisessä, tietty.

Mukava kuulla, että teksti on selkeää ja hyvää. Tämän kirjoittaminen on ollut itselleni pieni nopeushaaste, kun tavallisesti olen sellainen märehtijä raapustuksieni kanssa (minkä huomannee hyvin siitä, että julkaisutahtini on ollut muutaman vuoden ajan tasoa 1-2 oneshottia/vuosi). Ensinnäkin tapaan kirjoittaa hitaasti (tyyliä kirjoitan lauseen, istun käsi poskella kymmenen minuuttia seuraavaa miettien ja lopulta pyyhin ensimmäisenkin pois :D), ja sitten vielä haudon ja puunailen valmistakin tekstiä pitkään ja hartaasti. Olisin oikeasti varmaan entti, jos elämä olisi sormusten herraa.
Ehm, eli siis, kiva jos kirjoituksen taso miellyttää, koska näin vauhdikas kirjoitus/julkaisutahti on itselleni tosi uutta, ja itseäni mietityttää vähän, näkyykö se jotenkin laadussa. En kuitenkaan halua julkaista mitään surkeaa sotkua, vaikka olisikin kiva olla vähän vikkelämpi kirjoittaja. Esimerkiksi tämä nelososahan on kirjoitettu melkein kokonaan aatonaattona ja tänään, kun en aattona ja joulupäivänä ehtinyt rauhoittua koneen äärelle niin pitkäksi aikaa, että olisin saanut mitään ficciä aikaan. Liikun omalla mittapuullani jo suorastaan äänennopeudella.
Hauska kuulla myös, että sympatisoit Aoita. Ajattelin tehneeni tyypistä jo liiankin mäntin, että kukaan olisi sen puolella. Jatkon suhteen taas toivon ihan samaa kuin sinäkin :D toivottavasti pysyy taso yllä loppuun asti.
Kiitos tosi paljon kommentistasi ja hyvää loppujoulua sekä uutta vuotta itsellesi! ^3^

A/N: Tässä siis olisi seuraava luku. Tavoitteeni ficin valmistumisesta aattoon mennessä nyt ei ihan onnistunut, sillä kirjoitin tämän osan melkein nollasta lähtien tämän viikon aikana, eikä edes minulla ollut mahdollisuutta istua ihan koko joulua koneella. Viides luku taas on ollut noin 80-90% valmis jo melkein kuukauden, joten toivottavasti saan senkin laitettua tänne aika pian. Mutta jouluhan kestää nuutinpäivään, ja jonkun laskutavan mukaan juhannukseen asti, joten ihan hyvissä ajoinhan tässä kuitenkin ollaan! :D
Okei, jaarittelut sikseen:



4.osa


Tsunehiton tuhkimomaista kieltäytymistä juhlissa viipymisestä oli seurannut mustatukkaisen mielestä varsin epämukava seinienläpikävelykokemus heidän poistuttuaan Jinin luota muualle silmänräpäyksessä räpsähtämisen sijaan perinteisesti porraskäytävän kautta.
Niiden seinien läpi kulkeminen tietty oli hyvin ei-perinteistä ja hänestä vähän karmivaa, mutta ei se punapää hänen vuokseen ryhtynyt oviakaan availemaan.
Kieltämättä Aoi ei aivan ymmärtänyt minkä takia he ylipäätään jatkoivat matkaa kävellen, kun toinen oli siihen asti siirrellyt heitä paikasta toiseen näppärällä teleportaatiokyvyllään, mutta ei viitsinyt ainakaan vielä ihmetellä asiaa ääneen. Hengessä oli nimittäin jotain outoa.
… Jos sivuutettiin se asia, että toinen oli henki ja henkeys itsessään oli jo omituista.
Tavatessaan samettitakkisen omasta olohuoneestaan mies oli vain vaikuttanut kovin iloluontoiselta ja melkein lapsekkaan hyväntuuliselta, mutta illan kuluessa tämä tuntui muuttuneen koko ajan jollakin tavalla totisemmaksi ja hiljaisemmaksi.
Sekä ainakin fyysisesti kylmemmäksi, hän laittoi merkille ja ravisteli merkitsevästi rannettaan karistaakseen toisen sormet sen ympäriltä, mutta hänen pyristelynsä jäi tältä huomiotta. Hän ei ollut toisen matkaan lähtiessään edes kiinnittänyt huomiota tämän ruumiinlämpöön, mutta nyt hän alkoi jo pohdiskella, voisiko kenties saada toisen kosketuksesta paleltumia.

Heidän päästessään viimein Jinin asuintalon alaovien läpi ulos öiselle kadulle punahiuksinen irrotti viimein otteensa.
”Aiotko sinä näyttää minulle vielä jotain?” hän kysyi katsahtaen toista epäilevästi heidän kävellessään jalkakäytävää pitkin poispäin hänen pikkuveljensä asunnolta. Jääksi jähmettynyt loska rasahteli vaimeasti heidän jalkojensa alla, luntakin näytti sataneen alkaneen sataa lisää.
”En. Kuten sanoin, minun aikani on lopussa.”
”Tuo nyt kuulostaa vähän dramaattiselta”, Aoi huomautti katsahtaen henkeä silmäkulmastaan. Tämä kulki aavistuksen verran hänen edellään pitkin, verkkaisenoloisin askelin näyttäen ulkoisesti aivan tyyneltä, mutta jotenkin tämä ei enää vaikuttanut yhtä rennolta ja eläväiseltä kuin aiemmin.
”Minä olen Nykyisen joulun henki. Tämä joulu on pian mennyt, joten minunkin on mentävä”, Tsunehito selvensi hänen katseeseensa lyhyesti vastaten. Toisen ilmeessä oli jotakin väsynyttä.
”Voivatko henget kuolla?” tummempi ihmetteli vilkaisten seuralaistaan epäluuloisesti. Ajatus tuntui hänestä epämukavalta.
Olihan toinen ollut välillä ärsyttävä, kuten vaalea toverinsakin, mutta silti hänestä tuntui ikävältä ajatella, että tämä lakkaisi olemasta. Varsinkaan niin nopeasti.
”Eivät. Vain muuttuvat”, toinen vastasi työntäen kätensä pitkän takkinsa taskuihin ja käänsi katseensa öiselle taivaalle, jonka mustuudesta putoili hiljalleen hahtuvamaisia lumihiutaleita. ”Tämä päivä on kohta vain muisto. Mutta aina koittaa uusi joulu.”
”Millaisia nekin sitten lienevät”, Aoi äännähti puoliksi itsekseen ja jäi itsekin tuijottelemaan yhä verkalleen, mutta kuitenkin tihenevään tahtiin maahan satavaa lunta laimean kummeksuvana. Säätiedotuksessa ei ollut puhuttu mitään sään kylmentymisestä lähipäivinä.
Hiljalleen maahan leijaileva valkeus sai kummallisen haikeuden häivähtämään sitä seurailevan mustatukan mielessä. Osa hänen mielestään tuntui jääneen vielä Jinin juhliin, tai oikeastaan kaikkialle, missä he olivat yön aikana vierailleet, eikä hän kyennyt estämään mielessään värjyvää ikävää tunnetta siitä, että oli menettänyt jotakin tärkeää.
Että jokin olisi todella ollut ohi.
Hän tuhahti pienesti kuin häivyttääkseen tunteen mielestään, mutta ei tuntunut aivan onnistuvan siinä, huoahti hiljaa ja laski katseensa mietteliäänä koko ajan valkeammaksi muuttuvaan maahan.
Ehkä hän olisi voinut tehdä jotakin toisin. Edes joskus.
”Mitä nyt sitten?” hän ihmetteli hetken kuluttua ja kääntyi taas hengen suuntaan.
Huomatakseen vain, ettei tämä enää ollut hänen näköpiirissään.
”Hei!” hän älähti typertyneenä tiedostaessaan seisovansa kadulla yksikseen, pyörähti ympäri punahiuksista katseellaan hakien, mutta näki ympärillään vain katulamppujen valaisemia lumisia teitä ja rakennuksia.
”Mitä..?”
Ei ketään. Missään.

”Luuletko sinä voivasi vain jättää minut tänne?!” Aoi ärjäisi kiivastuneena, vaikka hänen tajuntaansa ujuttautuikin vääjäämättä kylmäävä ymmärrys siitä, ettei toinen ollut enää kuulolla.
Ei tämä voinut vain häipyä sillä tavalla ja jättää häntä hortoilemaan yksin keskelle kaupunkia. Miten hän edes pääsisi kotiin?! Tai miten hän pääsisi ylipäätään yhtään minnekään ilman ainuttakaan avainta, puhelintaan tai rahojaan?
Ja jos kaikki olikin vain unta, niin miksei hän sitten herännyt? Olihan hän Ruizankin tapaamisen jälkeen vain hätkähtänyt hereille turvallisesti omasta sängystään!?
… Kai?
Kadulle jätetty laski katseensa, henkäisi syvään koettaen hillitä sisällään kytevää paniikkia ja jäi tuijottelemaan lumista maata yrittäen jotenkin järkeillä tilannetta.
Ehkä hänen pitäisi palata takaisin Jinin luo. Kai hänen ennen pitkää olisi päästävä ainakin rappukäytävään asti, ja olisi sekin kai parempi kuin ulkona kyhjöttäminen?
Paitsi mitä hyötyä hänen oli siellä olla, jos hän kerran oli näkymätön?
Kaiken oli vain pakko olla unta. Hänen täytyi siis vain keksiä jokin keino herätä…
Aoi katseli takaisin tulosuuntaan vieviä jalanjälkiään, jotka vähitellen häipyivät ohuen lumikerroksen alle ja yritti kuumeisesti miettiä sopivaa keinoa itsensä havahduttamiseen.
Äkillinen kylmäävä tunne valahti sisuksiin hänen huomatessaan tuijotuksensa kohteessa erään hämmentävän yksityiskohdan.
Jälkiä oli vain yhdet.
Mutta Tsunehito oli ollut siellä hänen kanssaan. Olkoonkin henki, mutta ei hän itsekään ollut tainnut aivan tavallisessa olomuodossaan olla, joten jos hän jätti jälkiä hankeen, niin kai toisen olisi pitänyt jättää myös.
Häntä alkoi kammottavasti epäilyttää, että ehkä hän olikin saanut jonkinlaisen kohtauksen tai muuten vain menettänyt järkensä ja todella vaelteli harhojensa vallassa pitkin kaupungin katuja. Kenties hän olikin aidosti parhaillaan paleltumassa hengiltä ja näki harhoja syvenevän hypotermian kourissa?
… Mitä helvettiä hän oikein tekisi?
”Mene takaisin.”

Ei ollut kaukana, ettei mustatukkainen kiljaissut ääneen kuullessaan äkkiä jonkun puhuvan aivan vieressään. Sen sijaan hän kuitenkin vain kiepahti salamana ympäri, silmät luultavasti lautasen kokoisina ja sydän säikähdyksestä rintakehässä jyskyttäen.
Puhuja oli suurin piirtein hänen itsensä pituinen mies, jolla oli tummanruskeat hiukset ja mustat vaatteet. Hyvin samantyyliset kuin Ruizalla ja Tsunehitolla.
Tavallaan havainto huojensi häntä, vaikka mies olikin olemukseltaan huomattavasti edeltäjiään tylympi.
”Tuota, oletko sinä sitten kenties… Tulevien joulujen henki?” hän tiedusteli empien ja yskähti pienesti kuin tarkistaakseen, ettei ollut pelästyksissään nielaissut kieltään.
Ainakin vaikuttaisi jokseenkin järkevältä, että menneen ja nykyisen jälkeen olisi tulevan vuoro.
Sitä paitsi, mieluummin joulun henki kuin viikatemies. Siinä missä aiemmat henget olivat vaikuttaneet suhteellisen harmittomilta ja varsinkin näyttäneet siltä, tämän kolmannen miehen kuvitteleminen myös viimeksi mainittuun toimenkuvaan ei ollut hänelle kovinkaan vaikeaa.
Sentään tällä ei näyttänyt olevan teräaseita hallussaan.
”Mene takaisin”, mies toisti kuitenkin hänen kyselynsä ohittaen ja katsahti merkitsevästi hänen tulosuuntaansa.
”Jinin luo? Mutta vastahan minä olin siellä?” Aoi äännähti hämillään, mutta kääntyi kuitenkin takaisin määrättyyn suuntaan.
”Ja nyt menemme takaisin.”
”Miksi minun oikein piti tulla ulos, jos menemme saman tien takaisin?”
Mies loi häneen pitkän katseen, ja hetken hän luuli tämän vain jatkavan kulkuaan jättäen hänen kummastelunsa jälleen ilman vastausta.
”Luuletko, että nykyisyys ja tulevaisuus voivat olla läsnä yhtä aikaa?”
”Sinä siis olet tulevaisuuden henki? hän kysyi uudelleen varmistusta hakien.
”Joulutontuksiko epäilit?”
Tummempi tuhahti vaimeasti toisen viileälle piikittelylle.
”Kai sinulla nimikin on?”
”On.”
Mustatukkainen tuhahti uudelleen saamalleen vastaukselle.
”Joka on..?” hän äännähti sitten painokkaasti hiljentyen.
”Hide-zou.”
Ei nähtävästi mikään puheliain yksilö, edes henkien mittapuulla, tummempi tuhahti ajatuksissaan alettuaan jo epäillä, että ehkä miehestä sai vastauksia irti vain putkipihtien tai sorkkaraudan avulla. Mutta sentään tämän vähäiset puheet selittivät edes hieman, miksi tämän punapäinen kollega oli hävinnyt niin äkkiä. Näille voisi kieltämättä olla melko ongelmallista olla samaan aikaan samassa paikassa.
Aoi pyöräytti pienesti silmiään ja jatkoi kulkuaan takaisin veljensä luo päättäen antaa hengen kanssa keskustelun jäädä suosiolla sikseen.

He saapuivat jälleen Jinin kotitalon luokse samaan aikaan harmaaseen villakangastakkiin pukeutuneen vaalean naisen kanssa. Aoi hämmentyi hetkeksi tunnistaessaan tämän pienen miettimisen jälkeen Suzumeksi, mutta muisti sitten näkemänsä sijoittuvan tulevaisuuteen. Vaikka hän tunsi siitä kuluneen vain joitakin minuutteja kun oli viimeksi seissyt veljensä kotiportailla, he eivät kuitenkaan selvästi olleet enää samassa illassa.
Henki ei näyttänyt tuoneen häntä kuitenkaan kovin pitkälle tulevaisuuteen, sillä vaikka Suzume näytti hiukan erilaiselta, ei tämä kuitenkaan vaikuttanut kovinkaan paljon aiempaa vanhemmalta. Muutamia vuosia, ehkä kymmenen, mutta tuskin sen enempää.
Toinen kilisteli hetken avaimiaan, avasi oven ja asteli kengät vaimeasti kopisten sisään rappukäytävään. Hän pujahti tämän jäljessä sisään ennen kuin ovi ehti kolahtaa taas kiinni ja seurasi kannoilla Jinin ovelle.

Asunto oli edelleen sama, mutta erinäköinen. Seinät oli maalattu vaaleansinisiksi, tosin hienoisesta nuhraantumisesta päätellen ei aivan lähiaikoina, huonekalut olivat erilaisia, ja… no, kaikki oli erilaista.
Suzume laski laukkunsa lattialle, riisui takkinsa ja kenkänsä ja käveli sitten hiuksiaan poninhännältä availlen eteisestä olohuoneeseen, jonka ainoana valonlähteenä näytti olevan vain hiljaa pajattava televisio.
Sekä Jinin läppäri, mustatukkainen hymähti tavoittaessaan pikkuveljensä hahmon istumasta tummalla sohvalla tietokone sylissään. Mokoma nörtti.
Suzume päästi hiljaisen, huvittuneensävyisen huoahduksen istahtaessaan tämän viereen sohvalle, ja Jin katsahti häntä ohimennen hiukan tervehdykseksi hymyillen. Tämä oli nähtävästi vihdoin kesyttänyt harteille valuvaa reuhkaansa ja leikannut hiuksensa hiukan lyhyemmiksi.
Tuntui hassulta nähdä pikkuveli niin… aikuisena.
”Hänen pitäisi olla omassa sängyssään”, vaaleampi huomautti kevyen toruvasti, ja Aoi kurtisti hiukan kulmiaan ihmetellen ketä tämä oikein tarkoitti. Astahdettuaan vielä hiukan peremmälle huoneeseen hän näki paremmin sohvalla istuvan pariskunnan ohi sohvan toiseen päätyyn, ja huomasi siellä television kelmeässä valossa hiukan sohvan pintaa vaaleampana erottuvan peittomytyn. Mytyn reunan alta pilkisti pieni käsivarsi ja sekainen hiuspehko, joka oli nojattu keskellä istuvan reittä vasten.
Ai. Että ihan niin aikuinen.
Lapsi oli kai korkeintaan muutaman vuoden ikäinen, mutta hänen oli mahdoton päätellä, oliko kyseessä tyttö vai poika.
”Ei hän suostunut nukkumaan siellä”, Jin vastasi hiukan syyllisesti hymyillen ja pyyhkäisi nukkuvan peiton peittämää kylkeä kevyesti, ennen kuin siirsi kätensä takaisin näppäimistölle.
”Eipä kai, kun tietää pääsevänsä viereesi vähän kitisemällä”, Suzume hymähti tietäväisesti , mutta nojautui kuitenkin pienesti haukotellen sohvan selkänojaa vasten. ”No, nukkuupahan ainakin”, tämä totesi sitten, hieraisi hajamielisesti kasvojaan ja jäi katselemaan ajankulukseen tummemman tietokoneen näyttöä. Ruudulla näkyvistä tiedostoista päätellen nuorempi vaikutti olevan myöhäisestä ajankohdasta huolimatta yhä työasioissa.
”Saki pyysi sanomaan terveisiä. Hän tosin saattaa soittaa sinulle vielä huomenna”, sirompi kertoi sitten.
”Mistä asiasta?”
”Teidän töistänne kai. Hän varmaan haluaa varmistaa kaiken olevan kunnossa, ennen kuin lähtee lomalle”, nainen vastasi harteitaan kohauttaen ja sai sanoillaan Jinin pärskähtämään vaimeasti
”Minun pitää ilmeisesti antaa hänelle useammin vapaata. Hän selvästi lomailee liian vähän, jos vapaalle vaihtaminen on hänelle noin hankalaa.”
Mustatukkaisen toteamus sai Suzumen naurahtamaan pienesti ja teeskentelemään läimäisevänsä toisen käsivartta moittivasti, mutta sivusta seurailevan osapuolen tämän sanat saivat jälleen kummastelemaan kaksikon puheita.
Mistä lähtien Jin muka oli päättänyt kenenkään lomista?
Hänhän se hyväksyi tämän omatkin vapaapäivät.
Asiaan ei kuitenkaan tullut selvyyttä sohvalla istuvien hiljetessä taas. Hänen pikkuveljensä jatkoi koneensa näpyttelyä lapsi vieressään tuhisten, ja vaaleahiuksinen etsi paremman asennon nojautuen mukavammin selkänojaa vasten ja nosti jalkansa koukkuun sohvalle. Naisen ilme kuitenkin paljasti, ettei tämä ollut aivan niin rentoutunut kuin olisi voinut kuvitella. Tämä silmäili vieressään istuvaa kuin koettaen lukea tämän ajatuksia tämän pään läpi.
”Onko kaikki hyvin?”
Jin loi kysyvän katseen sirompaan.
”On. Kuinka niin?” tämä ihmetteli pienesti hymähtäen.
”Mietin vain”, Suzume äännähti vähättelevästi ja kohautti hiukan harteitaan. ”Siitä on pian kulunut taas vuosi… ajattelin vain, että… oletko kunnossa?” tämä varmisti vielä luoden toiseen huolehtivan katseen.
”Ai. Olen”, mustatukkainen vastasi lyhyesti ymmärtäessään mistä oli kyse ja käänsi katseensa takaisin töihinsä.
”On ihan ymmärrettävää, jos tämä aika vuodesta on sinulle vaikeaa”, vaaleahiuksinen vakuutteli kuitenkin hiljaa.
Naisen puheet kuulostivat aivan siltä kuin joku olisi kuollut.
… Äiti kenties?
Ajatus sai jälleen ikävän kylmyyden tömähtämään Aoin vatsan pohjaan.
Olivathan he tietysti tulevaisuudessa, joten kai se oli… odotettavaa. Mutta silti…
”Ei tämä oikeastaan ole”, Jin tunnusti puoliääneen ja käänsi katseensa takaisin koneensa näyttöön.
”Eikö?”
”Kai minä olen alkanut vain… unohtaa”, nuorempi selitti kohauttaen pienesti olkiaan. ”Ei sillä ole väliä.”
”Aika törkeää puhua äidistä noin”, Aoi murahti tuohtuneesti pikkuveljeään soimaten, vaikkei tämä voinut häntä kuullakaan. ”Itse nalkutit minulle hänen huomioimisestaan, ja nyt sinä alat muka unohtaa hänet? ’Ei sillä ole väliä’? Kehtaatkin.
”Teidän äitinne on yhä elossa.”
Nuorempaa sättimään jäänyt käänsi katseensa ymmällään hengen suuntaan.
”On vai? hän äännähti kysyvästi toisen toteamukselle. ”Kuka sitten oikein on kuollut?”
Hänen vierellään seisova henki loi häneen pitkän katseen näyttäen siltä, kuin häneltä olisi jäänyt tajuamatta jotain oleellista.
”Sinä.”
”Mi-?”
Sanat takertuivat tummemman kurkkuun hänen käsittäessään toisen sanat ja seuraamansa tilanteen kunnolla.
Hänestä tuntui kuin joka ikinen elintoiminto hänen sisällään olisi äkisti pysähtynyt. Hengitys, verenkierto, ajattelu. Kaikki.
Sillä ’ei ollut väliä’, että hän oli kuollut?
Hänen oma pikkuveljensä vain kohautti olkiaan hänen poismenolleen?
Niin kuin hän olisi ollut joku… joku…
Täysin yhdentekevä.
”…Teinkö minä jotain?” hän kysyi lopulta karheasti ja nieleksi nopeasti yrittäen käsittää nuoremman välinpitämättömyyttä.
Olihan heillä kiistansa, eikä hän aina ollut kovin huomaavainen perheenjäseniään kohtaan, mutta kai kuolema oli sen verran iso asia, ettei Jin käyttäytyisi noin viileästi pelkän arkisen eripuran takia?
”Sitä samaa kuin aina ennenkin”, ruskeahiuksinen totesi hänen viereltään, ja Aoi tunsi kurkkuaan puristavan kipeästi.
Ilmeisesti tämä siis käyttäytyi.
”Niinkö?” Suzume kuului äännähtävän vieressään istuvan vastaukselle, kuin itsekin hiukan yllättyneenä tämän sanoista. ”No, hyvä sitten”, tämä kommentoi empien ja jätti aiheen varovasti sikseen, pyyhkäisi ohimennen toisen käsivartta ja nousi seisomaan ryhtyen sitten patistamaan sohvalle linnoittautunutta kaksikkoa mukanaan nukkumaan.

”Hyvä sitten.”
Suzumen toteamus kaikui Aoin päässä vielä kulkiessaan jälleen talvista katua pitkin hengen johdatettavana. Mies oli melko pian Jinin tuntemuksia käsitelleen keskustelun loputtua todennut heidän jatkavan matkaansa, mutta häntä ei oikeastaan kiinnostanut enää.
Jos häntä missään vaiheessa oli kiinnostanut toistuvasti kuunnella kuinka hän oli milloin milläkin tavalla kamala ihminen, ei häntä kuolemansa yhdentekevyyden tajuttuaan kiinnostanut enää tippaakaan. Aivan sama minkä tunkion läpi henki hänet vielä oikein hilaisi ennen kuin jättäisi hänet rauhaan, kunhan se pelleily vain loppuisi.
Hänet oli sysätty sivuun kuin jokin ärsyttävä arkinen rasite ja unohdettu kokonaan.
Ai, veitkö jo roskat ulos? No hyvä sitten.
Ai, veljesi kuolema ei liikuta sinua enää tippaakaan?
Hyvä sitten.
Oliko hän todella niin hirveä? Niin kestämätön, ettei edes Jin jaksanut häntä?
Hän ei kyennyt uskomaan, että nuorempi olisi lakannut välittämättä hänestä niin täysin ilman hyvää syytä.
Ehkä hän oli keskittynyt bisneksiinsä silloin hiukan liikaa, mutta… että niin paha?
Millaiseen helvettiin hän vielä mahtaisikaan kaiken jälkeen joutua, mustatukkainen mietiskeli synkästi, mutta muisti sitten jälleen Tatsuron uhkakuvat loputtomasta elämän ja kuoleman välitilassa vaeltelusta.
Ajatus alkoi ahdistaa häntä entistä enemmän.
Mitenköhän hän edes oli kuollut? Ei ainakaan luonnollisesti vanhuuteen, sellainen kohtalo olisi vaatinut vielä useita vuosikymmeniä.
Jinin välinpitämättömyys tuntui aina vain paremmalta.
”Tapahtuvatko näyttämäsi asiat varmasti? Tai siis, eivätkö ne voi vielä muuttua?” hän kysyi sitten mustiinpukeutuneelta heidän ympärillään vallinneen hiljaisuuden viimein katkaisten.
”Tapahtuvat, jollet muuta mitään.”
”Mitä minun sitten pit- ” hän aloitti, mutta vaikeni sitten kiinnittäessään huomionsa heitä vastaan kävelevään mieheen.
Kulkijassa oli jotakin tuttua, minkä kummastelu sai hänet unohtamaan kysymysten esittämisen ja keskittymään tämän seuraamiseen.
Mies tunki käsiään paksun talvitakkinsa taskuihin kulkiessaan heitä kohti, kiinnittämättä luonnollisesti mitään huomiota heihin, mutta veti toisen kätensä melkein saman tien pois taskustaan pyyhkäistäkseen viileän tuulenpuuskan pöllyttämät mustat suortuvansa pois silmiltään juuri heidän ohitseen kävellessään.
”Uruha” hän henkäisi typertyneenä nähdessään vastaantulijan kasvot paremmin ja tajutessaan mikä tässä oikein oli tuttua, pyörähti ympäri ohittamansa tumman hahmon perään ja kiri uudelleen tämän vierelle.
Ennen lämpimän vaaleat hiukset olivat nyt luonnollisen mustat, ja kasvot olivat vanhemmat kuin millaisina hän oli ne tuntenut, mutta Uruha se oli.
Tämä oli kovin erinäköinen kuin ennen. Tai ehkä suurin ero ei ollut niinkään tämän ulkonäössä kuin tämän yleisessä olemuksessa. Hänen tuntemansa Uruha oli sitä ihmistyyppiä, jonka läsnäolo huomattiin, pääasiassa positiivisessa mielessä joko tämän luonteen tai ulkonäön vuoksi.
Hänen nyt näkemänsä mies oli paljon synkempi, himmeämpi ja elottomampi versio aiemmasta itsestään, johon hän tuskin olisi kiinnittänyt huomiota, ellei tämä olisi sattunut kulkemaan aivan hänen ohitseen.
Toisen näkeminen sellaisena ahdisti häntä omituisesti.
”Mitä hänelle on tapahtunut?” hän kummasteli hengeltä jatkaen kuin huomaamattaan kohtaamansa miehen seuraamista. Olivatkohan he edelleen samassa illassa kuin Jinin luona käydessään? Uruha ei näyttänyt vanhentuneen juurikaan enempää kuin Suzume tai Jin.
”Sinun jälkeesi vai? Hän jatkoi elämäänsä”, mukana kulkeva henki kommentoi yksinkertaisesti.
”Kappas”, Aoi puuskahti kirpeästi ja pyöräytti silmiään saamalleen vastaukselle, mutta käänsi sitten huomionsa takaisin pidemmän puoleen.
Ei toinen varsinaisesti näyttänyt mitenkään pahalta, siis sairaalta tai muutoinkaan erityisen kurjalta, mutta… tämä ei vain näyttänyt siltä kuin tämän olisi kuulunut. Jokin tässä oli pielessä.

Hän kääntyi hetkeksi silmäilemään öistä kaupunkia, siellä täällä ikkunoissa tuikkivia jouluvaloja ja huokaisi hiljaa.
Ei hänen kai olisi kuulunut enää välittää toisen elämästä tai asioista, mutta silti.
Ei hän halunnut Uruhan olevan onnetonkaan. Kaikesta huolimatta.
Hän vilkaisi ohimennen silmäkulmastaan vierellään kävelevää miestä ja tunsi hetken kihelmöivää tarvetta tarttua toisen käteen. Tai edes hipaista tämän käsivartta kyynärpäällään, käsi kädessä kävely ei ollut oikein kuulunut heidän tapoihinsa.
Hän kuitenkin tiedosti, että olisi yhtä turhaa yrittää koskettaa toista nyt kuin hänen olisi ollut yrittää koskea isäänsä lapsuudenkotinsa portaikon juurella.
Sitä paitsi hänen ei olisi edes kuulunut tuntea pidempää kohtaan enää muuta kuin korkeintaan loukkaantuneisuutta ja inhoa, eikä haikailla tältä tukea, jota ei kuitenkaan saisi.
Sillä hetkellä hän vain tunsi itsensä henkisesti niin uupuneeksi, että toisen vihaaminen olisi ollut aivan liian suuri ponnistus.
Hänen oli ikävä toista. Sitä Uruhaa, joka joskus oli ymmärtänyt häntä ja välittänyt hänestä. Hän olisi halunnut voida kertoa tälle millaisessa muistojen ja tunteiden likaämpärissä häntä oli uitettu koko yö ja saada tältä jonkinlaista lohtua. Ehkä tämä ei olisi sanonut mitään, mutta ollut kuitenkin läsnä. Niin kuin joskus ennen.
Ei kai aivan kaikki heidän suhteessaan voinut olla pelkkää juonittelua ja harhaa? Pari vuotta olisi pitkä aika valehdella johdonmukaisesti ja niin uskottavasti.
Hän oli ainakin jossain vaiheessa tuntenut itsensä aidosti onnelliseksi toisen kanssa, eikä voinut uskoa, että sellainen olisi ollut mahdollista pelkällä huijaamisella.
Aoi puuskahti vaimeasti tiedostaessaan millaiseen kuoppaan oli valumassa märehtimään tunteitaan, laski katseensa lumiseen maahan heidän edelleen ja huoahti uudelleen kuin pudistellakseen ajatuksensa mielestään samalla itseään typeryydestä moittien.
Hyvä on, suotakoon hänelle heikko hetkensä. Se ei kuitenkaan ollut ollut hän, joka oli lakannut rakastamasta toista tai vain teeskennellyt rakastaneensa tätä, ja heillä oli ollut hyvätkin hetkensä. Sellainen haikailu oli ihan ymmärrettävää henkikolmikon vatkattua karhupumpulla hänen päänsisäisiä viemäreitään koko eliniän edestä yhden illan aikana. Hänen rääkätty psyykensä vain yritti suojata itseään näkemällä toisessa lohtua, tukea ja muita mukavan pehmoisia asioita, joita tässä ei ehkä ollut koskaan todella ollutkaan.
Tosiasia kuitenkin oli, että heidän suhteensa oli ohi.
Asia loppuunkäsitelty.

Reilun korttelin verran kuljettuaan Uruha seisahtui erään bussipysäkin luona, katseli jonkin aikaa verkkaisesti ympärilleen ja asettui sitten istumaan pysäkin kuluneen puupenkin toiseen päähän, kaiveli hetken taskujaan ja otti tupakka-askin ja sytyttimen esiin. Pieni tulenliekki valaisi hetken toisen kasvoja ja sormia, ennen kuin hiipui pelkäksi tupakan päässä kyteväksi hehkuksi, ja ohut savuvana häipyi hentona juovana öiseen pimeään.
”Mitä me odotamme?” penkin viereen seisoskelemaan jäänyt Aoi äännähti lopulta ja vilkaisi henkeä, kun mitään mainittavaa ei ollut vähään aikaan tapahtunut.
Uruha oli aiemmin näyttänyt siltä kuin olisi ollut menossa jonnekin, mutta ainakaan enää tällä ei näyttänytkään olevan kiire minnekään.
Bussejakaan ei taitaisi kulkea vielä aikoihin, joten tämä tuskin istuskeli pysäkillä odottelemassa kyytiä.
”Että valo sammuu”, ruskeahiuksinen vastasi katsahtaen merkitsevästi erään vastapäisen asuintalon yläkerroksia kohti, ja hengen sanojen myötä Aoi huomasi, että penkillä istuvakin vilkaisi silloin tällöin samaiseen suuntaan ja keskittyi sitten taas tupakkansa polttamiseen. ”Se tarkoittaa yleensä, että hänen miehensä on mennyt nukkumaan. Ainakin silloin, kun tämä itse ei ole sammunut sohvalle valot päällä”, mustiinpukeutunut selitti.
”Mutta miksi?” hän jatkoi kummasteluaan, minkä takia Uruha istuskeli jouluiltana yksin ulkona kylmässä, kun olisi voinut mennä sisälle lämpimään.
Näiden suhde ei tosin kuulostanut kovin ihanteelliselta, joten kai toisen välttely oli tavallaan ymmärrettävää.
Olikohan tyyppi se sama, jonka hän oli nähnyt iskevän Uruhaa siellä baarissa?
Tuskin. Se hyypiö ei vaikuttanut sellaiselta henkilöltä, joka sitoutuisi yhtään kehenkään kymmentä minuuttia pidemmäksi ajaksi, saati sitten vuosiksi.
”Hän ei vain jaksa riidellä tänään”, Hide-zou vastasi harteitaan kohauttaen. ”Mies on humalassa aika riidanhaluinen ja pahansisuinen, ja viime aikoina hän on alkanut juoda aiempaa enemmän. Tosin, jos Uruha ei kohta mene kotiin, tiedossa on aamulla varmasti ainakin riita siitä, missä hän oli niin myöhään.”
”Onko hän väkivaltainen?” mustahiuksinen kysyi ja tunsi huolen pistävän rintaansa kuunnellessaan toisen kuvausta entisen rakkaansa nykyisestä suhteesta.
”Ei oikeastaan, vain juoppo”, henki vastasi täsmentäen hänen käsitystään.
Ai, no eipä sitten mitään.
Aoi tuhahti synkästi hengen kevyestä suhtautumisesta asiaan ja kääntyi jälleen katselemaan penkillä istuvaa.
Mitä ihmettä toiselle oikein oli tapahtunut kaikkien niiden vuosien aikana? Ja mitä tämä oikein teki sellaisessa suhteessa?
Hän oli kuvitellut, että tämä… pärjäisi paljon paremmin.
”Hän ei vaikuta onnelliselta”, penkin vieressä seisova totesi oikein tietämättä, mitä olisi sanonut, katseli kuinka tämä kaivoi toisella kädellä puhelimen taskustaan ja jäi näppäilemään sitä välillä kylmettyviä sormiaan kipristellen. Tupakka paloi itsekseen kohti loppuaan Uruhan vasemmassa kädessä tämän pyyhkäistessä peukalollaan puhelimen näyttöä ja unohtuessa sitten katselemaan jotakin pienellä ruudulla näkyvää.
Tämän ilme näytti muuttuvan sitä apeammaksi mitä pidempään tämä jatkoi tuijotteluaan.
”Ei hän taida juuri ollakaan”, toinen kommentoi pyöräyttäen silmiään tummemman oivallukselle.
”Kuka hän oikein on?” Aoi äännähti kummastellen siirtyessään penkin taakse ja nojautuessaan katselemaan pidemmän olan yli yrittäen itsekin nähdä, mitä tämä oikein katseli.
Hänen edessään istuva kuitenkin keskittyi melkein samalla hetkellä jälleen hiukan enemmän tupakkansa poltteluun ja antoi puhelinta pidelleen kätensä laskeutua polveaan vasten sellaiseen kulmaan, ettei hän kyennyt saamaan laitteen näytöllä näkyvästä kuvasta kovin hyvin selvää. Hän uskoi kuvasta erottuvan jonkun kasvot, muttei osannut sanoa sen tarkemmin.
Tosin, tuskin mitkään kissankuvat tai nätit maisematkaan vetäisivät Uruhan mieltä niin synkäksi, joten ilmeisesti kyseessä oli kuva jostakusta tälle tärkeästä.
”Hänen poikansa.”
Penkkiä vasten nojautuneen katse ponnahti takaisin hengen suuntaan.
”Poikansa? Mistä lähtien hänellä sellainen on ollut?” hän kyseli typertyneenä. ”Ja sitä suuremmalla syyllä, mitä hän sitten täällä oikein istuskelee? Eikö hänen pitäisi olla jälkikasvunsa luona, eikä täällä kiskomassa savua keuhkoihinsa?”
Ei hän ollut tietty koskaan tullut asiasta tarkemmin kysyneeksi, mutta hän oli ollut lähes varma, että Uruha olisi kiinnostunut vain miehistä. Hänen oli kuitenkin helpompi kyseenalaistaa käsityksensä toisen suuntautumisesta kuin uskoa, että tämä haahuili jouluna mieluummin itsekseen kaupungilla kuin olisi lapsensa luona.
Jos hän oli yhtään tuntenut toista, tai jos hänen tuntemastaan miehestä oli enää rippuakaan jäljellä.
”He asuvat toisella puolella maata. Poika ja hänen äitinsä, siis. Mutta ei Uruha muutenkaan näe häntä juuri koskaan.”
”Miten niin ei näe?”
”Luuletko, että lapsi oli jotenkin suunniteltu? Tai että he olivat naimisissa?” henki tiedusteli luoden häneen pitkän katseen. ”No, eivät olleet. Uruha olisi kuitenkin ollut valmis huolehtimaan pojastaan, mutta tämän äiti kieltäytyi kuullessaan hänen huumesotkuistaan, pakkasi tavaransa sekä poikansa mukaan ja muutti muualle käskien hänen pysyä kaukana. Nainen lähettelee sentään satunnaisesti kuvia ja kertoo vähän kuulumisia, mutta siinä kaikki. Toivoo kai sen pitävän hänet tyytyväisenä ja poissa heidän lähettyviltään.”
”Huumesotkuista?” Aoi äännähti järkyttyneenä. ”Mistä helvetin huumesotkuista?” hän toisti muuttumatta yhtään vähemmän pöyristyneeksi ja laski katseensa penkillä istuvan takaraivoon.
Eihän Uruha koskisi alkoholia vahvempiin päihteisiin edes sormenpäällään. Ei ainakaan ennen ollut.
Millaista elämää tämä oli heidän eronsa jälkeen oikein elänyt?
”Älä vain sano…” hän huoahti sitten erään ajatuksen noustessa hänen mieleensä ja katsahti taas Hide-zoun puoleen. ”Älä vain sano, että se edeltäjäsi näyttämä tyyppi oli joku helvetin huumediileri, johon Uruha retkahti.”
Olisihan se kai pitänyt arvata. Mieshän oli ollut melkein korvia myöten tatuoitu ja muutenkin epäilyttävän luihun oloinen.
”Miyavi? Ei. Uruha ei tavannut häntä enää uudelleen. Hänellä tosin oli useita lyhyitä suhteita sen jälkeen. Miehiä, naisia… eivätkä kaikki heistä olleet aivan rehellisiä yksilöitä. ”
Tummemman katse putosi takaisin penkillä istuvaan.
Mitä helvettiä sinä oikein teet elämälläsi?!” hän ärähti epäuskoisena pidemmälle, eikä tiennyt halusiko läimäistä tämän takaraivoa toivoen kolauksen palauttavan edes jonkin verran tämän päähän vai laskea kätensä tämän olalle osoittaakseen jonkinlaista myötätuntoa.
Ehkä toinen oli tehnyt väärin häntä kohtaan, mutta… Huono suhde, päihdeongelma ja lapsi, jota ei saanut edes nähdä koskaan vaikuttivat liian karulta tulevaisuudelta jopa tälle.
”Luulin sinua tätä järkevämmäksi”, hän huoahti lopulta pudistellen päätään tuntien olonsa ärsyttävän voimattomaksi.
Miten toinen oikein saattoi ajautua sellaiseen sotkuun? Olihan tämän tiedettävä, ettei tuollaisesta säheltämisestä voinut seurata hyvää.
”Yksi ihmisten pahimmista heikkouksista on, että he haluavat hyväksyntää. Ja tekevät melkein mitä vain sitä saadakseen”, henki kommentoi hänen turhautunutta puuskahdustaan. ”Ei siinä järjellä juuri ole sijaa.”
”Mutta kyllähän hän tietää, että huumeet ovat laittomia!” Aoi älähti protestoivasti.
”Tietenkin hän tietää”, mustiinpukeutunut vastasi. ”Ihmisillä vain on myös taipumus uskotella itselleen, ettei yhtä kertaa lasketa – ja toistella samaa uskomusta joka kerralla uudelleen. Onhan se väärin, että tuttavasi käyttää aineita, mutta ei kai se oikeastaan ole niin kovin vakavaa, eihän hän kuitenkaan vahingoita ketään muuta. Ja hän on kuitenkin ihan mukava tyyppi. Eikä sekään kai ole kovin vakavaa, jos hän kerran ehdottaa sinullekin kokeilemista, ethän sinä kuitenkaan yleensä sillä tavoin juhli. Eikä kukaan siitä kuitenkaan saa tietää. Ja eihän se tarkoita, että olisit koukussa tai riippuvainen tai mitään, jos sinun tekee mieli kokeilla uudelleen. Ihan vain kerran. Tai ehkä pari. Mutta kai sitä voi silloin tällöin vähän irrotella? Kyllähän sinäkin nyt olet ansainnut hetken hauskanpitoa, eikä siitä ole aiemminkaan mitään ongelmia koitunut. Kaikki on kuitenkin täysin hallinnassa ja – ” Hide-zou taukosi selostuksensa hetkeksi, käänsi katseensa merkitsevästi penkillä istuvaan ja levitti käsiään yllättynyttä esittäen. ”Hupsis.”
Mustatukkainen tuijotti toista typertyneenä, mutta ei ainoastaan siitä syystä, että toinen oli juuri puhunut useamman lauseen pätkän yhteen menoon, aukoili hetken suutaan kuin koettaen keksiä jotain sanottavaa, mutta pysyi lopulta kuitenkin vaiti.
Hän antoi katseensa palautua lumisen maan ja penkin selkänojan kautta takaisin Uruhan olkaan. Savuke tämän sormien välissä oli jo melkein kytenyt loppuun, ja toinen nakkasi jäljelle jääneen tumpin pienellä käden liikkeellä lumiseen maahan, mutta jäi tupakkansa loppumisesta huolimatta yhä istumaan paikoilleen puhelinta edelleen kädessään pidellen.
”Miksi sinä tekisit jotain tuollaista? hän kummasteli jälleen, tällä kertaa tosin vain vaimeasti mumisten ja katseli toista hämmentyneenä.
”Etkö todella koskaan huomannut, miten herkkä hän oikein on?”
”Uruha?” hän vilkaisi vieressään seisovaa silmäkulmastaan ja puhahti sitten epäuskoisesti. ”Herkkä?”
Hän itse oli nähnyt Uruhan aina varsin vahvana henkilönä.
Ehkä toisinaan vähän ailahtelevana, mutta että herkkänä? Herkät ihmisethän olivat arkoja ja vähän avuttomia vässyköitä, joita piti aina olla ymmärtämässä ja noukkimassa ylös, kun nämä kompastuivat elämässään eivätkä osanneet nousta itse jaloilleen. Mutta ei Uruha ollut mikään hento prinsessa, joka tarvitsi jonkun pelastamaan itsensä pulasta. Tämä toki saattoi olla ystävällinen ja ymmärtäväinen, muttei silti antanut kenenkään talloa ylitseen. Juuri sehän oli ollut yksi niistä piirteistä, joihin hän oli toisessa ensimmäiseksi kiintynyt.
Siksi hänen olikin niin vaikea uskoa, että kukaan olisi voinut saada toisen suostuteltua johonkin niin typerään kuin huumeiden kokeilemiseen.
”Hauraimmilla asioilla on yleensä kovin kuori. Mutta hauraita ne silti ovat”, henki huomautti. ”Sanoin jo, että ihmiset haluavat hyväksyntää. Jos he eivät saa sitä hyviltä, he hakevat sitä pahoilta. Ja jos he saavat sitä heiltä, pahakin alkaa jonkin ajan kuluttua näyttää oikeastaan ihan hyvältä. Ei hänen sortumisensa yhdessä yössä tapahtunut. Vai luuletko hänen eräänä aamuna vain nousseen ylös ja päättäneen, että ’tänään ryhdynkin huumeriippuvaiseksi ja sössin elämäni’?” henki tiedusteli piikittelevään sävyyn.

Tummempi ei kuitenkaan vastannut mitään kuullessaan vierestään vaimean kahahduksen ja huomasi Uruhan nousseen ylös. Tämä tunki kännykkänsä takaisin taskuunsa ja kätensä pian perässä, niiskaisi pienesti ilman kylmyydestä tukkoisena, astahti jalkakäytävän reunaan ja katsahti pikaisesti ympärilleen, ennen kuin harppoi tien yli.
Aoi oli melkein varma, että oli nähnyt toisen silmissä kyyneleitä tämän kääntyessä vilkaisemaan ennen kadunylitystä sivulleen ohiajavien autojen varalta ja synkistyi entisestään.
Tämän niiskutus ei tainnutkaan johtua pelkästään yön koleudesta.
Hän jäi seurailemaan katseellaan, kuinka Uruhan tuttu, mutta samalla niin vieraaksi muuttunut hahmo kulki vähän matkan päässä tien toisella puolella olevalle ovelle ja hävisi pientä hetkeä myöhemmin siitä sisään talon rappukäytävään. Ulos jäänyt kohotti katseensa kyseisen rakennuksen yläkerroksissa kiiltäviin ikkunoihin.
Valo oli sammunut.
”Missä vaiheessa hänen elämänsä oikein kääntyi tällaiseksi?” mustatukkainen ihmetteli yhä toisen perään katsellen.
Henki ei sanonut mitään, mutta tämän häneen luoma pitkä katse oli yksinäänkin paljonpuhuva.
”Onko tämä kaikki muka minun syytäni?” hän kysyi epäuskoisena, mutta toisen tuijotus tuntui vain syvenevän. ”Miten muka?” hän ärähti kireästi.
Ei hän voisi toisen elämää niin kokonaisvaltaisesti romuttaa. Eihän hän sentään mikään jumala ollut.
”Teidän suhteenne loppuminen oli hänen itsetunnolleen aika kova tärsky.”
”Älä viitsi, ei kukaan nakkaa elämäänsä kaivoon tuolla tavalla yhden eron takia.”
”Sanoinhan, etteivät tällaiset asiat tapahdu yhdessä yössä.”
”Tapahtukoot miten monessa tahansa. Ihmiset olisivat kuolleet sukupuuttoon tai ainakin taantuneet takaisin apinan tasolle jo vuosisatoja sitten, jos kaikkien sielunelämä menisi murusiksi jostain tuollaisesta!” Aoi ärähti suuttumuksen kuohahtaessa jälleen hänen sisuksissaan.
Hän oli totaalisen kyllästynyt siihen, että kaikki vieritettiin hänen syykseen.
”Puhe ei ollutkaan kaikista, vaan Uruhasta ja teidän suhteestanne.”
”Aploditko minun olisi hänelle pitänyt antaa siitä hyvästä, että meni pettämään?”
Hide-zou pyöräytti pitkästyneesti silmiään ja pudisteli verkkaisesti päätään, niin kuin toivottomille tapauksille tehtiin.
”Oletko miettinyt, että entä jos – ” mustiinpukeutunut taukosi kysymyksessään ja kääntyi kävelemään katua eteenpäin. ”Ihan vain jos asiat eivät menneetkään niin kuin luulet?”
Penkin luokse jäänyt katseli etääntyvän hengen selkää hetken kitkerät vastaukset mielessään kimpoillen, mutta kiirehti lopulta toisen mukaan tyytyen jupisemaan vain ajatuksissaan.
”Minne me oikein menemme?” hän huudahti edellä kulkevan perään.
”Sinne, mistä hän oli tulossa.”

Jaa.
Uruha näkyi viettäneen iltansa aiemminkin varsin hilpeissä tunnelmissa, Aoi mietiskeli ohimennen kävellen ruskeahiuksisen jäljessä sisään hautausmaan porteista ja eräälle kivipaasin merkittyjen hautarivistöjen välissä kulkevalle polulle.
”Mitä hän täällä teki?” hän tiedusteli Hide-zoulta, jonka kannoille oli jälleen kirinyt hetken aikaa tämän perässä harpottuaan.
”Kävi haudalla.”
”Mutta millä?” tummempi äännähti silmäillen ympärillään tummina möhkäleinä hienoisen lumikerroksen alta erottuvia hautakiviä. Siellä täällä erottui haudoille asetettuja, lumen ja kylmän kohmettamia kukkakimppuja, toisaalla taas lämpimänkeltaisina valotäplinä hehkuvia kynttilöitä.
”Tuolla”, henki vastasi lyhyesti ja osoitti jonkin matkan päässä edessäpäin näkyvää hautapaikkaa. Tavallisen tummanharmaa, neliskanttinen hautakivi muiden kaltaistensa joukossa, ainoana poikkeuksena ympärillä oleviin tosin oli, ettei sen juurella näkynyt kynttilöitä saati kukkia. Lumessa näkyi polulta hautakiven viereen erkanevat askeleet, jotka tosin olivat alkaneet jälleen hälvetä ohuen lumiharson alle.
Ne lienivät kai Uruhan, jos tämä oli kerran siellä ollut. Ei haudan luona muitakaan jälkiä näkynyt.
”Melko ankeaa”, hän ei voinut olla kommentoimatta heidän tullessaan haudan luokse, jonka olemassaoloa ulkonäöstä päätellen hädin tuskin muistettiin. Hän ei ollut varma, miten vanha maassa oleva lumipeite oli, mutta epäili sen olevan kuitenkin useamman päivän ikäinen. Uruhan jäljet vaikuttivat olevan kuitenkin ainoat, jotka olivat suunnanneet kyseisen haudan luokse.
Ankeaa tosiaan. Millaisen piruparan leposijalla ei vieraillut kukaan edes jouluna? Paitsi Uruha, ilmeisesti.
Mikä lie tämänkin oli sinne vetänyt. Hänen muistaakseen toinen oli joskus kertonut, ettei tällä ollut sukulaisia kaupungissa, ellei joku sitten ollut muuttanut kuluneiden vuosien aikana sinne.

Aoi asteli aiemman vierailijan jalanjälkiä pitkin haudan vierelle, katseli hetken koskemattoman lumen peittämää parin neliön maapalaa ja huurteen kuorruttamaa kiveä, johon uurrettu nimikin peittyi saman valkeuden alle, huomasi sitten kiven juurella pienen tummemman läntin, niin kuin lunta olisi pyyhkäisty sormilla pois haudan kulmalta, ja tunsi jäätävän kylmyyden valahtavan sisuksiinsa huomatessaan, mitä paikalle oli asetettu.
Sormus.
Se sama hopeinen sormus, jonka Ruiza oli kaivanut esiin Uruhan takintaskusta hänen omassa eteisessään aiemmin illalla. Tai tarkalleen ottaen kai useita vuosia sitten.
Miksi Uruhalla oikein oli se vieläkin? Ja miksi..?
Ennen kuin hän ehti edes ajatella kysymystään loppuun, hän ojentautui sydän takoen kohti hautakiveä ja pyyhkäisi sen pintaan takertuneen lumen pois yhdellä nopealla liikkeellä.
Yllättynyt henkäys pääsi hänen huuliltaan aivojen sisäistäessä kiveen kaiverretun nimen. Järkytys iski vasta hetkeä myöhemmin.
Hänen hautansa.
Aoi antoi kiven pintaan nojautuneen kätensä pudota alas paikaltaan, veti ohuen henkäyksen verran ilmaa keuhkoihinsa ja nojautui kauemmas kivestä katsellen hautaa typertyneenä, kuin ei olisi osannut ymmärtää näkemäänsä.
Olihan hän kuullut kuolemastaan jo Jinin luona, mutta oman haudan näkeminen… ja sen näkeminen vielä sellaisena…
Uusi hämmentynyt henkäys valui hänen huuliltaan.
Siinä siis oli kaikki? Kasa multaa ja kivi hänen kirotun tomumajansa päällä, hylätty ja unohdettu sinne luutarhan nurkkaan?
Siinäkö todella oli kaikki, mitä hän oli elämässään ansainnut? Ettei kukaan vieraillut hänen leposijallaan edes jouluna, edes perinteen tai velvollisuuden pakottamana. Tai edes säälistä.
Aoi nieleksi kipeää kuristuksentunnetta kurkustaan, käänsi huomionsa taas kiven luo laskettuun hopearenkaaseen ja poimi sen sitten käteensä. Katseli ja käänteli sitä kuin vieraaseen esineeseen törmännyt eläin tai lapsi, joka ei tuntenut löytönsä nimeä tai tarkoitusta.
”Miksi hän oikein on pitänyt tämän?” hän kysyi lopulta ja tuijotteli sormissaan pitelemäänsä sormusta hämmentyneenä.
Hän oli kuvitellut toisen hankkiutuneen korusta eroon viimeistään siinä vaiheessa, kun he olivat eronneet, ellei jo aiemmin. Mitä muutakaan tämä sillä olisi tehnyt.
”Et ole vieläkään tullut miettineeksi, että ehkä hän todella rakasti sinua? Ihan vain rakasti, ilman mitään juonittelua, hyödyntavoittelua tai pettämistä?”
”Mutta…” sormusta pitelevä älähti vastustelevasti, mutta hiljeni osaamatta kääntää ajatuksiaan ymmärrettävästi sanalliseen muotoon, puuskahti hiljaa ja käänsi katseensa poispäin hengestä räpytelläkseen pikaisesti silmiään. ”Minä näin Hiron, sen miten hän käyttäytyi Uruhan kanssa. Ja minä olin paikalla kun hän soitti Uruhalle. Minä yritin ties kuinka monta kertaa turhaan saada yhteyttä häneen, kun meidän oli tarkoitus tavata.”
”Ja miten Uruha asiat selitti?”
”Ei kai hän sitä minulle myönnä, jos pelehtii jonkun toisen kanssa!” Aoi kivahti hengelle ääni hiukan sanojensa lopussa horjuen ja niiskaisi nopeasti.
”Miten sinä sitten tiedät noin varmasti, mistä oikein on kyse?”
”Eikö se nyt ole aika selvää? Minä olin alusta asti vain pelkkä voitettava peli hänelle. Kun tarpeeksi kauan nakuttelee nappeja, niin ennen pitkää rahojen on kilistävä laariin”, hän mutisi synkkänä. ”Olin niin tyhmä…”
”Ja epäonnistuttuaan juonessaan hän vain kanniskeli ainoastaan sinun huijaamiseesi tarkoitettua helyä mukanaan kaikki nämä vuodet läpi kivikkoisen elämänsä? Ja näki ihan muuten vain sen vaivan, että etsi hautasi ja toi kyseisen rinkulan tänne?” mustiinpukeutunut säesti hänen sanojaan vinoilevaan sävyyn, tuhahti kuuluvasti ja pudisteli päätään. ”Sinuna en menisi puhumaan tyhmyydestäni menneessä muodossa.”

Haudan vieressä seisova katseli hänelle irvailevaa miestä hetken ja laski sitten katseensa jälleen sormukseen.
Pakko myöntää, että se oli aika kiistaton todiste.
Kukaan muu ei ilmeisesti tiennyt korusta, tai varsinkaan siitä, että toinen oli ikinä ollut aikeissa antaa se hänelle. Tämä olisi voinut vain palauttaa sen, myydä pois tai antaa vaikka jollekin toiselle, eikä kukaan olisi tiennyt sen alkuperäisestä tarkoituksesta mitään. Ainoa syy, miksi toinen oli säilyttänyt sormuksen koko ajan itsellään oli, ettei tämä halunnut antaa sitä pois. Että se merkitsi tälle liian paljon.
Että hän oli merkinnyt…
Ei.
Ei voinut olla.
Ei vain voinut.
Olihan hänellä silmät ja korvat, ja vielä toimivat sellaiset. Ei hän ollut päästäänkään Uruhan käytöstä keksinyt!
Sen sormuksen oli pakko olla vain jokin… jokin temppu…
Hänen oli vaikea hengittää.
Jos Uruha ei ollutkaan… Mitä jos hän olikin ollut väärässä? Hänen oli myönnettävä, ettei ollut jäänyt keskustelemaan tämän kanssa kovin diplomaattisesti asiasta. Joten ehkä…
”Eikö hän tehnyt mitään? Sitäkö sinä yrität sanoa?” hän kysyi karheasti ja vilkaisi henkeä pikaisesti silmäkulmastaan, ennen kuin kääntyi jälleen aavistuksen poispäin silmiensä räpyttelyä peittääkseen.
”Ehkä.”
”Tekikö vai ei?!” hän äyskähti kipeästi ja loi toiseen uudelleen terävän silmäyksen, ennen kuin laski katseensa takaisin pitelemäänsä sormukseen, niin kuin kyseinen jalometallinpalanen olisi voinut antaa yhtään parempia vastauksia kuin se oikutteleva ruskeatukka, joka ei näyttänyt aikovan pukahtaakaan hänelle yhtään mitään.
Kammottava tyhjyydentunne hiipi hänen sisuksiinsa kuin kylmä sumu hänen mielensä taipuessa hetkeksi epäilemään omien käsityksiensä paikkansapitävyyttä.
Jos Uruha oli juonitellut ja pettänyt häntä hänen selkänsä takana, tämän jättäminen oli ollut aivan perusteltua ja oikein, sittenkin, vaikkei hän ollutkaan tehnyt sitä kovin kohteliain sanakääntein.
Mutta jos tämä jonkun ihmeen kautta ei sittenkään ollut tehnyt mitään, mistä hän oli tätä syyttänyt. Jos tämä olikin koko ajan ollut aivan tosissaan hänen kanssaan…
Aoi tuijotti sormiensa välissä himmeän hopeisena kiiltelevää rengasta tukahtuneesti nieleksien, tiedosti kirvelevien silmiensä räpyttelyn muuttuvan koko ajan tehottomammaksi ja henkäisi sitten kipeästi, niin kuin hänen kylkiluunsa olisivat yllättäen murtuneet. Joka ikinen niistä, vähintään kolmesta kohtaa.
Hän oli pilannut kaiken.
Jos Uruha ei ollut tehnyt mitään, hän oli syyttänyt tätä aivan turhaan. Häätänyt rakastamansa miehen elämästään.
Ja ilmeisesti tönäissyt käyntiin jonkin kirotun tapahtumien ketjun, jonka loppupää oli siinä hänen silmiensä edessä. Uruha oli riippuvainen ties mistä myrkyistä ja eli suhteessa jonkun omistushaluisen alkoholistipaskan kanssa ilman mahdollisuutta olla isä omalle lapselleen. Hän oli kuollut ja maatui kuopassaan ilman, että hänen muistonsa kiinnosti yhtään ketään.
Mustatukka taukosi silmiensä räpyttelyn hetkeksi ja jäi katselemaan sormusta mietteliäänä, vaikka sen ääriviivat näkyivätkin hänen silmissään yhä häiritsevän sumeina.
Mitä se sitten merkitsi, että toinen oli tuonut sormuksen sinne?
Jos Uruha oli kaikki ne vuodet pitänyt sitä muistona heistä niin… miksi nyt?
Koska tämäkin oli lopulta lakannut kaipaamasta häntä?
Hyvästiksi?
Aoi ei ollut uskonut voivansa synkistyä enää enempää, mutta niin tuntui kuitenkin käyvän. Hänen mielensä oli kai jo pikimusta, ja murtuneiden kylkiluiden lisäksi hänen keuhkonsakin taisivat olla enää pelkkää silppua päätellen siitä, miten tuskaiselta hengittäminen tuntui.
Uruhakin oli siis lopulta unohtanut hänet.
Kai hänen olisi pitänyt olla kiitollinen siitä, että tämä oli ylipäätään muistanut hänet niin pitkään, mutta hän ei kyennyt ajattelemaan muuta kuin sitä, ettei häntä todellakaan kaivannut enää kukaan. Ja sitä, että hän ja Uruha olisivat voineet olla kaikki ne vuodet onnellisesti yhdessä.
Jos hän vain ei olisi…
Kaikki haudan vierellä seisovan päässä vilisevät vaihtoehtoiset ja menetetyt tulevaisuudennäkymät saivat hänet lopulta valumaan kyyryyn lumisen kiven viereen, kiskomaan värisevän henkäyksen verran ilmaa keuhkoihinsa ja peittämään kasvonsa kämmenellään puristaen samalla silmänsä kiinni viimeisenä yrityksenä estää silmiinsä kihoavaa suolavettä valumasta pisaroina kasvoilleen.
”Ei tämä voi mennä näin”, hän mumisi nikottelevan vaimeasti, äännähdystä seuraavien tukahtuneiden, epäuskoisten kirousten kuulostaessa luultavasti vain säälittävältä vaikerrukselta. ”Ei tämä ole oikein. Kenellekään”, hän nieleksi tukkoisesti puristaen sormusta toisen nyrkkinsä sisässä ja antoi vapisevan nyyhkäyksen karata kurkustaan jaksamatta enää välittää hengen läsnäolosta.
Ei hän halunnut sellaista tulevaisuutta. Ehkä hän ei ollut aina ajatellut teoistaan seuraavan toisille kovin hyvää, mutta ei hän ollut tarkoittanut aiheuttaa niin paljon kurjuuttakaan.
”Eihän tämä ole peruuttamatonta? Sinähän sanoit niin”, Aoi kysyi sitten hengeltä, niiskaisi nopeasti ja avasi silmänsä kääntyen katsomaan toisen suuntaan. ”Että asiat voivat vielä muut- ” hän aloitti myöntävää vastausta janoten, mutta vaikeni kesken kaiken tajutessaan, ettei nähnytkään ympärillään mitään.
Vain pimeää.


***
On that day the stars
Sparkled more than anything
And I felt eternity

Avatar
Nightfall
Teknikko
 
Viestit: 111
Liittynyt: To Elo 14, 2008 6:14 pm

Re: Uneton jouluyönä (Aoi/Uruha, AU)

ViestiKirjoittaja Nightfall » La Joulu 28, 2013 8:04 pm

5.osa


Hetken tuijotuksen jälkeen pimeydestä alkoi erottua tunnistettavia muotoja.
Katto. Seinät. Ikkuna. Ovi vastapäisellä seinustalla. Huonekalujen tummat hahmot niiden välillä.
”-tua?” Aoi hengähti hämillään epäillen, oliko alkuunkaan edes puhunut ääneen, aisti patjan pinnan selkäänsä vasten ja tajusi rutistavansa peitonkulmaa nyrkissään.
Hän oli makuuhuoneessaan, tukevasti omassa sängyssään.
Hereille hätkähtänyt mustatukka kampesi itsensä istumaan, päästi hämmentyneen pitkän henkäyksen, sysäsi tukahduttavan kuuman peiton pois päältään ja tuijotteli ympärilleen valottomassa makuuhuoneessaan.
Oli aamu. Joulupäivä. Makuuhuone oli hänen. Hän oli yksin. Hän oli hän, ja siis nykyinen hän. Ei entinen, ei tuleva, eikä varsinkaan kuollut hän. Ei henkiä, hautausmaita tai hopeasormuksia lähimaillakaan.
Sängyllä istuva puuskahti syvään toivoen sen havahduttavan hänet sekavan tokkuraisesta olotilastaan.
Mikä uni, hän päivitteli ajatuksissaan, hieraisi kasvojaan kämmenillään ja hämmentyi taas hieman lisää tuntiessaan jotakin märkää sormissaan.
Hän katsahti kummastuneena käsiinsä, niin kuin olisi kyennyt erottamaan siinä hämäryydessä niistä yhtään sen tarkempia yksityiskohtia kuin sen, että kummassakin oli viisi sormea, ja pyyhkäisi sitten uudelleen kasvojaan samalla vaimeasti tuhahtaen.
Hänen näkynsä olivat kai olleet vain unta, mutta hänen vollottamisensa ilmeisesti ei.
Lieni kai korkea aika alkaa huolestua hänen henkisestä tasapainostaan. Ei kuulunut hänen tapoihinsa vetistellä kuin katkennut vesiputki, edes unissaan.
Ehkä hänen pitäisi tutkituttaa päänsä, Aoi tuhahti itselleen heittäessään jalkansa sängyn reunan yli, nousi ylös ja maleksi ulos makuuhuoneestaan. Tai hankkia joku näpsäkkä liikuntaharrastus, urheilunhan piti auttaa uniongelmiin. Tai sitten ne lääkkeet.
Mustatukkainen napsautti valot olohuoneeseen ja tajusi yllättyvänsä hienoisesti nähdessään tilan yhtä viileän asiallisena kuin aina ennenkin. Ei ainuttakaan kimallenauhaa tai kynttilän pätkääkään kielimässä siitä, että oli talvisesongin keskeisimmän juhlan aika.
Hereille vääntäytynyt pyöräytti silmiään kummastukselleen ja suuntasi kylpyhuoneeseensa.
Mitä muuta hän oikein oli odottanut? Tulevansa jälleen jonkun joulukuvaston jyräämäksi?
Hän ei voinut olla tosissaan.

Viina voisi tietysti olla yksinkertaisin ja helpoimmin hankittavissa oleva apu hänen levottomaksi käyneeseen nukkumistyyliinsä, Aoi pohdiskeli hetkeä myöhemmin vastaheränneen hilpeydellä harjaillessaan hampaitaan lavuaarin edessä ja tuijotteli väsähtänyttä kuvajaistaan seinällä roikkuvasta peilistä. Hänet olisi voitu nakata jonkun maailmanloppuactionin taustalle zombiksi, eikä hän olisi kaivannut rooliaan varten juurikaan lisämaskeerausta.
Hänellä ei tosin tainnut olla sillä hetkellä mitään kahvia väkevämpää juotavaa taloudessaan. Vai oliko hän sittenkään juonut eilen sitä olutta? Vaikka samapa tuo, yksi pullo mietoa olutta ei vaikuttaisi häneen varmaan kahvinkaan vertaa.
Hän ei siis pääsisi testaamaan humaltumisteoriaansa ihan pian.
Hyvää joulua vaan hänelle.
Ehkä hänen pitäisi ujuttautua Jinin luokse närppimään tämän eilisten juhlien rippeitä. Kyseessä tuskin olivat olleet mitkään ryyppybileet, jos heidän äitinsäkin kerran oli ollut paikalla, mutta kai tämän kakkukahvikesteiltäkin oli joku alkoholipitoinen pullonpohja jäänyt jäljelle.
Mustatukkainen hymähti kuivasti suunnitelmalleen tietäen jo sitä pohtiessaan, ettei aikonut kokeilla ajatustaan käytännössä ja kumartui sylkäisemään hammastahnavaahtoa suustaan. Ei todellakaan.
Ei hän olisi kehdannut hipsiä kylään lainaamaan pikkuveljen alkoholivarastoja heidän eilisen riitelynsä jälkeen. Sitä paitsi äiti olisi todennäköisesti yötä Jinin luona, eikä hän todellakaan aikonut esitellä vanhemmalleen ajatustaan piristää itseään kivalla pikku joulukännillä. Jos hänen pikkuveljensä ylipäätään päästäisi hänet sisälle asuntoonsa, eikä vain tinttaisi häntä ovella nenille.
Siispä, vain kahvia.
Vai pitäisikö hänen ehkä kuitenkin soittaa pikkuveljelleen? Ei alkoholin takia, vaan… pyytääkseen anteeksi. Tai jotain.
Ei kai hänen olisi tarvinnut olla aivan niin tyly nuoremmalle. Ja kai hän olisi ihan rehellisesti ajateltuna voinut tämän juhliin mennä, edes käväistä myöhemmin illalla. Oli hän jossain vaiheessa miettinytkin menevänsä Uruhan kanssa, mutta se oli ennen kuin… asioita tapahtui.
Olikohan Jinillä ihan oikeasti joku nainen? Ja mitä jos nämä todella olivat nyt kihloissa? Ilman, että hän oli ollut paikalla kuulemassa asiasta?
Jinin olisi kyllä pitänyt itse kertoa hänelle. Mokoma kakara, olisi vaikka huutanut tiedon hänelle, jos ei muuta keksinyt. Eihän hän kuuloaan kyennyt sammuttamaan, vaikka olisi keskittynytkin töihinsä.
Hassua, miten aikuinen hänen pikkuveljestään oli jo tullut. Vastahan äiti oli paketoinut toista saappaisiinsa ja toppahaalariinsa heidän kotinsa eteisessä, ennen kuin hän oli saanut ottaa tämän kanssaan pihalle leikkimään. Sentään ei ollut varmuuden vuoksi kieputtanut nuorempaa vielä kuplamuoviin.
Ja nyt tämä oli muka jo menossa naimisiin.
Aoi tuhahti vaimeasti ajatukselle ja asteli ulos kylpyhuoneesta.
Eiköhän se ollut kaikki ihan vain unta. Kyllä Jin olisi hänelle sellaisesta kertonut. Toisaalta kertominen tietysti tavallaan pilaisi yllätyksen idean…
Hän tuhahti uudelleen ja pudisteli vielä päätään tehostukseksi lampsiessaan keittiön suuntaan kofeiinipitoista päivänpelastajaansa kohti.
Unta. Kaikki.

Eteisen lattiaa mennessään katseellaan pyyhkinyt mustatukka seisahtui kuitenkin äkisti kesken matkan huomatessaan omituisen yksityiskohdan sisustuksessaan.
Likaiset kengänjäljet.
Hän tuijotti lattiasta haaleasti, mutta yhtä kaikki näkyvästi, erottuvia kuraisenharmaita kengänjälkiä kummastellen, mistä ne olivat peräisin.
Hän nimittäin ei kävellyt kenkineen niin pitkälle asuntoonsa. Viimeksi niin oli tainnut käydä hänen muuttaessaan sinne, ja siitä nyt oli niin pitkä aika, että jopa hänkin oli sen jälkeen saanut aikaiseksi siivota kotinsa useampaan otteeseen. Hänen ja kaikkien hänen vieraidensakin kengät jäivät normaalisti noin metrin säteelle ulko-ovesta.
Aoi tunsi epämiellyttävien puistatuksien juoksevan pitkin selkäänsä muistikuvan sohvallaan istuvasta Tatsurosta välähtäessä hänen mieleensä.
Paino sanalla ”normaalisti”…
Eihän Tatsuron kyläily ollut mahdollista ensinkään. Tämähän oli piru vie kuollut!
Hän ei todellakaan suostuisi uskomaan, että hänen vuosia sitten kuollut ystävänsä kuljeskelisi jättämässä kengänjälkiä hänen asuntoonsa. Ei vain suostuisi.
Mutta eivät ne jäljet hänenkään olleet, hän puuskahti marssien olohuoneen puolelle ja tunsi sydämensä takovan epäuskoisen hermostuneena huomatessaan jälkien jatkuvan sinne asti. Ne tosin haalenivat hieman peremmälle asuntoon tultaessa, mutta olivat yhä erotettavissa. Matossa, suurin piirtein sohvan keskivaiheilla tahrat näkyivät selvemmin.
Niin kuin joku olisi istunut paikalla.
Hämmentynyt henkäys liukui ohuena Aoin huulien välistä hänen yrittäessään keksiä jäljille minkä tahansa edes melkein järkevän ja luonnollisen selityksen. Hän kyyristyi jopa pyyhkäisemään yhtä kengänjälkeä sormillaan tarkistaakseen, ettei sittenkin vain kuvitellut näkemäänsä. Kyseinen toiveikas ajatus kuitenkin kuihtui alkuunsa hänen saadessaan hiekanväristä tomua sormiinsa.
Voi taivas, helvetti ja kaikki muutkin umpikujat niiden välillä.
Hän laski tutkailemansa käden silmiensä tasalta ja jäi tuijottamaan typertyneenä eteensä.
Eihän se voinut olla mahdollista? Eihän Tatsuro voinut… Tai Ruiza, Tsunehito ja Hide-zoukaan…
Eiväthän nämäkään vain voineet olla…
Kammottava epäilyksentunne humahti jälleen kylmänä hänen sisuksiinsa, samanlaisena kuin niissä näyissä, joita hän oli pitänyt vain unena.
Jos kaikki oli sittenkin ollut todellista? Jos Jin todella olikin nyt onnellisesti kihloissa Suzumen kanssa hänen tietämättään, Saki suri pieleen mennyttä jouluaan aavistamatta, että seuraava tulisi olemaan ainoastaan kurjempi, ja Uruha makasi sen lipevän hyypiön sängyssä korjailemassa hänen perättömien pettämissyytösten murjomaa itsetuntoaan. Ilman mitään käsitystä, millaista kurjuuksien alasviettävää kierreportaikkoa oikein oli lähtenyt laskeutumaan.
Hän itse puolestaan taas taisi olla parhaillaan laskeutumassa alimpaan helvettiin. Ilman paluulippua.
Ajatukset saivat sohvan eteen kyyristyneen kohottautumaan kyyrystä takaisin seisaalleen hämillään ympärilleen tuijotellen niin kuin hänen kaipaamansa järkevä selitys olisi voinut kieriä esiin kuin pölypallo sohvan tai pöydän tai minkä tahansa huonekalun alta ja veti syvään henkeä kuin häntä olisi äkkiä huimannut.
Lamaantuneisuutta kesti kuitenkin vain hetken, ennen kuin hän alkoi etsiä kännykkäänsä vimmaisen syyllisyydentunteen vallassa. Hän oli ehkä jo aiheuttanut typeryydellään pahoja vahinkoja ihmissuhteilleen, mutta voisi yhä edes yrittää pelastaa vielä sen, mitä pelastettavissa oli.
Niitä asioita ei olisi kai kuulunut käsitellä puhelimen välityksellä, mutta hätä ei lukenut lakia tai piitannut elektroniikkalaitteita koskevista etikettisäännöistä. Hän olisi anteeksipyyntöineen auttamattomasti myöhässä, vaikka olisi päässyt sillä sekunnilla puheisiin toimillaan kaikista pahiten loukkaamansa ihmisen kanssa.
Hälytysääni soi linjalla riipivän tasaisesti ja monotonisesti, mutta turhaan, ja mustatukkainen tunsi sietämätöntä mielihalua kynsiä kännykkänsä palasiksi silkasta turhautumisesta, mutta joutui lopulta toteamaan, ettei saisi Uruhaa kiinni puhelimitse.

Niinpä tuskin puolta tuntia myöhemmin Aoi pikamarssi sydän takoen ja suu hermostuksesta hiekkapaperina ylöspäin vaaleamman asuintalon rappukäytävässä, kunnes saapui oikealle ovelle ja iski sormensa ovikellon päälle.
Odotti ja tunsi verenkiertonsa humisevan korvissaan.
Hän soitti ovikelloa uudelleen, entistä pidempään ja niin painokkaasti, että epäili vakavasti rusentavansa summerin napin pysyvästi pohjaan ja yritti hillitä itseään vajoamasta epätoivossaan enää yhtään alemmalle tasolle, kuten hakkaamasta asunnon ovea kuin heikkopäinen, huhuilemasta vaaleampaa tämän postiluukun kautta tai soittamasta paikalle vähintään poliisia ja palokuntaa.
Toisen oli pakko olla kotona, tai hän menettäisi vielä järkensä.
Ja saattaisi syyntakeettomassa tilassaan etsiä käsiinsä erään tatuoidun limanuljaskan ja tehdä tämän suolista kengännauhoja.
Luoja miten häntä korvensi ajatella, että se… se otus oli kehdannut koskea Uruhaan. Mokoma lipevä, omahyväinen, pöyhkeä kukkoilija…
Hän oli jo vakavasti harkitsemassa ryhtyvänsä todella takomaan ovea nyrkillään, kun vihdoin kuuli sen toiselta puolelta kuuluvia painokkaita askelia sekä hetkeä myöhemmin lukon metallisen rasahduksen ja oli saada kiukkuisen ripeästi auki tyrkätystä ovesta naamalleen.
”Mitä?” ovensuuhun ilmestynyt vaalea hahmo ärähti kärttyisesti oven tieltä hypähtäneelle häiritsijälleen, hämmentyi hiukan tajutessaan kuka tulija oikein oli, mutta häivytti ilmeen kasvoiltaan tuhahtamalla viileästi. ”No mitä sinä täällä teet?” tämä kysyi tylysti ja nojasi kämmenensä ovenkarmiin.
Aoi henkäisi syvään, silmäili toista kuin ei olisi osannut uskoa toisen olevan siinä, juuri sellaisena kuin oli tämän tottunut näkemään, avasi suutaan sanoakseen jotain, mutta sulki sen saman tien uudelleen ollen liian pöllämystynyt puhuakseen.
Hänen olisi kai pitänyt ennen ulos rynnistämistään pysähtyä ajattelemaan, että Uruhan näkökulmasta katsellen hän vaikutti sillä hetkellä varmaan täysin seinähullulta ilmestymällä vauhkoamaan tämän oven taakse. Hän oli ollut vain niin huolissaan toisesta, ettei hän ollut välittänyt muusta kuin siitä, että näkisi omin silmin tämän olevan kunnossa.
Ja hänen huojennuksekseen tämä oli. Yhtä terveenä, nuorena ja upeana kuin millaisena hän oli tämän aina tuntenut, vaikkakin juuri sillä hetkellä myös vastaheränneen tokkuraisena ja pahantuulisena. Yövaatteisiinsa verhoutunut, takkuisia hiuksiaan harova ja kärttyinen Uruha oli hänen silmissään kuitenkin yhtä ihana kuin toinen olisi ollut taivaasta tipahtanut enkeli.
”Sinä… olet kunnossa”, hän mumisi lopulta hiljaa, sulki hetkeksi silmänsä ja hieraisi kasvojaan yrittäen unohtaa mielessään välkehtivät kamalat muistikuvat toisen synkästä, elämäänväsyneestä hahmosta kylmällä pysäkinpenkillä. Ne eivät olleet totta, eivätkä koskaan tulisi olemaan. ”Et… tuota, vastannut puhelimeen.”
Onneksi tämä oli kotona. Hän ei ollut voinut kuin toivoa vaaleamman palanneen sen minkälie Miyavin tavattuaan omaan asuntoonsa, sillä hän ei tiennyt, mistä muualtakaan olisi tätä etsinyt.
Paitsi… entä jos he olivatkin tulleet vaaleamman asunnolle?
Ajatus sai epämääräisen tuohtuneisuuden, loukkaantuneisuuden ja nolouden sekaisen tunteen sävähtämään hänen mielessään. Aoi ei ollut varma liukenisiko kiusaantuneena pois paikalta vai mäjäyttäisikö sen typerän liehittelijän pään seinään, jos tämä sattuisi vielä ilmestymään Uruhan selän taakse ihmettelemään tilannetta.
Olisiko vaaleampi tuonut miehen asunnolleen? Toinen oli melko reviiritietoinen omasta kodistaan, eikä mielellään kutsunut sinne vieraita, joten miksi tämä olisi raahannut jonkun umpituntemattoman limanuljaskan luokseen?
Vaikka toisaalta, pidemmän edellisiltainen käytös ei muutenkaan tainnut olla tälle kovin tyypillistä…
”Herttaista, että nyt sinua sitten kiinnostaa vointini”, ovensuussa seisova tuhahti pisteliäästi, kiersi käsivartensa tummanharmaan t-paitansa peittämälle rinnalleen ja nojasi olkansa ovenpieltä vasten. ”Oliko sinulla jotain oikeaakin asiaa, vai jollain hiton laulukierroksellako olet?” tämä tiedusteli yhä koleaan sävyyn, haukotteli hiukan ja pyyhkäisi kampaamattomia suortuviaan syrjään kasvoiltaan. ”Siinä tapauksessa voit mennä rallattelemaan jonnekin muualle. Nyt on aattoaamu, kello hädin tuskin seitsemän. Voin varmaan koko taloyhtiön puolesta sanoa, että kukaan täällä ei jaksa kuunnella mekastustasi, helvetin idiootti.”

Toisen sanat saivat tummemman luomaan hämmentyneen katseen pidemmän kasvoihin.
”Nyt on aatto?” hän kysyi pöllämystyneenä.
Mutta hän muisti vuorenvarmasti olleensa aattopäivänä töissä. Miten nyt siis saattoi olla jälleen aamu?
Ne hänen päässään pyörineet haamut olivat siis heittäneetkin hänet takaisin aattopäivän aamuun.
Tai ehkä ne olivat huijanneet häntä alusta asti väittäessään vuorokauden jo vaihtuneen joulupäiväksi?
Vai oliko hän sittenkin vain itse kuvitellut kaiken?
”On? Oletko sinä sekaisin?” Uruha tuhahti kyllästyneen oloisesti, mitä ilmeisimmin toivoen mielessään hänen lähtevän ja loi häneen hiukan oudoksuvan katseen kysymyksen vuoksi.
Syvä huokaus valui käytävässä seisseen huulilta hänen antaessa kehonsa taipua kyykkyyn ja muuttui sitten hämmennyksen ja helpotuksen sekaiseksi naurahdukseksi.
”Saatan olla”, hän myönsi nojaten kämmenensä otsaansa vasten ja juoksutti ne sitten hiuksiaan haroen niskaansa samalla rappukäytävän lattiaa ja toisen paljaita jalkoja tuijotellen.
Mikään hänen näkemästään ei siis ollut totta? Tai siis, mikään siitä ei ollut vielä tapahtunutkaan?
Hänen näkemänsä tapahtumat sijoittuivat aaton iltaan, mutta jos nyt oli vasta aamu, vaaleammalla ei ollut vielä edes aavistustakaan millaiseen ehdotukseen oikein tulisi suostumaan ja millaisen tapahtumien sarjan tämä sillä laittaisi liikkeelle. Eikä hän ollut vielä riidellyt Jinin kanssa tai pilannut Sakin joulua tyrkkäämällä ylimääräisen kasan töitä tämän niskaan.
Hänellä oli vielä aikaa korjata tekonsa. Ei ainoastaan pyytelemällä anteeksi, vaan myös tekemällä asiat toisin.
”Miksi sinä oikein tulit tänne?” hän kuuli pidemmän kysyvän hiukan vähemmän viileästi kuin aiemmin, aivan kuin tämä olisi miettinyt pitäisikö hänen mielenterveydestään todella olla huolissaan. Hän nosti katseensa takaisin ovensuussa seisovan kasvoihin.
”Minä olen ollut niin typerä”, hän mumisi katuvasti ja huoahti syvään. ”Minä – ”, hän hiljeni vaistomaisesti kuullessaan oven kolahtavan ylemmissä kerroksissa ja nousi seisomaan vaimean kenkien kopinan suunnatessa portaita alas. Heidän kerrokseensa suuntaamisen sijaan askeleet kuitenkin pysähtyivät ylemmällä tasanteella olevan hissin luo, ja pientä hetkeä myöhemmin käytävässä kuului enää vain hiljainen humina hissin suunnatessa ensimmäiseen kerrokseen. ”Tuota… saisinko tulla sisään?” hän pyysi suunnaten huomionsa taas edessään seisovaan. Hän puhuisi pidemmän kanssa paljon mieluummin tämän asunnon suojissa kuin heräilevän talon rappukäytävässä töihin suuntaavia asukkaita väistellen.
Uruha katseli häntä synkän hiljaisena, selvästi punniten halusiko ylipäätään kuunnella tummemman selityksiä, saati viitsisikö päästää häntä asuntoonsa latelemaan niitä.
Lopulta vaaleampi näytti toteavan, ettei itsekään halunnut seisoskella viileässä käytävässä sen pidempään, puuskahti kyllästyneesti kuin huomauttaakseen, ettei suinkaan päästänyt häntä kotiinsa mielellään ja tönäisi sitten ovea enemmän auki ovensuusta pois astahtaen.

”Minä… olen ajatellut viime päivinä”, hän aloitti empivän hitaasti ja laski katseensa lattiaan kuin olisi voinut saada eteisen matosta jotain tukea.
”Sehän on hienoa. Toiset meistä tosin saavuttavat tuon tason jo sylivauvoina”, vaaleampi huomautti viileästi ja pyöräytti silmiään mielenkiinnottoman synkästi.
”Uruha kiltti, minä ihan totta yritän tässä pyytää anteeksi”, hän vetosi ja katsahti pidempää pyytäen tätä kuuntelemaan hänen sanansa.
”Kuule Aoi kiltti, tajuatko että saat yrittää hiukan kovemmin, jos syyttelet ihmisiä valehtelijoiksi ja pettäjiksi?” pidempi pilkkasi purevaan sävyyn ja kiersi kätensä puuskaan.
”Antaisit minun sitten puhua rauhassa!”
Puhuteltu näytti siltä, että tällä olisi ollut mielessään vielä lisää jäisiä kommentteja, mutta tyytyi lopulta vain tuhahtamaan lyhyesti ja luomaan häneen viileän odottavan katseen.
Tummempi katsahti hermostuneena jälleen lattiaa ja eteisen seinää koettaen muotoilla ajatuksiaan järkevältä kuulostaviksi. Haamujen ja henkien vierailusta kertominen tuskin vakuuttaisi toista mistään muusta kuin hänen henkisestä epävakaudestaan.
Uruhan torjuva asenne ei ainakaan tehnyt tilannetta yhtään helpommaksi, vaikkei hän juuri voinut tätä kylmäkiskoisuudestaan syyttääkään.
”Minä tein väärin”, hän hengähti sitten neuvottomana ja haroi epävarmana hiuksiaan. ”Minä en olisi saanut käyttäytyä niin idioottimaisesti.”
”Wau. Haluatko jonkin palkinnon mullistavasta havainnostasi, herra itsestäänselvyys?”
”Et viitsisi kuittailla. Minusta tuntuu jo muutenkin surkealta”, Aoi huoahti pyytävästi, mutta hänen toivomuksensa ei ilmeisesti ainakaan rauhoittanut toista tippaakaan.
”Ai sinusta tuntuu?!” vaaleampi pärskähti epäuskoisena, pudisteli tuohtuneena päätään ja näytti hetken siltä, että haluaisi heittää tulijan sittenkin takaisin rappukäytävään. ”Satuitko ollenkaan miettimään, miltä minusta on tuntunut!? Ensin saan sietää kaiken sinun bisnespaskasi ja myöhään venyvät liikeillallisesi ja sen, että se olen aina minä joka viskataan sivuun kuin joku helvetin roskasäkki! Ja sitten kun joudut sekunnin verran maistamaan omaa lääkettäsi, raivoat minulle kuin jollekin kierolle lutkalle ja häivyt!” Uruha ärjäisi ja mulkaisi häntä kylmästi.
”Mitä sinä sitten olisit itse tehnyt, jos joku soittelisi minulle keskellä yötä ja mouruaisi rakkauttaan?! Vai luuletko, etten kuullut hänen vonkumistaan?” mustatukkainen älähti puolustelevasti.
”Minä luottaisin sinuun! Jos olisit tehnyt samoin, niin olisit ehkä saattanut keuhkoamiseltasi pysähtyä kuuntelemaan mistä koko jutussa todella oli kyse”, toinen huomautti purevasti.
”Kuinka monesta sellaisesta asiasta tuollaisessa oikein voi olla kyse, josta minulla ei olisi oikeutta olla epäluuloinen?!” tiuskahti, vaikka tunsikin jo heti sanat sanoessaan ilkeän pistoksen rinnassaan tietäen, että heidän keskustelunsa oli luisumassa heti alkuunsa aivan väärään suuntaan.
”Vaikka siitä, että Hiro oli aivan helvetin kännissä soittaessaan sen puhelun! Hän oli ollut ystäviensä kanssa juhlimassa, ja sitten ne valopäät olivat keksineet loistavan ideansa ja laittaneet hänet soittamaan minulle.”
”Miten humalassa ihmisen oikein pitää olla, että ryhtyy tuosta vain lirkuttelemaan pomolleen? Ja tyhjästäkö ne hänen valopääkaverinsa sen ideansa muka keksivät?”
”En minä tiedä, hänen puheistaan varmaan. Hän kuulemma oli vähän ihastunut minuun.”
Aoi pärskähti typertyneenä kuulemastaan.
Oliko hän sittenkin ollut kaiken aikaa oikeassa tämän pettämisestä? Mitä helvettiä…
”Eli minä olin siis ihan oi–!”
”Olit oikeassa tasan siinä, ettei se hänen soittonsa ollut ihan pelkkää vitsiä”, vaaleampi vaiensi hänet kylmästi.
”Ja nytkö minun pitäisi olla jotenkin helpompi uskoa, että olette ihan viattomasti viettäneet iltakaudet keskenänne?!”
”Pitäisi”, pidempi äyskähti. ”Minulle on ihan yhdentekevää, mitä Hiro oikein tuntee ja ketä kohtaan, koska hän ei kiinnosta minua tippaakaan!”
”Muuten vain viihdyt hänen seurassaan niin pirun hyvin. Minä näin miten hän liehakoi sinun ympärilläsi!” tummempi ärähti purevasti. ”Villi veikkaus, ettei hän edelleenkään muista, miten pidetään vaatteet päällä”, hän lisäsi vielä myrkyllisesti.
”Mitä pirua sinä nyt oikein selität!?”
”Älä viitsi esittää, ettet ollenkaan ole huomannut miten kumman vaikeaa Hiron on löytää paitaa päälleen sinun lähettyvilläsi.”
”Heittäkööt helvetti vie vaikka alasti volttia ruokasalin poikki, ei se auta mitään siihen, että minua ei kiinnosta pätkän vertaa!”Uruha puuskahti tuohtuneesti ja pyöräytti silmiään hänen kirpeälle huomautukselleen.”Ja jos sattuu mietityttämään, niin hän on muutenkin iskenyt silmänsä uuteen tyyppiin jo ainakin kaksi tai kolme kertaa minun jälkeeni, joten sinä voisit tehdä niin kuin kaikki muutkin ja unohtaa koko jupakan.”
”Hyväksytkö sinä sitten tuollaisen käytöksen työntekijöiltäsi?!”
”Luuletko sinä tosissasi, etten minä ole käsitellyt tätä asiaa hänen kanssaan?! Tai että minä menen töihin pelehtimään alaisteni kanssa?!” Uruha ärjäisi. ”Ainoa mikä minua on kiinnostanut koko aikana, on yksi aivoton työnarkomaani, joka kuvittelee minun lähtevän ihan kenen tahansa mukaan jos jään sekunniksikaan yksin. Mutta jos ei kelpaa, niin ei sitten”, tämä totesi häntä vihaisesti mulkaisten. ”Mikä helvetin anteeksipyyntö tämä muka on olevinaan?” tämä tuhahti vielä tuohtuneesti ja marssi sitten kirein askelin keittiöön.
”Uru–” tummempi tavoitteli toista äänellään ja suuntasi silmänräpäyksen jälkeen myös fyysisesti toisen perään.
”Onko sinulle muka todella noin uusi ajatus, että minullakin on työkiireitä! Että se olen minä joka juoksee paikkaamassa vuoroja ja järjestelemässä asioita kun ihmiset lopettavat varoittamatta työnsä ja joka työntekijällä on vuoronperään flunssa, kuume, ebola tai helvetti pää irti!” pidempi raivosi mustatukkaisen keskeyttäen ja pyörähti tätä kohti. ”Ei, kun tietenkin minä olen paneskelemassa muita heti, kun en istu ovellasi kuin joku pirun rakkikoira odottamassa, että omistaja tulee kotiin. Uusia työntekijöitäkin otettiin ihan vain sen takia, että minulla olisi enemmän vaihtelua, ei suinkaan siksi, että tämä helvetin kiire laantuisi vielä joskus!
”Minä…”
”Tajuatko, että minä olen niin helvetin väsynyt, että on oikeastaan jo ihme, etten ole tullut hulluksi tästä kaikesta! Minä raadan niska limassa ja yritän järjestää aikaa kaikelle ja kaikille, mutta ainoa huomionosoitus mitä minä siitä hyvästä saan, on pettäjäksi syyttely!” vaaleampi tiuskaisi astahtaen kauemmas ja nojautui sitten kädet puuskassa keittiötasoaan vasten samalla terävästi henkäisten. ”Mutta hei, tosi ikävää, että sinusta tuntuu kurjalta”, tämä tuhahti tukkoisesti ja käänsi katseensa sivuun.

Aoi näki kuinka toisen leukapielet kiristyivät tämän purressa hampaitaan yhteen. Hän tunsi epämiellyttävän muljahduksen vatsassaan tajutessaan, miten lähellä särkymispistettä toinen oikein oli. Tai oikeastaan ymmärtäessään, miten syvästi loukkaantunut toinen todella oli kaikesta tapahtuneesta.
Tällä oli ollut jo sormus. Jos mikään sen hengen näyttämästä menneisyydestä piti vähääkään paikkaansa, toisella oli ollut sormus ja tämä oli jo ollut antamaisillaan sen hänelle.
Tämä oli ollut niin varma hänestä ja heidän suhteestaan…
Ja nyt he olivat siinä.
Häntä pelotti, ettei Uruha ehkä hänen pyynnöistään huolimatta antaisi hänelle enää anteeksi. Että hän oli tehnyt ja sanonut liian pahasti voidakseen saada toista takaisin.
”Uruha…” tummempi hengähti neuvottomasti, astahti lähemmäs ja ojensi kättään koskettaakseen pidemmän kyynärvartta, mutta tämä huitaisi hänen kätensä pois, kiersi käsivartensa takaisin puuskaan ja katsahti häntä viiltävästi, ennen kuin kääntyi taas tuijottelemaan jonnekin lattialistojen suuntaan. ”Minä olen pahoillani, ihan totta”, hän vetosi uudelleen.”Minä... rakastan sinua.”
”Eipä ole juuri siltä vaikuttanut”, vaaleampi tuhahti kitkerästi ja katseli visusti poispäin hänestä.
”Tiedän”, Aoi myönsi vaisusti, katseli toista neuvottomana ja henkäisi epätietoisesti. ”Kai minä olen tiennyt jo pidemmän aikaa, miten epäreilusti oikein olen käyttäytynyt, mutta oli vain helpompi olla ajattelematta asiaa ja vain jatkaa samaa rataa kuin muuttaa asioita”, hän selitti anteeksipyytävästi. ”Ja sitten kun Hiro ja Daichi – ”
”Minun ja kummankaan heistä välillä ei edelleenkään ole tapahtunut yhtään mitään – ”
”Minä tajuan sen nyt”, mustatukkainen keskeytti toisen, ennen kuin tämä luulisi hänen aikovan jatkaa syyttelyään. ”Mutta aiemmin en. Kai ymmärrät itsekin, että sellaisista puheluista ja muusta voi saada helposti väärän käsityksen?” hän huomautti varoen kuulostamasta siltä, että yrittäisi yhä syytellä toista.
”Jos on taipumusta hätäisiin johtopäätöksiin”, Uruha tuhahti viileästi.
”Niin”, tummempi äännähti myötäilevästi pienen tauon jälkeen. ”Minä… tai siis, se vain sai minut tajuamaan, miten itsestään selvänä olin sinua ja meidän suhdettamme pitänyt ja… En vain kestänyt ajatusta, että joku toinen olisi – ”
”Päässyt apajillesi, vai? Kävikö kenties ylpeyden päälle?” vaaleampi ehdotti myrkyllisesti.
”Ei, hitot minä jostain ylpeydestä…” Aoi ähkäisi ja nielaisi vaivihkaa. ”Se vain… Minuun vain sattui ajatella, että olisit rakastunut johonkin toiseen… Sitten panikoin, oletin pahinta ja luikin karkuun ennen kuin sinä ehtisit jättää minut”, hän mumisi takeltelevan selityksensä lopuksi ja haroi nolona niskahiuksiaan. Hänen selittelynsä mahtoi kuulostaa toisen korvissa älyttömän typerältä. ”Ajattelin olevan jo liian myöhäistä korjata mitään, joten… ”
”Joten päätit olla edes yrittämättä?” vaaleampi totesi terävästi. Aoi vilkaisi tätä aikoen sanoa jotakin vastaan, mutta tyytyi lopulta vain hengähtämään luovuttavasti.
Hänen anteeksipyyntönsä ei tuntunut etenevän kovin hyvin.
”… Niin”, hän mutisi taas ja pälysi hetken empivästi ympärilleen, ennen kuin nosti katseensa takaisin pidemmän kasvoihin. ”Ja minä olisin vielä ymmärtänyt hyvin, minkä takia olisit jättänyt minut. Siksi minä kai olin niin vihainen. Että olin itsekin tiennyt jonkin olevan pielessä, mutta en kuitenkaan ollut tehnyt mitään, kun kaikki olisi ollut vielä helppo korjata”, hän totesi hiljaa miettien menneitä kuukausia.
Kai hän oli jossain sisimmässään tiennyt koko ajan itsekin tekevänsä väärin, mutta niin pitkään kun Uruha oli suostunut sietämään ja sopeutumaan hänen kiireisiinsä, asiat olivat tuntuneet olevan kuitenkin ihan hyvin. Olivathan ne hänelle olleetkin. Mutta kun vaaleampi oli lakannut venymästä kaikessa hänen vuokseen, hän oli tajunnut miten merkityksettömältä tästä oli varmasti ajoittain tuntunut. Miten helposti toinen voisi alkaa kaivata jotakuta sellaista, joka ottaisi tämän paremmin huomioon. Kenties Hiro tai Daichi eivät olleet syyllistyneet muuhun kuin viinansietokykynsä virhearviointiin ja muuhun pelleilyyn, mutta hän oli heidän takiaan kuitenkin vihdoin tajunnut, ettei Uruha loputtomiin vain istuisi odottamassa, että hänellä olisi tälle aikaa.
Sen sijaan, että hän itse olisi muuttanut tapojaan, hän vain oli tehnyt Uruhasta syypään kaikkeen, jättänyt tämän ja ottanut uhrin roolin itselleen.
Uruha katsoi häntä hetken, tuhahti sitten vaimeasti ja käänsi päätään pudistellen katseensa poispäin hänestä.
”Sinä olet niin helvetin typerä”, tämä huoahti hieraisten kasvojaan kämmenellään, ja mustatukkainen tunsi inhottavan muljahduksen vatsassaan.
Ehkä toinen ei vain voisi antaa hänelle anteeksi, vaikka hän kuinka pyytäisi?
”Minä tiedän”, hän mumisi vaimeasti. ”Minä tiedän, että olen käyttäytynyt törkeästi, ja ettei tämä ole kovin kummoinen anteeksipyyntö, mutta… voisitko sinä silti mitenkään antaa anteeksi, kaikesta huolimatta?” hän pyysi ja kosketti toisen olkavartta varovasti uudelleen. ”Minä… en haluaisi tämän loppuvan tähän.”
Entä jos heidän suhteensa ei siltikään palaisi ennalleen?
Entä jos koko sen omituisen aikahypyn tarkoituksena olikin vain, että hän pyytäisi vaaleammalta anteeksi ja selittäisi tekojaan, vaikkei se enää heidän kahden suhdetta pelastaisikaan?
Toinen tuijotti kyynärtaipeellensa kevyesti asettunutta kättä pitkään, muttei tönäissyt sitä pois, henkäisi terävästi ja käänsi katseensa taas sivuun, mutta nyökkäsi lopulta päätään samalla pienesti nieleksien.
”…Voisitko?” Aoi äännähti jännittyneenä ja epäili kysymyksensä olevan pelkkä karhea pihahdus tuntiessaan suunsa olevan rutikuiva ja yritti hillitä rinnassaan läikähtävää toiveikkuudentunnetta.
Vaaleampi veti henkeä, räpäytti nopeasti silmiään ja nyökkäsi uudelleen.
”Voin”, tämä hengähti kääntäen kasvonsa takaisin hänen suuntaansa, ja hän uskalsi viimein taas hengittää. Huojennus hiipi hänen rintaansa ja helpottunut hymy kohosi kasvoille hänen sisäistäessään toisen sanojen merkityksen.
Kaikki tulisi vielä kuntoon.

Mustatukkainen empi vielä hetken, mutta pujotti lopulta kätensä pidemmän käsivarsien alta kevyesti tämän ympärille. Hän kuuli Uruhan tuhahtavan pienesti kuin hämmentyneenä siitä, miten oikein eleeseen reagoisi, mutta tunsi tämän viimein kuitenkin vastaavaan halaukseen.
”Anteeksi”, Aoi mumisi uudelleen nojaten kasvonsa vaaleamman hartiaa vasten ja rutisti tätä lujemmin syleilyynsä. Toisen paidan hento pesuaineen, deodorantin ja tämän ihon sekainen tuoksu sekä tämän hiuksista huokuva hiuslakan häivähdys olivat niin tuttuja, että hänen kurkkuaan puristi. Tämän paidan läpi huokuva ihon lämpö hänen leukaansa vasten, tämän lapaluut ja selän jäntevät lihakset hänen kämmentensä alla olivat niin huojentavan todellisia, että hänen piti räpytellä hetken silmiään, ettei todella alkanut vetistellä uudelleen.
Sillä kertaa tosin helpotuksesta.
Hän ei varmaan ollut koskaan elämässään ollut pahemmin väärässä kuin kuvitellessaan haluavansa Uruhasta eroon.
”Se oli tosi paskamaisesti tehty”, pidempi totesi laimean moittivasti, syyttävä sävy äänestään kuitenkin hiipuneena ja paransi itsekin otettaan hänen ympärillään.
”Tiedän”, tummempi äännähti myöntävästi ja nielaisi hiljaa. ”Ja jos ikinä teen mitään tällaista uudestaan, niin… tuota, muistuta minua tästä?”
”Voin yrittää”, pidempi lupasi hänen takkinsa hartiaan mumisten. ”Vaikka en ole varma, millä moukarilla se oikein onnistuu. Olet yksi umpiluupää suuttuessasi”, toinen naurahti sitten, tämänkin äänen kuulostaessa epätavallisen karhealta.
”Koetan tulevaisuudessa pitäytyä tavallisen luupään tasolla”, Aoi lupasi vaimeasti pärskähtäen ja räpytteli jälleen pikaisesti silmiään.
”Okei.”
”Okei”, hänkin äännähti hiljaa, sulki hetkeksi silmänsä ja vain halasi vaaleahiuksista. Tuntui kuin hän olisi todella ollut toisesta erossa vuosia, vaikka tosiasiassa olikin kulunut vain päiviä.
Tai ei, he olivat eronneet vasta muutama päivä sitten, mutta he olivat olleet etäällä toisistaan jo paljon pidempään. Ja viime yö jo yksinään oli ollut hänelle vähintään vuosikymmenen mittainen.

”Tuota… Mitä jos menisimme kuitenkin illalla niihin Jinin juhliin?” hän ehdotti mietteliäästi lyhyen hiljaisuuden jälkeen uskoen tunnetilojensa tasaantuneen edes hieman ja nojautui pidemmän syleilyssä sen verran kauemmas, että saattoi nähdä tämän kasvot kunnolla. ”Olettaen, että hänen kutsunsa on enää voimassa”, hän totesi katuvasti muistaessaan, miten kylmäkiskoisesti oli pikkuveljensä kutsuunkin suhtautunut ja laski katseensa hetkeksi toisen paidanrintamukseen. ”Tai siis… ei meidän tietenkään ole pakko, jos olit aikonut mennä jonnekin muualle?” hän vakuutteli vielä vaaleampaa pikaisesti vilkaisten alkaessaan epäillä voisiko niin nopeasti sovinnon jälkeen palata oletukseen, että he viettäisivät joulunsa yhdessä.
Uruha ravisti päätään kevyesti ja hymähti.
”Mennään vain, olin ajatellut seurustella tänään lähinnä television kanssa.”
Aoi hymähti vaisusti takaisin ja päätti jättää kertomatta, että hänen tietojensa mukaan pidempi olisi alkuperäisen käsikirjoituksen mukaan muuttanut mieltään iltaan mennessä.
”Minun pitää sitten kai soittaa hänelle ja pyytää anteeksi. Ettei hän jätä meitä pihalle seisomaan”, hän naurahti hyläten synkät painajaisensa mielestään ja vilkaisi vaaleampaa hiukan syyllisesti hymyillen. Hän saisi varmaan viettää koko ensi vuoden lepyttelemällä kaikkia tylysti kohtelemiaan ihmisiä.
”Ettei hän jätä sinua. Ei minulla ole hänen kanssaan mitään ongelmaa”, toinen huomautti pienesti hymähtäen. ”Miten sinä hänet sitten olet suututtanut?”
”Me…” tummempi aloitti, mutta muisti kesken lauseensa jälleen, että hänen riitansa Jinin kanssa ei ollut sekään vielä tapahtunut. ”Minä olen vain ollut viime aikoina oikea mäntti vähän kaikille”, hän totesi epämääräisesti. Eivät hänen ja hänen pikkuveljensä välit joka tapauksessa äärettömän ruusuiset olleet, vaikka heidän kärkevin riitansa olisikin yllättävän aikasiirtymän vuoksi pyyhkiytynyt olemattomiin. ”Sinä siis jättäisit minut yksin ulos norkoilemaan?” hän äännähti sitten kysyvästi kääntäen keskustelun keskipisteen toisaalle.
”Voisin ehkä heitellä sinulle ruokaa parvekkeelta”, vaaleampi totesi osoittaen omaavansa sentään jonkinlaisia lojaaliuden rippeitä. Aoi tyrskähti vaimeasti kuvitellen kuinka pidempi huomaamattomasti salakuljettaisi hänen pikkuveljensä järjestämän juhla-aterian pois ruokapöydästä. Uruhakin nauroi hetken hiljaa ajatukselle, ravisteli sitten huvittuneena päätään ja käänsi katseensa taas häneen. ”Ei Jin halua olla riidoissa sinun kanssasi. Pyydät häneltä kiltisti anteeksi, niin kaikki on hyvin”, tämä huomautti hiukan totisemmin, muttei kuitenkaan aivan vakavissaan.
Tummempi puhahti vaimeasti ja pyöräytti hiukan silmiään toisen kiusanteolle.
”Ai niin!”, hän älähti äkkiä. ”Minun pitää soittaa Sakillekin”, hän totesi ja vilkaisi rannekelloaan pohtien, olisiko jo ihan normaali aika soittaa työntekijälleen.
”Miksi?” Uruha kysyi synkistyen aavistuksen pohdiskellessaan, kuinka mustatukkainen olikin ehtinyt olla miettimättä työasioitaan jo melkein kymmenen minuuttia putkeen.
”Sanon hänelle, että pitää vapaapäivän”, hän vastasi. Pidempi tyrskähti hämmästyneenä.
”Oletko sinä todella lyönyt pääsi jossain?” tämä ihmetteli huvittuneena, hiukan epäluuloisenakin.
”Minusta hän vain ansaitsee sen. Ja onhan nyt sentään joulu”, Aoi totesi hymyillen ja koetti sivuuttaa mielessään ikävän tunteen siitä, että kyseessä saattoi olla vaalean naisen viimeinen joulu yhdessä isoäitinsä kanssa, jos hänen näkemänsä unet pitivät siltä osin paikkansa.
”En minä sitä kiistäkään. Mietin vain, että mistä lähtien sinä olet patistanut ihmisiä pois töistä.”
”Ehkä pitäisi ilmoittaa muillekin, että voivat lähteä tänään aikaisin. Vai pitäisikö minun vain antaa heillekin vapaata?”
”Mitä sinulle oikein on tapahtunut?”
Tummempi naurahti vaimeasti pidemmän totiselle äänelle ja pudisteli päätään pienesti hymyillen.
”Sanotaanko, että olen tajunnut viime päivinä monia asioita”, hän totesi sitten. ”Elämässä on tärkeämpiäkin asioita kuin työ”, hän myönsi silmiään pyöräyttäen, vilkaisi vaaleampaa ja tiukensi vaivihkaa otettaan tämän ympärillä. ”Et viitsisi virnuilla noin”, hän tuhahti pienesti ja pyöräytti silmiään kiusaantuneesti uudelleen toisen huvittunutta hykertelyä katsellessaan.
”En toki”, pidempi vakuutteli ilmettään hilliten, muttei saanut kokonaan häivytettyä hymyä kasvoiltaan. ”Sinä olet muuten ihan märkä”, tämä hymähti sitten huomauttavasti, ja Aoikin tajusi, että tulomatkalla hänen tumman takkinsa pintaan sadellut lumi oli huoneen lämmössä sulanut vedeksi ja imeytyi parhaillaan toisen paitaan.
”Anteeksi”, hän äännähti vaistomaisesti ja astahti kauemmas niin, että vain hänen kämmenensä viipyivät pidemmän vyötäisillä. Toisen paidassa näkyi siellä täällä pieniä kosteudesta tummia läiskiä. ”Minun pitäisi varmaan muutenkin lähteä takaisin.”, hän sanoi empivästi ja katsahti vaatetustaan. ”Nämä vaatteet eivät taida olla aivan sopivat juhliin, jos Jin ylipäätään huolii minut paikalle”, hän hymähti selittävästi pohtien, miten rähjäiseltä oikein mahtoi näyttääkään.
”Minusta sinun ei pitäisi” Uruha totesi ja kohotti kätensä napittamaan hänen villakangastakkiaan auki. ”Sinun vaatteitasi on edelleen täällä. Varmaan jotkut niistä ovat riittävän siistejä”, tämä hymähti selittävästi Aoin kummastuneen katseen huomatessaan.
”Olisin kaiken sanomani jälkeen voinut kuvitella sinun polttaneen kaiken minulle kuuluneen.”
”En ehtinyt ihan vielä”, toinen totesi pienesti silmiään pyöräyttäen, mutta pieni virne tämän suupielessä kertoi tämän vain vitsailevan. Vaaleahiuksinen oli riittävän aikuinen ja korkeamoraalinen, ettei tämä alentuisi tuhoamaan varmaan kenenkään omaisuutta, vaikka tulisi kuinka loukatuksi. ”Onneksi”, tämä tyrskähti yllättäen ja purskahti sitten kunnolla nauruun luoden huvittuneen epäuskoisen silmäyksen hänen takkinsa alta paljastuneeseen vaatetukseensa. ”Miksi sinulla on yöhousut jalassasi?” tämä hekotteli ihmeissään ja nykäisi sormillaan merkitsevästi hänen collegehousujensa lahjetta reiden kohdalta.
”Häh?” Aoi äännähti typertyneenä katsahtaen ensin kysyvänä vaaleampaa ja sitten omia jalkojaan, joita verhosi aivan eri vaatekappale kuin hän oli kuvitellut.
Hän muisti kyllä kiskoneensa pitkähihaisen yöpaitansa tilalle, mutta ilmeisesti hänen vaatteidenvaihtonsa oli jäänyt puolitiehen hänen rynnätessään vaaleamman luokse.
”Äh, tuota, taisin lähteä vähän kiireessä…” hän mumisi hitusen nolona ja haroi hiuksiaan kiittäen jälleen mielessään sitä, että tosiaan oli nukkunut edellisyön edes jonkinlaiset vaatteet päällään. Tosin ehkä hän olisi muussa tapauksessa tajunnut pukeutuakin asiallisesti ennen lähtöään...
Ulkopuoliset eivät todennäköisesti – toivottavasti ainakaan – olleet kiinnittäneet kummempaa huomiota hänen vaatteisiinsa, varsinkaan pitkähkön talvitakin alta aamuhämärissä hänen pinkoessaan pitkin katuja, mutta Uruha tietysti tunnisti vaatekappaleen ja tiesi muutenkin, ettei hän juuri ollut mitään verkkarityyppiä.
”Sentään et nuku missään nallekarhukalsareissa”, vaaleampi virnuili ja hieraisi kasvojaan väsyneen naurunpuuskan voimasta pienesti hytkyen, tarttui sitten hänen takinliepeisiinsä, veti vaatteen pois hänen yltään ja nakkasi sen ruokapöytänsä vieressä nököttävän tuolin selkänojalle.
”Se nyt vielä puuttuisi”, mustatukkainen puhahti kiusaantuneesti toisen huvittuneisuudelle, vaikka tavallaan olikin mukavampi kuulla ja nähdä toisen nauravan hänelle vihaisen äyskähtelyn sijaan. Siitä oli oikeastaan kulunut aika pitkään, kun hän oli viimeksi nähnyt tämän niin hyvällä tuulella.
Kai toisen väsynyt hekotus oli laskettavissa hyväntuulisuudeksi, eikä pelkäksi vatsakrampiksi. Joka tapauksessa se tuntui tekevän toiselle vain hyvää. Tai oikeastaan heille molemmille. Tuntui kuin toisen nauru olisi saanut heidän välilleen kiristyneen solmun taas höltymään ja vähitellen avautumaan kokonaan.
Solmun auki kiskominen ehkä kihelmöisi käsissä vielä jonkin aikaa, mutta se menisi ohi. Kaikki paranisi vielä.
Hän jäi katselemaan toista pieni hymy suupielessään värjyen ja tunsi, kuinka paljon helpompi hänen oli olla. Jollakin tapaa oienneempi. Niin kuin hänen sisuksensa olisivat olleet mytyksi rutistettua tinapaperia, joka oli roskiin heittämisen sijaan poimittu sittenkin talteen ja silitelty taas suoraksi.
”Sinä olet ihan väsynyt”, hän hymähti pudistellen päätään pidemmälle, joka ei edelleenkään saanut nauruaan täysin laantumaan.
”Niin olen”, Uruha tyrskähti myöntävästi ja pyyhkäisi silmiään, jotka tosin olivat nyt vettyneet kiukun sijaan naurusta. ”Itse et katso peiliin kun lähdet ulos”, tämä pärskähti vielä, veti syvään henkeä itseään hilliten ja ravisteli päätään. ”No, ehkä sinä sovit johonkin minun housuistani. Vai pitäisikö minun käväistä ostamassa sinulle joululahjaksi uudet pöksyt?” tämä pohdiskeli sitten kevyen härnäävästi ja nyppäisi uudelleen hänen housunlahjettaan samalla pienesti virnistäen.
”Samalla vaivalla minä käyn sitten jo kotonakin pukeutumassa”, Aoi puuskahti vähättelevästi ja pyöräytti silmiään vaaleamman kiusanteolle. ”Mene käymään vaikka suihkussa, niin minä voin laittaa aamiaista sillä aikaa”, hän ehdotti sitten pyyhkäisten kämmenellään silittelevästi tämän kylkeä ja vilkaisi toisen jääkaapin suuntaan.
”Etkä voi.”
”Hmh?” Aoi äännähti kummastuneena toisen kiellosta. ”Miksi?”
”Nyt on minun vapaapäiväni, ja jos kerran Jinin juhlat ovat vasta illalla, minä en todellakaan aio olla hereillä vielä tuntikausiin. Joten sinunkaan ei kannata kuluttaa aikaasi siihen aamiaiseen. Ainakaan vielä”, Uruha selvensi ja peitti pienen haukotuksen kämmenselällään.
”Mitä minä sitten teen?” mustatukkainen kummasteli. Hän oli äsken ollut itse lähdössä, mutta toinen oli kehottanut häntä jäämään. Ja nyt tämä aikoi suoria takaisin unten maille?
”Soitat ne puhelusi ja tulet sitten viereeni nukkumaan. Sinähän olet jo pukeutunutkin sitä varten”, pidempi huomautti vielä hiukan lisää härnäten ja sai hiljaisen naurahduksen kohoamaan tummemman kurkusta.
Kieltämättä parin tunnin lisäunet olisivat ihan paikallaan edellisyön jälkeen.
”Selvä”, hän hymähti sitten myöntyvästi, laski toisen kätensä vaaleamman kyljeltä ja viittasi liioitellun muodollisesti oven suuntaan. ”Hyvää yötä sitten”, hän toivotti huvittuneesti naurahtaen, vaikka liu’uttikin kätensä vielä takaisin toisen selälle.
Uruhakin naurahti lyhyesti ja katsahti hänen kätensä osoittamaan suuntaan, mutta kääntyi sitten makuuhuoneeseensa tassuttelun sijaan vielä takaisin hänen puoleensa, katseli häntä ja hymyili pienesti.
Aoi tunsi jonkin lämpimän puristavan sydäntään, tavallaan tukalasti, mutta kuitenkin ihanasti hänen katsellessaan toista. Vaaleampi ei varmaan koskaan tulisi näyttämään yhtä upealta kuin miltä tämä hänen silmissään näytti juuri sillä hetkellä, takkuisesta hiuspehkosta ja aamutokkuraisesta olemuksesta huolimatta.
Hän oli saanut toisen takaisin. Sittenkin.
”Hyvää joulua”, toinen toivotti lopulta hiljaa, ja hän tunsi tämän kämmenen sivelevän hellästi hänen selkäänsä.
”Sitäkin”, hän äännähti itsekin hymyillen, uskaltamatta luottaa äänensä kestävän äkisti jälleen sisuksissaan häilyvän liikutuksen.
”Mikä vastaus tuo oikein on olevinaan?” pidempi pärskähti kulmiaan kurtistaen, ja sai närkästyneellä äänensävyllään hänet purskahtamaan hiljaiseen nauruun, joka onneksi hälvensi hänen liikuttuneisuuttaankin hieman.
”Hyvää joulua”, hän korjasi vastaustaan vaimeasti naurahtaen, vaikka hänen äänensä kuulostikin astetta tavallista karheammalta, halasi toista hiukan lujemmin ja suukotti tämän poskea. ”Parempi?” hän hymähti kysyvästi, ja toinen pyöräytti pienesti silmiään samalla hyväksyvästi hymähtäen.
”Parempi”, vaaleahiuksinen arvioi lyhyesti. ”Oliko vielä jotain?” tämä tiedusteli sitten hiukan toista kulmaansa kohottaen. Aoi hengähti huvittuneesti ja tuijotteli hetken toisen paidanrintamusta.
”Minä rakastan sinua”, hän lisäsi vielä, vaikka epäilikin, ettei pidempi ollutkaan esittänyt kysymystä aivan vakavissaan. ”Se ei ehkä aina päällepäin näytä siltä, mutta… kuitenkin”, hän totesi vaisusti ja kohotti katseensa takaisin tämän kasvoihin.
Uruha vain hymähti pienesti hänen sanoilleen, niin kuin hänen tunnustuksellaan ei olisi ollut suurtakaan merkitystä, mutta tämän silmissä karehtiva ilahtunut ja onnellinen ilme kertoi hänellekin, että sillä oli.
”Minäkin sinua”, pidempi vastasi, liu’utti kämmenensä sivelemään hänen niskaansa ja painoi uuden pienen hymyn lopuksi suukon hänen huulilleen. ”Soita ne puhelut”, tämä huomautti sitten, nojautui eroon hänen syleilystään, valutti kätensä hänen hartiaansa pitkin pois hänen niskastaan ja käveli sitten pois keittiöstä.
Itsekseen jäänyt mustatukka hymähti pienesti itsekseen, kuunteli hetken kuinka Uruhan paljaat jalkapohjat läpsyivät vaimeasti lattiaa vasten, ennen kuin ääni häipyi vaimean ovenkolahduksen säestämänä tämän makuuhuoneen puolelle, käännähti sitten nojailemaan keittiötasoa vasten ja kaivoi kännykkänsä taskustaan.
Ennen numerovalikon esiin näppäilyä hän kuitenkin laski puhelinta pitelevän kätensä reittään vasten ja käänsi katseensa keittiön ikkunaan. Katseli asioiden selviämisestä seuranneen helpotuksen ja rauhan tunteen vallassa hetken ulkona vaalenevaa aamua ja hymyili.
Kaikki tulisi sittenkin kuntoon.


~ * ~ * ~ FIN ~ * ~ * ~



A/N: Valmissss … Ja ollaan edelleen jopa tämän vuoden puolella! 50 sivua n. neljässä kuukaudessa ei ehkä kuulosta ihan superhuikealta saavutukselta, mutta itse olen ylpeä itsestäni :D Kiitos neo-girille kommentista ja tykkääjille tykkäämisestä, olettepa sitten klikkailleet noita nappuloita tai ette. Hyvää loppujoulua sekä uutta vuotta kaikille! ^__^
On that day the stars
Sparkled more than anything
And I felt eternity

Avatar
Nightfall
Teknikko
 
Viestit: 111
Liittynyt: To Elo 14, 2008 6:14 pm


Paluu K-7 - K-13

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron