Melkein kadonnut sävel (An cafe, tajunnanvirta[?]) 2/3

K-7 on S:ää hieman vahvempaa materiaalia. Alastomuutta, huumausaineita, väkivaltaa tai huonoa kielenkäyttöä voi esiintyä lievässä muodossa, mutta ei tarkasti kuvailtuna. Seksiä tai seksuaaliseksi koettua käytöstä saatetaan käsitellä maininnan tasolla. K-11 ja K-13 voivat jo sisältää edellä mainittuja sisältöjä hieman enemmän.

Melkein kadonnut sävel (An cafe, tajunnanvirta[?]) 2/3

ViestiKirjoittaja Adolfiina » Ti Syys 17, 2013 9:02 pm

Kirjoittaja: Adolfiina

Ikäraja: Pidän kyllä sallitusta, ja semmoiseksi tämänkin oli puhtaasti tarkoitus tulla. Mielikuvitukseni kuitenkin kieroutui jossain vaiheessa kirjoitusprosessia, eikä minulla ole aavistustakaan, mimmoiseksi tämä tarina vielä kehittyy, joten parempi ehkä suojella perheen pienimpiä.

Tyylilaji: Mihinkään etenemätön vuo kummia älyttömyyksiä ja arkista hengailua.

Paritus: Kerron heti, jos keksin.

Oikolukija: Puhtaana multilahjakkuutena hoidin tämänkin itse.

Fanikunta: Se kaikkeist ihkuin, eli An cafe. Heistä olen halunnut kirjoittaa pitkään.

Varoitus: Kummallista, junnaavaa maalailua, hämäriä tunnelmia, pöljiä dialogeja. Ainakin.

Osat: Tarkoitus olisi jakaa tämä kolmeen, ehkä vain kahteen puoli-itsenäiseen, mutta kuitenkin toisiensa perässä tiukasti juonta kuljettavaan osaan. Itseni tuntien tässä saattaa tapahtua vielä vaikka mitä.

Tekijänoikeudet: Miku, Kanon, Teruki, Yuuki, Takuya ja Bou ovat kaikessa neroudessaan omain itsensä herroja. Tekstin keksin, yllätys yllätys, minä itse.

Yhteenveto: Ks. ensimmäinen kappale.

Alkusanat: An cafe -ficci on ehdottomasti semmoinen asia, minkä tekemistä olen jo pitkään haaveillut. Sain joskus aikaa sitten kerrassaan mainion idean sen pohjaksi, ja rehellisesti sanoen emme tässä ensimmäisessä osassa pääse siihen ideaan käsiksi vielä ollenkaan. Teksti alkoi kirjoittamaan ryhtyessäni nimittäin tuttuun tapaansa elämään aivan omaa elämäänsä, eikä mistään alkuperäissuunitelmista ole paljoakaan jäljellä. Tajunnanvirtamaiset tapahtumakulut yritän lopussa kuitenkin nivoa tyydyttävällä tavalla yhteen. Lähtökohta oli olla tekemättä vain uutta Shangri-Lata, vaan esim. seikkailla tällä kertaa vähän arkisemmissa maisemissa. Päättäkä te lukijat, kuinka hyvin onnistuin.

Minulla oli siis ihan vilpitön aikomus kirjoittaa ficci, jonka genreksi voisin laittaa huumori tai jotain, mutta tämä suunnitelma vain sattui kariutumaan kirjoittaessa. Alkuperäinen visio tästä ficistä oli hyvin erilainen, ja aluksi meinasin jättää tämän tekeleen suosiolla pöytälaatikkoon, mutta sitten jossain vaiheessa huomasinkin oikeastaan kovasti pitäväni tästä ihmetunnelmoinnista, ja pariin otteeseen tekstin lävitse luettuani jopa hymisin huvittuneena joissain kohdissa, joten kai tässä jotain ainakin minun kierää huumoriani kutkuttavaa on.

Palaute: Oi, rakastan palauttelijoita!



Luku 1



Terppa Miku, Teruki, Kanon ja öö… ne, ne, ne…!!! >.< Ostin tässä juuri Wakkanain keskustasta ihan ihkauuden asunnon itselleni, ja tuumiksin, että josko teitä haluttaisi tulla vieraisille, ns. tupaantuliaisiin tai jotain. Minulla olisi täällä luvassa kosmillisen hyvät kekkerit, että tervetuloa vain!

-Teidän oma pikku Bou!



- - - -



Miku piteli toisessa kädessään kaupungin karttaa ja toisessa kirjettä, jonka kääntöpuolelta oli löytynyt osoite; sen löytäminen ei ollut ollut mikään helpoin mahdollinen tehtävä. Huolimatta siitä, tai ehkä juuri sen takia, että koko viisikko oli yhdessä yrittänyt löytää Boun epämääräisestä kirjeestä osoitetta, jossa nämä huisat kekkerit järjestettäisiin. Mikun perässä kävelivät parijonoon järjestäytyneinä Kanon ja Takuya sekä Yuuki ja Teruki. Edellä mainitut olivat kuin hautajaissaattueessa. Molemmilla vain oli kumpaisessakin kädessään kassikaupalla viemisiä, lähinnä mitä moninaisimpia herkkuja sekä yöpymisvälineitä ja niin edelleen. Jälkimmäinen kaksikko keskusteli ja tirskui suhdeluvulla jälkimmäisen selväksi eduksi. Heillä eivät kädet olleet aivan yhtä täynnä. Terukilla oli olallaan valtaisa kasettisoitin stereoineen sekä mystillinen pieni muovisalkku. Yuukilla taasen oli ainoastaan ikivanha syntetisaattori, jonka hän oli löytänyt kirpputorilta matkalla, eikä tietenkään ollut voinut vastustaa kiusausta ostaa sitä. Paristotkin kun vielä olivat sisältyneet hintaan.

Kaikki viisi olivat pukeutuneet paksuihin takkeihin ja pipoihin. Oli kevättalvi. Lumikinokset koristivat tienvieriä. Pakkasta oli Kanonin sanoin ”vaikka jääkarhun palelluttamiseksi” ja taivas oli sininen ja kirkas kuin lapsosen silmät. Kaiken kaikkiaan oli maisema tietyllä tapaa varsin maalauksellinen; harmaahkoa esikaupunkialuetta eikä ristin sielua missään. Kanon murisi varmaankin sadannen kerran, etteivät he voineet olla oikeassa paikassa. Bouhan oli kirjeessään puhunut uudesta asunnosta. Ympärillä näkyi pelkkiä enemmän tai vähemmän ränsistyneitä kerrostaloja, kaikki saman korkuisia, ja suurin osa ikkunoiltaan pimeitä tahi verhottuja. Miku piti kuitenkin tiukasti kiinni kartanlukijan kunniastaan. Jok’ikisellä muista oli asiaan liittyvät epäilyksensä, muttei kukaan hyvän toverihengen nimissä viitsinyt pistää asiasta mitään meteliä. Mikäpäs siinä oli tallatessa katuja hyvässä seurassa. Erityisesti Yuuki oli vallan pyöreänä tyytyväisyydestä. Eiväthän he ilman Mikun horjuvaista opastusta olisi ikinä löytäneet sitä mainiota kirpputoria, jolta tämä uskomaton antiikkisyntetisaattori oli löytynyt. Innokas musikantti tutkaili kävellessään löytöään. Yamaha PSS-170, luki alkuperäislaatikossa, jossa soitin oli myyty. Yuuki hymisi tyytyväisenä, ja käänteli laatikkoa käsissään. Teruki huomautti jotain huippunasevaa, ja molemmat hörähtivät spontaanin pidättelemättömään nauruun. Miku painoi kädet paksuille korvalapuilleen, mikä tietysti aiheutti kartan ja kutsukirjeen valitettavan rypistymisen. ”Jos te vaikka metelöisitte vähemmän, niin saattaisi näiden hieroglyyffien tulkitseminen käydä minulta hiukan helpommin!” tokaisi hän tuohtuneen kuuloisena. Nyt se viimein myönsi kyvyttömyytensä, tuumasivat kaikki muut yksin tuumin. Kun kukaan ei reagoinut ääneen mitenkään, Terukin ja Yuukin tosin oli vaikeata pidätellä hymyilemästä hömelösti, mutisi Miku vaimean anteeksipyynnön. Hän suoristi paperit uudelleen nenänsä eteen, ja jatkoi joukon johtamista samaan tapaan kuin siihenkin asti.

”Kyllä sen tässä ihan lähellä pitäisi…” Miku näytti jo niin tuskastuneelta, että se oli havaittavissa muiden silmin hänen selästäänkin. ”Sanokaapas toverit, näettekö täällä missään ihkauutta, hienoa ja ties mitä asuntoa, jossa voisitte kuvitella Boun asuvan?” virkkoi Miku kääntyen tovereidensa puoleen. Sillä tosiaan on hikipisaroita poskilla, tuumasivat kaikki yksin tuumin, niin kuin sarjakuvissa! Tällä kertaa Yuuki ja Teruki eivät voineet pidättäytyä tirskumasta. Ja nauruhan tunnetusti on takiaistakin tarttuvampi otus, totuus, joka jälleen osoitti toimivuutensa. Tovin kaikki neljä höröttivät keskellä aution esikaupunkialueen loskaista pyörätietä. Miku tuijotti kumppaneitaan otsa kurtussa, perin loukatun näköisenä. ”Kun olette saaneet tarpeeksenne, niin…” aloitti hän yrittäen kuulostaa mahdollisimman auktoriteettiselta. Hän alistui kuitenkin keskeyttämään saarnansa, kun huomasi puhuvansa kuuroille korville.

Kun pistämättömän huvittuneisuuden vaikutuksista Mikun mielestä aivan liian pitkän tovin kuluttua oli päästy, katselivat kaikki tovin ympärilleen. Yuuki puki kaikkien ajatukset osuvasti sanoiksi: ”Näyttää melko lailla keskitysleirin asuinalueelta” Kukaan ei ollut asiaa varsinaisesti merkille pannut, mutta rakennusten kunto oli merkittävästi huonontunut siinä viimeisten muutaman sadan metrin matkan aikana. Teruki katsoi dramaattisen kaihoisasti tulosuuntaan, missä oli vielä nähtävissä sen näköisiä rakennuksia, joita olisi voinut kutsua jonkun kodiksi. Hetken vallitsi pöyristynyt hiljaisuus. Miku tarkkasi karttaa ja vertaili tarkkaan kutsukirjeen kääntöpuolelta löytyvää osoitetta kartan koordinaatteihin. Sitten hän osoitti hitaasti viisikerroksista kivirötisköä kadun toisella puolen. Röttelön seinässä oli suuri plakaatti, joka kertoi talon numeron tulkinnanvarattomasti. Kanon tuhahti, ja riisti kartan sekä kirjeen tyhjäkatseis’na röttelöä tuijottavan Mikun käsistä. Kauttaaltaan mustiin pukeutunut Kanon yritti tulkita karttaa ja tihrustaa Boun mikrokäsialalla tuherrettua osoitetta. ”Tämäkin olisi huomattavasti helpompaa, jos täällä pystyisi ottamaan edes yhdet käsineistä pois”, murisi basistiksi ilmeisen herkkäsorminen Kanon. Kaikki muut kuitenkin päättivät luottaa Mikun kartanlukutaitoihin, ja lähtivät tästä osoituksena seuraamaan tämän loukattua olemusta autoille tarkoitetun tien ylitse. ”Olisikin pitänyt kävellä tässä koko matka. En ole nähnyt autobahnin autobahnia koko aikana!” teki Yuuki varsin terävän huomion. ”Se on automobiili, senkin megatörppö!” kuului Terukin tyrmäävä vastaus. Yuuki tyytyi vain mumisemaan jotakin halveeraavaa ”kielitieteilijöistä”.

Harmaa betoniröykkiö näytti juureltaan katsottuna paljon isommalta ja uhkaavammalta kuin äsken muutaman metrin päästä. Takuya tuijotti yläilmoihin silmiään siristellen. Säännöllisissä riveissä olevista ikkunoista suurin osa oli pimeinä. Osa oli rikki, osa jopa laudoitettu! Tämän kitarasankarimme totesikin ääneen. Tarkalleen yhdessä ikkunassa näytti olevan valot, ja näkyipä siellä paljon muutakin. Ikkunasta liehui kirjavan värisiä serpenttiinejä ja sisäpuolella saattoi havaita räikeän vaaleanpunaiset verhot. Takuya osoitti havaintonsa muille siltä varalta, ettei kukaan ollut vielä huomannut tätä varsin hämmentävää yksityiskohtaa. ”Tässä lukee, että viides kerros”, kantautui Kanonin puheääni kadun toiselta puolelta. Kukaan ei osannut arvioida, kuinka kauaksi aikaa heidän kylmänarka toverinsa olisi jäänyt sinne pönöttämään, jos Teruki vain olisi osannut pidättää tirskahduksensa.


Itse kunkin hymy kuitenkin hyytyi, kun koitti aika astua ovesta sisään. Ovi oli jostakin kummaisasta syystä sijoitettu kadun vastaiselle seinustalle niin, että koko röttelö piti kiertää päästäkseen ovelle. Aluksi koko oven löytäminen tuottikin viisikolle joltisesti hankaluuksia. Talo ei kuitenkaan kaikeksi onneksi ollut mitenkään kauhean laaja-alainen, joten ennen pitkää ovi löytyi. Sitä ennen saivat toverukset ihailla likaisen, mutta edes asiallisuuden riman hipovasti ylittävän julkisivun viereisiä seiniä. Niissä vasta olikin ihailtavaa. Seinät nimittäin olivat kauttaaltaan melkein koko talon korkeudelta töhrityt kaikenmoisilla räävittömyyksillä, aina kuvista teksteihin. Yuuki luki ääneen erään tekstin, jossa heitä etanaakin vähä-älyisempiä ideuutteja kehoitettiin suksimaan kuuhun ja vauhdilla. Muuten olisi luvassa ”semmoinen löylytys, ettet moista muista kokeneesi”. Moinen ei tietenkään kohoittanut kenenkään mielialaa. Kanon tyytyi tekemään ironisen huomautuksen töhriksijöiden ilmiselvästä gentlemanniudesta — kadulle ei nimittäin näkynyt pigmentin pigmenttiä näistä seinäin koristuksista.

Hetken harhailun ja masentavien uhkailujen lukemisen jälkeen oli sitten ovi viimeinkin sankareidemme nenäin edessä, ja kuten arvata saattaa, ei ketään varsinaisesti huvittanut astua siitä sisään. Ovi oli reunuksiaan lukuun ottamatta täydelleen lasinen, eipä sillä tosin juuri ollut merkitystä, niin oli kaikenmoisen saastan peitossa tämä lasi, ettei siitä lävitse pystynyt näkemään. Miku kokeili varovaisesti kahvaa. Kaikki huokaisivat yhteen ääneen, kun ovi vaikutti olevan lukitsematon. Varovaisesti Miku avasi sen, ja vilkaisi tovereitaan. Heidän sateenkaaren värit ja vähän enemmänkin (paitsi Kanon!) kattava asustuksensa ei tosiaankaan tuntunut istuvan ympäristöön. Sitten hän vilkaisi sisälle. Siellä oli hämärämpää kuin perunakellarissa, ja jokaisen täytyi sisään astuttuaan räpytellä tovi silmiään, jotta näkisi jotain. Valokatkaisijaakaan kun ei näkynyt missään.

Miku jatkoi joukkonsa johdattamista. Varovaisin askelin hän tallasi kokolattiamattoa. Samoin tekivät muut neljä perässä, eikä heidän etenemisestään kuulunut ääntäkään. Hiljaisuus oli vallan täydellinen, kunnes yht’äkkiä jostakin nurkasta alkoi kuulua epämääräistä pihinää ja korinaa. Kaikki valpastuivat oitis katsomaan äänen suuntaan vain todetakseen nurkassa nukkuvan, todennäköisesti viime vuosikymmennellä viimeksi kylpeneen, henkilön. ”Tämä näyttää todella olevan haluttu asuintalo, kun tuollekaan raukalle ei ole riittänyt omaa asuntoa”, murjaisi Teruki kuiskaten, ”kyllä Bou on oikea onnenpoika!” Aluksi kukaan ei nauranut, mutta vähitellen kun ajatus aurinkoisesta Bousta tässä ilmiselvässä synnin ja saastan pesässä saavutti kaikkien mielten syvemmät kerrokset, alkoi satunnainen hihittely rikkoa hiljaisuutta.

Edessäpäin, tarkalleen ottaen kuorsaajan ahterin alta, alkoivat portaat. Kaikki hiippailivat varovaisesti mystillisen nukkujan ohi, ja lähtivät kapuamaan portaita. Niitä ei enää kokolattiamatto peittänyt, ja lattian äärimmäisyydestä tahmeudesta johtuen kaikkien kengät päästelivät varsin koomillisia narahduksia ja maiskahduksia. Jossain toisessa ympäristössä ääniä olisi voinut pitää joltisen huvittavina, mutta täällä kaikki olivat varuillaan, kuin saaliseläimet metsästäjän tähtäimessä. Onneksi painostavan ilmapiirin laukaisi lähes ikiaikainen hurvituksien aihe, ”Hissi!” kiljahtivat Yuuki ja Teruki yhteen ääneen rynnäten kilpaa antiikkiselta näyttävän kopin ovelle. Oven avaamisen aiheuttama narina ja vinkuna oli suorastaan korvia raastavaa. Näyttipä se ulkopuolisten silmin varsin raskaaltakin Yuukin tempoessa sitä auki, mutta hänestähän nyt ei koskaan tiennyt, milloin hän vain dramatisoi ja milloin ei. Takuyan vielä kavutessa portaita joukon hänniltä, hymyilivät Yuuki ja Teruki jo kilpaa hissin suljetun oven takana pienestä ikkunasta vilkutellen. ”Eikös se ollut viides kerros?” sanoi Terukin virnistävä naama, ääni ohuen peltioven vaimentamana. Kukaan ei kerennyt vastata, kun hissi jo nytkähti liikkeelle alkaen valittaa kuin haudastaan kaivettu käyräpasuuna.


Kanon tuijotti hitaasti ikkunan takana katoavan hissikorin perään kuin Teruki ja Yuuki olisivat matkalla benjihyppimään ilman turvaköyttä. Hän puisteli päätään ja käänsi sitten ympäriltään paksulti meikatut silmänsä kohti portaita. Nekin onnistuivat jollain tapaa näyttämään niin hataralta, kun nyt vain portaat voivat näyttää. Ne olivat kapeat ja jyrkät. Askelmalle hädin tuskin sai koko jalkansa mahtumaan. Siellä täällä askelmia, kuten oikeastaan joka paikkaa, koristivat satunnaiset roskat, pullot, tölkit, käärepaperit ynnä muut vastaavat. Miku otti jälleen rohkeasti johdon. Takuya tuli hänen jälkeensä, ja Kanon piti perää. Viimeis’nä mainittu vilkuili aina silloin tällöin taakse päin hissin suuntaan, kaiketi odottaen korin hetkenä minä hyvänsä putoavan koko matkan alas. Oletus ei varsinaisesti ollut mitenkään tuulesta temmattu. Hissin aavemainen valitus kun kaikui porraskäytävällä koko ajan. Välillä se kiristyi korkeampaan nuottiin, kiristyi ja kiristyi, kunnes sitten kuin hengähtäen palasi säveleen, josta oli lähtenytkin. Kanonilla ei siinä hitaasti edetessään ollut muuta tekemistä, kuin yrittää tulkita narinan korkeuden vaihteluista a) jonkinlaista hautajaismusiikkia, taikka b) jonkin sortin morsetettua viestiä varmasta kuolemasta.

Edellä kulkevan Takuyan mietteet eivät sentään olleet aivan yhtä synkeät. Aluksi pientä kitarasankaria oli tietysti hieman peloittanut, mutta eihän moinen tavallista ehkä vähempiosaisemman väestön asunto suinkaan mikään pelkäämisen aihe ollut tarkemmin ajateltuna. Enemmänkin häntä jännitti suuren pikku-Boun tapaaminen. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun hän pääsi tutustumaan kunnioitettuun edeltäjäänsä, ja vastuuntuntoisena kohteliaisuusmaanikkona Takuya oli käyttänyt kotona melkomoisesti aikaa suunnitellessaan soveliaan ensivaikutelman antamista. Puolet hänen kantamiensa muovikassien sisällöistä oli erilaisia lahjoja kaikkia erilaisia mahdollisia Bouita varten. Hänen suunnitelmansa oli yrittää mahdollisimman nopeasti ulkonäön perusteella selvittää, minkä näköinen lahja illan isäntää parhaiten miellyttäisi.

Kolmikko oli jo kolmannessa kerroksessa, astumaisillaan juuri neljänteen johtaviin portaisiin. Vielä ketään ei eteisessä nukkuvan lisäksi ollut näkynyt. Joistain huoneistoista tosin kuului jos jonkinmoista elämöintiä, paikoin hyvinkin eläimellisen kuuloisia ääniä. Yhden oven postiluukusta roikkui jotakin, jonka kaikki tulkitsivat hämärässä kauhuelokuvista tutuksi limaiseksi lonkeroksi, ja sen oven he ohittivatkin varsin vauhdikkaasti. Kukaan ei tahtonut jäädä vangiksi tämän kummallisen talon syövereihin, varsinkaan limaisten lonkeroiden nappaamana. Miku oli koko kapuamisen ajan pohtinut kuumeisesti, miten kummassa Bou oli päätynyt tämmöiseen taloon majailemaan. Lähinnä hän oli kieriskellyt itsesäälissä, ja alkanut toden teolla epäillä kartanlukutaitojaan. Nyt olisi kuitenkin liian myöhäistä kääntyä takaisin. Puolivälissä neljänteen kerrokseen joku vetäisi Mikua hihasta, ja vaikka oli täysin ilmiselvää, että Takuya hänen huomiotaan sillä lailla hamusi, ei Miku voinut olla hieman pelästymättä tuota aavemaista kosketuksen tunnetta. Takuya ei sanonut mitään, osoitti vain taakse päin. Miku joutui palaamaan pari askelmaa nähdäkseen mihin hänen kitaristikamraattinsa osoitti. Portaiden alapäässä näkyi Kanon, joka osoitti kohti kolmannen kerroksen hissin ovea. Pienestä lasi-ikkunasta ovessa näkyi vähemmän tarkasti katsottuna pelkkää pimeyttä, mutta pian vähäisessä valaistuksessa tarkentuivat näköpiiriin ikkunassa pönöttävät valkoiset lenkkitossut sekä vihreän-vaaleanpunais-kelta-siniset talvisaappaat. Ja ikkuna sentään oli oven yläreunassa. Eikä hississä näkynyt olevan valoja! Miku kakoi silmät pyöreinä. Kanon kääntyi, ja käveli hänen ohitsensa portaista niin välinpitämättömänä kuin vain suinkin. ”Jos en sanonut jotain tuohon liittyvää alhaalla, niin sanonpa nyt, että olisin kyllä sanonut”, totesi hän, ja lähti harppomaan kohti ylempiä kerroksia. Takuya hiipi varovaisesti hissin luokse, ja yritti heijailla ikkunaan. Eiväthän Teruki ja Yuuki tietenkään nähneet häntä jalkansa siinä ikkunan tasolla! Takuya koputti ikkunaan, ja sai vastauksen, joka havahdutti hänet säikähdyksestä muutaman askeleen taakse päin. Ikkunasta näkyvä kenkäpari nimittäin rupesi steppaamaan! Tämän lisäksi alkoi sieltä kuulua vaimeata joikaamista ja naurua. ”He ovat niin shokissa, että sekoavat!” lausui Miku kalpeana. Hän käveli zombimaisen hitaasti Takuyan vierelle, tuijotti hissin ovea tovin, ja alkoi sitten epätoivoissaan rynkyttää sitä. Tottahan hänen järkensä sanoi, ettei hissin ovi suinkaan voisi avautua hissin ollessa puolitiessä reittiänsä. Turvallisuus ei kuitenkaan näyttänyt olleen sen talon rakentajille mikään sydäntä lähinnä lepäävä asia. Ovi nimittäin avautui riipivästi maristen ja naristen. Hämmästyneenä Miku lykkäsi jousella sulkeutuvan oven Takuyan pideltäväksi, ja riensi hipelöimään tovereidensa jalkoja. ”Ottakaa rauhallisesti toverit hyvät”, hän tyynnytteli ääni väräjäen jumiutuneen hissin vankeja. ”Ei tässä mitään, olen aina halunnut jumiutua hissiin!” kuului tilanteeseen nähden Mikun mielestä aivan liian hilpeä vastaus.


Kanon, joka oli taittanut matkansa hämmästyttävällä viileydellä, oli saapunut viidenteen kerrokseen. Matkalla hän oli kohdannut varsin äreän miekkosen, joka oli uhkaillut sakoilla kotirauhan häiritsemisestä viitaten mitä ilmeisimmin meluavaan hissiin. Yksi ainoa tuikea mulkaisu Kanonin tummien kulmien alta oli riittänyt hiljentämään tämän hiljaisuuden rakastajan. Viides kerros ei ulkonäöltään eroittunut millään lailla aikaisemmista. Käytävällä oli yhteensä kuusi harmaata ovea, kuten kaikissa aikaisemmissakin kerroksissa. Tämän lisäksi oli tietysti vielä hissin ovi, jonka ikkunasta näkyi pelkkää pimeyttä. Kanon avasi hissin oven, ihan kuin olisi maailman tavallisin asia, että sen saa avattua hissin ollessa alemmassa kerroksessa. Hän vilaisi alas, eikä nähnyt oikein mitään. Alhaalta kuilusta kuului kolinaa ja ähinää. Ilmeisestikin Yuukia ja Terukia huvitti leikkiä elokuvasankareita. Mikäpä siinä, tuumasi Kanon, ja kääntyi vertailemaan ovia. Kaikkien postiluukuissa ei edes lukenut nimeä, ja Boun asunnon löytäminen olisikin voinut olla melkoista arpapeliä, ellei yksi harmaista ovista olisi sattunut olemaan keltaiseksi maalattu ja kaikenmoisilla kuvituksilla koristeltu. Postiluukusta valui samanlaista kirjavaa serpenttiiniä, kuin mitä ikkunasta oli näkynyt liehuvan. Kanonin ei juuri tarvinnut epäröidä. Vain hiukkasen ujosti hän koputti jättäen toiset riehumaan alakertaan omaan arvoonsa.

Lähes välittömästi Kanonin koputettua avautui räikeä ovi paljastaen sen takana seisovan korvia myöten hymyilevän Boun. Tämä oli juuri semmoinen kuin Kanon muistikin. Eipä kai hän itsekään juuri ollut muuttunut viime näkemästä. Bou oli pukeutunut valkoiseen yöpaitaan, ja valkoisiin väljiin housuihin. Hän näytti hieman joltakin arabialaiselta öljysheikiltä, mikä ei voinut olla huvittamatta Kanonia. Bou toivotti vieraansa lämpimästi tervetulleeksi kummaillen tietysti, missä muut kupeksivat. Kanon totesi ykskantaan tulleensa vain vähän heitä aikaisemmin. Hän astui sisään, jätti kenkänsä eteiseen, ja tutkaili asuntoa kuin koira uutta ympäristöä. Vasta nyt hän myönsi itselleen olevansa kovin utelias selvittämään, mitä kummaa Bou, maailman aurinkoisin henkilö, teki tämmöisessä läävässä. Eteisestä avautui näkymä olohuoneeseen ja nurkan takana näytti olevan pieni keittiö. Asunto oli varsin pieni, mutta täyteen ahdettu. Postiluukusta ja ikkunasta tuttuja serpenttiinejä oli ripoteltu sinne tänne. Myös muutamia ilmapalloja roikkui katosta. Lähinnä koristeluista mieleen tulivat jotkut lastenkutsut. Kanon kurkisti keittiöön. Tiskipöydällä oli leikkuulauta, jonka päällä oli puoliksi silvottuja punajuuria, sipuleita ja mandariineja. Liedellä oli paistinpannu, jossa kärisi jotakin. Kanon säpsähti hieman, kun Boun pää yllättäen ilmestyi hänen naamansa viereen hänen olkansa takaa. ”Huh!” virkahti tummahipiäisempi kahdesta. Bou tuijotti vierastaan hetken silmissään jollain tapaa hyvin hämmentävä katse. Kanon yritti tulkita ilmettä siinä onnistumatta. Hän ei koskaan oikein ollut ollut Boun kanssa erityisen läheinen. Olisi ehkä sittenkin pitänyt odottaa muita, mutta jollain tapaa etukäteen paikalle tuleminen oli tuntunut silloin vain niin houkuttelevalta ─ huolimatta siitä kuinka epäkohteliaalta ja kiusalliselta tämä oikeastaan jälkikäteen ajateltuna tuntui. Bou viittasi kohti puoliksi paloiteltuja kasvikunnan tuottehia leikkuulaudalla. ”Jatkankin tässä vielä aterian valmistamista. Käy olohuoneeseen, ja ole kuin kotonasi”, lausui hän… kaikin tavoin normaalisti. Kanon alkoi jo ärsyyntyä vainoharhaisuuteensa. Kaikki muu oli mukamas niin luonnostaan niin epänormaalia, että Boun epäluonnollisen normaali olemus alkoi ärsyttää. Miksei Bou voisi aivan hyvin asua tämmöisessä spurgujen pesässä? Mitä todennäköisimmin suurin osa talon asukkaista oli aivan tavallisia ihmisiä! Kanon nauroi hiljaa itselleen. Pitäisikö Boun ehkä alkaa selittelemään ja pahoittelemaan, että oli muuttanut tämmöiseen taloon, kysyi Kanon pilkallisesti sisäiseltä itseltään. Hajamielisesti hän otti toisesta kantamistaan muovikasseista pähkinäsuklaalevyn. ”Tässä vähän, höm, tupaantuliaisia tai jotain”, mumisi hän, ja pelkäsi näyttävänsä yhtä häiriyteneeltä kuin miltä hänestä tuntui.


Kanon istui jalat ristissä pöydän ääressä. Pöydässä oli lähimmälti kukkaruukkua muistuttava puteli vailla minkäänlaista etikettiä. Kukkaruukuksi sitä olisikin helposti luullut, mutta kun siinä oli korkki. Hetken Kanon oli tappanut aikaa tuijottamalla mystillistä putelia ja pohtien, mitä kummaa se mahtoi sisältää ja miksi se oli siinä. Yritti sitä kuitenkin ajatella mitä tahansa, palasivat ajatukset aina Bouhun. Kanon vilaisi seinällä komeilevaa Mikki Hiiri –kelloa. Näytti siltä, että hän oli ollut täällä jo puoli tuntia. Bouta ei ollut näkynyt sen jälkeen, kun hän oli ottanut häveliäästi hymyillen vastaan suklaalevynsä. Kanon ei ollut uskaltanut kurkistaa keittiöön. Hyräily, rasvan ritinä pannulla, kolina ja satunnaiset ”Voi yhden kerran!” –huudahdukset kertoivat siitä, että Bou keskittyi intensiivisesti aterian valmistamiseen. Oli keskittynyt jo melkein puoli tuntia. Kanon tunsi itsensä vallan hassahtaneeksi. Noin tuhannennen kerran hän huomasi tuijottavansa huoneen hämärää eteerisesti valaisevaa laavalamppua. Sen luoma valo kiehtoi häntä kuin kärpästä konsanaan. Kaipa sitä voi yhtä hyvin tutkiskella paikkojakin odotellessaan, tuumasi Kanon, ja nousi seisomaan. Hän käveli ensin laavalampun luokse, ja ihaili hetken sen lumoavaa hehkua läheltä. Sitten hän huomasi ikkunan, joka oli tavalla eli toisella peittynyt pöydän äärestä katsottaessa laavalampun hehkuun. Tai jotain. Ikkuna oli auki, olihan se sama ikkuna, jonka he olivat nähneet kadulta. Kanon hiplasi vaaleanpunaisia silkkiverhoja. Se tuntui rauhoittavalta. Hän työnsi päänsä ulos ikkunasta, ja hengitti raikasta kevättalven ilmaa kitusiinsa. Ulkona oli jo varsin hämärää, mitä ei välttämättä olisi edes huomannut, ellei ympäröivä kaupunkiympäristö olisi ollut niin hämmentävästi valaistu. Koko kaupunginosa ja horisontissa näkyvä liikekeskusta näyttivät hämmentävällä tapaa puolivalaistuilta. Yksinkertaisesti ilmaistuna kaupunki näytti kovin pimeältä. Sieltä yläilmoistaan Kanon yritti ottaa selkoa pimeyteen katoavista kujista pimeiden kortteleiden välissä. Olisi totisesti peloittavaa eksyä tuonne, tuumasi hän.

”Eikö olekin mahtava näkymä?”

Kanon sävähti hieman Boun tullessa jälleen kurkkimaan hänen olkansa ylitse. Tämän hiukset olivat kuin silkkiä hivellessään hänen poskiaan. ”Tiedätkös”, aloitti Bou kainohkoon sävyyn, ”Arvostan tänne tuloanne niin kovasti” Kanon, joka tunsi olonsa varsin kiusautuneeksi, ei oikein keksinyt mitään vastattavaa. Hän hymismutisi epämääräisesti jotakin myöntävähkön kuuloista, ja piti katseensa pimeässä kaupunkimaisemassa. Bou teki kaiketi samoin. Ainakin Kanon oletti niin perustaen päätelmänsä siihen, että tämän hiukset kutittelivat vieläkin hänen poskeaan. ”Ömh, mitenkäs se ruoka?” keksi Kanon viimein kysyä. ”Hautumassa”, kuului utuinen vastaus.


Terukin jalat tärisivät. Se saattoi hyvin johtua siitä, että hissikori, jonka päällä hän seisoi värisi myös kuin kärpäsen siipi. Vaijeria pitkin kiipiminen ei ollut ollenkaan niin helppoa kuin miltä se elokuvissa näytti. Yuuki huuteli kyseenalaisia kannustushuutoja hissistä: ”Jos putoat jalat edellä, saattaa olla, että säästyt kallonmurtumalta!” Mikun voihkinta kuului käytävältä hieman hiljaisempana, ja Takuyan huolestuneet kasvot näkyivät ylhäällä neljännessä kerroksessa kaukaisena tavoitteena. Tosin, jokaisen Yuukin letkautuksen jälkeen tämän suu vääntyili aina kummallisesti. Terukia tilanne ei huvittanut enää ensinkään. Noin ties kuinka monennen kerran hän sylkäisi roisisti kämmeniinsä, kuten kaikki toimintasankarit tekevät, ja otti tiukan otteen vaijerista. Nyt hän kirosi muinaista laiskuuttaan liikuntatunneilla. Tiukka ote. Toinen käsi irti. Ylemmäs, pieni askel ylemmäs. Luiskahdus alemmas ja töminällä hissin kattoon. ”Voi jumppahuiti!” manasi Teruki ties kuinka monennen kerran. ”Yuuki…” aloitti hän ties kuinka monennen kerran, ja sai vastaukseksi ryöpyn mitä moninaisimpia vaivoja, joista hänen toverinsa juuri sattui kärsimään, ja jotka estivät tehokkaimmin mahdollisin tavoin hissivaijeria pitkin kiipimisen.
”Eiköhän vain kannattaisi hakea se köysi”, kuului Yuukin ääni hissistä.
”Mikä himpuran köysin?” kummaili Teruki käsiään levitellen ja pikkuista ympyrää hissin katolla kävellen.
”Pelastusköysi. Jonka avulla Takuya ja Miku voisivat vetää tai jotain…”
”Mistäs me nyt semmoisen tähän hätään?!” Terukin huumorintaju alkoi selvästi huveta.
”Onhan täällä naapureita…”
Teruki puri hammasta. Häntä olisi huvittanut muutaman hieman tökerömmän sanan voimin karjua, että miksei Yuuki ollut moista vaivautunut aikaisemmin ehdottamaan. Taiten hän kuitenkin piti gentlemannin pokkansa, ja huusi Takuyalle: ”Kai kuulit? Pelastusvintturin hakuun siitä!” Takuya katseli pelokkaasti alas kuiluun, ja erotti juuri ja juuri, että Terukin naama oli alkanut uhkaavasti punoittaa. Niinpä hän päätti olla vastustelematta, vaikkei ajatus pelastusköyden lainaamisesta täkäläisiltä naapureilta tuntunut kovinkaan miellyttävältä.


Että minun pitääkin olla näin sopuisa, tuumasi Takuya harmistuneena rimpautettuaan ensimmäisen harmaan oven ovikelloa. ”Ei laskuja”, luki postiluukkuun teipatussa lapussa. Takuya puri hammasta oven alkaessa hitaasti avautua. Häntä huimasi. Tämä on niiiiin kiusallista! Takuya olisi saattanut minkä hyvänsä muunlaisen asukkaan nähdessään pyörtyä. Nyt hän ainoastaan hämmästyi. Oven takaa nimittäin paljastui pikkuinen, ehkä 4-vuotias, poika yöpaitasillaan. Poika ei selvästikään ollut kylpenyt ihan viime aikoina. Yöpaitakin oli tahrainen ja reikäinen. Pienin kirkkain silmin tuijotti lapsi Takuyaa. Tämä oli suorastaan sulaa säälistä. ”Öhh, tuota, öhh…” takelteli Takuya. ”Maksoimme tänään lämmityslaskun, eikä meillä ole juuri nyt mitään jäljellä”, lausui poika miltei robottimaisesti silmät kiiluen koiranpentumaisesti. Oliko niissä jopa muutama kyynelkarpalon oras? Takuya oli itsekin itkuun purskahtamaisillaan. Kaiken päällisiksi pojan vatsa rupesi vielä kurisemaan kuin moottorisaha konsanaan. ”Oi voi voi, en minä mitään rahoja siis, tuota minä, öhh, siis” alkoi Takuya selitellä viittilöiden samalla tuulimyllymäisesti. Pojan kasvoilla oli edelleen sama, miltei myrtynyt, ilme. Poskelle oli valahtanut hyytelömäinen kyynel. ”Minun kamraattini vain”, aloitti Takuya edelleen selvästi paniikissa, ”jumittui tuonne hissiin, ja ajattelin, että josko teillä olisi, öh, pelastusköyttä” Hän ei millään pystynyt katsomaan silmiin tätä köyhää poikaa. Kuinka epätasaisesti jakautuikin maallinen mammona jopa täällä koto-Japanin sisällä! Hetkeen ei tapahtunut oikein mitään. Takuya kun ei kehdannut hoputella tai muuta. Hän vain oli hiljaa, kuten oli poikakin. Tovin kuluttua alkoi asunnosta kuulua raskaita askelehia, ja pian huomasi Takuya silmät pyöreinä tuijottavansa miltei kaksi metriä pitkää ja lähes yhtä leveää, pahaenteisesti lähestyvää miehenroikaletta, jolla oli käsivarsillaan paksu vyyhti tukevaa köyttä. Samaan vyyhteen näytti kuuluvan myös pelastusrengas. Mies viskasi romppeensa Takuyan jalkojen juureen, ja sulki oven. Sanaakaan sanomatta! Takuyan säälipisteet vähäosaisia kohtaan romahtivat siinä silmänräpäyksessä. ”Ei häivää kohteliaisuudesta!” mutisi hän vihoissaan. Hänen olisi melkein tehnyt mielensä vielä huutaa oven taakse jotakin siitä, että eipä kai sitä tule saamaan onneakaan, jos ei osaa edes alkeellisimpia huomavaisuuden sääntöjä. Moiseen Takuya ei tietenkään ryhtynyt. Olihan hän sentään gentlemanni parhaasta päästä!

Pelastusrenkaan avulla ei ollut, ainakaan melkein, temppu eikä mikään hilata Yuukia ja Terukia ylös. Olihan nimittäin tietysti varreltaan ei niin vantteralle Takuyalle ja vieläkin mieleltään järkyttyneelle Mikulle kovin hankalaa raijata ylös Yuukia ja Terukia, jotka eivät kuitenkaan olleet mitään untuvasäkkejä. Vaan miltäpä toisaalta maistuisi voitto ilman pieniä vaikeuksia! Ylös kuilusta päästyään katseli Yuuki ympärilleen. ”Tämmöisissä paikoissa tosiaan toivoisin voivani ottaa aurinkolasini pois”, mutisi hän huuli mutrussa. ”Koska tämä neljäs on aivan samanmoinen kuin ensimmäinenkin, voimme kai olettaa viidennenkin olevan tämmöinen rotanloukko”, filosofeerasi Teruki leukaansa hieroksien, ”en siis voi muuta kuin ihmetellä, oi toverit: Mitä tuhannen tulimmaista Bou tekee täällä?” Yuuki oli aloittamaisillaan nasevan huomautuksen siitä, ettei Teruki ensinkään ollut käynyt välissä olevissa kerroksissa, mutta Miku ehätti avaamaan suunsa ensin. Hän jatkoi kaikkia polttelevien, mutta toistaiseksi sanomatta jääneiden kysymysten sarjaa: ”Missä Kanon on?”
”A) Kotona angstimassa. B) Pihalla angstimassa. C) Pandatarhassa ang…” aloitti Yuuki nostellen sormiaan osoittamaan esittämiensä vaihtoehtojen määrää. Miku keskeytti hänet vihaisella mulkauksella tiuskaisten: ”Non! Non! Non! Missä Kanon oikeasti on?”
Teruki aplodeerasi muodollisesti Mikun häikäiseville vieraiden kielten taidoille. ”Ei kai tämä kummitustalo vain ole kuivattanut huumorintajuasi olemattomiin, Miku hyvä?”, esitti hän vilpittömän kysymyksen.
Miku huokaisi: ”Anteeksi…”
Yuuki yritti näyttää mahdollisimman loukkautuneelta nostamalla kätensä rinnallensa ja huokaisten äänettömiä tuskan huutoja kattoa kohden. Hänen ilmeensä kuitenkin kirkastui, ja pään päällä oli suorastaan nähtävissä syttyvä hehkulamppu: ”Näin kyllä ihan oikeasti pandatarhan tänne tullessamme, joten kyllähän Kanon oikeasti voisi…”
Hehkulangan katkaisi tällä kertaa Takuya elegantin rauhallisella väliintulollaan: ”Voisihan tietysti olla mahdollista, että Kanon on mennyt jo ylös?” Mikun silmät kirkastuivat välittömästi. Voitonriemuis’na hän osoitti Yuukia. ”Niinpä, vitsiniekka. Olit väärässä!” hihkui hän, ja miltei hyppi portaat ylös kohti viidettä kerrosta. Muut seurasivat astetta asiallisemmin perässä.
Viimeksi muokannut Adolfiina päivämäärä La Touko 10, 2014 10:08 pm, muokattu yhteensä 2 kertaa
The clocks on the wall are driving us crazy but we don't know how to stop them.
-Derek Noy

Avatar
Adolfiina
Vuoden outolintu
 
Viestit: 46
Liittynyt: Ma Touko 06, 2013 8:00 am

Re: Melkein kadonnut sävel (An cafe, tajunnanvirta[?])

ViestiKirjoittaja Adolfiina » Ti Loka 01, 2013 9:36 pm

A/N: Uskoni tähän ficciin on ollut häilyväistä kuin aamuyön sumu, mutta viimein sain valmiiksi toisen luvun. Yllättäen pidän taas lopputuloksesta! Rakennekin hahmottuu jo huomattavasti selkeämmin. Kolmas luku on vielä luvassa, ja tämän toisen lukeneena sen aiheen pystyykin päättelemään. Olen iloinen, että sain tähän toiseen lukuun vähän vauhtia mukaan, eikä meno ole ihan niin päämäärätöntä kuin ensimmäisessä. Siispä, jos luit ykkösluvun, ja ajattelit olla jatkamatta, kun se oli niin tuubasta, niin kannattaa vielä pyörtää päätöksesi. Tämä toinen on vähän erilainen, kolmas sitten kaiketi se kaikkeist vauhdikkain... ehkä.


Luku 2


Yhtä suloinen kuin aina, oli ensimmäinen ajatus, joka tuli kaikkien Boun jo ennestään tavanneiden mieleen tämän seisoessa kainosti sheikinkaapuun pukeutuneena kirjavan ovensa takana. Miku oli jonossa ensimmäisenä, ja halasi juuri vanhaa toveriansa lämpimästi. Hänen takanaan olivat Yuuki ja Teruki melkein päällekkäin tai, tuumasi taimmaisena kyräilevä Takuya, sisäkkäin, jos he olisivat sattuneet olemaan kummituksia tai vastaavia. Takuyan rohkeus ja itsevarmuus alkoi taas valua olemattomiin ja vajumistaan se jatkoi ja jatkoi sitä mukaa, kun Miku saatiin toivoteltua tervetulleeksi ja opastettua peremmälle asuntoon. Seuraavana Yuuki ja Teruki sulkivat rakkaan vaaleaverikkönsä naurun ja huudahdusten täyttämään halaukseen. Takuya pureksi kynsiään. Jonkinmoisen tovin Yuuki ja Teruki jaksoivatkin pelehtiä siinä vaihtelemassa tervehdyksiä, mutta kaikkihan tiedämme, että odotus kuin odotus on päättyvä aikanaan. Näin kävi tietysti myös Takuyan kohdalla, ja hyvän aikaa ennen kuin hän ehti saada ajatuksensa järjestykseen, seisoi hän jo sen iltaisen kestitsijänsä edessä. Niin hento ja viattomuutta huokuva kuin Bou olikin, ei Takuya voinut olla värisemästä. ”Ömh, tässä…” aloitti hän katse kengänkärjissään kantamaansa muovikassia kovasti rapistellen, ”tämmöinen. Oikein yltiömäisen mahtavaa tutustua Teihin, höm…” Hämillisyyden malliesimerkistä käyvä Takuya kätteli Bouta, ja hiippaili sitten tämän hunajaa tihkuvien tervehdysten saattelemana sisemmäs.

Koko asunto tuoksui vallan erinomaisen ruokahalua kiihoittavalta. Bou oli selvästikin pannut parastaan kyökin puolella. Mestarikokki ohjasikin vieraansa heti alkajaisiksi pöydän ääreen kehoittaen valmistautumaan alkupaloihin. Kaikki neljä istuivat pöydän ääressä hetken hiljaa, ja kysyivät sitten toisiltaan melkein yht’aikaa: ”Missä Kanon luuraa?” Itse kukin katseli ympärilleen laihoin tuloksin. Bou hyräili keittiönurkkauksessaan jotakin, ja ilmestyi pikapuoliin suurta tarjotinta kannatellen näkyviin. Hän hymyili mitä aurinkoisimmin, muttei kuitenkaan millään lailla liioittelevasti, taito, jonka hän taisi erinomaisen hyvin. Tarjottimella komeili siisteihin riveihin aseteltuja cocktail-paloja tikkuineen päivineen. Kaikkien suureksi riemun ja hämmennyksen mikstuuran aiheeksi oli kunkin cocktail-tikun päässä värikäs paperisuikale, jonka kääntöpuolelta paljastui lähemmin tarkasteltuna ennustus — aivan kuin kiinalaisen ravintolan onnenkekseissä konsanaan!

Itse syötävät olivat varsin omintakeisia muun muassa punajuuresta, retikasta, mandariinista, valkosipulista, oliiveista, jonkinmoisista pavuista sekä kaikille vieraista palasista koostuvia yhdistelmiä. Kahta samanlaista ei ensi näkemältä osunut kenenkään silmään. ”Sijoitusteni arvo kohoaa kuin lehmän häntä!” huudahti Yuuki riemuissaan yhden cocktail-tikun ennustusta pidellen suunsa täynnä riisiä, jota tietysti myös oli tarjolla valtaisa vadillinen — hän kun ei oikein tahtonut löytää mieleistään yhdistelmää cocktail-paloista, eikä hän kehdannut ottaa mitään, mistä jättäisi osan syömättä. Miku kohotti merkitsevästi kulmakarvojaan ja Takuya oli sanomaisillaan jotakin, mutta Teruki ehti ensin: ”Mennäänkin heti huomenna pörssiin, eikö?” Yuuki näytti aurinkolaseistaan huolimatta olevansa onnensa kukkuloilla, ja tummien linssien läpi oli melkein havaittavissa hänen silmiensä onnellinen kiilto. Bou pysyi varsin vähäsanaisena, hymyili vain koko ajan autuaasti ja naurahti kainosti sopivaisissa tilanteissa.


Kaiken kaikkiaan oli tunnelma varsin leppoinen. Miku ei kuitenkaan millään pystynyt nauttimaan tilanteesta täysin rinnoin. Kanonin poissaolo kun häiritsi häntä kovasti. Boun siirryttyä alkupalain päätteeksi keittiöön pääruokaa viimeistelemään, otti Miku tämän asian julkisesti puheeksi tovereidensa kanssa. Teruki ja Yuuki olivat luonnollisesti kovin käärmeissään. ”Hah, tulipahan todistettua, että hän arvostaa pandain seuraa meitä enemmän!” letkautti Yuuki. ”Niin. Pandathan eivät tunnetusti käytä hissejä, joten sen huumorintajuttoman ryökäleen ei tarvitse pelätä järkyttymästä tovereidensa pienistä äksidenteistä”, vahvisti Teruki loukkaantuneisuuden suorastaan hehkuessa hänen kasvoiltaan. Vaikka tovereilla olikin tietysti vallan hyvä syy olla hieman tuohtuneita Kanonille, ja heidän puheistaan yhdeksän kymmenystä oli silkkaa huulenheittoa, huolestui Miku hetki hetkeltä yhä enemmän. Kanon oli kuitenkin lähtenyt yläkertaan päin! Eikä hän varmastikaan ollut tullut takaisin alaspäin heidän ohitseen. Takuyasta olisi varmasti ollut enemmän apua, mutta hän oli seurannut Boun kannoilla keittiöön. Kevyen alkuruokakeskustelun aikana oli Takuya nimittäin kehittänyt arvostettua edeltäjäänsä kohtaan jo mitä suurimman kunnioituksen. Kaiken lisäksi heillä vaikutti olevan täydelleen yhteneväiset ruokamieltymykset, ja Takuya oli välttämättä tahtonut tulla Boun kanssa keittiöön katsomaan, kuinka tämä valmisti taivaallisuutta lähenteleviä herkkujaan. Tästä Bou oli tietysti ollut hyvin mielissään, ja näiden kahden välille olikin selvästi muotoutunut jo vankka ystävyys.


Pääruoka ei tarvinnut odotella kovinkaan kauaa. Bou kantoi vuokaa, jossa komeili jonkinmoinen valtaisa limppu (myöhemmin kävi ilmi sen olevan soijasta). Takuya, joka oli jostakin löytänyt komean kokin hatun päähänsä tuli perästä kantaen muita lisukkeita, joita olivat muun muassa lohkoperunat, kesäkurpitsaretiisisalaatti sekä kolme erilaista kastiketta. Bou ei totisesti ollut säästellyt vaivojansa ruokalistaa laatiessaan! Kaikkein parasta oli tietystikin, kuten Yuukin riemukkaasta huudahduksesta saattoi päätellä: ”Lihapullat!” Niitä olikin vallan valtaisa vadillinen, ja ne totisesti tekivät kauppansa. Yuuki lastasi niitä lautaselleen keskikokoista muurahaiskekoa muistuttavaksi muodostelmaksi. Juomaksi oli raikasta omenalimunaatia sekä karpalomehua. Mikua lukuun ottamatta kaikki juttelivat mukavia keskenään, ja Boukin rohkeutui yhä vain suurempaan ääneen. Teruki ja Yuuki eivät periaatteesta vaivanneet ajatuksiaan Kanonilla. Takuya taasen oli niin hullaantunut uudesta idolistaan, ettei muuta ajatellutkaan. Miku oli siis ainoa, joka ei saanut rauhaa Kanonin hämmentävältä puuttumiselta. Tottahan hän tiesi, ettei Kanon välttämättä ollut omimmillaan tämmöisissä seurapiireissä. Viime hetken ujostus ei ollut mitenkään poissuljettu vaihtoehto, mutta kun Kanonia ei yksinkertaisesti ollut näkynyt missään. Hän oli kävellyt ylös, ja… kadonnut.


Kun pääruoka oli syöty, kehoitti Bou kaikkia malttamaan hetken aikaa. Maitovanukas oli kuulemma uunissa, ja sen valmistumisessa kestäisi tovi. Takuya vahvisti tämän todeksi, ja rupesi oitis luennoimaan Boun maitovanukkaan nerokkuudesta. ”Ethän edes koskaan ole maistanut…” aloitti Teruki epäileväisenä, mutta Takuya keskeytti tämän kertomalla maistaneensa sitä raakana, ja joku joka maistuu raakana niin herkulliselta, ei voi maistua kypsennettynä kuin vähintään tuhat kertaa paremmalta. Tämä päättely veti jopa Terukin hiljaiseksi. Pitkäksi aikaa hän ei kuitenkaan tahtonut jäädä huomion määrässä alhaisille sijoille. Siksipä hän otti esiin koko matkan kanniskelemansa kasettisoittimen, kytki sen pistorasiaan, avasi koko matkan kanniskelemansa salkun, otti sieltä kasetin ja laittoi sen soimaan. Kaiuttimista alkoi dominoivan rahinan jälkeen kuulua musiikkia. Kuulosti siltä kuin orkesteri soittaisi kaivon pohjassa, ja kun solisti alkoi laulaa, heräsivät viimeistään kaikki mukaan kuuntelemaan. ”Mitäs kumman pomileerausta tämä tämmöinen on?” kummaili Yuuki hämmästyneenä. Kaikki muut rypistelivät kulmiaan niin voimaisasti, että silkkipaperisen hennon rapinan saattoi melkein kuulla. Teruki myhäili maireasti. ”Ostin tämän kasetin käydessäni viime kesänä Suomessa!” julisti hän tärkeänä. Hän ei jättänyt mainitsematta sitä tosiseikkaa, että oli maksanut kasetista huikeat 10 senttiä kirpputorilla. Se olikin taktisesti varsin viisas veto, eikä kukaan onneksi vaivautunut miettimään, paljonko tuo antiikkinen musiikintallennusväline oli Terukille kustantanut.
”Kävit missä?” huoahti Miku hämmästyneenä. Tämä keskustelunaihe herätti hänetkin viimein kunnolla huolistaan.
”Suomessa. Maassa, jossa tämmöinen musiikki on arkipäivää”

Kaikki katsoivat ja ennen kaikkea kuuntelivat kasettisoitinta. Riipaiseva sävelkulku sai kyynelkarpalon vierähtämään Yuukin aurinkolasien takaa. Tätä hän ei halunnut muiden näkevän, ja vaihtoikin puheenaihetta siepaten kasetin kotelon Terukin kädestä. ”Tämä tässä onkin varmaan sitten se kuuluisa kesäheilasi!” huudahti hän osoittaen kasetin kannessa komeilevaa viiksekästä sinisilmäistä komistusta. ”Ho-ho-hoo!” naurahtivat kaikki, mutta Teruki ei yllättävää kyllä provosoitunut, pikemminkin punastui hieman. ”Krö-höm”, sanoi hän, ”juttelimme tämän toverini kanssa Suomessa, olin nääs katsomassa hänen konserttiaan, ja näytin hänelle hieman musiikkiamme. Hän, höm…”

”Meni niin sekaisin, että alkoi vastustamattomasti tanssia?” kuului ääni eteisestä. Kaikki käännähtivät katsomaan, kuka siellä oikein puhui, vaikka ääntä ei kyllä ollutkaan vaikea tunnistaa. Yuuki ja Teruki vilkuttivat iloisesti, Takuyan ilme oli aavistuksen hämmästynyt, Mikun leuka roikkui lattian tasolla ja Bou hymyili joltisen kissamaisesti, kun Kanon astui pelkkä vaaleanpunaisin syömmein koristeltu pyyhe lanteillaan huoneeseen. ”Tiedän nimittäin tunteen, onhan luonteessani hyvin suomalaisvaikutteista synkeyttä. En voi vastustaa lanteen keikuttamista kuullessani vaikkapa meidän musiikkiamme”, totesi Kanon kuin olisi astunut vain askeleen muita jäljessä paikalle. Todellisuudessa, laski Miku tuijottaen huohottaen Mikki Hiiri –kelloa seinällä, olemme olleet noin puolitoista tuntia täällä ilman Kanonia, ja nyt hän ilmestyy pyyhe asusteenaan ja vettä valuvana tänne! ”Olin kylvyssä”, totesi Kanon osoittaen kohti pientä nurkassa olevaa ovea, joka mitä ilmeisimmin johti kylpyhuoneeseen. Yuuki ja Teruki supattivat jotakin puoliasiatonta Antarktiksen kylvyistä.

Teruki ei kuitenkaan kauaa jaksanut ivailla, olihan hänellä tärkeä asia selitettävänään. Hän rykäisi, ja jatkoi: ”Läsnäolollaan meitä viimein kunnioittava Kanon, tervetuloa, on aivan oikeassa. Tämä suomalainen laulajatoverini tosiaan vaikuttui silmin nähden tanssittavan iloisesta musiikistamme. Hänen vieläkin synkeämielisempi managerinsa sattui myös olemaan paikalla, kun kuuntelimme Nyappy seiskaa tai jotain. Tämän managerihepun maailmankatsomus meni vallan uusiksi, ja hetken asioita järjesteltyään hän päätti järjestää meille ja höm… Erfidille yhteiskiertueen” Kaikki huokaisivat hämmästyksestä, mukaan lukien Kanon, joka muina miehinä oli istunut pöydän ääreen heidän seuraansa. Teruki punastui hieman. ”Hänen nimensä siis on Erfid? Kuulostaa juuri sopivalta sinulle!” huudahti Yuuki rikkoen Terukin tiedonannosta johtuneen miltei-hiljaisuuden. ”Öhm, kyllä”, vastasi Teruki käytännöllisesti peukaloitaan pyöritellen, ”ilmoitin jo asiasta omalle managerillemme, joka oli vallan innoissaan. Yhteiskiertue ulkomaisen supertähden kanssa on varmasti mitä parhainta mainosta musiikillemme, ja ehkä voisimme jopa, höm, tuota…” Stereot lähettivät kaivon pohjalta jälleen uuden masentavuudessaan suorastaan musertavan tummasävyisen melodian, jonka tahdissa täydelleen epävireetön heleä ääni joikasi käsittämättömiä sanojaan. ”Ehkä voisimme oppia jotain Erfidin musiikista. Tarkoitan, että omamme, tuota on hieman…” jatkoi Teruki takellellen. Kanonin kasvoilla loistavaa innostuneisuus oli jotakin, mitä hyvin harvoin näki niin vahvana. ”Liian yksipuolista. Olen täydelleen samaa mieltä!” täydensi hän Terukin lauseen, ”Rehellinen ollakseni, suljen nykyään aina radion, jos sieltä sattuu tulemaan Nyappy in the world 9” Tätä huomautusta seurasi mustien silmänalusten yltä murhaava mulkaisu kohti mainitun megahitin säveltäjää. Takuya valahti nolostuksesta miltei pöydän alle. ”Se vain on iloinen sävelmä”, puolustautui hän olemattomalla äänellä.
Vauhtiin päässyttä keskustelua kiihdyttääkseen otti Yuuki esiin paristoilla varustetun syntetisaattorinsa. Hän kytki sen päälle, valitsi jonkin aivan naurettavan kuuloisen analogimallinnuksen, joka soittimen mukaan oli ”ankka”. Hän alkoi stereoista kuuluvaa Erfidin laulua mukaillen soittaa lähes surkuhupaisan ideuuttimaista kromaattista sävelkulkua. Hetken naputeltuaan hän laittoi Erfidin tauolle, ja kehitti tällä kromaattisella asteikolla oman melodiansa. ”Tiedättekös arvon kumppanit”, sanoi hän keskittyen soittamiseen, ”Taisin juuri säveltää Nyappy kympin!”

”Minä taidan”, aavistuksenomainen niiskaus, ”mennä hakemaan sen maitovanukkaan”, virkkoi Bou tähän neutraalisti. Kanon vilkuili ymmärtäväisesti tämän perään, ja mulkaisi sitten tovereitaan, jotka hiljenivätkin oitis. Yuuki tosin ei voinut keskeyttää kuin halvasta kauhuelokuvasta repäistyn melodiansa soittamista, mutta se ei Kanonia haitannut. Hän nimittäin piti melodiasta kovasti. Boulla meni hämmästyttävän kauan ottaen huomioon, että hän oli vain hakemassa maitovanukasta uunista. Takuya, joka oli huolissaan sankaristaan, nousi mennäkseen keittiöön. Hellästi housun lahkeesta vetämällä Kanon kuitenkin esti nämä hyvämieliset aikeet. Koskei Takuya jaksanut enää käydä takaisin istumaan, kierteli hän hieman ruokasaliolohuonetta, jonka ahtaita tiloja he olivat tuhlanneet istumalla vain koko ajan paikoillaan. Eipä huoneessa juuri nähtävää ollut. Irtaimistoa oli vähänlaisesti. Takuya käveli avoimen ikkunan luo ja hengitti hieman raitista, viileätä ilmaa. Vasemmalla puolellaan hän huomasi seinässä komeromaisen oven, eikä millään malttanut olla kurkistamatta sinne. Siellä näytti kuitenkin vain olevan Boun pienenpieni makuusoppi, joten Takuya sulki oven mitä nopeimmin. Hänestä ei tuntunut ollenkaan soveliaalta tutkiskella toisten nukkumatiloja. Suljettuaan komeron oven hän vaelsi huoneen toiselle seinustalle. Yhden ainoan laavalampun valaistus oli hämärä, ja Yuukin koko ajan soittama Nyappy 10 –melodia suorastaan riipi selkäpiitä. Jos huone ei olisi ollut niin rajallinen, olisi Takuya saattanut pelätä eksyvänsä. Hän oli jo kääntymäisillään takaisin kohti ruokapöytää, mutta äkisti osui hänen silmiinsä nurkassa seinään nojaava pölyinen torvisoitin. Tarkemmin katsoen se oli mitä selvimmin tenorisaksofoni. Takuya, joka ei tajunnut saksofonin soitosta enempää kuin shangri-lalaisten humanoidien sielunelämästä otti soittimen varovaisesti käsiinsä. Hän oli edelleenkin hieman loukkaantunut Kanonin osoittamasta dissauksesta hänen säveltämäänsä Nyappy 9:ää kohtaan. Niinpä Takuya, kaikkea luontoaan vastaan, päätti nyt maksaa samalla mitalla takaisin. ”Ja minä sävellän tuohon biisiinne soolon!” huusi hän kaikkien pöydässä istuvien suureksi yllätykseksi. Sitten Takuya nosti pölyisen saksofonin huulilleen, puhkui täysin voimin ja paineli nappeja miten sattui. Yuukin melodia, jonka soittamista hän ei vieläkään ollut lopettanut, sai kuorrutuksekseen mitä riitasointuisinta vonkunaa, jota joku olisi saattanut pitää vaikkapa kiimaisen elefantin riemun kiljuntana. Lopputulos oli joka tapauksessa semmoinen dissonanssinen kakofonia, että se olisi saanut kenet tahansa avantgardistin kateudesta vihreäksi. Kaikki muut painoivat kädet visusti korvilleen paitsi Yuuki, joka ei malttanut lopettaa soittamista, ja Kanon, jonka silmät loistivat innostuksesta.

”Aivan mahtavaa Takunyan! Kerrankin sävellyksistäsi on oikeasti jotakin iloa”, hihkui Kanon itselleen varsin epätyypilliseen tapaan. Nousipa hän jopa jaloilleen, ja meni halaamaan huohottavaa toveriansa. ”Esitämmekin tulevalla kiertueellamme Nyappy kympin ja itse Bou tekee tämän… höm, tämän torven kanssa erikoisvierailun lavalla!” julisti Kanon toinen käsi saksofonilla, toinen Takyuan olalla, ja hänen äänestään kuului auktoriteetti, jota vastaan kukaan ei uskaltanut nousta. Eipä sillä, että kukaan olisi kuullut, kaikki kun pitelivät vieläkin korviaan. ”Hiljaisuushan taitaa olla myöntymisen merkki”, pani haltioissaan keittiöstä ilmaantunut Bou kantaen valtaisaa tarjotinta, jonka päälle oli nätisti aseteltu pieniä maitovanukkaita. ”Tismalleen”, hihkaisi Kanon, ja siirtyi nyt puolestaan halaamaan lämpimästi Bouta. Tämän silmään kihosi vallan liikutuksen kyynel, jonka Kanon hellin ottein pyyhkäisi pois, eihän Bou suinkaan voinut itse pyyhkiä poskiaan. Hänellähän oli kädet täynnä maitovanukastarjotinta!

Ja millaista maitovanukasta se olikaan! ”Eiköhän Bou kiertueella hoida ruokkimisemmekin”, pani Kanon äänensä täynnä ylistystä. Teruki, Yuuki ja Miku eivät oikein ottaneet snaijatakseen, mitä Kanon oikein tarkoitti, he kun eivät vieläkään olleet tietoisia uusimmasta käänteestä kiertuesuunnitelmassa. Kukaan ei ollut sitä vaivautunut heille kertomaan senkään jälkeen, kun he viimein olivat avanneet korvansa saatuaan Takuyan kunniasanan, ettei hän enää koskaan koske tenorisaksofoneihin, eikä varmuuden vuoksi minkään muunkaan sorttisiin torviin. Takuya itse oli hieman hämillään. Toisaalta hän oli iloinen, että hänen sävellyksensä oli ollut Kanonille mieleen, mutta jollain tapaa häntä harmitti, kun hänen kepposensa oli mennyt pieleen. Hän ei rehellinen ollakseen oikein tiennyt, iloitako vaiko riemuita. Siksi hänen silmissään oli tyhjähkö lasittunut katse, mikä oli varsin hassun näköistä hänen siinä maitovanukasta pistellessään, ainakin Yuukin, joka olikin jo nimennyt Takuyan vanukaszombiksi, mielestä.

Kaikin puolin, sujui jälkiruoka varsin hilpeissä merkeissä. Jälkijälkiruoaksi tarjoili Bou vielä tuoreita marjoja sekä tikkukaramelleja, joita oli saanut ylijäämänä laatikkotolkulla työpaikaltaan. Bou ei ollut jostain syystä halukas paljastamaan tarkempia tietoja tästä työpaikastaan, sanoipahan vain, että nyt se saisi jäädä taakse, mikä tietysti hämmensi Mikua, Terukia ja Yuukia kovasti. Jälkimmäinen erityisesti julisti, ettei voisi keksiä parempaa työpaikkaa kuin semmoisen, josta saa tikkukaramelleja niin kahmalokaupalla. ”Vaan mauthan on monet”, totesi Yuuki filosofisesti havaitessaan Boun ilmeikkäiden kulmien hienoisen kurtistumisen.

Kaikki hauska loppuu tietysti aikanaan, ja niin loppuivat myös Boun kekkerit. Muiden nääs piti ehtiä juna-asemalle. Boun ilme oli kuin hyljätyllä koiranpennulla vieraiden kömpiessä kohti eteistä. Tämä ilme olikin mitä tehokkain keino saada tahtonsa läpi, sillä kaikkien yllätykseksi Kanon sortui, ja lupautui jäämään yöksi. Bou hymyili tälle miltei salaliittomaisen kirkasta hymyä, ja Kanon loikki innostuneena leikkimään rakennuspalikoilla, jotka Bou oli viimeisenä oljenkortenaan kaivanut esiin pidätelläkseen mieluisia vieraitaan. Rakennuspalikat totisesti olivat olleet yllättävän koukuttavaa ajanvietettä, ja niiden parissa oli tultu ohitettua monen junan lähtöaika. Yuuki katsoi hieman kadehtien Kanonin perään, mutta tiesi, että hänellä olisi seuraavana päivänä aikainen aamuvuoro lehdenjakajana, johon työhön hän oli luppoaikanaan lupautunut. Teruki piikitteli miltei myrtynyttä toveriansa, mikä sai tämän näyttämään entistä myrtyneemmältä. Miku oli jo pukenut päällysvaatteensa, ja oli kaiketi avaamaisillaan ovea. Hänen täydelleen arvaamaton, suorastaan veret seisauttava kirkaisunsa kertoi kuitenkin, että jotakin oli vialla. Yuuki ja Teruki kääntyivät yllättävän tyyninä kirkunan suuntaan ottaen huomioon, että olivat Mikusta vain metrin päässä. Tyyninä he eivät kuitenkaan pysyneet, kun näkivät postiluukusta roikkuvan limaisen lonkeron. Näky oli kuin suoraan kauhuelokuvan kalseasta tyrmästä, ja varmasti Yuuki ja Teruki olisivat ottaneet vastaan uhkaavasti hoippuilevan Mikun, elleivät olisi takertuneet niin tiiviisti toistensa kauloihin kasvot kuvastaen unisonista äänetöntä kauhunhuutoa.

Mikun suureksi onneksi Bou ennätti ottamaan hänet vastaan ennen kuin hän ehti kolahtaa lattiaan. Bou oli yllättävän rauhallinen, ja keittiötä hyvästelleen, eteiseen saapuneen Takuyan, Yuukin ja Terukin suureksi hämmästykseksi hän alkoi Miku käsivarsillaan päästellä aivan järjettömän epämääräisiä kurkkuääniä ja maiskautella kieltään kitalakeaan vasten, tai jotain sinne päin. Hetken sillä lailla mölistyään kääntyi Bou hunajaisesti hymyillen tovereidensa puoleen. ”Se on alakerran naapuri Stecker-Netzgerät –planeetalta. Hän tuli vain kertomaan, että musiikkinne oli hänelle suorastaan megalomaanisen mieluisaa”, virkkoi hän, ”esitin kiitokset puolestanne” Yhä syömmeitä sulattavasti hymyillen hän tuki pikku hiljaa heräilevän Mikun pystyyn, ja avasi oven vierailleen. ”En voi kyllin kiittää teitä käynnistä”, virkkoi hän ja suuteli jokaista poskelle näiden marssiessa mykistyneessä jonossa ulos ovesta.


Ulkona käytävällä kaikki oli taas harmaata. Ketään neljästä ei oikein huvittanut lähteä kapuamaan likaisia portaita alaspäin. Varsinkaan sen jälkeen, kun he olivat nähneet Boun lonkeronaapurin lyllertävän porraskaiteen lävitse, mikä tietysti oli johtanut otuksen putoamiseen, mitä tietysti seurasi varsin vaikuttava, kaikuva massahdus, kun se pläsähti maahan jossain alemmassa kerroksessa. Harmillinen tosiasia on kuitenkin, että juna ei odota, ja niinpä, Miku jälleen joukkonsa kärjessä, nelikko aloitti matkan alas. ”Me voisimmekin oikeastaan Yuukin kanssa mennä hissillä”, virkkoi viimeisenä marssiva Teruki ja yritti tilata hissiä. Se ei kuitenkaan, hämmästyttävää kyllä, näyttänyt olevan toiminnassa, ja niinpä Teruki ja Yuuki joutuivat tyytymään apostolin kyytiin. ”Mikä harmi, etten minä koskaan päässyt tuohon hissiin”, pani Takuya miltei niiskuttaen. ”Ensi kerralla sitten”, lupasi Yuuki mitä lämpimimpään sävyyn. Miku ei muuta jaksanut kuin tuhahtaa moisille keskusteluille.

Pian hänen vakavamieliset kasvonsa kuitenkin saivat kummasti ilmettä. Neljännessä kerroksessa juuri kolmanteen johtavien portaiden yläpäässä nimittäin istui kummallisen liikkumattomana yöpaitaan pukeutunut poikalapsi, ei varmastikaan viittä vuotta vanhempi. ”Voi, pikkuista. Ei lapsien kannata tähän aikaan luuhata kerrostalon käytävillä. Ties mitä…” aloitti Miku leperrellen lapselle, mutta hän keskeytti lauseensa kirkaistakseen, jos mahdollista, vielä verta hyytävämmin kuin tovi sitten Boun asunnossa. Pojan päässä nimittäin ammotti valtaisa reikä! Takuya, joka tuli toisena, peitti kasvonsa kämmenillään tämän nähdessään. ”Tuohan on se poika, jolta lainasin sen… sen…” huohotti hän, ja osoitti uhkaavia pyörtyilyn merkkejä. Astetta viileämmät Yuuki ja Teruki tulivat perästä, ja kuikuilivat hissikuiluun, josta olivat kavunneet aikaisemmin ylös. Ovi oli auki, ja he olivat varmoja, etteivät olleet jättäneet sitä auki sieltä kavutessaan. Eiväthän he suinkaan mitään hulttioita olleet! ”Näyttää ikävästi siltä, että tämä poikaparka, on yrittänyt hakea takaisin köyden, jota sitä lainannut Takuya ei muistanut palauttaa”, aloitti Yuuki harvinaisen tosikkomaiseen sävyyn. Teruki jatkoi, jos mahdollista, vielä vakavampana: ”Ja sitten hän, nyyhkis, putosi kuiluun, ja…” Hän koki viisaammaksi keskeyttää, Takuyan voihkinta kun ylitti jo soveliaan porraskäytävämetelöinnin rajat, joskin ehkä ei aivan suotta.

Miku nyyhki luhistuneena liikkumattoman pojan ylle tätä syleillen. Näiden tunnekuohujen pitkään jatkuessa olisi An cafen musiikki saattanut kehittyä hyvinkin erfidmäiseen suuntaan, ellei hiekkapaperin ja raastinraudan sekasikiöltä kuulostava ihmisääni olisi sattumoisin ärjynyt jostakin alemmasta kerroksesta: ”Minä kun kuvittelin sopineeni sen yläkerran hippihörhön kanssa, että se lopettaa bileensä ajoissa!” Tätä seurasi tasainen raskaiden askelten töminä portaita ylöspäin ja satunnaista sadattelua alkeellisimmista käytöstavoista sekä kerrostaloasumisen etiketistä. Tämä pahansuinen korsto oli eittämättä tulossa neljänteen kerrokseen, ja hän ei olisi voinut paljoa enempää hämmästyä nähdessään lukuisiin vaatekertoihin pukeutuneita hämärähemmoja häärimässä liikkumattoman lapsen ympärillä. Todellisuudessa miehen hämmästys johtui ainoastaan ensinnä mainituista. ”Alkakaahan painua”, murisi hän, ja tuuppi Mikun pois pojan yltä. Tämä ei järkytteneisyyttään vaivautunut vastustelemaan, vaan siirtyi muutaman askeleen taemmas, ja lysähti istumaan seinää vasten. Hänen kyyneleiset silmänsä kuitenkin pyöristyivät kauhusta, kun hän näki miehen ottavan kantamastaan työkalupakista järeän ruuvimeisselin, jonka tämä tunki pojan päässä olevaan reikään. ”Hetkinen, arvon herra”, hätäili Miku ja otti askeleen lähemmäs. Korsto kuitenkin tyrkkäsi hänet tylysti taaemmas. ”Eikö sana kuulu?!” yrmyili hän, ”Painukaa pihalle. Kai täällä sentään saa kotirobottinsa rauhassa korjata. Asunnostani katkaistiin maksamattomien laskujen vuoksi sähköt, ja kuu paistaa mukavasti tähän porraskäytävälle, joten…” ”Ho-ho-hoo!” nauroivat Yuuki ja Teruki mitä makeimmin. Jopa hieman paradoksillisen hilpeästi he vuodattelivat anteeksipyyntöjä äreälle robottinikkarille, ja alkoivat taluttaa hieman väräjäviä Mikua ja Takuyaa portaita alas.


”Bou on totisesti löytänyt itselleen mainion kodin!” kehaisi Teruki matkalla juna-asemalle. Autotie oli näin yöaikaan aivan yhtä seesteinen kuin päivälläkin heidän saapuessaan. Tuulikin oli tyyni, joten oikeastaan ilma tuntui melkein lämpimämmältä kuin päivällä. Mitä selkein kevään merkki! ”Totisesti!” vastasi Yuuki, ”Voisin itsekin harkita tänne muuttamista” Molempia nauratti, Mikua ja Takuyaa ei vielä niinkään.
The clocks on the wall are driving us crazy but we don't know how to stop them.
-Derek Noy

Avatar
Adolfiina
Vuoden outolintu
 
Viestit: 46
Liittynyt: Ma Touko 06, 2013 8:00 am


Paluu K-7 - K-13

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron