Kirjoittaja: HamtaroHam
Beta: En koe tarvitsevani
Paritus: Selviää lukiessa
Tyyliluokitus: fluff, drama, humor
Osat: 3/7?
Ikäraja: K-7
Sisältökuvaus: Kun Bou eroaa An cafesta, jäljelle jää kaksi vaihtoehtoa: lopettaa soittaminen kokonaan tai hankkia uusi kitaristi. Takuya ja Yuuki liittyvät kokoonpanoon ja vaikka uusiin jäseniin tutustuminen on aluksi Kanonille hyvin vaikeaa, hän huomaa pian saaneensa Yuukista loistavan uuden ystävän. Mutta minkä takia aina niin iloinen Miku vaikuttaa etääntyvän Kanonista ja vetäytyvän hiljaisena omiin oloihinsa? Kyllähän Mikunkin pitäisi se tietää, ettei uusi ystävä voi koskaan korvata vanhaa!
Vai… voiko?
Tekijänoikeudet: En oikein tiennyt, mihin kohtaan tää pitäisi laittaa, niin laitoin tähän. Tämä fic ei ole mun henkilökohtainen käsitys siitä, mitä An cafen sisällä on tapahtunut Boun eron jälkeen. En tätä kirjoittaessani ota kantaa mihinkään tai yritä saada teitä uskomaan tämän tarinan olevan millään tasolla totta tai halua teidän saavan tästä vaikutteita ajatusmaailmaanne. Boun lähtö on mulle itelleni jokseenkin arka aihe ja siksi haluan painottaa, että tämä on täysin fiktiivinen tarina, mun mielikuvituksen tuotetta, enkä itsekään usko mitään tämänkaltaista tapahtuneen!
Olipas dramaattista :D Älkää hätääntykö, tää on aika kevyttä tekstiä.
Ai juu, ja vaikka Takuyan taiteilijanimi kirjoitetaan kaikki kirjaimet pienellä, niin tässä ficissä se on nimi ja kirjoitan sen isolla alkukirjaimella.
A/N: Juu, lukekaa tuo “tekijänoikeudet” kohta, jos missasitte ☺ Ja tähän ficciin kumpusi idea, kun multa pyydettiin tarinaa “uudesta” An cafesta ja sitten muutaman kaverin paritus-vihjauksista, joita vastaan mulla oli hyvinkin paljon kaikenlaista :D
Tässä vielä pari kuvaa.
Ensimmäinen kuva on Mikusta ja aurinkolasittomasta sekä peruukittomasta Yuukista. En nimittäin ajatellut hänen pitävän niitä yllään jatkuvasti niin aattelin, että jos ei joku tiedä miltä Yuuki näyttää ilman niitä niin laitanpua kuvan. :D
Toinen kuva taas on… kansikuva! Näitä taas, haha. Eli siis siinä kansikuva tätä ficciä varten. Ai että mä inhoon tota kuvaa Kanonista ja Yuukista, oikeesti! xD Itse tein kuvan, älkää kopsailko.
Toivottavasti pidätte tästä ja viihdytte ficin parissa~
Olkaa hyvät! ^^
1. luku
Kanon, Miku ja Teruki istuivat treenikämpässään samoilla paikoilla kuin aina ennenkin. Huoneen ulkonäkö oli sama kuin aina ennenkin, siellä tuoksuikin samalta. Mutta mikään ei kuitenkaan ollut ennallaan. Heidän katseensa käväisivät vähän väliä kahden muun huoneessa olevan henkilön luona, mutta nuo katseet eivät koskaan kestäneet kauaa. Oli hiljaista.
Miku selvitti kurkkuaan ja laskeutui alas korkealta tuolilta, jolla oli istunut mikrofonia räpellellen. Hän piteli hetken mikkiä käsissään, vilkaisi sitä ja asetti sitten tuolille taakseen. Siitä syntyvä ääni jäi Kanonin mielestä kaikumaan huoneeseen.
"Emmeköhän me saa tämän sujumaan ihan hyvin", Miku sanoi varovasti. Kanon käänsi selkänsä kaikille ihmisille huoneessa, sillä ei halunnut muiden näkevän hänen kosteudesta kiilteleviä silmiään. Hän nieleskeli palaa kurkussaan. Tämä vain oli liian erilaista. Kun he olivat puhuneet tästä Mikun kanssa, tämä oli sanonut, että tästä tulisi vaikea päivä. Ja nyt Miku itse valoi luottavaisia sanoja heihin, vaikkei tainnut edes itse uskoa niiden sanomaan.
"Te tunnette meidät, mutta me emme tunne teitä", Terukikin avasi suunsa puhuen varsin hiljaisella äänellä. "Vielä", hän kuitenkin lisäsi hieman kuuluvammin.
"Olen samaa mieltä. Opimme tuntemaan toisemme pikkuhiljaa ja tämä on nyt teidän työnne yhtälailla kuin meidänkin", Miku sanoi. Kanon ei halunnut vieläkään sanoa mitään. Mitä hän olisi voinut sanoa? Vain asioita, joita ei saanut lausua ääneen. Hänen olisi tehnyt mieli häätää nuo kaksi ulos huoneesta ja pyytää Mikulta ja Terukilta lisää aikaa, mutta hän ei voinut. Tätä päivää oli lykätty jo kertaalleen hänen takiaan. Miku oli ihmetellyt, että päivää halusi siirtää Kanon, eikä Teruki. Hänen mielestään olisi ilmeisesti ollut ymmärrettävämpää, jos Teruki ei olisi halunnut jatkaa eikä Kanon...
“Onko… Oletteko te soittaneet meidän vanhoja kappaleitamme harjoitellaksenne?” Miku kysyi huoneen toisella laidalla istuvilta Yuukilta ja Takuyalta. Molemmat nyökyttelivät hitaasti. Kanon tuijotteli lattiaa ja nojasi takanaan olevaan seinään. Tämä tuntui niin väärältä. Missä oli se reipas ääni, joka käski hymyilemään soittaessa, näyttämään, että nautti siitä? Missä oli se suloinen hihitys, kun Miku ja Kanon pelleilivät hassuilla imitaatioilla? Missä oli se hymyilevä ilopilleri, joka vähän väliä kiiruhti Terukin luo kertomaan uusista havainnoista tunteistaan tätä kohtaan? Missä oli Bou, tuo suloisuuden perikuva, joka toi tähän bändiin oman erityisen vivahteensa, jota ei voinut kukaan korvata?
Hän oli poissa.
Bou oli poissa.
Eivätkä Miku, Teruki tai Kanon mahtaneet sille mitään.
“Ehkä tänään vasta annamme teille muutamia nuotteja käteen, te menette koteihinne ja harjoittelette vähän –“, Miku aloitti epävarmasti, mutta Teruki pudisti päätään.
“On parempi mennä suoraan asiaan, meidän on saatava työt jälleen kulkemaan. Olemme pysyneet liian kauan paikoillamme. Takuya, voisitko soittaa jotakin laulua näytiksi? Yuukin kanssa voisimme yhdessä miettiä kosketinsovelluksia vanhoihin lauluihin”, rumpali ehdotteli reippaasti. Kanon olisi halunnut pois tästä huoneesta, jotta olisi voinut vain kuunnella ajatuksia päänsä sisällä. Saada niistä jonkin yritteliään ajatuksen nousemaan aivan pinnalle, keskittyä siihen ja yrittää saada itsensä hyväksymään tämän suuren muutoksen.
“Voinko soittaa Escapismin?” Takuya kysyi varovasti. Hän seisoi selkä suorassa, ujo ilme kasvoillaan ja hypisteli sormiaan. Kanonin teki mieli tuhahtaa ääneen. Boun säveltämä kappale.
“Tietysti voit”, Teruki hymyili nuorimmaiselle ystävällisesti ja tämä tarttui kitaraansa. Takuya katsoi jokaista nopeasti vuoron perään silmiin ja Kanon näki Yuukin hymyilevän kannustavasti uudelle kitaristille.
Aika tuntui matelevan kuin sillä ei olisi kiirettä minnekään. Miku ja Teruki pyysivät Takuyaa soittamaan lisääkin kappaleita Escapismin lisäksi ja halusivat pian soittaa Snow scenen kaikkien viiden miehen voimin. Kanonin teki vain jatkuvasti mieli tokaista harjoitusten olevan ohi ja poistua paikalta.
Yuuki osasi koskettimien osan hyvin ja oli selvästi harjoitellut etukäteen, aivan kuten Takuyakin. He soittivat kaikki yhdessä vielä Tekesuta kousenin, minkä jälkeen Miku ja Teruki alkoivat keskustella Yuukin kanssa kosketinsoitinten soveltamisesta vanhoihin lauluihin. Kanon antoi bassonsa nojata seinään ja huokaisi raskaasti. Hänen soittamisestaankaan ei tullut mitään ja hän päätti liittyä Mikun ja Terukin seuraan keskustelemaan koskettimista.
“Suurimmassa osassa niistä lauluista, joita me nyt soitamme keikoilla, on jo valmiiksi koskettimet. Osa vanhoista kappaleista on luonteeltaan sellaisia, ettei niihin kannata edes yrittää popimpia sovelluksia, mutta eiköhän osaan saada jotain!” Miku puheli innoissaan. Kanon nyökytteli vieressä, vaikka hän olisi mieluummin jättänyt vanhat kappaleet koskemattomiksi. Hänen mielestään olisi ollut parempi vain tehdä kokonaan uusia kappaleita ja mennä eteenpäin. Samalla tuntui kuitenkin siltä, että jos hän unohtaisi vanhat kappaleet, hän unohtaisi myös Boun, josta pelkkä ajatuskin sai inhottavat kylmät väreet kulkemaan pitkin basistin selkää.
Kun Teruki loppujen lopuksi ilmoitti treenien olevan ohi, he kaikki kiittelivät toisiaan ja muistuttivat seuraavien treenien olevan jo huomenna.
Takuya ja Yuuki lähtivät yhtä matkaa pois, mutta Miku, Kanon ja Teruki jäivät vielä laittamaan paikkoja kuntoon.
“Kuulkaa, te voitte ihan hyvin mennä jo. Minulla vain on rumpujen kanssa vähän virittelyä tehtävänä”, Teruki sanoi, kun Miku jo seisoi takki yllään oven vieressä kahta muuta odotellen.
“Okei. Kanon, mennäänkö yhdessä?” vokalisti kysyi avatessaan oven.
“Mennään vain… Odota vähän”, Kanon sanoi antaen bassonsa nojata taas seinään ja kiiruhti itse rumpujen kanssa hääräilevän Terukin luokse.
“En minä tarvitse apua”, rumpali sanoi hymyillen.
“En minä sitä”, Kanon pudisti nopeasti päätään ja jatkoi hieman vaimeammalla äänellä. “Mietin vain, että… Tai siis, kun mekään emme nyt ole nähneet pariin päivään, niin… Miten Bou voi?”
Terukin huulille kohosi hellä hymy hänen vetäessään pienesti henkeä.
“Hän voi hyvin. Bou lähti käymään vanhempiensa luona eilen ja palaa vasta viikon kuluttua”, hän vastasi ystävällisesti.
“Ai. Tuota… hän ei vastannut puhelimeen, kun yritin soittaa”, Kanon kertoi hieman pettyneenä.
“Hän… Hänen vanhempansa asuvat pohjoisempana, joten voihan se olla, ettei siellä kuuluvuus ole kovin hyvä”, Teruki sanoi, mutta vältteli Kanonin katsetta. “Menehän nyt, Miku odottaa sinua.”
Kanon avasi suutaan vähän esittääkseen vielä yhden kysymyksen, mutta päätti antaa asian olla. Hän voisi kysyä huomennakin. Niinpä hän sulki suunsa ja lähti pois treenikämpältä Mikun seuratessa hänen perässään.
He kävelivät kahdestaan hitain askelin, vaikka ulkona oli alkanut sataa. Taivas oli harmaa ja samaa väriä tuntui heijastelevan koko kaupunki.
“Eihän se nyt niin kamalaa ollut?” Miku sanoi kannustavasti hymyillen. Taas. Kanon toivoi, että Miku olisi voinut lakata teeskentelemästä noin iloista vain valaakseen häneen lisää luottamusta.
“Ei ollutkaan”, hän kuitenkin myönsi, jolloin Mikun hymy muuttui aidommaksi.
“Mistä te puhuitte Terukin kanssa?” Miku kysyi silmissään utelias pilke, mikä paljasti, ettei äskeinen ollut vain jutustelua varten esitetty kysymys.
“Bousta”, Kanon kohautti olkiaan.
“Sen minä jo arvasin”, Miku halusi tietää lisää. Kanon huokaisi ja tunki kätensä takkinsa taskuihin lämmittääkseen niitä vähän.
“Hän lähti kuulema käymään vanhempiensa luona ja alueella on huonot puhelinyhteydet”, basisti mutisi, jolloin Miku asetti kätensä hänen olkapäilleen ja pakotti hänet kasvotusten itsensä kanssa.
“Katsoisit edes silmiin, kun puhut minulle”, vokalisti pudisti hiljaa päätään ja kietoi kätensä kevyesti nuoremman ympärille. Kanon tunsi Mikun leuan olkapäällään, huokaisi ja halasi toista takaisin.
“Tule minun luokseni yöksi. En halua, että joudut taas olemaan yksin”, vanhempi pyysi vetäytyessään hieman kauemmas.
“Minähän olin sinun luonasi toissapäivänä”, Kanon hymähti lähtiessään jälleen kulkemaan eteenpäin.
“Niin olit. Mutta eilen sinä olit yksin ja minä pelkäsin koko ajan, ettet nukkuisi koko yönä, kun velloisit vain syytöksissä ja jännityksessä”, Miku sanoi myötätuntoisesti ja tarttui Kanonin käteen.
Niinpä he kävelivät Mikun asunnolle, käsi kädessä.
Mikun kotona oli kaikki samanlaista kuin ennenkin. Eteiseen astuminen tuntui helpottavalta ja lämmin tunne tuntui leviävän Kanonin sydämestä muualle hänen kehoonsa ja rauhoittavan häntä. Tässä talossa hän oli viettänyt niin paljon aikaa, että olisi jo melkein voinut kutsua sitä toiseksi kodikseen. He olivat viettäneet entistä enemmän aikaa yhdessä sen jälkeen, kun Bou oli eronnut. Tämä järjestely johtui lähinnä siitä, että Miku ei halunnut Kanonin olevan yksin basistin ollessa niin selvästi allapäin ja lisäksi Miku oli omien sanojensa mukaan toisesta huolissaan. Välillä Kanon tunsi niin suurta kiitollisuutta Mikua kohtaan, ettei oikein osannut edes käsittää sitä. Miku oli häntä kohtaan niin hyvä, niin kiltti, huomaavainen ja ymmärtäväinen, ettei Kanon lainkaan hämmästellyt syytä sille, että piti Mikua luotettavimpana ja parhaimpana ystävänään. Kukaan muu ei ollut edes yrittänyt samalla tavalla ymmärtää, miltä Kanonista tällä hetkellä tuntui, mutta Miku oli halunnut ymmärtää ja Kanonin kerrottua Miku myös oli ymmärtänyt.
Ilta pimeni, mutta sade ei lakannut. Ropina kantautui mukana jokaiseen huoneeseen, jossa Miku ja Kanon milloinkin viettivät aikaansa.
Kun he olivat syöneet yhdessä illallista ja istuutuneet sohvalle television ääreen, sade jatkui entistä rankempana. Kanonin mielestä sateen ropina oli kuitenkin jossain määrin jopa rauhoittavaa ja se sai hänet vaipumaan unenomaiseen horrostilaan. Ennen kuin hän edes kunnolla tiedosti sitä, hän nojasi Mikun olkapäähän ja tämä kietoi kätensä hänen ympärilleen. Kanonilla oli hyvä ja turvallinen olo, eikä hän edes tuntenut itseään surulliseksi.
“Tiedätkö, minusta sinun pitäisi antaa Yuukille ja Takuyalle mahdollisuus”, Miku sanoi yllättäen alkaen samalla silitellä Kanonin hiuksia. Nuorempi hämmästyi hieman tällaista hellyydenosoitusta, mutta piti siitä, joten hän ei sanonut mitään.
“Tai siis, eiväthän he ole vaikuttaneet mitenkään siihen, että Bou halusi lähteä. Sitä paitsi, Bou oli mukanamme valitsemassa heitä mukaan bändiin, joten hänenkin mielestään he olivat hyvä lisäys. He ovat oikeasti mukavia, vaikkakin olivat ainakin vielä tänään melko vähäsanaisia”, Miku sanoi.
“Kyllä minä sen tiedän”, Kanon vastasi hiljaa. Hän tunsi pientä häpeän pistelyä sisällään muistaessaan tämänpäiväiset ajatuksensa erityisesti Takuyaa kohtaan.
“Lupaathan edes yrittää ystävystyä heidän kanssaan?” Miku pyysi lopettaen toisen hiusten silittämisen ja kumartuen hieman saadakseen katsekontaktin Kanoniin.
“Lupaan lupaan”, nuorempi hymyili pienesti ja Miku hymyili hänelle takaisin.
Hetken aikaa kumpikin heistä vain istui paikallaan hiljaa ja katsoi televisiota. Luultavasti heistä kumpikaan ei kuitenkaan todellisuudessa edes nähnyt, mikä ohjelma ruudulla pyöri. Huoneen ilmapiirissä oli ajatuksen ja pohdinnan tuntua. Yllättäen Miku kuitenkin selvitti kurkkuaan ja kohensi asentoaan istuakseen hieman suoremmassa ja huoneessa vallinnut tunnelma muuttui kerta heitolla valppaammaksi. Kanonkin suoristi selkänsä ja kääntyi katsomaan vokalistia. Miku näytti hieman jännittyneeltä.
“Kanon…” vaaleampi sanoi raapien pikaisesti päätään ja kohottaen sitten katseensa hieman ujosti basistin silmiin, “minä olen miettinyt vähän yhtä asiaa.”
Kanon katsoi Mikua pitkään ja nyökkäsi sitten hitaasti. Hän ei oikein tiennyt, mitä toinen haki takaa, joten hän päätti vain odottaa. Miku puri huultaan ja hänen suuret silmänsä tuikkivat.
“Kun me nyt olemme muutenkin olleet näin paljon yhdessä ja erityisesti juuri täällä minun luonani, niin… Meillä on minun mielestäni aina ollut täällä ihan hauskaa, eikä ole ollut mitään suuria ongelmia, joten ajattelin, että… Jos vain haluat, niin sinähän voisit muuttaa tänne minun kanssani?” Miku sanoi ja hänen silmissään piillyt hymy ilmestyi huulillekin.
Kanon ei aluksi ymmärtänyt, mitä Miku oli juuri ehdottanut, mutta kun hän vihdoin ymmärsi, hän tunsi sydämensä jättävän yhden lyönnin välistä. Hän tiesi tuijottavansa Mikua yllättyneen ja järkyttyneen näköisenä, mutta hän ei mahtanut sille mitään. Hän ei tosiaankaan ollut osannut odottaa mitään tämän kaltaistakaan.
Ilmeisesti hänen ajatuksensa näkyivät hyvin selvästi läpi, sillä Miku kiiruhti nopeasti selittelemään.
“Siis ihan ystävinä vain, en tarkoita mitään sen enempää. Minä vain ajattelin, että olisi helpompaa, jos meidän ei aina tarvitsisi jossain vaiheessa hyvästellä toisiamme, eikä minun tarvitsisi aina miettiä, että sinä varmaan teet jotain kamalaa jäädessäsi yksin. Kaiken lisäksi minun asuntoni on aivan liian suuri minulle ja… helpottaisi se vuokran maksuakin, jos meitä asuisi täällä kaksi eikä yksi”, vanhempi sanoi posket lievästi punoittaen. Kanon nyökkäsi uudestaan ja nielaisi. Hän antoi katseensa poukkoilla hetken ympäri huonetta antaakseen ajatustensa rauhoittua ja selventyä.
Sillä vaikka hän saattoikin melkein kutsua Mikun kotia omaksi toiseksi kodikseen, hän ei ollut varma siitä olisiko hän valmis kutsumaan sitä ainoaksi kodikseen. Samalla, kun tuo ehdotus sai hänet järkyttyneeksi ja hämilleen, se sai jostain omituisesta syystä Kanonin sisällä aikaan myös kutkuttavan, jännittyneen ja innostuneen tunteen, minkä hän tulkitsi kaikessa tulkitsemattomuudessaan hieman hälyttäväksi. Sitä pitäisi varmaan tutkiskella vähän tarkemmin.
“En loukkaannu, jos vastaat kieltävästi. Minusta se vain olisi… kivaa. Minä viihdyn sinun kanssasi oikeasti ja inhoan olla yksin”, Miku sanoi kohauttaen olkiaan. Kanon kuitenkin näki tämän silmistä, että Miku pettyisi ainakin jossain määrin, jos hän sanoisi asuvansa mieluummin yksinään.
“Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että me asuisimme yhdessä. Mutten oikein tiedä, olisinko valmis siihen. Tai siis, se tuntuu vähän hassulta ajatukselta”, Kanon vastasi ja sai Mikun jännittyneisyyden selvästi lievenemään edes hieman, sillä tämä näytti hymyilevän helpottuneena.
“Ei sinun tarvitse vastata vielä. Ehkä on ihan hyväkin, jos mietit asiaa vähän pidempään, ettei siitä tule hätiköityä päätöstä“, Miku sanoi nopeasti ja nuorempi nyökkäsi hymyillen. Miku ymmärsi häntä aina.
He istuskelivat sohvalla vielä pidemmän aikaa ennen kuin kumpikaan heistä sanoi haluavansa mennä nukkumaan tai sanoi ylipäätänsäkään yhtään mitään. Kanon oli täysin uppoutunut omiin ajatuksiinsa ja Mikun huulille näytti kohonneen toiveikas kestohymy, jonka nähdessään Kanonia itseäänkin alkoi hymyilyttää. Hänellä oli aina niin hyvä olla tuon iloisesti höpöttelevän vokalistin kanssa, ettei hän uskonut, että asunnon jakaminen tämän kanssa oikeastaan olisi kovin kamalaa. Sehän olisi vain kivaa.
Miku nousi ylös sohvalta ja venytteli pitkään ennen kuin kääntyi katsomaan ystäväänsä silmiin.
“Minä ajattelin mennä nukkumaan”, hän ilmoitti. “Tuletko sinäkin?”
“Tulen. En minä jaksaisi katsoa tätä kuitenkaan”, Kanon sanoi vilkaisten televisiota ja tarttui kaukosäätimeen sulkeakseen laitteen. Miku seurasi hänen tekemisiään pieni hymy huulillaan.
He menivät yhdessä makuuhuoneeseen ja ilokseen Kanon huomasi, että hänelle viime kerralla pedattu peti oli yhä paikallaan. Olisi ollut kurja alkaa nyt väsyneenä sijata hänelle vuodetta. Omalla tavallaan hän kuitenkin tunsi pientä pettymystä, sillä jos hänelle ei olisi ollut omaa sänkyä, hän olisi voinut mennä Mikun viereen nukkumaan…
“Ajattelin, että sinä varmaankin tulisit takaisin aika pian, niin en purkanut sitä”, Miku hymyili ja Kanon naurahti.
“Sinähän olet varsinainen ennustaja”, nuorempi sanoi ja he katsoivat toisiaan hymyillen.
“Jos sinä muutat tänne, niin meidän täytyy kyllä varmaan ostaa sinulle ihan kunnollinen sänky”, Miku pohti. “Jos muutat tänne.”
Kanon vilkaisi vanhempaa ja tarttui sitten hellästi tämän käsiin. Miku näytti yllättyneeltä, mutta vastasi siitä huolimatta Kanonin katseeseen.
“Miku, ei minun tarvitse oikeastaan miettiä tätä asiaa. Ei siksi, että oikeastaan tiesin alusta alkaen, että vastaisin myöntävästi, vaan siksi, että… Olen sinun kanssasi paljon onnellisempi kuin yksinäni”, hän sanoi hymyillen. Vanhempi veti syvään henkeä ja katsoi toista silmät suurina, suu hieman raollaan.
“Oikeasti?” Miku kuiskasi hämillään ja hätkähti sitten. “Ei kun siis, oliko tuo myönteinen vastaus?”
Kanon nyökkäsi hymyillen.
“Siis ihanko… oikeasti?” Miku vielä varmisti ja Kanonin naurahdettua ja nyökättyä uudestaan, Miku naurahti entistä helpottuneemman oloisena ja heittäytyi innoissaan halaamaan nuorempaa.
“Kiitos Kanon! Et tiedä, mitä tämä minulle merkitsee”, vanhempi sanoi onnellisena ja Kanon halasi ystäväänsä lujasti takaisin. Basisti ei voinut olla hymyilemättä ollessaan yllättäen näin onnellinen.
“Annetaan tälle kuitenkin vähän aikaa, ei laiteta asioita toimeen liian nopeasti”, Miku varoitteli ja Kanon nyökkäsi. Mustahiuksinen ymmärsi ja tiesi itsekin, että niin olisi luultavasti parempi.
Miku oli kuitenkin enemmän kuin oikeassa sanoessaan, ettei Kanon kaikesta ymmärryksestään huolimatta tiennyt, mitä tuo pieni lupaus hänelle, iloiselle ja tunnerikkaalle vokalistille todellisuudessa merkitsi.
~
Seuraavana päivänä Miku ja Kanon menivät yhtä matkaa treenikämpälle. He olivat keskustelleet aamulla vielä uudestaan siitä, että Kanonin pitäisi antaa Yuukille ja Takuyalle mahdollisuus ja basisti oli luvannut yrittää parhaansa.
Niinpä heidän saapuessaan paikan päälle ja huomatessaan molempien uusien jäsenten olevan jo paikalla, Kanon tervehti heitä ystävällisesti ja soi jopa pienen hymyn.
Teruki oli jälleen täynnä yrittämisen energiaa, joka tarttui Mikuunkin alta aikayksikön. Niinpä he kahdestaan jälleen innostivat kaikkia yrittämään parhaansa ja lopulta heidän energisyytensä tarttui Kanoniinkin.
Heidän soitettuaan yhdessä muutamia kappaleita Miku kehaisi, että Yuuki ja Takuya osasivat hommansa jo todella hyvin.
“Totta. Soittotapakin näyttää oikein hyvältä”, Kanon päätti sanoa. Hänen lauseensa oli valheiden täyttämä, sillä Takuya oli soittaessaan jäykempi kuin lankku ja Yuuki katseli koko ajan kaikkialle muualle kuin koskettimiinsa, mutta noihin asioihin voisi puuttua vielä monet kerrat ennen kuin heidän tarvitsisi esiintyä livenä yhtään missään.
Tai niinhän Kanon luuli.
“Minun mielestäni te osaatte oikeasti soittaa kappaleita hyvin. Olisitte valmiita esiintymään luultavasti hieman suuremmankin yleisön edessä, mutta ainoa puute vielä on lavaesiintymisen puute. Ette ole koskaan esiintyneet ennen ja uskon, että vaikkei sitä kuulisi soitostanne, sen näkisi esiintymisestä. Joten sen lisäksi, että harjoittelemme kappaleita teidän saadaksenne lisää varmuutta niiden soittamiseen, meidän täytyy harjoitella esiintymistä”, Teruki sanoi.
“No eihän sillä nyt vielä ole kiirettä –“, Miku yritti selitellä, mutta Teruki pudisti hymyillen päätään.
“Oikeastaan esiintymisen hiomisella on kiirettä, sillä sain tänään kuulla todella hienon uutisen”, rumpali sanoi innoissaan. “Meille tarjottiin keikkaa Saksassa!”
Kaikki neljä muuta jäsentä huudahtivat ääneen hämmästyksissään. Kanon katsoi silmät suurina Terukia, mutta hänen suureen iloonsa sekoittui häivähdys suruakin. Heidän ensimmäinen ulkomaankeikkansa sai tilaisuuden näin pian Boun lähdön jälkeen…
“Eikö olisi loistavaa? Nähdä vähän, millaista ulkomailla on ja tavata faneja Japanin ulkopuoleltakin”, Teruki ehdotteli innoissaan.
“Tottakai! Se kuulostaa upealta! Mutta… onko meillä faneja Saksassakin?” Miku kysyi hämillään.
“Ilmeisesti, jos meidät kerran halutaan keikalle sinne”, Kanon sanoi ja sekä Yuuki että Takuya naurahtivat. Kanon vilkaisi heitä ja hymyili pienesti tuntiessaan itsensä hieman luottavaisemmaksi yrittämään tuttavuutta kahden uuden jäsenen kanssa.
“Siltä tosiaan vaikuttaisi. Aika monet bändit ovat menneet ulkomaille lähiaikoina ja… nyt on meidän vuoromme”, Teruki sanoi innoissaan. “Joten mitäs sanotte?”
Rumpali ojensi kätensä eteensä ja Miku läimäytti oman kätensä välittömästi sen päälle, minkä jälkeen Kanonkin liitti kätensä heidän pinoonsa.
Yuuki ja Takuya kuitenkin vilkaisivat toisiaan ja epäröivät selvästi omien käsiensä liittämistä mukaan.
“Mitä nyt?” Miku kysyi häivä myötätuntoisuutta äänessään.
“Eivät ne ihmiset Saksassa tiedä, keitä me olemme”, Yuuki kohautti olkiaan.
“He vain pettyvät nähdessään meidät lavalla”, Takuya sanoi hiljaa.
Miku ja Teruki vilkaisivat toisiaan, mutta Kanon loi katseensa lattiaan. Sisäisesti hän oli täysin samaa mieltä Yuukin ja Takuyan äskeisten sanojen kanssa, muttei olisi kuollakseenkaan myöntänyt sitä kenellekään.
“Tietysti he tietävät, keitä te olette. He tulevat katsomaan An cafea ja kuuntelemaan meidän musiikkiamme. Me viisi olemme An cafe. Jos he pettyvät nähdessään teidät lavalla, he pettyvät nähdessään lavalla An cafen”, Teruki sanoi.
“Eivätkä todelliset fanit pety nähdessään An cafen lavalla kokonaisuudessaan”, Mikukin hymyili ja katsoi Yuukia ja Takuyaa silmiin. “Joten liittäkäähän nyt nopeasti kätenne tähän pinoon.”
Yuuki ja Takuya hymyilivät ja lisäsivät kätensä Kanonin käden päälle.
“Okei, An cafe! Mitäs sanoisitte, jos menisimme tänään syömään kaikki yhdessä?” Teruki ehdotti. “Minusta meidän pitäisi oppia tuntemaan toisiamme vähän paremmin ja mikä olisikaan siihen parempi mahdollisuus kuin rattoisa ilta yhdessä.”
~
Ravintola sijaitsi Shinagawassa hieman syrjemmässä. Pikaruokaa, sushia liukuhihnalta halpaan hintaan. Ruokaa, jota voisi helposti napostella keskustelun ohella ja joka maistuisi varmasti kaikille.
He valitsivat paikkansa pöydän ympäriltä ja hakivat kukin mieleistään juotavaa. Keskustelua kannattelivat aluksi lähinnä vain Teruki ja Miku, mutta Yuukin ja Kanonin saatua kulautettua alas lasilliset hieman alkoholipitoisempia juomia, alkoi heidänkin juttunsa luistaa. Takuya tuntui olevan luonnostaan hiljainen ja kaiken lisäksi hän oli alaikäinen juomaan alkoholia. Niinpä hän pysyi melko vähäsanaisena koko illan ja lähinnä näytti osallistuvan vain nauramalla muiden jutuille. Siinä piirteessä hän oli huomattavasti samanlainen kuin Bou.
“Teruki, asutko sinä siis Boun kanssa?” Yuuki kysyi napaten nigirin syömäpuikkojensa väliin ja vieden sen suuhunsa.
“Asun”, Teruki nyökkäsi hymyillen. “Tällä hetkellä hän on kuitenkin vanhempiensa luona.”
“Seurusteletteko te?” Yuuki uskaltautui kysymään.
“Seurustelemme”, Teruki vastasi ystävällinen hymy kasvoillaan ja otti kulauksen lasistaan.
“Ovat seurustelleet jo vaikka kuinka hemmetin kauan! Neljä vuotta melkein, eikö totta?” Miku muisteli.
“Melkein”, Teruki myönsi ja Yuuki näytti ihailevalta.
“Se on pitkä aika”, kosketinsoittaja sanoi.
“Onhan se, mutta se on tuntunut uskomattoman lyhyeltä, jos totta puhutaan”, Teruki naurahti.
“Niin minustakin”, Kanon myönsi.
“Niinpä”, Miku sanoi. “No, Yuuki, asutko sinä sitten yksin?”
“Minäkö? Asun”, Yuuki sanoi nopeasti.
“Seurusteletko sinä kenenkään kanssa?” Miku kysyi. Hän ei peitellyt uteliaisuuttaan ja Kanonia alkoi hymyilyttää. Hän kätki tämän eleen kuitenkin nostamalla pikaisesti lasin huulilleen.
“En en”, Yuuki naurahti tehden käsillään estelevän eleen.
“Entäs Takuya?” Miku kääntyi joukon nuorimman jäsenen puoleen.
“Asun yksin, en seurustele”, kitaristi vastasi pieni ujo hymy huulillaan.
“No jopas. Melkoista sinkkusakkia kaikki paitsi Teruki”, Miku naurahti.
“Minä en välillä edes muista, millaista on asua yksin ja mitä silloin tekee vapaa-ajallaan. En voi kuvitella, että haluaisitte vain olla yksin kotona”, Teruki hämmästeli.
“Minulla kyllä riittää tekemistä kodin ulkopuolella! Lähinnä shoppailen tai käyn manikyyreissä, mutta tekemistä sekin on. Tai sitten olen Kanonin kanssa. Mutta minulla on kyllä kotona yksin aina ihan tylsää, niin olen ajatellut hankkia sinne jonkun kaverin. Vaikkapa koiran”, Miku kertoi innoissaan. “Kanon, eikö sinun vanhemmillasi ole koira?”
“On heillä”, basisti vastasi. Hän oli iloinen siitä, ettei Mikukaan halunnut paljastaa muille heidän alustavia yhteenmuutto-ideoitaan. Ainakaan kovin suoraan.
“Sinäkö hankkisit koiran? Jaksaisitko sinä muka hoitaa sellaista?” Teruki epäili hymysuin.
“Tietysti jaksaisin! Äläs epäile siinä. Takuya, tykkäätkö sinä koirista?” Miku katsahti jälleen kitaristia. Takuya silmäili kaikkia hieman ujosti ennen kuin vastasi.
“Pidän enemmän kissoista”, hän sanoi ja kaikki naurahtivat. Takuyan olemuksessa oli kaiken tuon hiljaisuuden keskellä myös jotakin hyvin suloista.
“Bou pitää hevosista”, Kanon hymyili, mutta tajusi vasta sen sanottuaan, kuinka typerältä sen täytyi kuulostaa hänen lausumanaan. Hän punastui ja vilkaisi nopeasti Terukia, joka ei kuitenkaan vaikuttanut olevan millänsäkään hänen kommentistaan.
“Se on totta. Ehkä hankin sellaisen hänelle hänen seuraavana syntymäpäivänään”, rumpali ehdotti rennosti ja koko pöytäseurue hiljeni. “Okei, se oli huono vitsi.”
“Minä menen… käymään tupakalla”, Kanon sanoi nopeasti muiden naurun sekaan. Hän nousi ylös ja kaivoi samalla askinsa esiin tuolin selkänojalla levänneen takkinsa taskusta.
“Minä tulen mukaan”, Miku sanoi nousten hänkin ylös, mutta Kanon pudisti päätään.
“Jos… et?” basisti pyysi ja Miku avasi hieman pettyneen oloisena suunsa. Kanon yritti sanattomasti viestittää tarvitsevansa hieman aikaa yksin ja hänen uskoakseen Miku ymmärsikin sen pian, sillä tämä istuutui takaisin tuolilleen.
“Enköhän minä kestä hetken vielä ilmankin”, vokalisti naurahti ja otti lisää ruokaa.
Kanon käänsi nopeasti pöytäseurueelle selkänsä ja viiletti ulos. Hän sanoi ovella tarjoilijoille palaavansa vielä sisään, etteivät nämä epäilisi hänen poistuvan maksamatta ruuastaan ja astui sitten raikkaaseen ulkoilmaan. Sade oli vienyt kaupungin pölyt mennessään ja ulos pääseminen tuntui helpottavalta.
Tupakan sytytettyään ja sen savuja hetken hengiteltyään Kanon alkoi kirota itseään maan alle. Miksi hänen oli pitänyt sanoa Bousta yhtään mitään? Hän vain lannisti tunnelman puhumalla entisestä kitaristista kaipaavaan sävyyn uusien jäsenten ollessa läsnä. Lisäksi Bousta puhumalla hän alkoi aina kaivata vanhoja aikoja takaisin, vaikka tiesikin, ettei siitä olisi mitään hyötyä tai iloa yhtään kenellekään. Olisi ymmärrettävää, jos Teruki puhuisi Bousta, sillä hänhän viettä tämän kanssa aikaa yhtenään. Mutta Kanon ei viettänyt, joten hänen sanansa entisestä kitaristista kuulostivat aina vain haikailevilta.
Kanon kaivoi puhelimensa taskustaan ja selasi nimilistaa. Bou tuli vastaan hyvin nopeasti ja hän päätti soittaa ystävälleen, yrittää saada tämän kiinni voidakseen edes kuulla tämän äänen, jotta tämä kaipuu ja ikävä hellittäisivät edes hetkeksi.
Basisti nosti puhelimen korvalleen ja kuunteli tarkkaan pienen jännityksen alkaessa kipristellä vatsanpohjassa. Puhelin tuuttasi aluksi muutaman kerran ja Kanon tunsi toivon heräävän sisällään, mutta piipattuaan tarpeeksi monta kertaa puhelu ajautui vastaajaan. Kanon päätti olla jättämättä viestiä, joten hän katkaisi puhelun. Ainakin hän tiesi, ettei puhelu ollut katkennut huonon kuuluvuuden vuoksi ja Bou varmasti soittaisi takaisin nähtyään, että hän oli soittanut.
Parin minuutin kuluttua Kanon palasi takaisin muun bändin luokse. Nämä olivat innostuneet keskustelemaan uudesta aiheesta, eikä Kanon viitsinyt liittyä keskusteluun ennen kuin aihe oli vaihtunut.
“Minä voin syödä melkein kaikenlaista, mitä eteeni saan”, Miku sanoi puheen ajauduttua ruokaan.
“Minulla on kyllä suosikkini ja inhokkini”, Teruki sanoi.
“En minäkään ihan kaikkeen voi koskea, mutta suurimpaan osaan kyllä”, Miku sanoi ylpeänä.
“On hyvä olla ennakkoluuloton”, Kanon totesi ja Miku hymyili hänelle.
“En oikein tiedä. Minä olen myös ennakkoluuloton, mutta siitä seuraa minulle aina vain ongelmia”, Yuuki sanoi ja koko pöytäseurue katsoi häntä kiinnostuneena.
“Kerros lisää”, Miku naurahti nojaten hieman eteenpäin.
“Esimerkiksi olin kerran menossa erääseen uuteen baariin, koska olin kuullut, että sieltä sai hyviä ja erikoisia drinkkejä. Olin tietysti ennakkoluuloton ja kulautin ensimmäisen eteen saamani juoman kerralla alas kyselemättä sen kummemmin, mitä se sisälsi. Hetken kuluttua minusta ihan oikeasti tuntui siltä kuin olisin ollut Supermies! Aamulla en muistanut koko illasta mitään, mutta heräsin ojasta jonkun miehen vierestä”, Yuuki kertoi ja kaikki muut alkoivat nauraa. “Se ojassa vieressäni nukkunut mies kertoi minun halunneen todistaa lentokykyni ja olin kuulema siksi raahannut hänet pihalle saakka katsomaan lentämistäni. Pyysin häntä sitten kantamaan minut reppuselässä kotiin ja hän suostui, mutta en ole nähnyt häntä sen jälkeen.”
Kanon katsoi Yuukia hymyillen kaikkien muiden nauraessa hänen ympärillään. Tällä oli hauska puheääni ja –tapa, jota oli hauska kuunnella. Hänen kasvonsa olivat kuitenkin melko ilmeettömät, kun hän puhui. Yuuki tuntui kuitenkin hymyilevän sisäisesti koko ajan ja huuletkin olivat taipuneet pieneen hymyyn. Iloiselta vaikuttava kaveri.
“Baarissa nyt kaikille sattuu ja tapahtuu”, Miku naurahti. “Itsekin muistan kauheita aamuheräämisiä.”
“Ennakkoluulottomuuteni on saanut minut myös kerran antamaan koko astiastoni pois ilmaiseksi, vaikken saanut siitä itse loppupeleissä mitään takaisin. Kerran olen sulkenut itseni kotini ulkopuolelle viikoksi, koska lainasin avaimiani ystävälleni ja muistelisin, että olen joskus myös ostanut koiran vain ollakseni kiltti jollekulle toiselle, mutta se saattoi olla untakin, sillä en ole nähnyt kyseistä koiraa… nyt vähään aikaan”, Yuuki höpötti ja neljä muuta miestä nauroivat jälleen.
“Mitä sinä olet ajatellut tehdessäsi tuollaisia asioita?” Takuya esitti kysymyksensä ujosti, mutta hymy huulillaan.
“Tuskin mitään. Ehkä pitäisi ruveta ajattelemaan asioita ennen kuin teen niitä. Välttyisin samalla heräteostoksilta, jotka vievät kaikki rahani tällä hetkellä. Ostin eilenkin vaatteita, kuten tämän hupparin”, Yuuki sanoi venytellen XL-koon moniväristä kirkasta hupparia sen helmasta.
“Tuo on hieno! Vähän ehkä isokokoinen”, Miku virnisti.
“Se on tarkoituksella isokokoinen”, Yuuki sanoi vakavissaan kuin muut eivät olisi vielä tajunneet sitä ja Kanon, Miku, Takuya ja Teruki nauroivat hänelle taas.
Kanon vilkaisi Yuukin muuta vaatetusta vasta heidän kaikkien noustessa pöydästä ja alkaessa tehdä lähtöä. Tällä oli jalassaan tavalliset pillifarkut, mutta jalassaan neonvihreät kengät. Kun Kanon muisteli Yuukin kertoneen toiveensa julkisuuskuvastaan aurinkolaseissa ja kiharassa peruukissa, häntä alkoi naurattaa. Uusi kosketinsoittaja vaikutti melko persoonalliselta luonteelta ja kunnolla persoonallisia ihmisiä tapasi hämmästyttävän harvoin.
Viisi miestä kävelivät yhdessä Tokion kaduilla vielä keskenään keskustellen ja toisiinsa tutustuen. Kun Miku ja Kanon erkanivat porukasta ja lähtivät kävelemään omaan suuntaansa, mustahiuksinen tiesi Mikun esittävän sen tietyn kysymyksen taas tänään.
Ja niin tapahtui.
“Tuletko minun luokseni yöksi?” vokalisti kysyi häivä toiveikkuutta äänessään.
“En tänään. Me näemme taas huomenna, eikö vain?” Kanon sanoi hymyillen ja Miku nyökkäsi ymmärtäväisen oloisena.
“Niinhän me näemme”, vanhempi myönsi. “Tiedätkö, olen iloinen siitä, että osallistuit keskusteluun ja olit heille ystävällinen.”
“Minäkin olen iloinen siitä. He olivat oikeasti mielenkiintoista keskusteluseuraa ja Yuukilla ainakin riitti juttua vaikka millä mitalla”, Kanon naurahti ja Miku yhtyi hänen iloonsa.
“Niinpä. Takuya on vähän ujo, mutta ehkä pystyt samaistumaan häneen, kun sinäkin olet vähän ujo?”
“Niin. Tavallaan pystynkin, mutta en koe olevani niin ujo kuin Takuya on. Minä olen vain hiljainen”, Kanon sanoi itseään puolustellen.
“Tietysti. Sinä olet rohkea ja reipas, menisit puhumaan kenelle tahansa, sillä et pystyisi millään olemaan hiljaa edes kahta sekuntia”, Miku ilkeili pörröttäen nuoremman hiuksia.
“Nyt sinä puhuit kyllä selvästi itsestäsi”, Kanon naurahti ja tönäisi Mikua leikkisästi. He alkoivat tuuppia toisiaan kevyesti ja syöksähtelivät pian toisiaan päin koko tien leveydeltä. Kanon johdatti Mikun ansaan katulampun ja itsensä väliin ja näpäytti hiljaa tämän nenää.
“Kiikissä olet”, basisti nauroi, mutta Miku kiersi yllättäen kätensä hänen niskansa taakse ja katsoi häntä silmiin pää kallellaan.
“Niin olen. Mutta tässä kohdassa matkaa sinä lähdet kotiisi ja minä lähden omaani. Tiemme erkanevat”, vanhempi huokaisi dramaattisesti. Kanon asetti kätensä Mikun lanteille ja katsoi tätä silmiin omituisen tunteen kutkuttaessa hänen sydämensä tienoilla.
“Harmin paikka. Mutta kuten jo olemme todenneet, me näemme huomenna uudestaan”, Kanon sanoi vetäen Mikun kunnolliseen halaukseen, johon tämä vastasi hellästi.
“Niin. Joten hyvää yötä”, Miku sanoi vetäytyessään pois halauksesta.
“Hyvää yötä”, Kanonkin toivotti heidän jakaessaan pitkän katseen. Sekunnit tuntuivat kuluvan heidän katsellessaan toisiaan, kunnes Kanon päätti vihdoinkin lähteä hitaasti omaan suuntaansa. He vilkuilivat vielä pitkään toistensa perään ja vilkuttivat hyvästiksi vielä viimeisen kerran ennen kuin katosivat toistensa näköpiiristä.
A/N2: Siinä ensimmäinen osa! Toivottavasti piditte ja haluatte lukea lisää. Kommentteja otan vastaan enemmän kuin mielelläni <3
Tähän osaan sisältyvät faktat: Bou oli oikeasti mukana valitsemassa Yuukia ja Takuyaa bändiin (näin olen ymmärtänyt yhden haastattelun perusteella, jossa pojat kertoivat olleensa yhdessä etsimässä Boulle korvaajaa), An cafen jäsenet lähtivät ensimmäistä kertaa Saksaan Boun erottua kaksi kuukautta aikaisemmin ja Takuya oli oikeasti 19 hänen liittyessään bändiin, jolloin hän tosiaan oli alaikäinen (Japanissa täysi-ikäisyys saavutetaan 20-vuotiaana). Jätin nyt tarinasta pois sen faktan, että Takuya asui aluksi Terukin luona. :D Siitä olisi voinut tulla vähän hankalaa, jos Takuya olisi asunut Terukin ja Boun yhteisessä asunnossa heidän kanssaan.
