Yksinäisyys Shangri-Lan humanoidien (absurdi scifi/MUCC 6/6)

Ficissä saa olla paritus riippumatta henkilöiden sukupuolesta, mutta fyysinen kontakti jää pieneen pussailuun ja halailuun. Alastomuus, seksi tai seksuaaliseksi koettu käyttäytyminen, huumausaineet, väkivalta tai huono kielenkäyttö eivät kuulu tämän ikärajan ficceihin kuin maininnan tasolla.

Yksinäisyys Shangri-Lan humanoidien (absurdi scifi/MUCC 6/6)

ViestiKirjoittaja Adolfiina » Pe Kesä 28, 2013 2:13 pm

Yksinäisyys Shangri-Lan humanoidien


Kirjoittaja: Adolfiina

Ikäraja: Jokaisen lapsen suosikki-iltasaduksi soveltuva.

Tyylilaji: Tajunnanvirtakirjallisuus(?), scifi, absurdi hassuttelu.

Paritus: Tatsuro(?)Xhumanoidi(?) tai ei sitten kukaan äx ei kukaan, kun olen niin tylsä.

Oikolukija: Uskoisin pärjääväni omillani. Teksti saattaa olla raskaslukuisehkoa lähinnä liian pitkien lauseiden takia, mutta kielioppi on kyllä pääosin hyvin hallussa. Silloinkin kun ei, niin tietyt virheet saattavat olla peräti tarkoituksellisia pinttymiäni.

Fanikunta: Päädyin kuin päädyinkin kirjoittamaan MUCCusta. Olisihan sitä voinut jotain vähemmänkin käytettyä keksiä, mutta Tatsuro, Miya, Yukke & Satochi vain ovat niin mainioita tyyppejä, että ansaitsevat ehdottomasti tämän kunnianosoitukseni.

Varoitus: Eipä tässä liiemmin varottavaa ole, mitä nyt ehkä liian ryppyotsaiselle lukijalle täm' ei juuri mitään tarjoa.

Osat: Kuusi tuli täyteen, ja valmista on.

Tekijänoikeudet: Ehkä tiettyjen kirjailijoiden vaikutus tekstissä näkyy? Pyrin kuitenkin täydelliseen omaperäisyyteen, eikä mitään tiedostettua inspiraation lähdettä ainakaan ole. Kaikki muut hahmot ihkuja mucculaisia lukuun ottamatta ovat omiani.

Yhteenveto: Tatsuro on perinyt keskellä äärettömän oloista peltomaisemaa sijaitsevan maatilan, jolla suorittaa paikkojen restaurointia kera kamraattiensa. Kesä on kuumimmillaan, ja kaikenmoista hassahtanutta on tapahtuva.

”Höh, ethän sinä ole Satochi ensinkään!” huudahti Yukke järkyttyneenä, mikä oli aika hämmästyttävää, nimittäin se, että hän sai sanottua järkytykseltään mitään. Eipä hän pitkäksi aikaa jäänytkään asiaa pohtimaan, vaan juoksi hädissään ulos talosta, otti Tatsuron pyörän, ja lähti sotkemaan tietä pitkin kauemmas ja yhä kauemmas mokomasta tilasta.

Alkusanat: Toivon voivani tällä tarinalla tarjota forkalle jotain, minkälaista täällä ei ehkä ole ennen luettu. Mitään ihmissuhdedraamoja on turha odottaa, eikä nyt ehkä mitään eeppisiä juonikulkujakaan. Jos tämän lukeminen piristää sinun päivääsi, niin hyvä niin.

Palaute: Otan vastaan.



Luku 1:

Tatsuro taivalsi pitkin pöllyävää hiekkatietä natustellen raejuustoa suoraan purkista. Kyseisen herkun hän oli juuri käynyt ostamassa lähikaupasta matkalla kotiinsa, taikka ei oikeastaan kotiinsa, vaan kaukaiselta sukulaiseltaan perimälle maatilalle. Tila oli parhaillaan Tatsuron ja hänen kumppaneidensa remontoinnin alla, se oli nimittäin vallan järkyttävässä kunnossa. ”Hyhhyh, pitikin ostaa kevyttä”, tuumasi minishortseihin ja väljään paitaan sonnustautunut Tatsuro heittäen raejuustopurkin mäkeen. Mielessään hän manaili tajuttuaan kuinka pöljältä moinen yksinpuhelu saattoi vaikuttaa, ei sillä että tiellä olisi ketään muita kulkenut, nykyajan pienellä präntättyjä tuotemerkintöjä. Kyllä sitä voittojen nimissä raejuustoa myydäkseen tekivät suuret kapitalistikihot vaikka mitä. Nythän Tatsuron olisi mentävä ostamaan uusi raejuustopurkki. Hän huokaisi syvään, ja vilaisi haikeasti pölyisessä ojassa lojuvaa puoliksi tyhjentämäänsä kevytraejuustopurkkia. ”Hyi olkoon!” julisti hän kovaan, mielenosoitukselliseen ääneen, tuhahti sitten halveksivasti ja jatkoi matkaansa.
Ja sitähän riitti. Tila oli lähes neljän kilometrin päässä lähimmästä kaupasta, jossa Tatsuro oli käynyt ostoksilla. Se ei ollut mikään lyhyt matka paahtavassa helteessä ja täysi ostoskassillinen kaikkea maukasta kannettavana. Yksinäinen taivaltaja kirosi mielessään, kun ei ollut lähtiessä löytänyt polkupyöräänsä. Ja perin maagillisesti olivat kaikki muut kadonneet johonkin, kun sitten oli tullut tarve lähteä ostoksille. Tatsuro yritti vihellellä jotakin piristävää melodiaa, mutta ei siitäkään oikein tahtonut tulla mitään. Sitten hän yritti lepuuttaa mieltään aavassa maisemassa, peltoa riitti silmänkantamattomiin. Näkymä oli perin rauhoittava, mutta Tatsuroa eloton autius hieman hermostutti. Yht’äkkiä juoksi orava tien ylitse. Tämä veikeä otus sai jo varsin kipeäjalkaisen Tatsuron hieman hymyilemään. Ah, kuinka ihanaa olisikaan olla orava, tuumasi taivalta taittava Tatsuro, nytkin voisin vain syödä pähkinöitä jossain varjoisassa puunkolossa.

”Syövätköhän oravat pähkinöitä?”

”Tja, kollaa itse. Minulle nämä ainakin maistuvat!” kuului jostakin Tatsuron yläpuolelta. Hän katsahti ylös kädellä silmiään varjostaen, ja näki Miyan siellä leuat jauhaen ilmeisesti suolapähkinöitä, joita tällä olikin kerrassaan mahtikokoinen pussi kädessään. ”Mitäs kummaa sinä siellä ojassa puuhaastelet?” kysyi hilpeästi hymyilevä kitarasankari. Tatsuro mumisi jotain epämääräistä, ja nousi ojasta. Olipas hän ollut kerrassaan hajamielinen — kävellä nyt ajatuksissaan ojaan! Ja olipa hän tainnut toverinsa reaktiosta päätellen puhuakin ääneen. ”Aurinko on tainnut sekoittaa pääni tai jotain”, mumisi Tatsuro diagnoosin sekoilulleen. Miyan silmissä oli epäileväinen katse, ja varmuuden vuoksi hän otti ostoskassin kannettavakseen sekä Tatsuron käden omaansa. Käsi kädessä he jatkoivat autiota maisemaa halkovan tien tallaamista.

Kuinka julma olikaan auringon paahde sinä päivänä. Tatsuro oli jo lähes unessa niin, että Miya-parka joutui painavan ostoskassin lisäksi miltei kantamaan toveriansakin. Miya, joka oli kasvattanut itselleen tuuhean kesäparran, olisi juuri nyt haronut muhkeita leukakarvojaan, jos hänellä olisi ollut käsiä siihen toimintaan vapaana. Mitähän kummaa Tatsuro oikein oli nauttinut kauppareissullaan? Eihän hän nyt yleensä ollut mihinkään päätä sekoittaviin valmisteisiin menevää sorttia. Tämmöiset asiat piinasivat parrakkaan ehdottomasti aivan liian suurta lastia käsillään kantavan miehen mieltä. Puh-huh, kuinka olikaan kuuma siinä taivaltaa! Miyaa alkoi nyt jo suututtaa. Kohta kyllä heitän tuon Tatsun rotjakkeen tuonne ojaan, ihan varmasti heitän! Ajatus ei oikeastaan tuntunut enää ollenkaan hullummalta. Eiköhän kostea, mutainen vesi, joka ohuen ohuena norona virtasi ojan rutikuivalla pohjalla, virkistäisi Tatsuron pään. Mutta toisaalta, tuumasi aina yhtä huolehtivainen Miya, jos Tatsu onkin oikeasti vaikka kipeä, niin enhän minä häntä voi ojaan viskata! Tähän johtopäätökseen tultuaan jatkoi kitarasankarimme toivottoman tuntuista taivaltaan nyt jo melko lailla raahaten itseään huomattavasti kookkaampaa toveriaan.
Taival kaupalta Tatsuron tilalle ei ollut koskaan tuntunut niin pitkältä! Miya-parka oli aivan hiestä märkä. Hän oli heittänyt oranssin kirjavan kauluspaitansakin jo matkan varrelle ojaan. ”Eiköhän sen sieltä kerkeä hakea.”, oli hän mutissut itsekseen, Tatsurosta kun ei ollut enää edes kuuntelemaan. Miesparka oli kuin koomassa! Tai pikemminkin, diagnosoi Miya itsekseen, kuin transsissa. Ehkä hän törmäsi kauppareissullaan joihinkin psykedeelisiin shamaaneihin, jotka hypnotisoivat hänet siellä ojassa tai jotain vastaavaa. Kitaristin vilkas mielikuvitus rupesi välittömästi suunnittelemaan aiheesta hienoa laulua. Siitä totisesti saisi mainion hitin! Tatsu olisi laulava hullusta shamaanista, joka sai hänen päänsä sekaisin joillain psykedeelisillä sienihöyryillä. Ha-ha-haa! Näitä kuvitellessaan Miya aivan äkkiarvaamatta itsekään asiain laitaan liiemmin kykenemättä vaikuttamaan purskahti aivan hillittömään nauruun. Hän nauroi kovaäänisesti ja riemukkaasti, HAH HAH HAH HAA! Eikä siitä naurusta ollut tulla loppua, ei niin millään. Miya-parka nauroi niin, että kaatusi maahan. Tien pölyisestä hiekasta töröttävät isommat kivensirpaleet tekivät kipeää raapiessaan hänen paidatonta ihoaan, mutta nauru vain silti jatkui ja jatkui ja jatkui. Kun parrakas taivaltaja sitten oli viimein, ainakin kovasti pitkältä tuntuneen ajan kuluttua, nauranut naurunsa loppuun, hän nousi istumaan hiekkatielle. Ohi huristi auto, jonka kuljettajaa hän ei nähnyt. Auto nostatti pienen pölypilven, ja hieroksittuaan silmänsä puhtaaksi pölystä, huomasi Miya jotain aivan käsittämätöntä — ojassa hänen vieressään lojui, hänen sinne pudottamansa Tatsuron lisäksi, kahdeksan purkillista raejuustoa! Ja kaikki purkit olivat vieläpä avonaisia, niin että niiden sisältö lojui ojan pohjalla varsin groteskin näköisesti. Miyaa, joka ei pitänyt ruoan haaskaamisesta, kukapa pitäisi, kuvotti mokoma näky suuresti. Kuka kumma nyt heittäisi hyvää ruokaa ojan pohjalle pilaantumaan? Huolimatta inhotuksestaan Miya kuitenkin konttasi lähemmäs ojaa ja raejuustoja, törkkäsipä jopa valkoista mönjää sormellaankin.

Ja lopulta, aavistuksenomaisen epäröintituokion kuluttua…

…maistoi.


mums… mums… mums…



Kaikista ainoalla tilalta pois johtavalla tiellä tapahtuvista kummallisuuksista autuaan tietämättömänä pyöräili Yukke Tatsuron pyörällä ympäriinsä vailla määränpäätä saatikka tarkoitusta. Niin ikään hienoisen kesäparran kasvatusta aloitellut, mutta siihen kyllästynyt, nyt siis täysin siloposkinen, veikkonen oli viime aikoina huomannut nauttivansa pyöräilystä. Hän sai suurta mielihyvää helteessä polkemisesta. Tuntui niin mahtavalta puskea eteenpäin voimainsa äärirajoilla. Hymyillen Yukke polki, polki ja polki, polki polkemasta poljettuaankin. ”Hö-höö!” hörähti hän riemuissaan tehtyään oikein äärijyrkän kurvin aukealla hiekkakentällä, jonkalaista maatilan pihamaa oli. Sillä pihamaalla olikin kokoa oikein aaritolkulla. Ympärillä oli peltoa, ja vain yksi ainoa tie johti pois, ensin lähikaupalle ja sen jälkeen laveammille maanteille, jotka taasen johtivat mikä minnekin.
Kello oli jotakuinkin viisi iltapäivällä. Yukella ei ollut rannekelloa muassaan, mutta jotakuinkin näin hän arveli asiain laidan olevan. Kello kun niin tuntui ihan viideltä. Hän oli pyöräillyt ympäri tilan pihamaita jo tuntitolkulla. Laakea maisema alkoi kuitenkin pikku hiljaa kyllästyttää. Sitä paitsi tarmokkaan pyöräilijän mieleen tuli juuri, että Tatsurohan saattaisi jopa kaivata pyöräänsä. Tänäänhän piti muutenkin käymän kaupassa. Yukke puhahti, ja ajoi pyöränsä tilan päärakennuksen eteen. Hän katseli hieman ympärilleen, näki navetan, ladon ja kaikenmoista rojua ja roskaa pihamaalla, vain huomatakseen, ettei pihalla ollut ketään. Pöh, tylsää. Yuken olisi tehnyt mieli kertoa eräs keksimänsä riettaahko vitsi jollekin, mutteihän moinen nyt suinkaan käynyt, kun ei ollut ketään kenelle kertoa. Hän suuntasi kulkunsa päärakennuksen sisään ja sisällä suoraan jääkaapille, otti kylmän omenalimunaatin ja kulautti kolmanneslitran kokoisen putelin kurkkuunsa lähes yhdeltä istumalta. ”Olipasse tosi hyvää!” hihkaisi hän tarkoituksellisen kovaan ääneen toivoen herättävänsä jonkun huomion. Ja kävipä niin, että hänen toiveensa toteutui. Yläkerrassa puisten portaiden päässä rymysi Satochi perin unisen näköisenä.
”Pöh, onko nyt kiva herätellä toisia?” mutisi herätetty yrmeänä.
”No mutta! Kellohan on jo viisi!” huudahti Yukke leikillisen toruvasti, ja vilaisi kelloa todeten sen olevan vasta neljä.
”Oikeasti kello on kyllä neljä…”
”No nukuit kuitenkin sairaan pitkään”

Yukke katseli silmiään siristellen vasta herännyttä toveriansa ja oli huomaavinaan tässä jotakin kummallista. ”Oletkohan ihan kunnossa?” kysäisi Yukke selkeän huolestuneena. ”Pöh”, tuhahti Satochi muuttuen oranssin kirjavaksi jättiläiskoppakuoriaishämähäkkijoksikin. ”Höh, ethän sinä ole Satochi ensinkään!” huudahti Yukke järkyttyneenä, mikä oli aika hämmästyttävää, nimittäin se, että hän sai sanottua järkytykseltään mitään. Eipä hän pitkäksi aikaa jäänytkään asiaa pohtimaan, vaan juoksi hädissään ulos talosta, otti Tatsuron pyörän, ja lähti sotkemaan tietä pitkin kauemmas ja yhä kauemmas mokomasta tilasta.
Jos, Yukke mietti polkiessaan veren kohistessa korvissa, minä uneksin, niin tämä on kyllä kammottavin uni, jonka koskaan olen nähnyt. Hän polki niin kovaa kuin ikinä jaloistaan sai irti poljettua, mikä oli melkomoisen paljon, ja vieläpä korkeimmalla vaihteella, joka Tatsuron pyörässä osui olemaan kymmenen.
Ja tätä paniikinomaista polkemista kesti luoja ties kuinka pitkään. Kun Yukke-parka oli polkenut vähän päälle tunnin, oli hän varma, ettei kaikki nyt ollut aivan niin kuin pitäisi. Hän katseli ympärilleen, eikä peltomaisema ollut vähääkään eroavainen aikaisempiin maisemiin verrattuna, ei ainakaan hänen näkökulmastansa muusikkona, ei agronomina, katsottuna. Joka tapauksessa Yukkekin osasi laskea, että semmoista vauhtia ajamalla olisi hänen jo ehdottomasti pitänyt päästä siinä ajassa, jos nyt ei aivan Kiinaan asti, niin ainakin jo joillekin autuaammille ja edes hieman kumpuilevammille maille. Yukke jarrutti äkäisesti niin, että jarrut suorastaan vinkuivat. Rasvaisi jarrunsa, vihoitteli hän mielessään Tatsurolle. Hän käveli tien reunaan, ja sylkäisi vihoissaan peltoon. ”Että minä sitten vihaankin sinua mokoma rehulaari!” haastoi miekkonen pellolle. Tämä oli ilmiselvästi tilanne, josta ei polkemalla selviäisi. Mitään varmuutta ei ollut siitäkään, että pelastus koittaisi pysähtymisen ja pohdiskelun seurauksena, mutta näennäisen äärettömän pellon keskelle eksynyt yhden miehen pelastuspartio päätyi kuitenkin tähän jälkimmäiseen ratkaisuun.
Viimeksi muokannut Adolfiina päivämäärä Ke Elo 21, 2013 6:03 pm, muokattu yhteensä 7 kertaa
The clocks on the wall are driving us crazy but we don't know how to stop them.
-Derek Noy

Avatar
Adolfiina
Vuoden outolintu
 
Viestit: 46
Liittynyt: Ma Touko 06, 2013 8:00 am

Re: Yksinäisyys Shangri-Lan humanoidien (absurdi scifi/MUCC)

ViestiKirjoittaja gnrbu » La Kesä 29, 2013 2:50 pm

Pidän tekstisi kulusta. Tarinaa on helppo lukea, kun tapahtumat nivoutuvat yhteen. Ajatus ei ehdi lukiessa katketa, joten tarinaan ei ehdi kyllästyäkään. Teksti koukuttaa salakavalasti.

Hyviä kertojanlahjoja tämä tarina kaipaakin. Kuten lupasit, tapahtumat ovat absurdeja, jopa psykedeelisiä. Niiden todellisuuspohjaa, hahmouskollisuutta tai loogisuutta lienee turha edes lähteä kommentoimaan, koska sellaista ei ole. Onneksi kategorioit tämän itse absurdiksi tajunnanvirraksi, koska jos olisit yrittänyt tarjota tätä geneerisenä huumorina, en olisi pitänyt ollenkaan. Nyt voin skipata epäloogisuudet ja keskittyä siihen, miltä ficci tuntuu.

Vaikka ficissä ei ole järkeä, juonen mahdollisuus ei vielä ole poissuljettu. Eniten minua kiinnostaa, mitä Yukelle tapahtuu keskellä peltoa. Se, mitä Satochille tai häntä esittävälle olennolle on tai ei ole tapahtunut, ei tunnu kovin tärkeältä - jos se paljastuu, kiva juttu, mutta toisaalta en ihmettelisi, jos asiaan ei enää koskaan palattaisi. Ellei kyseessä ole sitten sama humanoidi, jonka kanssa Tatsurou aikoo läheisempään kanssakäymiseen?

    1 tykkää.
Avatar
gnrbu
Vuoden Kaoru
 
Viestit: 2497
Liittynyt: Ti Maalis 24, 2009 12:05 am

Re: Yksinäisyys Shangri-Lan humanoidien (absurdi scifi/MUCC)

ViestiKirjoittaja Adolfiina » Pe Heinä 12, 2013 4:56 pm

Aivan ensiksi kiitokset gnrbulle kivasta ja kannustavasta kommentista. Sanavalintasi olivat suorastaan hämmentävän tuttuja verrattaessa saamiini kommentteihin erinäisistä muista, lähinnä musiikkiin liittyvistä, tekeleistäni. Toivottavasti loogiton sanailuni jaksaa, jos ei muuten niin päätä tyhjentävänä vaihteluna, viehättää jollakin tasolla loppuun asti! ^^

...Ja seikkailumme jatkuu. Kirjoitin tämän toisen luvun suurimmalta osin melko yhtenäisesti, mitä voi olla vaikea päätellä tekstin heittelevästä tasosta. Näin jälkeen päin asiaa tarkastellessani olisi (toistaiseksi olematontako? OuO) juonta voinut vähän vauhdikkaamminkin kuljettaa, mutta kirjoittamisen hetkinen minäni näemmä päätyi lähinnä laveeraamaan.

Armaat lukijat: nauttikaa, jos pystytte, yritän pysyä pystyssä, vaikka välillä meno vähän hataraiseksi äityleekin...

Luku 2


Tatsuro heräsi. Mhnnnnnngghhh. Hän nousi kovalta alustalta, jolla oli maannut, luoja ties, kuinka kauan. Käsiään venytellen hän yritti sanoa jotain, puhuminen kun oli hänelle niin luontaista. Kurkku oli kuitenkin niin kuiva, ettei sieltä tullut ulos kuin pientä säälittävää pihinää. Samoin vatsa tuntui tyhjältä ja päätä särki. Sentään silmät toimivat, tuumasi äreänä herännyt kuivaan sävyyn. Se olisi totta totisesti ollut mukava repliikki jollekulle sanoa, mutta minkäs sitä teki yksin pienessä huoneessa, ja kieli kissan viemänä. Mitenköhän sitä oikein vastaisi, kun joku kysyy, että veikös kissa kielesi, jos kerta kissa on vienyt kielen, niin eihän sitä voi vastata, vähän niin kuin minä nyt, ja… Tatsuro pudisti voimallisesti päätään. Hänen ajatuksensa harhailivat kuin avaruusromu tai aurinkotuuli avaruuden äärettömyydessä tai… Yht’äkkiä kylmät väreet viistivät Tatsuron selkärankaa pitkin. Avaruudelliset vertauskuvat eivät tarkemmin ajatellen tuntuneet päähän putkahtaessaan kovin mukavilta siinä tuntemattomassa yksinäisessä huoneessa, jossa hän oli. Ja viimein saatuaan ajatuksensa joltisesti kuriin, keskittyi Tatsuro katselemaan ympärilleen. Hän istui matalahkolla sängyntapaisella pienessä huoneessa, jonka seiniä peitti kodikas puupanelointi. Kalustusta, eipä sitä juuri sängyntapaisen lisäksi olisi mahtunutkaan, ei ollut lukuun ottamatta nurkassa lojuvaa ja täysillä käyvää ilmankostutinta, jonka ansiosta puiset seinät, tervaleppää, oletti Tatsuro, levittivät huoneen täydeltä miellyttävää tuoksua. Nälästä ja janosta miltei tärisevä, siis perinmoisen ärtynyt Tatsuro heilautti jalkansa sängyltä lattialle. Huone tosiaan oli niin pieni, että hän levittäessään kätensä melkein sai kosketettua vastakkaisia seiniä. Nyt luodessaan uudelleen tutkivan katseen ympärilleen tajusi Tatsuro kauhukseen, ettei huoneessa näkynyt ovea missään. Vaistomainen pakokauhu valtasi välittömästi kohtuuttoman paljon alaa mielessä. Tatsuro nousi nopeasti jaloilleen vain kellahtaakseen takaisin sängylle pään kopsahdettua kattoon. Maatessaan epämääräisessä asennossa kasvonsa kattoa kohti äkkäsi Tatsuro katosta kattoluukun. Ja koska kerran katto on niin matala, että päänikin siihen kolahti, päätteli Tatsuro joltisen jähmeästi, on minun kaiketi yllettävä avaamaan se, ja pääsemään pois tästä nälkäkuolemanloukusta. Synkehiksi äityvien ja alati hitaammin etenevien ajatustensa vakuudeksi kuului Tatsuron vatsasta vielä möreätä kurinaa.

Eipä siis muuta kun vain tuumasta toimeen!


Niin hämmästyttävää kuin se onkin, sattuivat samaiset sanat vaeltelemaan juuri Yukenkin mielessä. Hän oli filosofeerannut jalkojaan tietä vierustavan ojan kosteassa mutavanassa vilvoitellen jo tuntitolkulla. Oli suorastaan hämmentävää huomata, kuinka miellyttävää oli välillä käydä pohtimaan elämän perimmäisyyksiä kenenkään häiritsemättä. Jotenkin Yukesta vain tuntui siltä, että hän oli siellä keskellä peltoa kenenkään saavuttamattomissa. Aluksi se oli tuntunut kovin ahdistavalta, sitten kun hän oli uppoutunut mietteisiinsä, se oli tuntunut suorastaan jumalaiselta, ja nyt kun oli aika käydä toimeen, siis, hyljätä täydellinen omistautuminen pään sisäiselle maailmalle, alkoi tämä ääretön laakeus taas vaivata mieltä. Yukke raaputteli poskiaan ja leukaansa. Hän oli jo noussut ylös pölyiselle tielle seisomaan. Äsken kaikki oli tuntunut niin selvältä, poismenosuunnitelma ja kaikki, mutta nyt pää tuntui jälleen aivan tyhjältä. Yukke ei enää oikeastaan edes tiennyt, oliko hän nukahtanut ryhtyessään pohtimaan tai meditoimaan, tai mitä hän nyt ikinä olikaan tehnyt. Ympäristössä mikään ei ollut muuttunut. Ainoastaan Tatsuron pyörä, jolla hän oli polkenut paikalle, oli mystillisesti kadonnut. Se ei kuitenkaan tuntunut Yukesta ensinkään huomioimisen arvoiselta seikalta, aivan kuin polkupyörien katoilu olisi suorastaan arkipäiväistä. Koko polkupyörähän oli muutenkin ollut ihan susi, vinkuvat jarrut ja kaikki, silkkaa romurautaa koko roska! Oikeastaan Yuken poismenosuunnitelmaan, jonka hän oli meditoidessaan kehitellyt, sisältyi, ei vähempää kuin, upouusi rakettimoottorimoottoripyörä taikka vaihtoehtoisesti yksityishelikopteri poreammeella. Koko ikänsä Yukke oli ollut niin pirullisen nöyrä ja vaatimaton. Nyt olisi totisesti aika pröystäillä ja kruisailla kuin amerikkalainen kapitalistiöykkäri konsanaan! Ainoa ongelma pakosuunnitelman täytäntöönpanossa oli se, ettei pellon keskelle ollut unenomaisen mietiskelyn aikana ilmestynyt näitä tarvittavia välineitä. Jostain syystä Yukke oli meditoimaan käydessään ollut jo täysin vakuuttunut, että hänen oli tehtävä pakosuunnitelma, että joku korkeampi taho pilaili hänen kustannuksellaan, piti häntä vankina täällä. Samasta syystä, siis siitä varmuudesta, että tässä tilanteessa jollakin yliluonnollisella oli näppinsä pelissä, oli Yukke ollut lähes varma, että tarpeeksi rehkiessään ajatustyön parissa, hän onnistuisi nyhjäisemään itselleen tyhjästä edes jommankumman edellä mainituista kulkuvälineistä. Vaan olisihan se pitänyt arvata, että yliluonnollinen oli tässä toivottomassa tilanteessa ainoastaan vastustajan puolella. Yukke polki vihaisesti jalkaa ja manasi joltisen karkein sanakääntein omaa kyynisyyden puutettaan.
Vain luoja, tai tässä kyynisyyden puuskassa Yuken itselleen luoma vihollinen, varsin latteasti nimetty ”korkeampi taho”, jos hänkään, voi tietää, kuinka kauan Yukke olisi seissyt siinä maalaistiellä kiroamassa, ellei ilmaan olisi yht’äkkiä leijaillut vallan läpitunkevaa rosmariinin tuoksua. Yukke ei oikeastaan ollut mikään haka mausteiden kanssa, joten hän ei tuntenut tuoksua rosmariiniksi. Joka tapauksessa vahva tuoksu yllättäen keskellä peltoa, joka ei totisesti kasvanut rosmariinia, riitti saattamaan Yuken huomion pois päämäärättömästä räävittömyyksien huutelusta. Katsellessaan ympärilleen jokseenkin epäodotettavan tuoksun hämmentämänä ei Yukke nähnyt rosmariinia missään. Sen sijaan häilyvä, vihertävä valonsäde erottui syömmeinlyönnin ajan selvästi auringon tasaisen masentavan kirkkauden keskeltä määrittelemättömän oloisen matkan päässä pellolla. Kun Yukke ensimmäisen kerran sai säteen näkyviinsä, se katosi hänen näkökentästään miltei heti, ja hänellä kesti minuuttitolkulla väännellä päänsä uudelleen siihen yhteen ainokaiseen pisteeseen ja kulmaan, josta tämä lievästi, ja mielikuvitusta kovasti kiihottavasti, vihertävä säde oli erotettavissa. Oikeastaan asento, jossa Yukke pystyi näkemään säteen koko ajan, vaati hänet koukistamaan polvensa miltei 90 asteen kulmaan. Kun hän oli saavuttanut tämän perin epämukavan asennon, hän painoi kämmenensä päänsä sivuille, jottei pää varmasti heiluisi yhtään, ja lähti sitten polvet koukussa talsimaan hitaasti, huoh, niin hitaasti kohti sädettä. Matkaa oli arviolta parisen kymmentä metriä, ja jokainen korkeintaan kymmenen senttimetrin varovainen askel tuntui suorastaan tuskaisalta. Yukke oli aivan varma, että säde olisi ratkaisun avain, avain aivan kaikkeen, selitys kaikelle kummaisalle, mitä hän oli sinä päivänä kokenut. Yukke värähti inhotuksesta muistellen Satochin karmivaa transformaatiota, ja se pienen pieni fyysillisesti käytännössä olematon värähdyskin sai hänet hetkellisesti lipsumaan oikeasta kulmasta säteen näkemisen kannalta. Tämä säikähdytti kovasti Yukkea, ja hän päätti ehdottomasti olla värisemättä. Tilanteessa saattoi olla jopa kyse elämästä ja kuolemasta, tai ainakin jäämisestä ikuisesti tälle kirotulle pellolle ja pois pääsemisestä.
Puolen metrin päässä säteestä Yukke huoahti kevyesti kuin maahan putoava lehti. Säde erottui hyvin vaaleasti vihertävällä hohteellaan ympäristöstä. Läheltä katsottuna siinä näytti keijuvan miljoonia pölyhiukkasia, joista kukin hohti tuota maagillisen vihreätä valoa, joka oli ehkäpä aavistuksen verran tummempaa kuin säteen varsinainen väri. Yukke tunsi suorastaan herkistyvänsä. Tilanteessa oli aivan selvästi aistittavissa yliluonnollisen läheinen läsnäolo, ja nyt ensi kertaa 20-metrisen taipaleensa aikana Yukke alkoi epäröidä. Selvää oli, ettei tuommoinen säde keskellä, tai oikeammin aivan mystillisesti äärettömäksi muuttuneen pellon keskellä ollut mitään, mitä hän oli tottunut pitämään normaalina. Polttavin kysymys Yuken mielessä sillä hetkellä oli luonnollisestikin, mitä tapahtuisi, jos hän koskisi tuohon säteeseen. Oikeastaan, tuumasi hän tuntien päättäväisyyden virtaavan lävitse kehonsa, ei tässä ole varaa jossitteluihin. Eihän mitään muutakaan ollut tehtävissä…

Ahh, ruoan jumalainen tuoksu! Tatsurolla ei ollut aavistustakaan, milloin hän oli viimeksi syönyt. Joka tapauksessa hän oli varma, ettei ruoka ollut koskaan tuoksunut niin hyvältä. Mistään muusta hän ei oikein ollutkaan varma. Heti, kun Tatsuro oli saanut kattoluukun auki, hän oli menettänyt fyysisen olomuotonsa. Tai siltä hänestä ainakin tuntui jollakin alitajuisella tuntemuksen tasolla. Toisaalta semmoisesta tunteesta oli lähestulkoon mahdotonta sanoa, miltä se oikein tuntui. Oikeastaan ei tuntunut miltään, mutta eittämättä tunnistamattoman ruoan vaniljaisen kanelinen tuoksu ja autuas kylläisyyden tunne olivat todellisia. Ehkä…
Yukke, Tatsuron pirstaleina ympäriinsä ties missä leijuva tajunta loi hitaasti ajatuksia. Se tuntui suorastaan äärimmäisen rasittavalta. Ihan kuin hän olisi muuttunut pelkäksi tajunnanvirraksi tai aivosäteeksi, jolle yksinkertaistenkin ajatusten tuottaminen oli kuin raskainta fyysillistä työtä fyysiselle olennolle.
Tietäisi…varmasti… Aika kului kulumasta päästyäänkin, ja Tatsuro pirstaleisena, kehottomana tajuntana joutui kamppailemaan äärirajoillaan tuottaessaan ajatuksia, joita ei edes saisi lausuttua kuuluviin. Samalla kummaisasti maustetun ruoan tuoksu tuntui aina vain etäisemmältä, toisaalta osin se tuntui vahvemmalta kuin koskaan. Tatsuro olisi kernaasti yrittänyt pohtia, mitä oikein oli tapahtumassa, mutta ajatteleminen tuntui yksinkertaisesti aivan liian raskaalta, yksi urakka kun oli vielä kesken. Kunhan nyt siitä ensin pääsisi!
Ainoastaan pieni alkeellinen vaisto, pienen pieni tuntemus jossakin, hälytti, että tämä täydellinen epätietoisuus omasta tilasta olisi oikein mukava saada selville. Tatsuro yritti, yritti niin kovasti saada paremman yhteyden jossakin päin sykkivään inhimilliseen vaistoon, muistoon entisestä itsestä. Tietenkään se ei onnistunut, ja aika, jonka hän oli ollut tässä hajonneessa tilassaan, tuntui kestäneen jo vuosia. Pieni tunteenpilkahdus säteili jostakin kohti Tatsuron epämääräisesti vellovaa tajuntaa. Vähitellen hän alkoi tuntea itsensä äärettömän surulliseksi, ja kierällä tavalla se tunne lohdutti häntä. Se oli kuin vanha ystävä, muisto vuosia sitten taakse jätetystä jostakin.
...Mitä tehdä. Tunne, vanha ystävä. Vuosien rehkimisen jälkeen Tatsuro huomasi jotenkin onnistuneensa muodostamaan kuvan Yukesta johonkin, jota nyt hyvällä syyllä voinee pitää mielenä. Jos Tatsuron järki olisi kyennyt juoksemaan edes välttävän vauhdikkaasti siinä tilanteessa, hän olisi riemuinnut saatuaan todistuksen, että hänellä sentään oli jossain vielä mieli, johon muodostaa kuvia.
Yukke, oi Yukke, Yukke! Olisit varmasti keksinyt jo jonkinlaisen selityksen kaikelle. Tatsuron valtasi syvä haikeus. Yukke oli aina ollut paljon monipuolisemmin ajattelevainen kuin hän. Yukke varmasti… Tatsuro ei millään enää keksinyt, mitä.

Miyaa ei nälättänyt, ei sitten yhtään. Hän oli herännyt jotakuinkin samanlaisesta kopista kuin Tatsuro. Aluksi hänkin oli ollut lähellä panikoitua. Oikeastaan hän oli kanavoinut paniikkinsa raivonpurkauksena ulos, ja potkaissut tervaleppäistä seinää, joka oli tämän fyysisen voimannäytön seurauksena rämähtänyt kumolleen muodostaen oivan pakotien ovettoman ahdistavasta huoneesta. Miya ei ollut sen tarkemmin jäänyt analysoimaan hajonneen puuseinän ilmiselviä arkkitehtonisia heikkouksia. Seikkailijaluonteena ja nälkäisenä semmoisena hän oli lähtenyt hiippailemaan pitkin käytäviä, jotka kaikki olivat samaan tapaan huoneen kanssa tervaleppäpaneloituja seiniltään ja suhteellisen matalia. Miyakin, joka ei ollut mikään honkain kolistaja, joutui kävelemään käytäviä pitkin hienoisessa kyyryssä. Käytäviä risteili ympäriinsä täysin mielivaltaisen oloisesti, ja aina välillä Miya oli pysähtynyt koputtelemaan seiniä todetakseen, että melkein koko ajan käytäväin seinien takana tuntui olevan samanlaisia pieniä huoneita kuin, mistä hän oli herännyt. Pienistä kopautuksistakin seinät olivat vallan heiluneet, mutta Miya ei ollut viitsinyt kokeilla potkaista yhtäkään enää kumoon. Oikeasti hän ei pitänyt paikkojen rikkomisesta, ei sitten yhtään.
Lopulta nälkä oli kuitenkin ajanut kesäparrakkaan seikkailijan epätoivoisiin tekoihin, ja Miya oli kuin olikin joutunut potkaisemaan pari seinää kumoon sieltä täältä. Näiden seinien takaa ei aluksi ollut paljastunut yhtikäs mitään mielenkiintoista, ainoastaan samanlaisia huoneita kuin missä hän oli ollut, niissä vain ei ollut edes ketään sisällä. Noin neljännellä yrittämällä Miyaa oli kuitenkin onnistanut, ja hän oli löytänyt mitä ilmeisimmin ruokakomeron. Häntä ei ollut mitenkään hämmästyttänyt, että ruoka, jota löytyi komerosta pakattuina muovimaisiin rasioihin, ei ollut mitään hänen tuntemaansa syötävää. Miyan mielikuvitus oli nimittäin niillä salaperäisillä käytävillä hiippaillessa jyllännyt, ja hän oli tullut johtopäätökseen, että tämä paikka, jossa hän harhaili, ei ollut mikään kaikkein luonnollisin taikka ennalta arvattavin ympäristö viettää aikaansa. Miya oli availlut jokusen rasian ja tullut tulokseen, että tarjolla ei ollut Telluksella tunnettua ruokaa. Yhdessä rasiassa tosin oli jotakin, joka muistutti kaikin puolin olemukseltaan Telluun raejuustoa, mutta jostain kumman syystä Miyan ei tehnyt yhtään mieli raejuustoa. Sen sijaan hän valitsi suuhun pantavakseen vihreätä, säikeistä kudosta, joka olisi ulkonäkönsä puolesta, ei kauhean läheltä katsottuna, voinut olla vaikkapa ruohoa. Koostumus vain oli suussa vahamaista, melkein kuin olisi muovailuvahaa pureksinut niin kuin, Miya muisteli, hän oli joskus taaperona tainnut tehdäkin. Ha-ha-haa!
Ajatuksiinsa uppoutuneena Miya siis söi mystillistä ufomönjää, kuten hän ainetta mielessään leikkisästi nimitti. Hän ei ollut ensinkään varma, kestäisikö hänen elimistönsä moista vierasainetta. Oikeastaan käydessään syömään hän oli ollut niin nälkäinen, että näin jälkeen päin ajatellen oli tehnyt ehkä hieman hätäisen johtopäätöksen ruokaansa valitessaan, mutta mitäpä sitä enää valittelemaan, kun vahinko kerran oli jo sattunut. Miya söi kuin söikin itsensä kylläiseksi, eikä oikeastaan jäänyt kaipaamaan mitään juotavaakaan, ufomönjä kun tuntui, samoin kuin nälän, vievän janonkin tehokkaasti mennessään. Ihan ehta vesi tosin olisi voinut vähän selkeyttää ajatuksia. Taikka sitten omenalimunaati. Miya muisteli haikeudella omenalimunaatipulloa, jonka oli jättänyt Tatsuron perintötilan jääkaappiin. Tila, joka, jostain syystä vain tuntui siltä, tuntui olevan kovin, kovin kaukana.
Kylläistyttyään jatkoi Miya taivallustaan ruokakomeron tapaisesta. Hän oli päätellyt, että harhailemalla päämäärättä käytävillä hän ennen pitkään löytäisi jotakin, josta olisi hyötyä perin hämmentävän epätietoisuuden selvittämiseen. Pieni tyytyväisyyden tunne piristi Miyaa, kun hän ajatteli, että joku vähemmän toiminnallinen henkilö olisi saattanut vain jäädä laakereilleen lepäämään ja odottamaan mukamas väistämätöntä tuhoa tai jotain yhtä typerää. Samassa hänen mieleensä juolahti Tatsuro. Hehän olivat olleet vielä yhdessä…jonkin aikaa sitten…jossakin. Ajatus Tatsurosta tuntui hämmentävältä. Rehellisesti sanoen Miya oli melkein jo unhoittanut toverinsa, mutta näin jälkeenpäin ja järkevästi ajatellen, ellei hän nähnyt unta, mikä oli hyvin epätodennäköistä, Tatsuronkin luulisi olevan täällä. Tai sitten tämä kaikki oli jotain Tatsuron todella mainiosti organisoimaa kepposta, mutta tämmöiset järjestelyt tuntuivat kyllä vähän ylitseampuvilta Tatsuron tuntien. Tai ehkä olen jonkinlaisessa ihmiskokeessa. Miya muisteli lukuisia näkemiään kauhuelokuvia, joissa ihmiset oli laitettu kummallisiin ympäristöihin sekoilemaan. Hän katseli ympärilleen käytävällä ihan pikkuriikkisesti hermostuneena. Ei häntä oikeastaan missään vaiheessa ollut kauhistuttanut ensinkään. Jotenkin puupaneloidut paperinkestävät seinät ja levollisen syklisesti toisiaan seuraavat, joskin epäloogilliset, käytävät olivat pikemminkin rauhoittavia kuin peloittavia. Vaan ehkäpä se juuri olikin jutun juju. Hänet yritettäisiin saada pelkäämään vakuuttelemalla, ettei ollut mitään pelättävää tai jotain. Sitä sanottiin kaiketi käänteispsykologiaksi. Pöh, tuumasi Miya talsien yhä vain tasaista tahtia, kuinka ihanaista olisikaan joskus saada ajatuksensa hiljennettyä. Tämä hälinä pääni sisällä on miltei pahempaa kuin Satochi muutaman sakekupposen jälkeen!

(Onko muuten mitään keinoa saada kappaleen alun sisennys näkymään tähän viestikenttään? Itseni ainakin on hankala lukea ilman.)
The clocks on the wall are driving us crazy but we don't know how to stop them.
-Derek Noy

Avatar
Adolfiina
Vuoden outolintu
 
Viestit: 46
Liittynyt: Ma Touko 06, 2013 8:00 am

Re: Yksinäisyys Shangri-Lan humanoidien (absurdi scifi/MUCC)

ViestiKirjoittaja gnrbu » Su Heinä 21, 2013 3:33 pm

Merkitsepä ketjun otsikkoon julkaistujen ja suunniteltujen lukujen määrä (esim. 2/4, tai jos et ole vielä päättänyt lukujen määrää 2/?), niin lukijat huomaavat, että tähän on tullut jatkoa.

Sisennykset eivät valitettavasti onnistu, koska foorumi ei näytä "ylimääräistä" whitespacea. Kappaleiden erottamiseen on tapana käyttää tyhjää riviä kappaleiden välissä.

Kun Tatsurou löysi itsensä avaruusalukselta (?), mietin, oliko hänet kotiin raahannut Miyakin ollut avaruusolento. Maahan heitetyn raejuuston syömistä kun on hankala selittää tavallisen ihmisen toiminnaksi. Ilmeisesti ei, kun hänkin löysi itsensä samasta pinteestä. Yukkekin tuntuu olevan matkalla samaan paikkaan, tai ehkä jonnekin muualle. Seikkailuja häneltä ei varmasti tule puuttumaan. Tällä hetkellä suurin kysymykseni on, missä on Satochi. Onko ensimmäisen luvun jättiläiskoppakuoriaishämähäkkijokin tappanut hänet, saapuuko hän mukaan myöhemmin vai viettääkö hän tavallisen mukavia kesälomapäiviä jossain ihan muualla ilman mitään tekemistä bändikavereidensa seikkailujen kanssa?

Jäin miettimään, kuinka tarina tulee päättymään. Tältä tyylilajilta ei voi odottaa, että kaikki palat loksahtaisivat paikalleen kuten dekkarissa kaiken selittäen, mutta toisaalta en toivo myöskään täysin avointa loppua, jossa kukaan päähenkilöistä ei ole ratkaissut, saavuttanut tai oppinut mitään. Oli genre mikä hyvänsä, se tuntuisi huijaukselta. Tarinan konfliktina näen tällä hetkellä avaruusaluksen (tai mikä lieneekään). Pidän tavoitetta saavutettuna, jos hahmot pääsevät siltä pois tai vaihtoehtoisesti päättävät, etteivät halua siltä pois.

    1 tykkää.
Avatar
gnrbu
Vuoden Kaoru
 
Viestit: 2497
Liittynyt: Ti Maalis 24, 2009 12:05 am

Re: Yksinäisyys Shangri-Lan humanoidien (absurdi scifi/MUCC

ViestiKirjoittaja Adolfiina » To Elo 01, 2013 9:11 pm

Onnistuit jälleen piristämään yhtä päivääni kommentillasi, oi kiitos!

Asiat alkavat vähitellen selvitä, ainakin siellä päin, missä olen kirjoittelemassa. Kolmas luku tarjoaa ehkä vielä asteen lisää hämmennystä, mutta kyllä tässä pikku hiljaa aletaan taittua odottelemiesi ratkaisujen puoleen... ehkä. Tietyn asteisella suunnittelemattomuudellahan tässä kaahaillaan, mutta kyllä varmasti olet ennen pitkää saava lopun, joka ei jätä kaikkea levälleen.

Luku 3


Koko universumi tuntui vilisevän ohi silmien. Lukemattomia miljoonia tähtiä, planeettoja, asteroideja, tähtisumuja, avaruusromuja, humanoideja, oransseja jotain…? Kaikki tämä ja kaiken tämän välissä vellova, taikka tarkemmin ajatellen ehkä vain oleva, paikoillaan makaava, pimeä tyhjiö, kiisi ohi hänen silmiensä. Ei, ei avaruutta voi luonnehtia miksikään ”pimeäksi tyhjiöksi”, tuumasi Yukke, tätä eloisampaa maisemaa ei maan pinnalta voi nähdä. Hän oli joltisen eufoorisessa mielentilassa, kuin nyt koko maailmankaikkeuden ihmeet yhdellä kertaa näkevä koko ikänsä Telluksen pinnalla maan matosen elämää viettänyt mies ainakin. Avaruus oli niin täynnä valoja ja heijastuksia. Loputtomasti kirkkaasti kimaltavia tähtiä, ja taivaankappaleiden heijastamia värejä, jonkalaisia Yukke ei olisi ikinä voinut edes kuvitella olevan olemassa. Hänestä tuntui kuin hän tajuaisi nyt yht’äkkiä kaiken, mitä hän ei ollut koskaan ennen tajunnut. Hänestä tuntui kuin vasta muutama tunti, vai oliko siitä jo viikkoja, sitten hän olisi vielä ollut kuin vastasyntynyt, mistään mitään tajuamaton, kehtonsa seinämiin maailmansa rajoittava säälittävyyden kiteytymä. Nyt hän oli maailmankaikkeuden kuningas!

Universumin tarjoama silmiä hivelevä elävä taideteos piti Yukkea niin vahvasti lumoissaan, ettei hän oikeastaan ensinkään tullut ajatelleeksi tilannettaan. Olihan nyt selvääkin selvempää, ettei ihminen tuosta noin vain siirry avaruuteen kiitämään ja näkemään maailmankaikkeuden fenomenaalismpia ihmeitä, joita ihmisen ei minkään järjen mukaan olisi mahdollista koskaan päästä näkemään. Yukke näki ja se riitti hänelle. Jollain tapaa hän oli täysin varma, ettei ollut missään unessa taikka vastaavassa. Hän oli aivan varma, että kiisi siinä häikäisevällä ties kuinka monen kertaisella valon nopeudella läpi avaruuden tutkimattomien takamaiden. Eihän sillä ollut mitäkään väliä, minkälaisessa muodossa hänen kehonsa, jos hänellä nyt semmoista enää oli, oli. Oikeastaan, ajatteli Yukke sivumennen, melkomoisen hajamielisesti tosin, mikään, mitä olen koskaan kokenut elämässäni, ei ole ollut näin selvää kuin tämä kokemukseni.

Kun Yukkea ei kerran kiinnostanut olomuotonsakaan, joka siis ei ollut se mihin hän oli maan pinnalla tottunut, ei häntä kiinnostanut juuri ajan kulukaan. Tietyllä tapaa hän kyllä aavisteli, että normaalin ihmisiän aikana ei olisi mitenkään mahdollista nähdä sitä kaikkea, minkä hän oli jo näennäisesti varsin lyhyen ajan sisällä nähnyt. Mutta kuten Yukke oli jo aikaisemmin todennut, ”korkeampi taho” vaikutti tällä hetkellä hänen elämässään. Sillä oli vähän liiankin helppo selittää nämä kaikki ihmeet, Yukke kun oli edelleenkin täysin varma, että tämä kaikki oli todellista, eikä mitään simulaatiota. ”Hiljentyös kurjat ajatukseni!” urahti hän itselleen, ja kuuli hämmästyksekseen äänensä kuin olisi puhunut itsensä kanssa lapsuusaikojen kahdesta pahvimukista ja kiristetystä langasta rakennetulla puhelimella. Toinen pahvimuki oli tässä, missä hän itsekin ja toinen Telluun pinnalla, jossain niin kaukana, ettei hän semmoista matkaa voisi edes kuvitella kuvittelevansa

Ja niin ihanaa kuin siinä olisikin ollut kiitää halki äärettömien avaruuksien ajattelematta mitään muuta, oli Yukenkin mielentila pikku hiljaa muuttuva. Häntä ei niinkään peloittanut saatikka epäilyttänyt tilanteessa mikään. Sen sijaan hänen mieleensä alkoi salakavalasti hiipiä nöyryyttä ja kiitollisuutta. ”Mitä juuri minä olen tehnyt ansaitakseni tämmöisen uskomattoman etuoikeuden?” kysyi Yukke itseltään. Joku itsekeskeisempi tyyppi olisi voinut nostatella erinäisiä nesteitä päähänsä miettiessään moisia, mutta Yukkepa alkoi ahdistua, ihan pikkiriikkisen vain. Mitä ja kenelle olen joutuva maksamaan tästä takaisin? Ketä minun on kiittäminen tästä ihmeestä?

Ja niin edelleen…


Kauaakaan ei tästä pienen pienestä ahdistuksen kipinästä, täydellisen ekstaasin säröytymisestä, kulunut, kun Yukke jo selvästi huomasi vauhtinsa alkavan hidastua. Se ei vielä paljoa merkinnyt, sillä edelleenkin hän tiedosti kulkevansa monin kertaisella valon nopeudella. Nyt hän vain näki sekunnin sisällä huomattavasti pienemmän määrän galakseja kuin aikaisemmin. Ja sekös oli hämmästyttävää! Sehän oli kuin toisen silmän peittävän silmälapun poistaminen. Siinä missä Yuken aikaisemmat maisemat olivat koostuneet häikäisevällä nopeudella ohi viistävien tähtijärjestelmien muodostamasta surrealistisen vääntyilevästä valonäytöksestä, pystyi hän nyt jo erottamaan yksittäisiä kohteita. Ja vauhti sen kuin hidastui hidastumistaan. Pian Yukke pystyi ihailemaan yhtä tähteä jo minuuttien ajan. Vähän myöhemmin hän tunsi itsensä jo rampautuneeksi etanaksi keskellä tuntematonta avaruutta, todennäköisesti miljoonien valovuosien päässä kotoa.

Hetkeksi kaikki pimeni. Sitten Yukke huomasi näkevänsä kehonsa. Se oli täydelleen samanlainen kuin hän sen muistikin olevan. Muisti tosin tuntui hämärähköltä. Hän totisesti tunsi itsensä uudesti syntyneeksi! Hän istui jalat haarallaan ja käsillään taakse päin nojaten jonkinmoisessa tilassa. ”Kyllä tämä ihan huone on”, totesi Yukke itselleen pruuvatakseen, kykenikö puhumaan. Ääni kuulosti aivan normaalilta, ja nyt se tuli hänen omasta suustaan. Yhteys Tellukseen oli katkennut. Mistähän moinenkin ajatus oikein… Yukke katseli ympärilleen. Huoneessa ei ollut muuta nähtävää kuin puupaneloidut seinät ja täyttä höyryä käyvä ilmankostutin. Se oli joltisen tilava, niin tilava, että kalustusta olisi ehdottomasti halunnut enemmänkin. Kostean tervalepän rauhoittava tuoksu sai Yuken hieman uneliaaksi, ja aluksi hänestä tuntuikin, että voisi melkein vaikka nukahtaa siihen. Muutaman minuutin kuluttua hän kuitenkin nousi jaloilleen, käsiä kun alkoi särkeä mokoma nojailu, eikä nukkuminenkaan oikeastaan tuntunut houkuttelevalta ajatukselta tuntemattomassa paikassa kovalla lattialla. Koko universumin ihmeet yhdellä kertaa nähneen miehen nuupahtaneella tarmolla Yukke käveli systemaatillisesti koko huoneen ympäri seiniä myöten. Missään ei ollut ovia eikä ikkunoita. Sen sijaan viimeinen nurkka, johon hän kiertokävelyllään saapui, oli varsin mielenkiintoinen. Nurkassa oli lattiassa ehkä juuri ja juuri hänen itsensä mentävä aukko. Aukko oli niin siististi leikattu lattiaan, ettei sitä kovin paljon kauempaa katsottaessa ollut mahdollista huomata. Kun Yukke sitten kurkisti tähän kummaisaan aukkoon, oli hän hämmästyä silmät päästään. Eihän tilanteessa toisaalta tarkemmin ajatellen juuri hämmästeltävää ollut. Aukosta avautui suppea, mutta täysin selkeä, näkymä autioon avaruuteen. Näkymää suodatti aukosta loputtomalle matkalleen halki universumin lähtevä vihertävä säde. Yukke tunsi nyt kaiken olevan aivan selvää. Hän voisi hetkenä minä hyvänsä hypätä takaisin säteeseen, yhtyä siihen ja kokea taas kaikki maailmankaikkeuden ihmeet. Ajatus tuntui perin houkuttelevalta, Yukke kun oli ollut kovin pettynyt fantastisen avaruusmatkansa päätyttyä. Nyt säteeseen loikkaaminen vaikutti kuitenkin jollain tapaa väärältä. Olihan Yukke alusta asti tiennyt, että ”korkeampi taho” leikitteli hänen kanssaan, ja hänellä olisi tässä nyt ehdottomasti selviteltävänään asia jos toinenkin. Hän ei voinut vain ajatella itsekkäästi, ja nautiskella loppuikäänsä avaruuden ihmeistä, niin ihastuttavalta kuin ajatus matelijain aivoilla ajateltuna vaikuttikin. Vaan Yukkepa ei ollutkaan matelija. Hän oli vielä hetki sitten ollut maailman kuningas, ja olipa hänellä vieläkin kuninkaallista itsevarmuutta jäljellä. Ja itsevarmuutensa syleilyssä hän teki joltisen loogillisen hypoteesin ja samalla päätöksen. Satochi liittyy varmasti tähän paikkaan jotenkin. Minä pelastan Satochin!


Niin voimallisesti Tatsuro oli keskittymisensä keskittänyt Yukkeen ja vain ja ainoastaan tähän, että Yuken ilmestyessä lähietäisyydelle, sillä niinhän aivan ilmiselvästi oli tapahtunut, hän aisti sen jonkinlaisena värinänä. Tietenkään Tatsuro ei ihmissilmin näkymättöminä ympäriinsä leijailevina tajunnan sirpaleina kyennyt aistimaan mitään konkreettista värinää, mutta se osa jossakin, joka piti sisällään jotakin, mitä voitiin pitää hänen mielenään tai jonakin sen keskeisenä osana, aisti jollakin perimmäisen alkeellisella vaistolla Yuken yht’äkkisen läsnäytymisen. Tämä aistimuksen alkio sai kummallisia reaktioita aikaan Tatsurossa. Hänet valtasi aivan käsittämätön tarve päästä kaikkialle yht’aikaa etsimään Yukkea. Hänen oli aivan pakko, pakko, pakko, pakko päästä heti Yuken tykö. Tämä olisi ainoa, joka osaisi saada jotain selkoa tähän kammoittavaan tilanteeseen. Tatsuro pinnisteli ajatellakseen edes hivenen rationaalisesti. Hän pinnisteli ja ponnisteli, kunnes kaikki pimeni. Hän menetti tajuntansa, kuten menettää fyysinen olento ylittäessään fyysiset rajansa. Tatsuro vaan kuin oli pelkkää sirpaleista tajunnanvirtaa, ei hänestä jäänyt tajunnan pimetessä jäljelle käytännössä mitään.


”Et kai tarkoita, että Tatsuro on… kuollut?” Miyan ääni värisi kuin parhaankin oopperalaulajan vibrato. Hän istui varsin miellyttävällä keinonahkanojatuolilla huoneessa, jota hän ulkonäön perusteella olisi nimittänyt valvomoksi taikka komentosillaksi — huoneen oikeata käyttötarkoitusta hän ei tiennyt. Häntä vastapäätä samanlaisella keinonahkatuolilla istui ruumiinrakenteeltaan kovasti ihmistä muistuttava hahmo, jolla oli kovin kalpea, miltei epäluonnollisen sileä iho, ulkonevat kalansilmät ja pitkulainen hevosennaama.

Syötyään kyllikseen ”ufomönjäänsä” oli Miya jatkanut harhailuaan. Ei kauaakaan, kun hän oli erään ohuen tervaleppäseinän takaa kuullut perin kummallista meteliä. Vähän niin kuin kissa ja koira tappelisivat hammaslääkärin poran käydessä täysteholla taustalla, oli hän jälkeen päin tuumaillut katsellessaan vastapäätä istuvaa humanoidia silmänsä vieläkin hämmästyksestä pyöreinä. Tässäkään seinässä ei ollut ollut ovea, mutta seinän takaa kuuluvan metelin takia Miya ei ollut voinut olla ottamatta selvää huoneen sisäpuolesta. Hän oli tähdännyt mojovan potkun seinään, ja kuten oletettua, se oli kaatunut, yllättävän siististi tosin, kumolleen. Huoneessa ollut humanoidi oli aluksi käyttäytynyt miltei peloittavan vihamielisesti, eipä ihmekään, kun se oli yllätetty kaatamalla seinä niskaan. Humanoidin viha oli kuitenkin laantunut nopeasti, sillä kuten Miya oli ounastellutkin, ei hän ollut täällä sattumalta, vaan humanoidi oli kuin olikin abduktoinut hänet. Melko pian oli käynyt ilmi, että myös Tatsuro ja Yukke olivat kokeneet saman kohtalon. Niin kummaisaa kuin se olikin, puhui humanoidi nimittäin japania, joskin kovin kangertelevaisesti, jollain tapaa ehkä ranskalaisittain korostaen, arveli Miya, joka oli itse luppoaikoinaan toisinaan opiskellut sanan jos toisenkin ranskaa.

Alkujärkytyksen laannuttua humanoidi oikeastaan oli suhtautunut Miyaan hyvin ystävällismielisesti. Se puhui ja puhui, eikä antanut minkäänlaista suunvuoroa Miyalle. Otus haasteli niin nopeasti, että vähintään puolet meni Miyalta täydelleen ohitse, mutta sen verran hän oli kaappaajansa puheista saanut kiinni, että he olivat eräänlaisella avaruusaluksella lukemattoman pitkän matkan päässä Telluusta. Humanoidi oli kertonut, että hänen lajinsa oli koko tunnetun humanoidihistorian perusteella ikiaikainen. Heidän lajinsa oli kautta aikain elänyt kukin yksilö omassa suurehkon ihmisten kaupungin kokoisessa avaruusaluksessaan. Avaruusaluksissa ei ollut liikkumistoimintoa, eikä yhdestä päässyt vierailemaan toiseen. Alusten välille oli kehitetty yllättävän kehittyneitä radio- ja jopa kuvaradiojärjestelmiä keskinäistä kommunikointia varten, mutta kukaan eristetyistä humanoideista ei osannut tarkkaan sanoa koko populaation kokoa tai minkä takia he elivät sillä lailla. Koko tunnetun humaoidihistorian, jonka Miya arveli olevan joltisen pitkä, aikana yksikään humanoidi ei tiettävästi ollut kuollut eikä lisääntynyt. Heillä ei avaruusaluksillaan ollut muuta kuin aikaa, ja luoja ties kuinka loputtomien aikojen saatossa tämä yksilö oli, Miyalle ikuisesti arvoitukseksi jäävin menetelmin, kehitellyt keinon abduktoida Tellukselta itselleen seuraa. Miyaa hieman ihmetytti, oliko humanoidin muka helpompaa siirtää hänet Tellukselta, kuin joku ilmeisen lähellä olevista eristetyistä tovereistaan, luokseen. Vaikka humanoidi olisikin antanut hänelle suunvuoron, ei hän välttämättä olisi asiaa kysynyt, sillä seuraavaksi humanoidi oli kertova syyn edellä mainittuun naurun remakkaansa, meteliin, jota Miyan oli edelleen kovin hankala pitää nauruna. Ja se syy sai Miyan miltei voimaan pahoin.

Surkeata kyllä, oli tämän pahoinvoinnin syynä Tatsuron tila. Humanoidi oli kertonut, että Miyan ”maakalaiskamraatti” oli ”puolivahingossa” päätynyt eräänlaiseen separointikammioon, jonka humanoidi oli loputtoman aikansa ratoksi kehittänyt ja rakentanut. Kuka ikinä kammioon päätyikään, irtautuivat kaikki tämän rakenneosaset kehon atomeita ja mielen palasia, mitä ne ikinä olivatkaan, myöten keijumaan ympäri kammiota. ”Käytännössä”, oli humanoidi paasannut tasaisen puuduttavalla innokkuudellaan, ”sinne päätyvästä jää jäljelle vain alkeellinen tajunnan keskus vailla aisteja, vailla järjestäytyneitä ajattelun rakenteita saatikka fyysistä olomuotoa.” Jo tämä oli aivan tarpeeksi puistattamaan Miyaa, joka päätellen siitä, ettei tajunnut puoliakaan, arveli humanoidin olevan älyllisesti kovin kehittynyt. Otuksen järkevyydestä hän ei kyllä ollut niinkään varma…

Miyan järkytys oli vielä kasvava joltisesti, kun humanoidi kertoi että oli joskus kauan aikaa sitten päädyttänyt samaiseen kammioon erään betelgeuselaisen. ”Kaksi separoitunutta yksilöä samassa kammiossa”, selosti humanoidi epämiellyttävällä innolla, josta puuttui kuitenkin inhimillinen paatos, ”se vastaa täydellisintä sielun ja ruumiin ykseyttä. Olen ratkaissut maailmankaikkeuden suurimpien filosofien ainaiset ongelmat. Kunhan saan tämän järjestelmän vaikuttamaan koko universumin laajuisesti…” Jo tässä vaiheessa Miya oli irvistellen painanut kätensä korvilleen, mutta humanoidin paasauksesta hän oli vielä epäonnekseen kuuleva, että Tatsuro oli yllättäen menettänyt tajuntansa, siis kaiken, mitä hänellä itsestään oli vielä ollut jäljellä. Edelleenkin käsillään korviansa tiukasti pidellen toisti Miya ääni väräjäen kysymyksensä: ”Et kai tarkoita, että Tatsuro on kuollut?”

Humanoidi jatkoi pulinaansa aivan kuin Miya ei olisi sanonut halaistua sanaa, mitä hän ei ollutkaan tehnyt vielä siihen mennessä. Ja koska vähemmästäkin menettäisi hermonsa, toisti Miya kysymyksensä nyt huutaen ja heilutellen käsiään humanoidin mulkosilmien edessä. Hän yllättyi hieman itsekin, kuinka kimakasti oli asiansa tullut esittäneeksi, mutta moiset epävakuuttavat noloudet voisi nyt laittaa paniikin piikkiin. Tämän korostettu huomiotoiminta tekikin tehtävänsä, sillä humanoidi sulki hetkeksi suunsa, ja sen keltaiset kalansilmät näyttivät nyt ensi kertaa koko monologin aikana kohdistuvan Miyaan, joka ei voinut olla värähtämättä kolhon katseen kohdatessaan. ”Eipä kai, enhän minä semmoisesta puhunut”, aloitti humanoidi samaan sävyyn kuin lukisi puhelinluetteloa, ”Hän on oikeastaan hyvin etuoikeutettu. Päästä nyt täydelliseen sielulliseen ja ruumiilliseen ykseyteen betelgeuselaisen kanssa. Tuskinpa hän koskaan on edes ajatellut Betelgeusessa olevan asukkaita. Mikä onnenpoika tosiaan” Miyaa hermostutti kovasti humanoidin välinpitämätön suhtautuminen vakavaan asiaan. Lisäksi nyt, kun hän tiesi, että tämä nimenomainen humanoidi oli hänet ja Tatsuron tänne muiluttanut, hän tunsi tarvetta osoittaa vihaa ja ärtymystä humanoidia kohtaan. Hän ei pitänyt yhtään siitä, että hänet oli vastentahtoisesti kaapattu jonnekin ties minne keskelle avaruutta tai sen reunamille. Miyan posket punoittivat hieman, ja hän murisi hampaidensa välistä humanoidille varsin karkeita voimasanoja, jotka olisivat saaneet kenet hyvänsä käytöstavoista mitään tajuavan ihmisen kohahtamaan paheksuvasti. Humanoidi vain tuijotti, ja hymyili kapean päänsä mukaisella kapealla suullaan vienoa ketun hymyä, mikä ainoastaan leyhytti Miyan raivon ja harmistuksen liekkejä yhä iloisempaan roihuun. ”Katso nyt tuota. Toverisi on osallisena maailmankaikkeuden suurimmassa saavutuksessa!” virkkoi humanoidi äänessään ripaus ylpeyden hurmosta. Puhuessaan se osoitti kohti suurta monitoria, jossa Miyan silmät näkivät vain tyhjän, hallimaisen huoneen. Humanoidi oli kyllä aiemminkin osoitellut ruutua, ja sen puheista oli jo aiemmin käynyt ilmi, että Tatsuro mukamas oli tuossa tyhjässä, kolhossa komerossa. Miya saattoi vain toivoa, että Tatsuro oli olomuodossa, jossa ihmissilmä ei tätä havainnut. Hän ei, suureksi harmistuksekseen, pitänyt yhtään epätodennäköisempänä sitäkään vaihtoehtoa, ettei humanoidikaan nähnyt huoneessa mitään, koska siellä ei ollut mitään. Siis, Tatsuroa ei enää ollut! Ajatus oli täydelleen sietämätön.
The clocks on the wall are driving us crazy but we don't know how to stop them.
-Derek Noy

Avatar
Adolfiina
Vuoden outolintu
 
Viestit: 46
Liittynyt: Ma Touko 06, 2013 8:00 am

Re: Yksinäisyys Shangri-Lan humanoidien (absurdi scifi/MUCC

ViestiKirjoittaja Adolfiina » Su Elo 04, 2013 10:39 am

Olen tässä ollut ilmeisen luova, sillä saatte seuraavan luvun jo näinkin poikkeuksellisen nopeasti edellisen jälkeen. Valtaisa lukupaketti kaikille, jotka siihen urakkaan itsensä ovat vaivuttaneet. ^^

Luku 4


Kuinka käynnistää pelastusoperaatio umpinaisessa, oletettavasti takaisin Tellukseen johtavaa sädereikää lukuun ottamatta, huoneessa muutenkin umpivieraassa paikassa vailla minkäänlaista käsitystä pelastettavan sen hetkisestä tilasta? Siinäpä vasta olikin kysymys Yukelle pohdittavaksi, ja koska hän oli joskus ties milloin vielä Telluun pintaa tallatessaan ennen lähtöään päässyt pohdiskelun makuun, päätti hän nytkin sen toimintatavaksi, joka varmasti toisi ratkaisun. Siispä, Yukke asettautui suunnilleen keskelle huonetta, istuutui mahdollisimman mukavasti nojaamatta kuitenkaan mihinkään. Suoraselkäisyys on hyville ajatuksille hyvä lähtökohta, hän ajatteli, sulki silmänsä ja vajosi mielensä maailmaan.

Meditoinnista ei nyt kuitenkaan tullut mitään. Yukke kampesi itsensä pystyyn, ja meni sivelemään seiniä kuin vangittu eläin lasin takana. Aivan ensimmäinen askel suunnittelemattoman Satochin pelastussuunnitelman toimeenpanemiseksi olisi ulos pääsy tästä kamalasta tyhjästä huoneesta. Yukke alkoi ahdistua. Vaikkei hän tiennyt itsellään olevan ahtaan paikan kammoa, eihän paikka edes ollut ahdas, hän tunsi paniikin kasvavan sisällään. Hiipivä tunne, jonka alkuperää ei oikein osannut sanoa, alkoi ottaa vallan. Minulla taitaakin olla avaran paikan kammo, tuumasi Yukke älykkäästi. Hän kierteli huoneessa ympyrää, ja puhisi ja tuhisi epämääräisesti. Sitten aivan äkkiarvaamatta, miltei mielipuolen elkein, alkoi hän hakata seiniä. Eipä se tietenkään mitään auttanut. Nehän olivat kovaa puuta! Siltikin Yukke hakkasi nyrkeillänsä, hakkasi kuin viimeistä päivää, kuin tulipaloa tai kaikkia maailman nälkäisiä villipetoja paeten.

”Päästäkäääääh!”


Yukke oli juuri purskahtamaisillaan itkuun, kun hänen huomionsa kiinnittyi vilahtavaan liikkeeseen huoneen nurkassa. Liikkuva mikälie oli ollut niin nopea, ettei hän ollut kerennyt varsinaisesti havaita siitä mitään. Siltikin hän oli aivan varma, että jokin oli liikkunut nurkassa. Varovaisesti hän hiipi niille main huonetta, jossa oli arvellut nähneensä liikahduksen. Missään ei näkynyt mitään. Ainoastaan ilmankostutin puksutti vastakkaisella seinällä. Vaan eihän ilmankostutin voi millään liikkua. Eikä varsinkaan semmoisella vauhdilla! Yukke katseli ympärilleen, ja kytevä turhautumus sen kuin kasvoi hänen sisällään.
”AAAAARRRGGGHHHH!” hän huusi silkkaa ahdistustaan sekavasta tilanteesta. Huuto tuntui vavisuttavan koko huonetta, ja niin suuri oli vavisuttava voima, että se sai oranssin möhkäleen läjähtämään katosta Yuken jalkojen eteen, vain muutamalla senttimetrillä päästä ohitse. Oletettavaa tietysti on, että moinen tilanne aiheuttaa melkomoisen säikähtämisen, eikä Yukke tehnyt oletukseen poikkeusta. Häneltä pääsi toinen lähes edellisen veroinen karjaisu samalla, kun hän hyppäsi tasajalkaa miltei metrin taakse päin. Hänen kasvonsa olivat vääntyneet mitä kauhuelokuvallisimpaan uhrin irvistykseen, ja taisi olla molempien osapuolien onni, ettei oranssi möhkäle Yukkea itseään enempää nähnyt sitä säikähdyksen kiteytymää. Yuken silmää ei miellyttänyt yhtään sen enempää, että pikku hiljaa möhkäleestä alkoi hapuillen nousta laihoja samettisella karvalla verhottuja koipia. Hänen ilmeensä vääntyi yhä etoutuneemmaksi sitä mukaa kun koipia nousi möhkäleestä lisää, ja kun niiden määrä ylitti neljän, alkoi hänelle pikku hiljaa valjeta, mikä tuo oranssi möhkäle oikein oli. ”Satochi!” kiljaisi Yukke aivan vaistomaisesti, vaikkei varsinaisesti pahimmissa painajaisissaankaan halunnut uskoa tuon otuksen olevan Satochi. Yllättävän kimeänä ilmoille kajahtanut kiljahdus sai hämähäkkikoppakuoriaisminkälien pelästymään joltisesti, ja se, noustuaan nyt jokaiselle kahdeksalle jalalleen, kavahti hyvän matkaa Yukesta taakse päin. Näin olisi Yukkekin varmasti menetellyt, mutta hänen kehonsa ei enää totellut vaistojen koko ajan vonkuvaa pakenemishälytystä. Hän oli kauhusta kirjaimellisen kankeana pitäen kahta tennispalloa muistuttavan katseensa visusti hämähäkkihirviössä.

Vähään aikaan ei tapahtunut yhtään mitään. Sekä hämähäkki mustilla tihrusilmillään että Yukke, molemmat lähes yhtä pelästyneinä, tuijottivat vain toisiaan. Yukke keräsi rohkeutensa ensin, oikeastaan hän ei yksinkertaisesti enää sietänyt tilanteen muuttumattomuutta. ”Oletko se s-sinä Satochi?” pani hän ääni väräjäen, ei niinkään enää hämähäkin pelosta kuin siitä, että vastaus olisi millään muotoa myöntäväksi tulkittavissa. Kummajainen ei osoittanut minkäänlaista merkkiä, että olisi kuullut. Se pysyi aivan paikallaan, ja nyt Yukke tajusi, että otus ei tuijottanutkaan häntä. Pikemminkin sen katse oli lasittunut. ”E-et kai sinä vain?” Erittäin varovaisesti Yukke konttasi kohti oranssia hirvitystä. Pelko siitä, että otus tekisi jotain, hälveni kuitenkin joka askeleella. Kun Yukke oli tullut aivan jättiläismäisen hämähäkkikoppakuoriaismutaation vierelle, hänen olettamuksensa varmistui. Otus oli kuollut kuin kivi. Ja jos se oli Satochi niin… Kyynelkarpalo poikineen vierihe Yuken poskia pitkin. Pian niistä muodostui jo miltei virta, ja nyyhkien ei koskaan niin pieneltä näyttänyt ihminen käpertyi syleilemään kuollutta hämähäkkimutanttia.

Näky oli joltisen hulvaton. Ainakin Miyalle seuraa pitävän humanoidin mielestä. Otus räkätti taas omintakeisella tavallaan. Miyan oli pakko pidellä käsiä korvillaan, sillä nyt kun seinää ei ollut välissä, kuulosti humanoidin nauru vielä kahta kauheammalta. Miyaa itseään ei huvittanut nähdä toveriansa syleilemässä kuollutta avaruusötökkää ja vielä valtoimenaan itkien. ”Mikä turkanen Yukkea oikein vaivaa?” mutisi hämmentynyt ja erittäin vihainen Miya puoliääneen. Vaikka hän normaalisti osasi hillitä aggressionsa, oli tämä tilanne yksinkertaisesti liikaa. Miya tarrasi käsillään kohtaan, jossa arveli humanoidin kaulan olevan. Hän riepotteli humanoidiparkaa kuin koira puruleluaan, ja vaikutus oli toivottu. Otus korisi ja pörisi kuin tuhat kärpästä rikkinäisen kitaravahvistimen sisällä. Humanoidi ei edes yrittänyt tehdä minkäänlaista vastarintaa, ja vähän aikaa sitä retuutettuaan Miya alkoi tajuta, että humanoidille olisi varmaan yksi lysti, vaikka se kuolisikin. Kun ajatteli sitä lohdutonta eristäytyneisyyttä, jossa se ja sen lajitoverit elivät… Miyaa värisytti ajatellakin moista elämää. Ja vähitellen hänen kättensä ote heltisi. Ei hän pystyisi viemään kenenkään henkeä, vaikka tämä sitä tahtoisikin. Humanoidi makasi maassa kuin rypistynyt likapyykkikasa. Ensi kertaa Miya sääli oliota. Hän tuijotti vain sitä, ja unohti hetkeksi jopa monitoreissa näkyvät, tai vähemmän näkyvät, toverinsa. Hetken päästä humanoidi nousi, kirjaimellisesti kokosi itsensä. Raahustavin askelin se käveli tuoliin, jossa oli istunut. Se oli hiljaa, kivettynyt kuin katutaiteilija. Sen katse oli suunnattu seinään, jossa Miya ei huomannut mitään katselemisen arvoista. Ainoastaan kevyesti pihisevä hengitys paljasti otuksen olevan elossa. ”Ööh”, pani Miya, ja kun humanoidi ei reagoinut, kävipä jopa heiluttelemassa kättään tämän silmien edessä. Muukalaisen katse ei värähtänytkään. Miya ei voinut olla päätymättä muuhun päätelmään kuin, että kaikki tämä oli vain ollut humanoidin suunnitelmaa, joka tähtäsi yritykseen saada Miya surmaamaan se. Ajatus tuntui mielettömältä, mutta toisaalta, miksipä ei, tuumasi Miya, yrittäisin itsekin varmaan jotakin vastaavaa vastaavassa tilanteessa. Ja jälleen Miyan läpi kulkivat kylmät väreet, kun hän ajatteli humanoidin elämää. Niin loputtoman viisas kuin se olikin, ei se kuoleman jälkeisestä osannut sanoa mitään. Sen se varmasti tahtoi selvittää.
Kauaa Miya ei kuitenkaan voinut suoda itsensä riemuita epämääräisestä oivalluksestaan. Tatsuro ja Yukke olivat molemmat pulassa, eivätkä todennäköisesti tienneet mistään sitäkään vähää, minkä hän tiesi. Yukke meni monitorin, jossa näkyi Yuken lohduton hahmo, tykö. Hän huusi kamraattinsa nimeä niin lujaa kuin jaksoi, mutta humanoidi ei ollut tainnut asennuttaa mikrofonijärjestelmää monitoreihinsa. Oli suorastaan sietämätöntä vain tuijottaa Yuken surevan jonkin kuvottavan avaruushirviön ruumiilla. Hampaitaan kiristellen Miya käänsi katseensa monitoriin, jossa näkyi tyhjä huone. ”Tatsuro hei, jos sattuisit vaikka kuulemaan…” Miya painoi katseensa käsiinsä. Vielä kertaakaan täällä ollessaan hän ei ollut tuntenut itseään niin yksinäiseksi. ”Saaplarin sontiainen!” hän karjui humanoidille, joka ei ottanut solvausta kuuleviin korviinsa. ”Eihän sinun mistään tarvitse huolehtia, kun toverisi eivät ole pulassa. Sinulla kun ei edes ole tovereita. Ha-ha-haa!” jatkoi Miya kivettyneen oloiselle humanoidille huutamista. Olion solvaaminen ei saanut kuin mielialat myllertämään. Toisaalta itsetunto ehkä hieman kasvoi, muttei Miya voinut olla tuntematta pientä sääliäkin otusta kohtaan. Tilanne oli niin toivoton, että yleensä niin kivikasvoinen Miyakin melkein purskahti itkuun. Vuorotellen hän vain tuijotti monitoreita. Mitä muutakaan hän saattoi tehdä? Yukke oli tainnut nukahtaa jossakin vaiheessa, hänen kehonsa kun ei enää värissyt itkunpurskahdusten takia. Katsellessaan tyhjää huonetta esittävää monitorinäkymää, äkkäsi Miya yht’äkkiä jotakin perin kiintoisaa. Hyvin hyvin pienellä präntillä monitorin alanurkassa näkyi numerosarja. Samanlainen, joskin eri numeroista koostuva, lukema näytti olevan myös Yukke-monitorissa. Miya ei voinut olla epäilemättä, etteivät numerot olisi siinä koko aikaa olleet. Riemu kuitenkin vei voiton hämmennystä herättäviltä epäilyksiltä. Noissa nimenomaisissa numeroissa oli pakko olla jokin vihje. Uutta intoa puhkuen Miya rupesi koikkelehtien tonkimaan läpi valvomohuonetta. Oikeastaan hän olisi hyvin voinut tehdä sen jo aikaisemminkin, vaan mitäpä moisista. Huone ei ollut erityisen suuri, eikä siellä ollut paljonkaan irtaimistoa, vaan löysipä Miya juuri sen mitä tarvitsikin. Pohjapiirrosmainen kartta aluksesta lepäsi eräällä muuten tyhjällä pöydällä. Pieni epäilys kalvoi nytkin Miyaa. Kyllä kai hän nyt niin ison kartan olisi pannut merkille tyhjältä pöydältä, vaan ei kuitenkaan. Hän loi pienen silmäyksen humanoidiin, joka ei näyttänyt olleen liikkunut millin milliä mihinkään. Pieni kylmänvärähdys kulki jälleen kehon läpi.

Tohkeissaan Miya tutki karttaa jokusen tovin, ja melko pian kävi ilmi, että se oli täynnä vastaavanlaisia koordinaatteja, kuin mitä monitoreissa näkyi. Asiahan oli pläkkiäkin selvempi! Hiljaisesti Miya kiitti onneansa, kun oli sattunut kuljettamaan tussikynää taskussansa. Missään ei nimittäin muuten olisi ollut mitään, millä merkitä monimutkaiset koordinaatit muistiin. Vaikeuksia meinasi vielä tuottaa se, ettei Miyan tussista jäänyt jälkeä humanoidin karttaan, joka ilmeisesti ei ollutkaan tavallista paperia. Aluksi Miya tosin oli säikähtää nahoistaan, että tussi olisikin epäkunnossa, mutta kun hän melko pian keksi sotkea koordinaatit kämmenselkäänsä, päätyi hän vaihtoehtoon, että humanoidilla oli käytössään jonkinmoista humanoidipaperia. Se asia ei juurikaan kiinnostanut Miyaa sillä hetkellä. Tarmoa täynnä, suurehkoa karttaa molemmin käsin pidellen, hän marssi ulos samaisesta aukosta, jonka oli tullessaan seinään tehnyt. Vielä viimeisen kerran hän loi vilkaisun humanoidiin, joka edelleen tuijotti seinää. Miya oli havaitsevinaan kimallusta olion keltaisessa mulkosilmässä. Ei kai se vain voinut kyynelehtiä?! Ehkä minuutin ajan Miya seisoi siinä vain tuijottamassa nojatuolissa jäykästi istuvaa kalmankalpeata, laihaa hahmoa. Pimeässä sitä voisi tuossa asennossa erehtyä luulemaan ihmiseksi, tuumasi Miya, pyyhkäisi uhkaavasti omaankin silmäänsä kertyvän kosteuden pois, ja lähti päättäväisyyttä pullollaan marssimaan pitkin aluksen loputtomia käytäviä.

Huolimatta varsin yksinkertaisesta ulkoasustaan, oli humanoidin karttaa kovin vaikea tulkita. Eipä mikään ihme, alushan oli aivan valtavan iso. Miyan mieltä tosin kalvoi pieni epäilys, ettei ympäristö, jossa he olivat, välttämättä ollut mikään alus. Eihän hän millään voinut tietää, kuinka iso osa humanoidin puheista oli valhetta vain. Sikäli mikäli koko humanoidi edes tuntee valehtelun käsitettä, tuumi Miya, ehkä itse ihmisenä vain oletan kaikkien vastaantulevien elämänmuotojen olevan valehtelevia ja… Hän tukahdutti ajatustensa synkkenevän virran, vaikka toisaalta, olihan jutussa perää. Voin ottaa asian vaikka puheeksi Yuken ja Tatsuron kanssa, kunhan saan heidät pelastettua, päätti Miya, sikäli mikäli saan heidät uskomaan puolta sanaa koko humanoidista.

Harmikseen Miya huomasi, ettei muistanut enää, kumpi hänen kämmeneensä suhertamistaan koordinaateista kuului kummallekin hänen toverilleen. Hänellä oli niin kiire saada itselleen tuttua seuraa tässä vierauden täyttämässä paikassa, että hän vain etsi kartalta nopeasti koordinaateista lähemmän, ja lähti haparoiden suuntaamaan sitä kohti. Kaikki seinät ja käytävät näyttivät ulkopuolelta kyllä aivan samanlaisilta. Kauan kaivattu pieni huvittuneisuuden tunne kutitteli Miyaa, kun hän ajatteli, että ilman karttaa hänen olisi varmaankin pitänyt potkia jok’ikinen seinä aluksella kumoon löytääkseen toverinsa. Toisaalta, Miyan pessimistiset mietteet saivat jälleen vallan, enhän voi olla ollenkaan varma, että tämä kartta pitää kutinsa. Olihan eittämättä hieman epäilyttävää, että karttaan oli kirjoitettu japaniksi semmoisia sanoja kuin ”keittiö”, ”ruokavarasto”, ”valvontakeskus”, ”toaletti” jne. Juurikin valvontakeskusta Miya oli käyttänyt navigointinsa keskipisteenä, sillä mikä muukaan saattoi olla monitorihuone, josta hänen ystäviään oli valvottu. Tunnen kyllä itseni äärimmäisen typeräksi, jos tämä onkin vain kierän humanoidin typerä kepponen. Miya huomasi jo toistamiseen spekuloivansa humanoidin vain keppostelevan kustannuksellaan. Oli pieni harmi huomata, että mokomasta otuksesta oli kovin vaikeata ajatella mitään positiivista.

Viimein alkoi, ainakin Miyan tulkinnan mukaan, lähempi koordinaateista olla lähellä, enää muutama käännös toisiaan näennäisen järjettömästi seuraavista kulmista. Yksi lähes 90 astetta vasempaan, toinen huomattavasti loivemmin oikeaan, ja kolmas kuin ympyrän kehää pitkin vasempaan, toinen koordinaateista kuvasti nyt hänen edessään olevaa huonetta. Miya ei tuhlannut aikaa epäröintiin, vaan potkaisi voimainsa takaa edessä olevaa seinää, jonka pelkkä näkeminenkin sai hänen sydämensä pomppimaan villinä. Yllätyksenä kuitenkin tuli, ettei seinä kaatunutkaan. Sen sijaan maahan valtaisan potkunsa voimasta kellahti Miya, eikä se täydelleen odottamattomissa olleena ollut mikään kivuton kumoutuminen. Toivottavasti en murtanut lonkkaani, tuumasi Miya hajamielisesti silmissään kyynel jos toinenkin, osin kivusta, osin ääriä tuntemattomasta pettymyksestä. ”Ei, himpura!” murahti Miya ääneen, nousi vaivalloisesti jaloilleen, ja rupesi hakkaamaan seinää kaikilla liikenevillä raajoillaan, (oikea jalka oli äskeisestä epäonnistumisesta liian kipeä potkimiseen), huutaen samaan aikaan kuin mielipuoli jos jonkinmoisia manauksia ja räävittömyyksiä.


Oi, kuinka ihanaa olla taas kotiplaneetalla, riehumassa Tatsuron tilalla, ja esittää olevansa hyödyllinen! Yukke unelmoi hymy huulillaan edelleen tiukasti oranssin jättihämähäkkiotuksen karvaista ruumista syleillen. Unessaan hän oli juuri Satochin kanssa pudottamassa yläkerran porraskaiteelta kylmiä nuudeleita ali kulkevan Tatsuron niskaan. Ho-ho-hoo! Vaan niin kävi Yuken unelle, kuten kaikille hyville unille yleensä. Se keskeytyi mökään, joka kantautui puuseinän vaimentamana toiselta puolelta. Joku mätki seinää, eikä se joku selvästikään hallinnut hermojaan sillä hetkellä. Tarkemmin kuunnellessaan Yukke ihan joutui peittämään korvansa, niin tökeröjä alatyylisyyksiä joku meuhkasi toisella puolella. Hieman punastellen Yukke nousi varovasti hämähäkkimutantin viereltä, käveli seinän tykö, ja koputteli sitä sitten omaan hillittyyn tyyliinsä. ”Kuka ikinä siellä onkaan, kaikki on täällä ihan kunnossa”, tyynnytteli Yukke melkein kuiskaten seinän takana riehujaa. Tietenkään Miya ei toisella puolella kuullut toverinsa hiljaista tyynnyttelyä, mutta sentään hän tajusi jonkun koputtavan seinää toiselta puolelta. Tämä sai hänet hieman rauhoittumaan. Joku fyysinen koputti seinän takaa. ”Sano, että olet Tatsuro!” kiljahti Miya, sillä olisihan tietysti vielä varmasti kunnossa olevan Yukenkin löytymistä iloisempi asia todentaa, että Tatsuro kykenisi koputtelemaan seiniä, mistä Miya ei ollut ensinkään niin varma. ”Höm, en nyt Tatsuro sentään, mutta… Oletko se sinä, Miya?” pani Yukke hämmästyneenä. Mitä kummaa Miya oikein teki täällä, ja miksi hän kiljui Tatsuron perään?
”No oletko sitten Yukke?”, kuului vaativa ääni seinän takaa.
”J-joo.”
”Tiedätkö mitään tästä paikasta, jossa olemme?”
”Enpä liiemmin taida…”
”Tiedätkös. Minulla ei ole aavistustakaan, mitä oikein sekoilet siellä sen avaruusötökän kanssa, mutta toivon sinun olevan kunnossa. Tiedätkö, miten sinne pääsee sisään tai haluatko edes minun tulevan sinne pelastamaan sinut?”
”Öö, en tiedä, olen kyllä yrittänyt, ja se avaruusötökkä… ja tietenkin haluan ja…” Yukke alkoi mennä sanoissaan sekaisin. Miksi ihmeessä Miya kuulosti niin kireältä? Ihan kuin hän ei olisi iloinen Yuken löydettyään.
”En tiedä, mitä tiedät, mutta luulen, että tässä huoneessa on mahdollinen uloskäynti täältä”, sanoi Yukke varovasti.
”Hyvä, odota sitten siellä! Haen Tatsuron”, kuului toiselta puolelta Miyan ärähdys. Se ei ollut varsinaisesti vihainen, muttei kyllä missään nimessä kovin iloinenkaan ääni. Sitten kuuluikin enää vain vähitellen käytäviä pitkin hälveneviä askeleita. ”Hei, Miya!” huusi Yukke kovempaa kuin aiemmin, mutta turhaan. Mikä kumma sitä oikein vaivasi? Yukke lysähti siihen seinän viereen pohtimaan, mitä kaikkea tajusi tilanteesta. Surullisen vähän yhtään mitään, totesi hän itselleen, ja vilkaisi hämähäkkiörkkiä. Ihan kuin minä en olisi kokenut kovia. Kuinkahan paljon Miya olisi järkyttynyt, jos olisin kertonut Satochista…


Puhisten ja puhkuen Miya taivalsi käytäviä ensin ihan mihin sattui. Vähitellen hän kuitenkin palasi järkiinsä. Nyt ei totisesti ollut sopiva hetki eksyä. Yh, kun sapettaa! Yukke vain pelehtii avaruusolioiden kanssa, ja Tatsuro on… Miya puri hammasta. Nyt olisi pysyttävä kovana. Hän kiinnitti taas katseensa karttaan. Jos äsken olin tuolla, ja nyt täällä, ja mikäs se koordinaatti nyt olikaan, Miyan ajatukset sekoilivat. Voi tuhannen tulimmaista, enhän minä nyt vielä voinut eksyä! Hän lähti kävelemään takaisin päin, tai ainakin sinne, mistä oletti tulleensa. Vailla logiikkaa risteilevät käytävät eivät kuitenkaan olleet jääneet mieleen, ja Miyan ei tarvinnut ottaa kovinkaan montaa askelta todetakseen, ettei enää osannut paikantaa itseään kartalta. Voi rähmä! Katsotaanpa, Miya kävi polvilleen ja liikutti sormeaan kartalla. Lähin ”toaletti” näyttäisi olevan ei kovin kaukana, ehkä. Toaletin paikantamiseen Miya ei keksinyt muuta keinoa, kuin paiskoa seiniä kumolleen olettaen, että nekään enää edes suostuisivat yhteistyöhön. Ei auttanut kuin käydä tuumasta toimeen. Miya nousi ontuen vieläkin oikeaa jalkaansa. Hän päätti kuitenkin käyttää sitä. Olisi kovin ikävää vaellella näitä käytäviä pitkin molemmat jalat rampautuneina, tuumi hän. Varovainen heilautus ensin taaksepäin, ja sitten mojova jysäys kohti puupaneloitua seinää, BA-BOOM, seinä kaatusi. Kiroan kaiken, jos Yuken seinä on koko paikan ainoa, joka ei ole kumoutuvaista sorttia, tuumasi Miya vaivautumatta ilakoimaan. Kaatuneen seinän takana ei ollut mitään. Siispä kohti seuraavaa käytävän pätkää.

Räks! Pum! Ryskis! Pam!


Hajotettuaan kymmenisen seinää Miya viimein uskoi löytäneensä ”toaletin”. Kaikeksi onneksi humanoidin anatomia ei juuri ihmisestä poikennut, joten huoneessa olevan laarin käyttötarkoituksesta ei juuri ollut epäilyksiä, totesipa Miya sen käytännössäkin varsin toimivaksi.

Kovin kauan aikaa piti siihenkin episodiin tuhlata, vaan nytpä Miyan ei kuitenkaan tarvinnut epäillä kartan toimivuutta, olihan hän sen avulla löytänyt Yukenkin. Toinen koordinaatti kuuluisi siis Tatsuron tyhjälle kammiolle. Hetken totuttelun jälkeen koki Miya kartan käyttämisen oikeastaan jo varsin helposti. Kovinkaan monessa risteyksessä, joita parhaillaan lähti yhdestä kohtaa peräti seitsemään eri suuntaan, hänen ei enää tarvinnut mietiskellä. Tatsuron huone lähestyi koko ajan, ja joka askeleella kylmä hiki puski edelleenkin ilman paitaa kulkevan Miyan kehosta. Paita tosiaan, havahtui Miya muistelemaan, taisi jäädä Tellukselle. Ajatus tuntui todella hassulta. Hänellä ei ollut aavistustakaan, kuinka kauan hän ja hänen toverinsa olivat täällä olleet. Mitä jos Maassa aikaa on kulunut jo vuosituhansia? Miya puski moiset kauhukuvat parhaansa mukaan mielestään, ja keskittyi parhaansa mukaan kartanlukuun.
The clocks on the wall are driving us crazy but we don't know how to stop them.
-Derek Noy

Avatar
Adolfiina
Vuoden outolintu
 
Viestit: 46
Liittynyt: Ma Touko 06, 2013 8:00 am

Re: Yksinäisyys Shangri-Lan humanoidien (absurdi scifi/MUCC

ViestiKirjoittaja gnrbu » Ma Elo 05, 2013 7:48 pm

Huh, että ihan kaksi uutta lukua.

Kolmonen selitti asioita huomattavasti. Miyan kiintymys maahan pudonneeseen raejuustoon ei valitettavasti vieläkään selvinnyt (kyllä, avaruusolennot ja hämähäkkihirviöt pystyn hyväksymään, mutta tämä oli minulle yksinkertaisesti liikaa!), mutta ainakin tiedämme nyt, että olemme avaruusaluksella humanoidin kanssa. Tatsuroun tajunnanvirtakin vahvistui ihan konkreettiseksi tapahtumaksi.

Suosikkikohtaukseni nelosluvussa oli se, jossa Miya ihmetteli, miksi ihmeessä Yukke halaa kuollutta jättiläishämähäkkikoppakuoriaisjotain itkien lohduttomasti. Ei sillä, että hänellä olisi mitään varaa kommentoida toisten outoa käytöstä... Pidän myös kovasti siitä, että päähenkilöt pääsivät kontaktiin toistensa kanssa. Sen luulisi parantavan heidän pakomahdollisuuksiaan. Yukkehan tuntee myös säteen. Hän taitaakin olla ainoa, joka muistaa matkansa alukselle?

Ei muuta kuin seuraavaa osaa odotellessa!

    1 tykkää.
Avatar
gnrbu
Vuoden Kaoru
 
Viestit: 2497
Liittynyt: Ti Maalis 24, 2009 12:05 am

Re: Yksinäisyys Shangri-Lan humanoidien (absurdi scifi/MUCC

ViestiKirjoittaja Adolfiina » Ti Elo 13, 2013 5:42 pm

Hihhei! Viides luku on täällä. Mitä varmimmin seuraava näyttää olevan viimeinen, ehkä toiseksi viimeinen, jos oikein innostun, mutta pian alkaa olla aika käydä uusien haasteiden pariin. Viides on ehkä hieman kohelluspainotteisempi vailla suurempaa tapahtumain etenemistä, (noei oikeastaan). Itse pidin tämän kirjoittamisesta juuri sen takia, vaikka prosessi etenikin vähän miten sattuu.

Gnrbu yllä varmasti jo tietääkin, kuinka paljon arvostan hänen työtään kommentaattorina. ^^

Luku 5


Jokin kertoi Tatsurolle, että hän oli taas tajuissaan. Se ei ollut yhtään kummempi tunne kuin syvästä unettomasta unesta, taikka vaikka sitten tajuttomuuden tilasta, herääminen. Oikeastaan se oli paljon mitäänsanomattomampi tunne, sillä mitään tunnetta ei ollut. Ei ollut väsymystä, tokkuraisuutta, huimausta, hämmästystä. Ei yhtään mitään, vaan silti oli. Jos Tatsurolla olisi ollut tarpeeksi resursseja iloita, hän olisi voinut ottaa epätoivoisesta tilanteesta ainoan otettavissa olevan valonpilkahduksen irti. Hänessä oli kuin olikin vielä jotakin, joka kertoi hänelle, että hän oli sen sijaan, ettei olisi ollut.

Hämärä kuva Yuken kasvoista häilyi jossakin. Kuvasta huokui jonkinlainen lohduttavuus. Toisaalta, Tatsuro ei ollut aivan varma, oliko mitään lohdutettavaa? Oliko se edes Yuken kuva, josta lohduttava tunne tuli? Oliko tämä vain tietämättömyyteen turhautuneisuutta?

MIYA!


Jossain päin tyhjältä näyttävää kammiota sykähti samanlainen värähdys kuin kerran aikaisemmin. Havaitsemattomissa oleva värähtely virtasi pitkin huoneessa olevia tajunnan sirpaleita. Pienimpiä fyysisen materian rakenneosasiakin pienemmät hiukkaset, toisten ulottuvuuksien hiukkaset, välittivät toisilleen samaa, kuin kaivon pohjalta tai pahvimukipuhelimesta toistettua, tuntemusta, jonka saattoi epäselvyydestä huolimatta tulkita vain riemuksi. Oikeastaan niin alkeellista tunteen perimmäisyyttä ei edes voinut tulkita, sillä eihän Tatsuro tilassaan mitään pystynyt tulkitsemaan. Tunne, joka Miyan lähestyvästä läsnäolosta aiheutui, oli riemua. Se oli toivon kipinä kaikkein puhtaimmillaan, ei sadetta missään, ei kovaa tuulta. Puuttui enää aavistuksenomainen tuulenhenkäys, joka puhaltaisi kipinän liekkiin, sillä ei ollut mitään, mikä sitä olisi voinut tukahduttaa.


Miya tosiaan lähestyi Tatsuron ja betelgeuselaisen kammiota. Kun asia nyt tuli mieleen, hän ei voinut olla pohtimatta, miltä tämä Betelgeusen asukki oikein mahtoi näyttää. Ja kuinka turskatin kauan se hullu humanoidi on häntä siellä pitänyt? Tatsuro oli sentään siinä mielessä onnekas, että hänellä oli toveri, joka oli tulossa pelastamaan häntä. Miya oli toistaiseksi sulkenut tehokkaasti mielestään jok’ikisen kysymyksen koskien sitä, kuinka Tatsuro loppukädessä pelastettaisiin. Ei sillä olisi mitään väliä. Hänen olisi yksinkertaisesti pakko saada Tatsuro ulos sieltä tyhjästä komerosta. Kyllä siihen varmasti jokin keino löytyisi. Eihän sitä voinut pitää mahdollisena, että Tatsuro jäisi tänne semmoisessa tilassa!

Kun keskittyy sulkemaan yhtä huolta visusti mielestään, on melko lailla varmaa, että jokin muu huoli tunkee tilalle. Näin oli myös Miyan tapauksessa. Kävellessään kartan opastamaa reittiä Tatsuron kammiota päin hänen mieltänsä oli vainonnut kohtaaminen Yuken kanssa. Oikeastaan heti lähtiessään hän oli tiennyt olleensa toverillensa aivan liian tyly poikkeuksellisen tilanteen huomioon ottaen. Jos Yukke on yksin siellä turkasen pikku huoneessa jonkun kuolleen avaruusötökän kanssa, niin ties kuinka hänen mielensä järkkyy, kun ärjyin hänelle sillä tavalla, enkä selittänyt mitään, enkä… Syyllisyys painoi raskaana Miyan harteilla, ja hän, enää muutaman käännöksen päässä Tatsurosta, oli jo kääntyä koko matkan takaisin selvittämään käytöstään Yukelle. Järki vei kuitenkin voiton tunteesta, Miya tunsi itsensä yksinäisemmäksi kuin vielä koko aluksella viettämänään aikana. Yukke tuntui niin etäiseltä, ja Tatsuro taas oli… niin lähellä, mutta kuitenkin niin kaukana.

Siinä se oli: puupaneloitu seinä, tervaleppää kaiketi. Miya puri hammasta ja puristi käsiään nyrkkiin niin, että ne vallan hikosivat. Hän tuijotti seinää kuin sen hetkisen elämänsä korkeinta estettä tai uhkaavinta vihollista. Kartan mukaan, eikä hänellä ollut mitään syytä epäillä sitä, Tatsuro olisi tuolla. Kartta oli kyllä oikeassa, mutta kuinka oli humanoidin monitorin laita. Saattoiko Tatsuro oikeasti olla siinä tyhjässä huoneessa? Miyaa puistatti. Selvää oli, että vaikka tämä seinä olisikin periksi antavaa sorttia, ei hän missään nimessä saattanut vain hajoittaa sitä. Se, mitä hän oli humanoidin puheista saanut selvää, sanoi varsin selkeästi, että Tatsuro oli tuolla näkymättöminä rakenneosasina, ei omassa muodossaan. Jos ne osaset päästäisi seinän rikkomalla ulos huoneesta, päätteli Miya, ne todennäköisesti kiitelisivät minne sattuu pitkin universumia, jolloin mahdollisuudet Tatsuron pelastamiseen katoaisivat täydelleen. Hän ei halunnut kyseenalaistaa, että mahdollisuuksia oli. Kun näin lähelle oli tullut päästyä, oli pakko olla jokin mahdollisuus. Miya tunsi sen sisällään, pienen mutta vahvan, valkoisena hohkavan toivon kipinän.


Kuulehan. Olen ollut tässä muodossa jo lukemattoman pitkiä aikoja. Samoin kuin humanoidi, joka meidät tähän tilaan johdatti, olen minäkin pystynyt loputonta aikaani käyttämään vain asioiden opetteluun, eikä tässä tilassa juuri muuta voi, kuin yrittää ottaa asioista selvää. Me olemme energiaa. Sitä sinun on varmasti hassua kuvitella, mutta näin on. Minä olen elänyt tässä tilassa tarpeeksi kauan ymmärtääkseni, mikä elämässä on tärkeätä. Minä olen oppinut lukemattomien aikojeni saatossa ymmärtämään, mitä tahdon. Ja kuten tämän aluksen humanoidi, olen minäkin elänyt yksinäisyydessäni siihen pisteeseen, että minulla on enää yksi itsekäs tavoite, salaisuuden selvittäminen. Tähän tavoitteeseen minun on helppoa päästä siirtämällä energiani sinulle. Ole hyvä!

P.S. En tule perimään velkojani.



Betelgeusen asukki ei osannut arvata, kuinka suuri osa hänen alkeellisia taajuuksia virtaavasta telepatiastaan saavutti Tatsuron ymmärryksen. Ehkä ei sanakaan, ehkä osa sanoista, jolloin viesti toden näköisesti vain aiheuttaisi suurta hämmennystä tuossa ihmisessä. Lajilleen ominaista kohteliaisuutta ja vastuuntuntoisuutta vaalien separoitu betelgeusi oli kuitenkin kokenut velvollisuudekseen selvittää Tatsurolle tilannetta jonkin verran. Oikeastaan hän olisi mielellään ympännyt viestiin vielä pitkät selitykset eettisistä vaikuttimistaan, tarkoitusperistään, päämääristään tarkemmin ja kaikesta muusta, mitä hän oli tajunnanvirtana oivaltanut vuosituhansien saatossa. Telepatia oli kuitenkin hänen muodossaan olevalle olennolle jota kuinkin yhtä rankkaa kuin pyramidin rakentaminen fyysilliselle olennolle. Niinpä hän ei ollut yksinkertaisesti jaksanut lähettää pidempää viestiä, ehkäpä vain Tatsuron suureksi helpotukseksi. Mitäpä nyt enää moisista välittämään, tuumasi betelgeusi, ja keskitti jok’ikisen olemuksensa alkeishiukkasen siirtämään energiansa Tatsuron vastaaviin.


Miya oli palannut valvomoon, jonka luokse oli ollut helppo navigoida kartan perusteella. Huone näytti joltisen kaoottiselta, hän itsehän sen oli penkonut ja seinänkin kaatanut. Hän pyyhkäisi kämmensyrjällä poskeaan, johon oli kuivunut muutama kyynel. Humanoidi istui edelleen nojatuolissaan tuijottaen tyhjin mulkosilmin seinää. Miyaa ei olisi peloittanut läheskään niin paljon, jos otuksen rinta ei olisi tasaiseen tahtiin kohoillut hengityksen merkkinä. Toisinaan hengitys jopa hieman pihisi. Siltikään humanoidi ei ollut osoittanut liikkumisen merkkejä. Miyaa raivostutti. Hän oli seisonut siinä humanoidia tuijotellen jo jonkin aikaa. Mitä muuta hän olisi saattanut tehdä, kuin tulla takaisin valvomoon. Aikansa Tatsuron huoneen edessä tuskailtuaan hän oli todennut, ettei voinut tehdä siellä mitään. Auttaisiko tuon kurjan kummajaisen mulkoilu tai sille raivoaminen sitten mitään? Miksi oi miksi, kysyi Miya hiljaa itseltään. Hän oli sulkenut silmänsä, ja hukkui mielessään vellovaan karmean tilanteen kauhukuvien suohon. Olisi varmaan pakko mennä Yuken luo. Hänellä olisi ajattelijana varmasti jokin ratkaisu, taikka, tuskin edes Yukella mitään ratkaisua on, totesi Miya kyynisesti. Hän oli jo pitkän aikaa sitten tänne tultuaan huomannut kadottaneensa kykynsä ajatella mitään positiivisesti. Kaikki tuntui vain menevän pieleen, eikä Miya voinut välttää ajatusta, että jokainen vastoinkäyminen, jokainen pettymys, jokainen turhautumisen kyynel, oli vain osa jotakin tuon kurjan humanoidin junailemaa suunnitelmaa. Vaikka Yukke ei tarjoaisi ratkaisua, tarjoaisi hänen läheisyytensä kuitenkin varmasti lohdutusta. Sinne minä menen, päätti Miya, olisi pitänyt mennä heti, eikä suinkaan tulla tuijottamaan tuota kuvotusta.

Jostakin kummaisasta syystä Miya ei kuitenkaan löytänyt karttaansa enää mistään. Hän oli tietysti saattanut valvomoon saavuttuaan laskea sen vaistomaisesti johonkin pöydälle tai vastaavaa. Moinen olisi ollut vielä ihan järkeen käypää, mutta kun karttaa ei näkynyt missään. Nousevan epätoivon vallassa Miya penkoi huoneen läpi, viskeli kummallisia työkalun oloisia kapistuksia, ja ruoka-astioita ympäriinsä. Huoneessa ei kuitenkaan ollut paljon irtainta, eikä sen vertaa paikkoja, joihin niin iso kartta olisi huomaamatta voinut kadota. Miya valahti istumaan ja hautasi kasvonsa käsiinsä varsin lyödyn oloisena. Mitä ihmettä oli oikein tapahtumassa? Hiljennyttyään huhkimasta kantautui Miyan korviin kuitenkin ääni, josta ei voinut erehtyä. Pöydässä epäkohteliaan, teennäisen kovan maiskutuksen ääni kuului seinää tuijottavan humanoidin suunnalta. Ei kai se vain ollut voinut?! Miya räjähti pystyyn kuin vieterillä varustettu mies, nyrkit ojossa, suoraan humanoidia kohti. Hän ei vihastukseltaan nähnyt edes eteensä, vaan kolautti polvensa yhteen valvomon pöydistä. Se oli omiaan lisäämään hänen raivoaan, ja hän olisi ollut aivan valmis repimään vaikka koko humanoidin kappaleiksi paljain käsin. Sivusilmällä hän kuitenkin erotti, kuinka yhdessä monitoreista erottui jonkinmoinen välähdys. Vaistomaisesti hän siirsi katseensa monitoria kohti, ja sielläpä sattui näkymään todennäköisesti ainoa asia sillä hetkellä, joka sai hänet täysin unohtamaan humanoidin listimisen. Ruutu, joka niin pitkään oli piinallisesti esittänyt tyhjää kammiota, oli nyt lähes kirjaimellisesti täynnä Tatsuroa. Miyan rakas kamraatti näytti riutuneelta ja äärimmäisen epätyytyväiseltä oloonsa komerossa, joka ei missään suunnassa saavuttanut lähellekään hänelle siedettäviä mittoja. Huolimatta Tatsuron kammoittavan näköisestä mustien silmäpussien korostamasta ”tahdon kuolla” –ilmeestä Miya juoksi monitorin luokse ja huusi kurkku suorana Tatsuron nimeä. Ilon reaktio oli niin spontaani, että Miya unohti täydelleen järkeilyn. Hän juoksi valvomosta käytäväsokkeloon, eikä lopettanut juoksuaan ennen kuin hengästyi niin, että keuhkoihin sattui. Joku tylsä rationaaliajattelija marmatti Miyan sisällä, että hän oli nyt täydelleen eksyksissä, eikä löytäisi varmasti enää koskaan Tatsuroa saatikka Yukkea. Huohottava nelin kontin valahtanut Miya kuitenkin potkaisi järkiajattelun muutaman voimasanan kera ulos mielestään. Hän nousi, ja jos joku olisi ollut näkemässä, olisi tämä varmasti diagnosoinut Miya-paran täydelleen järkensä menettäneeksi. Maanisen berserkin elkein kävi Miya nimittäin ryntäämään pitkin sokkeloisia käytäviä, ja matkallaan hän törmäsi olkapää edellä jok’ikiseen seinään aiheuttaen tietysti vallan järjetöntä tuhoa, sillä jokainen seinä, johon hän voimallisesti törmäsi, kaatusi kamalalla rytinällä.

Päättömästi seiniä kumoillen saapui Miya tietysti ennen pitkää, kuten aikaisemmin oli aivan oikein arvannut, koko aluksen ainoalle seinälle, joka ei ollutkaan niin heppoisaa tekoa. Pahaa aavistamatta Miya syöksyi kohti seinää, ja pongahti siitä takaisin kuin kuminen mies. ”Oi voi, voi, voihh!” ulisi hän maaten hikisenä maassa läähättäen. Kovan seinän takaa kuului hento koputus. ”Jos olette siellä arvon kaappaaja tai kuka lienette, niin voisitteko ystävällisesti päästää minut täältä ulos. Minulla on nälkä ja…” Miya hiljensi Yuken äänen varsin vulgaarin sisällön omaavalla murahduksella. Hetken huoahdettuaan hän nousi kipeätä olkaansa pidellen. Seinään nojaten Miya äänsi hyvin selkeästi kuin puhuminen olisi kovinkin hankalaa: ”An-teek-si” Kun omatunto oli varsin halvoin keinoin hiljennetty, saattoi Miya jatkaa matkaansa. ”Tulen kohta”, huikkasi hän, eikä Yukke-parka voinut muuta kuin jäädä vankilaansa odottamaan yhä syvemmälle viattoman hämmennyksen suohon vajuten.

Mistäköhän tämä reitti oikein kulkikaan? Miyaa ei oikein enää huvittanut juoksennella umpimähkäisesti päin seiniä. Vaikka keino oli periaatteessa ollut ihan toimiva, eikä ainoastaan raivopäistä sekoilua, muistutti palavan kipeä olkapää läsnäolollaan, että kannattaisi ehkä olla ystävällisempi omaa kehoaan kohtaan. Koko pentele taisi mennä sijoiltaan, tuumi Miya ontuessaan käytäviä pitkin, vähintään. Nyt käytävillä vallitsi melkoinen sekasorto. Koko maisema vaikutti aivan uudelta, kun osa seinistä oli kaatunut. Kartan puutteen lisäksi suunnistamista vaikeuttikin huomattavasti se, ettei ollut ihan helppoa päätellä, missä kohtaa varsinainen käytävä jatkui, ja missä kohtaa olikin kyseessä ”uusi käytävä”, todellisuudessa vain huone, joka oli avautunut seinän kaaduttua. Tottahan pienet huoneet oli helppo erottaa, mutta osa huoneista, tuli Miya huomaamaan, oli aivan valtavan kokoisia. Koko paikka vaikutti nyt enemmän kuin koskaan aiemmin joltakin painajaisten loputtomalta labyrintiltä. Toisinaan Miya potkiskeli siellä täällä pystyssä olevia seiniä kumoon. Suunnasta hänellä ei ollut mitään käsitystä. Hän saattoi vain toivoa, että jossain vaiheessa ympäriinsä kierrellessään hän osuisi löytämään Tatsuron. Mitäpä muutakaan? Missä kohtaa menetin malttini, pohdiksi Miya, koko tilanne on taas aivan toivoton.


Tatsuro, joka ei muutenkaan juuri pitänyt ahtaista paikoista, tunsi Miyan arvauksen mukaan olonsa äärimmäisen epämukavaksi. Hänellä ei ollut aavistustakaan, mitä kaikkea oli tapahtunut. Hänestä tuntui kuin hän olisi uinunut vuosisatoja, ja herännyt sitten koirankopissa. Ensinnä mainittu nyt olisi vielä menetellyt, mutta koirankoppiin ahtautuminen oli ehdottomasti liikaa. Ei näin pientä koiraa edes ole; pikemminkin tämä on rottahäkki, kääpiörottahäkki! Raajojen oikaiseminen oli tosiaan kerälle kääriytyneelle Tatsurolle mahdotonta. Kaiken lisäksi oli nälkä, ja janokin. Kumma kanelinen maku suussa ei valitettavasti lievittänyt nälkää yhtään. Ties kuinka kauan Tatsuro oli yrittänyt huutaa ja potkia varsin laihoin tuloksin. Vaikka hänen muistinsa lähimenneisyydestä olikin hyvin hämärä, oli hän varma, että missä ikinä olikin ja oli ollut, ei tätä kammoittavampaa kohtaloa yksinkertaisesti voisi olla. ”Riutua nälkään kääpiörottahäkissä! Voi mua onnetonta”, kiljui Tatsuro yrittäen aikansa ratoksi kehitellä melodiaa.

Hetken Miya jo luuli, että humanoidi oli kytkenyt aluksen keskusradiosta, olettaen, että semmoista nyt edes oli, päälle jotakin äärimmäisen haikeata iskelmävonkumista lytätäkseen hänet täydelleen. Eipä Miyaa tosin enää paljon olisi voinut pahemmin lytätä. Hän makasi selällään huoneessa, josta oli löytänyt matalan sängyn. Hän oli heittäysinyt oikopäätä siihen, ja satuttanut olkansa lisäksi myös selkänsä, sänky kun oli osoittautunut varsin kovaksi. Siinä siis epätoivoa täynnä, lähes joka paikka kipeänä, oli humanoidin ketale vielä kehdannut ruveta soittamaan jonkin epävireisen kosmisen iskelmäprinssin kiljumista. Vähempikin saa lyödyn miehen raivon partaalle. Miya nousi sängyllänsä istumaan, ja heristi nyrkkiä joka suuntaan. Toisella kädellä hän vahvisti tunteitaan halveeraavin elein. Jos humanoidi olisi ollut näkemässä, olisi se varmasti pöyristynyt, vakuutti Miya itselleen, tai sitten ei, mokoma seiniin tuijottelija. Mistä turkasesta tämä mökä oikein kuuluu?! Miya nousi vaivalloisesti jaloilleen, köpötti huoneen nurkassa höökivän ilmankostuttimen tykö, otti sen, ja alkoi katseellaan etsiä metelin lähdettä. Vaikkei mitään kaiutinta näkynytkään, tuntui ääni kuuluvan katosta, ja hetkeäkään epäröimättä viskasi Miya ilmankostuttimen päin kattoa. ”Palosireenikin särkyisi tuota kuunnellessaan!” karjui hän lattialle ryskyvän ilmankostuttimen säestämänä.

Miya oli palannut selälleen sängyllensä. Meteli oli kuin olikin hiljentynyt. Sentään joku täällä toimii niin kuin meillä Maassa, tuumasi Miya hymyillen. Hän oli jo miltei puoliunessa, olihan aluksella vietetty aika ollut kovin rankkaa. Syystä eli toisesta Miya kuitenkin avasi silmänsä, ehkä se johtui epämääräisestä vinkunasta, jota katon suunnalta kuului, ehkä taasen ei. Silmät avatessaan hän näki jotain perin kummaisaa. Katosta näytti auenneen pienehkö luukku. Hän itse olisi ehkä jota kuinkin saanut olkapäänsä siitä ujutettua, siis päässyt siitä lävitse. Hämmentävintä kuitenkin oli, ettei luukusta varsinaisesti näkynyt mitään. Sieltä valui karvoja. Hyh-hyh, tuumasi Miya, ja oli siirtymäisillään johonkin astetta viihtyisämpään paikkaan, kunnes tajusi. Se vasta oli tajuamisten tajuaminen! Miya ei voinut olla tuntematta pientä puistatusta — mitä olisikaan tapahtunut, jos hän ei olisi tunnistanut katosta valuvia tummia hiuksia.

Miya sekosi.

Melkein.


”Jos kerran olet tuota mieltä lauluäänestäni, niin etköhän voi jättää minut tänne, ja ottaa toisen laulajan ja…” Tatsuro ei keksinyt lauseelleen tarpeeksi nasevaa päätöstä. Selvästikin hänen kiero huumorintajunsa oli tallella, mikä oli varsin hämmästyttävää, ottaen huomioon ei niin huumoririkkaan tilanteen. Miyan äänen tunnistaminen oli kuitenkin saanut semmoisen lämpimän riemun sykkimään Tatsuron sydämen sopukoissa, että hän olisi aivan yhtä hyvin voinut istua vaikkapa hienossa ravintolassa täyden, Miyan tarjoaman, buffet-kattauksen ääressä. Hän tunsi pienen nykäisyn hiuksissaan. ”Ehkäpä teenkin niin”, kuului Miyan murina alapuolelta, ”kun et koskaan ole ollut tuon sanavalmiimpikaan” Tatsuro yritti siinä onnistumatta venyttää jalkojaan mukavampaan, diivamaisempaan, asentoon, aivan kuin Miya muka näkisi hänet siellä kopissa. ”Minua viehkompaa solistia et vain valitettavasti voi villeimmissä unelmissasikaan löytää, ja koska visuaalinen ilme tietysti ratkaisee…” aloitti Tatsuro korostetun omahyväiseen sävyyn, mutta hänet keskeytti Miyan merkityksiä sisältämätön urahdus, ja sen jälkeen alkava ryske ja ryminä. Mitä kummaa se nyt oikein yritti?

Miya sai jo ties kuinka monennen kerran olla onnellinen, ettei kukaan ollut näkemässä häntä. Hän nimittäin onnistui jälleen näyttämään paidatonna ilmankostuttimella kattoa mätkiessään lähinnä täyssekopäiseltä sopulilta. Varsin harmillista, tuumasi hän, imagoni kärsisi, jos edes Yukke tai Tatsuro näkisivät minut tämmöisessä tilassa. Niin tulevat oikeiden vaikeuksien hellittäessä helposti mieltä vaivaamaan turhamaiset pikkuasiat. Näinköhän pystyn koskaan ajattelemaan mistään pelkkää hyvää, tuumasi Miya huokaisten. Katto ei selvästikään ollut aivan yhtä heikkoa tekoa kuin seinät täällä. Jonkinlaisesta muovista valmistettu ilmankostutin alkoi olla enää pelkkä varjo itsestään. Katto sen sijaan vaikutti teräksisen kestävältä. Miya viskasi ilmankostuttimen menemään, ja vaihtoi taktiikkaa. Hän otti käsillään tukevan otteen kattoluukun reunoista, nosti jalkansa ilmaan jääden roikkumaan, ja kävi pyydystetyn kalan lailla nykimään miten sattuu. Se keino tepsi. Katto Tatsuroineen päivineen rymähti alas epäonnisen Miyan päälle.

Rymähdyksen voi sanoa tulleen niin Miyalle kuin Tatsurollekin joltisena yllätyksenä. Tovin toverukset vain makasivat maassa epämääräisenä kasana täysin hiljaa. Hetken kuluttua Tatsuro tuntui tajuavan, kenen päällä makasi, ja nousi, hitaasti tosin, jaloilleen venytellen maireasti. Päässä tuntui hieman humisevan ja pyörivän. Viimeisin selkeä muistikuva tuntui olevan jossakin Telluksen pinnalla, joten Tatsuro ei huolettomana veikkona edes yrittänyt muodostaa itselleen minkäänlaista kuvaa tapahtuneesta. Tässä olen ja näemmä yhtenä kappaleena, omana itsenäni, tuumasi hän ja vaivautui viimein nostamaan lähes kokonaisena säilyneen kattolevyn Miyan päältä. ”Kaikki kunnossa?” kysyi hän toveriltaan virnistäen Miyan mielestä varmasti tilanteeseen erittäin huonosti soveltuvalla tavalla. Viattoman tiedustelun kohde piti silmänsä suljettuna ja yritti näyttää elottomalta. Kuinka tuhottomasti minä olisin hänestä huolissani, jos osamme olisivat toisin päin, tuumi hän, eikä voinut välttyä kiristämästä hampaitaan yhteen. Yhtä välttämätön oli kuitenkin myös vähitellen kasvoille kirpoava hymyn kare. ”Enpä kai sinua huonommassa”, pani Miya puolet kehostaan vielä pölyn ja kattolevyn peitossa. Vaivalloisesti hän kömpi pystyyn, ja kellahti Tatsuron, joka oli odotellessaan istuutunut sängyn reunalle pyörittelemään peukaloitaan, kaulaan. ”Olin sinusta niiiiin huolissani”, mumisi Miya miltei itkua pidätellen. Tatsuro vain hymyili viehättävän viatonta hymyään.


”Jo on mielenkiintoinen arkkitehtuuri!” virkkoi Tatsuro tarpoessaan paljasjaloin pitkin aluksen avaria, seinättömiä käytäviä. Hän joutui taluttamaan Miyaa, joka oli liian rampautunut ja väsynyt kävelläkseen täysin omin voimin. Uteliaan lapsen kiiluvin silmin Tatsuro yritti katsella joka paikkaa samaan aikaan kulkien Miyan antamien ohjeiden mukaan: ”Yukke on jossain, todennäköisesti semmoisen seinän, jota ei ole kaadettu, takana” Tatsuro oli aina pitänyt laveista ohjeistuksista, eikä hänellä nytkään ollut varsinaisesti kiire pois. Miya raahautui puoliunessa perässä, eikä ollut hoputtelemassa. Tottahan sitä oli aivan pakollinen hetki tutustua ihka oikeaan avaruusalukseen. Sen verran Miya oli nimittäin jaksanut Tatsurolle kertoa, että kyseessä oli avaruusalus. Humanoidista hän ei ollut jaksanut mainita sanaakaan, koska, kuten hän sekavassa päässään päätteli, turha Tatsuro-parkaa on enempää hämmentää, vaikka toisaalta nyt hän näyttää olevan pirteämmässä kunnossa kuin Maassa konsanaan.

Vailla päämäärän häivääkään kulki Tatsuro miltei tanssahdellen ympäri aluksen käytäviä. Pysähtyipä yhdessä vaiheessa syömään Miyalle jo tutuksi tullutta ”ufomönjääkin”. Miya oli jo kauan sitten nukahtanut, mutta Tatsurolle ei tuottanut vaikeuksia kantaa toveriansa. Oikeastaan hän tunsi ruumiinsa vireämmäksi kuin pitkiin aikoihin. Mitä hyvänsä hän olikaan kokenut, sillä oli täytynyt olla elähdyttävä vaikutus! Sattuman oikusta saapui Tatsuro humanoidin valvomoon ennen Yuken löytämistä. ”Hoo, avaruusolento!” hihkaisi hän, laski Miyan puolivarovaisesti lattialle, ja ryntäsi humanoidin luo. Kumma, kalpea ja hoikka otus istui nojatuolissa ja katseli seinää. Tatsuro yritti tervehtiä kaikilla tuntemillaan kielillä, ja muutamalla paikan päällä itse keksimälläänkin ”ufokielellä”, mutta millään ei tuntunut olevan vaikutusta muukalaiseen. ”Kutituksen edessä ei minkään maailman kansalainen voi pysyä vakavana!” keksi Tatsuro, ja tunki sormensa sinne, missä kuvitteli humanoidin kainaloiden sijaitsevan. Ei vaikutusta. Ehkäpä vatsasta? Ei mitään. Edes jalkapohjista?! Humanoidin jalkapohjat olivat kuin hiekkapaperia, joten Tatsuro ei kauaa viitsinyt niissä riipiä sormiaan. Todeten varsin karkein sanakääntein humanoidin vihoviimeiseksi tylsimykseksi kääntyi Tatsuro lähteäkseen. Tuommoisen tyypin kanssa tosin, välkähti hänen päähänsä varsinainen kuningasajatus, ei koskaan voi olla toteuttamatta klassisia käytännön piloja. Kiherrellen Tatsuro kaivoi taskustaan tussin, ja piirsi humanoidille viikset, kulmakarvat, joita otuksella ei ennestään ollut, sekä tupaakin huuleen. Ho-ho-ho-hoo! Humanoidi jäi tuijottamaan seinää. ”Silmälaseja et selvästikään tarvitse!” huikkasi Tatsuro loukkaantuneella äänellä, nosti Miyan olalleen, ja jatkoi vaelteluaan.
The clocks on the wall are driving us crazy but we don't know how to stop them.
-Derek Noy

Avatar
Adolfiina
Vuoden outolintu
 
Viestit: 46
Liittynyt: Ma Touko 06, 2013 8:00 am

Re: Yksinäisyys Shangri-Lan humanoidien (absurdi scifi/MUCC

ViestiKirjoittaja Adolfiina » Ke Elo 21, 2013 6:02 pm

On aika viimeisen luvun. Yrittäkää kestää henkilöiden näkökulmien hysteerinen vaihtelu, heräsin itse tajuamaan sen vähän turhan myöhään. Yhy.

Luku 6


Töms! Töms! Tatsuro potkiskeli seinää, totesi, ettei se kaatua, veti johtopäätöksen, että Yukke löytyisi seinän takaa, ja saikin vakuuden oletukselleen voipuneen äänen muodossa: ”Mitähän tällä kertaa tulit mekastamaan?” Tatsuro, jonka järki ei vielä juossut ihan täydellä teholla, kummaili, että mitenkä Yukke oli voinut kuulla hänen aikaisemman mekastuksensa kääpiörottakopissa. ”No, en nyt tähän hätään vielä ole keksinyt uutta, niin hyvä laulu kuin se onkin”, pani Tatsuro rintaansa röyhistellen.
”No jopas. Tatsuroko se siellä?”
”Jees. Olenkin aina tiennyt, että sinulla on hyvä maku musiikin suhteen. Mitenköhän me Miyan kanssa saisimme sinut sieltä ulos?”
”No, olen tässä yrittänyt monesti jo Miyalle kertoa, hän vaan ei ole vaivautunut kuuntelemaan, että luulisin uloskäynnin olevan täällä”
”Höö”, Tatsuro vilkaisi lattialla koisivaa Miyaa, ”Olet sinä kyllä ihme epeli. Kuuro mikä kuuro, niin musiikille kuin puheillekin”
Yukke hymähti varsin väkinäisesti, minkä Tatsuro pani yllättävän tarkasti merkille. Pieni piristys voisi olla paikallaan.
”Kuulehan Yukkeseni, mitä luulet, olisiko tämä Miya tarpeeksi kovapäinen murtamaan seinän väliltämme.
”Öh…”
Tatsuro kyyristyi lattialla nukkuvan kamraattinsa vierelle, ja koputteli demonstroivasti tämän päätä.
”Kop kop, kyllä tämä varsin kovalta vaikuttaa!”
Yukke oli rauhan miehenä hieman hämillään, mutta kuten kaikki muutkin, oli hänkin enemmän tai vähemmän järkyttynyt kaikesta tapahtuneesta. Kaikki patoutunut turhautuminen Miyan tökeröä käytöstä kohtaan painautui vasten Yuken viileän julkisivun patoa. Se hytkyi ja ryskyi, kunnes murtui. ”Teepä se!” pani Yukke suorastaan hämmästyttävän terävään sävyyn. Sitä paitsi, tuumasi hän huoahtaen, Tatsurohan tässä tekee likaisen työn, minä vain seuraan sivusta, enkä oikeastaan edes sitä.

Tatsuroa ei hevosenleikkeihin tarvinnut kahdesti käskeä. Hän nosti joltisen kömpelösti Miyan kainaloonsa, otti muutaman askeleen taakse päin, ja ryntäsi hieman kompuroiden Miya-paran pää edellä kohti seinää. Toisella puolella Yukke seisoi silmät suljettuina rauhaisa ilme kasvoillaan. Hän ei värähtänyt vähääkään seinän rymähtäessä kumoon. Ainoa merkki reagoinnista oli pieni kasvoille kipuava hymyn kare. ”Kaipa se on uskottava, että Miya on täys’luupää”, virkkoi hän varsin arkiseen sävyyn, ja avasi silmänsä nähdäkseen lattialle iskun voimasta kumoutuneen Tatsuron, jonka sylissä edelleen nukkuva (taikka jo tajuton?) Miya lojui. ”Terveeks”


Tatsuro heilutteli varpaitaan aukon yläpuolella. Se oli kuin portti taikamaahan. Hän ei nähnyt siinä mitään sen ihmeempää, yksi ainokainen hyppy, ja hän olisi päätyvä johonkin… jos nyt ei ihan kotiin, niin johonkin muualle ainakin. Tämä paikka oli jo nähty, tai ei oikeastaan aivan täydelleen, mutta enemmistön painostuksesta oli myönnytyksiä tehtävä. Miya tosin ei ollut jalkeilla ilmaistakseen mielipidettään, mutta Tatsurokin oli reiluna kaverina tullut siihen tulokseen, että hän varmasti haluaisi lähteä mitä pikimmiten. Ainoa ongelma oli yllättäen Yukke. Hän, joka oli viettänyt koko aikansa tässä ulospääsytien vieressä. Tatsuro ei millään voinut käsittää, että yht’äkkiä Yukke olikin alkanut jänistää, ja epäröidä koko aukkoa. Ei Tatsuro muuten olisi välttämättä edes kuunnellut Yuken vastusteluja, mutta kun tämä oli esittänyt asiansa niin epä-yukkemaisesti, silmät palaen päättäväisyyttä ja auktoriteettia. Joskus Yukke tosiaan osasi olla peloittava, aivan kuin sillä nyt olisi mitään merkitystä, joutuisivatko he johonkin muualle ties minne. Muitakaan kotiinpääsyn mahdollisuuksia ei kuitenkaan ollut, varsinkaan kun Yukke ei jostain kumman syystä tahtonut myöskään missään nimessä mennä tutkimaan aluksen tutkimattomia nurkkia. Siinä se istua kyhjöttää nurkassa, emmekä pääse mihinkään, tuumi Tatsuro hieman äreästi vilkuillen vuoroin aukon vihertävään säteeseen, vuoroin varpaitaan tuijottelevaan toveriinsa. Muutaman kerran hän oli yrittänyt avata jonkinmoisen rakentavan keskustelun, mutta Yukke oli vain murahdellut miettivänsä ja tarvitsevansa hiljaisuutta. Normaalitilanteessa Tatsuro olisi varmaan tehnyt jo jotain radikaalia, toiminnallistanut tilannetta jollain tapaa, mutta nyt hän epäröi tehdä mitään. Yukke oli niin kummallinen. Miyaa hän ei tämän ollessa tajuissaan ollut juuri kerennyt jututtaa, ja nyt hän toivoikin oikeastaan kovasti, että tämä heräisi, jotta tilanteeseen saataisiin selkeän demokraattinen ratkaisu. Olenko itse ollut täällä kummallinen, mietti Tatsuro, vaikka moisen ajatteleminen tympäisikin. Ei kai se olisi kumma, vaikka tämmöinen kokemus vaikuttaisi persooniimme. Meidän ei pitäisi antaa sille valtaa. Jos niin on ja… Tatsuron päätä alkoi särkeä moinen pohdiskelu, joten hän heitti ajatukset aivojensa roskakoriin — harvinainen taito, josta totisesti on hyötyä, tuumasi hän virnistäen itsekseen.


Yukke oli haudannut kasvonsa polviinsa. Hän ei tahtonut Tatsuron näkevän punastelevia kasvojaan. Hän nääs häpesi itseään. Huoli säteen mahdollisista epävarmuuksista ja vaaroista ei ollut päällimmäinen syy, miksi Yukke ei tahtonut mennä sinne yhdessä Tatsuron ja Miyan kanssa. Oikeastaan, päätteli hän jo ties kuinka monennen kerran, on jopa erittäin todennäköistä, että mikä ikinä tuo säde onkaan, on se muuttumaton väylä Telluksen ja tämän paikan välillä. Näin Yukke päätteli jo omasta kokemuksestaankin. Hän ei ollut kokenut minkäänlaista sattumanvaraista pikasiirtymistä taikka teleportaatiota, vaan oli nimenomaan kulkenut, nähnyt kaiken, koko matkan Telluun pinnalta tälle alukselle. Ja tässä piili tunne, joka hänen sisällään kyti. Hän oli mitä varmimmin ollut jos ei koko maailmankaikkeuden, niin ainakin koko ihmiskunnan ainoa sen tunteen, maailman kuninkuuden, kuten hän tunnetta varsin osuvasti oli nimittänyt, kokenut. Hän ei tahtonut jakaa sitä erityisoikeutta kenenkään kanssa. Yukke tiesi, ettei hän ollut sellainen, mutta siltikin hän ajatteli niin, ja mikä tärkeintä, toimi niin. Häntä puistatti ajatella niin, mutta vaikkei hän sitä konkreettisesti tuntenutkaan, oli hän melko varma, että joku tai jokin oli tunkeutunut hänen mieleensä. Ajatus oli aivan mieletön, muttei hän yksinkertaisesti keksinyt asialle muuta selitystä. Kamalinta oli, että hän tiedosti kaiken, muttei silti voinut tehdä mitään. Taikka ehkä olen vain tullut hulluksi, tuumi hän happamena, mutta jostain kumman syystä se vaihtoehto ei tuntunut kovin todennäköiseltä. Vai saattaisiko hullu niin kipeän todellisesti tietää olevansa hullu, ja siltikin vain toimia päättömästi?


Voi kovaa kohtelua!
Miya oli uneksinut noin miljoonasta tavasta kuolla miellyttävämmin kuin mitä kaikkea hän oli jo kokenut. Unta hän ei ollut juurikaan saanut, vaan oli pikemminkin vain ollut jonkinmoisessa puolihorteessa kuullen jopa melko usein Yuken ja Tatsuron lyhykäisiksi jääneitä keskusteluja. Kauhulla hän oli katsonut puoliksi suljettujen silmäluomiensa välistä, kuinka Tatsuro seisoksittuaan kyllästymiseen asti aukon reunalla, oli alkanut kädet ojossa lähestyä häntä. Mitäpä muutakaan tekemistä se törppö olisi keksinyt kuin ravistella hänet hereille? Miyasta tuntui kuin hänen kätensä ja päänsä voisivat hetkenä minä hyvänsä lähteä irti, kun Tatsuro otti häntä käsivarsista kiinni, ja ravisteli voimallisesti. ”Aika herätä päiväuniltasi. Tälle päivälle on vielä paljon päätöksiä tehtävänä”, kiekui Tatsuro raastavammin kuin yksikään herätyskello. Miya olisi mielellään kumauttanut toveriansa kalloon, mutta ensiksikin Tatsuro piteli hänen molempia käsivarsiaan otteessaan, ja toiseksi, ei hän olisi jaksanut läiskäistä edes moskiittoa poskeltaan sillä hetkellä. ”Hereillä ollaan”, sai Miya muristua hampaidensa välistä, ja melkein välittömästi Tatsuro päästi hänestä irti, huomaavaisesti niin, että istuma-asentoon nostettu Miya kolahti takaisin selälleen lattialle. Huokaisten raskaasti pitäen päänsä maassa hän lausui hitaasti: ”Minut ainakin saa kernaasti heivata tuosta reiästä vaikka heti. Ei ole mitään mieltä jumittaa täällä” Hän loi vilkaisun Yukkeen, joka ei osoittanut kuulemisen saatikka kuuntelemisen merkkejä. Tämä vain murjotti. Tatsuro rupesi oitis saarnaamaan siitä, kuinka tylsämielinen Yukke oli ollut, ja kuinka naurettavaa oli vain seisoa tekemättä mitään. Miya sulki silmänsä ja korvansa, hän kun oli kyllä kuullut aivan tarpeeksi.

Miya ei tiennyt, kauaksi aikaa hän oli nukahtanut, mitä todennäköisimmin hyvin vähäiseksi ajaksi, sillä häntä väsytti edelleen kuin viikon valvonutta. Hän kuitenkin havahtui, kun Tatsuro tallusti hänen vierellensä, ja huusi kuin vanhukselle: ”Eiköhän lähdetä, Miyaseni!” Miya päästi kysyvän urahduksen, kun ei jaksanut puhua, ja Tatsuro selitti varsin loukkaantuneeseen sävyyn, kuinka oli kyllä yrittänyt saada kontaktia, mutta, kun ”herra tylsimystä” ei kiinnostanut kuunnella, niin sitten ei. Tatsuro oli jo aukon vieressä ja nostamaisillaan Miyaa kainaloiden alta pudottaakseen sinne. Miya kuitenkin harasi kevyesti vastaan. ”Emme me nyt sentään voi Yukkea tänne jättää”, hän osoitti sanansa tasaveroisesti molemmille tovereilleen. Tatsuroon nojaten huojui Miya jaloillaan, ja puhui Yukelle selkeän päättäväisellä äänellä: ”Mikä ikinä sinua vaivaakin, et voi jäädä tänne. Jos vastustelet, niin Tatsuro saa tunkea sinut aukkoon väkisin” Tämän kuuleminen yllätti, (ja miellytti), Tatsuroa kovasti, ja hän alkoi jo leikkimielisesti kääriä hihojaan. Kaikkien yllätykseksi Yukke kuitenkin nousi hitaasti seisomaan. Hänen katseensa oli luotu edelleen lattiaan niin, ettei kasvoja kunnolla näkynyt. ”Jos te ette usko minua, niin joudun minä pakottamaan teidät jäämään”, murisi Yukke äänensävyllä, jonkalaista kumpikaan puhuteltavista ei ollut ikinä kuullut kamraattinsa käyttävän. Tatsuro, kuten Miyakin, tuijotti silmät pyöreinä toveriansa. Tatsuro dyykkasi kuumeisesti aivojensa roskakoria, ja yhdisteli muutamia palasia. Yukke tosiaan oli täysin seonnut! Tämä diagnoosi sai vielä vahvistuksen, kun Yukke nosti katseensa. Hänen silmissään välkehti raivo, mutta poskille kuivuneista kyynelten jäljistä ei voinut erehtyä.


Voi turskatti, hälyttivät kellot Yuken mielessä. Mitä tuhannen tulimmaista minä oikein teen?! Hän huomasi seisovansa nyrkit pystyssä lähestyvää Tatsuroa vastassa. Miya, yllättävää kyllä, ei ollut romahtanut lattialle tukensa lähdettyä, vaan hoippui jaloillaan, tyrmistynyt katse mustien silmäpussien yläpuolella. Yukke tunsi olevansa kuin transsissa. Nyt oli aivan selvää, että joku ohjasi hänen kehoansa. Hyvin väkinäisesti läpsiskellen hän taisteli vastaan, mutta kookkaampi ja sekä mieleltään että keholtaan virkeämpi Tatsuro oli alta aikayksikön saanut nostettua hänet olalleen. Yukkea huimasi. Tatsuro harppoi kohti huoneen nurkassa olevaa reikää. ”Olen varma, että arvostat minua tästä vielä joskus”, virkkoi Tatsuro hilpeään sävyyn. Yukke huomasi vetävänsä toveriaan epätoivoisesti hiuksista. Se tosin saattoi olla aivan omatoiminenkin reaktio, sillä hänen kasvojensa edessä avautui juuri sillä hetkellä loputon avaruus ja vihertävä säde. Voi kiesus! ”Terve menoa!” kuuli Yukke Tatsuron hihkuvan hyvästeiksi. Hän itse oli tyhjän päällä, naama edeltä kohti avaruutta. Putosi, putosi, putosi. Nopeasti rauha kuitenkin saavutti Yuken mielen. Hän tunsi paljon selkeämmin sen, kuinka hänen mielensä puhdistui kuin sen, että joku sinne oli tullut. Hän olisi voinut huoahtaa helpotuksesta, ja huokaisikin, mutta se oli pikemminkin hämmästyksen huokaus. Taas hetkeksi hän pääsisi maailman kuninkaaksi. Hymyillen, oli hänellä sitten kehoa tai ei, tunsi hän vauhtinsa kiihtyvän kiihtmyistään.

- - - -



”Nukuit? Sinäkö nukuit koko sen… ajan?”

Oliko ”matka” tosiaan liian heikko sana kuvaamaan sitä galaksein välistä biimautumista? Miya totisesti rohkeni epäillä moista. Hän tuhahti Yuken hysteeriselle meuhkaamiselle. ”Täytyy sanoa, ettei se nyt ihan Tokion valoja päihittänyt”, ruokki Tatsuro omalta osaltaan Yuken selkeätä villiintyneisyyttä. Miya naurahti kolhosti, hohhohhoo, ja nousi sitten jaloilleen. ”Eiköhän mennä sisälle”, pani hän viitaten pilvistyvälle taivaalle. Tatsuro seurasi oitis perässä, samoin Yukke, hieman vaitonaisena tosin.

Säde tosiaan oli johdattanut avaruuden matkalaiset takaisin siihen, mistä Yukke sillä oli lähtenytkin. Hetken toverukset olivat vain istuneet pellossa, ja tuijotelleet ympärilleen, peltoa ja peltoa pellon perään. Sädettä ei enää näkynyt, mutta Yukke oli tovin kummaisasti tanssahdeltuaan tullut tulokseen, että säde yhä oli paikallaan. Tatsuro ja Miya eivät juuri sillä hetkellä olleet asiasta kovinkaan kiinnostuneita, vaikka Tatsuro tosin osoitti pientä kiinnostusta käväistä joskus toistekin avaruusmatkailemassa. Sekä Miya että Yukke olivat tehneet hänelle selväksi, että hän saisi lähteä aivan rauhassa yksikseen. ”Tai voithan tietty mennä Satcohin kanssa!” oli Miya letkauttanut, mikä oli tietysti saanut Yuken mielen kovin mustaksi. Hän ei ollut vielä kertonut tovereilleen. Taakka tuntui aivan liian raskaalta heidän harteilleen siirtää. Ehkä olisi paras antaa kaiken vain olla.

Tatsuro huomasi välittömästi tielle saavuttaessa pyöränsä. Yuken kiroten hän otti sen, ja lähti polkemaan huikeata vauhtia tilan suuntaan. Miya, jota kosmilliset unet olivat virkistäneet, kiisi juosten perään. Huolimatta toverinsa kehoitteluista ei Yukke jaksanut kiihdyttää raahustavaa tahtiansa. Häntä peloitti tilalle meneminen. Mistä sen nyt edes tietää, tuumi hän tuijottaen samein silmin Miyan pienenevää hahmoa, että tämä edes on oikea kotiplaneettamme? Oikeastaan en hämmästyisi yhtään, vaikka tämä olisi vain jokin kurja rinnakkaistodellisuus. Oi, korkeampi taho, oletko vielä siellä? Kaipa se on, koko ajan, joka paikassa. Oi, värisyttää!


Hengästyneenä Miya jolkotti tilan pihalle. Tatsuro odotti virnistäen ovella. Kaikki näytti niin rauhaisalta. Juostessaan Miya oli taasen tullut ajatelleeksi sitä, kuinka kauan he oikein olivat olleet poissa. Hänen oma ajantajunsa ei kertonut yhtään mitään. Kulunut aika saattoi olla melkeinpä mitä hyvänsä sekunnin osasten ja vuosituhansien väliltä. Tosin, Miyan suureksi helpotukseksi, tilan kunto ja ympäristö näyttivät sulkevan ainakin jälkimmäisen ääripään pois laskuista. Mikään ei näyttänyt muuttuneen mitenkään. Satochia Miya oli ajatellut siitä asti, kun oli tullut maininneeksi aiemmin tämän nimen. Olisi jota kuinkin kestämätöntä, jos Maassa aikaa olisi kulunut vaikkapa muutama vuosikymmen, ja… Miya ei tahtonut ajatella pitemmälle. Toisinaan hän kadehti suuresti Tatsuroa, joka nytkin osasi näyttää niin huolettomalta. Eipä sitä kai juuri tule ajateltua pahoja ja pelottavia asioita, tuumasi Miya, kun harvemmin ajattelee yhtikäs mitään. Vaistomaisesti hän hidasti askeleitaan lähestyessään ovea, jota Tatsuro auliisti piti auki. ”Sinun jälkeesi”, virkkoi hän kuin kyseessä olisi mikä tahansa ovesta astumis -tilanne. Ehkäpä niin olikin?

Miya astui Tatsuron ohi, sulki silmänsä, ja nousi matalan kynnyksen ylitse. Pienessä eteisessä oli niin pimeätä, ettei siellä juuri nähnyt, oliko mikään muuttunut. Hieman tympäytyneenä Miya heitti itselleen varsin järkevän kysymyksen: ”Minkä tässä pitäisi olla muuttunut? Nurkat humanoidin munia pullollaan vaiko kenties hirviöksi muuntuileva Satochi?” Tatsuro naurahti selän takana, mikä vasta havahdutti Miyan tajuamaan, että hän oli puhunut epähuomiossa ääneen. ”Kaikkihan näyttää olevan varsin kohdillaan, elikkä erittäin huonosti kohdillaan”, hörähti Tatsuro viitaten levällään oleviin paikkoihin, ”Mitä ikinä Satochi onkaan puuhaillut poissa ollessamme, ei hän ainakaan ole vaivautunut siivoamaan. Ei sen puoleen, että minäkään hänen tapauksessaan…” Miya sulki korvansa Tatsuron jubileerauksilta. Kulmat kurtussa hän asteli ympäriinsä avaran tupamaisessa keittiön ja olohuoneen yhdistelmässä, ja katseli haukan silmin ympärilleen. Seinällä roikkuvaa kalenteria ei kukaan ainakaan ollut siirtänyt eteen päin, ehkä. Miyaa hämmensi huomata, ettei hän oikeastaan osannut määrittää ajankohtaa, jolloin oli viimeksi ollut täällä. ”Tatsuro hei…” aloitti hän, mutta Tatsuro jutteli niin kiivaasti portaiden juurella, ettei kuullut. Miya kurkisti varovaisesti nurkan takaa, ja huoahti helpotuksesta nähdessään portaiden yläpäässä Satochin juuri sellaisena kuin tämän muisti; puolipukeissaan näyttäen koko talven nukkuneelta siililtä. ”Moi”, mumisi Miya huikaten kädellään tervehdyksen vahvikkeeksi, ”Tatsuro taitaa kertoa sinulle kaiken kerrottavan” Joudun joka tapauksessa selvittämään hänelle kaiken myöhemmin, totesi Miya itselleen, kun Tatsuro ei kuitenkaan osaa selittää kokemuksiamme mitenkään loogillisesti, eipä sillä, tulee se eittämättä tuottamaan vaikeuksia minullekin.

Miya avasi jääkaapin. Ainakaan hänen omenalimunaatinsa ei enää ollut siellä. Eipä siellä kyllä ollut paljon muutakaan. Yhtä tyhjä kuin… Miya joutui pinnistelemään muistiaan …kuin lähtiessäni etsimään kauppareissulle lähtenyttä Tatsuroa. Oikeastaan kaapissa ei ollut juuri muuta kuin erinäisiä maustekastikkeita. Ei siis mitään, mistä saisi syödäkseen. Ehkä he tosiaan eivät olleet olleet poissa edes päivää. Miya oli jo laittamaisillaan jääkapin oven kiinni, kun hänen silmiinsä osui alimmaisella hyllyllä seisova vino pino raejuustopurkkeja. Moista hän ei muistanutkaan heillä olevan, eihän kukaan liiemmin edes pitänyt raejuustosta. Tosin, pohti Miya, ehkä on parempi olla luottamatta aukottomasti muistiini toistaiseksi. Hitaasti hän sulki jääkaapin oven. Miksi raejuustopurkkien näkeminen oli saanut hänet niin kovasti hämmentymään? Tatsuron ääni raikui varsin dominoivana hänen Satochin kanssa käymästään keskustelusta. Puheenaiheet olivat selvästi jo vaihtuneet avaruusmatkasta arkisempiin asioihin. Eipä kai auttaisi kuin kysyä raejuustoista Tatsuron ja Satochin näkemystä. Miya raahusti mietteissään keittiön läpi kohti yläkertaan johtavia portaita. Jokaisella askeleella hän kuitenkin tuli varmemmaksi siitä tosiseikasta, ettei heidän kaapissaan missään nimessä ollut ollut raejuustoa silloin, kun hän viimeksi oli täällä käynyt. Samaa tahtia Miyan mieleen piirtyi yhä selkeämmin kuva myös lähtöä edeltäneistä hetkistä. Kaikki tuntui selvältä, paitsi että, hätkähti Miya huomaamaan, samaa vauhtia kuin hänen muistonsa kirkastuivat, hämärtyivät mielikuvat koetusta avaruusmatkasta, humanoidista ja kaikesta muusta. Hän pysäytti askeleensa. Keskitti kaikki ajatuksensa humanoidiin ja valtaisaan tervaleppäalukseen. Hän tiesi kokeneensa kaiken sen, mutta siltikin kaikkia muistoja peitti jo utuinen mystillisyyden verho. Vaikkei suurin osa Shangri-Lan, mistä lie nimi putkahtanut hänen päähänsä, kokemuksista ollut kovinkaan miellyttäviä, ei Miya pitänyt ajatuksesta, että hän ei olisi oman mielensä herra. Hänen päässään alkoi soida omituinen kakofonia, kuin maaninen hammaslääkäri porailisi miten sattuu kissan ja koiran tapellessa vieressä. Miya valahti kalpeaksi, ja yritti rauhoittaa itsensä. ”Tatsuro hei”, hän sanoi, ja harppoi portaiden juurelle. Tatsuroapa vaan ei enää näkynyt missään. Pieni kauhu valtasi Miyan, ja hän nousi aluksi portaat ylös. Huuteli sekä Tatsuroa että Satochia. Kun kumpikaan ei vastannut, palasi hän alas, kurkisti porraskaiteen alla olevaan komeroon, ja sai niskaansa aimo annoksen jotakin niljakasta ja kylmää. Nanosekunnin ajan Miya oli panikoitua, mutta huomasi pian, että hänen hiuksistaan ja olkapäiltään valuva mönjä ei suinkaan ollut mitään humanoidilimaa. Miya nappasi muutaman kylmässä vedessä uitetun nuudelin suuhunsa ja katsahti ylös nähdäkseen Tatsuron ja Satochin hymyä täynnä loistavat, naurua vaivoin pidättelevät kasvot. Tatsuro piteli valtaisaa, vettä valuvaa vatia käsissään. ”Kaltaisesi pirteyden korreloituma tuskin kaihtaa pientä käytännön pilaa”, hihkui Tatsuro. ”Älä näytä kuin jostakin Shangri-Lasta karanneelta humanoidilta!” virkkoi Satochi perään. Huolimatta Satochin mielessä hälyttävistä sanavalinnoista, oli Miya varma, sen kyllä näki kasvoista — Tatsuro oli jo unhoittanut.

Ovi kävi, ja Yuken tumma hahmo näkyi hämärässä eteisessä. Nuudeleita valuvana Miya harppoi tämän luokse. Hän oli joltisen järkyttynyt, ja halusi ehdottomasti tietää, kuinka oli Yuken muistin laita. Voisiko olla mahdollista, että kaikki heidän kokemansa vaipuisi unholaan yhtä yllättäin, kuin oli alun perin sattunutkin? Rivakoin askelin Miya lähestyi toveriansa. Ja taas. Hammaslääkärin pora, koira ja kissa rupesivat kaikki yht’aikaa konsertoimaan hänen päänsä sisässä.

- - - -


A/N: Jees, toivottavasti loppu oli tyydyttävä. Jouduin etsimään itselleni kelpaavaa ratkaisua jokusen tovin, tai ehkä pikemminkin itselleni kelpaavaa mitä-jätetään-ratkaisemattaa. Minusta oli oikein hauskaa taikoa näitä sanoja, toivottavasti sinustakin oli hauskaa niitä lukea.

Ja tietysti kiitokset sinulle, joka luit. Minkähyvänsälainen palautekin on erittäin tervetullutta. ^^

Seuraavaksi ehkä sitten jotain maallisempaa...
The clocks on the wall are driving us crazy but we don't know how to stop them.
-Derek Noy

Avatar
Adolfiina
Vuoden outolintu
 
Viestit: 46
Liittynyt: Ma Touko 06, 2013 8:00 am

Re: Yksinäisyys Shangri-Lan humanoidien (absurdi scifi/MUCC

ViestiKirjoittaja gnrbu » Ke Elo 28, 2013 8:59 pm

No huh, sait sen vedettyä kunnialla loppuun. Etkä edes turvautunut perinteiseen "hän heräsi sängystään ja huomasi kaiken olevan vain unta" -kikkaan. Kaiken vähittäinen unohtaminen kelpasi minulle loppuratkaisuksi, kun kyseessä oli lopulta vain hetkeksi arjen rikkonut epätavallinen toimintapläjäys.

Kaksi viimeistä lukua olivat hyvin toiminnantäytteisiä, erityisesti alun maalaiseloon verrattuina. Tekstin pääpaino ei enää ollut samalla tavalla kielenkäytössä vaan toiminnan selostamisessa. Se teki lukemisesta nopeampaa, vaikka tunnelmassa ehkä menetettiinkin jotain, varsinkin kun ympäristö oli jo viimeisissä luvuisa tuttu, eikä sitäkään tarvinnut ihmetellä.

Hahmoille ei sitten koskaan selvinnyt, miksi heidät oli siepattu, pidetty tervaleppähuoneissa ja päästetty pakenemaan. Ei se kovasti haitannut, mutta tarina olisi tuntunut minusta täydellisemmältä, jos avaruusolennolla olisi ollut motiivi. Satochin ja avaruusökkömönkiäisen suhde jäi täysin selittämättä - Satochi selvästi ei kuollut heti alussa, eikä hirviöllä tuntunut olevan lopulta hänen kanssaan mitään tekemistä. Olisin mielelläni kuullut ainakin, mistä siinä oli kyse. Toimiko hirviö itsenäisesti vai oliko se osa humanoidin hämärää suunnitelmaa?

Arvostin raejuuston uutta esiintymistä, mutta hei oikeasti, sen rasvattoman raejuuston ahmiminen suoraan maasta. Ei mitään selitystä?!?

Tämä(kin) ficci menee kategoriaan "mitä ihmettä juuri luin". :D Kiitos, että kirjoitit loppuun asti.

    1 tykkää.
Avatar
gnrbu
Vuoden Kaoru
 
Viestit: 2497
Liittynyt: Ti Maalis 24, 2009 12:05 am

Re: Yksinäisyys Shangri-Lan humanoidien (absurdi scifi/MUCC

ViestiKirjoittaja Adolfiina » Ke Elo 28, 2013 9:59 pm

Kiitelläänpä nyt vielä omassa viestissään tästä koko taipaleen kestäneestä seuraamisesta ja ennen kaikkea "kirjoittajan parhaiden palkintojen" avokätisestä jakelusta. Arvostan jokaista saamaani kommenttia syömmeini pohjasta.

Tuo viimeisten lukujen toiminnantäyteisyys oli ihan selkeästi huomattavissa jo kirjoitusprosessissa. Tekstiä tuli kerralla pikavauhtia sivutolkulla silloin, kun sitä oli tullakseen. Loogillisuudesta tosiaan on melkoisesti tingitty, mikä tietysti alusta asti oli tietoinen valinta, sisältö kun on pääosin täysin kirjoitushetkellä tuotettua. Joitain tietoisia täkyjä pyrin kuitenkin iskostamaan tekstiin varsinkin loppupuolella, pieniä kipinöitä, joista kehitellä tulkintoja mystillisiksi jääneiden seikkojen selvityksiksi. Esittihän esim. Miya tekstissä oman villin spekulaationsa humanoidin motiiveista. Itsenäisen selityksiä tarjoavan jatkokertomuksen tekeminenhän ei ole koskaan poissuljettu vaihtoehto, mutta toisaalta itse kokisin moisen syövän tämän tarinan tehoa, jonka yksi vankka perusta on juuri hämillisyyden aiheuttamisessa.

Siis,

gnrbu kirjoitti:Tämä(kin) ficci menee kategoriaan "mitä ihmettä juuri luin". :D


Uskon, että tuossa tapauksessa tämän ficin tarkoitus on täytetty.

gnrbu kirjoitti: Kiitos, että kirjoitit loppuun asti.


Tätä pidän itsestäänselvyytenä. Enemmän kiitoksia ansaitsee hän, joka lukee (ja vielä kommentoi) loppuun asti!
The clocks on the wall are driving us crazy but we don't know how to stop them.
-Derek Noy

Avatar
Adolfiina
Vuoden outolintu
 
Viestit: 46
Liittynyt: Ma Touko 06, 2013 8:00 am


Paluu Sallittu

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron