"Missä sydän on..." (Romance, fluff) [Tatsuro & Ryutaro]

Ficissä saa olla paritus riippumatta henkilöiden sukupuolesta, mutta fyysinen kontakti jää pieneen pussailuun ja halailuun. Alastomuus, seksi tai seksuaaliseksi koettu käyttäytyminen, huumausaineet, väkivalta tai huono kielenkäyttö eivät kuulu tämän ikärajan ficceihin kuin maininnan tasolla.

"Missä sydän on..." (Romance, fluff) [Tatsuro & Ryutaro]

ViestiKirjoittaja Anraf » Ti Kesä 28, 2011 4:05 am

Nimi: "Missä sydän on..."
Ikäraja: Sallittu
Kirjoittaja: Anraf
Beta: minnako

Paritus: Tatsuro (MUCC) & Ryutaro (Plastic Tree)
Genre: Drama, Romance, mild fluff & humor
Varoitukset: Sairaala, hämmennystä, sekavaa olotilaa
Osat: Oneshot

Yhteenveto: Ryutaro joutuu heikon kuntonsa tähden sairaalaan, jonne Tatsuro kiirehtii heti asiasta kuultuaan. Sairaalavuoteella molemmat käyvät läpi tuntemuksiaan ja sisällään heränneitä kysymyksiä ja huomaavat vastauksen olevan yksinkertainen: Koti on siellä, missä sydän on.

A/N: Aihetta oli sinänsä aika rankka käsitellä, sillä Ryutaro meni oikeastikin huonoon kuntoon viime syystalvella ja vietti pitkän aikaa sairaalassa. Olin hätää kärsimässä asiasta, ja niin oli varmasti Tatsurokin - läheisiä kun ovat. Siitä tämä idea sitten lähti kirjoittaa heidän tragediaansa hieman positiivistakin näkemystä. Useinhan kriisien keskellä ihmiset joutuvat käsittelemään tunteita, joita ovat lykänneet tuonnemmaksi pois mielestä. Nämä kaksi kuitenkin ansaitsisivat toisensa, joten toivottavasti heidän keskustelunsa sairaalavuoteella meni oikeastikin näin...
Tekstini on paikoittain raskasta proosaa, mutta halusin jättääkin sen vähän sellaiseksi luodakseni hämmentyneen ja tunteikkaan ilmapiirin hahmojen ja lukijan välille. Toivottavasti pidätte. :)


"Missä sydän on..."


Pehmeät hiukset, yhä hieman pörröllään raskaasta päivästä, peittävät osan kauniista kasvoista ja lempeistä silmistä, jotka lepäävät nyt suljettuina. Sängyllä makaavan miehen keho kohoilee syvän hengityksen myötä. Tämän keho on viimein vaatinut leponsa, ottanut sen julmasti väkisin, ravistellen tuota hentoa olentoa, joka jälleen kerran oli yrittänyt ylittää rajansa. Eikä ole ensimmäinen kerta, kun näin kävi. Toisen olisi pitänyt tietää jo kokemuksesta, että ei kohta jaksaisi enempää.

Sadatellen puoliääneen miehen jääräpäisyyttä tumma hahmo kumartuu laskemaan päänsä ristityille käsivarsilleen sängynreunalle. Tuolilta näin sängylle kurottaessa asento tuntuu melko epämukavalta, mutta humalan yhä vaikuttaessa hänessä hieman, pieni epämukavuus ei haitannut. Sitä paitsi hän on eniten huolissaan toisesta. Hiljaa hän kuuntelee kuinka toisen hengitys täyttää hiljaisen ja pimeän huoneen - tasaisesti, lempeästi. Hän sulkee silmänsä ja miettii toisen hymyä, pientä valon pilkahdusta, joka syttyy vanhemman lempeissä silmissä, tämän naurahdusta ja pehmeää ääntä. Hän saa vanhemman nauramaan helposti, ja rakastaakin tehdä niin. Nytkin he voisivat olla yhdessä jossakin, ellei toinen makaisi puolikoomassa sairaalan vuoteella.

Illan piti mennä toisin. Illan piti olla hauska: täynnä naurua ja pieniä vihjailuja, joita hän yleensä viljeli saadakseen vanhemman punastumaan. Hänestä toisen punastelu on suloisin näky maailmassa. Hän ei pysty nimeämään ketään, joka olisi hänelle yhtä erityinen. Mutta tätä menoa toista ei kohta enää olisi, jos tämä jatkaisi vielä itsensä rasittamista ja tällä tavalla tajuttomana maahan putoilemista. Hän pelkää, että jonain kertana toiselle käy vielä pahemmin. Maailma ilman toisen hymyä, ilman tämän lempeää ja lämmintä läsnäoloa ja huolenpitoa… Ei, miten tässä näin on päässyt käymään? Vanhempihan piti aina hänestä huolta, eikä toisinpäin. Ja nyt tämä makaa heikkona vuoteella ja voisi olla vieläkin pahemmassa kunnossa…

Mies puristaa kätensä nyrkkiin ajatellessaan, kuinka paljon pahemmin juuri tällä kertaa olisikaan voinut käydä, ja kuinka se olisi ollut vain ja ainoastaan hänen syynsä. Kyllä hän tietää, että toisella on ollut kiireitä viime aikoina. Silti hän oli jääräpäisesti inttänyt, että toisen pitää tulla viettämään iltaa hänen kanssaan aina kun mahdollista. Ja toinen tuli. Vaikka ei selvästi olisi jaksanut enempää ylimääräisiä juoksuja ympäriinsä. Se on hänen syytään...
Mies soimaa itseään ja tuntee ahdistuksen rinnassaan pahenevan. Hän ei ollut ajatellut muuta kuin itseään. Sitä, miten hyvältä toisen läsnäolo tuntuu. Hän tarvitsee sitä. Ja hän haluaa uskoa, että toinenkin tarvitsee sitä. Yhdessäoloa, hauskuutta, vähän viinaa huuhtomaan kiireisen viikon pölyt alas kurkusta. Mutta syvällä sisimmässään hän tietää, että nytkin hän vaati toista tulemaan eniten vain oman itsensä vuoksi. Hän tarvitsee tämän henkilön lähelleen. Juuri hänet.

Ilman toista hän voisi itse olla huonoilla teillä. Hänen huoleton ja osittain itsetuhoinen elämänsä olisi saattanut viedä hänet itsensä monta kertaa sairaalaan, ellei toinen olisi ollut aina hänen lähellään huolehtimassa hänestä ja valmiina tukemaan, neuvomaan ja antamaan aikaansa, kun hän sitä eniten tarvitsi. Ja nyt juuri hänen vuokseen tuo lempeistä lempein ja kärsivällisin olento makaa hänen edessään hauraana ja rikkinäisenä, tietämättä mistään mitään.
Lääkärit sanovat, että aivotärähdyksestä saattaa seurata jonkinasteista muistinmenetystä. No, ainakaan toisella ei ehkä ole mitään vakavampaa... Mutta tätäkään ei olisi tapahtunut, ellei hän olisi soittanut ja pyytänyt toista lähtemään baariin vielä keskiyöllä. Onneksi hänen numeronsa oli viimeksi käytetty numero toisen kännykässä ja hänet hälytettiin heti sairaalaan. Mutta ei tänään todellakaan pitänyt näin käydä…

Hän puristaa toisen peittoa nyrkkiensä sisään ja puree huultaan. Hän yrittää muistella, miltä toisen käsi tuntuu selällä tämän koskettaessa häntä suojelevasti ja rohkaisevasti, niin kuin yleensä. Hän tuntee lämmön sisällään ja kuvittelee näkevänsä toisen lempeän hymyn, joka saa hänet aina uskomaan, että kaikki on hyvin. Että maailmassa on vielä jotain puhdasta ja hyvää. Onko hän koskaan edes sanonut sitä toiselle, miten tärkeä tämä on hänelle? Tietääkö toinen mitään hänen tunteistaan? Ja myönsikö hän oikeastaan edes itselleen, kuinka paljon toinen itse asiassa hänelle merkitsee? Ajatus siitä, että jonain päivänä hän ei enää voisi kertoa tunteistaan, saa hänet päättämään, että hän huolehtisi toisesta ja näyttäisi edes siten, että välittää. Hän saisi toisen tuntemaan olonsa yhtä hyväksi kuin tämä sai hänet. Ja toinen näyttäisi taas onnelliselta naureskellessaan hänelle kainolla tavallaan ja laskiessaan kätensä hänen polvelleen, kuten usein ennenkin. Vähitellen hän tuntee ahdistuksen helpottavan ja vaipuu hyvän olon ajamana muistojen kautta uneen.

---

On pimeää. Ei, on paljon valoja. Paljon ääniä. Valot alkavat taas vilkkua, ja sitten tulee jälleen pimeää. Onko nyt yö vai onko nyt päivä? Paljon ihmisiä. Ihan liikaa ihmisiä. Paljon kysymyksiä. Paljon tehtävää. Ihan liikaa kaikkea. Olisipa jo ilta. Väsyttää. Mutta silti uni ei tule, niin kuin ei koskaan. Hän on yöeläjä, jonka täytyy valitettavasti valvoa myös päivät, vaikka häntä silloin viimein nukuttaisi. Ja taas välkkyy. Taas vilisee tuttuja ja tuntemattomia kasvoja ja ääniä. Sattuu. Minne?
Hän nostaa kätensä ja kurottaa eteenpäin. Nyt on ihan pimeää. Ihan hiljaista. Ei ketään, ei mitään, missään. Vain äänetöntä kipua. Hän nostaa kätensä kasvoilleen hieman lujempaa kuin tarkoitti. Kipu pään sisällä turtuu hieman, tai ehkä se vain laajenee niin, ettei siihen enää edes kiinnitä huomiota. Hän antaa kätensä retkahtaa jälleen syliinsä ja osuu johonkin.

"Kuro?" hän kuiskaa puoliääneen. Toinen ei tunnu liikkuvan, joten hän hieman tunnustelee puoliksi sylissään lepäävää kissaa. Ei, tämä ei ole hänen Kuronsa. Kuka se sitten on? Ja vielä tärkeämpää, missä hän itse oikein on? Etäämpänä olevan oven verholla peitetystä ikkunasta kajastaa vähän valoa huoneeseen. Toisella puolella huonetta on kaihtimien peittämä ikkuna, josta myös tulee vähän valoa vuoteeseen. Hän saa vähitellen terävöitettyä hahmotuskykyään pimeässä, vaikkakin moinen pinnistely yrittää tuoda pääkivun jälleen häiritsemään hänen ajatuksenkulkuaan. Tämä ei ole hänen kotinsa, sen hän tietää nyt varmaksi. Minne hän lähti illalla? Hän oli lähdössä jonnekin vielä, koska oli… Töitä? Ei, ei hän töistä päätyisi jonnekin vieraaseen paikkaan, vieläpä vieraaseen sänkyyn.

Valoa… Kirkkaan keltaista valoa, joka leikkaa hämärän. Sen hän muistaa. Hän otti sieltä käteensä… Purkin. Niin juuri, kissanruokapurkin. Hänen piti ruokkia Kuro ennen lähtöänsä. Ja laittaessaan kissalleen ruokaa, hän mietti, ettei ole itse syönyt kunnolla koko päivänä… Että pitäisi sitä kai itselleenkin jotain… Mutta… Söitkö? Hän ei muista keltaista valoa toista kertaa. Taas kivistää päätä.
Hän nostaa jälleen kätensä ja laskee kämmenensä ohimolleen, kuin painaakseen kipua takaisin sen yrittäessä lävistää hänen päänsä. Sitten hän retkauttaa kätensä jälleen alas ja osuu uudestaan johonkin.

"Ai niin, sinähän olet siinä. Anteeksi", hän pahoittelee lempeästi ja katuu huolimattomuuttaan.
Toinen ei edelleenkään liikahdakaan saatikka pidä mitään ääntä, joten hän rohkenee hellästi laskea kätensä toisen päälle tunnustellakseen tätä paremmin. Toinen tuntuu olevan pelkkää karvaa. Ei ihme, että hän luuli tätä kissakseen. Hän tuntee karvojen seassa pehmeän ja lämpimän ihon ja tunnustelee hahmoa tarkemmin. Ei ole ketään muuta, jolla olisi tällaiset pitkät, paksut ja selvästi hyvin hoidetut hiukset. Ei ketään, jonka iho tuntuisi juuri tällaiselta hänen kättään vasten. Ei sillä, että hän olisi montaakaan kertaa päässyt toisen ihoa koskettamaan, mutta ehkä juuri asian harvinaisuus teki siitä tunteesta ikimuistettavan.

"Tatsuro…" hän toteaa ääneen ja huomaa hymyilevänsä niin leveästi, että takaraivossa kivistää jälleen. Lujaa.
"Auts…" Hänen on pakko irvistää ja nostaa jälleen toinen kätensä kasvoilleen. Mitä eilen oikein tapahtui? Hänen piti… Syödä? Ei, mennä ulos ja… syödä. Tatsuron kanssa. Niin tietenkin. Syvällä sisimmässään hän tuntee taas sen hetken, kun hän oli lähdössä kotiovesta. Häntä heikotti jo silloin hieman, olihan työpäivä ollut kiireinen ja lounastakin oli päivän aikana tuskin ehtinyt nimeksi nauttia. Nestetasapainokin taisi olla vähän huonolla tolalla.
"No, tule nyt äkkiä tänne, niin hoidetaan se sinun nestetasapainosi kuntoon!" oli nuorempi tokaissut puhelimessa hänen vastaväitteilleen ja naurahtanut päälle hurmaavaan tapaansa. Ja totta kai hän päätti lähteä. Totta kai…
Jälleen ajatuksiinsa vaipuneena ja hymyillen hieman hän silittelee Tatsuroa, joka edelleen makaa äänettömänä hänen vierellään.

Hän menisi minne vain toinen pyytäisi. Vaikka hän ei sitten saisi unta nimeksikään yön venyessä pikkutunneille ollessaan toisen kanssa ulkona. Hän oli jo kehittänyt tavan torkkua pikaisesti päivisin aina sopivin väliajoin, muiden luullessa hänen olevan vain ajatuksissaan hänen tuijottaessaan tyhjyyteen. Se riitti. Pienetkin torkut riittävät antamaan tarpeeksi energiaa työpäiväksi. Hän kyllä suunnitteli aina nukkuvansa sitten paremmin, kun pääsisi kotiin. Välillä nukkuikin, mutta heti jos Tatsuro pyysi häntä jonnekin… Miksi hän nukkuisi? Vaikka unet joskus olivatkin parempia kuin todellisuus, tässä tapauksessa niin ei ollut. Pelkkä ajatuskin toisen olemuksesta lähellään; tämän hävyttömästä huumorista ja naurusta, leikkisästä vilkuilusta ja pienistä, lähes huomaamattomista kosketuksista... Se kaikki on kuin kofeiinia, joka pitää hänet hereillä vaikka kuinka pitkään. Puhumattakaan, kun toinen katsoo häntä mustanruskeilla mantelisilmillään lävistäen koko hänen kehonsa ja sielunsa.
Olisi ehkä naurettavaa ja jopa säälittävää toisten mielestä, jos he tietäisivät mitä hän tuntee syvällä sisimmässään, mutta hän ei vain voi mitään sille, mitä toinen saa hänet tuntemaan. Joten kuinka hän voisi edes väittää pystyvänsä nukkumaan, jos tietää toisen samaan aikaan odottavan häntä luokseen?

Hän kurtistaa kulmiaan ja pohtii. Miksi hän siis nukkui nyt tässä? Missä? Olisiko hän jälleen voinut…? Mutta Tatsurokin oli tässä. Yleensä, jos hän menetti tajuntansa, hän heräsi joko avustajiensa ympäröimänä, tai sitten oman kotinsa lattialta. Mutta nyt… nyt päähänkin sattuu enemmän kuin ennen. Hän yrittää miettiä kuumeisesti viime näkyjään ja silittelee samalla voimakkaammin vierellään lepäävää miestä. Hän muistaa astuneensa ulos asunnostaan, kohdanneensa kirkkaat katuvalot ja värikkäät mainokset. Ja sitten… Sitten? Sitten valot alkoivat poukkoilla ristiin rastiin, ja välillä hän sai ne taas asettumaan paikoilleen. Hän tiesi olevansa todella väsynyt. Ehkä hänen pitäisi siirtää tapaamista myöhempään. Miten kamala ajatus. Se suorastaan aiheutti huonoa oloa. Millaista heikkoutta... Kaikkihan olisi paremmin heti kunhan hän vain pääsisi Tatsuron lähelle. Hän piristyisi. Aivan varmasti. Jos toinen tulisi vaikka vastaan ja he menisivät syömään jonnekin lähimpään paikkaan? Kaikki olisi paremmin. Hän muistaa kaivaneensa puhelimensa esiin ja etsineensä siitä Tatsuron numeroa. Taas tekstit hänen näkökentässään menevät ristiin. Hän yrittää pyyhkäistä näyttöä, kuin sillä saisi tekstit oikenemaan oikeille riveilleen. Sitten hän menettää otteensa puhelimestaan ja… Niin? Hän kumartuu nostamaan sitä, totta kai. Ja sitten… Ei mitään, ei enää mitään. Eikö yhtään mitään?

"Jättäisit minut jo rauhaan!" hän tokaisee ääneen alitajunnalleen, joka tuntuu ristikuulustelevan häntä ja saavan hänen jo valmiiksi kipeän päänsä kivistelemään entisestään.
"Oli jo aikakin että sanot noin", mies hänen vieressään toteaa hiljaa. "Miksi et voinut sanoa noin puhelimessakin?"
Nuorempi nostaa päätään käsivarsiltaan ja katsoo nyt pimeässä kohti Ryutaroa.
"Miksikö?"
"Niin, mikset?" Tatsuro hymähtää huvittuneena ja vakavoituu kuitenkin saman tien. Ainakin toinen on hereillä taas, mutta muistaako tämä mitään, edes häntä?
"Minä… en tiedä", Ryutaro naurahtaa ja hänen silittävä kätensä jää lepäämään paikalleen toisen olkapäälle.
"Etpä tietenkään. Sinulla on kuulemma aivotärähdys. Saatat kärsiä muistinmenetyksestä."
"Ei kun… En minä vaan tiedä, miksi en voi sanoa sinulle koskaan ei, Tatsuro", vanhempi hymyilee pienesti ja yrittää hahmottaa toisen ilmettä pimeässä.
"Sinä… sinä muistat minut!" Tatsuro huudahtaa ja nousee nyt nojaamaan sängynpieleen käsiensä varaan.
"Miten voisin unohtaa?" Tatsuro saa toiselta vastaukseksi ja lämmin tunne täyttää nuoremman jälleen. Hän tahtoisi halata toista, suukottaa jopa, vaikka se olisikin tahditonta ja häneltä täysin poikkeavaa käytöstä. Toisaalta, hänhän käyttäytyi aina tahdittomasti ja poikkeavasti. Mutta ei hän voinut ensin aiheuttaa toiselle aivotärähdystä ja sitten vielä järkyttää tätä suukoillakin. Se olisi jo liikaa. Valitettavasti.

"Ehkä sinun pitäisi unohtaa minut, jotten aina häiriköisi sinua ja asettaisi sinua tällä tavalla vaaraan…" nuorempi toteaa hiljaa ja syyllisyydentunto palaa hänen rintaansa jälleen.
"Höpsis. En minä ole missään vaarassa ollut", Ryutaro naurahtaa ja puristaa huomaamattaan toista olkapäästä. Pelkkä ajatuskin siitä, että toinen alkaisi välttelemään häntä ja pitämään vähemmän yhteyttä… Ei, hän ei halua koskaan menettää Tatsuroa oman heikkoutensa vuoksi.
"Sinä löit pääsi asfalttiin ja siinäkin jo olisi voinut käydä pahemmin, saati sitten jos se olisi tapahtunut keskellä ajotietä", Tatsuro toteaa huolestuneena ja laskee kätensä toisen käden päälle olkapäällään.
"No, vahinkoja sattuu."
"Niitä ei saa sattua sinulle. Etenkään minun vuokseni", nuorempi toteaa synkästi.
"Ei tämä ollut sinun syytäsi, uskothan?"
"En usko. Mutta sinun pitäisi uskoa, että et ole niin nuori enää, etkä jaksa kuten ennen."
"Sanotko sinä minua vanhaksi?" Ryutaro naurahtaa epäuskoisena kuulemastaan. Tatsuro ei koskaan lakkaa hämmästyttämästä häntä suorapuheisuudellaan.
"Et ole vanha, mutta vanhempi jo kuitenkin. Ehkä ruumiisi ei enää kestä tällaista…" Tatsuro muistuttaa hiljaisella äänellä.
"Et ole minua paljoakaan nuorempi, muistuttaisin", Ryutaro naurahtaa ja on jo erottavinaan Tatsuron kasvot kokonaan. Aina yhtä kaunis.
"Niin…" nuorempi huokaa ja on hetken hiljaa. "Tämäkö minuakin sitten odottaa?" hän parahtaa teatraalisesti ja luo sitten leikkisän virneen Ryutarolle.
"Aivan varmasti, ellet ota opiksesi vanhemmiltasi", toinen vastaa leikkisästi takaisin.
"No, et sinä nyt oikeasti olekaan minua paljoakaan vanhempi…" Tatsuro myöntää uudelleen, jottei Ryutaro jää kuvittelemaan, että hän puhuisi alentavasti tästä. Hän ei ikinä voisi. Toinen on hänelle iätön ja juuri tuollaisena kaikin puolin täydellinen. Tatsuro kurottaa yöpöydälle ja napsauttaa himmeän pöytävalon päälle.

Samassa valon myötä viiltävä kipu vihlaisee Ryutaron pään läpi, ja hän joutuu puristamaan silmiään tiukasti kiinni.
"Anteeksi, mutta oli pakko pistää valo, jotta näet ottaa särkylääkkeen. Lääkäri käski antamaan tämän sinulle, jos satut heräämään", Tatsuro selittää ja nostaa yöpöydältä vesilasin ja pillerin ojentaen ne sitten Ryutarolle.
Pinnistellen vanhempi avaa silmänsä ja ottaa lasin käteensä. Nielaistuaan pillerin hän juo koko lasinsa tyhjäksi ja laskee sen sitten pöydälle. Nyt hän näkee ympärilleen paremmin ja antaa katseensa vaeltaa ensin seinissä ja kääntyy sitten katsomaan Tatsuroon.
"Olen siis sairaalassa…"
"No, totta hemmetissä olet! Sinä kaaduit ulkona ja löit pääsi asfalttiin, kuten sanoin", Tatsuro tokaisee hieman tiukempaan sävyyn kuin tarkoitti.
"Niin. Niinhän sinä sanoit…"
Ryutaro näyttää taas niin pieneltä ja avuttomalta, ja Tatsuron tekee mieli vain ottaa toinen syleilyynsä. Ei hänen ollut tarkoitus kuulostaa niin tökeröltä. Pelkkä ajatus tilanteen vakavuudesta vain saa hänet… Saa hänet pelkäämään, että menettäisi toisen. Juuri niin. Kunpa hän voisi aina olla toisen lähellä ja suojella Ryutaroa, kuten tämä suojeli häntä.
"Olen niin vihainen itselleni. En olisi saanut vaivata sinua pitkän viikon ja todella pitkän päivän jälkeen", Tatsuro murahtaa ja laskee katseensa alas nyrkkeihinsä, jotka jälleen puristavat Ryutaron peittoa.
"Kyllä saat…" vanhempi toteaa lempeästi ja nostaa kätensä hellästi jälleen silittämään toisen hiuksia.
"Se on itsekästä. Aivan liian itsekästä - jopa minulta", Tatsuro toteaa hymyillen pienesti ja nostaa arasti katseensa Ryutaroon, joka vain lempein silmin katselee häntä.
"Ja on aivan liian itsekästä minulta maata tässä, vaikka sinä joudut olemaan siinä kovalla tuolilla ja vieläpä noin huonossa asennossa. Tule, kyllä tähän mahtuu kaksi", vanhempi toteaa ja siirtyy hieman sivumpaan sängyllä.

Tatsuro katsoo ensin hieman epäilevästi melko kapeaa sairaalavuodetta, mutta päättää sitten nousta tuolilta ja siirtää sen takaisin seinää vasten, missä se alun perin oli ollutkin. Sitten hän lähestyy sängyssä odottavaa Ryutaroa ja pienesti nyökäten nostaa peittoa ja asettautuu sen alle. Tila on todella ahdas kahdelle miehelle, vaikka kummatkin ovat hoikkia, joten Tatsuro päättää sujauttaa kätensä Ryutaron alle ja saa vanhemman kääntymään ja makaamaan puoliksi rintakehänsä päälle. Aluksi jäykistyneenä yhtäkkisestä läheisyydestä Ryutaro rentoutuu viimein ja laskee sitten arasti päänsä nojaamaan Tatsuron olkapäätä ja niskaa vasten. Vähitellen hänen pitkät, vaaleat sormensa rohkenevat alkaa hellästi hypistellä ja tunnustella nuoremman paitaa kätensä alla.

Tatsuron seura ei ole pelkästään kuin kofeiinia, vaan se toimii myös särkylääkkeenä. Hänen kipunsa ja huono olonsa ovat jo tipotiessään, tai ainakaan hän ei enää kiinnitä niihin mitään huomiota. Ryutaro tuntee vain lämpöä ja hyvää oloa, hieman kutkuttavaa jännitystäkin. Mutta sekin tuntuu vain hyvältä. Kaunis ja vallaton Tatsuro lepää nyt hänen vierellään ja pitelee häntä näin. Silittää, suojelee. Ryutaro sulkee silmänsä ja tulee kovin tietoiseksi tunteistaan. Koti. Sydän on siellä missä koti on, koti on siellä missä sydän on. Ja hän saa painautua sen syleilyyn, juuri nyt.

"Tatsuro? Miksi sinä muuten aina soitat juuri minulle?" Ryutaro kysyy hiljaa ja salaa toivoo kuulevansa jotain, mitä sillä hetkellä eniten kaipaa kuulla.
"Usein päätän, etten soitakaan, mutta sitten otan muutaman oluen ja… sitten vain haluan soittaa", nuorempi hymyilee ja jatkaa Ryutaron silittelemistä tämän kylkeä pitkin.
"Vain koska olet juonut? Sinun pitäisi kyllä hillitä juomistasi…" vanhempi toteaa hieman toruvalla äänellä.
"Ai siksi, että en soittaisi sinulle enää?"
"Ei, vaan siksi, että se saa minut huolestuneeksi sinusta."
"Tuletko paikalle aina vain siksi, että olet huolissasi minusta?" Tatsuro kysyy, ehkä hieman pettymystäkin äänessään.
Ryutaro on hetken hiljaa ja miettii. Ihan oikeastikin hän on huolissaan toisen toilailuista humalassa, mutta ehkä eniten hän vain pelkää jonkun muun olevan Tatsuron seurassa ja saavan tämän täyden huomion, tai että tämä sen illan aikana saattaisi löytää jonkun… Miten naurettavaa! Mikä oikeus hänellä oli sitä kieltää toiselta? Mikä oikeus hänellä oli olla… Mustasukkainen? Hänkö?

"No, ei sen väliä, mutta ei sinun oikeasti tarvitsisi huolehtia minusta. Alan olla jo vanha mies itsekin, enkä jaksa istua viihteellä kuten ennen. Mutta minä tiedän kyllä rajani, toisin kuin eräät…" Tatsuro toteaa hymyillen ja katsoo alas Ryutaroon. Vanhempi kohottaa päätään hiukan ja kohtaa toisen katseen.
"Minä haluan tulla, koska minä… minä haluan olla kanssasi", Ryutaro toteaa hiljaa ja puristaa Tatsuron paitaa tiukemmin nyrkkiinsä.
Kuin vaistomaisesti Tatsuro kietoo kätensä tiukemmin vanhemman ympärille ja rutistaa tätä itseään vasten. Ryutaro tahtoo olla hänen kanssaan, hänen lähellään. Vastoin jaksamistaan. Kuten hänkin tahtoo olla toisen kanssa. Kaikki olisi helpompaa jos… Niin, miksipä ei?

"Ehkä olisi helpompaa, jos asuisimme yhdessä", Tatsuro toteaa ja siirtää katseensa jälleen pois Ryutarosta, hieman jännittäen tämän reaktiota.
"Mitä?" vanhempi hänen sylissään henkäisee, tarkoittaen sen lähinnä naurahdukseksi, mutta nauru jää jonnekin suuren hämmästyksen taakse.
"Kuinka minä voin ryypätä ja pitää hauskaa missään, jos joudun koko ajan miettimään, että minne olet taas tipahtanut?" Tatsuro toteaa leikkisästi ja rutistaa jälleen huomaamattaan toista lähemmäksi itseensä.
"Enkä minä tykkää tipahdella, koska sitten en voi valvoa, missä sinä juot ja kuinka paljon. Ja kenen kanssa. Ja ketä sitten pussaat..." Ryutaro lisää hymyillen kainosti.
"Juuri niin. Siksi olisi paljon helpompaa, jos asuisimme yhdessä ja näkisimme toisiamme enemmän ja voisimme…" Tatsuro kuittaa ja hiljenee sitten kesken lauseensa. He voisivat mitä?
"Niin", Ryutarokin myöntää yhtyen sitten hiljaisuuteen.
"Sitä paitsi, lääkärien mielestä sinua ei saa jättää nyt muutamaan päivään yksin, koska tilasi voi myös pahentua tästä", Tatsuro muistuttaa ja katsoo jälleen hellästi miestä sylissään.
"Ai, niinkö?"
"Niin. Sinulla pitäisi olla muistinmenetyksiä heidän teoriansa mukaan, mutta… sinä muistit ainakin minut", nuorempi myhäilee tyytyväisenä.
"Joitakin asioita ei voi unohtaa", Ryutaro hymyilee takaisin ja tuntee taas vajoavansa toisen silmiin ja hurmaavaan hymyyn.
"Vaikka haluaisi, eikö niin?" Tatsuro virnistää.
"En tiedä, haluaisinkokaan."
"No, odotapas sitten, kun altistan sinut Monster Hunterille joutuessasi makaamaan päivät pitkät vain katselemassa kun pelaan! Mitäs sitten sanot?"
"Ehkä se voisi olla ihan hyväkin. Saattaisin viimein ymmärtää, mitä oikein näet siinä pelissä", vanhempi hymyilee ja laskee jälleen päänsä lepäämään toista vasten.

Hetken pohdittuaan Tatsuron on pakko myöntää itselleen, että Ryutaron maatessa noin hänen lähellään, pelaaminen ei ollut ensimmäinen asia hänen mielessään. Hän vain haluaisi olla toisen kanssa aina näin ja puhua tämän kanssa kaikesta, jakaen näkemyksiä ja asioita. Niin kuin he aina tekevätkin. Mutta näin, lähekkäin, se tuntuu paremmalta - oikeammalta.
Toinen asia, minkä Tatsuro tietää tuntuvan oikealta ja enemmän kuin paremmalta, ovat Ryutaron huulet. Hän on saanut maistaa niitä vain kerran elämässään, mutta se kerta oli tehnyt häneen lähtemättömän vaikutuksen. Niin humalassa sentään hän ei ollut silloin, etteikö hän yhä ja aina tulisi muistamaan niiden houkuttelevan pehmeyden ja lämmön.

Ei toisaalta ollut ihme, että toinen saattoi epäillä hänen humalassa suutelevan muitakin… Olihan hän silloinkin kerran yhtäkkiä vain suudellut Ryutaroa kesken yhteisen keikan. Tosin he olivat sitten äkkiä pistäneet sen lavalla vitsiksi - jollaiseksi se loppujenlopuksi myös jäikin. Mutta muistikuva ja sen herättämä tunne eivät olleet kadonneet vielä seuraavankaan päivän krapulan myötä, ja yhä Tatsuro saattoi muistaa sen. Olisiko toinen kuitenkin unohtanut sen illan? Ainakin viimeistään nyt, kun tällä piti olla muistinmenetyksiä? Entä jos toinen unohtaisi hänet hetken päästä? Entä jos tämä tulisi muistamaan ja sitten taas unohtamaan hänet aika ajoin? Eikö sekin olisi mahdollista? Mutta jos syvällä sisimmässään Ryutarolla säilyisi muistikuva edes heidän suudelmastaan, voisiko Tatsuro sen avulla saada toisen aina muistamaan hänet heidän suudellessaan uudestaan? Tatsuro pohtii hetken ja muistaa itse asiassa nähneensä jossain dokumentissa kerrottaneen jotain sellaista…

"Mitä sinä mietit?" Ryutaro kysyy hiljaa rikkoen pitkään kestäneen hiljaisuuden.
"Sitä vain, että jos sinä tulet unohtamaan minut myöhemmin..."
"Älä murehdi sitä. En voisi ikinä unohtaa sinua."
"…niin sitten minun pitäisi varmaan virkistää muistiasi suutelemalla sinua taas", Tatsuro jatkaa ja virnistää pienesti.
"Mitä?" Ryutaro kysyy ja jälleen hänen huuliltaan karkaa tarkoitetun naurahduksen sijaan lähinnä epäuskoinen huudahdus.
"Olet tainnut unohtaa ainakin sen, mitä tapahtui taannoin lavalla…"
"No en…" vanhempi mutisee vastaukseksi ja käpertyy tiiviimmin Tatsuroa vasten. Hän ei ikinä unohtaisi. Mitä tahansa muuta, mutta ei sitä suudelmaa. Se ikään kuin kruunasi heidän ystävyytensä ja läheisyytensä. Toisille ystävyksille se olisi voinut olla kiusallista ja saattaa nämä jopa erilleen, mutta Tatsuron ja hänen kohdalla se tuntui vain lähes luonnolliselta. Jos hänellä vain olisi kanttia pyytää uusintaotosta… Nyt hän tietysti voisi viimein yrittää jotain sellaista ja vedota sitten aivotärähdykseensä, joka muka aiheutti toimintoja, joista hän itse ei tietenkään ollut täysin tietoinen. Ryutaro hymähtää pienesti ajatusleikilleen ja vetää jälleen toisen paitaa nyrkkiinsä.

Tatsuro tarttuu toisen käteen rintakehänsä päällä ja puristaa sitä omaansa.
"Ei se mitään, jos oletkin jo unohtanut. Voin tehdä sen uudelleen."
Tatsuro kohottautuu hieman ja laskee hellästi olaltaan Ryutaron pään lepäämään tyynyä vasten. Sitten hän lähestyy tätä hitaasti pitäen katseensa toisen kysyvissä ja odottavissa silmissä. Hänen huulensa hädin tuskin koskettavat vanhemman ihoa tunnustellessaan kevyesti tämän pehmeyttä ja lämpöä. Koska Ryutaro ei näytä tekevän vastarintaakaan, Tatsuro painaa lopulta hellästi huulensa tämän huulille. Hitaasti heidän huulensa alkavat tunnustella toisiaan ja hamuamaan lisää, ja Ryutaro huomaa kätensä liukuneen Tatsuron selältä tämän hiusten sekaan ja vetävänsä nyt toista syvempään suudelmaan. Kuin silloin lavalla… Paitsi että nyt heitä ei keskeytettäisi. Nyt heidän ei tarvitsisi pistää tätä vitsiksi. Eihän?

"Et vastannut vielä kunnolla ehdotukseeni", Tatsuro toteaa pehmeällä äänellä irtauduttuaan toisen huulista ja sipaisee kevyesti tämän poskea.
"Mihin?"
"Että muuttaisimme yhteen."
"Vain siksi ajaksiko, kunnes olen kunnossa?" vanhempi kysyy epäilevästi ja tutkailee toisen ilmettä.
"Jos et jaksa katsella minua pidempään, niin kyllä", Tatsuro virnistää ja painaa jälleen suudelman toisen huulille. Ryutaro on kuin huumetta hänelle. Mitä enemmän hän tästä saa, sitä enemmän hän vain haluaa lisää. Ja nyt, kun hän oli tosissaan pelännyt menettävänsä toisen, hän oli viimein saanut rohkaisua näyttää tälle avoimesti tunteensa.
"Olen pahoillani. Olen jälleen itsekäs ja jatkan vaikka sinun pitäisi levätä", nuorempi huokaisee ja puhaltaa kevyesti Ryutaron korpinmustaan hiuspehkoon yrittäen hillitä itseään.
"Tatsuro, jos se minusta kiinni on, niin voit muuttaa luokseni pysyvästi. Asunnossani on kyllä tilaa sinun tavaroillesi ja jopa niille… alpakoillesi", Ryutaro hymyilee pienesti muistaessaan toisen keräilyharrastukset ja pyyhkäisee Tatsuron hiuksia pois tämän kasvoilta.
"Ja Tetochille", nuorempi lisää.
"Niin… Sitä en tosin tiedä, mitä Kuro siihen sanoo. Se on monessa tapaa ihan liikaa sinun kaltaisesi. En voi taata, mitä se tekee Tetochille."
"Teto on monella tapaa kuten sinä, joten uskoisin niiden pärjäävän hyvin keskenään. Kuten mekin", Tatsuro nyökkää määrätietoisesti ja väläyttää sitten onnellisen hymyn.

Ryutaro vastaa hymyyn yhtä onnellisena, eikä ole enää varma näkeekö vain unta. Jotenkin häntä unettaa jälleen ja silmäluomet tuntuvat raskailta. On liian hyvä olla. Voiko hyvää oloa olla muka liikaa? Ryutaro hymähtää itselleen ja rutistaa Tatsuroa itseään vasten silmät painettuina kiinni.
"Täytyy varmaan levätä nyt, että jaksamme sitten aloittaa muuttohommat…" hän mutisee tyytyväisenä vasten nuoremman kaulaa.
Tatsuro nielaisee pienen kutkutuksen vilistäessä pitkin hänen kehoaan päästä varpaisiin. Olisivatko he vain ystäviä, vai syvenisikö heidän suhteensa vielä tästäkin eteenpäin? Toisaalta se, mikä nyt eniten merkitsee, on että he viimein voisivat olla enemmän yhdessä ja samalla suojella toisiaan. Tatsuro tietää, että tekisi mitä tahansa Ryutaron onnellisuuden ja unelmien eteen. Ryutaro haluaa maailmasta rauhallisemman ja rakastavamman paikan, jottei kenenkään tarvitsisi kärsiä, kuten hänen aikoinaan. Ja Tatsuro aikoo varmistaa sen. Hän painaa päänsä Ryutaron päälaelle ja on onnellinen, että voi pitää toista turvassa sylissään, lähellään. Tuo hento, häntä läheltä ja kaukaa suojellut yksisiipinen enkeli on hänelle eittämättä läheisempi, kuin yksikään muu hänen ystävänsä. Koska Ryutaro on erityinen. Ryutaro pääsee häntä lähelle häiritsemättä kuitenkaan hänen omaa tilaansa. Ryutaro tietää aina, mitä hän tarvitsee ja on aina valmis antamaan kaikkensa. Nyt olisi hänen vuoronsa tehdä samoin.
"Juuri tuota asennetta sinun pitää rajoittaa. Aion pitää huolen, että sinä kerrankin lepäät, kun muut tekevät hommia", Tatsuro ilmoittaa napakasti ja silittää Ryutaron hiussuortuvia.
"No, mutta en minä pysty! Kuinka sinä aiot pitää huolen, että pysyn sängyssä? Sinun täytyy kyllä
varmaan pysyä itsekin... sillä tahtoisin olla aina näin…" Ryutaro mutisee kainona ja vetää peittoa paremmin heidän päälleen.
"No, niin minun sitten varmaan täytyy…" Tatsuro naurahtaa ja painaa suudelman Ryutaron hiuksiin.

---

Päivänvalo tunkeutuu Ryutaron suljettujen silmäluomien läpi, ja hieman irvistäen vokalisti kääntää päätään.
"Ah, alatkin jo heräillä!" Tatsuro huudahtaa hymyillen ja astuu hänen vuoteensa viereen.
Ryutaro tunnistaa toisen äänen ja avaa silmänsä ja näkee kuin näkeekin Tatsuron siinä. Miten kaunis toinen onkaan, ja jälleen niin eloisa, kuten aina.
"Hyvä, voimmekin kohta tehdä tutkimuksia todetaksemme, onko hän valmis lähtemään kotiin", lääkäri sanoo Tatsuron takaa.
"Voi, ei häntä tarvitse sen enempää tutkia. Kaikki on ihan hyvin", Tatsuro vakuuttaa lääkärille innokkaasti nyökytellen ja kääntyy sitten taas Ryutaron puoleen ottaen tämän käden omiensa väliin. "Oksettaako?"
"Ei?" Ryutaro vastaa tunnusteltuaan oloaan pienen hetken. Hän yllättyy hieman, miten toinen noin avoimesti koskettaa häntä jonkun toisen nähden.
"Pyörryttääkö? Heikottaako? Särkeekö päätä? Näetkö kaksi sormea?" Tatsuro jatkaa kyselemistä ja heiluttelee sormiaan Ryutaron nenän edessä.
"Öh, ei… ja näen", vanhempi mutisee hämmentyneenä ja vilkaisee Tatsuron takana seisovaan, pohtivannäköiseen lääkäriin.
"Näettekös, tohtori, herra Arimura on täysin valmis kotiin lähetettäväksi! Aion kyllä pitää huolen, että hän saa tarpeeksi lepoa sillä välin, kun muutan tavaroitani hänen luokseen."
Tatsuro tarkoittaa viimeisen lauseen kuitenkin lähinnä Ryutarolle ja katsoo tätä onnellisesti hymyillen. Ryutaro katsoo takaisin upoten toisen silmiin, ja hänenkin huulilleen leviää pieni hymy. Sitten hän laskee katseensa ja yhtäkkiä hänen ilmeensä muuttuukin miettivämmäksi.

"Muutat mitä?" hän viimein kysyy ja nostaa katseensa nuorempaan.
"No, ne alpakkani, kissani, sun muut olennaiset nyt ainakin", Tatsuro vastaa pirteästi ja kääntyy taas lääkärin puoleen vaatiakseen tätä jo kirjoittamaan kotiuttamispaperit. Ryutaroa ei ollut koko yönä vaivannut mikään, joten tämän täytyi olla kaikesta päätellen kunnossa. Onneksi. Tatsuro haluaa vain päästä jo tekemään heille yhteistä kotia.
"Milloin… Missä vaiheessa tästä on keskusteltu?" Ryutaro kysyy varovasti Tatsuron takaa.
"Uhuh… Tuota… viime yönä?" Tatsuro vastaa ja hymy hänen huuliltaan alkaa hiljalleen karista.
Lääkäri pysäyttää kynänsä paperilla ja katsoo kumpaakin miestä tutkivasti.
"Ai…" Ryutaro toteaa hiljaa ja katsoo käsiään sylissään.
"Sinä… Et muista?" Tatsuro kysyy pää kallellaan.
"En muista edes, miksi olen täällä. Pyörryinkö taas?"
Tatsuro nielaisee ja katsoo Ryutaron kyyristynyttä olemusta sängyllä. Toinen ei muista eilisestä mitään. He olivat viettäneet yön hellästi sylikkäin ja suunnitellen tulevaa, mutta toinen ei muista siitä mitään… Mutta tätähän oli odotettavissakin. Eihän se silti tarkoita sitä, etteivätkö eilen puhutut asiat olisi yhä pitäneet paikkaansa. Ryutaro ei vain nyt muista sanoneensa niitä. Ja hän on vain hämmentynyt ja siksi kuulostaa siltä, ettei haluakaan muuttaa yhteen. Häntä pitänee vain vähän muistuttaa, eikö niin? Tatsuro yrittää vakuutella itselleen, että pian toinen muistaisi, ja he voisivat jatkaa siitä mihin olivat jääneet, ja hän päättää yrittää jälleen muistojenherätystekniikkaansa.

"Etkö muista edes sitä kuinka puhuimme viime yönä myös Over the Edgestä ja siellä tapahtuneista asioista?"
"Mitä tapahtui Over the Edgessä?" Ryutaro kysyy nyt vuorostaan pää kallellaan.
Tatsuro ei usko korviaan. Eilen toinen muisti sen ja sanoi, ettei voisi unohtaa häntä eikä varmasti sitä suudelmaakaan…
"Ryutaro, mitä sinä muistat siitä konsertista?" Tatsuro kysyy varovasti eikä välitä, vaikka toinen julistaisi nyt lääkärinkin kuullen, että he suutelivat siellä.
"No… Ainakin sen, että sinä toit ison korin mandariineja sinne, ja että Miku todisti illan mittaan huumorillaan olevansa kaikkea muuta, kuin kaino ja viaton. Ja sitten meillä oli hyvä yhteiskeikka."
Tatsuro räpäyttää muutaman kerran silmiään ja kääntyy sitten lääkärin puoleen.
"Kauanko muistinmenetys yleensä kestää?"
"Se voi viedä päivistä jopa kuukausiin. Tässä tapauksessa epäilisin kuitenkin, että kyse on vain päivistä. Tällaisen muistin pätkimisen ei pitäisi olla kovinkaan vakavaa vielä, joten taidan kuitenkin kirjoittaa nämä kotiutuspaperit ja annan vähän hoito-ohjeita mukaan. Niin, ja joskus muisti voi myös palautua, kun jokin syvästi tunteisiin vaikuttanut asia tapahtuu uudelleen", lääkäri hymyilee rohkaisevasti ja nyökkää hieman.

Tatsuro nyökkää takaisin hyväksyvästi ja puree huultansa, jottei huoli paistaisi hänen kasvoiltaan niin selvästi. Hänen täytyy vain uskoa, että Ryutaro muistaisi kaiken vielä joskus, ja mikä tärkeämpää: tuntisi samoin, kuten viime yönä. Hän jaksaisi odottaa kyllä.
"Niin, mitenköhän sitä minun muistiani voisi sitten virkistää?" Ryutaro pohtii ääneen hänen takanaan, saaden Tatsuron kääntymään. Virkistää? Eikö hän itse ollut käyttänyt noita sanoja eilen?
Vanhempi istuu sängyllä ja katsoo häneen, tämän silmissä pilkahtaen jälleen se sama valo, johon Tatsuro on aina niin hullaantunut heidän leikitellessään keskenään.
Leikitellessään? Nuoremman kulmat kurtistuvat ja hän katsoo tutkivasti vanhempaa vokalistia.
"Enköhän minä jotain keksi", Tatsuro vastaa irrottamatta katsettaan toisesta. Jahka lääkäri laskisi paperit kädestään ja häipyisi huoneesta, hän totisesti virkistäisi toisen muistia...
"Jätän nämä paperit tähän. Minulle saa soittaa, jos tulee vielä jotain kysyttävää. Tulkaa heti tänne mikäli ilmenee rajua pahoinvointia tai jopa tajuttomuutta", lääkäri opastaa vielä ja poistuu sitten huoneesta.

"Taidan virkistää muistiasi niin, että menet tajuttomaksi!" Tatsuro uhoaa oven sulkeuduttua ja kumartuu toisen ylle vuoteella.
"Noh noh, mitähän sinä nyt?" Ryutaro hymähtää kainosti hymyillen ja nojaa taaksepäin Tatsuron intensiivisen katseen alla.
"Etkö ymmärrä, miten säikähdin, että oletkin unohtanut kaiken?" nuorempi toruu ja lähestyy toista.
"En sentään ihan kaikkea."
"Kaiken... olennaisen", Tatsuro lisää hiljaa näyttäen hetken lähes surulliselta, mutta pian kurtistaa taas kulmiansa. "Sinä senkin…"
"No, minä joudun kärsimään tästä päänsärystä vielä jonkin aikaa, joten…" Ryutaro hymyilee vinosti ja puree alahuultaan hieman.
"Joten päätit kostaa, koska minähän sen sinulle aiheutin?" Tatsuro jatkaa kysyvästi.
"Jotain sellaista. Itse asiassa, nyt minä ymmärrän, miksi sinä aina kiusaat ihmisiä. Tämähän on oikeastaan aika hauskaa!"
Tatsuro katsoo Ryutaroa pöyristyneenä toisen hihitellessä puoliksi hänen allaan.
"Onpa todella. Leikipä vielä toiste muistisi menettänyttä, niin todella tulen virkistämään muistiasi asioilla, joita ei ole vielä edes tapahtunut", nuorempi uhkaa ja painaa esimauksi ahnaan suudelman toisen huulille.
"Hmm, mitähän muuta minä oppisin vielä uudelta kämppikseltäni, kuin vain ihmisten kiusaamisen jalon taidon?" Ryutaro virnistää pienesti heidän irtauduttuaan ja jää katsomaan rakastavasti toista yläpuolellaan.
"Mennäänpä kotiin ottamaan siitä selvää…" Tatsuro kuittaa ja siitä esimakua antaakseen kuljettaa kättään tutkivasti Ryutaron vartalolla samalla, kun painaa huulensa tämän huulille.

---
~Here lies what is left of me. The rest is mystery. Ignore thyself.~ (Stan Rice)

    3 tykkää.
Avatar
Anraf
Vuoden jännitys
 
Viestit: 495
Liittynyt: Pe Helmi 05, 2010 4:27 am

Re: "Missä sydän on..." (Romance, fluff) [Tatsuro & Ryutaro]

ViestiKirjoittaja nyanyan » Ti Kesä 28, 2011 12:01 pm

;-----; ♥

Onko parempaa tapaa alottaa aamu ku lukea TatsuroRyutaroa kahvikupin kanssa terasilla nauttien kesästä? Sanoisinko että rakastuin ♥

Selasin tuota aktiiviset viestiketjut osioa ja bongasin tän ja olin sillee ''hetkinen mitä uus ficci ja vielä tolla parituksella omg'' :'D joooo on varmaan yks lempiparituksia joten voit kuvitella miten ilostuin.

Vaikka tässä käsiteltiin raskaita teemoja niin ei silti mennyt liian ahdistavaksi mikä on hyvä. Välillä kurkkua vähän kuristikin Ryutaron takia ja oli todella surullista lukea Tatsuron itsesyytöksistä ja Ryutaron heikosta tilasta.

Välillä kyllä repesin nauramaankin, kuten Ryutaron luullessa Tatsuroun päätä kissakseen.... voi ei :'D

Oli ihana miten suudelman jälkeen he eivät jääneet miettimään sitä sen kummemmin vaan alkoivat puhua muutosta ja ...alpakoista :'D Tunnelma oli ihanan rauhallinen ja mukaansa tempaava(miten toi oikeesti kirjotetaan apua) ja melkein itseänikin alkoi väsyttää vaikka äsken heräsinkin. :')

"Niin… Sitä en tosin tiedä, mitä Kuro siihen sanoo. Se on monessa tapaa ihan liikaa sinun kaltaisesi. En voi taata, mitä se tekee Tetochille."
"Teto on monella tapaa kuten sinä, joten uskoisin niiden pärjäävän hyvin keskenään. Kuten mekin", Tatsuro nyökkää määrätietoisesti ja väläyttää sitten onnellisen hymyn.


Naww ihanaa kissoja ♥ Sulin noille vertauksille aw Tatsu ja Ryu kissoina.... hui xD mäki haluun Ryutaro-kissan eikun- Ihanan sulonen kohta(joo moi oon kohta sulaa vaaleenpunasta mössöä mitä tää nyt on apua).

"No, mutta en minä pysty! Kuinka sinä aiot pitää huolen, että pysyn sängyssä?


Käsiraudat miten ois? ;) Ehdotan sulle jatko-osaa ! :_____) Ryutaro ei suostu pysymään sängyssä joten Tatsuroun pitää ryhtyä järeämpiin toimenpiteisiin ja- okei lopetan ennenku pääsen vauhtiin )8 En voinu taas olla naurahtamatta päänisisäisesti tossa kohdassa vaikka se olikin aika herkkä kuitenkin.


Hui kamala miten musta tuntui pahalta Tatsun puolesta kun luulin, että Ryu oikeesti menetti muistinsa o__o Ei tollasia saa Ryutaro on ilkeä :'D

"Etkö ymmärrä, miten säikähdin, että oletkin unohtanut kaiken?" nuorempi toruu ja lähestyy toista.


Niinpä, mäkin säikähin )8 Tosin miten asia ratkesi niin ihan kiva... sanoisinko :')

Pidin tästä paljon, ihana ficci, ehkä idea on muutamaan kertaan nähty, mutta ei anneta sen haitata. Sitäpaitsi tää oli niin.... öööö apua en keksi sopivaa sanaa edes D: No kuitenkin pidin ihan hirveän paljon!

Ehkä nyt saisin jopa intoa jatkaa omaa TatsuroxRyutaro ficciäni joka homehtuu tuolla pöytälaatikossa... )8

Kiitos paljon tästä! :')

    1 tykkää.
Avatar
nyanyan
Roudari
 
Viestit: 92
Liittynyt: La Touko 23, 2009 3:48 pm
Paikkakunta: Siellä ja täällä. Toisinaan myös tuolla.

Re: "Missä sydän on..." (Romance, fluff) [Tatsuro & Ryutaro]

ViestiKirjoittaja Anraf » Pe Heinä 08, 2011 9:59 pm

Awwh, luin kommenttiasi työpaikkani taukohuoneessa ja ilahduin kovin. On aivan mahtavaa kuulla, että tämä ficci on aloittanut jonkun päivän ja tehnyt siitä paremman. Tarkoitukseni olikin alun angstahtavasta surkeudesta huolimatta saada lukija hyvälle ja ehkä vähän romanttisellekin tuulelle. Tuntemuksia, joita tässä käytiin läpi, käy varmaan jokainen jossain vaiheessa läpi ihmissuhteissaan. Kiva kuulla, että onnistuin välittämään näitä ajatuksia tekemättä tästä kuitenkaan sellaista ranteet auki -fiilistelyä tai vähän tekotaiteellista.
Idea voi olla loppuunkulutettu... ehkä? :D haha
Itse sain kuitenkin inspiraationi (niin kuin aina) todellisista tapahtumista, joita sitten vähän täsmennän ja valoitan fiktiivisen mieleni turvin. ;3

Pidän jatko-osaehdotuksen mielessä. Tatsusta ja Ryutarosta ei kyllästy kirjoittamaan, on nekin niin symppis pari! :3
Ehdottomasti myös kannatan sitä, että muutkin kirjoittaisivat heistä. Näitä ficcejä ei voi olla liikaa.



Kiitos lukemisesta ja kommentoinnista. Todellakin piristi työpäivää! :)
~Here lies what is left of me. The rest is mystery. Ignore thyself.~ (Stan Rice)

    2 tykkää.
Avatar
Anraf
Vuoden jännitys
 
Viestit: 495
Liittynyt: Pe Helmi 05, 2010 4:27 am

Re: "Missä sydän on..." (Romance, fluff) [Tatsuro & Ryutaro]

ViestiKirjoittaja tearless-rain » La Heinä 23, 2011 9:41 pm

Niin, arvatkaa kenen kommentti on taas hieman myöhässä? That's me.

Luin tämän kylläkin taannoin heti, kun olin herännyt (julkaisit tämän sentään aamuyöllä :D). Rakastuin - ja vielä enemmänkin - jo silloin.

Tässä oli taas tuota sydäntä lämmittävää kuvailuasi. Olen onnellinen.
Tosiaan, kuten nyanyan tuossa yläpuolella sanoi, tässä oli raskaita teemoja, mutta ne eivät menneet silti ahdistaviksi. Ja fluffiahan tämä ficci pääpainotteissaan on. Minusta oli myös hyvä, että olit saanut tähän myös huumoria, sillä moni olisi varmasti kirjoittanut tämän ficin angstipainotteisena. ''Hyvän mielen''-ficci tämäkin siis, ainakin minulle se oli.

Olit tuonut hienosti Tatsuron herkempää puolta esiin. Voisin hyvinkin kuvitella tämän(kin) tilanteen oikeasti Ryuutaron ja Tatsuron välille. Muutama kohta sai minut naurahtamaan, kuten Ryuutaron luullessa Tatsun päätä Kuroksi. Ja alpakoista puhumattakaan! Ryuutaro vain Tatsuron kanssa alpakkafarmille. :D
Tunnustan myös langenneeni ansaan, kun Ryuutaro esitti unohtaneensa. Siinä kohtaa jäin odottelemaan jo jotain suurempaakin angstikohtausta Tatsurolta, mutta... Hehe. Osaat yllättää myös lukiasi, hienoa. ♥

Kun tämän lukemisen aloitti, oli heti vain pakko ahmia lisää ja lisää. Plussaa siis siitä, että tämä oli niin mukaansatempaava. Vertaus- ja kielikuvasi ovat myös aina yhtä ihania. Ehdotan myös vakavissani jatko-osaa. o/

Kokonaisuudessaan taas oikein oiva ficci. Kuvailua oli minun makuuni taas oikein hyvin, ja myös dialogi oli erityisen viihdyttävä. Olet myös ''Vuoden PG''-palkintosi ansainnut, totta tosiaan. Kirjoita ihmeessä myös tälläkin ikärajalla vielä lisää, vaikkei minulla (tai tuskin kellään muullakaan) korkeamman ikärajan kirjoituksiasi vastaan ole. Minä olen huono vääntämään mitään suurta analyysiä mistään tekstistä, joten saat luvan tyytyä tähän. Sorry! :D

Juniori kiittää taas ja jää odottelemaan tekstinnälkäisenä lisää ficcejäsi. ♥
Kuva

「ずっとなんて強いこと言えない僕聞けない君。」

I've always been unabled to say strong words, that's why you never heard of them.

song: Nigatsu - SID
avatar by shouhime @ LJ
translation: rayaikawa @ LJ

    2 tykkää.
Avatar
tearless-rain
Teknikko
 
Viestit: 116
Liittynyt: Su Syys 12, 2010 6:08 pm
Paikkakunta: Jyväskylä

Re: "Missä sydän on..." (Romance, fluff) [Tatsuro & Ryutaro]

ViestiKirjoittaja Anraf » La Elo 06, 2011 5:46 pm

Kiitos kommentista! :3

Olen onnellinen, että olet onnellinen. :D Etenkin luettuasi tekstejäni.
Tatsuro ja Ryutaro yhdessä ovat kyllä enemmän kuin rakkaus, koska heidän kahden välinen suhde on vain niin kaunis ja herkkä, ja vähän hauskakin miesten erilaisten luonteiden vuoksi.

Aihe oli myös vähän vaikea, koska Ryutaro on itselleni tärkeä, enkä mielelläni pistä jiiruja mitenkään kärsimään... joten onneksi vastedes hänkin pysynee tolpillaan, koska Tatsuro todennäköisesti huolehtii hänestä nyt 24/7. (ah, olen intoutunut jatkaamaan tätä tarinaa, mutta siitä ei tulisi muuta kuin fluffia kotileikkiä, todennäköisesti. xb )

Ihana kuulla, että tämä oli mukaansa tempaava. Itse kun aina vähän jännitän sitä, jumitanko liikaa jossain pohdinnoissa... Tähän ficciinhän se tietenkin kuuluikin olennaisesti, joten hyvä kuulla, että onnistuin niin angst- kuin romancepuolenkin hoitelemaan kunnialla läpi.



Kiitos vielä! ^^
~Here lies what is left of me. The rest is mystery. Ignore thyself.~ (Stan Rice)

    1 tykkää.
Avatar
Anraf
Vuoden jännitys
 
Viestit: 495
Liittynyt: Pe Helmi 05, 2010 4:27 am

Re: "Missä sydän on..." (Romance, fluff) [Tatsuro & Ryutaro]

ViestiKirjoittaja raesokeri » Ma Marras 11, 2013 10:53 am

Hah. Oon lukenut tän nyt viisi kertaa, ja sain itseni vasta nyt kommentoimaan. Edistystä sekin.
Edistystä myös, että luen muutakin kun Ryutaro/Akiraa tai Ryutaro/Tadashia. MUCC -ficcejä harvemmin sitten kaikenkaikkiaan luenkaan.

Okei. Um. Tämä oli todella... lämminhenkinen, söpö ja nosti hymyn huulille. Vaikka tän aihe oli tosiaan aika rankka ja miun teki mieli moneen otteeseen repiä hiuksia päästä, koska pystyn liiankin hyvin kuvittelemaan Ryutaron viittaamaan kintaalla kaikille esioireille ja jatkamaan vaan itsensä rasittamista (tai kuten tossa kohdassa, jossa Ryutaro herää, tokaisemaan että "vahinkoja sattuu."), edes minua ei ahdistanut (mikä on sinänsä ihme!), lukuunottamatta noita Tatsuron itsesyytöksiä. Oikeestaan on myös aika ihme tarkemmin ajateltuna, että luin jonkin Ryutaron sairaala-aikaa käsittelevän ficin, sillä olin ihan liian huolissani siitä silloin, ja myönnän stressanneeni ihan järkyttävästi. :''D Saman tein kyllä KenKenille, vaikka se oli itselleni ainakin paljon selvempi juttu, enkä kärsiny kamalasta epätietoisuudesta. Tää oli myös ihanasti kirjoitettu.
Asiaan. Ryutaro oli myös hahmona ihana, ja sopi miun mielikuviin herrasta. Liian usein kohtaan vaan jotain psykopaattista tai yleisesti mielenvikasta, toisinaan kamalan aggressiivista ja jopa ilkeää Ryutaroa, enkä voi millään liittää noita piirteitä häneen. Tai vaihtoehtoisesti jotenkin tyhjän hahmon, jossa ei ole jäljellä muuta kuin surua ja ahdistusta ulkokuoren alla. Tässä olit kuitenkin saanut herrasta just sellasen kuvan, joksi minäkin hänet usein miellän; rauhallisen, ujon, hieman apean, kainon, sisäänpäin kääntyneen, huolehtivaisen, lempeän ja muitten edun edelle pistävän henkilön. ;; siis ihanan ja sulosen. ; 3 ; ♥ Toinen, mikä oli kiva, oli Tatsuron herkkä puoli! Aww. Tästä myös välittyi ainakin minulle herrojen läheisyys ja yhteisymmärrys.

Ja hän haluaa uskoa, että toinenkin tarvitsee sitä. Yhdessäoloa, hauskuutta, vähän viinaa huuhtomaan kiireisen viikon pölyt alas kurkusta. Mutta syvällä sisimmässään hän tietää, että nytkin hän vaati toista tulemaan eniten vain oman itsensä vuoksi. Hän tarvitsee tämän henkilön lähelleen. Juuri hänet.

Tämä. Yksinkertaisen ihana. ;____; Siis yh, tekis mieli ruveta itkemään.


Paljon kysymyksiä. Paljon tehtävää. Ihan liikaa kaikkea. Olisipa jo ilta. Väsyttää. Mutta silti uni ei tule, niin kuin ei koskaan.

Bingo. Tästä puskee läpi epätoivoa ja ahdistusta, ja voisin väittää itse asiassa tätä melkeen ahdistavimmaksi virkkeeksi koko ficissä. Jos en olisi katsastanut genrejä, tai niihin olisi lukeutunut angst, olisin voinut jättää lukemisen tähän. (teen typeriä johtopäätöksiä; olisin ollut _aivan varma, että kaksikko ei päädy yhteen, kaikki päättyy surkeasti ja Ryutaron elämä jatkuu samankaltaisena kunnes herra hukkuu ahdistukseen ja rutiineihin. Luen liikaa angst -ficcejä Ryusta. ,___,)
Tämän jälkeisen heräämisen osaan kuvitella liian hyvin. :D Oikeestaan suoranainen ihme, ettei Kuroa oltu tuotu paikalla rauhoittamaan omistajaansa.

Töitä? Ei, ei hän töistä päätyisi jonnekin vieraaseen paikkaan, vieläpä vieraaseen sänkyyn.

Nauroin mielikuvilleni. :''D Tai siis; mikäli kuvitellaan tilanne, jossa Tatsuro tulisi hakemaan Ryutaroa töistä (ja mikäli vielä Ryu unohtaisi niinkin olennaisen seikan), niin kun Tatsurosta kyse, en välttämättä menisi aivan vannomaan - vaikka toisena osapuolena olisi Ryu. (tai pikemminkin tämän ficin takia varsinkin jos.) Tässäkin kohtaa teki kuitenkin mieli hakata päätä seinään ja ravistella vähän pikkuista (eh), takoa päähän järkeä ettei työ mene kaiken tai varsinkaan terveyden edelle, vaikka kuinka rakastaisitkin niitä hommia. (tästä tosin tuli kuva, että Ryutarolle työntekokin oli pakkopullaa.)


"Ai niin, sinähän olet siinä. Anteeksi", hän pahoittelee lempeästi ja katuu huolimattomuuttaan.

;____; Awawawawa. Niin lempeä ja huomaavainen, kuten aina.


Ryutaro näyttää taas niin pieneltä ja avuttomalta, ja Tatsuron tekee mieli vain ottaa toinen syleilyynsä.

Samoin. ;--; Sulan lattialle tänkin lauseen söpöydestä. Ja samoin kohdassa, jossa Tatsuro kömpi toisen seuraksi sänkyyn ja Taro laski päänsä sen olkapäätä vasten. Nämä mielikuvat ovat ihan liian söpöjä ja todentuntusia ja kivoja ja lutusia jaja. ♥ Ja se, kuinka Ryu nykii toistuvasti toisen paitaa. ;; Voi pientä.

"…niin sitten minun pitäisi varmaan virkistää muistiasi suutelemalla sinua taas", Tatsuro jatkaa ja virnistää pienesti.

Tatsu on ihana! XD Niin tyypillistä, tyypillistä. Ja sitten niin kuin nyanyan sanoikin, jotenkin virkistävää, ettei ton suudelman jälkeen tullut kamalaa hämmennysaaltoa ja sitä kliseistä 'O____O miksisuutelitminua(apuaaenosaasuhtautuatähän!!!111)' -rumbaa.
Ryutaron "muistinmenetys" oli myös kiva veto, olin ihan langoissa! :'D Sentään Tatsuro tajusi asian oikean laidan, mikä on muuten hienoa - siis, että se pystyy lukemaan toista noin hyvin.


Anteeksi kamala quote-armeija, mut kun äääääh, voisin quotata koko ficin ja liittää lopun viestistä täyteen sydämiä ja ihastelua tän söpöydestä ja ihanuudesta ja ihihihi. Siis kun tää vaan oli niin __ihana ja olen ihan innoissani vielä monen lukukerrankin jälkeen! c':
Anyway, todellista fluffia tää kyllä oli! :D Parhaasta päästä, ei ällösöpöä, mutta... kuitenkin. Get the point?
Tässä ficissä en myöskään nähnyt mitään huonoa, ainoastaan ehkä se, että haluaisin mielelläni kuulla niistä asioista, joita ei ole vielä tapahtunut ja joita Tatsuro opettaisi... ei saa kiusata! ;____; En tuu pääsemään näistä mielikuvista varmaankaan koskaan eroon.

Kiitos ihanasta lukukokemuksesta. Purrpurr hymyilen varmaan koko loppupäivän tän voimalla. ♥ ja anteeksi surkea kommentti.
"Minä tulen milloin minulle sopii. Ehkä en tule ollenkaan, ehkä menen aivan toiselle suunnalle."

    2 tykkää.
Avatar
raesokeri
Fani
 
Viestit: 23
Liittynyt: Su Loka 27, 2013 4:03 pm
Paikkakunta: Kirkkonummi


Paluu Sallittu

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron