Kaipuun siivittämää, S, oneshot (Yoshiki/hide)

Ficissä saa olla paritus riippumatta henkilöiden sukupuolesta, mutta fyysinen kontakti jää pieneen pussailuun ja halailuun. Alastomuus, seksi tai seksuaaliseksi koettu käyttäytyminen, huumausaineet, väkivalta tai huono kielenkäyttö eivät kuulu tämän ikärajan ficceihin kuin maininnan tasolla.

Kaipuun siivittämää, S, oneshot (Yoshiki/hide)

ViestiKirjoittaja Leonor » La Kesä 13, 2009 4:45 pm

Nimi: Kaipuun siivittämää
Author: Leonor
Rating: S
Pairing: käytin ideoinnissa Yoshiki/hide-paritusta, mutta uskoakseni tässä toimii ihan mikä paritus tahansa ^^
Genre: angst
Summary: Miltä tuntuu, kun läheinen on poistunut viereltäsi, etkä tahdo uskoa sitä todeksi?
Beta: uskon pätevyyteeni, vaikka kyseessä onkin oma teksti, mutta jos virheitä näkyy, arvostaisin, jos kertoisit niistä

A/N: Kirjoitin tämän vuoden alussa alun perin kirjoituskilpailua varten. Tämä toimii novellina sekä aivan yhtä lailla ficcinä, joten tahtoisin kuulla teidän arvokkaita mielipiteitänne! Parituksena itse ajattelin alun perin hide/Yoshikia, mutta jälkeenpäin ajattelin, että tämä toimii ihan millä parituksella tahansa. Valitse siis vaikka suosikkiparituksesi ja päätä, kumpi kaksikosta on poistunut elävien maailmasta ja kumpi jäänyt kaipaamaan. Ja jos joku on erimieltä ikärajasta, haluaisin siitäkin kuulla ^^ Varoituksen sanasena voisin kuitenkin sanoa, että tämä on tosiaan pelkkää kuvailua - ei vuorosanan vuorosanaa. Arvostaisin kuitenkin todella paljon mielipiteitä, aivan millaisia tahansa! ♥

*

Havahdun jälleen hereille keskellä yötä. Kello osoittelee viisareillaan aamuneljän suuntaan, ja sadatusten liuta pakenee suustani. Kiroan, koska tämä ei ole ensimmäinen kerta. En edes muista, koska olisin nukkunut yöni heräilemättä joko painajaisiin tai tähän tukahduttavaan hiljaisuuteen ympärilläni. Äänettömyyteen, joka painostaa niin lujaa, että tuntuu kuin se yrittäisi musertaa minut palasiksi – eikä se ole enää edes kaukana tavoitteestaan. Kaikki mitä minusta on jäljellä, on enää pelkkä tyhjyyttä kumiseva, kylmä ulkokuori – suojamuuri, joka pysyy ylhäällä enää muutamien ihmisten vuoksi. Ei ole enää montaakaan, joiden vuoksi pitää moista valhetta yllä, mutta aina on kuitenkin joku. Joku, joka seisoo esteenäni ulospääsyn edessä. Joku, joka ei tahdo minun lähtevän. Ei, vaikka olen sisältä jo pienen pieninä palasina, jotka viiltelevät terävillä reunoillaan ja koettavat saada ruumiini lahoamaan taivaan tomuksi – katoamaan näkymättömiin, silmin mahdottomaksi havaita.

Olen turhautunut… loputtoman turhautunut yön vainottuna olemiseen. Miksi juuri minulta viedään unen ylellisyys pois? Maksaisin vaikka mitä, jos vain saisin viettää yhden yön ilman pienintäkään häiriötä. Onko se tosiaan liikaa pyydetty? Kaipa se on, ei siis auta kuin valvoa.
Karttelen unenomaista horrosta kaikin voimin, mutta kerta toisensa jälkeen valvotut tunnit kasautuvat harteilleni, ja kun huomioni on muualla, sortavat ne minut polvilleen. Silloin minä vaivun syvemmälle sumuun, jossa kaiket päivät elän. Aina siihen asti, kunnes seuraava painajainen hätkäyttää minut hereille. Mieleni on shokissa unien voimasta useammin kuin se on rakennettu kestämään. Ei sielua ole rakennettu tällaiseen, ei jatkuvaan rasitukseen ilman lepoa.

Uneni eivät ole rentouttavia tai mukavia. Eivät niin kauan kuin sinä vierailet niissä. Kaikista tuskallisinta on, että näen sinut jo hereillä ollessanikin. Silti yksi ainoa silmän räpäytys riittää karkottamaan sinut muualle, ja minä jään yksin. Alan itse asiassa jo melkein tottua siihen, yksin olemiseen. Se olen aina ja vain minä yksin.

Heilautan jalkani sängyn reunan yli ja jään istumaan jähmettyneenä paikoilleni. Huomaan jälleen tuijottavani ikkunan takaa hohtavaa kuuta, joka irvailee minulle turvallisen välimatkan päästä. Tai osoittaa sääliään – loppujen lopuksi en tiedä, kumpi on pahempi. Oli aikoja, jolloin purin vihani ja tuskani muihin, mutta enää en jaksa raivota edes taivaalta möllöttävälle kuulle. Mitä sekin on loppujen lopuksi minulle tehnyt? Ei mitään. Tajuan sen olevan yksinomaan minä, joka on tämän itselleen aiheuttanut. Vihan kääntyminen sisälle päin on aivan oikein minulle. Kukaan muu ei ole aiheuttanut tuskaani. Et sinä, vaikka muut ympärilläni jaksavatkin väittää niin yhä uudelleen ja uudelleen. Minä se olen… minä, minä, minä…

Oikeastaan en edes tajua, miksi kidutan itseäni. Miksi roikun maailmassa, johon en enää tunne kuuluvani? Tiedän, ettei minulla ole mahdollisuutta saada sinua takaisin, joten miksi jatkaa yrittämistä? Niin, ikuisen rauhan ja minun välillä on ihmisiä esteinä, mutta miksen vain kiertäisi heitä? En kai vain tahdo satuttaa heitä, vaan kärsin mieluummin itse. Riudutan kehoani ja mieltäni ajatuksilla sinusta. Kun oikein toivon, pystyn jopa joskus tuntemaan kosketuksesi ihollani, vaikket olekaan täällä. Et ole, mutta olet kuitenkin. Monimutkaista, mutta tunnen sen – tulit jälleen katsomaan minua.

En ole edes huomannut siirtyneeni parvekkeelle seisomaan. Yön kylmyys pistelee läsnäolollaan ja väristykset kulkevat läpi ruumiini paljaiden jalkojeni johtamina. Tuuli heilauttaa hiuksiani ujeltaen hieman omasta jäätävästä viimastaan. En säikähdä, kun pehmeät sormenpäät siirtyvät hyväilemään olkapääni ihoa kankaan läpi. Tiesin, että olit taas täällä. Tunnen läsnäolosi, minä tunnen sinut. Tai tunsin – ei, ei imperfektiä, olet yhä täällä kanssani. Siinähän sinä olet, aivan takanani.

Kätesi kiertyvät vartaloni ympärille ja painat selkäni vasten rintakehääsi. Tunnen painon laskeutuvan olkapäälleni, kun asetat leukasi siihen, ja kiedot kätesi ympärilleni tiukemmin puristaen syleilyyn. Me keinumme hieman edestakaisin ja annat minun levätä vasten vartaloasi – kiskot minut armeliaasti pois painajaisen mukanaan tuomasta pimeydestä, josta en omin avuin kykene enää irti pääsemään. Olen kiitollinen, koska saat oloni helpottumaan aina hetkeksi, vaikka tiedänkin, ettet ole tullut jäädäksesi. Pian olet taas poissa.

Hätkähdän, kun pääsi paino katoaa olaltani, ja pelkään sinun jo lähtevän. Nyt jo, juurihan sinä tulit? Helpotuksekseni et kuitenkaan mene, vaan toinen kätesi kohoaa taivuttamaan päätäni taaksepäin kertoen paloja ajatuksistasi – nyt on minun vuoroni lepuuttaa päätäni sinun olallasi. Suljen silmäni ja antaudun tahtoosi; aivan niin kuin minusta edes olisi vastustamaan sitä. Ilma väreilee ulos keuhkoistani, kun huulesi hipovat kaulaani painaen suudelmia herkälle iholle. Suru on jälleen läsnä, kun yhteiset muistikuvat meistä valuvat elokuvamaisesti silmieni ohitse. En näe missään pysäytys- tai kelausnappia. En edes pausea.
Muistojeni kuvien ajoista ei ole enää mitään jäljellä, mutten silti voi olla toivomatta, ettemmekö voisi vielä palata vanhaan. Haaveita toistensa jälkeen, mutta silti tahtoisin tuudittaa itseni uneen niillä ajatuksilla, vaikka samalla ne repivät minua hajalle. Ainoa vain, etten tunne enää kipua. Tai tunnen, en vain enää tiedä miltä se tuntuu, kun mihinkään ei satu.

Ominaistuoksusi on niin vahvana muistissani, että kykenen melkein tuntemaan läsnäolosi nytkin. Tietenkään aavistukseni ei voi olla totta, kaikki on vain aivojeni puuroista tuotetta, missä ei ole totuuden häivääkään. Elän päiväni kuin päihteiden vaikutusten alaisena, vaikken ole koskenutkaan niihin. Aivoni ovat kehittäneet oman seeruminsa, jolla vaivuttavat minut tähän tilaan. Tämä on minun oma vankilani, jonka ovet on paiskattu lukkoon, ja avain pudotettu helvetin syvään kuiluun. Paikkaan, josta on lähes mahdotonta noutaa mitään haluamaansa. Vaihtoehtoina ei ole kuin odottaa, että aika kuluu ja avain sylkäistään jälleen jalkoihini. Sinä päivänä olen ehkä jälleen valmis jatkamaan eteenpäin, mutta nyt se tuntuu ylivoimaiselta. Turhaudun pelkästä ajatuksestakin. Kestänkö kipua niin kauaa?

Synkkiin ajatuksiini on vain yksi lievitys, ja se olet sinä. Kun sinä olet vierelläni, jaksan mitä tahansa. Enää minulla ei ole pelättävää. Tiedän sen. Pelkkä tieto siitä, että pidät minua silmällä ja vierailet luonani kun voit, antaa minulle voimia. En pysty näkemään sinua, mutta aistin silti, ettet ole mennyt vielä kokonaan.

Maagiset hetket on tehty rikottaviksi, eikös?

Me molemmat säikähdämme, kun ovi kolahtaa jossain. Ei sekuntiakaan, kun huomaan sinun jälleen kadonneen. Totuus iskostuu hiljalleen aivoihini – jätit minut taas. Poistuit luotani, menit noin vain. Se oli vain ovi, tiedäthän? Eikä kukaan kykene edes näkemään sinua, joten miksi paeta? En ymmärrä, mutta yhden asian käsitän. Taas olen vain minä, minä yksin…

______
Viimeksi muokannut Leonor päivämäärä Ti Kesä 23, 2009 11:38 pm, muokattu yhteensä 2 kertaa
~~~~~~ "Moment by moment, until they die, human beings are always changing." ~MYV(•◇•)

Avatar
Leonor
Teknikko
 
Viestit: 106
Liittynyt: To Elo 14, 2008 6:10 pm

Re: Kaipuun siivittämää, S, oneshot (omavalintainen paritus)

ViestiKirjoittaja Avalyn » Su Kesä 21, 2009 10:25 pm

Kierrän yleensä kuolemaa käsittelevät angstiset ficit kaukaa, koska niistä tulee niin synkkä olo. Tämä oli kuitenkin pakko tulla lukemaan, kun authorina olet sinä. :D (Kyllä, olen lukenut sinulta muutakin, ja kyllä, olen pitänyt lukemistani ficeistä huomattavan paljon. ^^) Ei tämä onneksi ollutkaan niin ahdistava, kuin pelkäsin, vaan pikemminkin kauniin surumielinen.

On aika erikoista lukea ficciä, jossa on omavalintainen paritus. Onneksi kerroit A/N:ssä, että ajattelit tämän hide/Yoshikina, koska itselleni on paljon helpompi lukea ficciä authorin valitsemalla parituksella, kuin ruveta itse miettimään, mikä olisi sopiva paritus. Ja hide/Yoshiki toimi. Pääsin hyvin kiinni tarinaan ajattelemalla tämän heidän kauttaan. ^^ Miksi ihmeessä et tahtonut laittaa heitä parituksen kohdalle?

Oneshot, jossa ei ole lainkaan dialogia, vaatii usein minulta enemmän keskittymistä kuin dialogia sisältävä. Johtuu ehkä siitä, että kuvailu on jollain tapaa raskaampaa luettavaa kuin dialogi, ainakin minulle. Sama juttu oli tässäkin. En toisaalta laita sitä pahakseni, sillä teksti oli sen verran laadukasta, että siihen oli mukavaa syventyä. Eikä tämä sitä paitsi ollut mitenkään raskassoutuinen vaan hyvinkin sujuva. ^^

Sinulla on viehättävä tapa käyttää kieltä, ja kuvailusi on todellakin lukemisen arvoista. Kuvailussasi on jotakin mukavan persoonallista ja omaleimaista, ja vaikka en osaakaan nimetä, mitä se on, se vetää tehokkaasti mukaansa. Kyllä huomaa, että et ole aloittelija kirjoittajana. Muista erottuva tyyli kertoo kokeneisuudesta ja on aina iso plussa. ^^

Pidin siitä, että tämä oli vain yhden hetken kuvaus ja sijoittui juuri yöhön. Yö on maaginen vuorokaudenaika. Silloin voi tosiaan kuvitella kuolleen rakastettunsa luokseen. Tuo kuolleen rakastetun vierailu vielä elossa olevan luona olikin ehdoton lempikohtani tästä ficistä. Kun kuvittelen hiden ilmestymään yhtäkkiä Yoshikin selän taakse, koskettamaan tämän olkapäätä sormillaan, kiertämään käsivartensa tämän ympärille, vetämään tämän itseensä kiinni ja painamaan päänsä tämän olalle, niin en voi muuta, kuin haukkoa henkeäni. Tuossa kohtaa tekstistä lentelee ruudun läpi kasvoilleni suorastaan ilotulituksena haikeuden ja rakkauden sekaisia kipinöitä. Pakko myöntää, että lumouduin pahemman kerran. Mutta yhyy, sitten hide katosi ja Yoshiki oli taas yksin. Nyt yksinäisyys tuntui entistäkin pahemmalta, kuten varmasti olit tarkoittanutkin. Nyyh, miksi sen oven oikein piti kolahtaa? ;__;

Kritiikin puolelta voisin sanoa, että olen lukenut useampiakin hieman tämänkaltaisia ficcejä. Aika monesti angstificeissä syystä tai toisesta yksin jäänyt pohtii itsemurhan mahdollisuutta. Yllätyin ja ilahduin kuitenkin siitä, että toit loppupuolella esiin, että toisen poismenosta on vielä joskus mahdollista päästä ylikin, koska tuota vaihtoehtoa ei juuri oteta huomioon tämänkaltaisissa teksteissä. Jostain syystä en vain aina jaksa uskoa, että toisen kuoleman jälkeen ei olisi enää muuta edessä kuin itsemurha. Toisaalta sellainen rakkaus on kyllä ihailtavaa, mutta toisinaan jotenkin kaukaisen tuntuista. Pakko tosin tunnustaa, että itsekin kirjoitan välillä melkoista romancea, joten ehkä olen väärä ihminen marisemaan tästä...

Tämän ficin pituus tuntui hyvältä. ^^ Pelkkää kuvailua on vaikea jaksaa lukea loputtomiin, ja toisaalta kaikki olennainen tuli näin kerrottua. Suhteen kuolleen osapuolen vierailu oli käsittääkseni se konkreettinen osoitus elävän osapuolen tuntemasta kaipuusta ja samalla ficin keskeisin asia, ja se tuli liikaa venyttämättä tai liikaa kiirehtimättä hyvin kuvattua. Tuo vierailu ei muuten tuntunut kulutetulta vaan oli erinomainen idea. On kiehtovaa, että jos tarpeeksi kaipaa toista, voi todella elävästi kuvitella tämän luokseen.

Muutaman virheen luulen huomanneeni:

Kello osoittelee viisareillaan aamuneljän suuntaan, ja sadatusten liutta pakenee suustani.


Kaiketi liuta?

Miksi roikun maailmassa, johon en enää tunnu kuuluvani?


Varmaankin tunne?

Niin, ikuisen rauhan ja minun välilläni on ihmisiä esteinä, mutta miksen vain kiertäisi heitä?


Tuo omistusliite ei kuulosta oikealta, minusta se olisi ihan vain välillä.

Muutaman kohdan voisin myös quotata osoittaakseni, mitkä kohdat erityisesti iskivät:

Ei sielua ole rakennettu tällaiseen, ei jatkuvaan rasitukseen ilman lepoa.


Lempivirkkeeni. ♥ Paitsi kaunis myös erittäin viisas. Ei kukaan kestä mitä tahansa, vaikka pitäisi itseään kuinka vahvana.

Et sinä, vaikka muut ympärilläni jaksavatkin väittää niin yhä uudelleen ja uudelleen. Minä se olen… minä, minä, minä…


Tässä kohtaa menivät pienet väreet pitkin selkää. Toisto toimii liiankin hyvin. :C Kykenen samaistumaan tuohon itseinhoon ihan täysin.

Tunnen läsnäolosi, minä tunnen sinut. Tai tunsin – ei, ei imperfektiä, olet yhä täällä kanssani. Siinähän sinä olet, aivan takanani.


Tässä on niin epätoivoinen sävy. ;__; Imperfekti hiipii jo salakavalasti heidän väliinsä...

Ainoa vain, etten tunne enää kipua. Tai tunnen, en vain enää tiedä miltä se tuntuu, kun mihinkään ei satu.


Kenenkään ei koskaan pitäisi olla tilanteessa, jossa ei enää muista, millaista on elää ilman tuskaa. Tämä on oikeasti raastava. *nieleskelee*

Maagiset hetket on tehty rikottaviksi, eikös?


Oliko edes julmaa? :C Vaikka tajuankin, että elossa olevan osapuolen on opittava päästämään rakkaastaan irti, niin silti tämän läsnäolon äkillinen katoaminen tuntui niin väärältä...

Pahoittelen, että kommentin laatu ei ollut paras mahdollinen. Kiitos kuitenkin tästä ficistä! ^^
Jossain ollessaan on jostain poissa.

Avatar
Avalyn
Vuoden trouble
 
Viestit: 589
Liittynyt: Ma Helmi 16, 2009 10:13 pm

Re: Kaipuun siivittämää, S, oneshot (omavalintainen paritus)

ViestiKirjoittaja Leonor » Ti Kesä 23, 2009 11:37 pm

Oh, olisit nähnyt ilmeeni, Avalyn, kun huomasin kommenttisi (ja sen pituuden ja myöhemmin tason <3)! Seuraava ikuistettava ilmeeni olisi varmaan ollut, kun luin, että luit tämän ficin koska minä olin kirjoittajana! *w* Pewww, ja että olet lukenut muitakin kirjoituksiani! Tiedätkö sellaisen ison sydämenmuotoisen Leo-otuksen? Jos et, niin nyt tiedät!

Hmm… niin, laitoin otsikkoon tiedon omavalintaisesta parituksesta, sillä tulin siihen tulokseen, että tämä toimisi niinkin. Sitä paitsi X-ficcejä luetaan ja kommentoidaan suhteellisen vähän lafissa, niin ajattelin sen antavan muillekin ”mahdollisuuden” lukea tuotokseni. Mutta jos kerta olet tuota mieltä, niin voisin kaiketi käydä lykkäämässä hide/Yoshikin tuohon parituksen kohtaan ^^ Kiitos kun kerroit, että se on mielestäsi parempi vaihtoehto!

Ah, kuvailu! Ikuinen rakkauteni ja paheeni kohde nyt ja tulee varmasti olemaan vielä kauan. Jäin koukkuun kuvailuun vuosia sitten, kun sen aikainen betani käski minun harjoitella sitä enemmän, joten se ”harjoitteluvaihe” on jäänyt nyt hieman päälle enkä siis osaa enää kirjoittaa tarinoita niin vähällä kuvailulla kuin aikaisemmin. Joillekin runsaan kuvailun lukeminen on tietenkin hirveän puuduttavaa varsinkin tällaisissa ficeissä, joissa ei ole pätkääkään dialogia, mutta jotkut taas pitävät siitä. Se on hyvin paljon mielipide asia, mutta hieno kuulla, ettei tämä tuntunut mitenkään raskaasta lukea sinusta! Ja minusta on jatkuvasti todella ihana kuulla, että ihmiset tykkäävät kuvailustani, sillä olen tehnyt sen eteen paljon tuota aikoinaan – ja teen edelleenkin, mutten painota siihen enää niin paljon kuin aikoinaan. Kirjoittaminen piti ottaa vaihe vaiheelta haltuun ja kuvailu sekä kielioppi olivat minulla hyvin alkuvaiheessa, joita sitten seurasikin dialogi, sen sujuvuus ja luontevuus sekä erilaiset genret. Hämmennyin – ja ilahduin – todella, kun sanoit kuvailuani persoonalliseksi, sillä en ole koskaan ajatellut sen voivan olla myös sellaista :o On varmaan totta, että käytän kuvailua erilailla kuin monet muut kirjoittajat, mutta on älyttömän mahtavaa kuulla, että minun tekstini pystyisi mahdollisesti tunnistamaan jo kuvailusta! Ja vau… tuo mitä kerroit, että teksti alkaa lähteä elämään ja tunteet välittyä ruudunkin läpi lukijaan noin voimakkaasti, yksinkertaisesti vau… tuo on yksi hienoimmista ja kannustavimmista asioista, mitä minulle on koskaan sanottu. Kiitos todella! <3

Olet oikeassa, tämä idea on suhteellisen kulutettu, mutta se on jo tavallaan klassikkokin. Olen sitä mieltä, että kliseiltä ei voi välttyä olisi kuinka hyvä tai kokenut kirjoittaja tahansa. Eri asia on, osataanko kliseet kirjoittaa oikein, tehdä niistä ”uudenlaisia”, sellaisia, ettei kliseisen asian käyttöönotto häiritse lukijaa. Tuo on yksi suurimmista haasteista, jonka kimpussa painin tällä hetkellä. Miten kirjoittaa klisee hyvin? Toivon, että vielä jonain päivänä keksin ratkaisun kommentoijien kannustuksella <3

Kiitos, kun poimit nuo virheet tuolta tekstistä sekä kerroit minulle kohtia, joista pidit! Sekin on minulle hyvin tärkeää, sillä tieto siitä, mikä on iskenyt lukijaan, missä on mahdollisesti onnistunut, auttaa kirjoittajana eteenpäin – niin hankala kuin sitä on uskoakin :P Äläkä turhaan pahoittele kommenttisi laatua, se oli täydellinen tällaisenaan! Voisin halirutata sut lyttyyn, että yleensäkään kommentoit tätä! Kiitos, kiitos ihan mielettömästi! ♥
~~~~~~ "Moment by moment, until they die, human beings are always changing." ~MYV(•◇•)

Avatar
Leonor
Teknikko
 
Viestit: 106
Liittynyt: To Elo 14, 2008 6:10 pm

Re: Kaipuun siivittämää, S, oneshot (Yoshiki/hide)

ViestiKirjoittaja SaseKo » Ti Loka 20, 2009 9:27 pm

Kjeh kjekje kjeh kjeh.

Joo, on parempi, kun jätät kysymättä. XD

Niin, mä siis päätin nyt illan ratoksi etsiä jotain varmuudella hyvää luettavaa, ja arvaa kenen ficcilistaukseen eksyinkään vaeltelemaan? Jeps, Leopetseihinhän mä. :D Ja nyt päätin myös sörvätä kommentin, en tule saamaan aikaseksi kovin kummoista (koska konetan tällä hetkellä hotellin koneella ja nuo resepsuunin naiset katselevat varsin pitkäkestoista dataustani jo miltei pahasti :DD) ketaletta, mutta toivon mukaan ei haittaa. Olen niin suruissani siitä, ettei tämä ole saanut useampaa kommenttia, vaikka ansaitsisi. Kun ajattelee, että tämä idea on sentään sen verran suosittu ja teksti näin pirskutin upeaa, mä kyllä soisin tähän kokonaisen armeijan mielipiteitä. No mutta, pääsinpähän vinettämään taas kerran Eksuficcien kommenttien vähäisyydestä (siitä mä uskon tän lähinnä johtuvan), ja tuota, enköhän olekin tehnyt sitä jo ihan tarpeeksi. Itse kommenttiin sitten!

Eli, veikkaan, etten saa sua yllättymään, kun kerron, että rakastin tätä fictiä? :D Niin, mä totisesti rakastin, tämä oli taas kerran taattua laatua ja upeaa, tosin hieman surullista, iltaluettavaa. Ja kuten Avalyn jo mainitsi, toisen poismenosta ja sen yksinjääneen ajatuksista kirjoitetaan paljon, mutta siitä kirjoitetaan paljon varmasti siksi, koska se on hyvä ja koskettava aihe! Ja lisäksi, kun se tehdään näin pirun hyvin, eivät asiat paremmin voisi ollakaan. Tämä oli uskomaton, upea lukukokemus, ehjä paketti. Yhdyn uudestaan Avalynin mielipiteeseen siinä, että dialogiton, tällainen pohdiskeleva, kenties muisteleva teksti voi olla vaikeaa pitää mielenkiintoisena ja ei-raskaana, mut sä kyllä hoidit homman kotiin taas kerran kympillä. Ah kun mä en voi muuta todeta, kuin että sun kirjoitustyylisi toimii kaikessa ja kaikkialla, niin näin synkässä kuin Arton kepeämmässäkin tunnelmassa. Se osaa loihtia juuri oikeanlaisen miljöön ja se suorastaan imaisee mukaansa niin, että kun tarina loppuu ja maailmasta joutuisi plopsahtamaan ulkopuolelle, ei sitä halua tehdä vaan väkisinkin jää roikkumaan tekstiin kiinni. Siitä ei halua päästää irti, ei siitä aidosta satumaailmasta halua poistua.

Aito satumaailma, joo, no toi oli nyt vähän epäselvästi muotoiltu. :D Tarkoitan sitä, että kuten aina, tämäkin teksti oli tosi aito ja uskottava, realistinen. Ei todellakaan sellainen, että hei, nyt tuo ei kyllä millään mene läpi, höpönlöpöt, nyt putosi koko jutulta pohja. Tämä on juuri sellainen, jonka voi kuvitella todeksi, mä pystyin suorastaan tuntemaan, miltä hiden leuan paino Yoshikin olkapäällä tuntui (tosiaan, ajattelin tämän arvatenkin Yoshideksi :D). Mutta, sen lisäksi, että kaikki on tosi realistista, tää on silti satumainen. Sun tekstit on aina kauniita. Niiden rumuuskin on kauniita, osaat tehdä rumasta kaunista, ja se se vasta taito onkin! :D Mutta siis, tässä on niin kauniita lauseita, jotka silti on aitoja. Mä uskon tän kaiken, kaiken kauneuden --- ja hei hetkonen, nyt rupeaa kyllä ihan vaikuttamaan siltä, että joku taas toistaa itseään! :DD Tuli varmaan siis selväksi, että tää on samalla uskottavaa että kaunista, ja se on mun mielestä aika harvinaista. :3

Kirjoitustyylistä sitten vielä, koska tässä oli yksi jännä juttu. Taas tää realistisuus. Tässä oli sellasia sanavalintoja ja lauseenmuotoja, että musta todella tuntu, että tuolla puhuu ihminen, Yoshiki. Lauseet olivat kauniita, mutta silti inhimillisiä, ne eivät olleet sellaisia ylimalkaisen proosallisia ja runollisia, joita lukiessa rupeaa jo tuntumaan, että hei hetkonen eihän kukaan osaa tällaista ajatella. Ja kun kyse on tekstistä, jossa käsitellään yhden henkilön hetkittäisiä ajatuksia, ei sellainen liiallinen kauneus ole kovin hyväksi. Tämän kauneus oli aitoa ja suoraa, uskottavaa mutta silti lumoavaa, JA EIKÄ, taas mä vaan toistan itseäni XDD

Ja tämä idea, ylipäätään, hide kuin pitämässä huolta Yoshikista. Vaikka hide olikin Yossen oman mielen luomus, se silti valoi äijään voimaa jaksaa. Arvostin myös sitä tosi paljon, kun tässä tosiaan mainittiin mahdollisuus siitä asian hyväksymisestä ja ylitsepääsemistä. Tuo hiden kosketus oli niin maagista, totisesti maagista, että ihan värisytti. Tää tarina rakentui niin kauniisti ja niin mukaansa kietovasti, että mun silmät vain ahmivat noita sanoja ja niiden muodostamien aluseiden tarjoamia mielikuvia ja ajatuksia, ja mä tosiaankin halusin vain jäädä tuohon maailmaan, roikkua siellä vaikka väkisellä kiinni.

No nyt jäi tämä kommentti ihan liian töpöksi, mutta juttu nyt päätti vain ilkeästi tehdä näin. No, tärkeintähän on se, että mä tykkäsin tästä ihan pirusti (ja jotenkin tuntuu, että on niitä muitakin, jotka tykkäsivät...) ja että tää tarjos mulle todella taianomaisen hetken tähän muuten niin arkiseen iltaan. Kiitos taas kerran ihan hirmuisen paljon! ♥

Avatar
SaseKo
Taustalaulaja
 
Viestit: 465
Liittynyt: La Helmi 07, 2009 11:24 am
Paikkakunta: Kuusamo

Re: Kaipuun siivittämää, S, oneshot (Yoshiki/hide)

ViestiKirjoittaja Leonor » To Marras 05, 2009 6:31 pm

Mua aivan kammoksuttaa, kuinka hirveän huono oon vastaamaan ajoissa saamiini kommentteihin, mutta se ei ihan oikeasti tarkoita, etteivätkö ne olisi ihana asia ja piristäisi tätä kirjoittavaa otusta! Olin oikeasti tosi yllättynyt, että sain tähän kommentin, joten kiitos, SaseKo! En voi kuin ihailla sitä kuinka jaksat aina kommentoida mulle yhä uudelleen ja uudelleen ja panostaa sun kommentteihin niin paljon ja aaaa *w*

Ihan vain lyhyesti kommentoiden tuota X-ficcien saamien kommenttien vähyyttä, niin se on oikeastaan totta. Esimerkiksi diru- ja gaze-ficit saavat lafissa valtaosan kommenteista, joten olen yleensäkin ollut tosi järkyttynyt kun olen saanut Art of Lifeen niin valtavasti kommentteja! Ja toinen varmaan mikä vähentää lafissa ficcien kommenttejen määrää, on ikäraja – musta tuntuu, että vain korkean ikärajan tekstit saa kommentteja, ja sitten jos sattuu olemaan vielä joku vähän epätavallisempi fandom, niin ihmiset kiertävät vielä kauempaa. :D Ei siis tietenkään joka suhteessa, mutta ainakin tällaisen yleiskuvan olen saanut. (…ja ihan kamalaa kuinka vaihdan puhekielestä kirjakieleen ihan kesken kaiken – typerää kun on tottunut kirjoittamaan lähinnä kirjakielellä niin se tulee sitten automaattisesti kommentteihin vastatessakin :D)

Oi, en ole ainoa, joka haluaisi jatkaa satumaailmoissa elämistä! No eih, pakkohan todellisuuteen on aina palata. Musta on (…taas vaihdoin puhekieleen! XD) todella ihana kuulla, että pystyn kirjoittamaan erilaisiakin tekstejä. Tai siis esim. Arto ja tämä ficci poikkeavat toisistaan tosi monella tapaa. Arto on totta kai pääprojektinani, mutta koska se vaatii välillä kirjoittajana, X-fanina ja ihmisenä niin paljon, on pakko välillä kirjoittaa jotain muutakin – silloin sitten syntyvät tällaiset vähän pienemmät kokonaisuudet. Mutta mahtavaa on tosiaan kuulla, etten ole jähmettynyt yhdenlaiseen tekstityyliin tai genreen, vaan muutkin onnistuvat ja saavat tuolla lailla kehuja! ^^ <3

Oo, voiko rumasta tehdä kaunista? Aaa, voi kai, mutta en mä sitä mitenkään varmaan erityisesti tarkoittanut ole. Hui, pelottavaa että ihmiset huomaa asioita joita mä en itse huomaa tai jotka tulee muuten luonnostaan. Ja vau, menee melkein kylmiä väreitä, että susta oikeasti tuntui, että nuo olisivat voineet olla Yoshikin ajatuksia. Mä yritän uppoutua yleensä todella tarkasti kirjoittamaani hahmoihin ja ihan eläviinkin ihmisiin ja elää tavallaan niiden kautta ne hetket, mistä kirjoitan. Se on aika rankkaa välillä, riippuen kirjoitettavasta tekstistä, koska esim. tässäkin jouduin käymään todella raskaita ja ahdistavia tunteita läpi. Mutta kaikki tuo tuntuu pieneltä uhraukselta, jos ihmiset oikeasti pystyvät näkemään hahmot oikeina, realistisina olentoina.

En tiedä, tuliko tuo ns. vähän valoisamman tulevaisuuden huomio tähän tekstiin mitä kautta, koska siihen on varmaan monta vaihtoehtoa. En tee tietoisesti yleensä tuollaisia valintoja, mutta kun joku tuo ne esille, tajuan aina silloin niiden hyvyyden/huonouden. Nyt kun sä toit tuon asian esille, niin koko asia tuntuu jotenkin toimivalta munkin silmissä. Silleen ettei ole tasaisen paksua angstimössöä, vaan vähän valoa tunnelinkin päässä. Kunnioitettava saavutus muuten, että luit tämän! Koska dialogiton teksti osaa olla joskus todella puuduttavaa varsinkin jos sitä on pitkälti! Tai se ei ainakaan ole mitään kevyttä lukemista, vaan varmaan tarvitsee vähän keskittymistäkin. Arvostan kuitenkin tosi paljon sitä että näit vaivaa lukea tämän ja kommentoidakin – kiitoskiitoskiitos ♥

Owowowowo, olipa tönkkö vastaus, anteeksi!

//Ai niin, piti mainita, että tunsin itseni hyvin masentuneeksi ja huonoksi kirjoittajaksi tuona päivänä, kun olit tämän kommentin väsännyt, mutta kun luin sen, sai se todella mut piristymään! Muistaakseni jopa kirjoittamaan lisää, joten iso kiitos myös siitä! ♥
~~~~~~ "Moment by moment, until they die, human beings are always changing." ~MYV(•◇•)

Avatar
Leonor
Teknikko
 
Viestit: 106
Liittynyt: To Elo 14, 2008 6:10 pm

Re: Kaipuun siivittämää, S, oneshot (Yoshiki/hide)

ViestiKirjoittaja gnrbu » Su Kesä 30, 2013 5:16 pm

Minä(kin) luin tämän mieluummin Yoshiki/hidenä kuin omavalintaisena parituksena. Mielestäni geneerisyys, toimiminen millä tahansa hahmoilla, ei ole ficissä hyvä asia. Olisin siis mielelläni ankkuroinut hahmot vielä tiukemmin Yoshikiksi ja hideksi lisäämällä jotakin, jota muut hahmot eivät olisi voineet sanoa, tehdä tai ajatella.

Se, että unettomuus ja suru olivat vieneet Yoshikin halun elää, on ymmärrettävää. Hänen itsesyytöksensä eivät sen sijaan tuntuneet ollenkaan järkeviltä, mutta toisaalta, univaje ja stressi saavat kyllä psyyken hajoilemaan ja itsensä syyttäminen lienee yksi surun vaiheista. hiden vierailu parvekkeella oli ficin kaunein kohta ja muutti tunnelman täysin. Käsivarsien kiertyminen Yoshikin ympärille ei tuntunut ollenkaan pelottavalta tai väärältä, vaan vain lohduttavalta, ja vaikka hänen katoamisensa oli väistämätön, se tuntui silti surulliselta. Se, ettei lopussa onnistuttu ratkaisemaan mitään, vaan Yoshiki palasi alkutilanteeseen, tuntui juuri sopivalta. (Sidenote: Ratkaisuvaihtoehdot olisivat olleet päähenkilön itsemurha tai "parantuminen". Olen lukenut ensimmäisen version vaikka kuinka monta kertaa, mutta onko kukaan koskaan kirjoittanut ficciä, jossa kuolleita näkevä, surun murtama päähenkilö palaisi takaisin arkeen ilman mielikuvituskavereita?)

Dialogin ja konkreettisten tapahtumien puute tekevät jo itsessään ficistä raskaan lukea, ja kun päälle lisätään synkkä aihe ja päähenkilön toivoton sielunmaisema, lukukokemus ei ollut kovin helppo eikä ainakaan hauska. Ficci kulki kuitenkin sujuvasti, teksti toimi ja tarina saatiin haluttuun lopputulokseen, joten puuttumaan jäi ainoastaan mystinen wow-tekijä.

    1 tykkää.
Avatar
gnrbu
Vuoden Kaoru
 
Viestit: 2497
Liittynyt: Ti Maalis 24, 2009 12:05 am


Paluu Sallittu

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron