Crossword puzzle [alice nine., oneshot, fluff/drama]

[mitsu]

Title: Crossword puzzle
Author: mitsu
Genre: fluff/drama
Beta: Mollamaija
Fandom: Shou/Hiroto
Disclaimer: en omista tarinassa esiintyviä hahmoja, mutta tarinan idea ja teksti ovat oman pääni tuotosta.
Summary: "Miksi kuoleman pitikin olla niin arvaamaton ja lopullinen?"
A/N: tämä on ensimmäinen tekstini jonka julkaisen, joten sen laittaminen tänne jännitti ihan hirveästi. Tarina on minulle itselleni hyvin henkilökohtainen, sillä noin vuosi sitten oli oman isoäitini hautajaiset, ja ajatellessani sitä, tuli hieman herkkä olo. Päätin sitten kirjoittaa omia ajatuksiani ja tunteitani ylös, ja jotenkin siitä tuli oneshot. Shoun päähenkilöksi valitsin sen takia, koska mielestäni hän on sopivan sympaattinen kertaamaan omia kokemuksiani tähän tarinaan. en kerjää keneltäkään sääliä, mutta toivon että jos joku lukee tämän, tekisi sen silloin kun ei ole hyperaktiivinen, sillä silloin teksti voi tuntua hieman pliisulta.
KOMMENTIT OLISIVAT TODELLA RAKKAITA ~ *u* ♥



~


Crossword puzzle

Lumi leijaili yksinään, hiljaa maahan. Kuu katseli taivaalta lumista maisemaa. Koira haukahti silloin tällöin aina jossakin pimeällä kujalla ja jokunen ambulanssi viiletti pitkin öisiä katuja. Joku huono-onninen oli taas menettänyt rakkaan lähimmäisensä. Aivan samoin, kuten Shou.

Poika istui vaitonaisena junassa tuijotellen unenraskain silmin ikkunasta vaihtuvaa maisemaa. Hän ei ollut nukkunut edellisenä yönä tuntiakaan. Hän ei ollut pystynyt. Kuolema kuitenkin tulisi kuittaamaan univelat. Ironista sinänsä, kyseinen aihe kun oli vieraillut nuoren miehen elämässä pariinkin otteeseen kuluneen vuoden aikana. Muutama tärkeistä ihmisistä oli siirtynyt rajan toiselle puolelle. Heistä jokainen, edes yksi, oli jo aivan liikaa. Kyynel kutitti tummahiuksisen silmäkulmaa ja hän hautasi kasvojaan paremmin mustan kaulahuivinsa taakse huokaisten samalla hiljaa. Hänellä olisi ollut vielä niin monta asiaa, joista hän olisi tahtonut keskustella isoäitinsä kanssa. Nyt se vain oli aivan liian myöhäistä. Isoäidin poismeno oli tullut kaikille täytenä yllätyksenä. Shou oli vielä edellisenä päivänä puhunut tämän kanssa puhelimessa ja lupautunut vierailulle lähiaikoina. Hän olikin pitänyt lupauksensa ja käynyt tämän luona, mutta ei aivan sillä tavalla, kuin oli suunnitellut.
Isoäiti nukkui valkoisessa ruumisarkussa, eikä enää vastannut puhutellessa. Poika oli anellut toista palaamaan luokseen, tämä ei olisi saanut jättää heitä vielä. Se vain oli aivan liian aikaista. Shou ei ollut edes ehtinyt hyvästellä häntä. Jos hän olisi saanut halata toista vielä, edes kerran, ja sanoa näkemiin... Miksi kuoleman pitikin olla niin arvaamaton ja lopullinen?



Kännykän tärinähälytys havahdutti Shoun hereille. Omaksi ihmetyksekseen hän oli saanut jopa nukuttua hieman aikaa. Tummahiuksinen riisui sormikkaat käsistään ja alkoi kaivella puhelintaan takkinsa taskun pohjalta. Kännykän sointi oli herättänyt nähtävästi myös vastapäätä istuneen pienikokoisen naisen, sillä tämä mulkaisi toista hieman pahasti. Gomen, Shou nyökkäsi pahoittelevasti, olihan kello jo pitkän matkaa yli 3 yöllä. Hetken etsittyään hän löysi etsimänsä ja siristeli valosta häikäistyneitä silmiään nähdäkseen, kuka soittaja oli.

Hiroto.

-Shou-kun, missä sinä olet? ääni linjan toisesta päästä kysyi ja nimeltä mainittu siirsi vapaalla kädellään etuhiuksia sivuun silmiltään.
-Yokohamassa. Juna on noin kahden tunnin päästä Tokiossa.
-Vasta kahden tunnin! Hiroto narisi hiljaa ja Shou hymyili puhelimeen.
-Niin.
-Täällä on todella yksinäistä ilman sinua, eikö junan vauhtia voisi mitenkään nopeuttaa? Edes puolella...
-Hiro-kun, kuulostat aivan pikku pojalta, tiesitkös? Shou naurahti huvittuneena ja sai vastauksekseen vaimean tuhahduksen linjan toisesta päästä.
-Saga lähti täältä jo tunteja sitten ja siitä lähtien olen vain istunut tässä sohvalla ja tuijottanut kelloa. Pääni ei kestä enään ainuttakaan surkeaa elokuvaa, enkä jaksa juoda yksin loppuja Coca-colia...
-Laita takaisin jääkaappiin.
-Shouu! Älä ole ilkeä! Minulla on kylmä ja minua väsyttää, mutta en voi nukkua, koska naapurin koira haukkuu taukoamatta ja jonkun lapsi itkee liian suurella volyymillä ja tuo kuukin tuijottaa minua murhaavasti ikkunan takana... Minä sekoan vielä päästäni, minua pelottaa olla täällä yksin! Shou tule kotiin, Hiroto aneli tuskastuneena.
Oli hetken hiljaista, kunnes Hiroto jatkoi taas yksinpuheluaan: -Shou mikset puhu mitään? Oletko edes sielä enää? Vastaa, oletko elossa?
-Olen minä, toinen vastasi ja jatkoi: -Minua vain hymyilyttää.
-Mikä? kummastunut ääni kysyi.
-Sinä. Sinä saat minut hymyilemään. Odawarassa oli todella ahdistavaa kun et tullut mukaan... Shou vaimeni muistellessaan valkoista arkkua ja itkeviä ihmisiä hautajaiskukat käsissään. Hän oli tärisevällä äänellä lukenut muistopuheen kaikkien läsnäoliojiden kuunnellessa. Hän ei varmasti tulisi ikinä unohtamaan päivää, jona hänen täytyi hyvästellä lopullisesti tärkeä ihminen. Varsinkaan tämän henkilön ollessa hänen isoäitinsä.
-Oletko kunnossa? Itketkö sinä? Hiroto kyseli huolestuneena.
-En minä itke, olen vain todella väsynyt ja haluan päästä täältä pian kotiin. Minulla on sinua aivan hirveä ikävä... Shou pyyhkäisi silmäkulmastaan pakenevan kyyneleen takkinsa hihaan. Vastapäätä istuva nainen katsoi toista tällä kertaa myötätuntoisesti.
-Soitathan minulle sitten, kun olet linja-autoasemalla? Hiroto varmisti.
-Juu, soitan. Soitan vaikka vielä kotiovella, jos haluat.
-Olet hassu, toinen totesi ja haukotteli pienesti.
-Sinua väsyttää, ne?
-Ehkä vähän, mutta aion pysytellä hereillä siihen asti kunnes tulet.
-Mene vain nukkumaan, jos olosi tuntuu siltä. Sinulla on kuitenkin huomenna taas työpäivä, enkä halua että joudut olemaan sielä väsyneenä. Koitan avata oven hiljaa saapuessani, etten herätä sinua.
-Kyllä äiti. Ummistan silmät hetkeksi, ja lupaan olla nukkumassa kiltisti silloin kun tulet! Hiroto naurahti huvittuneena.
-Olet tyhmä poika, mutta siksi juuri rakastankin sinua, Shou leperteli puhelimeen ja näpräsi samalla kaulahuiviaan.
-Minäkin rakastan sinua, toinen vastasi hymyillen. Sen kuuli hänen äänestään.
-Mene nukkumaan. Tulen niin pian kuin vain pystyn, tummahiuksinen lausahti ja lopetti puhelun. Hän tunki kännykkänsä takaisin taskunsa pohjalle, asetti kaulahuivinsa kasvojensa suojaksi sulkien samalla silmänsä ja lipuen unen huolettomaan valtakuntaan.



-Saavumme Tokioon, ääni kuulutti kaiuttimista, mutta Shou oli liian syvässä unessa kuullakseen sitä. Pian hän kuitenkin havahtui hereille tuntiessaan jonkun koskettavan olkapäätään kevyesti.
-Olemme Tokiossa, hänen matkaseuranaan toiminut nainen ilmoitti hymyillen ja puhuteltu kohottautui istumaan. Hän otti laukkunsa viereltään, asetti sen olalleen ja nousi samalla seisomaan.
-Kiitos todella paljon, Shou hymyili iloisesti. Nainen nyökkäsi ja katsoi ikkunasta juna-aseman valoja.
-En olisi saanut kuunnella puheluasi tänään aikaisemmin, mutta tein sen kuitenkin. Henkilö jonka kanssa puhuit, tuntuu olevan sinulle todella tärkeä. Pidä hänestä kiinni viimeiseen asti.
Kevyt puna nousi pojan poskille. -Kiitos. Lupaan, etten päästä häntä silmistäni milloinkaan.
Juna pysähtyi hiljaa töksähtäen ja ovet avautuivat.
-Mutta nyt minun pitää mennä, ennen kuin juna lähtee. Näkemiin, Shou nyökkäsi ja astui ulos lumen peittämälle asemalle.

Kylmä helmikuinen tuuli pisteli Shoun poskia ja ihmisiä käveli nopeasti ohitse kohti aseman liukuovia. Hän seisoi vielä hetken paikallaan ja aisti junan aiheuttaman ilmavirran takanaan, kun se lähti taas liikkeelle. Ilman tuota naista, hän nukkuisi vieläkin sisällä eikä olisi ehkä herännyt, kuin vasta päätepysäkillä. Kotona hän ei varmasti olisi ollut ennen aamua.

Shoun kävellessä pitkin katua, raikas ilma oli alkanut virkistää sen verran, ettei väsymys painanut puoliksikaan enää niin paljon, kuin junassa. Ehkä siellä oli ollut vain tavallista huonompi ilmastointi. Pilvetön tähtitaivas näytti kauniilta ja sitä olisi voinut jäädä katselemaan vaikka koko yöksi. Ei hänellä periaatteessa ollut kiire yhtään minnekään, mutta ajatukset nukkumisesta ja Hiroton lämpimästä kosketuksesta, tuntuivat silti varsin houkuttelevilta. Vielä täytyi soittaa taksi jolla pääsisi takaisin kotiin, sekä etsiä lompakko jolla maksaisi matkansa.


Shou sai soitettua taksin pienen odottelun jälkeen ja istuutui alas linja-autoaseman puiselle penkille odottamaan. Hän ei ollut soittanut Hirotolle, vaikka tämä oli pyytänytkin. Shou ei ollut viitsinyt häiritä toista, jos tämä oli mennytkin jo nukkumaan. Hän koki pienen omantunnonpiston rinnassaan ja tuijotti katulamppua edessään. Hiroto ei ollut saanut nukuttua myöskään moneen yöhön Shoun takia.
Toinen oli vain istunut keittiönpöydän ääressä ja itkenyt. Hän oli laskenut puhelimen alas pöydälle ja katsonut Hirotoa neuvottomana. Miten hän kykenisi jatkamaan tästä eteenpäin? Shou ei ollut saanut unta muutamaan yöhön, hän oli aivan liian väsynyt mennäkseen nukkumaan. Suru vei häneltä viimeisetkin voimanrippeet joita oli jäljellä. Hän oli kehoittanut toista moneen otteeseen menemään edes itse sänkyyn, Hiroto ei saisi valvoa siksi, koska Shou ei pystynyt nukkumaan. Toisella oli työpaikka jossa häntä tarvittiin, Shoulla ei ollut mitään muuta kuin bändi, ja sekin oli juuri kyseisellä hetkellä pienellä tauolla. Hiroto oli vain seisonut keittiönpöydän vieressä, liikkumatta minnekkään. Hän ilmoitti ykskantaan, ettei pystyisi nukkumaan tietäessään, miten toinen kärsi ja hän itse vain kuorsaisi tyytyväisenä.
Hän oli taluttanut Shoun olohuoneen sohvalle ja hakenut paljon nenäliinoja. Hän oli käärinyt toisen hellästi vilttiin ja istunut tämän viereen. Shou oli painanut päänsä hänen rintaansa vasten ja itkenyt enemmän, kuin koskaan aikaisemmin elämässään. Tai siltä se Hirotosta ainakin oli tuntunut. Hän ei ollut koskaan aikaisemmin nähnyt toista sellaisena. Hän ei ollut tiennyt miten lohduttaa toista sanoin, niimpä hän oli tyytynyt vain kietomaan kätensä tummahiuksisen ympärille ja kuuntelemaan, miten tämä itki hiljaa pimeyteen. Toki Shou oli nukahtanut tuntien päästä, samoin kuin Hiroto itsekin, mutta silti kumpikaan heistä ei ollut saanut nukuttua kunnolla. Hiroto oli aivan liian kiintynyt toiseen lähteäkseen töihin tai edes ruokakauppaan. He olivat istuneetkin vieretysten, melkein kolmen päivän ajan, kunnes Shou lähti kokonaiseksi viikoksi perheensä luo Odawaraan. Isoäidin lähtö kosketti tiivistä perhettä todella voimakkaasti, niinpä he kokoontuivat yhteen käsittelemään menetystään. Viikon päätteeksi olisivat hautajaiset, viimeinen mahdollisuus hyvästellä rakas perheenjäsen. Shou oli pyytänyt Hirotoa mukaansa, olihan tämä hänen poikaystävänään osa perhettä, mutta toinen oli vastannut kieltävästi. Hänestä oli tuntunut siltä, että Shoun olisi parasta mennä yksin.
Se viikko oli ollut pisin aika, jonka he olivat olleet erossa toisistaan koko suhteensa aikana.

Vihdoin ja viimein puolinukuksissa päätään roikottanut mies havahtui auton valoihin. Musta taksi kaarsi linja-autoaseman parkkipaikalle sulavasti ja Shou lähti kävelemään sitä kohti. Hän huiski samalla kädellään takkinsa kaulukselle satanutta lunta ja kummastui huomatessaan, kuinka kuski nousi nopeasti autosta ja riensi avaamaan oven tälle. Shou astui sisään ja ovi lyötiin kiinni. Pian myös itse kuski saapui autoon ja suoristi virkapukuunsa kuuluvaa hattuaan. Shou haukotteli hieman ja hieraisi silmiään. Hän kummasteli erikoisen hyvää palvelua, mutta ei se ollut yhtään liikaa vaadittu, jos ajatteli sitä kaikkea, jonka hän oli joutunut kokemaan viime viikkojen aikana. Pian hän kuitenkin kauhistui ajatuksiaan: miten hän pystyikin ajattelemaan noin itsekkäästi?

-Anteeksi, kuski sanoi yllättäen ja Shou huomasi, kuinka pyöreähkö, silmälasipäinen mies kaivoi taskustaan valkoisen nenäliinan ja niisti siihen nopeasti. Pian hän kuitenkin asetti kätensä taas ohjausratille ja Shou saneli osoitteensa, johon olisi tarkoitus ajaa. Kuski nyökkäsi ymmärtäneensä ja käynnisti auton. He ajoivat pois aseman hiljaiselta parkkipaikalta; yksi askel takana, enää muutama lisää ja Shou olisi jälleen kotona. Kotona, jossa Hiroto odotti häntä ja jo pelkkä ajatus hymyilytti. Tieto siitä, että joku oli aina odottamassa takaisin, oli ehkä yksi maailman ihanimmista tunteista. Hän oli niin monet vuosien päivät kulkenut yksin kotiovestaan suuntaan ja toiseen. Nyt hänellä oli kuitenkin joku, jonka kanssa tehdä se. Nyt hänellä oli joku, jonka kanssa nauraa typerille saippuasarjoille keskellä yötä. Joku jonka kanssa jakaa jokainen pienikin ilonaihe. Joku jonka kanssa jakaa myös surunsa... Hän sai vain istua hiljaa sohvalla ja tuijotella toisen tummiin silmiin, sanaakaan sanomatta. Hiroto oli kerran tainnut mainitakin Shoulle, kuinka hän arvosti juuri tällaisia hetkiä; hetkiä joiden aikana ei sanoja tarvittu ja pelkkä katse riitti jo kertomaan, kuinka paljon toisesta välitti.

Shou vilkaisi auton ohjaajanpeiliin, ja huomasi kuskin näyttävän todella surkealta. Surkealta olemukseltaan, aivan samanlaiselta kuin hän itsekin vähän aikaa sitten. Tämä oli itkenyt todella paljon.
-Anteeksi, en haluaisi udella, mutta onko teillä kaikki hyvin?
Kuski vilkaisi toiseen ja samalla kun pysäytti auton liikennevaloissa. -Vaimoni kuoli eilen.
-Otan osaa, Shou vastasi surumielisesti hymyillen ja toinen nyökkäsi kiitokseksi. Taas yksi tärkeä ihminen oli joutunut jättämään läheisensä. Vain jäljelle jääneet suru ja kaipaus kulkisivat mukana sydämessä yötä päivää.
-Teidän olisi ehkä parasta mennä kotiin lepäämään. En usko, että ajaminen tuossa mielentilassa on kauhean hyväksi.
Kuski nyökkäsi hiljaa ja alkoi puhua vaimealla äänellä: -Vaimoni ei itseasiassa edes ikinä pitänyt siitä, että olin melkein jokaisen yön poissa kotoa, koska täytyi ajaa taksia. Hän pyysi minua niin monet kerrat vaihtamaan ammattia johonkin toiseen, johonkin joka veisi aikaa vain päivisin. Hän itse työskenteli nuorten mielenterveysklinikalla, siitä työstä hän todella paljon piti, ja myös lapsista. Juuri lasten ja nuorten kanssa työskentely olikin hänelle mieluisinta, sen myötä tuntui saavuttaneensa jotakin. Hän halusi aina tehdä maailmasta paremman, ja juuri lasten, tulevan sukupolven hyvinvoinnin takaaminen tässä kurjassa maailmassa, tuntui palkitsevalta... Hän oli maailman hyväsydämisin ihminen jonka tiedän... Kuski pyyhki kyyneleitään nenäliinaansa, ja Shoun kävi häntä todella sääliksi.
-Tässä, ottakaa nämä, tummahiuksinen ojensi toiselle suurta pinkkaa valkeita nenäliinoja ja tämä otti ne vastaan hämillään.
-Kiitos, mutta ei teidän olisi tarvinnut...
-En voi sanoa, että ymmärrän teitä täysin ja tiedän, minkälaista tuskaa käytte läpi, mutta oma isoäitini kuoli hiljattain ja hautajaiset pidettiin eilen Odawarassa... Shou huokaisi raskaasti ja katsoi taksin ikkunasta kaupungin iloisesti loistavia mainosvaloja.
-Otan osaa suruusi, kuski vastasi vuorostaan ja toinen nyökkäsi.
-Läheisen menettäminen on aina raskasta, en usko että kukaan selviää siitä kovinkaan nopeasti. Suruaika vie aina oman hetkensä, ja tapauksesta riippuen, ehkä jo vuoden parin päästä pystyt muistelemaan kaikkea yhdessä kokemaanne hymyssä suin. Kukaan ei ota teiltä niitä muistoja koskaan pois. Ei koskaan... Shou hiljeni ja kuivasi kyyneleitä poskiltaan.
-Sanos muuta, kuski kuiskasi hiljaa ja käänsi autonrattia vasemmalle.

Monien minuuttien ajan he olivat olleet omissa ajatuksissaan puhumatta sanaakaan. Kello lähenteli jo aamukuutta, mutta vuodenajasta johtuen aurinko ei kivunnut tavalliseen tapaansa horisontin yläpuolelle. Kunpa olisikin taas kesä. Voisi istua parvekkeella aikaisin aamulla ja juoda kahvia. Auringon säteet lämmittäisivät ihoa mukavasti ja saisi nauttia lintujen kauniista laulusta. Hiroto täyttelisi keskittyneesti sanaristikkoa vieressä ja vääntelisi kasvojaan suloisesti miettiessään jotakin sanaa. Poika rakasti sanaristikoiden täyttämistä. Joskus koko elämä tuntui olevan yhtä suurta sanaristikkoa. Silloin tällöin joutui miettimään todella pitkiäkin aikoja sanojaan, jotta osaisi yhdistää ne oikein, eikä loukkaisi toisia. Aina välillä lauseet ja sanat tuntuivat tulevan kuin itsestään, ja silloin sai olla ylpeä itsestään.
Monet olivat matkan varrella kehuneet Shouta hyväksi puhujaksi ja kuuntelijaksi. Häneltä sai aina neuvoja kun niitä tarvitsi, eikä hän koskaan kieltäytynyt kuuntelemasta, kun joku tunsi tarvetta purkaa ajatuksiaan. Shousta tämä tuntui todella imartelevalta, ei hän pitänyt itseään niin kovin erikoisena ihmisenä. Hän oli tavallinen syntinen olento muiden joukossa, tässä mahdottoman suuressa ihmismeressä.

Shou havahtui mietteistään huomatessaan tuttujen kerrostalojen lähestyvän näkökenttää. Hän oli lopultakin saapumassa kotiin, pitkältä ja uuvuttavalta matkaltaan. Kuski ajoi auton valkoisen rakennuksen eteen ja painoi jarrun pohjaan. Hän katsoi taksamittaria ja ilmoitti matkan hinnan. Shou kaivoi seteleitä lompakostaan ja sai vastaan myös hieman vaihtorahaa. Juuri kun hän oli aikeissa avata oven lähteäkseen, toinen otti esiin muistivihon ja mustekynän.
-Voisitko vielä kirjoittaa nimikirjoituksesi tähän? Se tulee tyttärelleni, hän on suuri fanisi.
-Tottakai voin, Shou hymyili ja taiteili nimensä paperille nopein kädenliikkein. -Noin, olkaa hyvä. Vie paljon terveisiä tyttärellesi. Toivon vilpittömästi, sydämeni pohjasta voimia ja jaksamista sinulle ja perheellesi. Pysykää yhdessä; lähimmäisten tuki ja rakkaus ovat ainoa tapa selvitä tälläisten tilanteiden yli.
-Kiitos paljon, kuski nyökkäsi ja toinen nousi autosta.
-Ja minun mielestäni teidän tosiaan kannattaisi ottaa lomaa töistä ja viettää kaikki mahdollinen aika perheenne kanssa. Heidän antamansa tuki on tärkemämpää, kuin uskottekaan.
Kuski nyökkäsi kiitollisen näköisenä. -Kiitos, koita sinäkin jaksaa omalta osaltasi.
-Minä yritän. Näkemiin ja kiitos paljon, tummahiuksinen vastasi ja löi taksin oven kiinni. Hän kääntyi vielä katsomaan, kuinka kuski nosti hattuaan hyvästiksi, ennekuin katosi nurkan taakse.

Shouta hymyilytti. Hän lähti kävelemään pitkin lumen peittämää tietä kohti kerrostaloa, jossa asui. Hän vilkaisi talon ikkunoita, ja huomasi oman asuntonsa keittiössä valot. Oliko Hiroto vieläkin hereillä? Siitä täytyi ottaa selvää. Ehtimättä miettiä enempää hän huomasi talon alaoven avautuvan. Hän jatkoi kulkuaan ja huomasi ovenraossa lyhyen, vaaleahiuksisen pojan.

Hiroto.

Kyyneleet lähtivät valumaan pitkin tummahiuksisen kasvoja. Hiroto katseli tulijaa myös onnenkyyneleisin silmin ja pyyhki poskiaan hupparinsa hihaan. Shou nopeutti kävelytahtiaan ja olikin pian toisen luona. Vaaleahiuksinen katsoi takaisin hänen silmiinsä ja rutisti pidemmän hellään halaukseen. Shou painoi huulensa toisen omia vasten ja tunsi, kuinka lämmin väreily kulki hänen kehonsa läpi. Sitä tunnetta hän oli kaivannut todella pitkään.
He halasivat vielä hetken, kunnes tummempi huomasi, miten vähän vaaleammalla oli vaatteita päällään, siihen verrattuna että ulkona oli pakkasta. -Hiroto, sisälle nyt ja heti, ennen kuin palellut kuoliaaksi.
-Minullakin oli ikävä sinua, kulta, toinen naurahti, mutta teki kuitenkin työtä käskettyä.


Hissin suuri, harmaa ovi sulkeutui napsahtaen heidän takanaan. Shou painoi sormikkaan peittämällä kädellään 4. kerroksen nappulaa ja vilkaisi samalla itseään seinustalla olevasta pölyisestä peilistä. Hän näytti todella väsyneeltä ja uupuneelta; ehkä osa jossakin kauhuleffassa olisi lyönyt leiville, nyt kun aikaa tuntui olevan loppumattomiin. Pian hän kuitenkin tunsi lämpimän käden poskellaan ja se nosti pienen hymyn miehen kasvoille.
-Poskesi ovat aivan kylmät...
-Ihmekös tuo, ulkona kun on hieman viileämpi kuin täällä sisällä, pidempi naurahti avaten samalla raskaan oven. Hiroto kulki hänen edellään ja etsiskeli samalla avainnippua taskustaan. Sen löydettyään hän etsi oven lukkoon sopivan avaimen, katseli hetken ja kiersi sen lukossa ympäri.
Ovi kilahti auki iloisesti ja lämmin ilma pelmahti Shoun kasvoille. Tuttu ja turvallinen eteinen aukeni miehen eteen ja hänet valtasi onnellinen tunne. Hän oli vihdoin ja viimein palannut takaisin kotiin.

Tummahiuksinen laski laukkunsa laiskasti lattialle ja otti kaulahuivin kaulastaan. Hiroto sulki oven hänen takanaan ja kiiruhti ottamaan pukupuuta hänen takkiaan varten. Shou potki kenkänsä eteisen nurkkaan ja siirsi kasvoilleen valahtaneet etuhiukset sivuun. Ehkä parturiajan varaus ei olisi myöskään pahitteeksi. Hän suuntasi kulkunsa kohti olohuonetta ja pysähtyi sen suulle huvittunut ilme kasvoillaan.
-Hiroto, näinkö huonotapaiseksi minä sinut olen opettanut? Shou katsoi toista leikkisän moittivasti ja lyhyempi vinkaisi pienesti saapuessaan hänen viereensä. Vaaleampi katsoi toista alistuvasti ja muodosti kasvoilleen viattoman en-se-minä-ollut- ilmeensä. Silti hän vilkaisi myös itse pöydällä lojuvia sipsikulhoja, pizzalaatikoita ja Coca-colapulloja. Vaatteita makasi pitkin olohuoneen lattiaa, eikä asunnossa, hajusta päätellen, oltu tuuletettu kertaakaan koko viikon aikana.
-Autan sinua siivoamaan huomenna, mutta nyt haluan mennä nukkumaan.
-Eikö sinun ole ollenkaan nälkä? Hiroto kysyi hämmästyneenä ja toinen katsoi takaisin hymyillen.
-Minä en tarvitse tällä hetkellä mitään muuta kuin vain unta ja sinut viereeni.
Lyhyempi hymyili aurinkoisesti. Shou oli aivan ihana.
-Miten vain herra tahtoo, Hiroto vastasi ja teki syvän hovikumarruksen.
-Tyhmä, tummempi naurahti, tarttui toisen käteen ja veti perässään makuuhuoneeseen.

Shou tunsi itsenä väsyneemmäksi kuin pitkiin aikoihin. Hän oli niin väsynyt, että olisi voinut nukahtaa paikalleen jossa seisoi, mutta sänky sijaitsi metrin päässä, ehkä sinne asti jaksaisi vielä hieman kurkottaa.
Hän huomasi kuinka Hiroto kietoi kätensä hänen ympärilleen takaapäin. Tämä suuteli toisen niskaa hellästi ja Shou sulki silmänsä hymyillen aidosti onnellisena. Vaaleampi oli parasta, mitä hänelle oli koko hänen tähänastisen elämänsä aikana tapahtunut. Viikon jokaisena päivänä, ollessaan poissa, hän oli ajatellut taukoamatta Hirotoa. Hän ei uskaltanut edes ajatella elämää ilman toista.

Tummempi kuuli pienen ja syvän haukotuksen korvansa juuresta ja tunsi, kuinka Hiroto nojasi päätään hänen niskaansa vasten.
-Sinuakin taitaa jo hieman väsyttää. Etkö nukkunut sinä aikana kun olin matkalla tänne?
-Kyllä minä yritin, mutta ei siitä tullut mitään. Tiedätkös; nukkuminen ilman sinua on kuin täynnä oleva sanaristikko. Siihen haluaisi laittaa lisää kirjaimia, mutta ne eivät vain enää mahdu. Silloin tulee todella turhautunut olo.
-Olet aivan hassu, Shou huokaisi, irrottautui toisesta ja istui sängyn laidalle. Hän laskeutui vaakatasoon, painaen samalla päänsä tyynylle ja sulki silmänsä. Hiroto seisoi vielä hetken makuuhuoneen ovensuussa ja katsoi toista hymyillen. Shou oli aivan hurmaava nukkuessaan.
Vaaleampi näistä kahdesta sammutti hiljaa huoneen kattovalon ja kömpi sänkyyn toisen viereen. Hän painautui aivan kiinni toiseen ja asetti päänsä tämän rintakehälle. Hän tunsi kuinka Shou kietoi kätensä hänen kehonsa ympärille ja rauhallinen tunne valtasi Hiroton mielen. Hän oli kaivannut toisen kosketusta niin kauan.

-Minusta on ihanaa, kun juuri sinä olet siinä, tummempi kuiskasi ja jatkoi: -En halua ikinä joutua luopumaan sinusta.
Hän siveli hiljaa toisen hiuksia kädellään ja tunsi, miten toinen kohottautui hänen omien kasvojensa korkeudelle. Pehmeät huulet kohtasivat Shoun omat ja aika tuntui taas pysähtyvän. Hän tunsi kyynelten valuvan pitkin poskiaan, ja toisen huomatessa sen tämä veti päänsä nopeasti kauemmas.
-Mikä sinun on? Teinkö minä jotakin väärin? Hiroto kyseli huolestuneena ja tuijotti toisen kasvoja hämärässä.
-Ei, ei. Et ollenkaan. Olen vain niin onnellinen siitä, että saan olla kanssasi. Minulla on ollut sinua niin kamala ikävä, ettet voi edes uskoa.
Hiroto hymyily itsekseen.
-Mitä olenkaan tehnyt ansaitakseni sinunlaisesi ihmisen vierelleni?
Shou suuteli toisen huulia kevyesti ja tunsi lämpimän hengityksen kaulallaan.
-Minä rakastan sinua, enkä aio hylätä sinua ikinä, Hiroto kuiskasi ja sulki silmänsä.
-Minä rakastan sinua enemmän kuin mitään muuta tässä maailmassa, Shou vastasi hymyillen, suuteli vielä kerran hellästi toisen nenänpäätä, antoi unen rauhallisen voiman painaa silmäluomensa kiinni ja vaipui syvään uneen.

Jos kuoleman jälkeiseen elämään oli uskomista, ei Shou tainnut pelätä poisnukkumista enään ollenkaan. Rajan toisella puolella ihmisen sielu sai ikuisen rauhan. Se sai olla vapaa kaikesta maanpäällisestä tuskasta. Siellä ihminen oli onnellinen; ei tuntenut enään kipua. Shou oli onnellinen. Hänellä oli jo kaikki, mitä vain uskalsi toivoa.

Hänellä oli Hiroto.


~

"What I've been searching for at the end of the world
Was the hymn towards an unending tomorrow
In order to make up for the pieces I've lost
I now scream out your name here
Even if we're separated,
To you, who lives somewhere"

alice nine. - the beautiful name

[Mollamaija]

Hii, u made it!♥
Tää on niin hirveen aito fic, vaikka periaatteessa tässä ei tapahdu oikeestaan mitään, niin tää on niin hienosti kuvailtu ja kaikkea. Varmaan just kun nää asiat on sulle niin henkilökohtasia, sä oot saanu tästä näin kauniin. Jollain tapaa tää on vaan niin hieno.

-Hiroto, näinkö huonotapaiseksi minä sinut olen opettanut? Shou katsoi toista leikkisän moittivasti ja lyhyempi vinkaisi pienesti saapuessaan hänen viereensä.

HIRO ON KOIRA ! ♥♥ :: DDD

Nyt hänellä oli kuitenkin joku, jonka kanssa tehdä se.

Aww, tääkin on ihana. *ww*
Anteeksi olen kamala !

-Ei, ei. Et ollenkaan. Olen vain niin onnellinen siitä, että saan olla kanssasi. Minulla on ollut sinua niin kamala ikävä, ettet voi edes uskoa.
Hiroto hymyily itsekseen.
-Mitä olenkaan tehnyt ansaitakseni sinunlaisesi ihmisen vierelleni?
Shou suuteli toisen huulia kevyesti ja tunsi lämpimän hengityksen kaulallaan.
-Minä rakastan sinua, enkä aio hylätä sinua ikinä, Hiroto kuiskasi ja sulki silmänsä.
-Minä rakastan sinua enemmän kuin mitään muuta tässä maailmassa, Shou vastasi hymyillen, suuteli vielä kerran hellästi toisen nenänpäätä, antoi unen rauhallisen voiman painaa silmäluomensa kiinni ja vaipui syvään uneen.

Jos kuoleman jälkeiseen elämään oli uskomista, ei Shou tainnut pelätä poisnukkumista enään ollenkaan. Rajan toisella puolella ihmisen sielu sai ikuisen rauhan. Se sai olla vapaa kaikesta maanpäällisestä tuskasta. Siellä ihminen oli onnellinen; ei tuntenut enään kipua. Shou oli onnellinen. Hänellä oli jo kaikki, mitä vain uskalsi toivoa.

Hänellä oli Hiroto.

Aloin taas itkeä. Tää on niin söpö ää loppu. Rakastan. ;;_____; ♥
Ps mullekin oma Hiroto?

Oikeesti, kiitos tästä. ;;___;; ♥ Mä itkin kun mä luin tätä, ja se on aika paljon.

(Mä en sitten kommentoinu tätä sen takia että oon sun kaveri ja mulla olis joku velvollisuus vaan oikeesti siks että tää kosketti mua. Kiitos vielä kerran.)

[mitsu]

Mollamaija: kiitos ;_; niin, tosiaan en sitten tiedä olisko tarinasta tullu aivan samanlaista jossei siinä olis ollu mukana myös mun omia tunteita.
mutta olen todella otettu jos teksti sai sinut oikeasti itkemään, siinä kun on todella vaikeita asioita taustalla kuitenkin. kiitos mahtava beta ja siitä, että jaksoit kommentoida tähän kaikesta huolimatta. ♥

[Snow Scene]

Aww...söpöä ;D

Mä ajattelin ensin,että en tule kommentoimaan,koska minulla on vähän kiire ja kommentista tulee silloin aika huono,mutta mä jotenki yhtäkkiä vaan päädyin tänne.Ja nyt olen kommentoimassa.Pyydän nyt heti aluksi jo anteeksi kommenttiani,''kommenttiani'' kuulostaapa oudolta.No joo mä oon aika järkevä ku alan pohtimaan tollasia juttuja ;D

Joo niinku Mollamaija jo sano tässä ei periaatteessa tapahdu mitään,mutta kuvailua ja kaikkea muutakin on laitettu tähän kivasti.Tää on oikeesti tosi no miten sen nyt sanois tää on mun mielestä tosi nätti :D

Kyyneleet lähtivät valumaan pitkin tummahiuksisen kasvoja. Hiroto katseli tulijaa myös onnenkyyneleisin silmin ja pyyhki poskiaan hupparinsa hihaan. Shou nopeutti kävelytahtiaan ja olikin pian toisen luona. Vaaleahiuksinen katsoi takaisin hänen silmiinsä ja rutisti pidemmän hellään halaukseen.

Tää oli koko ficcin paras kohta siis mun mielestä. ;)

Hänellä oli Hiroto.

Tuo sopi musta loppuun tosi hyvin...;D

Ihme kyllä tää on vasta mun toka Hiroto/Shou ficci siis no eipä siinä oikeastaan mitään ihmettelemistä ole.Tää on vähän miten sen nyt sanois tää on vähän ''siirappimainen'' ficci,mutta se sopii tähän just niin hyvin ;D

Joo no tykkäsin kovasti ficcistäsi ja haluan kiittää sinua tästä ficcistä.
*Ojentaa tikkaria* ;)

Kiitos! ;)

[mitsu]

Snow Scene: näin aluksi, mulle on todella tärkeää se että vaivauduit kommentoimaan tätä, vaikka sulla olikin kiire! yksikää kommentti ei oo turhanpäiväinen, tähän kun ei oo oikeestaan kukaa kommentoinu niin et arvaa, miten iloseks mut teki se kun huomasin, että oneshottiani on kommentoitu. KIITOS SIIS SIITÄKIN JO!
joo, tiedän, että tässä on vivahteita hieman kyllä tohon siirappimaisen söpöilyn suuntaa, mutta kiitos jos se ei sinun mielestäsi mennyt yli. jotenkin halusin luoda alun ankeudelle vastapainoksi sitten ihanan onnellisen, vaaleanpunaisen lopun. taisin sitten ehkäpä onnistuakkin.
kiitän sinua siitä että tykkäsit tästä pienestä tarinasta jonka kirjoitin, kiitos todella paljon sinulle kommentista ;_; ♥

[CANDYSMILE-]

;;_____________;;♥ AAAAAAAAAAA helvetti sun kaa.
Kuten jo mesessä panikoin niin sait mut ihan liikuttuneeks. Yleensä en oneshotteja lue koska ne jää mun mielestä melkein aina tyhmästi kesken mutta täss jotenkii tuntu et tää oli hyvä kokonaisuus, että tähän oli hyvä lopettaa! Jotenkin tää menis aika latteeks jos tästä alkais kirjottaa pidempää ficciä.
Mä rakastan just tällästä herkkää romantiikkaa ja fluffii, ja vaikka en tältä paritukselta oo lukenu oikeestaan mitään niin se kuitenkin oli tähän jotenkii täydellinen ;___; Oikeesti kohta meen ihkuttaa jollee Tarja Haloselle et tekee telkkariin semmosen ihmeraportin että julistaa sun tekstejäs koko maailmalle ku aaaaaaa kuolen näille.

Noni ehkä annan jotai oikeetaki palautetta. Kirjoituskieli oli ihanaa (again) luv it, ja sitten kaikki kuvailut mun mielestä tosi hyvi !! Anteeks en oikeen osaa muutaku kehuu sua ku ei oo mitään risuja tässä !! XDD
Musta on ihanaa et kirjottaa aidoista tunteista, koska ne välittyy tekstin läpi. Ite oon menettäny isoäitini, ja tää iski mulle. Täs ei ollu mitään feikkiä, kaikki oli niin todellisen tuntusta et ihan ku ois seurannu tän ficin kulkuu sillee vierestä.

KIITOS KIITOS KIITOS ;____; oot ihana. ♥ Äläkä lopeta kirjottamista, koska sulla on lahjoja !!

[mitsu]

CANDYSMILE-:

kiitos kiitos kiitos ;____; ♥ musta on niin ihana kuulla se että saan teksteihini aitoja tunteita ja että kirjoitustyylini iskee !
en oikein myöskään osaa nyt sanoa mitään, mutta kyllä niitä risujakin nyt pitäs olla XDDDD nobody's perfect!! ja Tarja varmaa arvostais aika tavalla jos tosiaa tekisit niin :'-------D
oon niin ilonen kun saan herätettyä tunteita lukijoissa koska se on se, mihin pyrin kaikkein eniten.

kiitos paljon kommentista ! ja en lopeta kirjoittamista XDDDD oon lafin vaivana koko lopun elämäni.